Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Jumalan pitäminen ensi sijalla on tuonut siunauksia

Jumalan pitäminen ensi sijalla on tuonut siunauksia

Jumalan pitäminen ensi sijalla on tuonut siunauksia

Kertonut Pierre Worou

”Bonjour!” Olen käyttänyt tätä ranskankielistä tervehdystä koko ikäni. Marraskuussa 1975 minut kuitenkin pidätettiin sen vuoksi. Kerron nyt, miksi näin kävi ja mitä minulle sittemmin on tapahtunut.

SYNNYIN 1. tammikuuta 1944 Savén esikaupungissa Malétéssa Keski-Beninissä. * Vanhempani antoivat minulle perinteisen jorubankielisen nimen Abiola, mutta muutin sen jo nuorena Pierreksi, jota pidin modernimpana ja tavallisempana.

Kaupunkilaisilla oli tapana antaa kaikille lapsille lempinimi. Minua sanottiin Pastoriksi, sillä näytin syntyessäni samalta kuin paikallinen pappi. Olin kuitenkin kiinnostuneempi jalkapallosta kuin katekismustunneista.

Vuonna 1959 muutin maan eteläosassa sijaitsevaan Sakétén kaupunkiin, jossa jatkoin opintojani. Asuin serkkuni Simonin kanssa. Hän oli koulunopettaja ja oli hiljattain alkanut tutkia Raamattua kahden Jehovan todistajan kanssa. Minua ei aluksi kiinnostanut mennä mukaan tutkisteluun, mutta myöhemmin pyysin toista serkkuani Micheliä tulemaan tutkisteluun kanssani. Hän suostui, ja tuolloin kuulin ensi kertaa Jumalan nimen Jehova.

Eräänä sunnuntaina Simon, Michel ja minä päätimme mennä kirkon sijasta Jehovan todistajien kokoukseen. Pettymykseksemme läsnä oli vain viisi henkeä: kaksi todistajaa ja me kolme serkusta. Tunnistimme kuitenkin Raamatun totuuden soinnin ja jatkoimme tutkimista. Michel oli meistä kolmesta ensimmäinen, joka meni Jumalalle vihkiytymisensä vertauskuvaksi kasteelle. Tätä nykyä hän palvelee tienraivaajana eli Jehovan todistajien kokoaikaisena sananpalvelijana.

Simon muutti pohjoiseen Kokoron kaupunkiin, ja minä muutin sinne hänen kanssaan. Ouansougossa, joka sijaitsee noin 220 kilometrin päässä Kokorosta, oli määrä pitää todistajien konventti. Simon matkusti sinne taksilla, mutta minä tein matkan polkupyörälläni. Kävimme molemmat konventissa kasteella 15. syyskuuta 1961.

Haasteita kokoaikaisessa palveluksessa

Hankin elantoni myymällä itse maalaamiani tauluja ja viljelemällä maapalstaa, joka tuotti hyvin. Kun matkavalvoja Philippe Zannou vieraili seurakunnassamme, hän kysyi, olinko koskaan ajatellut kokoaikaista palvelusta tienraivaajana. Keskusteltuamme asiasta ystäväni Emmanuel Fatunbi ja minä sanoimme, että voisimme aloittaa tienraivauksen helmikuussa 1966. Sittemmin aloin palvella matkavalvojana vieraillen fonin-, gunin-, joruban- ja ranskankielisissä seurakunnissa.

Aikanaan tapasin viehättävän nuoren kristityn sisaren Juliennen, joka minun laillani piti yksinkertaisesta elämästä. Avioiduimme 12. elokuuta 1971, ja siitä pitäen vierailimme seurakunnissa yhdessä. 18. elokuuta 1972 meille syntyi poika, Bola. Kuljimme polkupyörällä seurakunnasta toiseen. Minä poljin, ja Julienne istui takanani Bola selässään. Yleensä joku paikallinen todistaja kuljetti omalla pyörällään matkatavaramme. Vierailimme seurakunnissa tällä tavoin neljä vuotta.

Eräänä päivänä Julienne sairastui, ja seuraavana yönä hänellä oli hirvittävät tuskat. Heti aamulla lähdin ulos etsimään apua. Yhtäkkiä tietä pitkin ajoi taksi, mikä oli harvinaista tuolla seudulla. Kaiken lisäksi kyydissä ei ollut ketään, mikä oli vielä epätavallisempaa. Selitin tilanteen kuljettajalle ja kysyin, veisikö hän meidät noin 25 kilometrin päässä sijaitsevaan pääkaupunkiin Porto-Novoon. Mies suostui. Perillä hän sanoi hymyillen: ”Minä tarjoan tämän matkan. Se ei maksa teille mitään.”

