Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Australian pahamaineinen rangaistusvankien aika

Australian pahamaineinen rangaistusvankien aika

Australian pahamaineinen rangaistusvankien aika

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA AUSTRALIASTA

JOHN HILL: Varasti kuuden pennin arvoisen pellavanenäliinan. Karkotettiin Australiaan seitsemäksi vuodeksi.

ELIZABETH BASON: Varasti 6,4 metriä puuvillakangasta. Hirttotuomio muutettiin seitsemän vuoden karkotukseksi.

JAMES BARTLETT: Varasti 450 kiloa köysikuitua. Karkotettiin Australiaan seitsemäksi vuodeksi.

GEORGE BARSBY: Hyökkäsi William Williamsin kimppuun ja varasti tältä yhden silkkikukkaron, yhden kultakellon ja kuusi guineaa (noin kuusi Englannin puntaa). Hirttotuomio muutettiin elinikäiseksi karkotukseksi.

TÄSSÄ on vain neljä esimerkkiä ihmisistä, jotka tuomittiin Englannissa ja karkotettiin sitten Australiaan 1700-luvun loppupuolella. Samanlaisen kohtalon koki noin 160000 henkeä tuona pahamaineisena rangaistusvankien aikana. Naiset saivat säännönmukaisesti 7–14 vuoden tuomioita, ja monesti heillä oli lapset mukanaan.

”Monet Australian ’rikollisista’ olivat tuskin teini-ikäisiä poikia ja tyttöjä”, kirjoittaa Bill Beatty historiakirjassaan (Early Australia—With Shame Remembered). Hän kertoo, että yksi rangaistusvangeista oli vasta seitsenvuotias poika, joka karkotettiin Australiaan loppuiäkseen.

Joidenkin vankien tilanne ei silti ollut toivoton. Karkotus saattoi merkitä ajan myötä parempaa elämää. Oikeastaan koko rangaistusvankien aika oli täynnä ristiriitaisuuksia; se oli sekoitus julmuutta ja myötätuntoa, kuolemaa ja toivoa. Ja kaikki sai alkunsa Britanniasta.

Rangaistusvankien aika alkaa

Britanniassa tapahtui 1700-luvulla yhteiskunnallisia muutoksia, joiden seurauksena rikollisuus lisääntyi, usein äärimmäisen köyhyyden vaikutuksesta. Suuntauksen taltuttamiseksi viranomaiset kovensivat lakeja ja rangaistuksia. 1800-luvun alussa kuolemantuomion sai noin 200 rikoksesta. ”Pienimmästäkin varkaudesta on rangaistuksena kuolema”, totesi muuan matkalainen. Eräs 11-vuotias poika hirtettiin nenäliinan varastamisesta!

1700-luvun alussa säädettiin laki, jonka perusteella kuolemantuomio voitiin monissa tapauksissa muuttaa karkotukseksi Pohjois-Amerikassa sijaitseviin Britannian siirtokuntiin. Ajan myötä vankeja kuljetettiin noin tuhat henkeä vuodessa meren taakse, aluksi lähinnä Virginiaan ja Marylandiin. Mutta kun siirtokunnat itsenäistyivät vuonna 1776, kuljetukset lakkasivat. Silloin vankeja alettiin sulkea pahamaineisiin vankilaivoihin, joita oli Lontoossa pitkin Thamesia. Näissä kelluvissa vankiloissa oli tietysti vain rajallisesti tilaa. Mitä oli tehtävissä?

Löytöretkeilijä, kapteeni James Cook tarjosi ratkaisun, kun hän liitti Britannian alaisuuteen Uuden-Hollannin eli nykyisen Australian. Vähän sen jälkeen vuonna 1786 Australian itärannikolle päätettiin sijoittaa rangaistussiirtoloita. Seuraavana vuonna ”Ensimmäinen laivue” lähti Englannista perustamaan Uuden Etelä-Walesin siirtolaa. * Sitä seurasi muita laivueita, ja pian rakennettiin useita rangaistussiirtoloita Australian mantereelle sekä yksi Norfolkinsaareen noin 1500 kilometriä Sydneystä koilliseen.

