Jehovan todistajat ja verikysymys

1. Mikä verta koskeva tosiasia ymmärretään paremmin?

¹ VERI on välttämätöntä elämälle. Vaikka tämä on tunnustettu jo vanhoista ajoista saakka, niin nykyinen tutkimus on auttanut paremmin ymmärtämään sen elämää ylläpitäviä toimintoja.

2. Mikä hyväksytään terapeuttisena menetelmänä, mutta ketkä ovat eri mieltä?

² Ihmisveren siirtämisellä on huomattava osa nykyaikaisessa lääkärinhoidossa. Lääketieteen alalla toimivat ja monet muut pitävät verensiirtoa ihmisestä toiseen hyväksyttynä terapeuttisena menetelmänä.¹ * Mutta on ihmisiä, jotka eivät ota verensiirtoja. He ovat Jehovan todistajia.

3, 4. Mikä raamatullinen näkemys Jehovan todistajilla on elämästä, ja mitä kysymyksiä tämä herättää?

³ Jehovan todistajat vaalivat ja kunnioittavat syvästi elämää. Tämä on yhtenä syynä siihen, miksi he eivät tupakoi, käytä huumausaineita eivätkä pyydä abortteja. He ovat oppineet Raamatusta pitämään elämää pyhänä, sellaisena jota he haluavat suojella ja varjella sekä omaksi hyväkseen että lastensa hyväksi.

⁴ Miksi sitten Jehovan todistajat vastustavat verensiirtoja? Onko tälle vakaumukselle, josta he pitävät kiinni kuolemankin uhatessa, mitään järkevää perustetta? Ja onko heidän asenteensa tässä asiassa täysin yhteensopimaton nykyaikaisen lääketieteen ja sen periaatteitten kanssa?

5. Mikä on tämän julkaisun tarkoitus, ja miten asiaa käsitellään?

⁵ Tämän aiheen pitäisi kiinnostaa jokaista lääkäriä, sillä hän voi joutua verensiirtoa koskevan kiistakysymyksen kanssa tekemisiin minä hetkenä tahansa.  Tämä on varsin mahdollista siksi, että maailmassa on kolmatta miljoonaa Jehovan todistajaa. Luultavasti joitakuita heistä asuu omassa yhdyskunnassasi. Seuraava on kirjoitettu lääkäreiden auttamiseksi ymmärtämään Jehovan todistajia potilaina ja harkitsemaan, miten heidän näkökantaansa voidaan järkevästi mukautua. Ensiksi me tutkimme heidän asenteensa uskonnollista perustaa. Sivulta 16 alkaen tarkastelemme kysymykseen tulevaa etiikkaa ja joitakin pätevien lääkäreiden tekemiä äskeisiä huomioita, joilla voi olla käytännöllistä arvoa ratkaistaessa veren käyttöä koskevia ongelmia.

6. Keitä tämä aihe kiinnostaa?

⁶ Niitäkin, jotka eivät toimi lääketieteen alalla kehotetaan tutustumaan tähän tärkeään asiaan. Asenteeseen, joka Jehovan todistajilla on vereen sisältyy todellisuudessa oikeuksia ja periaatteita jotka voivat vaikuttaa meihin jokaiseen. Ja tieto siitä, mitä he uskovat ja miksi, voi auttaa ymmärtämään paremmin tätä kiistakysymystä, joka on usein ollut lääkäreiden, juristien ja Raamatun tutkijoiden huolena. Mitkä sitten ovat olennaiset tekijät tässä kiistakysymyksessä?

Uskonnollinen perusta

7. Millaisia näkemyksiä veren käytöstä on, ja mihin Jehovan todistajien verestä omaksuma asenne perustuu?

⁷ Useimmat lääkärit pitävät veren käyttöä pääasiassa lääkäreiden ratkaistavana asiana, samanlaisena kuin ne jokapäiväiset ratkaisut, joita he joutuvat tekemään joidenkin lääkkeiden tai kirurgisten toimenpiteitten käytöstä. Toiset taas pitävät Jehovan todistajien asennetta paremminkin moraalisena tai lainopillisena kysymyksenä. He saattavat ajatella ihmisen elämänoikeutta, hänen ratkaisuvaltaansa oman ruumiinsa suhteen tai valtion velvollisuutta suojella kansalaistensa elämää. Kaikki nämä näkökohdat vaikuttavat asiaan. Mutta Jehovan  todistajien omaksuma asenne on ennen kaikkea uskonnollinen; se on asenne, joka perustuu siihen mitä Raamattu sanoo.

8. Minkä kysymyksen Jehovan todistajien omaksuma asenne johdonmukaisesti herättää?

⁸ Monet saattavat epäillä tämän lausunnon paikkansapitävyyttä. He tietävät, että lukuisat kirkot kannattavat veren käyttöä, panevat alulle veripalveluhankkeita ja kehottavat luovuttamaan verta. Johdonmukainen kysymys on näin ollen seuraava:

Mitä Raamattu sanoo veren ottamisesta ihmiselimistöön?

9, 10. Mikä osoittaa, että Raamatulla on paljon sanottavaa verestä, ja minkä käskyn Jumala antoi verestä jo varhain ihmiskunnan historiassa?

⁹ Niidenkin, jotka eivät henkilökohtaisesti pidä Raamattua Jumalan henkeyttämänä sanana, täytyy tunnustaa, että sillä on paljon sanottavaa verestä. Raamatun ensimmäisestä kirjasta sen viimeiseen kirjaan saakka ”veri” mainitaan yli neljäsataa kertaa. Eräät raamatunjakeet ovat erityisen paljonpuhuvia, kun on kysymyksessä elämän ylläpitäminen verellä. Tarkastelkaamme niitä lyhyesti:

¹⁰ Raamatun kertomus osoittaa, että Luoja ja Elämänantaja ilmaisi ajatuksensa verikysymyksestä jo varhain ihmiskunnan historiassa. Heti maailmanlaajuisen vedenpaisumuksen jälkeen, kun Jumala ensi kerran antoi ihmisille oikeuden syödä eläinten lihaa, hän käski Nooaa ja hänen perhettään: ”Kaikki, mikä liikkuu ja elää, olkoon teille ravinnoksi; niinkuin minä olen antanut teille viheriäiset kasvit, niin minä annan teille myös tämän kaiken. Älkää vain syökö lihaa, jossa sen sielu, sen veri, vielä on.” – 1. Mooseksen kirja 9:3, 4.

11. Mikä osoittaa, että eläinten tappamiseen liittyy muutakin kuin ruokavalio?

¹¹ Luoja antoi tässä ensiksikin ruokavaliota koskevan säännöksen aikana, jolloin ihmiskunta oli saamassa uuden alun. (Vertaa 1. Mooseksen kirjan 1:29:ään.) Jumala osoitti kuitenkin, että eläinten ravinnoksi tappamiseen liittyi muutakin kuin ruokavalio.  Se johtui siitä, että luomuksen veri edusti sen elämää eli sen sielua. Niinpä joissakin raamatunkäännöksissä 1. Mooseksen kirjan 9:4 kuuluu näin: ”Älkää vain syökö lihaa, jossa sen elämä, toisin sanoen sen veri, on.” – Revised Standard Version; Moffatt.

12, 13. Mitä Luoja liitti veren käyttöön, ja mistä tiedämme, ettei tämä sovellu vain eläinten vereen?

¹² Tämä jumalallinen säännös ei siis ollut pelkästään rajoitus ruokavalioon, sellainen kuin lääkärin potilaalle antama ohje välttää suolaa tai rasvaa. Luoja liitti vereen erittäin tärkeän moraalisen periaatteen. Vuodattaessaan pois kaiken veren, mikä järkevästi katsoen voitiin vuodattaa, Nooa ja hänen jälkeläisensä ilmaisisivat kunnioittavansa sitä, että elämä oli lähtöisin Luojasta ja riippui hänestä. Mutta tutkikaamme tätä asiaa edelleen.

¹³ Edellä mainittu raamatunkohta soveltuu eläinten vereen. Soveltuisiko sama periaate ihmisenkin vereen? Kyllä vain, vieläpä voimakkaammin, sillä Jumala sanoi Nooalle edelleen: ”Mutta teidän oman verenne minä kostan; . . . Joka ihmisen veren vuodattaa, hänen verensä on ihminen vuodattava, sillä Jumala on tehnyt ihmisen kuvaksensa.” (1. Mooseksen kirja 9:5, 6) Jos nyt eläinten verellä (joka edusti eläinten elämää) oli Jumalalle pyhä merkitys, niin ilmeisesti ihmisverellä oli vielä suuriarvoisempi pyhä merkitys. Näihin Jumalan ohjeisiin mukautuvat eivät vuodattaisi ihmisten verta surmaamalla heitä eivätkä söisi eläinten eivätkä ihmisen verta.

Mutta oliko tämä Nooalle annettu käsky vain rajoitettu eli tilapäinen? Koskeeko se myöhempiäkin sukupolvia, meidänkin sukupolveamme?

14, 15. Millainen oli luonteeltaan Nooalle annettu verta koskeva käsky, ja mikä erään rabbin lausunto on osuva?

¹⁴ Monet raamatunoppineet myöntävät, että Jumala antoi tässä säännöksen, joka ei soveltunut pelkästään  Nooaan ja hänen perheeseensä, vaan koko ihmiskuntaan siitä ajasta lähtien – todellisuudessahan kaikki vedenpaisumuksen jälkeen eläneet ovat peräisin Nooan perheestä. (1. Mooseksen kirja 10:32) Esimerkiksi teologi ja reformaattori Jean Calvin tunnusti veren kieltämisestä, että ”tämä laki oli annettu koko maailmalle heti vedenpaisumuksen jälkeen”.² Ja Heidelbergin yliopiston professori Gerhard von Rad sanoo 1. Mooseksen kirjan 9:3, 4:n olevan ”koko ihmiskuntaa koskeva säädös”, koska koko ihmiskunta on polveutunut Nooasta.³

¹⁵ Koska verestä annettu laki liittyi Jumalan julkilausumaan, joka korosti suurta kunnioitusta ihmiselämää kohtaan, niin voimme arvostaa rabbi Benno Jacobin huomioita:

”Sen tähden nuo kaksi kieltoa kuuluvat yhteen. Ne ovat kaikkein perustavimmat vaatimukset, jotka koskevat ihmisyyttä tämän sanan kirjaimellisessa mielessä. . . . Lupa syödä lihaa, mutta ilman sen verta, ja ihmisveren vuodattamista koskeva kielto osoittavat ihmisen paikan elollisten maailmassa . . . Yhteenvedoksi todettakoon: syy veren kieltämiseen on luonteeltaan moraalinen. . . . Myöhempi juutalaisuus katsoi tämän kohdan luoneen perusetiikan jokaiselle ihmisolennolle.” (Kursivointi lisätty.)⁴

Myöhemmät juutalaiset johtivatkin 1. Mooseksen kirjan alkuosasta ihmiskunnalle seitsemän ”peruslakia”, ja tämä Nooalle ja hänen pojilleen verestä annettu käsky oli yksi niistä.⁵ Tämä oli todellakin koko ihmiskunnalle annettu laki, vaikka useimmat kansat eivät noudattaneetkaan sitä. – Apostolien teot 14:16; 17:30, 31.

16, 17. Mikä Israelille annettu laki osoitti verta koskevan Jumalan kiellon yhä soveltuvan, ja vain millä tavalla israelilaiset saattoivat käyttää verta?

¹⁶ Myöhemmin Israelin kansalle antamassaan laissa Jehova Jumala kielsi murhan, mikä osoitti, että hänen Nooalle antamansa säädös oli yhä voimassa. (2. Mooseksen kirja 20:13) Vastaavasti Jumala myös kielsi veren nauttimisen sanoessaan:

 ”Kuka ikinä Israelin heimosta tai muukalaisista, jotka asuvat teidän keskellänne, syö verta, mitä tahansa, sitä ihmistä vastaan, joka verta syö, minä käännän kasvoni ja hävitän hänet kansastansa.” – 3. Mooseksen kirja 17:10.

¹⁷ Israelilaisten sallittiin käyttää eläinten verta vain yhdellä tavalla, esittämällä sen uhrina Jumalalle, jolloin hänet tunnustettiin Elämänantajaksi, jolle he olivat velassa. Hän sanoi heille: ”Lihan sielu on veressä, ja minä olen sen teille antanut alttarille, että se tuottaisi teille sovituksen; sillä veri tuottaa sovituksen, koska sielu [eli elämä] on siinä.” – 3. Mooseksen kirja 17:11.

18, 19. a) Mitä israelilaisia metsästäjiä vaadittiin tekemään, kun he tappoivat eläimiä ruoaksi, ja miksi? b) Minkä tosiasian he tätä käskyä noudattamalla osoittivat tunnustavansa?

¹⁸ Entä mitä on sanottava niiden eläinten verestä, jotka tapettiin ruoaksi eikä uhriksi? Jumala sanoi palvojilleen, että metsästäjä, joka sai pyydystetyksi syötävän metsäeläimen tai linnun, ”vuodattakoon sen veren maahan ja peittäköön multaan. Sillä kaiken lihan sielu on sen veri, jossa sen sielu on; sentähden minä sanon israelilaisille: Älkää syökö minkään lihan verta. Sillä kaiken lihan sielu on sen veri; jokainen, joka sitä syö, hävitettäköön.” – 3. Mooseksen kirja 17:13, 14; 5. Mooseksen kirja 12:23–25.

¹⁹ Tämä veren vuodattaminen ei ollut ainoastaan uskonnollinen rituaali; se oli todellisuudessa Jumalan Nooalle antaman lain laajennus. Tappaessaan eläimen ihmisen piti tunnustaa, että sen elämä tulee Jumalalta ja kuuluu hänelle. Olemalla syömättä sen verta ja ’vuodattamalla’ sen alttarille tai maahan israelilainen itse asiassa palautti luomuksen elämän Jumalalle.

20. a) Mitkä rangaistukset osoittavat, että verta koskevan Jumalan lain rikkominen oli vakava asia? b) Mitkä raamatunkohdat osoittavat, että lihan syöminen verineen teki henkilön syylliseksi?

²⁰ Jos israelilainen osoitti halveksintaa veren edustamaa elämää kohtaan, sitä pidettiin erittäin vakavana väärintekona. Se, joka tahallaan halveksi tätä verestä annettua lakia, piti ’hävittää’, teloittaa. (3.  Mooseksen kirja 7:26, 27; 4. Mooseksen kirja 15:30, 31) Jossain määrin syylliseksi joutui sekin, joka söi itsestään kuolleen tai pedon tappaman eläimen lihaa, jossa vielä oli verta. – 3. Mooseksen kirja 17:15, 16; vertaa 3. Mooseksen kirjan 5:3; 11:39:ään.

Voitaisiinko verta koskeva Jumalan laki syrjäyttää hätätilan sattuessa?

21. Mikä Raamatun esimerkki osoittaa, ettei verta koskevaa Jumalan lakia voitu syrjäyttää hätätilanteessa?

²¹ Raamattu vastaa kieltävästi. Vaikeita aikoja varten ei myönnetty mitään erivapauksia. Me voimme nähdä tämän siitä, mitä tapahtui eräille israelilaissotilaille kuningas Saulin päivinä. Pitkän taistelun nälkiinnyttäminä he teurastivat lampaita ja karjaa ja söivät ”lihan verinensä”. He olivat nälissään eivätkä tarkoituksellisesti syöneet verta, mutta kun heillä oli kiire päästä syömään lihaa, he eivät pitäneet huolta siitä, että veri olisi asianmukaisesti vuodatettu eläimistä. Oliko sitten ”hätätila” puolustuksena heidän menettelylleen? Päinvastoin, heidän Jumalan nimittämä kuninkaansa tunnusti, että he olivat tehneet ”syntiä Herraa vastaan syömällä lihaa verinensä”. – 1. Samuelin kirja 14:31–35.

Soveltuuko tämä asianmukainen vastenmielisyys verta kohtaan myös ihmisvereen?

22. Miksi on järkevää päätellä, että eläimen verta koskeva Jumalan laki soveltuu myös ihmisvereen?

²² Soveltuu. Ja se on varsin ymmärrettävää, sillä Jumalan laki kielsi syömästä ”verta, mitä tahansa”, ”minkään lihan verta”. (3. Mooseksen kirja 17:10, 14) Me voimme nähdä, miten juutalaiset kansana suhtautuivat tähän lakiin tarkastelemalla tapausta, joka koski eräitä juutalaisia, jotka olivat seuranneet ja kuunnelleet Jeesusta. Kerran hän puhui kuvaannollisesti ’verensä juomisesta’, sillä  hän tiesi, että aikanaan hänen verensä täytyisi vuodattaa uhrikuolemassa ja että seurauksena olisi elämä niille, jotka uskossa hyväksyisivät hänen uhrinsa. (Johannes 6:53–58) Ilmeisesti tajuamatta sitä, että Jeesus puhui vertauskuvallisesti, jotkut hänen juutalaisista opetuslapsistaan järkyttyivät hänen sanoistaan ja luopuivat hänen seuraamisestaan. (Johannes 6:60–66) Ihmisveren ottaminen elimistöön oli kerrassaan kauhistava ajatus noille juutalaisille Jumalan palvojille.

Mitä on sanottava kristityistä?

23. Miten Messiaan uhrikuolema vaikutti ruokavaliota koskeviin Mooseksen lain rajoituksiin?

²³ Mooseksen laki tähtäsi Messiaan tuloon ja uhrikuolemaan. Jeesuksen kuoltua tosi palvojat eivät siksi enää olleet velvollisia pitämään Mooseksen lakia. (Roomalaisille 10:4; 6:14; Kolossalaisille 2:13, 14) Lain ruokavaliota koskevat rajoitukset, kuten kiellot eräiden eläinten rasvan tai lihan syömisestä, eivät olleet enää sitovia. – 3. Mooseksen kirja 7:25; 11:2–8.

Soveltuuko siis Jumalan antama verta koskeva kielto kristittyihin?

