Uskollinen Jumalalle jo yli 70 vuoden ajan

Kertonut Josephine Elias

”Älä huoli”, mieheni kuiskasi kaltereiden takaa. ”On aivan sama, tapetaanko minut vai päästetäänkö minut vapaaksi, sillä aion joka tapauksessa pysyä uskollisena Jehovalle.” Olin itsekin päättänyt pysyä uskollisena, ja vakaumukseni on sama vielä nykyäänkin.

SYNNYIN vuonna 1916 Sukabumin pikkukaupungissa Länsi-Jaavan ylänköseudulla Indonesiassa. Vanhempani olivat varakkaita kiinalaisia, ja heillä oli suuri talo palvelijoineen. Minulla oli kolme isoveljeä ja kaksi pikkuveljeä, ja perheen ainoana tyttönä minusta kasvoi melkoinen rasavilli. Kiipeilin katoilla ja harrastin urheilua. Yksi asia kuitenkin huolestutti minua kovasti.

Kammosin ajatusta siitä, että minua kärvennettäisiin kuoltuani helvetin tulessa. Opettajien mukaan tuhmat tytöt joutuisivat helvettiin, ja koska minä olin tuhma, olin varma, että päätyisin sinne. Myöhemmin kun kävin lukiota Jakartassa (silloisessa Bataviassa), sairastuin. Lääkäri uskoi minun kuolevan, joten vuokraemäntäni yritti lohduttaa minua sanomalla, että pian olisin taivaassa. Itse kuitenkin pelkäsin joutuvani helvettiin.

Äitini Kang Nio ja vanhempi veljeni Dodo riensivät hakemaan minut Jakartasta kotiin. Matkalla Dodo kysyi minulta, tiesinkö, että Raamatussa ei ole opetusta helvetin tulesta.

Ihmettelin, mistä hän oli sellaista kuullut. Äiti luki Raamatusta kohtia, jotka osoittavat, että kuolleilla ei ole tietoisuutta ja he odottavat ylösnousemusta (Saarnaaja 9:5, 10; Johannes 5:28, 29). He selittivät oppineensa nämä asiat Jehovan todistajilta ja näyttivät minulle pientä kirjasta Missä ovat kuolleet? * Aloin lukea sitä saman tien, ja jo ennen kotiintuloa ilmoitin löytäneeni totuuden.

Kerron uskostani toisille

Perheemme asui tuolloin isossa Bandungin kaupungissa Länsi-Jaavassa. Toivuin siellä vähitellen. Maaliskuussa 1937 luonamme kävi Jakartassa palveleva australialaistodistaja Clem Deschamp. Hänen vierailunsa aikana äiti, vanhemmat veljeni Felix, Dodo ja Peng sekä minä kävimme Jumalalle vihkiytymisemme vertauskuvaksi vesikasteella. Myöhemmin myös nuoremmista veljistäni Hartantosta ja Jusakista sekä isästäni Tan Gim Hokista tuli todistajia. *

Kasteen jälkeen osallistuimme Clemin kanssa erityiseen yhdeksänpäiväiseen saarnaamiskampanjaan. Hän näytti, miten käyttää saarnatessa todistuskorttia, jossa oli selkeä raamatullinen sanoma kolmella kielellä. Todistimme myös vapaamuotoisesti sukulaisille ja ystäville. Pian pienestä Bandungissa toimivasta ryhmästämme tuli Indonesian toinen seurakunta.

Myöhemmin samana vuonna perheemme muutti Jakartaan, jotta voisimme saarnata kiinalaisille, joita asui tuolla alueella 80 000. Äiti, Felix ja minä aloitimme kokoaikaisen sananpalveluksen tienraivaajina. Saarnasin myös Bandungissa, Surabayassa ja muualla, useimmiten yksin. Olin nuori ja vahva ja onnellinen siitä, että sain palvella Jumalaa. Taivaalle alkoi kuitenkin kertyä sodan pilviä, ja pian uskoni joutui kokeeseen.

 Sota tuo koetuksia

Joulukuussa 1941 Aasia tempautui toisen maailmansodan kurimukseen. Japanin keisarillinen armeija otti Indonesian rautaiseen otteeseen. Raamatullinen kirjallisuutemme kiellettiin, emmekä voineet enää saarnata avoimesti. Kun kävin tapaamassa kiinnostuneita, kannoin mukanani šakkilautaa, jotta näyttäisi siltä kuin piipahtaisin ihmisten kotona vain pelaamassa šakkia.

Vuonna 1943 avioiduin pelottoman tienraivaajan Andrén kanssa, jonka jymisevä ääni vaati osakseen huomiota. Yhdessä salakuljetimme raamatullista kirjallisuutta todistajille eri puolille Jaavaa. Kiinni jääminen olisi merkinnyt kidutusta ja kuolemaa, ja eteemme tulikin monia täpäriä tilanteita.