Koettelemuksia merellä

Ensimmäiset merimatkat siirtoloihin olivat painajaismaisia vangeille, jotka oli ahdettu kosteisiin, löyhkääviin lastiruumiin. Matkalla heitä kuoli satoja ja perille tulon jälkeen vielä lisää. Keripukki vaati raskaan veron. Lopulta laivoihin määrättiin lääkäreitä, varsinkin jos niissä oli naisvankeja, ja eloonjääneiden määrä kasvoi merkittävästi. Myöhemmin seitsemän kuukauden matka lyheni nopeampien laivojen ansiosta neljään kuukauteen, jolloin entistä useammat matkustajat pysyivät hengissä.

Vaarana oli myös haaksirikko. Brittiläinen vankilaiva Amphitrite joutui ankaran myrskyn kouriin viisi päivää Englannista lähdön jälkeen Ranskan rannikon ollessa vielä näkyvissä. Tuulten riepoteltua sitä armotta kaksi päivää se ajoi karille viideltä iltapäivällä 31. elokuuta 1883 noin kilometrin päässä rannasta.

Tarjottu apu torjuttiin, eikä pelastusveneitä laskettu veteen. Mitä varten? Koska vankien – 120 naisen ja lapsen – pelättiin pääsevän pakoon! Kolmen hirvittävän tunnin jälkeen laiva hajosi kappaleiksi ja sen ihmislasti huuhtoutui mereen. Suurin osa miehistöstä ja kaikki 120 naista ja lasta hukkuivat. Seuraavina päivinä rantaan ajautui 82 ruumista. Yksi niistä oli nainen, joka piti lastaan sylissään niin tiukasti, ettei edes kuolema ollut pystynyt erottamaan heitä toisistaan.

Kuolemaakin pahempi

Uuden Etelä-Walesin kuvernööri Sir Thomas Brisbane ilmoitti, että Uuden Etelä-Walesin ja Tasmanian pahimmat vangit lähetettäisiin Norfolkinsaareen. ”Sinne joutuvalla rikollisella ei ole pienintäkään toivoa päästä sieltä milloinkaan takaisin”, hän sanoi. Myöhempi kuvernööri Sir Ralph Darling vannoi tekevänsä saaresta ”niin kovien rangaistusten tyyssijan, että vain kuolema olisi niitä pahempi”. Norfolkinsaaresta tuli juuri sellainen paikka, varsinkin sen jälkeen kun ylhäisöön kuuluvasta John Pricesta tuli kuvernööri.

Price ”näytti tuntevan pelottavan tarkasti rikollisten ajattelutavan, ja kun hän lisäksi sovelsi lakia armottomasti, hänellä oli lähes hypnoottinen ote” vankeihin. Esimerkiksi laulamisesta, liian hitaasta kävelemisestä tai kivikuormien ponnettomasta työntämisestä Price määräsi rangaistukseksi vähintään 50 ruoskaniskua tai kymmenen päivää jopa 13 muun vangin kanssa sellissä, jossa ei mahtunut kuin seisomaan.

Monet vangit etsivät vapautusta kuolemasta. Kirjoittaessaan 31 vangin kapinasta, jonka jälkeen 13 kapinallista teloitettiin ja 18:n kuolemantuomiota lykättiin, muuan pappi sanoi: ”Totisesti jokainen mies, joka kuuli lykkäyksestään, itki katkerasti, ja jokainen, joka kuuli kuolemantuomiostaan, polvistui kiittämään Jumalaa kuivin silmin.” Hän jatkoi: ”Kun kahleet poistettiin ja kuolemantuomio luettiin, he polvistuivat maahan ja ottivat sen vastaan Jumalan tahtona. Sitten – – [tuomitut] spontaanisti suutelivat nöyrinä sen miehen jalkoja, joka toi heille rauhan.”

Ainoastaan papit rohkenivat koskemattomuutensa suojissa nousta vastustamaan julmuuksia. ”Sanat eivät riitä kuvailemaan hänen [Pricen] raakalaismaisuuttaan – – vankeja kohtaan”, yksi heistä kirjoitti. ”Sitä on kuvottavaa ajatellakin, mutta silti sitä saa harjoittaa rangaistuksetta.”