24. Mitä päätettiin verestä, kun käsiteltiin pakanakristittyjen ympärileikkauskysymystä?

²⁴ Tämä asia tuli pohdittavaksi vuonna 49 niiden apostolien ja Jerusalemin vanhinten konferenssissa, jotka palvelivat kaikkia kristittyjä vanhinten keskuselimenä. Konferenssi pidettiin erään ympärileikkausta koskevan kysymyksen vuoksi. Tämä apostolinen neuvosto päätti, ettei kristillisyyden hyväksyneitä ei-juutalaisia tarvinnut ympärileikata. Keskustelun kuluessa Jeesuksen velipuoli Jaakob kiinnitti neuvoston huomion eräisiin muihin olennaisiin seikkoihin, jotka hän katsoi niin tärkeiksi, että ne piti sisällyttää heidän päätökseensä. Mainittujen ei-juutalaisten piti näet karttaa  ”epäjumalien saastuttamaa ja haureutta ja sitä, mikä on kuristettua, sekä verta”. (Apostolien teot 15:19–21) Hän viittasi Mooseksen kirjoituksiin, jotka ilmaisevat, että jo ennen kuin Mooseksen laki annettiin, Jumala oli kieltänyt moraalittomat sukupuolisuhteet, epäjumalanpalveluksen ja veren syömisen, johon sisältyi kuristettujen, verta sisältävien eläinten lihan syöminen. – 1. Mooseksen kirja 9:3, 4; 19:1–25; 34:31; 35:2–4.

25. Minkä osaksi tämä apostolien neuvoston päätös tuli?

²⁵ Neuvoston päätös lähetettiin kirjeitse kristittyjen seurakuntiin. Se sisältyy nyt Raamattuun osana niistä henkeytetyistä Kirjoituksista, jotka ovat hyödylliset ”opettamiseen, . . . oikaisemiseen”. (2. Timoteukselle 3:16, 17) Päätös kuului seuraavasti:

26, 27. Mitä tuossa päätöksessä selvästi sanottiin, ja mistä tiedämme, ettei se ollut vain apostolien mielipide?

²⁶ ”Pyhä henki ja me olemme nähneet hyväksi olla lisäämättä teille enempää taakkaa kuin nämä välttämättömät: että kartatte epäjumalille uhrattua ja verta ja sitä, mikä on kuristettua, sekä haureutta. Jos te pysytte huolellisesti erossa näistä, niin tulette menestymään.” – Apostolien teot 15:28, 29.

²⁷ Vaikka siis kristityt eivät olleetkaan Mooseksen lain alaisuudessa, niin heidän oli ’välttämätöntä’ karttaa verta. Oliko tämä vain apostoleiden henkilökohtainen mielipide? Ei suinkaan. Kuten he mainitsivat, tämä päätös tehtiin sopusoinnussa Jumalan pyhän hengen kanssa.

28. Minkä eron tuo säädös professori Walther Zimmerlin mukaan teki?

²⁸ Göttingenin yliopiston professori Walther Zimmerli huomautti tästä kristillisestä säädöksestä seuraavaa:

”Ensimmäinen juutalaiskristillinen seurakunta tekee Apostolien tekojen 15. luvussa kerrotussa päätöksessä eron Mooseksen välityksellä Israelille annetun lain ja koko maailmalle Nooan välityksellä annetun käskyn välillä.” – Zürcher Bibelkommentare.⁶

29. Mikä osoittaa, että käsky karttaa verta oli moraalinen vaatimus, jossa ei ollut kysymys pelkästään ruokavaliosta?

 ²⁹ Käsky ’karttaa verta’ ei ollut pelkästään ruokavaliota koskeva rajoitus, vaan vakava moraalinen vaatimus, mikä nähdään siitä, että se oli kristityille yhtä vakava asia kuin ’epäjumalanpalvonnan tai haureuden karttaminen’.

Varhaiskristityt ja veri

30, 31. Mikä osoittaa verta koskevan kiellon sitovan luonteen ja sen, että se ei ollut pelkästään tilapäinen vaatimus?

³⁰ Jerusalemin neuvosto lähetti tämän selvän päätöksen kristittyihin seurakuntiin myönteisin tuloksin. Me luemme Apostolien tekojen 16. luvusta Paavalista ja hänen tovereistaan: ”Kun he sitten kulkivat edelleen kaupunkien halki, he antoivat niissä oleville noudatettaviksi ne säädökset, jotka apostolit ja vanhimmat, jotka olivat Jerusalemissa, olivat päättäneet. Sen tähden seurakunnat lujittuivatkin jatkuvasti uskossa ja kasvoivat lukumääräisesti päivä päivältä.” – Apostolien teot 16:4, 5.

Oliko Apostolien tekojen 15:28, 29:ssä mainittu päätös vain tilapäinen vaatimus eikä kristittyjä jatkuvasti sitova velvoitus?

³¹ Jotkut ovat sitä mieltä, että apostolien säädös ei pysyvästi velvoittanut kristittyjä. Mutta Apostolien tekojen kirja osoittaa selvästi toista. Se ilmaisee, että noin kymmenen vuotta sen jälkeen, kun Jerusalemin neuvosto julkaisi tämän säädöksen, kristityt edelleenkin olivat päättäneet pitää ”päätöksen, että heidän tulisi pysyä erossa epäjumalille uhratusta sekä verestä ja siitä, mikä on kuristettua, ja haureudesta”. (Apostolien teot 21:25) Tämä osoittaa heidän olleen selvillä siitä, ettei vaatimusta veren karttamisesta ollut rajoitettu pakanakäännynnäisiin jollakin alueella ja että sitä ei sovellettu vain lyhyeksi ajaksi.

32, 33. Mitä Eusebius sanoo siitä, että verta koskeva kielto tunnustettiin hänen päivinään?

 ³² Mutta mikä oli tilanne myöhempinä vuosisatoina, kun kristillisyys levisi laajemmalle? Katsokaamme todisteita vuosisadoilta, jotka seurasivat Apostolien tekojen 15:28, 29:ssä mainitun säädöksen julkaisemista.

³³ Eusebius, kolmannella vuosisadalla elänyt kirjailija, jota pidetään ”kirkkohistorian isänä”, kertoo mitä tapahtui Lyonissa vuonna 177. Uskonnolliset viholliset syyttivät kristittyjä väärin lasten syömisestä. Kun kristittyjä kidutettiin ja teloitettiin, niin Biblis-niminen tyttö vastasi tähän väärään syytökseen sanoen: ”Kuinka nämä, jotka eivät saa syödä järjettömien eläinten verta, söisivät lapsia?”⁷

34–36. Mitä Tertullianus ja Minucius Felix sanoivat siitä, että kristityt eivät syöneet verta heidän päivinään?

³⁴ Samanlaiset väärät syytökset saivat varhaisen latinalaisen teologin Tertullianuksen (n. 160–230) osoittamaan, että vaikka roomalaiset yleisesti joivat verta, niin kristityt varmasti eivät juoneet. Hän kirjoittaa:

”Joutukoot luonnottomat tapanne häpeään kristittyjen edessä. Meillä ei ole eläintenkään verta aterioillamme, sillä ne koostuvat tavallisesta ruoasta. . . . Kristittyjen oikeudenkäynneissä te tarjoatte heille makkaroita, jotka ovat täynnä verta. Olette tietenkin varsin hyvin selvillä siitä, että juuri se, millä yritätte saada heidät poikkeamaan oikealta tieltä, on heille laitonta. Kun kerran olette varmoja siitä, että he kavahtavat eläimen verta, niin kuinka te uskotte heidän himoitsevan ihmisverta?”⁸

³⁵ Viitatessaan Apostolien tekojen 15:28, 29:n säädökseen hän sanoo myös: ”Me ymmärrämme ’verestä’ annetun kiellon koskevan vielä enemmän ihmisverta.”⁹

³⁶ Roomalainen lakimies Minucius Felix, joka eli suunnilleen vuoteen 250, korostaa samaa asiaa kirjoittaen: ”Niin paljon me kavahdamme ihmisverta,  ettemme käytä edes syötävien eläintenkään verta ruoassamme.”¹⁰ *

37, 38. Mitä eräs piispa ja muuan katolinen raamatunoppinut sanoivat veriasiasta?

³⁷ Historiallinen todistusaineisto on niin runsas ja selvä, että piispa John Kaye (1783–1853) saattoi kategorisesti lausua: ”Karttaessaan kuristettua ja verta alkukristityt mukautuivat tunnontarkasti apostoleiden Jerusalemissa julistamaan säädökseen.”¹¹

Mutta ovatko ’alkukristityt’ ja nykyajan Jehovan todistajat ainoita, jotka ovat omaksuneet tällaisen Raamattuun perustuvan näkökannan?

³⁸ Eivät suinkaan. Kommentoidessaan Apostolien tekojen 15:29:ää katolinen raamatunoppinut Giuseppe Ricciotti (1890–1964) viittaa edellä mainittuun Lyonin tapahtumaan todisteeksi siitä, että varhaiset ’kristityt eivät voineet syödä verta’. Sitten hän lisää: ”Mutta seuraavinakin vuosisatoina aina keskiajalle saakka me kohtaamme odottamatta tämän varhaisen [verta koskevan] ’kauhistuksen’ kaikuja, jotka epäilemättä olivat lähtöisin tästä säädöksestä.”¹²

39. Mitä trullaaninen synodi sanoi verestä, ja mitä Otto Bambergilainen sanoi verestä uusille käännynnäisille?

³⁹ Esimerkiksi toisessa trullaanisessa synodissa, joka pidettiin Konstantinopolissa vuonna 692, lausuttiin seuraavaa: ”Raamattu käskee meitä karttamaan verta, kuristettua ja haureutta. . . . Jos joku tästä lähtien uskaltaa millään tavoin syödä eläimen verta, niin hänet pantakoon viralta, jos hän on pappi, ja erotettakoon, jos hän on maallikko.”¹³  Samaan tapaan huomattu prelaatti ja evankelista Otto Bambergilainen (n. 1060–1139) selitti Pommerin käännynnäisille, ”että he eivät saaneet syödä mitään saastaista tai itsestään kuollutta tai kuristettua tai epäjumalille uhrattua tai eläinten verta”.¹⁴

40. Mitä Martti Luther kirjoitti Apostolien tekojen 15:28, 29:stä?

⁴⁰ Myöhemmin myös Martti Luther tunnusti vuoden 49 säädöksen seuraamukset. Protestoidessaan katolisia tapoja ja uskomuksia vastaan hän halusi lukea apostolisen kokouksen myöhempien kirkolliskokousten joukkoon, joiden säädökset eivät kuuluneet Raamattuun. Silti Luther kirjoitti Apostolien tekojen 15:28, 29:stä seuraavaa:

”Jos nyt tahdomme muodostaa kirkon tämän kirkolliskokouksen mukaan (mikä olisikin kaikkein oikeinta, koska tämä itse apostolien pitämä kokous on ensimäinen ja tärkein), niin täytyisi meidän opettaa ja vaatia, ettei kukaan ruhtinas, herra, porvari tai talonpoika enää söisi veressä keitettyä hanhea, hirven, metsäkauriin tai sian lihaa . . . Ja kaikkein vähimmin saisivat porvarit ja talonpojat syödä mitään puna- tai verimakkaraa.”¹⁵

41. Mitä eräs baptistiteologi huomautti 1. Mooseksen kirjan 9:3, 4:stä?

⁴¹ 1800-luvulla Andrew Fuller, jota on pidetty ”kenties huomattavimpana ja vaikutusvaltaisimpana baptistiteologina”, kirjoitti verta koskevasta 1. Mooseksen kirjan 9:3, 4:n esittämästä kiellosta:

”Koska tämä kiellettiin Nooalta, niin se näyttää kielletyn myös koko ihmiskunnalta; eikä tämän kiellon pitäisi katsoa kuuluvan juutalaisen järjestelmän seremonioihin. Sitä ei ainoastaan annettu ennen kuin tätä järjestelmää oli olemassakaan, vaan se annettiin noudatettavaksi pakanakristityille Apostolien tekojen XV:20:ssä olevin apostolien säädöksin. . . . Veri on elämä, ja Jumala näyttää vaativan sen pyhänä itselleen.”¹⁶

42. Mitä pappismies William Jones vastasi niille, jotka halusivat sivuuttaa Raamatun kiellon verestä?

⁴² Voisiko joku kristitty väittää, että niin kutsuttu ”kristillinen vapaus” sallii hänen sivuuttaa tämän verestä annetun kiellon? Kirjassaan The History of the Christian Church pappismies William Jones (1762–1846) vastaa:

 ”Mikään ei voi olla selvempää kuin kielto, Apostolien teot XV:28, 29. Voivatko ne, jotka tässä asiassa vetoavat ’kristilliseen vapauteensa’, näyttää meille mitään osaa Jumalan sanasta, jossa tämä kielto on myöhemmin peruutettu? Ellei, niin meidän sallittaneen kysyä: ’Millä valtuudella, paitsi Jumalan omalla, voidaan mitään hänen laeistaan kumota?’” – S. 106.

43. Mitä Jehovan todistajat ovat päättäneet verestä, ja mihin tosiasioihin ja raamatunkohtiin tuo päätös perustuu?

⁴³ Johtopäätös on selvä: Apostolinen kokous sääti pyhän hengen ohjauksessa, että Jumalan hyväksymystä haluavien kristittyjen täytyy ’karttaa verta’, niin kuin Jumala on vaatinut aina Nooan päivistä lähtien. (Apostolien teot 15:28, 29; 1. Mooseksen kirja 9:3, 4) Varhaiskristityt hyväksyivät tämän raamatullisen näkökannan ja noudattivat sitä henkensäkin uhalla. Ja halki vuosisatojen tämä vaatimus on tunnustettu kristityille ”välttämättömäksi”. Näin ollen Jehovan todistajien päätös karttaa verta perustuu Jumalan sanaan, Raamattuun, ja sitä tukevat monet kristillisyyden historian ennakkotapaukset.

Veri lääkkeenä

44. Mitkä kolme seikkaa on osoitettu, ja mitä raamatullisia perusteita on kullekin niistä?

⁴⁴ Tähän mennessä olemme osoittaneet Raamatun vaativan seuraavaa: Ihmisen ei tule ylläpitää elämäänsä toisen luomuksen verellä. (1. Mooseksen kirja 9:3, 4) Kun eläimeltä otetaan sen elämä, niin tätä elämää edustava veri tulee ’vuodattaa maahan’, antaa takaisin Elämänantajalle. (3. Mooseksen kirja 17:13, 14) Ja kuten apostolinen kokous sääti, kristittyjen tulee ’karttaa verta’, mikä soveltuu niin ihmisen kuin eläimenkin vereen. – Apostolien teot 15:28, 29.

Soveltuvatko nämä Raamatun lausunnot kuitenkaan siirretyn veren hyväksymiseen lääketieteelliseksi hengenpelastusmenetelmäksi?

45, 46. Mikä kysymys nyt herää, ja minkä nykyaikaisen lääkintätekniikan voidaan Raamatun periaatteiden sanoa sisältävän?

⁴⁵ Jotkut väittävät, että Raamattu kyllä kieltää veren syömisen ruokana, mutta että tämä on aivan  eri asia kuin verensiirron hyväksyminen, lääkintämenetelmän jota ei tunnettu Raamatun aikoina. Onko tämä asenne perusteltu?

⁴⁶ Raamatun aikoina Jumalan laki soveltui kieltämättä erityisesti veren käyttämiseen ruoaksi. Verta ei siihen aikaan annettu suoniin. Mutta vaikka Raamattu ei suoranaisesti käsitellytkään nykyaikaista verta koskevaa lääkintätekniikkaa, niin se todellisuudessa otti sen huomioon ja sisälsi sen periaatteessa.

47, 48. Mitä eroa Apostolien tekojen 15:29:ssä ei tehdä, ja mistä syistä?

⁴⁷ Huomatkaamme esimerkiksi, että kristittyjä käskettiin ’karttamaan verta’. (Apostolien teot 15:29) Siinä ei sanota mitään sellaista, mikä oikeuttaisi tekemään eron veren suuhun ottamisen ja sen verisuoniin ottamisen välillä. Ja onko siinä periaatteessa mitään peruseroa olemassakaan?

⁴⁸ Lääkärit tietävät, että ihmistä voidaan ruokkia suun kautta tai laskimonsisäisesti. Samoin eräitä lääkkeitä voidaan antaa eri teitä. Joitakin antibiootteja voidaan esimerkiksi ottaa joko suun kautta tabletteina tai ruiskeena lihaksiin tai verenkiertojärjestelmään (laskimonsisäisesti). Olettakaamme, että olisit nauttinut antibioottitabletin ja saanut siitä vakavan allergisen reaktion, minkä vuoksi sinua olisi käsketty karttamaan kyseistä lääkettä tulevaisuudessa. Olisiko järkevää ajatella tämän lääkärin antaman varoituksen merkitsevän sitä, ettet voisi ottaa kyseistä lääkettä tabletteina mutta voisit kyllä turvallisesti ottaa sitä ruiskeena verenkiertoosi? Tuskinpa! Pääseikka ei ole lääkkeenantamistapa, vaan se että sinun tulisi karttaa kyseistä antibioottia kaikissa muodoissaan. Samalla tavoin säädös, jonka mukaan kristittyjen täytyy ’karttaa verta’, sisältää selvästi veren ottamisen elimistöön, tapahtukoonpa se sitten suun kautta tai suoraan vereen.

 Kuinka tärkeä tämä kysymys on Jehovan todistajille?

49. Minkä lujan asenteen Jehovan todistajat ottavat, ja mistä he ovat vakuuttuneita?

⁴⁹ Niiden, jotka tunnustavat riippuvaisuutensa Luojasta ja Elämänantajasta, tulisi olla päättäväisiä hänen käskyjensä tottelemisessa. Jehovan todistajat ottavat tämän lujan asenteen. He ovat täysin vakuuttuneita siitä, että on oikein mukautua Jumalan lakiin, joka käskee karttamaan verta. He eivät tässä noudata mitään henkilökohtaista oikkua tai perusteetonta fanaattista näkökantaa. Tottelevaisuus kaikkeuden korkeimmalle auktoriteetille, elämän Luojalle, on syynä siihen, että he kieltäytyvät ottamasta verta elimistöönsä syömisen tai verensiirron välityksellä.

