Saari joka nousi ja vajosi

Herätkää!-lehden kirjoittajalta Italiasta

VOIMAKAS maanjäristys ravisteli Välimeressä sijaitsevan Sisilian saaren länsirannikkoa 28. kesäkuuta 1831. Muuan merimies, joka tunsi järähtelyn merellä, luuli aluksensa osuneen hiekkasärkkään.

Sisilian rannikkovedet kuohuivat vielä päiväkausia tapahtuneen jälkeen. Veden pinnalla kellui kuolleita kaloja. Ilma haisi rikiltä. Rantaan huuhtoutui hohkakiviä.

Purjehtiessaan Välimerellä 10. heinäkuuta napolilaisen kuunarin Teresinan kapteeni Giovanni Corrao ei ollut uskoa silmiään: valtava vesi- ja savupatsas kohosi 20 metriä merenpinnan yläpuolelle. Lisäksi kuultiin ”kova, ukkosenjylinää muistuttava ääni”.

Molempain Sisiliain kuningaskunnan hallitsija Ferdinand II määräsi sotalaiva Etnan tutkimaan, mitä oli tapahtunut. Tieto tapahtumasta kiiri myös Maltaan, joka kuului tuolloin Britannialle. Saarella Britannian vara-amiraalina palveleva Sir Henry Hotham ei halunnut olla pekkaa pahempi vaan lähetti kiireesti laivoja ”määrittämään paikan tarkan sijainnin merikorteilla ja tekemään kaikenlaisia muitakin havaintoja ilmiön luonteesta”.

Näin alkoi kiista, joka on jatkunut aina meidän päiviimme asti.

 Saari syntyy

Vuoden 1831 heinäkuun 19. päivään mennessä Sisilian ja Afrikan rannikon väliselle alueelle oli ilmestynyt uusi saari, jonka oli synnyttänyt vedenalaisen tulivuoren purkaus. Brittiläisen sluupin Rapidin päällikkö Charles Swinburne oli kiertämässä Sisilian länsikärkeä, kun hän näki korkean, epäsäännöllisen ja erittäin valkoisen savu- tai höyrypatsaan. Swinburne purjehti suoraan sitä kohti. Yön koittaessa savuun sekoittui säkenöiviä välähdyksiä, ja se näkyi selvästi kuunvalossakin. Sen keskeltä purkautui punahehkuista tulta. Kun savu aamun sarastaessa hieman hälveni, hän saattoi nähdä ”pienen tummanpuhuvan kumpareen kohoavan muutaman metrin merenpinnan yläpuolelle”.

Kuukauden kuluttua saari kohosi jo osapuilleen 65 metriä merenpinnan yläpuolelle ja sen läpimitta oli noin 3,5 kilometriä. Malta Government Gazette -lehdessä kerrottiin: ”Tämä tapaus on luonnollisesti synnyttänyt näillä saarilla valtavan kohun, ja monet ovat jo matkanneet tapahtumapaikalle.” Yksi heistä oli professori Friedrich Hoffmann, preussilainen geologi, joka oli sattumoisin tekemässä tutkimuksia Sisiliassa. Hoffmann pääsi peräti kilometrin päähän saaresta ja saattoi nähdä sen ”erittäin selvästi”. Hän kieltäytyi kuitenkin nousemasta maihin, koska hän ei ollut varma, oliko se turvallista.

Kapteeni Humphrey Senhouse ei sen sijaan arkaillut vaan nousi kertoman mukaan saarelle 2. elokuuta ja asetti sinne Britannian lipun. Hän nimesi saaren meriministeri Sir James Grahamin mukaan Grahaminsaareksi.

Sisiliassa toimiva Catanian yliopisto uskoi saaren tutkimisen luonnontieteiden professorin Carlo Gemmellaron huoleksi. Hän antoi sille Ferdinand II:n mukaan nimen Ferdinandea. Piittaamatta tiedosta, että saarella jo liehui lippu, Ferdinand julisti saaren virallisesti osaksi valtakuntaansa, vaikka se sijaitsi Sisilian aluevesien ulkopuolella.

Viimeisinä näyttämölle saapuivat ranskalaiset. Geologi Constant Prévost nimesi saaren Juliaksi, koska se oli tullut näkyviin heinäkuussa (ranskaksi juillet). Hänkin pystytti saarelle maansa lipun. Hän kirjoitti tämän eleen tarkoituksen olleen ”kertoa kaikille jälkeemme tuleville, että Ranska ei hukkaa ainuttakaan tilaisuutta osoittaa kiinnostuksensa tiedettä kohtaan”.

Kiistely saaren omistusoikeudesta kiihtyi. Lontoossa ilmestyvässä Times-sanomalehdessä julkaistiin äskettäin artikkeli, jonka mukaan Britannia, Italia ja Ranska ajautuivat tämän maapalan vuoksi ”sodan partaalle”.

Saaren tuho

Kiista saaresta – josta on käytetty nimityksiä Julia, Ferdinandea ja Grahaminsaari * aina meidän päiviimme asti – ei kestänyt kauan. Käytyään saarella syyskuussa Hoffmann kirjoitti: ”Saari kutistuu päivä päivältä, ja jos tämä todistamamme häviäminen jatkuu – –, tulevan talven myrskyt riittävät tuhoamaan – – [sen] muutamassa kuukaudessa.”

Joulukuussa saaren keskusta oli jo luhistunut ja saari oli muuttunut vaaralliseksi riutaksi, joka lepäsi muutaman metrin merenpinnan alapuolella. ”Juliasaaresta jäivät jäljelle vain niiden eri kansakuntiin kuuluvien matkailijoiden sille antamat monet nimet, joilla oli ollut onni päästä todistamaan sen vaikuttavaa nousua ja vajoamista”, kirjoitti italialainen tulivuorten tutkija Giuseppe Mercalli.

Uusi nousu?

Tähänkö kertomus päättyy? Ei suinkaan! Alue, jossa saari aikoinaan sijaitsi, on edelleen geologisesti aktiivista. Sisilialaisen historioitsijan Salvatore Mazzarellan mukaan se on nykyään ”strategisesti yhtä merkittävä kuin 1800-luvulla”. Jotkut geologit uskovat, että saari nousee uudestaan. Köydenveto siitä, kuka tuon vielä upoksissa olevan saaren omistaisi, on jo alkanut.

Tarina saaresta, joka nousi ja vajosi, on siis vain yksi uusi surullinen sivu ihmisen hallitusvallan historiassa. Italialainen toimittaja Filippo D’Arpa sanoo tästä tarinasta osuvasti, että se ”kuvaa hyvin vallan naurettavuutta”.

[Alaviite]

[Kuva s. 26]

Maalaus vuoden 1831 purkauksesta

[Lähdemerkintä]

Copyright Peter Francis/The Open University