Tapaan ”sukupuuttoon kuolleen” linnun

LINTUJEN monimuotoisuus ja kauneus ovat aina kiehtoneet minua. Valmistautuessani matkustamaan Bermudaan silmiini osui viittaus harvinaiseen lintuun, jonka nimi on bermudanviistäjä. Erään lintukirjan mukaan ”tämän lajin pikkuriikkinen elossa oleva populaatio – – rajoittuu nykyään Bermudan kaukaisimmassa osassa sijaitsevaan Castle Harbourin saariryhmään. Täällä nuo linnut ovat vartijan tiukassa valvonnassa ja suojeluksessa.”

Kiinnostukseni oli herännyt! Päätin vakaasti nähdä tämän eksoottisen linnun itse ja otin siksi yhteyttä tri David Wingateen, Bermudan entiseen luonnonsuojeluviranomaiseen. Hän on nyt eläkkeellä, mutta tuolloin hän oli myös Castle Harbourin saariryhmän vartija. Tri Wingate otti minut ystävällisesti mukaansa mennessään käymään bermudanviistäjän suojellulla pesimäalueella.

”Elävä museo”

Castle Harbourin luonnonsuojelualue koostuu yhdeksästä pienestä saaresta, jotka sijaitsevat Atlantin valtameressä lähellä Bermudan pääsaaria, noin 1200 kilometriä New Yorkista kaakkoon. Suurin alueen saarista on Nonsuch. Se on kooltaan noin 6 hehtaaria, ja se sijaitsee Bermudan itäpäässä. Tri Wingaten johdolla saaresta tehtiin ”elävä museo”, jotta Bermudan jäljellä olevat luonnonvaraiset kasvi- ja eläinlajit voitaisiin vakiinnuttaa sinne uudelleen.

Eräänä kirkkaana, kauniina päivänä lähdemme Wingaten pienellä moottoriveneellä Nonsuchista pieneen lähisaareen. Kalasääski liitää lähellä tyyntä merenpintaa, ja sen siipien  alapinnan valkoiset höyhenet heijastavat veden kirkasta turkoosinsinistä väriä. Kauniit pikkutropiikkilinnut, joita sanotaan myös jouhipyrstöiksi, lentelevät kosiskelumenoissaan innokkaasti ympäriinsä ylipitkien pyrstösulkiensa keikkuessa ylös ja alas. Vaikka tuo näky olisi tavallisesti kiinnostanut minua kovastikin, tänään pystyn ajattelemaan vain bermudanviistäjää.

”Sukupuuttoon kuolleen” linnun paluu

Tri Wingate selittää: ”Jo varhaiset uudisasukkaat kertoivat merilinnuista, jotka palasivat maihin vain öisin ja vain pesiessään – molemmat seikat ovat ominaisia bermudanviistäjälle. Tuohon aikaan bermudanviistäjiä oli kymmeniätuhansia, mutta tilanne muuttui. Vuoden 1560 tienoilla espanjalaiset toivat Bermudaan sikoja. Tämä osoittautui bermudanviistäjäkannalle tuhoisaksi, sillä siat söivät bermudanviistäjien munia ja todennäköisesti myös poikasia ja jopa täysikasvuisia lintuja. Bermudanviistäjät muodostivat myös merkittävän osan uudisasukkaiden ruokavaliosta. Kun Bermudaan pääsi vahingossa rottia vuonna 1614, yhä useampia bermudanviistäjiä kuoli. Rotat uivat pieniin saariin, missä nuo linnut pesivät, ja söivät niiden munat ja poikaset. Näin ollen bermudanviistäjien määrä oli vuoteen 1630 mennessä supistunut monista tuhansista niin vähiin, että lintua pidettiin täysin sukupuuttoon kuolleena.”

Kysyn moottorin surinan yli: ”Miten bermudanviistäjät löydettiin uudelleen?”