50, 51. Mistä veriasiassa on kysymys, ja mihin psalmistan sanoihin me kokosydämisesti yhdymme?

⁵⁰ Jehovan todistajille verikysymys liittyy sen tähden kaikkein olennaisimpiin periaatteisiin, joille he kristittyinä perustavat elämänsä. Kysymyksessä on heidän suhteensa Luojaansa ja Jumalaansa. He uskovat lisäksi kokosydämisesti psalmistan sanoihin: ”Herran oikeudet [Jehovan tuomiopäätökset, New World Translation] ovat todet, kaikki tyynni vanhurskaat. . . . niiden noudattamisesta on suuri palkka.” – Psalmi 19:10, 12.

⁵¹ Ne, jotka katsovat vain päätösten välittömiin seurauksiin, saattaisivat epäillä sitä, että verta koskevan Jumalan lain noudattamista voitaisiin pitää ’palkitsevana’. Mutta Jehovan todistajat ovat varmoja siitä, että heidän Luojaltaan tulevien ohjeitten totteleminen koituu heidän pysyväksi hyväkseen.

52, 53. Minkä asenteen varhaiskristityt omaksuivat, ja mitä se saattoi maksaa heille?

⁵² Varhaiskristityt ajattelivat samoin. Historia osoittaa, että heidän tottelevaisuuttaan Jumalaa kohtaan koeteltiin toisinaan äärimmilleen. Rooman imperiumissa heitä painostettiin osallistumaan epäjumalanpalvelukseen tai moraalittomuuteen. Heidän kieltäytymisensä peräänantamisesta  saattoi merkitä sitä, että heidät heitettiin Rooman areenoille villieläinten raadeltaviksi. Mutta nuo kristityt pysyivät uskossaan. He tottelivat Jumalaa.

⁵³ Ajattele, mitä siihen sisältyi. Niille varhaiskristityille, joilla oli lapsia, kieltäytyminen Jumalan lain rikkomisesta saattoi jopa tuottaa kuoleman heidän lapsilleen. Silti me tiedämme historiasta, että nuo kristityt eivät pelokkaasti ja uskottomasti kääntäneet selkäänsä Jumalalle ja niille periaatteille, joiden mukaan he elivät. He uskoivat Jeesuksen sanoihin: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, on tuleva elämään, vaikka hän kuoleekin.” (Johannes 11:25) Siksi nuo kristityt välittömästä seuraamuksesta huolimatta tottelivat apostolien säädöstä karttaa epäjumalille uhrattua, haureutta ja verta. Uskollisuus Jumalaa kohtaan merkitsi heille näin paljon.

54. Minkä vastuun Jehovan todistajat kantavat?

⁵⁴ Myös nykyään se merkitsee näin paljon Jehovan todistajille. He tuntevat aiheellisesti moraaliseksi velvollisuudekseen tehdä palvontaa koskevia ratkaisuja omastaan ja lastensa puolesta. Tästä syystä Jehovan todistajat eivät odota kenenkään muun, kuten lääkärin, sairaalan johdon tai tuomarin, tekevän näitä moraalisia ratkaisuja heidän puolestaan. He eivät halua kenenkään muun yrittävän kantaa heidän vastuutaan Jumalan edessä, sillä todellisuudessa kukaan muu ihminen ei voi sellaista tehdä. Se on kristityn henkilökohtainen vastuu hänen Jumalalleen ja Elämänantajalleen.

Onko kieltäytyminen eräänlainen itsemurha?

55, 56. a) Mikä vastaväite herätetään verensiirroista kieltäytymisestä? b) Miksi todistajia ei voi syyttää itsemurhan yrittämisestä, kuten muitten todistus ilmaisee?

⁵⁵ Jos onnettomuuden, sairauden tai kirurgisen komplikaation seurauksena on massiivinen verenhukka,  niin verensiirtoja on usein annettu yritettäessä ihmishengen pelastamista. Kun siis saadaan kuulla, että joku kieltäytyy verensiirrosta, niin saatetaan ajatella, että hän on itse asiassa riistämässä itseltään hengen. Onko asia niin?

Onko verensiirrosta kieltäytyminen ”itsemurha” tai ”kuolemisen oikeuden” käyttämistä?

⁵⁶ Itsemurha on oman elämän riistämistä, itsensä tuhoamista. Mutta jokainen, joka vain ohimennenkin on tutustunut Jehovan todistajien uskomuksiin ja tapoihin, voi nähdä, etteivät he ole mitään itsetuhon yrittäjiä. Vaikka he kieltäytyvätkin verensiirroista, niin he ottavat tervetulleena vastaan vaihtoehtoisen lääkärinavun. Eräässä lääkärilehdessä olleessa artikkelissa huomautettiin aivan oikein:

”Lääkärinhoidosta kieltäytyminen ei yleensä ole samaa kuin ’itsemurha’. Jehovan todistajat haluavat lääkärin palveluja, mutta kieltäytyvät vain yhdestä lääkärinhoidon piirteestä. Lääkärinhoidosta tai sen osista kieltäytyminen ei ole ’rikos’, jonka yksilö tahallisella tuhoamisteollaan kohdistaisi itseensä, niin kuin on itsemurha.” (Kursivointi lisätty.)¹⁷

Professori Robert M. Byrn korosti, että ’oikeudelliselta kannalta pelastavan hoitomenetelmän hylkääminen eroaa itsemurhayrityksestä yhtä paljon kuin omenat appelsiineista’.¹⁸ Ja puhuessaan eräässä lääkärikonferenssissa tri David Pent Yhdysvalloista huomautti:

”Jehovan todistajat ajattelevat, että jos he kuolevat siksi, että he kieltäytyvät ottamasta verensiirtoa, niin he kuolevat vakaumustensa vuoksi suunnilleen samoin kuin varhaiset uskonnolliset marttyyrit kuolivat satoja vuosia sitten. Jos tämä on passiivinen lääketieteellinen itsemurha, niin yleisön joukossa on parastaikaa useita lääkäreitä, jotka polttavat savukkeita, mikä luultavasti on aivan yhtä passiivinen itsemurha.”¹⁹

57. Miksi verensiirroista kieltäytyminen ei ole kuolemisen oikeuden käyttämistä?

 ⁵⁷ Entä mitä on sanottava siitä ajatuksesta, että kieltäytyessään verensiirroista Jehovan todistajat käyttävät ”oikeutta kuolla”? Tosiasia on, että Jehovan todistajat haluavat pysyä elossa. Siksi he etsivät lääkärin apua. Mutta he eivät voi eivätkä halua rikkoa syvään juurtuneita ja Raamattuun perustuvia uskonnollisia vakaumuksiaan.

58. Mitä oikeuksia tuomioistuimet ovat antaneet yksilöille, ja miksi se on johdonmukaista?

⁵⁸ Oikeusistuimet ovat usein kannattaneet sitä periaatetta, että jokaisella yksilöllä on oikeus ruumiilliseen koskemattomuuteen, mikä tarkoittaa sitä, että loppujen lopuksi ihmisellä itsellään on vastuu ratkaista, mitä hänen ruumiilleen tehdään. Ja etkö näin haluaisi olevankin, jos itse olisit sairas tai joutuisit sairaalaan? Koska kysymyksessä on sinun henkesi, sinun terveytesi ja sinun ruumiisi, niin eikö sinulla pitäisi olla lopullinen sananvalta sen suhteen, mitä sinulle tehdään tai jätetään tekemättä?

59, 60. a) Minkä lopullinen tuomari potilas on? b) Mikä ihmisen vapaus rajoittaa lääkärin oikeutta ja velvollisuutta?

⁵⁹ Tällä järkevällä ja moraalisella näkökannalla on johdonmukaiset seurauksensa. Eräässä Amerikan lääkäriliiton julkaisemassa kirjasessa selitetään: ”Potilaan täytyy lopullisena tuomarina ratkaista, ottaako hän lääkärin suositteleman hoidon tai leikkauksen riskin vai uskaltautuuko hän elämään ilman sitä. Se on yksilön luonnollinen oikeus, jonka laki tunnustaa.” ”Potilaalla on oikeus olla suostumatta pelastavaan hoitoon. Hän voi niin ollen asettaa suostumukselleen sellaiset ehdot ja rajoitukset kuin hän haluaa.”²⁰

⁶⁰ Tämä pitää paikkansa verensiirrosta yhtä hyvin kuin mistä tahansa muustakin ”pelastavasta hoidosta”. Lakit. tri H. Narr Tübingenistä Saksasta sanoi: ”Lääkärin parantamisoikeutta ja -velvollisuutta rajoittaa ihmisen perusvapaus määrätä itse omasta ruumiistaan. . . . Sama pitää paikkansa  muistakin lääkärin toimenpiteistä, siis myös verensiirrosta kieltäytymisestä.”²¹

61. Miten jotkut suhtautuvat elämän säilyttämiseen, mutta minkä kysymyksen tämä herättää?

⁶¹ On ymmärrettävää, että jotkut ovat järkyttyneitä siitä ajatuksesta, että verestä voitaisiin kieltäytyä, jos sellainen kieltäytyminen voisi olla vaarallista tai jopa kohtalokasta. Monet ajattelevat, että elämä on kaikkein tärkein asia, että elämä on säilytettävä hinnalla millä hyvänsä. On totta, että ihmiselämän säilyttäminen on yhteiskunnan tärkeimpiä kiinnostuksen kohteita. Mutta tulisiko tämän merkitä sitä, että ”elämän säilyttäminen” on kaikkia periaatteita tärkeämpi?

62. Mikä N. L. Cantorin mukaan osoittaa, ettei elämän pyhyys ole korkein arvo, ja miten tätä voitaisiin valaista?

⁶² Vastaukseksi dosentti Norman L. Cantor Yhdysvaltain Rutgersin yliopiston lakitieteellisestä tiedekunnasta huomautti seuraavaa:

”Ihmisen arvo kohoaa, kun yksilön sallitaan itse päättää, millaisten uskomusten puolesta kannattaa kuolla. Kautta aikojen on monia jaloja syitä, uskonnollisia ja maallisia, pidetty uhrautumisen arvoisina. Useimmat valtiot ja yhteiskunnat, omamme mukaan luettuna, eivät varmasti pidä elämän pyhyyttä korkeimpana arvona.”²²

Dosentti Cantor mainitsi esimerkkinä, miten sotien aikana jotkut miehet olivat halukkaita haavoittumisen ja kuoleman uhallakin taistelemaan ”vapauden” tai ”demokratian” puolesta. Pitivätkö heidän maanmiehensä tällaisia periaatteen puolesta annettuja uhreja moraalisesti väärinä? Tuomitsiko heidän kansansa tällaisen menettelyn halpamaiseksi, koska jotkut kaatuneista jättivät jälkeensä huolenpitoa tarvitsevia leskiä tai orpoja? Ajatteletko, että lakimiesten tai lääkäreiden olisi pitänyt oikeudenpäätöksin estää näitä miehiä antamasta uhreja ihanteittensa puolesta? Eikö siis ole ilmeistä, ettei halukkuus antautua vaaroihin periaatteen vuoksi ole ominaista vain Jehovan todistajille ja varhaiskristityille? Tosiasia  on, että monet ovat suuresti kunnioittaneet tällaista uskollisuutta periaatteelle.

63. Minkä todistajien asenteen vuoksi kenenkään ei tulisi yrittää pakottaa heille hoitoa, joka rikkoo heidän periaatteitaan?

⁶³ Kannattaa myös uudelleen korostaa sitä, että vaikka Jehovan todistajat eivät hyväksykään verensiirtoja, he käyttävät mielellään vaihtoehtoisia hoitotapoja, jotka voivat auttaa heitä pysymään hengissä. Miksi siis kenenkään muun tulisi vaatia noudattamaan tai jopa pakottaa noudattamaan terapiaa, joka täydellisesti rikkoo potilaan periaatteita ja syvimpiä uskonnollisia vakaumuksia?

64. Mitä eräässä lääkärilehdessä sanottiin lääkäreistä, jotka yrittävät väkisin antaa potilaan omaatuntoa loukkaavaa hoitoa?

⁶⁴ Tällaista on kuitenkin tapahtunut. Jotkut lääkärit tai sairaaloiden johtohenkilöt ovat jopa kääntyneet oikeusistuimien puoleen saadakseen laillisen valtuutuksen pakollisille verensiirroille. Tällaista menettelyä noudattaneista kirjoitti tri D. N. Goldstein eräässä lääkärilehdessä seuraavaa:

”Lääkärit, jotka ottavat tämän kannan, ovat kieltäneet kaikkien niiden marttyyrien uhrit, jotka ovat kirkastaneet historiaa omistautumalla ylinnä periaatteelle vieläpä oman henkensäkin kustannuksella. Ne potilaat, jotka valitsevat varman kuoleman mieluummin kuin rikkovat uskonnollisen omantunnonesteen, ovat näet samaa ainesta kuin ne, jotka maksoivat uskonsa Jumalaan hengellään tai jotka menivät polttoroviolle mieluummin kuin ottivat [pakollisen] kasteen. . . . Velvollisuutemme on pelastaa elämää, mutta voimme hyvin kysyä, eikö velvollisuutemme ole myös varjella nuhteettomuutta ja niitä harvoja henkilökohtaisen aitouden eleitä, joita yhä ilmenee kasvavassa määrin yhdensuuntaistetussa yhteiskunnassa. . . . Yhdenkään lääkärin ei pitäisi etsiä lainopillista apua pelastaakseen ruumiin tuhoamalla sielun. Potilaan elämä on hänen omansa.”²³

Lääkärin osuus

65, 66. Miksi lääkärille voi olla tuskallista hoitaa verensiirrosta kieltäytyvää todistajaa?

⁶⁵ Olemme nähneet, että Jehovan todistajat välttävät lujien uskonnollisten vakaumustensa vuoksi sekä verta sisältävää ruokaa että lääkintämielessä annettua verta. Mutta miten tämä asenne vaikuttaa  toisiin, esimerkiksi lääkäreihin, jotka hoitavat Jehovan todistajia olevia potilaita?

⁶⁶ Lääkärit ovat omistautuneet elämän pelastamiseen tai sen pidentämiseen. Se on heidän ammattinsa. Kun siis lääkäri, joka on koulutettu pitämään verensiirtoa toimintaansa kuuluvana normaalimenetelmänä, hoitaa vakavasti sairasta tai paljon verta menettänyttä potilasta, niin hänelle voi olla tuskallista saada kuulla, että potilas kieltäytyy verestä. Vaikka toisaalta potilaan Raamatun valmentama omatunto ei ehkä salli verensiirtoa, niin lääkärilläkin on omatunto, ja hän noudattaa etiikkaa, joka on hänelle äärimmäisen tärkeä.

Tulisiko lääkärin noudattaa omaa lääkärinkoulutustaan ja vakaumuksiaan, jos hänen mielestään potilaan kieltämää verensiirtoa tarvitaan hänen henkensä pelastamiseksi?

67, 68. Minkä lääketieteellisten ja lainopillisten periaatteiden mukaisesti lääkäri ei ehkä noudata omia vakaumuksiaan, jos ne loukkaavat potilaan omaatuntoa?

⁶⁷ Tällaisissa tapauksissa tilanne on epäilemättä arkaluonteinen. Mutta jokainen meistä voi kysyä itseltään: jos minä olisin tilanteessa, jossa minun omatuntoni potilaana ja hoitavan lääkärin vilpitön vakaumus olisivat ristiriidassa keskenään, niin mitä menettelyä mielestäni pitäisi noudattaa? Harkitse niitä sanoja, jotka tri William P. Williamson esitti Yhdysvalloissa pidetyssä lääkärinetiikkaa ja -ammattia käsitelleessä ensimmäisessä kansallisessa kongressissa:

”Lääkärin ensimmäisenä ajatuksena täytyy epäilemättä olla potilaan hyvinvointi. Koska elämä on Luojan lahja ihmiselle, niin ensisijainen ratkaisuvalta kuuluu oikeutetusti potilaalle, koska potilas on tämän lahjan haltija. . . . Lääkärin tulisi hoitaa potilasta potilaan uskonnon käskyjen puitteissa eikä pakottaa hänelle omia uskonnollisia vakaumuksiaan.” (Kursivointi lisätty.)²⁴

 ⁶⁸ On eräs toinenkin, lainopillinen syy, miksi ei sovi toimia vastoin potilaan omaatuntoa. Professori Byrn kirjoitti tästä seuraavaa: ”. . . En tarkoita sitä, että potilaan valinta sitoisi lääkärin tekemään jotakin vastoin omaatuntoaan. . . . Tarkoitan sitä, että lääkärin omatunto ei sido potilasta tekemään jotakin vastoin potilaan valintaa, ja lääkärillä voi niin muodoin olla oikeus ja valintavalta olla tekemättä mitään. Valistuneen suostumusoikeuden periaate jäisi merkityksettömäksi, jos potilaan valintavalta alistettaisiin lääkärin omantunnon mukaiseen harkintaan.” (Kursivointi lisätty.)²⁵

69, 70. Mitä lääkärin pitäisi tehdä tavatessaan verensiirrosta kieltäytyvän potilaan, sen sijaan että hän luopuisi tapauksen hoitamisesta?

