Synnyin vuonna 1935 Darlastonissa Englannissa. Tuota seutua kutsutaan nimellä Black Country, ’musta maa’, koska siellä oli paljon valimoita ja muita tehtaita, joiden piipuista tuprutti mustaa savua. Kun olin nelivuotias, vanhempani alkoivat tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Myöhemmin vakuutuin itsekin Raamatun totuudesta, ja menin kasteelle 16-vuotiaana vuonna 1952.

Samoihin aikoihin pääsin harjoittelijaksi isoon tehtaaseen, jossa valmistettiin työkaluja ja moottoriajoneuvojen osia. Minua alettiin kouluttaa hallinnollisen puolen johtotehtäviin, joista pidin kovasti.

Minun oli tehtävä tärkeä ratkaisu, kun eräs matkavalvoja pyysi, että alkaisin johtaa viikolla kirjantutkistelua kotiseurakunnassani Willenhallissa. Ongelmana nimittäin oli, että kävin tuolloin kahden seurakunnan kokouksissa. Työpaikkani oli Bromsgrovessa, noin 30 kilometriä kotoani, ja viikolla kävin siellä toimivassa seurakunnassa. Viikonloppuisin matkustin kotiin vanhempieni luokse, ja silloin kävin Willenhallin seurakunnan kokouksissa.

Halusin olla avuksi Jehovan järjestössä, ja otin siksi vastaan matkavalvojan tarjoaman tehtävän. Niinpä luovuin työpaikasta, josta pidin kovasti. Se että annoin Jehovan ohjata tuolloin kulkuani, johti elämään, jota en ole koskaan katunut.

Bromsgroven seurakunnassa tapasin Anne-nimisen kauniin ja hengellisen sisaren. Menimme naimisiin vuonna 1957, ja sen jälkeen olemme saaneet nauttia yhdessä tienraivauksesta, erikoistienraivauksesta, matkatyöstä ja Betel-palveluksesta. Elämäni Annen kanssa on ollut kaikki nämä vuodet todella onnellista.

Vuonna 1966 pääsimme Gilead-koulun 42. kurssille. Meidät lähetettiin sieltä Malawiin, Afrikan lämpimään sydämeen, joka  tunnetaan ystävällisistä ja vieraanvaraisista ihmisistä. Emme arvanneet, että ystävällinen kohtelu loppuisi lyhyeen.

Saavuimme Malawiin 1. helmikuuta 1967. Kuukauden mittaisen intensiivisen kielikurssin jälkeen aloitimme piirityön. Ajoimme maastoautolla, jonka jotkut ajattelivat pääsevän minne vain, vaikka joen yli. Oikeasti sillä ei kyllä päässyt yli kuin pikku lätäköistä. Joskus yövyimme savimajoissa, joihin täytyi sadekaudella viritellä pressu katon alle, jottei vesi olisi tullut sisään. Se oli melkoinen alku lähetystyölle, mutta meillä oli hauskaa!

Huhtikuussa minulle selvisi, että Malawissa oli kehittymässä ongelmia. Kuulin radiosta presidentti Hastings Bandan puheen. Siinä hän väitti, että Jehovan todistajat eivät maksa veroja ja että he häiritsevät poliittista toimintaa. Se ei tietenkään pitänyt paikkaansa. Todellisuudessa kyse oli siitä, että todistajat olivat puolueettomia ja kieltäytyivät ostamasta puolueen jäsenkorttia.

Syyskuussa luimme sanomalehdestä presidentin lausunnon, jonka mukaan veljet aiheuttivat ongelmia kaikkialla. Hän julisti poliittisessa kokouksessa, että hänen hallituksensa tekisi kaikkensa, jotta Jehovan todistajien työ kiellettäisiin nopeasti. Kielto astui voimaan 20. lokakuuta 1967. Vähän sen jälkeen poliisit ja maahanmuuttoviranomaiset tulivat haaratoimistoon sulkemaan sen ja karkottamaan lähetystyöntekijät maasta.

Kun olimme olleet kolme päivää vangittuna, meidät karkotettiin Mauritiukselle, joka oli silloin Britannian hallinnassa.  Viranomaiset eivät antaneet meidän jäädä sinne lähetystyöntekijöiksi, ja niinpä meidät lähetettiin Rhodesiaan (nykyiseen Zimbabween). Siellä meitä oli vastassa vihainen virkailija, joka esti meiltä pääsyn maahan ja sanoi: ”Teitä ei päästetty Malawiin, ettekä saaneet jäädä Mauritiukselle. Nyt te olette täällä vain, koska teitä ei huolita muualle.” Anne purskahti itkuun. Vaikutti siltä, ettei meitä kaivattu missään. Teki mieli lähteä takaisin kotiin Englantiin. Lopulta saimme luvan yöpyä haaratoimistossa sillä ehdolla, että ilmoittautuisimme viranomaisille seuraavana päivänä. Olimme ihan poikki, mutta päätimme jättää asiat Jehovan käsiin. Seuraavana iltapäivänä yllätyimme, kun kuulimme, että saisimme jäädä maahan tilapäisesti. En koskaan unohda, miltä minusta silloin tuntui. Olin varma, että Jehova ohjasi jälleen kulkuamme.