Wingate vastaa: ”Vuonna 1906 luonnontieteilijä Louis Mowbray löysi eräältä Castle Harbourin saarelta elävän mutta oudonnäköisen merilinnun. Se tunnistettiin lopulta bermudanviistäjäksi. Myöhemmin, vuonna 1935, löydettiin kuollut bermudanviistäjän poikanen, joka oli lentämään opetellessaan törmännyt majakkaan. Ja vuonna 1945 täysikasvuinen bermudanviistäjä huuhtoutui Bermudaan kuuluvan Cooperinsaaren rantaan. Näin oli saatu riittävästi aihetta lähettää retkikunta etsimään lisää tämän ’sukupuuttoon kuolleen’ lajin yksilöitä. Tuota retkikuntaa johtivat tri Robert Cushman Murphy, joka toimi Amerikan luonnonhistorian museossa, ja Louis S. Mowbray, Bermudan akvaarion [Bermuda Aquarium] kuraattori ja sen Louis Mowbrayn poika, joka oli löytänyt bermudanviistäjän vuonna 1906.”

Wingate hymyilee muistellessaan: ”Tunsin olevani  todella etuoikeutettu, kun minua pyydettiin tuon retkikunnan mukaan, sillä vaikka olinkin tavattoman kiinnostunut linnuista, olin kuitenkin vain 15-vuotias koulupoika! Tuo sunnuntai, 28. tammikuuta 1951, on vaikuttanut koko loppuelämääni. En ikinä unohda tri Murphyn kasvoilta säteillyttä iloa, kun hän ja Mowbray onnistuivat pyydystämään elävän bermudanviistäjän, jonka he löysivät eräästä syvästä halkeamasta! Viranomaiset julistivat viipymättä Castle Harbourin pikkusaaret bermudanviistäjän rauhoitusalueeksi. Siihen lisättiin vuonna 1961 Nonsuchsaari, ja seuraavana vuonna vaimoni ja minä muutimme sinne, jotta voisin toimia siellä vartijana.”

”Kuinka monta bermudanviistäjää löysitte tuolla ensimmäisellä retkellänne?” kysyn lähestyessämme luonnonsuojelualuetta.

”Ensimmäisenä vuonna löydettiin vain kahdeksan pesivää pariskuntaa”, hän vastaa. ”Pesien löytäminen oli niin vaikeaa, että kesti kymmenen vuotta kartoittaa koko populaatio, joka tuolloin oli 18 pesivää pariskuntaa. Kun suojelua oli jatkunut vielä 35 vuotta, niiden määrä oli kasvanut kaikkiaan 52 pariskunnaksi.”

Ihmisten apu

”Bermudanviistäjät pesivät 2–3,5 metriä pitkissä pesäkäytävissä, joissa on mutka, jottei pesään pääse valoa”, jatkaa Wingate. ”Pesimäpaikkojen määrän lisäämiseksi aloimme tehdä keinotekoisia pesäkäytäviä. Ne tehtiin kaivamalla uomia, joihin sitten lisättiin betonikatto. Käytävän päässä olevassa haudontapaikassa on liikuteltava kansi, jotta voimme tarkistaa, onko sinne munittu muna tai onko siellä vasta kuoriutunut linnunpoika tai kuoriutumatta jäänyt muna. Kun kuoriutumatta jäänyt muna on hylätty, voimme ottaa sen tutkittavaksi ja yrittää selvittää, mikä meni vikaan. 1960-luvun puolivälissä  DDT-hyönteismyrkkyjäämät aiheuttivat munankuoren ohentumista, mikä johti sen rikkoutumiseen. Nyt pelkäämme, että sellaisilla kemikaaleilla kuin PCB [polyklooribifenyyli] voi olla sama vaikutus. Vaikka Pohjois-Amerikka ja Eurooppa ovat kieltäneet PCB-yhdisteet, monet kehitysmaat eivät ole.”

Tri Wingate kertoo, että on muitakin ongelmia: ”Bermudanviistäjien ja niitä aggressiivisempien tropiikkilintujen välillä käydään jatkuvaa taistelua pesimäpaikoista. Bermudanviistäjä voi päättää tehdä pesänsä jonkin matalan onkalon perälle, ja sitten tropiikkilintu asettuukin asumaan aivan pesän suulle! Tyly tunkeilija tuhoaa bermudanviistäjän munat tai hyökkää poikasten kimppuun ja tappaa ne. Molemmat lajit palaavat aina samoille pesimäpaikoille, joten ongelma jatkuu vuodesta toiseen. Bermudanviistäjien pelastamiseksi aloimme asettaa yksinkertaisia puulevyjä niiden pesäkäytävien suulle. Noissa levyissä on juuri oikean kokoinen soikea reikä, niin että bermudanviistäjä mahtuu siitä sisään mutta hiukan suurempi tropiikkilintu ei. Tässä tapauksessa elämä on kiinni kolmesta millimetristä!”