⁶⁹ Tässä tilanteessa lääkärin on mahdollista ”olla tekemättä mitään”, ts. luopua tapauksen hoitamisesta, mutta onko se ainoa vaihtoehto? Artikkelissaan ”Kiireelliset kirurgiset hoitomenetelmät aikuisten Jehovan todistajien keskuudessa” tri Robert D. O’Malley huomautti: ”Potilaan kieltäytymistä verensiirrosta ei lääkärikunnan tulisi käyttää luopumisen tekosyynä.”²⁶

⁷⁰ Mitä sitten lääkäri voisi tehdä? Tri J. K. Holcomb mainitsi erään lääketieteellisen aikakauslehden pääkirjoituksessa:

”Epäilemättä lääkäreinä tunnemme itsemme pettyneiksi, jopa vihastuneiksi, kun itsepäinen potilas kieltäytyy hyväksymästä meidän mielestämme parasta hoitotapaa. Mutta tulisiko meillä olla tällaiset tunteet, kun potilas on uskonnollisen vakaumuksen perusteella vastahakoinen hyväksymään tiettyä hoitotapaa? Jos olemme rehellisiä itsellemme, myönnämme, että meidän on tingittävä ihanteellisesta hoitotavasta monien potilaiden kohdalla jokapäiväisessä praktiikassamme. . . . Jos me voimme tehdä tämän ottaen huomioon lääketieteelliset vakaumuksemme, eikö meidän pitäisi samoin olla halukkaita tekemään se minkä voimme, kun potilaan vakaumukset, erityisesti uskonnolliset vakaumukset, estävät meitä tarjoamasta sitä, mitä me pidämme toivottavana hoitomuotona? Tavallisesti potilaat, joilla on uskonnollisia syitä kieltäytyä verensiirroista jne., ovat tietoisia  niistä lääketieteellisistä vaaroista, jotka liittyvät heidän päätökseensä, mutta he ovat halukkaita antautumaan noihin vaaroihin ja pyytävät vain, että me teemme parhaamme.”²⁷

71. Mitä voidaan sanoa sekä potilaan että lääkärin moraalisista velvollisuuksista ”tavallisesta poikkeavan” hoidon suhteen?

⁷¹ Asian moraalisessa puolessa on vielä yksi huomioon otettava näkökohta. Sosiaalietiikan apulaisprofessori John J. Paris huomautti: ”Sekä lääkäripiireissä että [muissa] moraalisissa yhteisöissä vallitsee suuri yksimielisyys siitä, ettei kenelläkään ole moraalista velvollisuutta käydä läpi ’tavallisesta poikkeavaa’ lääkärinhoitoa. Ja jos potilaalla ei ole mitään moraalista velvollisuutta käydä läpi ’tavallisesta poikkeavaa’ hoitoa – niin yleistä kuin se saattaisi ollakin säännöllisessä praktiikassa – ei lääkärilläkään ole mitään moraalista velvollisuutta antaa sitä eikä tuomarilla määrätä sitä.”²⁸ Jehovan todistajille, jotka ohjaavat elämäänsä Raamatun mukaan, verensiirrot ovat totisesti ”tavallisesta poikkeavaa” hoitoa. Itse asiassa ne ovat moraalisesti kiellettyjä.

Potilaan ja lääkärin yhteistoiminta

72. Miten todistajat suhtautuvat lääkärinhoitoon yleensä, mutta missä he tekevät poikkeuksen?

⁷² Kaikki ne, joita tämä asia koskee, voivat olla varmoja siitä, että Jehovan todistajat eivät ole fanaatikkoja, jotka vastustaisivat lääkärinhoitoa. Muista että Luukas, joka kirjoitti Raamatun kertomukseen verta koskevan säädöksen, oli itse lääkäri. (Kolossalaisille 4:14) Niinpä kun Jehovan todistajat ovat sairaita tai joutuvat onnettomuuteen, he eivät odota mitään ”uskollaparantamisihmettä”. He etsivät sen sijaan lääkärin apua. He eivät tällöin yritä määräillä lääkäreitä, miten lääkärinammattia tulisi harjoittaa, tai edes sitäkään, miten heidän omaa nimenomaista tapaustaan tulisi hoitaa. Ainoa seikka jota he johdonmukaisesti pyytävät lääkäreiltä on, että verta ei tule käyttää.

73. Mitä tosiasioita todistajat ymmärtävät, kun on kysymys heidän suhtautumisestaan vereen?

 ⁷³ Jehovan todistajat pitävät suuressa arvoisa lääketieteen alalla työskentelevien henkilöiden koulutusta ja kykyjä. He arvostavat vilpittömästi lääkäreitä, jotka käyttävät taitoaan potilaan hoitoon, mutta käyttävät sitä potilaan omaantuntoon liittyvien vakaumusten mukaisesti. Todistajat tajuavat, että leikkaus, jossa ei ole vapaa käyttämään verta, vaatii lääkäriltä rohkeutta. Vaatii myös jossain määrin rohkeutta toimia vastoin lääkärikollegojen näkökantoja ja suostua harjoittamaan lääkärintointa olosuhteissa, joita voidaan pitää medisiinisesti vähemmän optimeina.

74. Mistä todistajat ovat selvillä, ja mitä he ovat halukkaita kohtaamaan?

⁷⁴ Jehovan todistajat ovat luonnollisesti selvillä siitä, että joihinkin kirurgisiin toimenpiteisiin voi liittyä niin suuri verenhukka, että lääkärin vilpittömän mielipiteen mukaan niitä ei voi suorittaa todistajien esittämillä ehdoilla. Useimmat kirurgiset toimenpiteet voidaan kuitenkin toteuttaa ilman verta. Lääkärit saattavat tosin ajatella, että leikkauksesta tulee vaarallisempi, ellei verta käytetä. Mutta todistajat ovat halukkaita kohtaamaan tällaiset lisääntyneet vaarat taitavien lääkäreiden rohkealla avulla.

75. Mikä johtopäätös tehtiin eräässä äärimmäisessä tapauksessa, jossa leikkaus onnistui ilman verta?

⁷⁵ Pennsylvanian yliopistossa pidetyssä paneelikeskustelussa tri William T. Fitz kertoi mielenkiintoisen tapauksen. Se koski 34-vuotiasta potilasta, jolle paksunsuolenkasvain oli aiheuttanut ankaran verenvuodon. Mies, joka oli Jehovan todistajia, sanoi lääkäreille, että hän ”suostuisi mielellään mihin kirurgiseen toimenpiteeseen tahansa, mikäli hänelle ei annettaisi verta”. Lääkärit suostuivat leikkaukseen ja lupasivat, ettei verta annettaisi. Leikkauksen aikana ja sen jälkeen verenhukka oli niin suuri, että potilaan hemoglobiini, joka normaalisti on 14–15 g/100 ml, putosi 2,4 grammaan. Mutta hän ei kuollut. Sen sijaan  hänen tilansa vakiintui, ja sitten hänen veriarvonsa alkoivat nousta. Tri Francis Wood, lääketieteellisen tiedekunnan dekaani, sanoi lääkäreiden lupauksesta olla antamatta verta: ”Minusta teillä oli täysi oikeus luvata. Mies oli kuolemassa, ellette olisi leikanneet. Hänellä oli jonkinlaisia mahdollisuuksia selviytyä leikkauksesta ilman verensiirtoa; sen tähden teillä oli minusta täysi oikeus antaa hänelle mahdollisuus hänen omilla ehdoillaan.”²⁹

Lääkäreiden vapauttaminen vastuusta

76. Miksi lääkäreiden ei tarvitse pelätä, että todistajat syyttäisivät heitä väärästä hoitotavasta vereen omaksumansa asenteen vuoksi?

⁷⁶ Lääkärit ovat vaikeassa asemassa hoitaessaan vakavaa tapausta, sillä elleivät he käytä kaikkia mahdollisia menetelmiä, heitä voidaan syyttää väärästä hoitotavasta. Jehovan todistajat ovat kuitenkin halukkaita kantamaan vastuun verensiirrosta kieltäytymisestään. He haluavat allekirjoittaa lailliset asiakirjat, jotka vapauttavat sairaalan ja sen henkilökunnan syytemahdollisuuksista siinä tapauksessa, että vahingon sanottaisiin aiheutuneen siitä, että he leikkasivat ilman verta.

77. Mitä pääpiirteissään sisältää lomake, jota Amerikan lääkäriliitto suosittelee verensiirroista kieltäytyvien potilaiden allekirjoitettavaksi?

⁷⁷ Amerikan lääkäriliitto on suositellut ”Verensiirron sallimiskielto” -nimistä lomaketta potilaille, jotka uskonnollisten vakaumusten vuoksi eivät ota verta. Siinä lukee: ”Anon (anomme), että ‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐lle ei anneta verta eikä veren johdannaisia tässä kysymykseen tulevan sairaalahoidon aikana huolimatta siitä, että hoitava lääkäri tai hänen apulaisensa katsoisivat tällaisen hoitomenetelmän välttämättömäksi ihmishengen varjelemista tai toipumisen edistämistä silmällä pitäen. Vapautan (vapautamme) hoitavan lääkärin, hänen apulaisensa, sairaalan ja sen henkilökunnan kaikesta mahdollisesta vastuusta kaikkiin ikäviin  seurauksiin, jotka johtuvat siitä, että kieltäydyn (kieltäydymme) sallimasta veren tai sen johdannaisten käyttöä.”³⁰ Tähän asiakirjaan on merkittävä päiväys ja potilaan ja läsnä olevien todistajien allekirjoitukset. Joku lähisukulainen, kuten puoliso tai isä tai äiti (jos kysymyksessä on lapsi), voisi myös allekirjoittaa lomakkeen.

78. Miten todistajat osoittavat olevansa halukkaita ottamaan henkilökohtaisen vastuun verensiirroista kieltäytymisen vuoksi?

⁷⁸ Jehovan todistajien halukkuutta henkilökohtaisen vastuun ottamiseen, joka seuraa heidän asenteestaan vereen, osoittaa edelleen se, että useimmat heistä kuljettavat mukanaan allekirjoitettua korttia, jossa on vaatimus: ”Ei verensiirtoa!” Tässä asiakirjassa tunnustetaan, että allekirjoittanut tajuaa ja hyväksyy verestä kieltäytymisen seuraukset. Tämä allekirjoitettu lausunto tekee siten selväksi hänen lujan asenteensa, vaikka hän sattuisi olemaan tajutonkin lääkäriin tai sairaalaan tuotaessa.

Voitaisiinko lääkäriä tai sairaalaa pitää vastuullisena, jos verta ei anneta?

79. Mitä on sanottu sen todennäköisyydestä, että lääkäriä vastaan nostettaisiin oikeusjuttu siksi, ettei tämä ole antanut potilaalle väkisin verensiirtoa?

⁷⁹ Yhdysvalloissa University of San Francisco Law Review julkaisi tätä koskevan artikkelin. Siinä selitettiin tuomari Warren Burgerin, josta tuli Yhdysvaltain korkeimman oikeuden ylituomari, sanoneen, että väärästä hoitotavasta nostettu kanne ”näyttäisi kestämättömältä” siinä tapauksessa, että vapauttava asiakirja on allekirjoitettu. Artikkelissa jatkettiin:

”Rikossyytteen mahdollisuus on vielä etäisempi. Muuan kirjallisuutta tutkinut kommentaattori mainitsi: ’En ole pystynyt löytämään mitään tukea sille väitteelle, että lääkäri aiheuttaisi itselleen . . . rikosoikeudellisen vastuun . . ., jos hän ei pakottaisi verensiirtoa sitä haluamattomalle potilaalle.’ Tällainen riski näyttää paremminkin kekseliäitten lakimiehenaivojen tuotteelta kuin realistiselta mahdollisuudelta.”³¹

80. Miten Englannissa suhtaudutaan tilanteeseen, jossa potilas kuolee siksi, että hän on kieltäytynyt verensiirrosta?

 ⁸⁰ Tilanteesta Englannissa Emergencies in Medical Practice sanoi: ”Jos tilanne on selvitetty potilaalle ja hän kuolee saamatta verensiirtoa, niin mihinkään toimiin ei voida ryhtyä lääkäriä vastaan, sillä yksikään potilas ei ole velvollinen ylläpitämään elämäänsä käyttämällä erikoisia tai tavallisesta poikkeavia toimenpiteitä.”³²

81, 82. Mikä moraalinen velvollisuus lääkärillä on, mutta mitä moraalista velvollisuutta hänellä ei ole?

⁸¹ Potilaalle suoritettavaa leikkausta harkitseva lääkäri haluaa luonnollisesti selvästi selittää, mitä mahdollisia vaaroja verestä kieltäytymisestä aiheutuu. Mutta kun lääkäri on kerran tämän tehnyt, niin hänen ei tarvitse tuntea olevansa moraalisesti velvollinen ajamaan asiaa eteenpäin. Olisi varmasti epäeettistä yrittää ”väsyttää” tai pelotella alistumaan potilasta, joka on päättäväisesti kieltäytynyt ottamasta verta.

⁸² Koska Jehovan todistajat halukkaasti ottavat vastuun päätöksestään, niin lääkärit ovat laillisesti ja moraalisestikin vapaita kaikesta verenvaatimisvelvollisuudesta. Ja näin monet ammattietiikkaansa noudattavat ja vilpittömät lääkärit mieluummin haluavatkin olevan. ”Ei voida liian painokkaasti varoittaa ihmisen, myös potilaan, itsemääräämisoikeuden heikentämisestä”, kirjoitti hampurilainen kirurgi G. Haenisch. ”Sellaisen valtuuden myöntäminen lääkärille, että hän voi suorittaa oikeaksi katsomansa toimenpiteen myös vastoin potilaan tahtoa, on tinkimättä hylättävä.” – Deutsche Medizinische Wochenschrift.³³

83. Mihin syytteeseen lääkäri voisi joutua, jos hän antaisi todistajapotilaalle verensiirron väkisin?

⁸³ Tämän ihmisoikeuden vuoksi lainopilliset ja lääketieteelliset julkaisut ovat joissakin maissa toistuvasti varoittaneet, että verensiirron antaminen vastoin potilaan tahtoa voisi johtaa siihen, että lääkäri (tai sairaalan henkilökunta) joutuu syytteeseen pahoinpitelystä tai väärästä hoitotavasta.

 Mitä on sanottava veren antamisesta potilaalle kertomatta siitä hänelle, kenties silloin kun hän on tajuton?

84, 85. Millainen menettely olisi lääkäriltä ’eettisesti mitä vastenmielisin’, ja miksi on niin?

⁸⁴ Monien vilpittömien lääkäreiden mielestä joissakin tilanteissa, kuten syövän loppuvaiheessa, on huomaavaista olla kertomatta potilaalle kaikkea hänen tilastaan. Vaikka mielipiteet saattavat vaihdella sen suhteen, miten sopivaa on olla kertomatta yksityiskohtia potilaan tilasta, niin asia on aivan toinen, kun lääkäri harkitusti antaa hoitoa, jonka hän tietää potilaan kieltäneen. Eräässä yhdysvaltalaisessa lääkärilehdessä olleessa artikkelissaan tri Bernard Garner ja hänen työtoverinsa korostivat tätä seikkaa. He myönsivät, että joskus lääkäri on antanut Jehovan todistajia olevan potilaan tulla tajuttomaksi ja sitten antanut hänelle verta kenties ajatellen: ’Mitä hän ei tiedä, se ei häntä vahingoita.’ Mutta he päättelivät painokkaasti: ”Vaikka vaikutin saattaisi ollakin altruistinen [hänen etuaan ajatteleva], niin eettisesti se olisi mitä vastenmielisintä.”³⁴

⁸⁵ Syyn tähän selvitti Yhdysvaltain Michiganin yliopiston oikeustieteen professori Marcus L. Plante. Hän kirjoitti, että ”lääkärillä on potilaaseensa luottamuksellinen suhde ja että hänellä on ehdoton velvollisuus olla koskaan johtamatta potilasta harhaan joko sanoin tai olemalla vaiti sen lääketieteellisen toimenpiteen luonteen suhteen, johon hän aikoo ryhtyä”.³⁵

86, 87. a) Mitä länsisaksalainen Medical Tribune sanoi verensiirron antamisesta potilaalle tämän ollessa tajuton? b) Mikä erään tuomioistuimen päätös korosti tätä kantaa, ja mihin johtopäätökseen se vie?

⁸⁶ Joissakin maissa tai osavaltioissa on lisäksi lain mukaan väärin, jos lääkäri lupaa olla antamatta verta ja sitten salaa antaakin sitä. Esimerkiksi eräässä länsisaksalaisessa lääkärilehdessä osoitettiin, että ”mikään ei muutu, kun potilas tulee tajuttomaksi”. Tämä johtuu siitä, että ’jos  täydessä ymmärryksessä oleva potilas on kerran nimenomaan kieltäytynyt verensiirrosta, niin kieltäytyminen on pätevä myös siinä tapauksessa, että hän tulee tajuttomaksi’.³⁶ Yhdysvaltain Kansasin osavaltion korkein oikeus korosti asiaa vielä painokkaammin julistaessaan:

”. . . Jokaisen ihmisen katsotaan olevan oman ruumiinsa herra, ja hän voi, jos hän on täydessä ymmärryksessään, nimenomaan kieltää pelastavan leikkauksen tai muun lääkärinhoidon suorittamisen. Lääkäri voi hyvinkin uskoa, että jokin leikkaus tai hoitomuoto on toivottava tai välttämätön, mutta laki ei salli hänen minkäänlaisella juonella tai petoksella korvata potilaan mielipidettä omallaan.” (Kursivointi lisätty.) ³⁷

⁸⁷ Verensiirron petollinen antaminen jollekulle Jehovan todistajalle on siis vastoin moraalisten lääkäreiden ammattietiikkaa. Se voisi saattaa lääkärin lailliseen edesvastuuseen.

Vanhempien vastuun kunnioittaminen

88, 89. a) Missä tämän aiheen puolessa tunteilla on hyvin suuri osuus? b) Mitä todistajat ajattelevat asiasta, ja miksi?

⁸⁸ Kysymys lapsen hoitamisesta on todennäköisesti se puoli tässä asiassa, jossa tunteilla on kaikkein suurin osuus. Me kaikki tajuamme, että lapset tarvitsevat huolenpitoa ja suojelusta. Varsinkin Jumalaa pelkäävät vanhemmat ymmärtävät tämän. He rakastavat syvästi lapsiaan ja tuntevat voimakkaasti sen Jumalan antaman vastuun, joka heillä on pitää lapsistaan huolta ja tehdä ratkaisuja heidän pysyväksi hyvinvoinnikseen. – Efesolaisille 6:1–4.