Toivonsäde

Norfolkinsaaren oloihin tuli hiukan helpotusta vuonna 1840, kun sinne saapui kapteeni Alexander Maconochie. Hän laati pistejärjestelmän, jossa parannus palkittiin ja vangit saattoivat ansaita vapautensa koottuaan tietyn määrän pisteitä. ”Parannus on aina mahdollista, jos siihen pyritään sopivin menetelmin”, Maconochie uskoi. ”Ihmismieli voi muovautua loputtomasti, mikäli se ohjataan terveiden asioiden pariin eikä sitä pilata karkealla kohtelulla eikä haudata elävältä turtuneisuuteen.”

Maconochien uudistukset olivat niin menestyksekkäitä, että niitä sovellettiin myöhemmin myös Englannissa, Irlannissa ja Yhdysvalloissa. Uusia uria luodessaan hän kuitenkin astui eräiden vaikutusvaltaisten henkilöiden varpaille, kun hän hylkäsi näiden menetelmät. Lopulta hänet poistettiin virastaan. Hänen lähdettyään julmuudet palasivat Norfolkinsaareen. Eivät kuitenkaan enää pitkäksi aikaa, sillä pappien voimakkaiden valitusten johdosta saari tyhjennettiin vangeista vuonna 1854, ja heidät siirrettiin Port Arthuriin Tasmaniaan.

Myös Port Arthur herätti pelkoa varsinkin alkuaikoina. Siellä harjoitetut raakuudet eivät kuitenkaan olleet samaa luokkaa kuin Norfolkinsaaressa. Esimerkiksi ruoskimisesta luovuttiin Port Arthurissa miltei kokonaan vuoteen 1840 mennessä.

Tasmanian ankara kuvernööri George Arthur halusi luoda siirtolalle ”sellaisen maineen, että siellä noudatetaan rikkumatonta kuria”, kirjoittaa Ian Brand historiakirjassaan (Port Arthur—1830-1877). Samalla Arthur halusi jokaisen vangin tuntevan ”hyvästä käytöksestä koituvat palkinnot ja huonosta koituvat rangaistukset”. Sitä varten hän jakoi vangit seitsemään luokkaan, joiden toisessa päässä hyvin käyttäytyvät vangit palkittiin ehdonalaisella vapaudella ja toisessa vangit tuomittiin tekemään pakkotyötä kahleissa.

Karkotus – monille siunaus

”Niitä lukuun ottamatta, jotka joutuivat Port Arthuriin, Norfolkinsaareen – – ja muihin vastaaviin paikkoihin niiden synkimpinä aikoina”, kirjoittaa Beatty, ”vangeilla oli usein paremmat tulevaisuudennäkymät kuin heillä olisi ollut synnyinmaassaan. – – Heillä oli tilaisuuksia päästä elämässä eteenpäin.”

Ne vangit, jotka armahdettiin suhteellisen pian, ja ne, jotka kärsivät tuomionsa loppuun, huomasivat, että heille ja heidän perheilleen avautui monia mahdollisuuksia. Siksi vain harvat palasivat vapauduttuaan Englantiin.

Vapautettujen vankien puolustaja kuvernööri Lachlan Macquarie sanoi: ”Kun mies on päässyt vapaaksi, hänen entistä asemaansa ei pitäisi enää muistella eikä sitä saisi käyttää häntä vastaan. Tuntekoon hän olevansa kelvollinen tarttumaan mihin tahansa tilaisuuteen, jonka arvoiseksi hän on osoittautunut käyttäytymällä pitkään rehdisti.”

Macquarie toimi puheidensa mukaisesti antamalla vapautetuille vangeille maata. Sitten hän määräsi vankeja vapautettujen avuksi maatöihin ja erilaisiin talousaskareisiin.