Zimbabwen haaratoimistossa työskentelin palvelusosastolla ja huolehdin Malawin ja Mosambikin asioista. Todistajia vainottiin Malawissa ankarasti. Työhöni kuului se, että käänsin Malawin kierrosvalvojien lähettämiä raportteja. Kerran kun työstin yhtä raporttia myöhään illalla, minulle tuli kyyneleet silmiin sen takia, miten väkivaltaisesti veljiä ja sisaria kohdeltiin. * Heidän vahva uskonsa ja kestävyytensä tekivät minuun syvän vaikutuksen. (2. Kor. 6:4, 5.)

Teimme kovasti töitä, jotta hengellistä ruokaa voitaisiin antaa niille ystäville, jotka olivat jääneet Malawiin, ja niille, jotka olivat paenneet väkivaltaisuuksia Mosambikiin. Malawin puhutuimman kielen chichewan käännöstiimi siirtyi erään veljen omistamalle suurelle maatilalle Zimbabween. Sinne rakennettiin kääntäjiä varten asuntoja ja toimisto, niin että he pystyivät jatkamaan tärkeää työtään.

Järjestettiin niin, että Malawin kierrosvalvojat pääsivät joka vuosi chichewankieliseen piirikonventtiin Zimbabween. Sieltä he saivat konventtipuheiden jäsennykset, ja Malawiin palattuaan he esittivät mahdollisuuksien mukaan konventin ohjelmaa veljille ja sisarille. Kerran tällaisen vierailun aikana Zimbabwessa onnistuttiin jopa järjestämään Valtakunnan palveluskoulu, jossa nämä rohkeat veljet saivat lisää kannustusta.

Helmikuussa 1975 matkustin tapaamaan Malawista tulleita ystäviä, jotka asuivat pakolaisleireillä Mosambikissa. Oli hienoa nähdä, että he noudattivat uusimpia Jehovan järjestöltä tulleita ohjeita. Esimerkiksi vanhimmistojärjestely oli otettu heti käyttöön. Uudet vanhimmat tarkastelivat ystävien kanssa päivän tekstin ja pitivät esitelmiä, Vartiotornin tutkisteluja ja jopa konventteja. Leirit oli järjestetty samaan tapaan kuin konventit: esimerkiksi siivouksesta, ruoanjakelusta ja turvallisuudesta huolehtivat omat osastot. Se mitä kaikkea nämä veljet olivat saaneet aikaan Jehovan avulla, oli valtavan rohkaisevaa.

1970-luvun lopussa Sambian haaratoimisto alkoi huolehtia Malawista. Malawin ystävien tilanne oli silti edelleen lähellä sydäntäni. Muistin heitä rukouksissani, ja niin tekivät monet muutkin. Koska kuuluin Zimbabwen haaratoimistokomiteaan, tapasin useamman kerran päätoimiston edustajia ja vastuuasemassa olevia veljiä Malawista, Etelä-Afrikasta ja Sambiasta. Keskustelimme aina siitä, mitä voisimme vielä tehdä Malawin veljien ja sisarten hyväksi.

Ajan myötä vaino laantui. Monet ulkomaille paenneet todistajat alkoivat palata Malawiin, eikä sinne jääneitä kohdeltu yhtä julmasti kuin ennen. Joissain naapurimaissa rajoituksia poistettiin ja Jehovan todistajat  saivat laillisen tunnustuksen. Esimerkiksi Mosambikissa näin tapahtui vuonna 1991. Tämä sai meidät pohtimaan, milloin Malawin ystävät saisivat vapauden.

Lopulta Malawin poliittinen tilanne muuttui, ja vuonna 1993 Jehovan todistajien työtä koskeva kielto kumottiin. Pian sen jälkeen juttelin erään lähetystyöntekijän kanssa, ja hän kysyi minulta: ”Aiotteko te palata Malawiin?” Olin tuolloin 59-vuotias ja vastasin: ”Minä olen siihen liian vanha!” Mutta tuona samana päivänä hallintoelin lähetti faksin, jossa meitä pyydettiin menemään takaisin Malawiin.

Ratkaisu oli meille vaikea, koska olimme mielellämme Zimbabwessa. Olimme kotiutuneet hyvin, ja meillä oli läheisiä, pitkäaikaisia ystäviä. Hallintoelin sanoi, että meidän ei olisi pakko siirtyä uuteen tehtävään, jos emme haluaisi. Meidän olisi siis ollut helppo valita oma tiemme ja jäädä Zimbabween. Mietin tuolloin Abrahamia ja Saaraa, jotka lähtivät mukavasta kodistaan vanhalla iällä ja noudattivat Jehovan ohjausta (1. Moos. 12:1–5).