⁸⁹ Yhteiskuntakin tunnustaa vanhempien vastuun ja myöntää, että pääasiassa vanhemmat on valtuutettu pitämään huolta lapsistaan ja tekemään ratkaisuja heidän puolestaan. Johdonmukaista on, että perheen uskonnolliset vakaumukset vaikuttavat  tähän. Lapset saavat varmasti hyötyä, jos heidän vanhempiensa uskonto korostaa heistä huolehtimisen tarvetta. Näin on laita Jehovan todistajien keskuudessa, jotka eivät millään tavoin halua laiminlyödä lapsiaan. He tunnustavat Jumalan antamaksi velvollisuudekseen varata lapsilleen ruokaa, vaatteita, suojaa ja terveydenhoitoa. Lisäksi aito arvostus lapsista huolen pitämisen tarpeellisuutta kohtaan vaatii myös juurruttamaan heihin moraalisuutta ja kunnioitusta sitä kohtaan mikä on oikein. Kuten on jo mainittu, varhaiskristityt olivat esimerkillisiä tässä suhteessa; vanhemmat sekä opettivat lapsiaan että elivät itse esittämiensä moraalisten opetusten mukaisesti. Historia kertoo kokonaisten perheitten joutuneen toisinaan kuoleman omaksi Rooman areenoilla, koska vanhemmat eivät halunneet luopua omantunnonvakaumuksistaan.

90. a) Mihin vanhempien opetuksen puuttuminen on johtanut? b) Mitä todistajavanhemmat sitä vastoin tekevät?

⁹⁰ Me olemme kaikki tietoisia siitä, että vanhempien opetuksen ja moraalisen esimerkin puuttuminen on osaltaan vaikuttanut siihen, että monilla nuorilla ei nykyään ole perusarvoja; hillittömässä jännittävien kokemusten etsinnässään he eivät pidä oman terveytensä ja elämänsä enempää kuin toistenkaan elämän vaarantamista minään. Eikö ole paljon parempi, jos nuorilla on vanhemmat, jotka edistävät moraalisuutta ja kunnioitusta korkeita periaatteita kohtaan? Vanhemmat, jotka ovat Jehovan todistajia, osoittavat suurta rakkautta lapsiaan samoin kuin Jumalaansa kohtaan käyttämällä Raamattua auttaakseen lapsiaan tulemaan moraalisiksi persoonallisuuksiksi. Niinpä kun nämä lapset ovat riittävän vanhoja tietääkseen, mitä Raamattu sanoo verestä, he itsekin tukevat vanhempiensa päätöstä ’karttaa verta’. – Apostolien teot 15:29.

 Tarvitseeko lääkärin tuntea, että hänen pitäisi antaa verta lapselle vastoin vanhempien ja kenties lapsen itsensäkin päättäväisiä toiveita?

91, 92. Miksi lääkärin ei pitäisi tuntea, että hänen täytyy antaa verensiirto lapselle vastoin vanhempien päättäväisiä toiveita?

⁹¹ Kun otetaan huomioon laajalti tunnustettu vanhempien vastuun oikeus, niin moraaliselta, periaatteelliselta ja johdonmukaiselta kannalta katsoen lääkärin on suoraan sanoen syytä tunnustaa rakkaudellisten, syvää huolta tuntevien vanhempien vastuu tehdä päätöksiä alaikäisten lastensa puolesta.

⁹² Kanadan lääkäriliiton sihteeri tri A. D. Kelly kirjoitti tässä yhteydessä, että ”alaikäisten vanhemmilla ja tajuttomien potilaitten lähimmillä omaisilla on oikeus tulkita potilaan tahtoa ja että meidän pitäisi hyväksyä heidän toivomuksensa ja kunnioittaa niitä. . . . minä en ihaile sellaisen pikatuomioistuimen edesottamuksia, joka kokoontuu kello 2.00 yöllä riistääkseen lapsen vanhempiensa holhouksesta.”³⁸

93. Miksi on pohjimmiltaan epäjohdonmukaista antaa verensiirto pakolla todistajavanhempien lapselle?

⁹³ Jotkut lääkärit ja lakimiehet ovat tunnustaneet, että laillisesti täysivaltaisella aikuisella on oikeus kieltäytyä verensiirrosta. Mutta he ovat olleet sitä mieltä, että jos vanhemmat kieltävät antamasta verensiirtoa lapselleen, niin verensiirto tulee antaa pakolla hankkimalla sille tuomioistuimen hyväksyvä päätös. Tällaisesta asenteesta puuttuu kuitenkin perustavaa laatua oleva johdonmukaisuus ja sopusointu, kuten aikakauslehti Forensic Science osoitti:

”Onko meidän sitten oletettava, että tuomioistuimet haluavat määrätä lapsille erilaisen uskonnon kuin on heidän vanhemmillaan, kun tilastot osoittavat, että valtava enemmistö lapsista kasvatetaan noudattamaan ja myös noudattaa samaa uskonsuuntaa kuin heidän vanhempansa? Eivätkö tuomioistuimet tällöin myös loukkaisi yhtä paljon lasten uskonnollisia oikeuksia kuin niitä vanhempien oikeuksia, joita tuomioistuin yrittää suojella [Yhdysvaltain  perustuslain] ensimmäisen lainmuutoksen nojalla, kieltämällä verensiirron, jos aikuinen sitä vastustaa? Eivätkö tuomioistuimet itse asiassa määrää lapselle uskontoa, jos ne kieltävät verensiirrot uskonnollisista syistä aikuisille ja sallivat ne samojen aikuisten lapsille?”³⁹

94. Mikä räikeä epäjohdonmukaisuus vallitsee joissakin sairaaloissa?

⁹⁴ Eräs toinenkin räikeä moraalinen epäjohdonmukaisuus on usein havaittavissa, kun verensiirtoa pakotetaan lapselle, jonka vanhemmat ovat pyytäneet toisenlaisten lääketieteellisten hoitomenetelmien käyttämistä. Joissakin sairaaloissa lääkärit voivat yhdessä huoneessa antaa pakolla verensiirtoa lapselle. Mutta seinän takana toiset lääkärit saattavat suorittaa laillisia abortteja riistäen hengen vain muutamaa kuukautta sitä nuoremmilta lapsilta, jolle annetaan pakolla verta ’hengen pelastamiseksi’. Tämä on saanut ajattelevat ihmiset kysymään, mahtaako ’elämän säilyttäminen’ ollakaan aina väkisin annettujen verensiirtojen todellisena motiivina.

95. Mitä eräs skotlantilainen yliopiston luennoitsija sanoi verensiirtojen pakottamisesta aikuisille ja lapsille?

⁹⁵ Ajattele, mitä seurauksia on valtion valtuuttamasta lääkärinhoidosta, jossa vanhemmilta pakolla riistetään oikeus vastuuseen. Skotlannissa A. D. Farr, joka luennoi yliopistossa verensiirtotekniikasta, kirjoitti verensiirtojen pakottamisesta aikuisille ja lapsille seuraavaa:

”Vähemmistön uskonnollisen vakaumuksen hylkääminen ulotetaan koko sen periaatteen hylkäämiseen, että aikuisen sallittaisiin hyväksyä tai hylätä jokin nimenomainen lääkärinhoidon muoto. . . . Valtio ottaa vähitellen itselleen tehtävän ratkaista yksilön puolesta. Tällä tavoin vapaat maat lakkaavat olemasta vapaita ja tulevat totalitaarisiksi. Vapaus ja yksityiselämä tukahdutettiinkin lopulta natsi-Saksassa juuri siten, että Saksan lapset otettiin Hitler-Jugendliikkeeseen. Tämä ei ole vain kuviteltua spekulointia. Vapaus on kallisarvoinen ja verraten harvinainen omaisuus, jota on mustasukkaisesti varjeltava niissä maissa, joissa se on olemassa. Yhdessäkin loukkauksessa yksilönvapautta kohtaan on yksi liikaa.”⁴⁰

96, 97. Miten lääkärinhoidon valinnanvapautta koskeva periaate sotii verensiirtojen pakottamista vastaan?

⁹⁶ Lisäksi jos lääkäri vilpittömästi uskookin lapsen  tarvitsevan verensiirtoa, niin merkitseekö se sitä, ettei mikään muu hoito kelpaa? Vai merkitseekö se sitä, että hänen mielestään verensiirto johtaa vaihtoehtoisia hoitoja todennäköisemmin hyvään tulokseen? Tässä yhteydessä on syytä mainita, että eräs tuomarineuvosto Amerikan yhdysvalloissa kirjoitti julkaisussa ”Ohjeita tuomarille lapsia koskevista lääkemääräyksistä”:

⁹⁷ ”Jos menettelytavoissa on valinnanvaraa – jos esimerkiksi lääkäri suosittelee menetelmää, jonka onnistumismahdollisuus on 80 prosenttia mutta jota vanhemmat eivät hyväksy, ja vanhemmilla ei ole mitään sellaista menetelmää vastaan, jonka onnistumismahdollisuus on vain 40 prosenttia – niin lääkärin täytyy valita lääketieteellisesti uhanalaisempi mutta vanhempien hyväksymä menetelmä.”⁴¹

98. Mikä lääketieteellisen tietämyksen luonnetta koskeva tosiseikka edelleen sotii verensiirtojen pakottamista vastaan?

⁹⁸ Nämä tuomarit sanoivat myös, että ”lääketiede ei ole edistynyt niin pitkälle, että lääkäri voisi kohtuullisen varmasti ennustaa, että hänen potilaansa tulee elämään tai kuolemaan tai kärsimään pysyvästä ruumiinheikkoudesta tai epämuodostuneisuudesta”. Eikö tässä olekin paljon totuutta? Eivätkö lääketieteen asiantuntijat korosta, että parhaimmillaankin he voivat sanoa vain sellaista, minkä tapahtuminen näyttää todennäköiseltä? Siksi monet kunnioitetut lääkärit ja kirurgit ovat olleet yhteistoiminnassa Jehovan todistajien kanssa antaen erinomaista lääkärinhoitoa nuorille ja vanhoille, samalla kun he ovat kunnioittaneet heidän verta koskevaa Raamattuun perustuvaa vakaumustaan.

”Koko ihmisen” hoitaminen

99. Miten koko ihmisen hoitamista koskeva periaate liittyy verensiirtojen pakottamiseen?

⁹⁹ Lääketieteen alalla toimivat pitävät yhä enemmän arvossa sitä, että on tärkeätä käsitellä potilasta  ”koko ihmisenä”. Hoitoa ei tarvitse ainoastaan kilpirauhanen tai maksa, vaan koko persoona, ihminen tunteineen ja vakaumuksineen, jotka todellisuudessa voivat vaikuttaa siihen, miten hän reagoi hoitoon. Tri Grant F. Begley kirjoitti erään lääkärilehden pääkirjoituksessa: ”Kun hoidan sairautta, joka vaikuttaa potilaani ruumiiseen, mieleen ja henkeen, niin tärkeätä on se, mitä hän uskoo. Hänen vakaumuksensa, eivätkä minun, saavat hänet tuntemaan pelkoa, epäilystä tai syyllisyyttä. Jos potilaani ei usko verensiirtoihin, niin minun käsitykseni niistä ei ole tärkeä.”⁴²

100, 101. Mitä voidaan sanoa ruumiin parantamisesta, jos samalla ihmisen henki murretaan?

¹⁰⁰ ”Koko ihmisen” hoitaminen on sekä inhimillistä että käytännöllistä, kun otetaan huomioon ne murheelliset seuraukset, jotka voivat olla tuloksena, jos tehdään toisin. ”Tarkkanäköisen lääkärin”, korosti tri Melvin A. Casberg, ”täytyy olla selvillä näistä ruumiin, mielen ja hengen erillisistä mutta toisiinsa liittyvistä puolista ja ymmärtää, että ruumiin parantaminen huolimatta murtuneesta mielestä tai hengestä on vain osittainen voitto tai jopa lopullinen tappio.”⁴³

¹⁰¹ Kun siis lääkäri osoittaa kunnioitusta potilaansa verenkäyttöä koskevia uskonnollisia vakaumuksia kohtaan, niin hän noudattaa viisasta menettelyä ja hoitaa ”koko ihmistä”.

Onko Jehovan todistajien asenne lääketieteen kannalta järjetön?

102–104. Mitkä tosiasiat osoittavat, ettei todistajien asenne verensiirtoihin ole järjetön?

¹⁰² Vaikka Jehovan todistajat vastustavat verensiirtoja pohjimmiltaan uskonnollisista syistä, niin lääketieteen kannalta monet pitävät tätä asennetta järjettömänä. Mutta onko se järjetön? Koska todistajien asenne vereen liittyy lääketieteelliseen kiistakysymykseen, niin on hyödyksi lyhyesti  tarkastella verestä kieltäytymisen lääketieteellisiä seurauksia.

¹⁰³ Pelkästään Yhdysvalloissa, Japanissa ja Ranskassa siirretään vuosittain noin 15 miljoonaa yksikköä (500 ml kukin) verta. On sopivaa kysyä: onko kaikki tämä veri annettu siksi, että sitä on tarvittu hengen pelastamiseen?

¹⁰⁴ Johtopäätös, jonka 800 Pariisiin kokoontunutta eurooppalaista lääkäriä teki, oli että ”verta pidetään liian usein ’ihmelääkkeenä’, jota annetaan potilaalle tarvitseepa hän sitä tai ei”. Nämä lääkärit paheksuivat erityisesti yhden yksikön verensiirtoja, joiden he sanoivat olevan ”tarpeettomia 99 tapauksessa 100:sta”.⁴⁴ Eräässä Yhdysvalloissa suoritetussa tutkimuksessa esitettiin, että 72 prosenttia joillakin paikkakunnilla annetuista verensiirroista on ’tarpeettomia tai kyseenalaisia’.⁴⁵

105, 106. Miksi jotkut lääkärit eivät suhtaudu verensiirtoihin asiallisesti, ja miksi jotkut tuomarit ovat suositelleet vaihtoehtoista hoitotapaa?

¹⁰⁵ Tri Rune Eliasson Tukholmasta rohkeni esittää mielipiteenään, että ehkä ”monet aikamme lääkärit ovat sanan voiman suggeroimina myös antaneet verensiirron saada ympärilleen sädekehän, jonka valossa edut ja haitat eivät tule samanarvoisesti valaistuiksi”.⁴⁶

¹⁰⁶ Riippumatta siitä, oletko samaa mieltä niiden uskonnollisten syiden kanssa, joiden vuoksi Jehovan todistajat eivät ota verensiirtoja, ”tämän hoitomuodon edut ja haitat” ansaitsevat joka tapauksessa huomiota. Tämä pitää paikkansa sitäkin suuremmalla syyllä, koska jotkut verensiirtoja pohtineet tuomarit ovat suositelleet, että potilaan toiveita vaihtoehtoisesta hoitotavasta tulisi noudattaa, mikäli normaalihoitoon liittyy selvä riski.

 Veri – monimutkaista ja ainutlaatuista

107, 108. Mikä verta koskeva tosiasia vaikuttaa voimakkaasti verensiirtojen arvoon?

¹⁰⁷ Vaikka jotkut voivat olla nopeita kutsumaan veren torjumista ”itsemurhaksi”, niin asian rehellinen tarkastelu panee tunnustamaan, että verensiirtoon liittyy epävarmuutta ja jopa vaaroja.

¹⁰⁸ Lääkärit tietävät, että veri on äärimmäisen monimutkaista. Tämä ilmenee jo veriryhmistä. Hakuteokset mainitsevat, että nykyään tunnetaan noin 15–19 veriryhmäjärjestelmää. Eräs äskettäin ilmestynyt verta käsittelevä teos mainitsee vain yhdestä näistä, Rh-veriryhmäjärjestelmästä, että ”nykyisin voidaan teoreettisesti erottaa lähes kolmesataa erilaista Rh-tyyppiä”.⁴⁷

109–111. Mitkä muut veren tunnuspiirteet vaikuttavat verensiirtojen vaaroihin?

¹⁰⁹ Jokaisen ihmisen veren monimutkaisuutta ja ainutlaatuisuutta osoittaa myös siinä olevien vasta-aineiden moninaisuus. Eräässä Zürichissä pidetyssä tiedemiesten kokouksessa ryhmä englantilaisia kriminologeja osoitti, että vasta-aineita on niin monenlaisia, että jokaisen ihmisen veren voidaan sanoa olevan vain hänelle ominaista ja ainutlaatuista. Tiedemiehet toivovat voivansa ”rekonstruoida veritahrasta kuvan jokaisen sellaisen ihmisen persoonallisuudesta, joka jättää jälkeensä hivenenkin verta.”⁴⁸

¹¹⁰ Se seikka, että veri on äärimmäisen monimutkainen kudos, joka on erilaista eri ihmisillä, vaikuttaa merkittävästi verensiirtoon. Hartfordin sairaalassa Yhdysvaltain Connecticutissa toimiva verispesialisti tri Herbert Silver kiinnitti äskettäin huomion tähän seikkaan. Hän kirjoitti, että jos tarkastellaan vain niitä veressä olevia aineosia, joista voidaan suorittaa kokeita, ”niin on vähemmän kuin 1 mahdollisuus 100000:sta, että ihmiselle annetaan verta, joka on täsmälleen samanlaista kuin hänen omansa”.⁴⁹

 ¹¹¹ Vastustakoonpa joku verensiirtoja uskonnollisista syistä tai ei, moni saattaa näin ollen kieltäytyä verestä vain siitä syystä, että kysymyksessä on pohjimmiltaan sellaisen kudoksen siirto, joka parhaimmillaankin soveltuu vain osittain yhteen hänen oman verensä kanssa.

Kuinka paljon verensiirroissa on todellisuudessa vaaroja?

112–114. Mikä todistaa, että verensiirtoihin sisältyy vaaroja?