Ajan myötä monet uutterat ja yritteliäät entiset vangit kokosivat varallisuutta ja saivat osakseen kunnioitusta ja joissakin tapauksissa jopa mainetta. Esimerkiksi Samuel Lightfoot oli avainasemassa, kun Sydneyyn ja Hobartiin perustettiin ensimmäiset sairaalat. William Redfernistä tuli arvostettu lääkäri, ja Francis Greenway jätti sormenjälkensä Sydneyyn ja sen ympäristöön monien merkittävien rakennusten arkkitehtina.

Viimein 80 vuoden kuluttua karkotukset Australiaan lakkautettiin vuonna 1868. Nykyään nuo menneet vuodet eivät juuri näy maan modernissa, monikulttuurisessa yhteiskunnassa. Rangaistussiirtoloiden rauniot ovat enää vain turistinähtävyyksiä. Mutta lähempi silmäys paljastaa monia vähemmän tuskallisia jälkiä tuolta ajalta: monet sillat, rakennukset ja jopa kirkot ovat vankien rakentamia. Osa niistä on erinomaisessa kunnossa ja käytössä vielä nykyäänkin.

[Alaviite]

^ kpl 13 Botany Bayn rangaistussiirtolasta oli kirjoitus Herätkää!-lehdessä 8.2.2001 s. 20.

[Tekstiruutu/Kuva s. 14]

RANGAISTUSVANKIEN JÄLKELÄISEN KERTOMAA

Kahden rangaistusvangin jälkeläinen viidennessä polvessa kertoo, miten hänen esi-isänsä tuli Australiaan:

”Esi-isäni tuomittiin 19-vuotiaana – – lompakon varastamisesta. Hän lähti Englannista 12. joulukuuta 1834 George III -nimisellä laivalla, jonka 308 matkustajasta 220 oli vankeja. Näistä 50 sairasti keripukkia siinä vaiheessa kun laiva sai näkyviinsä Tasmanian rannikon 12. huhtikuuta 1835. Erään sotilaan vaimo sekä kolme lasta ja 12 muuta olivat kuolleet. Pitkän matkan aikana syntyi kaksi lasta.

Matkan seitsemännellä viikolla laivassa syttyi tulipalo. Onnettomuudelta kuitenkin vältyttiin kahden rohkean vangin ansiosta, jotka estivät kahden ruutitynnyrin räjähtämisen. Elintarvikkeita tuhoutui kuitenkin suuri määrä, minkä vuoksi niistä oli puutetta loppumatkalla. Päästäkseen perille nopeammin kapteeni päätti purjehtia lyhyempää reittiä pitkin D’Entrecasteaux’n salmen kautta Tasmanian eteläkärjen kohdalla. Puoli kymmeneltä illalla laiva ajoi kartoittamattomalle karille, joka nykyään tunnetaan King George Rockina, viiden kilometrin päässä rannasta ja upposi. Lähes kaikki 133 hukkunutta olivat kannen alle suljettuna olleita vankeja. 220 vangista vain 81 jäi eloon. Yksi heistä oli esi-isäni. Vuonna 1843 hän meni naimisiin vapautetun vangin kanssa, ja kahden vuoden kuluttua hänet armahdettiin. Hän kuoli vuonna 1895.”

[Kuvat s. 12, 13]

SIR THOMAS BRISBANE

KUVERNÖÖRI LACHLAN MACQUARIE

Brittiläinen vankilaiva ”Amphitrite”

[Lähdemerkinnät]

Vangit: National Library of Australia; F. Schenckin muotokuva Sir Thomas Brisbanesta: Rex Nan Kivell Collection, NK 1154. National Library of Australia; Macquarie: Mitchell Library, State Library of New South Wales; laiva: La Trobe Picture Collection, State Library of Victoria

[Kuvat s. 14, 15]

Port Arthurin rangaistusvankilan sellejä

[Lähdemerkintä]

Kahleet ja sellit: La Trobe Picture Collection, State Library of Victoria

[Kuva s. 15]

Sydneyn sataman majakka on jäljennös entisen vangin Francis Greenwayn suunnittelemasta majakasta

[Kuva s. 15]

Norfolkinsaaren vaikeapääsyistä rannikkoa

[Kuva s. 15]

Norfolkinsaaren vanhoja sotilasparakkeja