Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Hengellinen janoni tyydytettiin

Hengellinen janoni tyydytettiin

Hengellinen janoni tyydytettiin

KERTONUT LUCIA MOUSSANETT

VUORTEN keskellä Italian luoteiskulmassa lähellä Sveitsin Alppeja ja Ranskan kuuluisaa Mont Blancia sijaitsee Aostanlaakso. Siellä minä synnyin vuonna 1941 pienessä kylässä nimeltä Challant St. Anselme.

Olin viidestä lapsesta vanhin, muut neljä olivat poikia. Äiti oli ahkera työihminen ja harras katolilainen. Isäkin oli uskonnollisesta perheestä, ja kaksi hänen sisaristaan oli nunnia. Vanhempani tekivät monia aineellisia uhrauksia hyväkseni. He esimerkiksi panivat minut opintielle. Pienessä kylässämme ei ollut kouluja, joten minut lähetettiin 11-vuotiaana nunnien ylläpitämään sisäoppilaitokseen.

Opiskelin tuossa koulussa muun muassa latinaa ja ranskaa. Kun täytin 15 vuotta, aloin miettiä vakavasti, miten voisin palvella Jumalaa. Tulin siihen tulokseen, että se onnistuisi parhaiten luostarissa. Vanhempani eivät kuitenkaan innostuneet ajatuksesta lainkaan, koska poikien hoito jäisi siinä tapauksessa äidin harteille. He olivat toivoneet, että saisin koulun jälkeen hyvän työpaikan ja voisin auttaa perhettä taloudellisesti.

Vanhempieni suhtautuminen painoi minua, mutta halusin silti saada elämälleni todellisen tarkoituksen, ja minusta tuntui, että Jumalan tulisi olla tärkeimmällä sijalla. Niinpä vuonna 1961 menin roomalaiskatoliseen luostariin.

Elämää nunnana

Opettelin ensimmäisten kuukausien aikana kirkon normeja ja sääntöjä ja tein luostarialueella ruumiillista työtä. Elokuussa 1961 alkoi noviisiaikani, ja vaihdoin asuni nunnanpukuun. Ehdotin myös uudeksi nimekseni äitini nimeä Ines. Se hyväksyttiin, ja niin minusta tuli sisar Ines.

Suurin osa noviiseista hoiti erilaisia askareita luostarissa, mutta minulla oli sen verran koulutusta, että minut määrättiin opettamaan alkeiskoulussa. Kahden vuoden kuluttua, elokuussa 1963, annoin luostarilupauksen ja minusta tuli Aostassa toimivan San Giuseppen sisarkunnan nunna. Vähän sen jälkeen luostari lähetti minut jatkamaan opintoja Maria Santissima Assuntan yliopistoon Roomaan.

Saatuani opinnot päätökseen palasin Aostaan vuonna 1967 ja aloin opettaa oppikoulussa. Vuonna 1976 minulle tarjottiin koulunjohtajan virkaa. Opetin edelleen jonkin verran, mutta lisäksi sain hallinnollisia tehtäviä ja minusta tuli maakunnan koululautakunnan jäsen.

Kaikkein eniten halusin auttaa köyhiä. He olivat lähellä sydäntäni. Järjestin sosiaalipalveluja, esimerkiksi käytännön apua parantumattomasti sairaille, joilla ei ollut perhettä. Käynnistin myös siirtolaisten lapsille tarkoitetun valmennusohjelman. Lisäksi etsin köyhille töitä ja asuntoja sekä osallistuin lääkärinhoidon järjestämiseen puutteenalaisille. Yritin elää kirkon uskonnollisten periaatteiden mukaisesti.

Uskoin siihen aikaan katolisen teologian opetuksiin, kuten kolminaisuuteen, sielun kuolemattomuuteen ja ihmisen ikuista tulevaisuutta koskeviin käsityksiin. Katolinen teologia hyväksyi silloin myös uskonnollisen moniarvoisuuden eli tunnusti toisten uskontojen olemassaolon katolisuuden rinnalla.

Mieltä vaivaavia asioita

Katolisen kirkon piirissä tapahtui silti sellaista, mikä vaivasi minua. Esimerkiksi vanhempien ja lasten oli ennen kastetta ja konfirmaatiota tarkoitus perehtyä noiden askelten merkitykseen. Useimmat eivät kuitenkaan tulleet tunneille lainkaan, toiset taas eivät yrittäneetkään oppia. Lisäksi jotkut niistä, jotka eivät päässeet kasteelle ja ripille yhdessä seurakunnassa, hoitivat asian yksinkertaisesti toisessa seurakunnassa. Minusta se oli pinnallista ja ulkokultaista.