¹¹² Lääkärit tietävät, että kaikkiin lääkepreparaatteihin liittyy oma vaaransa, jopa niinkin yleisiin lääkkeisiin kuin aspiriiniin (asetosalisyylihappoon) ja penisilliiniin. On siis hyvinkin odotettavissa, että niin monimutkaisella aineella kuin ihmisverellä hoitamiseen liittyy joitakin vaaroja. Mutta millaisia vaaroja? Ja miten tämä saattaa vaikuttaa siihen näkökantaan, joka lääkärillä on Jehovan todistajien ottamaan asenteeseen?

¹¹³ Tosiasioiden vilpitön arviointi osoittaa, että verensiirtoa täytyy rehellisesti pitää huomattavan vaarallisena menetelmänä, joka voi johtaa jopa kuolemaan.⁵⁰

¹¹⁴ Tri C. Ropartz, veripalvelun keskusosaston johtaja Rouenissa Ranskassa huomautti, että ”veripullo on pommi”. Koska vaaralliset tulokset eivät ehkä ilmene, ennen kuin jonkin aikaa on kulunut, niin hän jatkoi: ”Sitä paitsi se voi olla potilaalle myös aikapommi.”⁵¹ Eräässä Yhdysvaltain hallituksen julkaisussa oli artikkeli veren vaaroista, ja siinä sanottiin, että

”. . . veren luovutusta voidaan verrata ladatun aseen lähettämiseen pahaa aavistamattomalle tai valmistautumattomalle ihmiselle. . . . Niin kuin ladatussa aseessa, niin verensiirroissakin on niitä hallitseva varmistin. Mutta kuinka monet ihmiset ovat kuolleet ampumahaavoihin siksi, että he ovat uskoneet varmistimen olevan ’päällä’?”⁵²

 Voivatko asioista perillä olevat lääkärit sivuuttaa mainitut vaarat liioitteluina?

115–117. Miksi asioista perillä olevat lääkärit eivät voi sivuuttaa verensiirtojen vaaroja liioiteltuina?

¹¹⁵ Tuskin, sillä vaarojen todellisuus on usein selvitetty lääkäreille. ”Lääkärinhoidossa ei millään biologisella tuotteella”, kirjoitti Winfield S. Miller eräässä lääkärilehdessä, ”ole niin suurta mahdollisuutta aiheuttaa kohtalokkaita erehdyksiä kuin verellä. Useampi kuin yksi lääkäri on surukseen saanut kokea, että jokainen veripullo veripankeissa saattaa olla yhtä vaarallinen kuin pullo nitroglyseriiniä.”⁵³

¹¹⁶ Potilas tai hänen perheensä ei ehkä tajua näitä vaaroja, ennen kuin on liian myöhäistä. Yhdysvaltain Stanfordin yliopistossa toimiva tri J. Garrott Allen, joka on vereen liittyvien ongelmien johtavia asiantuntijoita, arvioi, että verensiirrot tappavat vähintään 3500 amerikkalaista joka vuosi ja vahingoittavat lisäksi 50000:ta.⁵⁴ Mutta on pätevät syyt uskoa, että tämä on todellisuudessa liian alhainen arvio. Eräässäkin lääkärilehdessä esitettiin äskettäin, että ”3000–30000 kuolemantapausta, jotka ovat aiheutuneet verensiirroista” on luultavasti varovainen arvio.⁵⁵ Ja pidä mielessäsi, että nämä luvut koskevat vain yhtä maata, eivätkä sano mitään muusta maailmasta.

¹¹⁷ Eräässä Amerikan kirurgiseuran (Amerikan College of Surgeons) kokouksessa tri Robert J. Baker kertoi, että ’verestä aiheutuvien haitallisten seurausten vaara on paljon suurempi kuin aikaisemmin uskottiin, sillä yhdessä jokaisesta 20 potilaasta kehittyy reaktio’. Kuinka monet tajuavat tämän? Osoittaen, miksi tämän tiedonannon tulisi kiinnostaa meitä kaikkia, erään suuren veri palvelukeskuksen apulaisjohtaja tri Charles E. Huggins lisäsi: ”Tämä raportti on pelottava mutta  realistinen, sillä kaikki laitokset kautta maailman ovat samojen ongelmien edessä.”⁵⁶

118. Saadaanko verensiirtojen ongelmista todennäköisesti huojennusta? Jos ei, niin miksi ei?

¹¹⁸ Onko huojennusta näköpiirissä? Monet, kenties jotkut lääkäritkin, saattavat ajatella, että tiede on edistynyt suuresti verensiirron vaarojen voittamisessa. Mutta kuten mainittiin eräässä äskeisessä Surgery-lehden numerossa, ”on tuotu esiin massiiviseen verensiirtoon liittyviä suuria uusia ongelmia, joita tuskin lainkaan ajateltiin vain viisi vuotta sitten, mutta jotka mahdollisesti saattavat varjoonsa melkein kaikki ne ongelmat, jotka vaivasivat veripalvelutoimistojen hoitajien, kliinikkojen ja tutkijoiden mieltä veripalvelutoiminnan neljänkymmenen ensimmäisen vuoden aikana”.⁵⁷

Mitä nämä vaarat ovat?

119, 120. Mitä erilaisia vaaroja liittyy verensiirtoihin?

¹¹⁹ Toistelematta enempää sitä, että vaaroja esiintyy, me voimme lyhyesti tarkastella, millaisia jotkin näistä vaaroista ovat. Vaikka seuraavat tiedot ovatkin monille lääkäreille tuttuja, niin ne voivat auttaa toisia ymmärtämään, että vaikka Jehovan todistajien ottama asenne johtuukin uskonnollisista syistä, sillä on myös lääketieteellinen arvonsa.

¹²⁰ Oppikirja Hematology sisältää seuraavan taulukon:⁵⁸

Verensiirron reaktiot

Kuumereaktiot

Leukosyyttivasta-aineet

Trombosyyttivasta-aineet

Pyrogeenit

Allergiset reaktiot

Hemolyyttinen reaktio

(sopimattoman veren siirtäminen)

Tautien siirtäminen

Seerumhepatiitti

Malaria

Syfilis

Sytomegalovirusinfektio

Infektoitunut veri

Verenkierron ylikuormitus

Sitraattimyrkytys

Hyperkalemia

Epänormaali verenvuoto

Sopimattoman veren siirtäminen

Massiivinen verensiirto

Isoimmunisaatio

Verensiirto-hemosideroosi

Muut

Tromboflebiitti

Ilmaembolia

Vieraan aineksen injektio

121, 122. Mainitse joitakin verensiirtojen välittömiä vahingollisia reaktioita.

 ¹²¹ Nämä monenlaiset verensiirron reaktiot ovat todella vakavia, sillä ne voivat aiheuttaa kuoleman. Tarkastelkaamme joitakin niistä.

¹²² Taulukossa esitetään ensin joitakin ”välittömiä” reaktioita. Kuumereaktioita voidaan tavallisesti hoitaa menestyksellisesti. Mutta kuten lääketieteen professori James W. Linman kertoo, ”vakavia kuumereaktioita sattuu, ja joissakin akuutisti sairaissa potilaissa ne voivat olla niin rasittavia, että ne ovat hengenvaarallisia”.⁵⁸ Sopimaton veri aiheuttaa hemolyyttisen reaktion, jossa punaiset verisolut nopeasti tuhoutuvat, mikä voi johtaa munuaisten toiminnan lakkaamiseen, sokkiin ja kuolemaan. Hemolyyttiset reaktiot ovat erityisen vaarallisia nukutuksessa oleville potilaille, sillä oireita ei ehkä havaita, ennen kuin on liian myöhäistä.⁵⁹

123–125. Miten suuri tautien siirtämisen vaara liittyy verensiirtoihin?

¹²³ ”Tautien siirtäminen” on myös lueteltu mahdollisten reaktioiden joukossa. Onko tältä taholta odotettavissa mitään olennaista vaaraa?

¹²⁴ B-hepatiitti (seerumhepatiitti eli virusmaksatulehdus) on erityisen vaarallinen verensiirtojen komplikaatio. Luovuttajan veri saattaa, ilman että sitä lainkaan epäillään, sisältää hepatiittiviruksen, joka voi vahingoittaa verensaajan terveyttä tai jopa tappaa hänet. Mitä useampia verensiirtoja joku saa, sitä suurempi todennäköisyys seerumhepatiitin tarttumiseen on olemassa. Siihen ei lisäksi tarvita paljon verta. Vähemmän kuin pisara riittää; tämän taudin voi saada jopa millilitran miljoonasosasta infektoitunutta verta.⁶⁰

¹²⁵ Miten todennäköistä on, että hepatiitin saa verensiirrosta? Se, riippuu jossain määrin siitä missä asuu, sillä verensiirrosta aiheutuva hepatiitti on yleisempi maissa, joissa osa verestä tulee maksetuilta  luovuttajilta, ihmisiltä jotka myyvät vertaan. (Suomessa verenluovutus perustuu vapaaehtoisuuteen.)

126, 127. Mitä voidaan sanoa seerumihepatiitin esiintymistiheydestä?

¹²⁶ Lääketieteellisissä aikakauslehdissä usein esiintyvä arvio on, että yksi prosentti eli yksi sadasta saa hepatiitin verensiirrosta.⁶¹ Todisteet kuitenkin osoittavat, että tautia voi esiintyä paljon enemmän. Tämä johtuu siitä, että B-hepatiitin itämisaika on jopa puoli vuotta, joten tauti ilmenee ehkä vasta kauan verensiirron jälkeen. Trit John B. Alsever ja Peter Van Schoonhoven kirjoittivat seuraavaa:

”Sen esiintymistiheys kuluneiden 10–15 vuoden aikana suurten yhdyskuntien veripalvelukeskuksissa on ollut noin 1 % kliinisesti ilmeistä tautia koskevissa raportoiduissa takautuvissa tutkimuksissa. Mutta kun tutkitaan verensiirron saaneita potilaita tulevaisuutta silmälläpitäen laboratoriossa 2–4 viikon väliajoin, niin infektoitumisessa on jopa kymmenen kertaa suurempia esiintymistiheyksiä.”⁶²

¹²⁷ Ajattelehan tätä eräältä toiselta näkökannalta. On usein sanottu, että Yhdysvalloissa on vuosittain 30000 verensiirron jälkeistä hepatiittitapausta, joista 1500–3000 johtaa kuolemaan.⁶³ Jos tilanne olisi tällainen, niin se olisi jo kyllin vakava. Erään valtion viraston (Center for Disease Control) julkaisemat tiedot osoittavat kuitenkin, että varovaisesti arvioiden B-hepatiittitapauksia on vuosittain vähintään 200000.⁶⁴ Ja kuka voi edes arvioida verensiirrosta aiheutuvien hepatiittitapausten kokonaismäärää koko Pohjois- ja Etelä-Amerikassa, Euroopassa, Afrikassa ja Aasiassa?

128. Miksi se mahdollisuus, että todistaja saa seerumihepatiitin, ei ole vain riski, joka kannattaa ottaa?

¹²⁸ Jotkut voivat tietenkin pitää verensiirrosta peräisin olevan hepatiitin saamismahdollisuutta riskinä, joka kannattaa ottaa. Lääkäri saattaisi järkeillä: ”Haluan mieluummin, että potilaani elää,  vaikka hepatiitin saaneenakin, jota voin hoitaa, kuin että hän olisi kuollut, koska ei saanut verensiirtoa.” Mutta tällainen järkeily ei ole pätevä syy pitää potilaan vastaväitteitä, joita hänellä omantuntonsa vuoksi on verensiirtoa vastaan, ’itsemurhaan johtavina’ ja arvottomina huomioon otettaviksi.

Voidaanko antaa riittävät takeet siitä, että potilas säilyy hengissä verensiirrosta saadusta hepatiitista?

129, 130. Mitkä tosiasiat puhuvat sitä vastaan, että potilaalle voitaisiin antaa riittävät takeet seerumihepatiittitartunnasta selviytymisestä?

¹²⁹ Vakavoittava tosiseikka on, että viranomaiset myöntävät noin 10–12 prosentin niistä, jotka saavat seerumhepatiitin verensiirroista, kuolevan sen johdosta.⁶⁵ Yli 40 vuoden ikäisillä kuolleisuus on 20 prosenttia – yksi viidestä.⁶⁶ Yli 60-vuotiaista potilaista noin puolet kuolee hepatiittiin.⁶⁷

¹³⁰ Lisäksi ei ole olemassa mitään varmaa keinoa poistaa hepatiitin verensiirrosta saamisen suurta riskiä. The Journal of Legal Medicine myönsi, että ”missään nykyään tunnetussa verensäilytysmenetelmässä ei ole viruksen vastaisia ominaisuuksia. Jokainen hepatiittiviruksen tuhoamis- tai jopa heikentämistapakin tuhoaa myös veren tai veren aineosan.”⁶⁸

131, 132. Missä määrin nykyajan tekniikka on poistanut vaarat saada seerumihepatiitti verensiirrosta?

¹³¹ Entä mitä on sanottava saastuneen veren toteamiseksi ja siten poistamiseksi kehitetyn koetekniikan edistysaskeleista? Tri M. Shapiro Etelä-Afrikan Veripalvelusta huomautti äskettäin, että ”kaikkein herkimmissäkin kokeissa kenties vain yksi kahdeksasta verensiirron jälkeisestä hepatiittitapauksesta, tai ei niinkään moni, on vältettävissä yksin luovuttajien veren laboratoriotarkastusten avulla.”⁶⁹

 ¹³² Vaikka siis seerumhepatiitti olisi ainoa verensiirrosta aiheutuva sairausvaara, niin siinä olisi jo riittävä lääketieteellinen peruste suhtautua varauksin veren ottamiseen. Tosiasia kuitenkin on, että hepatiitti on vain yksi riskeistä. Pane merkille seuraavat muut:

133. Minkä vaikean pulman syfiliksen saastuttama veri aiheuttaa?

¹³³ ”Verta tulisi pitää vaarallisena lääkkeenä, ja sitä tulisi käyttää yhtä varovasti kuin esimerkiksi morfiinia.”⁷⁰ Näin professori H. Busch, joka on verensiirron johtavia asiantuntijoita, päätti erään pohjoissaksalaiselle kirurgikokoukselle esittämänsä tiedonannon. Hän mainitsi siinä verensiirtoja koskevan vaikean pulman. Hän sanoi, että luovutettu veri tulisi siirtää vuorokauden kuluessa, jotta sillä olisi suurin mahdollinen biologinen arvonsa; sen jälkeen aineenvaihduntariskit lisääntyvät säilytetyssä veressä tapahtuvien muutosten vuoksi. Toisaalta verta täytyy säilyttää vähintään kolme vuorokautta, tai muutoin se voi siirtää syfilistä. Ja edes syfiliittisen veren toteamiseksi suoritetut kokeetkaan eivät ole suojaksi, sillä niissä ei todeta syfilistä sen varhaisasteella. Ei ole tarpeen kuvailla sitä vahinkoa, joka voi ihmiselle ja hänen perheelleen aiheutua, mikäli hän saa kuppataudin saastuttamaa verta.

134, 135. Mitä muita infektioita verensiirrot voivat levittää?

¹³⁴ Tässä saksalaisessa tiedonannossa korostettiin myös niiden verensiirtojen vaaroja, jotka levittivät sytomegalovirusinfektioita ja malariaa. Sytomegaloviruksen tiedetään olevan erityisen vaarallinen lapsille. Saksalaisia lääkäreitä varoitettiin siis hyvällä syyllä niistä ”hyvin vakavista, jopa kohtalokkaista seurauksista”, jotka saattavat aiheutua verensiirroista. Ja Amerikan lääkäriliitto ilmoitti, että ”maailmanlaajuisen matkailun lisääntyessä ja sotilaiden palatessa endeemisiltä  alueilta malariatartunnat ovat lisääntyneet verensiirtojen saajissa”.⁷¹

¹³⁵ Trooppisilla alueilla on lukuisia muita tauteja, jotka voivat siirtyä verensiirtojen välityksellä, kuten Chagasin tauti (johon kuolee yksi kymmenestä), afrikkalainen trypanosomiaasi (afrikkalainen unitauti), vaapukkasyylätauti ja rihmamatotauti.⁷²

136. Mikä muu vaara liittyy verensiirtoihin, ja miten vakava se on?

¹³⁶ Yksi vaara, jota ei voida sivuuttaa, on pahoin infektoitunut eli bakteerien saastuttama veri. Eräät bakteerilajit voivat lisääntyä jopa jäähdytetyssäkin veressä, mikä aiheuttaa vakavan vaaran jokaiselle tällaisen veren myöhemmälle saajalle. Vaikkakin harvemmat potilaat saavat tämän komplikaation kuin esimerkiksi seerumhepatiitin, niin seuraukset ovat sen saajille murheelliset. Kuolleisuus on 50–75 prosenttia.⁷³

137. Mitä jotkut sairaalat vaativat potilailta verensiirtoihin liittyvien vaarojen vuoksi?

¹³⁷ Miltä tulevaisuus näyttää verensiirtoihin liittyvien vaarojen kannalta? Tri John A. Collins Washingtonin yliopiston lääketieteellisestä tiedekunnasta sanoo: ”Siirrettyjen tautien luettelo vaihtelee ja varmasti kasvaa, ja melkoista huolta saattaa ilmetä, kun ihmisverestä identifioidaan lisää kasvaimiin liittyviä viruksia.”⁷⁴ Tämän vuoksi monet sairaalat vaativat nykyään potilasta allekirjoittamaan sopimuksen, jonka mukaan hän ei pidä lääkäriä eikä sairaalaa vastuunalaisena verensiirrosta aiheutuneesta vahingosta.⁷⁵

138. Mikä on pääasiallinen syy siihen, että todistajat eivät ota verensiirtoja?

¹³⁸ Tarkoittaako tämä vain muutamien vereen liittyvien lääketieteellisten riskien lyhyt tarkastelu sitä, että Jehovan todistajat vastustavat verensiirtoja pääasiassa lääketieteellisistä syistä? Ei, näin ei ole. Perussyynä siihen, miksi he eivät ota verensiirtoja, on se mitä Raamattu sanoo. He vastustavat verensiirtoja pohjimmiltaan uskonnollisista  syistä, eivät lääketieteellisistä. Kuitenkin veren ottamiseen liittyvät vakavat riskit vain korostavat Jehovan todistajien ottaman asenteen järkevyyttä myös lääketieteelliseltä kannalta katsoen.