Kerran kun olimme nousemassa junaan Sukabumissa, jouduimme vastatusten Japanin pelätyn sotilaspoliisin Kempeitain kanssa. Minun laukussani oli pohjimmaisena kiellettyä kirjallisuutta. ”Mitä tuossa laukussa on?” poliisi kysyi.

”Vaatteita”, vastasi André.

”Entä niiden alla?” mies tivasi.

”Lisää vaatteita”, André sanoi.

”Mutta mitä on pohjimmaisena?” poliisi kysyi edelleen. Pidätin hengitystäni ja esitin Jehovalle äänettömän rukouksen. ”Teidän lienee parasta katsoa itse”, André vastasi.

Poliisin avustaja työnsi kätensä laukun uumeniin mutta ulvahti yhtäkkiä tuskasta ja vetäisi kätensä takaisin. Hän oli osunut neulaan. Nolona poliisi käski nopeasti meidän sulkea laukun ja nousta junaan.

Erään toisen kerran matkalla Sukabumiin Kempeitai tunnisti minut todistajaksi ja komensi minut paikalliseen päämajaansa. André ja veljeni Felix tulivat mukaani. Andréta kuulusteltiin ensin. Häntä pommitettiin kysymyksillä: Keitä Jehovan todistajat ovat? Vastustatteko Japanin hallitusta? Oletko vakooja?

”Olemme Kaikkivaltiaan Jumalan palvelijoita emmekä ole tehneet mitään väärää”, André sanoi. Silloin poliisipäällikkö tempaisi seinältä samuraimiekan ja piti sitä ilmassa.

”Entä jos minä tapan sinut tähän paikkaan?” hän ärjäisi. André laski päänsä pöydälle ja rukoili hiljaa. Pitkän hiljaisuuden jälkeen päällikkö räjähti nauramaan. ”Sinä olet rohkea!” hän sanoi. Sitten hän käski Andrén poistua ja kutsui sisään Felixin ja minut. Koska puheemme kävivät yksiin Andrén sanojen kanssa, päällikkö ärähti: ”Ette te ole vakoojia! Häipykää siitä!”

Kävelimme kotiin iloisina ylistäen Jehovaa. Emme tuolloin tienneet, että aivan edessämme olisi vielä vaikeampia koetuksia.

Lisää uskonkoetuksia

Muutaman kuukauden kuluttua valeveljet antoivat Andrén ilmi ja Kempeitai vangitsi hänet (2. Korinttilaisille 11:26). Kävin hänen luonaan vankilassa. Hän oli laiha ja heikko. Hän oli selviytynyt syömällä ruoanjätteitä, joita oli kaivanut sellin viemäristä. Vangitsijat eivät kuitenkaan olleet onnistuneet murtamaan hänen nuhteettomuuttaan. Kuten alussa kerroin, hän kuiskasi minulle kaltereiden takaa: ”Älä huoli. On aivan sama, tapetaanko minut vai päästetäänkö minut vapaaksi, sillä aion joka tapauksessa pysyä uskollisena Jehovalle. Minut voidaan kantaa täältä ulos ruumiina mutta ei petturina.”

Puolen vuoden vankeuden jälkeen André sai kutsun Jakartan korkeimpaan oikeuteen. Sali täyttyi omaisista ja ystävistä. Tunnelma oli jännittynyt.

”Miksi et liity Japanin armeijaan?” tuomari vaati saada tietää.

”Olen Jumalan valtakunnan sotilas, eikä sotilas voi palvella kahdessa armeijassa samanaikaisesti”, André vastasi.

”Kieltäisitkö muita liittymästä armeijaan?” tuomari kysyi.

”En”, sanoi André. ”Siitä on jokaisen päätettävä itse.”

André jatkoi puolustustaan ja lainasi monia  raamatunkohtia. Tämä teki vaikutuksen tuomariin, joka oli harras muslimi. ”Uskonkäsityksemme ehkä eroavat toisistaan, mutta minä en aio pakottaa ketään toimimaan vastoin omaatuntoaan”, hän sanoi. ”Olet vapaa.”

Helpotuksen huokaus kiiri läpi oikeussalin, ja sydämeni riemuitsi. André tuli luokseni ja otti minua kädestä. Omaiset ja ystävät kerääntyivät ympärillemme ja onnittelivat meitä innoissaan.

Saarnaamme tosi vapaudesta

Toisen maailmansodan päätyttyä Indonesiassa puhkesi Alankomaiden siirtomaavaltaa vastaan vallankumous, joka kesti neljä vuotta. Tuhansia ihmisiä tapettiin, ja kokonaiset kylät tyhjenivät asukkaiden paetessa kotoaan. Isänmaanystävät yrittivät pakottaa meitä huutamaan iskulausettaan ”Merdeka” (”Vapaus”), mutta selitimme, että olimme puolueettomia poliittisiin asioihin nähden.