Välillä mietin itsekseni ja kyselin toisilta nunnilta, eikö meidän pitäisi saarnata evankeliumia sen sijaan että omistauduimme kaikenlaiseen muuhun toimintaan. ”Me saarnaamme tekemällä hyviä tekoja”, sain vastaukseksi.

Minun oli myös vaikea uskoa, että synnit oli tunnustettava papille. Ajattelin, että niin henkilökohtaisista asioista olisi saatava puhua Jumalalle. En oikein ymmärtänyt sitäkään, että rukoukset opeteltiin ulkoa ja niitä toistettiin yhä uudelleen. Lisäksi epäilin paavin erehtymättömyyttä. Ajan mittaan tulin siihen tulokseen, että pitäisin noista asioista omat käsitykseni ja jatkaisin hengellistä elämääni entiseen tapaan.

Raamatun tuntemuksen kaipuu

Kunnioitin syvästi Raamattua ja halusin oppia tuntemaan sitä. Luin sitä aina kun minun oli tehtävä jokin ratkaisu tai tunsin tarvitsevani Jumalan tukea. Sitä ei koskaan tutkittu luostarissa, mutta luin sitä itsekseni. Minuun teki joka kerta vaikutuksen Jesajan 43:10–12:ssa oleva kertomus, jossa Jehova Jumala sanoo: ”Te olette minun todistajiani.” En kuitenkaan siihen aikaan ymmärtänyt, mitä kaikkea nuo sanat merkitsevät.

Opiskellessani Rooman yliopistossa 1960-luvun puolivälissä suoritin nelivuotisen teologisen opintokokonaisuuden, jonka Vatikaani sponsoroi. Raamattu ei kuitenkaan kuulunut oppikirjoihin. Palattuani Aostaan kävin monissa ekumeenisissa konferensseissa, joista osan rahoittivat kirkkokuntien väliset tai ei-katoliset järjestöt. Nuo kokoukset vain lisäsivät harrasta haluani ymmärtää Raamattua. Eri ryhmien näkemykset samasta kirjasta vaihtelivat niin tavattoman paljon!

Raamattu alkaa avautua

Vuonna 1982 eräs Jehovan todistaja tuli keskukseen, jossa tein sosiaalityötä, ja halusi keskustella kanssani Raamatusta. Minulla oli hyvin kiire, mutta minua kiinnosti mahdollisuus oppia tuntemaan Raamattua. Niinpä pyysin häntä tulemaan koululle, jossa opetin, niin voisimme puhua, kun minulla olisi hetki vapaata.

Nainen kävikin tapaamassa minua, mutta minulla ei ollut hänelle aikaa. Sitten äidillä todettiin syöpä, ja minä otin vapaata mennäkseni auttamaan häntä. Hänen kuoltuaan huhtikuussa 1983 palasin takaisin työhöni, mutta todistajat olivat jo menettäneet minuun yhteyden. Vähän sen jälkeen noin 25-vuotias todistaja tuli kuitenkin puhumaan minulle Raamatusta. Olin lukenut Ilmestyskirjaa itsekseni, joten kysyin häneltä, keitä sen 14. luvussa mainitut 144000 ovat.

Minulle oli opetettu, että kaikki hyvät ihmiset menevät taivaaseen, ja siksi en ymmärtänyt, miksi 144000 heistä oli erotettu muista omaksi ryhmäkseen. Mietin, keitä he olivat ja mikä oli heidän tehtävänsä. Nämä kysymykset pyörivät jatkuvasti mielessäni. Todistaja yritti tavoittaa minua uudelleen, mutta olin niin paljon menossa, ettei tapaaminen onnistunut.

Lopulta todistaja antoi osoitteeni Marcolle, joka toimi vanhimpana hänen seurakunnassaan. Marco tavoitti minut vihdoin helmikuussa 1985. Minulla ei ollut aikaa kuin muutama minuutti, mutta sovimme uudesta tapaamisesta. Myöhemmin hän ja hänen vaimonsa Lina kävivät luonani säännöllisesti ja auttoivat minua ymmärtämään Raamattua. Oivalsin pian, että katolisen kirkon perusopetuksista muun muassa kolminaisuus, sielun kuolemattomuus ja tulinen helvetti eivät perustu Raamattuun.

Todistajien yhteyteen

Kun menin Jehovan todistajien kokoukseen heidän valtakunnansaliinsa, huomasin heti, että siellä toimittiin aivan eri tavalla kuin katolisessa kirkossa. Kaikki lauloivat, ei vain kuoro. Sen jälkeen he osallistuivat kokousohjelmaan. Aloin myös ymmärtää, että koko järjestö koostui ”veljistä” ja ”sisarista”. He todella välittivät toisistaan. Nämä seikat tekivät minuun vaikutuksen.