Vaihtoehtoiset hoitomenetelmät

139–141. Mitä verensiirtojen vaihtoehtoja voidaan käyttää leikkauksissa?

¹³⁹ Jos Jehovan todistajien noudattama menettely olisi fanaattinen, jolla ei olisi mitään pohjaa ja joka väistämättä merkitsisi vahinkoa heille itselleen ja kenties muille, niin olisi syytä huoleen. Tässä yhteydessä voitaisiin hyvin kysyä:

Onko tämä Jehovan todistajien omaksuma uskonnollinen näkemys niin soveltumaton ihmisyhteiskunnan normeihin ja lääketieteeseen, ettei siihen ole järkevää mukautua?

¹⁴⁰ Tosiasioihin perustuva vastaus on, että heidän Raamattuun perustuvaan verenvastustamiseensa voidaan useimmissa tapauksissa mukautua käyttämällä vaihtoehtoisia hoitomenetelmiä.

¹⁴¹ Kuten hyvin tiedetään, lääkärit voivat parantaa potilaan veriarvoja ennen leikkausta ja sen jälkeen esimerkiksi aminohapoilla ja rautayhdisteillä, joita annetaan suun kautta ja injektioina⁷⁶ *; tämä voi vähentää verensiirron tarvetta. Syvä hypotermia (potilaan ruumiinlämmön alentaminen) on osoittautunut edulliseksi verenhukan minimoimisessa leikkauksen aikana jopa pikkulapsilla.⁷⁸ Samoin hypotension aiheuttaminen (verenpaineen alentaminen) voi vähentää verenvuotoa pienistä verisuonista leikkauksen aikana. Ja luultavasti menestyksellisimmäksi on osoittautunut pienimpienkin  verisuonien huolellinen sulkeminen. Muuan monia Jehovan todistajia leikannut lääkäri sanoi:

”Leikkaustilanne, jossa ei ole verensiirron mahdollisuutta, panee kirurgin epäilemättä parantamaan työtään. Hän on hieman innokkaampi sulkemaan jokaisen vuotavan verisuonen.”⁷⁹

Jos potilas on leikkauksessa tai onnettomuudessa menettänyt paljon verta, niin onko se näkökanta, ettei verelle ole vaihtoehtoa, järkevä?

142, 143. Mitä runsaasti verta menettänyt potilas ensisijaisesti tarvitsee?

¹⁴² Eräät professori James W. Linmanin esittämät tosiseikat tarjoavat erinomaisen pohjan vastauksen arvioimiselle:

”Veri ei ole vahvistava lääke eikä stimulanssi; se ei edistä haavan paranemista eikä tukahduta infektiota; ja sen hapenkuljetuskyky on harvoin, jos koskaan, kirurgiassa rajoittavana tekijänä. Verensiirto vain kohottaa veren kokonaisvolyymia, lisää veren hapenkuljetuskykyä ja tarjoaa normaalit plasman perusainekset.” (Kursivointi lisätty.)⁸⁰

¹⁴³ Harkitse ensin ’veren kokonaisvolyymin kohottamista’. Varsin usein kun joku on menettänyt paljon verta, šokin ja kuoleman estämiseksi tarvitaan ennen muuta menetetyn nestevolyymin eli -tilavuuden korvaamista. Eräässä Etelä-Afrikan lääkäriliiton kongressissa muuan verensiirtospesialisti selitti, että ihminen voi menettää jopa 1¹/2 litraa verta, ja silti hänellä voi olla yli 60 prosenttia punasoluistaan jäljellä,⁸¹ mikä määrä riittää kudosten ravitsemiseen. Mutta hän tarvitsee lisää nestettä suoniinsa punaisten verisolujen pitämiseksi liikkeessä.

144. Mikä neste on paras valinta paljon verta menettäneelle?

¹⁴⁴ Eräässä brittiläisessä lääkärilehdessä kerrottiin, että verettömillä liuoksilla tämä voidaan saada tehokkaammin aikaan kuin verensiirroilla, sillä ne eivät alenna sydämen toiminnan tehokkuutta,  mikä ei ole suinkaan epätavallinen verensiirtoon liittyvä komplikaatio. Artikkelissa sanottiin, että vammojen hoidossa, jossa ilmeisen riittävät määrät kokoverta eivät tuottaneet toivottua tulosta, verettömien liuosten käyttö johti usein dramaattiseen paranemiseen. Siksi artikkelissa huomautettiin:

”Vieläpä vaikka riittävä määrä kokoverta onkin saatavissa, on kuitenkin epäiltävää, onko tämä neste paras valinta erittäin hypovoleemisten [paljon verta menettäneiden] potilaiden nopean nesteensiirron alkuhoitoon.”⁸²

145, 146. Miten suuren verenhukan ihminen voi kestää, ja miksi vaihtoehtoiset liuokset eivät ole veren korvikkeita?

¹⁴⁵ Eikö ole aivan luonnollista, että ihminen voi normaalisti menettää verta yhden yksikön (500 ml) verran tai enemmänkin ilman kohtalokkaita seurauksia? Monet ovat luovuttaneet yksikön verta ja menneet sitten suoraa päätä päivän tehtäviinsä. Kontrolloidut kliiniset tutkimukset ovat osoittaneet, että ihminen, jolla on ’paljon verta, voi kestää jopa kahden litran kokoverimäärän menetyksen’ tarvitsematta mitään muuta kuin menetetyn nestemäärän korvaamisen verettömillä liuoksilla.⁸³

¹⁴⁶ Mutta mitä on sanottava ’veren hapenkuljetuskyvyn lisäämisestä’? Lääkärit tietävät, että vaihtoehtoiset liuokset eivät ole todellisuudessa ”veren korvikkeita”. Miksi eivät? Koska punasolujen hemoglobiini kuljettaa happea kautta ruumiin. Verettömät liuokset eivät sisällä sitä.

Täytyykö potilaalle, joka on menettänyt paljon verta, antaa kokoverta tai punasoluja, jotta koko hänen ruumiinsa saisi happea?

147, 148. Mitä tosiasiat ovat osoittaneet turvallisesta hematokriitti- tai hemoglobiinitasosta leikkausta silmällä pitäen?

¹⁴⁷ Tämä on usein esitetty mielipide, mutta onko se sopusoinnussa tosiasioiden kanssa?

¹⁴⁸ Ihmisellä on normaalisti 14–15 grammaa hemoglobiinia  sadassa kuutiosenttimetrissä verta. Lääkäreiden yleisesti omaksuman kannan mukaan ’huolellisesti toimittaessa 10,3–10,5 gramman hemoglobiinipitoisuutta pidetään rutiinileikkausten alimpana turvallisuusrajana’.⁸⁴ Mutta todellisuudessa ihmisen hemoglobiinista on suuri osa varastoituneena valmiina käytettäväksi kovassa ponnistuksessa; siksi vuodepotilas tulee usein hyvin toimeen jopa 5–6 grammalla.⁸⁵ Lontoon yliopiston kliinisen anestesian professori M. Keith Sykes huomautti äskettäin: ”Vaikka useimmissa keskuksissa 9–10 grammaprosenttia on valintarajana sille, hyväksytäänkö potilas ei-päivystysluonteiseen leikkaukseen vai ei, niin täytyy korostaa, ettei mikään todista sitovasti tämän rajan yläpuolella olevien arvojen olevan ’turvallisia’ tai sen alapuolella olevien arvojen merkitsevän leikkaukselle ylimääräistä riskiä. Näyttää sen tähden järjettömältä valita mitään mielivaltaista lukua hyväksyttäväksi hemoglobiinirajaksi.”⁸⁶ Samoin tri Jeffrey K. Raines Yhdysvaltain Massachusettsin yleisestä sairaalasta mainitsi, että ”me voimme antaa hematokriitin laskea paljon alemmaksi kuin olimme ajatelleet. Me ajattelimme aikaisemmin, että potilaan hemoglobiinin on oltava 10, mutta nyt me tiedämme, että näin ei todellisuudessa ole.”⁸⁷ Tässä yhteydessä voidaan mainita, että madridilainen anestesialääkäri tri Ricardo Vela on saanut kokemusta potilaista, jotka ovat Jehovan todistajia. Hän kirjoitti, että ”potilaat kestivät yllättävän hyvin” erittäin alhaisia hemoglobiiniarvoja, joita aikaisemmin olisi pidetty kiellettyinä.⁸⁸

149, 150. Mitä on saatu selville siitä, lisääkö verensiirto heti veren hapenkuljetuskykyä?

¹⁴⁹ Tähän asiaan liittyy eräs toinenkin näkökohta, jota lääkäritkään eivät ole yleisesti ottaneet huomioon.

 Lisääkö verensiirto heti veren hapenkuljetuskykyä?

¹⁵⁰ Monet uskovat sen lisäävän, mutta erään äskeisen Anaesthesia-lehden pääkirjoituksessa oli seuraava merkityksellinen kohta: ”Kannattaa myös muistaa, että sitraattipitoisen säilöveren punasolujen hemoglobiini ei pysty täysin siirtämään happea kudoksiin noin vuorokauteen verensiirron jälkeen . . .; kiireellistä verensiirtoa täytyy sen tähden pitää alkuasteella pääasiassa vain volyymin kohottajana.”⁸⁹ Ohion osavaltion yliopiston tutkijat totesivat syynä tähän olevan, että säilöveressä tapahtuu kemiallisia muutoksia. Heidän tutkimuksensa osoittivat, että enemmän kuin kymmenen päivää säilytetty veri ”ei paranna tai voi jopa heikentää hapenkuljetusta heti verensiirron jälkeen”. Ja he havaitsivat, että hapenkuljetus oli yhä normaalia alhaisempi vuorokautta myöhemmin.⁹⁰

Mitä verettömiä nesteitä käytetään verensiirtojen vaihtoehtoina? Käytetäänkö niitä tehokkaasti? Mitkä ovat niiden etuja?

151. Mitä nesteitä käytetään verensiirtojen vaihtoehtoina?

¹⁵¹ Kenties yleisimmin saatavissa oleva ja eniten käytetty plasman hätäkorvike on tavallinen keittosuolaliuos (0,9 %). Se on helppoa valmistaa, halpaa, pysyvää ja kemiallisesti ihmisvereen sopivaa.⁹¹ Ringerin laktaattiliuos (Hartmannin liuos) on myös elektrolyytti- eli kristalloidiliuos, jota on menestyksellisesti käytetty laajojen palovammojen hoidossa ja leikkauksissa, joissa potilaat ovat menettäneet jopa 66 prosenttia verensä tilavuudesta.⁹²

152. Mitä muita plasman tilavuuden kohottajia on käytetty hyvin tuloksin?

¹⁵² Eräs toinen tapa on korvata menetetty veri  kolloideilla, esimerkiksi dekstraaniliuoksella. * Tämä on kliininen sokeriliuos, joka on osoittautunut arvokkaaksi sekä leikkauksissa että palovammojen ja šokin hoidossa.⁹³ Joskus se yhdistetään puskuroituun suolaliuokseen, jolloin kummankin parhaita ominaisuuksia voidaan käyttää hyväksi. Haemaccel- ja hydroksietyylitärkkelysliuosta on myös käytetty hyvin tuloksin erilaisissa leikkauksissa kohottamaan plasman tilavuutta.⁹⁴ *

153. Mitä voidaan sanoa erilaisten plasmavolyymin kohottajien käytöstä akuutissa onnettomuustilanteessa?

¹⁵³ Kullakin näistä nesteistä on omat ominaisuutensa ja ansionsa. Mutta onnettomuustilanteista Anaesthesia-lehti huomautti:

”Akuutin tilan alkuvaiheessa on suhteellisen merkityksetöntä, mikä neste valitaan, kunhan se ei ole ehdottoman vahingollista. Myöhemmin kun verenkierron tilavuus on kohonnut, kyseisen tapauksen erityisvaatimukset on otettava huomioon.”⁹⁵

154, 155. Mitkä todisteet osoittavat, että veri ei ole ainoa tehokas verenhukan korvaaja?

¹⁵⁴ Tarkoittaako tämä sitä, että nämä nesteet ovat vain hätätilanteita varten? Ei suinkaan. Yhdysvaltain Kentuckyn yliopiston kirurgit kirjoittivat ”kaikista suurista leikkaustyypeistä”:

”Sadasta potilaasta kukin menetti yli litran verta leikkauksessa ja sai 2–3 kertaa tämän määrän Hartmannin liuosta. Vaikkei korvaavaan hoitoon kuulunutkaan verta, niin se ei vaikuttanut leikkauksen jälkeiseen kuolleisuuteen ja tautisuuteen. . . . Huolimatta itsepintaisesta traditiosta, jonka mukaan veri on ainoa tehokas verenhukan korvaaja, suolaliuosten käyttö veren osittaiseen tai täydelliseen korvaamiseen on voittanut alaa monissa keskuksissa.”⁹⁶

¹⁵⁵ Vaikka Jehovan todistajat eivät uskonnollisista syistä ota verta, niin heillä ei ole mitään verettömien plasmavolyymin kohottajien käyttöä vastaan. Näillä tuotteilla on siis lääkärin näkökannalta se etu, että niitä voidaan antaa potilaille, jotka ovat  Jehovan todistajia. Mutta niillä on lukuisia muitakin etuja.

156, 157. Mainitse joitakin plasmavolyymin kohottajien etuja vereen verrattuna.

¹⁵⁶ ”Ei-biologisia verenkorvikkeita”, kirjoitti professori E. A. Moffitt Kanadasta, ”voidaan valmistaa suuria määriä ja säilyttää pitkiä aikoja. . . . Verensiirron riskit ovat plasmankorvikkeiden etuja: niitä käyttämällä vältytään bakteeri- ja virusinfektiolta, verensiirtoreaktioilta ja Rh-immunisaatiolta.”⁹⁷

¹⁵⁷ Plasmavolyymin kohottajien käyttämisestä on vielä yksi merkittävä hyöty. Kun ihmisverta säilytetään, niin siihen täytyy lisätä kemikaaleja hyytymisen estämiseksi. Myöhemmin kun tätä verta annetaan potilaalle, lisäaineet voivat vaikuttaa hänen oman verensä luonnolliseen hyytymiskykyyn, ja tuloksena voi olla, että hän menettää yhä lisää verta. Sydänkirurgi tri Melvin Platt on kiinnittänyt huomiota siihen, että tältä ongelmalta vältytään, kun säilöveren sijasta käytetään ’jotakin neutraalia ainetta”, esimerkiksi Ringerin laktaattiliuosta.⁹⁸

Suuret leikkaukset ilman verta

158. Mitä kiinnostavia tosiasioita tri Denton Cooleyn kokemus on paljastanut?

¹⁵⁸ Rohkeat lääkärit, jotka ovat suostuneet leikkaamaan Jehovan todistajia käyttämättä verta, ovat usein havainneet tämän kokemuksen paljastavaksi. Tätä valaisee avoimissa sydänleikkauksissa melko äskettäin tapahtunut kehitys. Aikaisemmin käytettiin normaalisti massiivisia verensiirtoja. Mutta Texasin sydäninstituutissa toimiva kirurgiryhmä, jonka johtajana on tri Denton Cooley, päätti yrittää Jehovan todistajien leikkaamista. Koska lääkärit eivät voineet käynnistää tarvittavaa sydänkeuhkokonetta verellä eivätkä antaa verta ennen tai jälkeen leikkauksen, niin  he käyttivät verettömiä plasmavolyymin kohottajia. Tri Cooley kertoo: ”Tulokset, joita saimme Jehovan todistajilla, olivat niin vaikuttavia, että me aloimme käyttää tätä menetelmää kaikkiin sydänpotilaisiimme. Meillä on ollut yllättävän hyvä menestys, ja me olemme käyttäneet sitä myös [sydämen]siirroissamme.” Hän lisäsi: ”Olemme tehneet Jehovan todistajien kanssa sopimuksen, jonka mukaan me emme anna verensiirtoa missään olosuhteissa. Potilaat ottavat siis riskin, koska me emme edes pidä verta saatavilla heitä varten.”⁹⁹

159. Millaisia ovat olleet todistaja-aikuisille ja -lapsille tehtyjen verettömien sydänleikkausten tulokset pitemmältä ajalta?

¹⁵⁹ Entä millaisia ovat olleet aikuisille ja lapsille tehtyjen ’verettömien sydänleikkausten’ tulokset pitemmältä ajalta? Tri Jerome H. Kay Kaliforniasta kirjoitti: ”Olemme tehneet Saint Vincentin sairaalassa Los Angelesissa noin 6000 avointa sydänleikkausta. Sen jälkeen kun emme ole antaneet verta useimmille potilaille, vaikutelmanamme on ollut, että potilaat voivat paremmin.”¹⁰⁰ Eräässä kanadalaisessa tutkimuksessa ilmeni nimenomaisina yksityiskohtina, että kun verettömiä nesteitä, kuten dekstraania ja Ringerin liuosta, käytettiin veren sijasta, niin ”kuolemantapausten luku putosi 11 prosentista 3,8 prosenttiin”.¹⁰¹ Tämänkaltaisia leikkauksia on tehty menestyksellisesti Jehovan todistajille ja heidän lapsilleen myös Norjassa, Englannissa, Ranskassa, Etelä-Afrikassa, Australiassa ja Japanissa.

160, 161. Millaisia tuloksia on saatu, kun todistajille on tehty leikkauksia, joissa veren antamista pidetään normaalisti välttämättömänä?