Julienne joutui pysyttelemään vuoteessa pari viikkoa erään todistajan luona. Lääkäri kävi katsomassa häntä joka päivä ja toi mukanaan tarvittavat lääkkeet. Kun hän tutki Juliennen viimeisen kerran, pyysin huolestuneena laskua. Hämmästyksekseni hän vastasi: ”Ei tämä maksa mitään.”

Dramaattisia muutoksia

Vuonna 1975 Dahomey omaksui marksilaisen ideologian. Maan nimi muutettiin Beninin kansantasavallaksi. Myös ihmisten päivittäinen elämä muuttui. Kansalaisten oli vastedes tervehdittävä toisiaan sanoen: ”Pour la révolution?” (Oletko valmis vallankumoukseen?) Tähän oli vastattava: ”Prêt!” (Olen valmis!) Raamatun avulla valmennettu omatuntomme ei sallinut meidän käyttää tällaisia poliittisia iskulauseita, ja kohtasimme sen vuoksi paljon vihamielisyyttä.

Eräänä sunnuntaina vuoden 1975 loppupuolella, kun olin talosta-taloon-työssä, minut pidätettiin, kuten alussa mainitsin. Eräs mies oli tervehtinyt minua sanoen: ”Pour la révolution?”, ja olin vastannut hänelle: ”Bonjour!” Minut vietiin poliisiasemalle ja piestiin. Myöhemmin samana päivänä kolme paikallista todistajaa onnistui kuitenkin järjestämään minut vapaaksi.

Olin ensimmäinen täkäläinen Jehovan todistaja, joka pidätettiin. Pian pidätyksiä tehtiin useita eri puolilla maata. Hallitus otti haltuunsa valtakunnansalit, ja lähetystyöntekijöitä karkotettiin. Haaratoimistokin suljettiin, ja monet todistajat joutuivat pakenemaan maasta. Toiset menivät länteen Togoon, toiset itään Nigeriaan.

Perheenlisäystä Nigeriassa

Huhtikuun 25. päivänä vuonna 1976 syntyi toinen poikamme Kola. Kaksi päivää myöhemmin Jehovan todistajien työ kiellettiin säädöksellä numero 111. Lähdimme Nigeriaan, missä etsiydyimme valtakunnansaliin, joka oli tupaten täynnä pakolaisia. Seuraavana päivänä meidät ohjattiin lähiseurakuntiin. Heti kun yksi pakolaisryhmä oli lähtenyt salista, tilalle tuli uusi. Etäällä sijaitseviin seurakuntiin tulokkaat vietiin kuorma-autoilla.

Jehovan todistajien Nigerian-haaratoimisto pyysi minua vierailemaan kaikkien Beninistä saapuneiden todistajien luona. Sen jälkeen minut nimitettiin Nigeriassa toimivien jorubankielisten seurakuntien matkavalvojaksi. Myöhemmin toimin matkavalvojana myös guninkielisissä seurakunnissa. Matkustimme seurakunnasta toiseen moottoripyörällä. Bola istui edessäni ja Kola oli minun ja Juliennen välissä.

Vuonna 1979 Julienne alkoi odottaa tytärtämme Jemimaa, ja meidän oli pakko lopettaa matkatyö. Juliennen nuorempi sisar, jota kutsuimme Pépéksi, tuli Beninistä meille asumaan. Perheemme kasvoi edelleen kahdella pojalla: vuonna 1983 syntyi Caleb ja vuonna 1987 Silas. Meitä oli siis nyt kahdeksan henkeä. Julienne ja minä halusimme olla hyviä vanhempia, mutta tahdoimme myös jatkaa kokoaikaista palvelusta, mikäli suinkin mahdollista. Miten se onnistuisi? Vuokrasimme peltotilkun, jolla kasvatimme maniokkia, maissia ja taaroa, ja rakensimme itsellemme vaatimattoman talon Ilogbo-Eremin kylään.

Kun lapset olivat aamulla lähteneet kouluun, Julienne ja minä lähdimme saarnaamaan. Tulimme aina ajoissa kotiin, jotta saatoimme syödä yhdessä perheenä. Siestan jälkeen menimme maatöihin. Julienne ja Pépé myivät tuotteitamme torilla. Me kaikki teimme kovasti työtä. Onneksi sairastelimme harvoin noina vuosina.

Siunauksia ilman korkeakoulutusta

Emme koskaan kannustaneet lapsiamme hankkimaan korkeakoulutusta. Tiesimme, että uutteruus, kristillisten ominaisuuksien kehittäminen ja Valtakunnan paneminen ensi sijalle ovat menestyksen avaimia. Yritimme juurruttaa näitä ihanteita lastemme sydämeen. Tutkin heidän kanssaan, ja tunsin suurta iloa, kun he oppivat rakastamaan Jehovaa, vihkivät elämänsä hänelle ja menivät sen vertauskuvaksi kasteelle.