Kävin siihen aikaan kokouksissa nunnanpuvussani. Jotkut olivat selvästi liikuttuneita nähdessään salilla nunnan. Tunsin sellaista iloa ja onnea, jota voi kokea suuren, rakkaudellisen perheen keskellä. Tutkiessani aloin myös ymmärtää, että monet niistä periaatteista, joiden varaan olin rakentanut elämäni, eivät olleet Jumalan sanan mukaisia. Raamattu ei esimerkiksi puhu mitään siitä, että Jumalan palvelijoilla pitäisi olla jokin erityinen asu. Kirkollinen hierarkia ja pappien ulkonainen loisto olivat jotain aivan muuta kuin mitä Raamattu opettaa seurakuntaa valvovista nöyristä vanhimmista.

Tuntui kuin olisin seissyt juoksuhiekassa, ilman tukevaa maata jalkojeni alla. Oli mahdotonta ajatella, että elämäni oli perustunut erheeseen 24 vuotta. Tunnistin kuitenkin selvästi Raamatun totuuden soinnin. Oli pelottavaa ajatella, että joutuisin 44-vuotiaana aloittamaan kaiken alusta. Mutta miten voisin enää jatkaakaan silmät kiinni, kun olin nähnyt, mitä Raamattu tosiasiassa opettaa?

Ratkaiseva päätös

Tiesin, että jos lähtisin luostarista, olisin taloudellisesti täysin tyhjän päällä. Muistin kuitenkin Daavidin sanat, joiden mukaan vanhurskaita ’ei koskaan hylätä eikä heidän jälkeläistensä tarvitse koskaan kerjätä leipää’ (Psalmit 37:25). En saisi olla enää aivan yhtä turvallisissa oloissa, mutta päätin luottaa Jumalaan ja ajattelin, ettei minulla todellisuudessa ollut mitään pelättävää.

Perheeni piti minua hulluna. Se tuntui raskaalta, mutta muistin Jeesuksen sanoja: ’Joka rakastaa isää tai äitiä enemmän kuin minua, ei ole minun arvoiseni.’ (Matteus 10:37.) Samaan aikaan sain rohkeutta ja voimaa todistajien yksinkertaisista huomionosoituksista. Kun kävelin kadulla nunnanpuvussani, he eivät koskaan unohtaneet tervehtiä minua. Sen johdosta veljesseura tuntui entistä läheisemmältä ja tunsin kuuluvani tuohon perheeseen.

Lopulta menin abbedissan luo kertomaan, että olin päättänyt lähteä luostarista. Olisin halunnut näyttää hänelle ratkaisuni perusteet Raamatusta, mutta hän kieltäytyi kuuntelemasta ja sanoi: ”Jos haluan ymmärtää jotain Raamatusta, voin kääntyä asiantuntijan puoleen!”

Päätökseni järkytti katolista kirkkoa. Se väitti, että olin syyllistynyt moraalittomuuteen ja menettänyt järkeni. Ne jotka tunsivat minut, tiesivät syytökset kuitenkin vääriksi. Työtovereiden reaktiot vaihtelivat. Jotkut arvostivat ratkaisuani rohkeana tekona. Toiset pelkäsivät, että olin astumassa harhapolulle. Jotkut jopa säälivät minua.

Erosin katolisesta kirkosta 4. heinäkuuta 1985. Koska todistajat tiesivät, miten toisia kirkosta eronneita oli kohdeltu, he pelkäsivät turvallisuuteni puolesta ja piilottivat minut kuukaudeksi. He kävivät hakemassa minut kokouksiin ja toivat minut sitten takaisin majapaikkaani. En näyttäytynyt ihmisten ilmoilla, ennen kuin tilanne rauhoittui. Sitten 1. elokuuta 1985 aloin saarnata todistajien kanssa.

Kun myöhemmin elokuussa menin Jehovan todistajien piirikonventtiin, tiedotusvälineet saivat kuulla, että olin eronnut kirkosta, ja tekivät siitä jutun. Kävin kasteella 14. joulukuuta 1985, ja se oli paikallisen television ja sanomalehden mielestä niin tyrmistyttävää, että asia otettiin uudestaan käsittelyyn, jotta se ei jäisi keneltäkään kuulematta.

Lähdin luostarista tyhjin käsin. Minulla ei ollut työtä, asuntoa eikä eläkettä. Hoidin vuoden ajan erästä halvaantunutta naista. Heinäkuussa 1986 aloitin tienraivauksen, joksi Jehovan todistajien kokoaikaista sananpalvelusta sanotaan. Muutin alueelle, jolla toimi pieni, vasta perustettu seurakunta. Opetin siellä yksityisoppilaille kieliä ja muita aineita ja hyödynsin siten koulutustani. Näin sain joustavan aikataulun.