¹⁶⁰ Kokeneet lääkärit tietävät kuitenkin, että tavallisille leikkauspotilaille annetaan suurempi osa verestä kuin niille, joille tehdään dramaattisempia leikkauksia, esimerkiksi avoimia sydänleikkauksia. Mitä on sitten tapahtunut niille Jehovan todistajille, jotka ovat tarvinneet näitä tavallisempia  leikkauksia, joissa normaalisti käytetään suuria verimääriä?

¹⁶¹ Artikkelissa ”Jehovan todistajille tehtyjä suurleikkauksia” ryhmä newyorkilaisia lääkäreitä kertoi lukuisia tapauksia, jotka koskivat laajoja leikkauksia, kuten esimerkiksi syövän vallassa olevien elinten täydellisiä poistamisia, ja selitti, että huolellista leikkaustekniikkaa käyttämällä nämä operaatiot voidaan suorittaa ilman verta .¹⁰² Muihin ilman verta menestyksellisesti tehtyihin leikkauksiin kuuluvat mm. suuret pää- ja kaulaleikkaukset, laajat vatsaleikkaukset ja hemipelvektomiat (jalan ja lantion toisen puolen amputaatiot).¹⁰³ Poistaessaan eräältä todistajalta suuren valtimonpullistuman aivoista tri J. Posnikoff poikkesi ”useimpien hermokirurgien vallalla olevasta mielipiteestä, jonka mukaan verensiirto on ehdottoman välttämätön” tällaisessa aivoleikkauksessa. Hän kehotti muita kirurgeja olemaan ”rutiinimaisesti kieltämättä suurta leikkausta niiltä, jotka saattavat kipeästi tarvita sitä mutta jotka eivät voi moraalisesti hyväksyä verensiirtoa”.¹⁰⁴

162. Millainen kokemus tri Philip Roenilla on ollut?

¹⁶² Johtopäätös, jonka tri Philip R. Roen teki artikkelissaan ”Laajoja virtsaelinleikkauksia ilman verensiirtoa”, oli seuraava:

”Kokemuksemme leikkauksia tarvitsevien Jehovan todistajien suhteen ovat osoittaneet meille, että verensiirrot eivät ole välttämättömiä silloinkaan, kun hemoglobiiniarvot ovat alhaiset – niinkin alhaiset kuin 5 g/100 ml. . . . Jehovan todistajien asenne heidän kieltäytyessään verensiirrosta suurten ja laajojen leikkausten aikana asettaa urologille melkoisen ongelman ja haasteen. Tällaisia potilaita ei voi eikä saa hylätä heidän uskonnollisten vakaumustensa vuoksi. Emme ole epäröineet suorittaa joka ainoaa tarpeelliseksi katsottua kirurgista toimenpidettä veren käyttöä koskevasta kiellosta huolimatta.”¹⁰⁵

 Mitä aiot tehdä?

163, 164. Mitkä tosiasiat osoittavat, että todistajien verensiirtoihin omaksumaan asenteeseen voidaan mukautua lääketieteellisesti?

¹⁶³ Tarkastellessamme Jehovan todistajien asennetta vereen olemme kiinnittäneet huomiota eräisiin tärkeisiin näkökohtiin. Olemme tutkineet, millä perusteella he kieltäytyvät verestä, ja olemme nähneet, että he kieltäytyvät Raamattuun perustuvista uskonnollisista syistä. Olemme myös tarkastelleet kysymykseen liittyvää etiikkaa, mikä osoittaa, että kullakin ihmisellä on oikeus päättää, mitä hänen ruumiilleen tehdään, ja ratkaista hänelle ja hänen lapsilleen annettava lääkärinhoito. Eritellessämme lääkärin osuutta olemme nähneet, että potilaan hoitaminen hänen vakaumustensa mukaisesti on sopusoinnussa lääkärinammatin perusperiaatteiden kanssa. Ja käsitellessämme verensiirron lääketieteellisiä näkökohtia olemme osoittaneet, että Jehovan todistajien omaksumaan asenteeseen voidaan mukautua lääketieteellisesti. Potilaskertomukset osoittavat, että useimmissa tapauksissa taitavat, rohkeat lääkärit voivat menestyksellisesti hoitaa Jehovan todistajia olevia potilaita käyttämättä verta.

¹⁶⁴ Vaikka kaikki tämä voikin olla näin, niin meidän ei tulisi pitää tätä asiaa pelkästään mielenkiintoisen kysymyksen käsitteellisenä pohdintana. Jokainen meistä voi joutua käyttämään tätä tietoa ratkaistessaan, mitä hänen henkilökohtaisesti on tehtävä.

Mikä on lääkärin osuus?

165, 166. a) Mitä lääkärin tulisi kaikki edellä olevat tosiasiat huomioon ottaen käsittää Jehovan todistajista? b) Mitä se merkitsee hänelle käytännössä?

¹⁶⁵ Kaiken sen valossa, mitä olemme tarkastelleet, lääkärin tulisi käsittää, että Jehovan todistajat eivät ole uskonnollisia ”itsemurhafanaatikkoja”, jotka vastustavat kaikkea lääkärinhoitoa. He ovat sen sijaan järkeviä, moraalisia ihmisiä, jotka haluavat kaikin mokomin pysyä hengissä; he rakastavat  elämää ja hyvää terveyttä, minkä vuoksi he haluavat pätevää lääkärinhoitoa. Mutta lääkärin tulisi myös ymmärtää, että Jehovan todistajat ovat vakavasti ajatelleet uskonnollisia vakaumuksiaan ja ovat perin pohjin vakuuttuneita siitä, että he ja heidän perheensä eivät saa ottaa verta. Kun siis lääkärit ja sairaanhoitajat joutuvat tämän verestä kieltäytymisen eteen, niin heidän ei tule pitää sitä minään tunneperäisenä oikkuna, joka voidaan jättää huomiotta. Se on tärkeä uskonnollinen vakaumus, jota tulisi kunnioittaa.

Mitä tämä merkitsee käytännössä?

¹⁶⁶ Se merkitsee, että kunnioituksen osoittamiseksi vanhoja arvostettuja periaatteita kohtaan verta ei saa pakottaa kenellekään Jehovan todistajalle. On totta, että heidän uskonnollisiin vakaumuksiinsa mukautuminen saattaa vaatia lääkäriä muuttamaan tavanomaista hoitomenetelmäänsä. Mutta kun asioita tarkastellaan pitkällä tähtäimellä, niin eikö ole parempi, että uskonnolliset vakaumukset jossain määrin rajoittavat lääkärinhoitoa, kuin että vallitsevan hoitokäytännön annetaan määrätä tai polkea maahan perustavat uskonnolliset vakaumukset? Tasapainoinen harkinta osoittaa tämän todeksi. Olemalla yhteistoiminnassa Jehovan todistaja -potilaansa kanssa lääkäri voi osoittaa aidosti kannattavansa ihmisoikeuksia ja kunnioittavansa uskonnollisen omantunnon vapaata käyttöä. Samaan aikaan hän hoitaa ”koko ihmistä” käyttämällä menetelmiä, joilla pyritään parantamaan potilas ruumiillisesti samalla vahingoittamatta häntä tunneperäisesti tai hengellisesti. Tämä on potilaan pysyvien etujen mukaista ja antaa arvoa sille perusetiikalle, jota lääkäri on omistautunut kannattamaan.

 Mitä on sanottava Jehovan todistajista tai muista, jotka ovat kiinnostuneita soveltamaan Jumalan sanaa elämäänsä?

167, 168. Mitä neuvoja annetaan todistajille, jotka ovat verensiirtokysymyksen edessä?

¹⁶⁷ Verikysymystä koskevan tarkastelumme tulisi yhä enemmän lisätä kunnioitusta niitä Raamatun velvoittavia käskyjä kohtaan, jotka kieltävät ylläpitämästä elämää veren avulla.

¹⁶⁸ On aivan oikein, että jokainen kristitty päättää pysyä lujana uskossaan. Ollessaan tekemisissä lääkäreiden ja sairaanhoitajien kanssa kristityn tulisi osoittaa järkevyyttä ja yhteistoimintahalua, samalla kun hän tekee selväksi, että kaiken tarjotun lääkärinhoidon täytyy olla sopusoinnussa hänen uskonnollisten vakaumustensa kanssa, joihin kuuluu hänen kieltäytymisensä ottamasta verta. Jos leikkausta tarvitaan, niin on tärkeätä keskustella etukäteen lääkäreiden kanssa verta koskevasta kristityn asenteesta, jotta saataisiin heidän takeensa siitä, ettei verta anneta missään olosuhteissa ennen leikkausta, sen aikana tai sen jälkeen. Ja jos joku lääkäri ei mielestään voi suorittaa leikkausta turvautumatta vereen, niin kristitty voi sen ajoissa tietäessään etsiä jonkun toisen lääkärin palveluksia.

169. Mitä todistajat ilmaisevat suhtautumisellaan vereen, ja mitä varhaiskristittyjen esimerkkiä he noudattavat?

¹⁶⁹ Pyrkiessään kannattamaan Jumalan verestä antamaa lakia Jehovan todistajat ilmaisevat arvostavansa sitä, että heidän elämänsä on peräisin Luojalta ja Elämänantajalta ja riippuvainen hänestä. Hän on sanonut Raamatussa, että kristityn onnellisuus ja jatkuva elämä tulevaisuudessa perustuvat uskoon ja tottelevaisuuteen. (1. Johannes 2:3–6) Tästä syystä varhaiskristityt olivat halukkaita vaarantamaan silloisen elämänsä mieluummin kuin toimimaan vastoin uskonnollisia vakaumuksiaan. Jehovan todistajat ovat nykyään  aivan yhtä lujasti päättäneet säilyttää hyvän suhteensa Jumalaan. Siksi he edelleenkin tottelevat Raamatun käskyä ’karttaa verta’. – Apostolien teot 15:29.

LÄHDEVIITTEET

1. Prof. Richard M. Titmuss, The Gift Relationship (1971), s. 27.

2. Calvin’s New Testament Commentaries; The Acts of the Apostles, II osa, s. 50.

3. Gerhard von Rad, Das Alte Testament Deutsch, Das erste Buch Mose (1964), s. 109

4. B. Jacob, Genesis (1974), toim. E. I. ja W. Jacob, s. 64.

5. W. Gunther Plaut, The Torah: A Modern Commentary, Genesis (1974), s. 86.

6. Zürcher Bibelkommentare 1. Mose 1–11 (1967), s. 330.

7. Eusebiuksen Kirkkohistoria (1937), suom. Ivar A. Heikel, s. 235.

8. Tertullian, Apologetical Works, and Minucius Felix, Octavius, engl. käänt. Rudolph Arbesmann (1950), s. 33.

9. The Ante-Nicene Fathers, IV osa, s. 85, 86.

10. The Ante-Nicene Fathers, IV osa, s. 192.

11. Lincolnin piispa John Kaye, The Ecclesiastical History of the Second and Third Centuries (1845), s. 146.

12. Giuseppe Ricciotti, The Acts of the Apostles (1958), s. 243.

13. Philip Schaff ja Henry Wace, Nicene and Post-Nicene Fathers of the Christian Church, XIV osa, s. 395.

14. Tertullian, I osa, engl. käänt. C. Dodgson (1842), s. 109.

15. Lutherin Walitut teokset, II osa (1910), suom. Yrjö Loimaranta, s. 30, 31.

16. The Complete Works of the Rev. Andrew Fuller (1836), s. 751.

17. The American Surgeon, heinäkuu 1968, s. 542.

18. Fordham Law Review, 44. vsk., 1975, s. 23, 24.

19. American Journal of Obstetrics and Gynecology, 1.6.1968, s. 395.

20. Medicolegal Forms with Legal Analysis (1976), s. 24, 38.

21. Medical Tribune, 19.3.1976, s. 30.

 22. Rutgers Law Review, XXVI vsk., 1973, s. 244.

23. The Wisconsin Medical Journal, elokuu 1967, s. 375.

24. The Journal of the American Medical Association, 5.9.1966, s. 794, 795.

25. Fordham Law Review, 44. vsk., 1975, s. 29.

26. The Journal of Abdominal Surgery, kesäkuu 1967, s. 160.

27. The Cape County Journal, kesäkuu 1967, s. 5.

28. University of San Francisco Law Review, kesä 1975, s. 28.

29. Surgery, Gynecology & Obstetrics, huhtikuu 1959, s. 503, 504.

30. Medicolegal Forms with Legal Analysis (1976), s. 85.

31. University of San Francisco Law Review, kesä 1975, s. 27, 28.

32. Emergencies in Medical Practice (1971), toim. C. Allan Birch, s. 564.

33. Deutsche Medizinische Wochenscrift, 19.12.1975, s. 2622.

34. New York State Journal of Medicine, toukokuu 1976, s. 766.

35. Fordham Law Review, 36. vsk., 1968, s. 651.

36. Medical Tribune, 19.3.1976, s. 30.

37. Natanson v. Kline et al., 186 Kan. 393, 350 P.2d 1093, 1104.

38. Canadian Medical Association Journal, 18.2.1967, s. 432.

39. Forensic Science, heinäkuu 1972, s. 135.

40. A. D. Farr, God, Blood and Society (1972), s. 115.

41. Crime and Delinquency, huhtikuu 1968, s. 116.

42. Texas Medicine, joulukuu 1970, s. 25.

43. The Journal of the American Medical Association, 3.7.1967, s. 150.

44. Ouest-France, 10.3.1975.

45. Drugs (1973), 6. osa, s. 130.

46. Obstetrik och gynekologi (1962), toim. Carl Gemzell, s. 206.

47. A. D. Farr, God, Blood and Society (1972), s. 32.

48. Die Welt, 14.10.1975.

49. The Journal of the American Medical Association, 12.4.1976, s. 1611.

50. Prof. Maxwell M. Wintrobe, Clinical Hematology (1974), s. 474.

51. Le Concours Médical, 1.4.1972, s. 2598.

52. Oasis, helmikuu 1976, s. 23, 24.

53. Medical Economics, 11.12.1967, s. 96.

54. The National Observer, 29.1.1972, s. 1.

55. Southern Medical Journal, huhtikuu 1976, s. 476.

56. Chicago Tribune, 10.10.1969, s. 2.

57. Surgery, helmikuu 1974, s. 274, 275.

 58. Prof. James W. Linman, Hematology (1975), s. 991.

59. Journal of Forensic Sciences, tammikuu 1969, s. 87.

60. Prof. Richard M. Titmuss, The Gift Relationship (1971), s. 142.

61. Journal of Hygiene, lokakuu 1974, s. 173; Southern Medical Journal, huhtikuu 1976, s. 477.

62. Arizona Medicine, huhtikuu 1974, s. 263.

63. Annals of the New York Academy of Sciences, 20.1.1975, s. 191.

64. The American Journal of the Medical Sciences, syys-lokakuu 1975, s. 276, 281; Morbidity and Mortality Weekly Report, 7.5.1976, s. 3; Inspection News, marras-joulukuu 1972, s. 18.

65. Scandinavian Journal of Infectious Diseases, 6. vsk., 1974, s. 286.

66. Prof. James W. Linman, Hematology (1975), s. 994.

67. Prof. Richard M. Titmuss, The Gift Relationship (1971), s.147.

68. The Journal of Legal Medicine, kesäkuu 1976, s. 19.

69. South African Medical Journal, 24.1.1976, s. 107.

70. Die Welt, 9.12.1974.

71. General Principles of Blood Transfusion (1973), s. 15.

72. Tropical Diseases Bulletin, syyskuu 1972, s. 828, 848.

73. Prof. James W. Linman, Hematology (1975), s.995.

74. Surgery, helmikuu 1974, s. 275.

75. Medicolegal Forms with Legal Analysis (1976), s. 83.

76. The Journal of Thoracic and Cardiovascular Surgery, heinäkuu 1974, s. 3.

77. Mayo Clinic Proceedings, marraskuu 1976, s. 725.

78. Medical World News, 4.12.1970, s. 7.

79. American Journal of Obstetrics and Gynecology, 1.6.1968, s. 395.

80. Prof. James W. Linman, Hematology (1975), s. 985.

81. South African Medical Journal, 24.1.1976, s. 107.

82. Anaesthesia, heinäkuu 1968, s. 395, 396.

83. Archives of Surgery, tammikuu 1969, s. 52.

84. Anaesthesia, heinäkuu 1968, s. 413; Mayo Clinic Proceedings, marraskuu 1976, s. 726.

85. Postgraduate Medicine, marraskuu 1959, s. A44.

86. Canadian Anaesthetists’ Society Journal, tammikuu 1975, s. 8.

87. RN Magazine, toukokuu 1975, s. 38.

88. Bibliotheca Haematologica, ”Intentional Hemodilution”, n:o 41, 1975, s. 270.

89. Anaesthesia, maaliskuu 1975, s. 150.

90. The Dispatch, Columbus, Ohio, 31.8.1972, s. 1B.

 91. Anaesthesia, heinäkuu 1968, s. 418, 419.

92. Annals of the New York Academy of Sciences, 14.8.1968, s. 905; The Journal of the American Medical Association, 29.3.1971, s. 2077.

93. Prof. P. L. Mollison, Blood Transfusion in Clinical Medicine (1972), s. 150, 153.

94. Surgical Clinics of North America, kesäkuu 1975, s. 671.

95. Anaesthesia, heinäkuu 1968, s. 416.

96. The Journal of American Medical Association, 5.2.1968, s. 399, 401.

97. Canadian Anaesthetists’ Society Journal, tammikuu 1975, s. 12.

98. The Elks Magazine, elokuu 1976, s. 14.

99. The San Diego Union, sunnuntai 27.12.1970, s. A-10.

100. The Journal of American Medical Association, 3.12.1973, s. 1231.

101. The Toronto Star, 22.11.1975, s. A8.

102. New York State Journal of Medicine, toukokuu 1976, s. 765, 766.

103. The Journal of American Medical Association, 5.2.1968, s. 399.

104. California Medicine, helmikuu 1967, s. 124, 127.

105. New York State Journal of Medicine, 15.10.1972, s. 2526, 2527.

[Alaviitteet]

[Tutkistelukysymykset]