Pépé oli vanhempi kuin lapsemme, ja hän lähti kotoa ensimmäisenä. Olin opettanut hänet lukemaan hänen muutettuaan meille. Vaikka hän oli saanut vain vähän koulutusta, hän keskittyi Raamatun tutkimiseen ja muihin hengellisiin asioihin. Palveltuaan jonkin aikaa tienraivaajana hän avioitui matkavalvojana palvelevan Monday Akinran kanssa, ja he jatkoivat matkatyötä yhdessä. Sittemmin he saivat pojan, Timothyn. Pépé ja Monday ovat jatkaneet kokoaikaista palvelusta, ja Monday huolehtii monista konventteihin liittyvistä tehtävistä.

Bola pääsi kokkiharjoittelijaksi erääseen suureen yritykseen. Pian yksi johtajista pani merkille hänen hyvät työtapansa sekä luotettavuutensa ja muut hienot kristilliset ominaisuutensa. Aikanaan hänet ylennettiin yrityksessä vastuulliseen asemaan. Mikä tärkeintä, hän on hyvä perheenpää, jolla on ihastuttava vaimo Jane ja kolme lasta, ja lisäksi hän palvelee vastuuntuntoisena vanhimpana eräässä Jehovan todistajien seurakunnassa Lagosissa Nigeriassa.

Kola meni räätälin oppiin ja aloitti hänkin tienraivauksen. Hän oli oppinut Nigeriassa englantia, ja vuonna 1995 hän sai kutsun käännöstoimistoon Jehovan todistajien Beninin-haaratoimistoon, missä hän on palvellut viimeksi kuluneet 13 vuotta.

Takaisin Beniniin

Beninin hallitus julkisti 23. tammikuuta 1990 säädöksen, jonka nojalla todistajien työtä koskeva kielto mitätöitiin. Olimme innoissamme. Monet pakolaiset palasivat takaisin. Uusia lähetystyöntekijöitä saapui maahan, ja haaratoimisto avattiin uudelleen. Perheemme muutti takaisin Beniniin vuonna 1994; vain Pépé ja Bola jäivät perheineen Nigeriaan.

Löysin itselleni osa-aikatyötä. Saimme pientä vuokraa Nigeriassa olevasta talostamme, ja sen sekä Bolan avokätisyyden johdosta saatoimme rakentaa meille viidelle talon lähelle haaratoimistoa. Jemima palveli tienraivaajana yli kuusi vuotta ja elätti itsensä ompelijana. Sitten hän avioitui Kokou Ahoumenoun kanssa, ja tätä nykyä he työskentelevät haaratoimistossa. Caleb ja Silas ovat päättämässä koulunsa. Jumalan avulla ja perheemme yhteistoiminnallisuuden ansiosta Julienne ja minä olemme voineet jatkaa kokoaikaista palvelusta jo runsaan 40 vuoden ajan.

Jumala on siunannut runsaasti Beninissä tehtävää saarnaamistyötä. Kun kävin kasteella vuonna 1961, maassa oli 871 Valtakunnan saarnaajaa. Sinä vuonna, jona minut pidätettiin, julistajia oli 2381. Kun palasimme Beniniin vuonna 1994, luku oli kasvanut 14 vuoden kiellosta huolimatta 3858:aan. Nyt määrä on jo yli kaksinkertainen, runsaat 9000, ja Kristuksen kuoleman muistojuhlassa oli vuonna 2008 läsnä 35752 henkeä.

Käyn toisinaan paikassa, missä minut pidätettiin runsaat 30 vuotta sitten. Mietin kaikkea, mitä sen jälkeen on tapahtunut, ja kiitän Jumalaa erityisesti siitä, että hän on siunannut perhettäni. Meiltä ei ole puuttunut mitään. Ja tervehdin edelleenkin kaikkia sanoen: ”Bonjour!”

[Alaviite]

^ kpl 4 Benin tunnettiin tuolloin Dahomeyna, ja se oli osa Ranskan Länsi-Afrikkaa.

[Huomioteksti s. 13]

Hän sanoi hymyillen: ”Minä tarjoan tämän matkan. Se ei maksa teille mitään.”

[Huomioteksti s. 14]

Emme koskaan kannustaneet lapsiamme hankkimaan korkeakoulutusta.

[Kuva s. 15]

Matkavalvojana vuonna 1970

[Kuva s. 15]

Kahden vanhimman poikamme Bolan ja Kolan kanssa vuonna 1976

[Kuva s. 15]

Perheeni ympäröimänä: vaimoni, viisi lastamme, miniämme, kolme lastenlasta ja Pépén perhe