Palvelus ulkomailla

Kun nyt olin oppinut Raamatun totuuden, halusin kertoa siitä mahdollisimman monille. Mietin ensin lähtöä johonkin ranskankieliseen Afrikan maahan, koska osasin ranskaa, mutta sitten vuonna 1992 Jehovan todistajien työ laillistettiin naapurimaassa Albaniassa. Vuoden lopulla sinne määrättiin pieni ryhmä italialaisia tienraivaajia, ja heidän joukossaan olivat Mario ja Cristina Fazio omasta seurakunnastani. He kutsuivat minut käymään luonaan ja kehottivat harkitsemaan palvelemista Albaniassa. Punnittuani asiaa huolellisesti rukouksen hengessä päätin 52-vuotiaana vaihtaa jälleen kerran suhteellisen turvalliset oloni aivan erilaiseen elämänpiiriin.

Muutin maaliskuussa 1993. Heti perille tultuani tajusin, että vaikken ollut maantieteellisesti kaukana kotimaastani, tämä oli kokonaan toinen maailma. Ihmiset kulkivat kaikki matkat jalan, ja he puhuivat albaniaa, josta en ymmärtänyt sanaakaan. Poliittisen järjestelmän vaihtuminen tuotti maassa suuria muutoksia. Ihmiset kuitenkin janosivat Raamatun totuutta, ja he rakastivat lukemista ja tutkimista. Raamatuntutkisteluoppilaat edistyivät nopein askelin hengellisesti, mikä lämmitti sydäntäni ja auttoi minua kotiutumaan uuteen ympäristöön.

Saapuessani pääkaupunkiin Tiranaan vuonna 1993 Albaniassa oli vain yksi seurakunta ja alun toistasataa todistajaa siellä täällä pitkin maata. Kun Tiranassa järjestettiin samassa kuussa ensimmäinen erikoiskonventtipäivä, läsnä oli 585 henkeä ja 42 kastettiin. Vaikken ymmärtänyt ohjelmasta mitään, oli koskettavaa kuulla todistajien laulavan ja nähdä, miten tarkkaavaisina he seurasivat puheita. Huhtikuussa oli Jeesuksen Kristuksen kuoleman muistojuhla, ja läsnä oli 1318 henkeä! Siitä pitäen kristillinen toiminta edistyi Albaniassa vauhdilla.

Katselin Tiranaa usein neljännessä kerroksessa sijaitsevan asuntoni parvekkeelta ja ihmettelin, miten saisimme kaikki nuo ihmiset tavoitettua. Jehova Jumala piti siitä huolen. Kaupungissa on nyt 23 seurakuntaa. Koko maassa on 68 seurakuntaa ja 22 ryhmää, joissa on yhteensä 2846 todistajaa. Millainen kasvu muutamassa vuodessa! Vuoden 2002 muistojuhlaan tuli 12795 henkeä!

Olen näiden kymmenen Albaniassa viettämäni vuoden aikana saanut suureksi ilokseni auttaa yli 40 ihmistä kasteelle. Useat heistä palvelevat nykyään tienraivauksessa tai muussa kokoaikaisessa palveluksessa. Albaniaan määrättiin vuosien varrella kuusi ryhmää italialaisia tienraivaajia. Jokaiselle ryhmälle järjestettiin kolmikuukautinen kielikurssi, ja minut kutsuttiin opettamaan niistä neljälle viimeiselle.

Kun ystävät aikoinaan kuulivat päätöksestäni erota kirkosta, he reagoivat siihen hyvin voimakkaasti. Kaikkien näiden vuosien jälkeen heidän asenteensa on kuitenkin pehmentynyt, koska he ovat nähneet levollisuuteni ja rauhani. Perheeni, mukaan luettuna nunnana edelleen toimiva 93-vuotias tätini, on nykyään myös paljon rohkaisevampi.

Jehova on pitänyt minusta huolta monissa erilaisissa olosuhteissa aina siitä lähtien, kun opin tuntemaan hänet. Hän ohjasi minut järjestöönsä. Muistan, miten hartaasti halusin auttaa köyhiä, vähäosaisia ja puutteenalaisia ja omistautua Jumalan palvelemiseen. Olen kiitollinen Jehovalle siitä, että hän on tyydyttänyt hengellisen janoni.

[Kuva s. 21]

Albanialainen perhe, jonka kanssa olen tutkinut Raamattua. Yksitoista on käynyt kasteella

[Kuva s. 21]

Useimmat näistä naisista, joiden kanssa tutkin Raamattua Albaniassa, ovat nykyään kokoaikaisia sananpalvelijoita