Päätimme noudattaa Jehovan järjestön ohjeita. Niinpä palasimme Malawiin 1. helmikuuta 1995, täsmälleen 28 vuotta sen jälkeen kun olimme tulleet sinne ensimmäisen kerran. Maahan muodostettiin haaratoimistokomitea, johon kuuluimme minä ja kaksi muuta veljeä. Pian aloimme kovaa vauhtia järjestää uudelleen Jehovan todistajien työtä.

On ollut mahtavaa nähdä, miten Jehova on saanut aikaan nopeaa kasvua. Vuonna 1993 Malawissa oli noin 30 000 julistajaa, mutta määrä kasvoi nopeasti, ja vuonna 1998 heitä oli jo yli 42 000. * Hallintoelin hyväksyi sen, että rakennettaisiin uusi haaratoimisto huolehtimaan laajenevasta työstä. Hankittiin 12 hehtaarin tontti Lilongwesta, ja minut nimitettiin rakennuskomiteaan.

Uudet tilat vihittiin käyttöön toukokuussa 2001, ja vihkiäispuheen piti hallintoelimeen kuuluva veli Guy Pierce. Läsnä oli yli 2 000 paikallista todistajaa, joista useimpien kasteesta oli kulunut yli 40 vuotta. Nämä veljet ja sisaret olivat joutuneet  kokemaan sanoin kuvaamattomia kärsimyksiä kiellon aikana, ja he olivat aineellisesti köyhiä mutta hengellisesti sitäkin rikkaampia. Nyt he pääsivät kierrokselle upouuteen Beteliin. Kaikkialla Betelin käytävillä kaikuivat moniäänisesti esitetyt valtakunnanlaulut, ja tunnelma oli katossa. Se oli koskettavin tilaisuus, missä olen koskaan ollut, ja elämäni huippuhetkiä. Se todisti, että Jehova siunaa niitä, jotka kestävät koettelemukset ja pysyvät uskollisina hänelle.

Kun haaratoimiston rakennustyö oli valmistunut, sain tehtäväkseni alkaa vihkiä uusia valtakunnansaleja. Malawin seurakunnat saivat paljon apua ohjelmasta, jonka tarkoitus oli rakentaa valtakunnansaleja vähävaraisiin maihin. Aikaisemmin jotkin seurakunnat olivat kokoontuneet eukalyptuspuusta kyhätyissä olkikattoisissa suojissa, joissa oli vain pitkät, kovat penkit istumista varten. Nyt ystävät pääsivät polttamaan tiiliä itse tehdyissä uuneissa ja rakentamaan uusia, upeita valtakunnansaleja. Penkeistä he eivät kuitenkaan halunneet luopua, koska kuten siellä päin oli tapana sanoa, ”penkillä on aina tilaa vielä yhdelle”.

On myös ollut hienoa nähdä, miten Jehova on auttanut ystäviä kasvamaan hengellisesti. Erityisesti nuoret afrikkalaiset veljet tekivät minuun vaikutuksen, koska he olivat aina valmiita auttamaan missä tahansa tehtävässä. Kun he saivat tällaista arvokasta kokemusta ja lisäksi hyvää valmennusta Jehovan järjestöltä, he olivat valmiita kantamaan lisää vastuuta Betelissä ja seurakunnissa. Seurakuntia vahvistivat myös vastanimitetyt paikalliset kierrosvalvojat. Monet näistä veljistä olivat naimisissa, mutta koska he ja heidän vaimonsa halusivat tehdä mahdollisimman paljon Jehovan palveluksessa, he päättivät lykätä lasten hankkimista, vaikka heidän kulttuurissaan ja perheessään olisikin ollut painetta siihen.

Kun olimme palvelleet Afrikassa 52 vuotta, terveyteni alkoi reistailla. Haaratoimistokomitea suositteli, että palaisimme Britanniaan, ja hallintoelin hyväksyi suosituksen. Rakastimme tehtäväämme Malawissa, ja tuntui ikävältä jättää se taakse, mutta Britannian Betel-perhe on pitänyt meistä oikein hyvää huolta vanhoilla päivillämme.

Se että päätin antaa Jehovan ohjata aina kulkuani, oli paras ratkaisu, minkä olen koskaan tehnyt. Kuka tietää, millaista elämästäni olisi tullut, jos olisin turvautunut omaan ymmärrykseeni. Jehova on tiennyt koko ajan, miten voin ”tehdä polkuni suoriksi” (Sananl. 3:5, 6). Nuorena minusta oli kiinnostavaa olla töissä suuressa yrityksessä ja nähdä, miten se toimii. Jehovan kansainvälisessä järjestössä olen kuitenkin saanut vielä paljon kiinnostavamman, hengellisen uran. Jehovan palveleminen on ollut ja on edelleen paras mahdollinen elämäntapa!