Luonnonsuojelualueella

Lopulta saavumme pikkusaarelle. Meren maininkien välissä astumme varovasti veneestä rosoisille kallioille. Päästäksemme pesille meidän täytyy kavuta jyrkkien, terävien kalliomuodostelmien yli. Yhteen pesään pääsee vain tikapuita pitkin. Wingatelle tämä on ehkä arkipäiväistä, mutta minulle se on uutta ja ihmeellistä!

Kunkin pesäpaikan ympäristössä Wingate tarkkailee merkkejä linnuista. Käyvätkö pariskunnat vielä pesillään? Onko maassa jalanjälkiä, jotka johtavat pesäkäytävään ja sieltä pois? Onko kuoriutumattomia munia? Löydämme yhden kuoriutumattoman munan, mutta koska vanhemmat eivät ole vielä hylänneet sitä, Wingate jättää sen paikalleen. Bermudanviistäjät jatkavat usein kuoriutumatta jääneen munan hautomista sinnikkäästi. Wingate tekee myös odottamattoman löydön: pesässä, johon hän ei edes tiennyt linnun munineen, on poikanen! Tämä löytö korvaa moninkertaisesti kuoriutumatta jääneen munan aiheuttaman pettymyksen.

Tajuan päivänselvästi, että kaikki tämä ponnistelu kannattaa, kun Wingate poistaa kannen erään pesän päältä ja näen siellä pienen harmaan untuvapallon – bermudanviistäjän poikasen. Valon häiritsemänä poikanen liikehtii hieman silloin tällöin. Muissa pesissä näen alas katsoessani aikuisen linnun hautomassa munaa.

Tri Wingate on pelastanut monia pulaan joutuneita poikasia. Tropiikkilintu kävi erään poikasen kimppuun ja mursi sen nokan. Wingate liimasi epätoivoissaan nokan kokoon. Hän oli hyvin hämmästynyt ja mielissään, kun poikanen selvisi hengissä! Erään toisen kerran hän pelasti hauraan poikasen, jonka vanhemmat olivat jättäneet yksin ennen aikojaan. Hän piti sitä laatikossa ja syötti sille katkarapuja, kalmaria, kalanmaksaöljyä ja vitamiineja. Lopulta se saattoi lentää merelle. Tähän asti yritykset vahvistaa bermudanviistäjien kantaa ovat vähitellen tuottaneet tuloksia. Bermudanviistäjän onkin sanottu olevan toivon symboli luonnonsuojelijoille eri puolilla maailmaa. Wingaten tavoite on, että Nonsuchissa olisi lopulta tuhat bermudanviistäjäpariskuntaa. Se, toteutuuko hänen haaveensa, jää kuitenkin nähtäväksi.

Tapaamiseni ”sukupuuttoon kuolleen” bermudanviistäjän kanssa saa minut ajattelemaan. Jos kerran Luoja huomaa, kun tavallinen varpunen putoaa maahan, eikö hän huomaisi, kun kokonainen laji on vaarassa? (Matteus 10:29.) On todella lohdullista tietää, että tulee aika, jolloin ihmiskunta ei enää ole uhka millekään eläinlajille maan päällä! (Jesaja 11:6–9.) (Lähetetty.)

[Kartat s. 16]

(Ks. painettu julkaisu)

BERMUDA

Nonsuchsaari

[Kuva s. 18]

Bermudanviistäjä pesässään

[Lähdemerkintä]

Jeremy Madeiros, luonnonsuojeluviranomainen, Bermuda

[Kuva s. 18]

Bermudanviistäjän pesän suuaukko

[Kuva s. 18]

Tri Wingate näyttää bermudanviistäjän pesän suulla olevaa levyä

[Kuvien lähdemerkinnät s. 16]

Jeremy Madeiros, luonnonsuojeluviranomainen, Bermuda

Maapallo: Mountain High Maps® Copyright © 1997 Digital Wisdom, Inc.

[Kuvien lähdemerkinnät s. 17]

© Brian Patteson

Jeremy Madeiros, luonnonsuojeluviranomainen, Bermuda