Väkivallasta huolimatta jatkoimme saarnaamista talosta taloon. Käytimme vanhoja todistuskortteja ja levitimme kirjallisuutta, jota oli säästössä sotaa edeltävältä ajalta. Toukokuussa 1948, kun väkivalta hieman laantui, André ja minä aloitimme jälleen tienraivauksen; olimme tuolloin Indonesian ainoat tienraivaajat. Kolme vuotta myöhemmin saimme suureksi iloksemme toivottaa tervetulleiksi Jakartaan 14 todistajaa, jotka olivat käyneet New Yorkin osavaltiossa Yhdysvalloissa pidetyn Vartiotornin raamattukoulu Gileadin. Heidän antamansa valmennus varusti meidät ottamaan kannettavaksemme uusia vastuutehtäviä.

Vuoden 1952 kesäkuussa André ja minä otimme vastaan tehtävän lähteä erikoistienraivaajiksi Semarangiin Jaavan keskiosaan. Seuraavana vuonna pääsimme Gilead-koulun 22. kurssille, ja siltä valmistuttuamme palasimme Indonesiaan ja saimme määräalueeksemme Timorissa sijaitsevan Kupangin kaupungin. Myöhemmin palvelimme sekä Etelä- että Pohjois-Sulawesissa, missä uskoamme koeteltiin edelleen.

Työ kielletään jälleen

Vuonna 1965 tapahtui vallankaappaus, joka vaati satojentuhansien ihmisten hengen. Jotkut kristikunnan papit menivät mukaan taisteluun ja väittivät Jehovan todistajien olevan kommunisteja. Kaikeksi onneksi viranomaiset eivät uskoneet heitä, mutta papit jatkoivat edelleen todistajien mustamaalaamista. Lopulta 25. joulukuuta 1976 Jehovan todistajien toiminta kiellettiin.

Pian kiellon tultua voimaan Manadon syyttäjä käski Andrén puheilleen. ”Tiedätkö, että Jehovan todistajien toiminta on kielletty?” mies kysyi.

”Tiedän”, vastasi André.

”Oletko siis valmis vaihtamaan uskontoasi?” syyttäjä jatkoi.

André nojautui eteenpäin ja löi dramaattisesti rintaansa. ”Voitte vaikka repiä sydämen rinnastani, mutta ette koskaan saa minua vaihtamaan uskontoani”, hän jylisi.

Ällistyneenä mies kysyi: ”Mitä oikein kirjoitan raporttiini?”

”Kirjoittakaa, että olen edelleen Jehovan todistaja ja etten ole tehnyt mitään väärää”, sanoi André.

”Minun täytyy takavarikoida kirjallisuutenne”, mies sanoi.

Samana iltana nuoret todistajat siirsivät kirjallisuuden talostamme muualle ja jättivät jälkeensä vain tyhjiä laatikoita. Jatkoimme saarnaamista käyttäen Raamattua. Syyttäjä ei sen koommin ahdistellut meitä.

 Suurenmoinen elämä!

Myöhemmin palvelin Andrén kanssa tienraivaajana Surabayassa Jaavassa ja Bangkan saaressa Sumatran itäpuolella. Vuonna 1982 jouduimme kuitenkin terveyssyistä palaamaan Jakartaan. André kuoli vuonna 2000 korkeassa 85 vuoden iässä. Hän oli innokas tienraivaaja loppuun saakka. Vuosi hänen kuolemansa jälkeen Jehovan todistajia koskeva kielto kumottiin.

Elämäni on ollut suurenmoista! Olen nyt 93-vuotias ja olen palvellut tienraivaajana runsaat 70 vuotta. Kun kävin kasteella vuonna 1937, Indonesiassa oli vain 25 Jehovan todistajaa. Nyt tuo luku on melkein 22 000. Iloitsen suuresti siitä, että minulla on ollut osani tuossa kasvussa. Matkani on kuitenkin vasta alkanut, sillä haluan palvella Jumalaa uskollisesti kautta ikuisuuden.

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 13]

”Olen Jumalan valtakunnan sotilas, eikä sotilas voi palvella kahdessa armeijassa samanaikaisesti.”

[Huomioteksti s. 14]

”Voitte vaikka repiä sydämen rinnastani, mutta ette koskaan saa minua vaihtamaan uskontoani.”

[Kartta s. 15]

(Ks. painettu julkaisu)

Paikkoja joissa asuimme ja saarnasimme.

INDONESIA

Sulawesi

Manado

Sumatra

Bangka

Jaava

JAKARTA

Sukabumi

Bandung

Semarang

Surabaya

Timor

Kupang

[Kuva s. 15]

Andrén kanssa 1970-luvulla.

[Kuvat s. 15]

Kun olin 15-vuotias, kirjanen ”Missä ovat kuolleet?” sai minut vakuuttumaan Raamatun totuudesta.