Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Kiitän Jehovaa palvelemalla häntä koko ajallani

Kiitän Jehovaa palvelemalla häntä koko ajallani

Elämäkerta

Kiitän Jehovaa palvelemalla häntä koko ajallani

KERTONUT STANLEY E. REYNOLDS

Synnyin Lontoossa vuonna 1910. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen vanhempani muuttivat Wiltshiressä sijaitsevaan pieneen kylään nimeltä Westbury Leigh. Pikkupoikana mietin usein, kuka Jumala oikein on. Kukaan ei koskaan osannut kertoa sitä minulle. Enkä milloinkaan ymmärtänyt, miksi pienessä kylässämme tarvittiin Jumalan palvontaa varten kirkon lisäksi kokonaista kaksi kappelia.

VUONNA 1935, neljä vuotta ennen kuin toinen maailmansota syttyi, pyöräilimme nuoremman veljeni Dickin kanssa telttailemaan Weymouthiin Englannin etelärannikolle. Istuimme juuri teltassa sateen ropistessa ja mietimme mitä tehdä, kun luoksemme saapui vanhemmanpuoleinen herra. Hän tarjosi minulle kolmea Raamatun tutkimisen apuneuvoa: kirjaa Jumalan harppu ja Valo-nimisen kirjan kahta osaa. Hankin ne iloisena siitä, että saisin vähän vaihtelua. Se, mitä luin, vangitsi heti mielenkiintoni, mutta silloin minulla ei ollut aavistustakaan, että se muuttaisi täydellisesti elämäni – ja veljenikin elämän.

Palattuani kotiin kuulin äidiltäni, että kylässämme asuva Kate Parsons levitti samanlaista raamatullista kirjallisuutta. Hänet tunnettiin hyvin, koska hän – vaikka olikin varsin iäkäs – kävi hajallaan asuvien kyläläisten luona pienellä moottoripyörällä. Menin tapaamaan häntä, ja hän oli iloinen voidessaan antaa minulle kirjat Luominen ja Rikkaudet sekä muita Vartiotorni-seuran julkaisuja. Hän kertoi samalla minulle olevansa Jehovan todistaja.

Luettuani nuo kirjat Raamattuni ohella tiesin, että Jehova on tosi Jumala, ja halusin palvoa häntä. Siksi lähetin kirkollemme erokirjeen ja aloin käydä raamatuntutkisteluissa John ja Alice Moodyn kodissa. He asuivat Westburyssa, meitä lähinnä olevassa kaupungissa. Meitä oli noissa kokouksissa vain seitsemän henkeä. Ennen kokouksia ja niiden jälkeen Kate Parsons säesti meitä harmonilla, kun lauloimme yhdessä valtakunnanlauluja täysin rinnoin!

Alkuajat

Tajusin aikojemme merkityksellisyyden ja halusin kovasti osallistua saarnaamistyöhön, joka on ennustettu Matteuksen 24:14:ssä. Siksi lakkasin tupakoimasta, ostin itselleni salkun ja vihkiydyin Suurelle Jumalalle, Jehovalle.

Elokuussa 1936 Vartiotorni-seuran presidentti Joseph F. Rutherford vieraili Glasgow’ssa Skotlannissa, jossa hän puhui aiheesta ”Harmagedon”. Vaikka Glasgow oli meistä noin 600 kilometrin päässä, päätin mennä sinne ja käydä kasteella tuossa konventissa. Koska rahani olivat vähissä, otin polkupyöräni mukaan junaan, jolla matkustin Carlisleen, Skotlannin rajalla sijaitsevaan kaupunkiin, ja ajoin sieltä pyörällä 160 kilometriä pohjoiseen. Poljin pyörällä myös suurimman osan kotimatkasta, ja pääsin perille fyysisesti lopen uupuneena mutta hengellisesti vahvistuneena.

Siitä lähtien käytin aina polkupyörää mennessäni kertomaan uskostani naapurikylien asukkaille. Noihin aikoihin jokaisella julistajalla oli todistuskortti, josta tapaamamme ihmiset saattoivat lukea raamatullisen sanoman. Lisäksi soitimme matkagramofonilla levyjä, joille oli tallennettu Seuran presidentin raamatullisia puheita. Ja tietysti meillä oli aina lehtilaukku, * josta meidät tunnistettiin Jehovan todistajiksi.

Tienraivaus sota-aikana

Veljeni kastettiin vuonna 1940. Toinen maailmansota oli alkanut vuonna 1939, ja me kumpikin ymmärsimme, että kokoaikaisia saarnaajia tarvittiin kipeästi. Siksi anoimme tienraivauspalvelukseen. Olimme kiitollisia siitä, että meidät molemmat määrättiin Bristolin tienraivauskotiin. Asuisimme siellä yhdessä Edith Poolen, Bert Farmerin, Tom ja Dorothy Bridgesin, Bernard Houghtonin ja muiden sellaisten tienraivaajien kanssa, joiden uskoa olimme pitkään ihailleet.

Pian meitä tultiinkin noutamaan pienellä pakettiautolla, jonka kylkiin oli tekstattu suurin kirjaimin ”JEHOVAN TODISTAJAT”. Kuljettaja oli Stanley Jones, joka lähti myöhemmin lähetystyöntekijäksi Kiinaan. Hänet pidätettiin siellä saarnaamistoimintansa vuoksi, ja hän joutui viettämään yksinäissellissä seitsemän vuotta.

Sodan jatkuessa saimme ani harvoin nukkua keskeytyksettä koko yötä. Pommeja putoili tienraivauskotimme ympäristöön, ja meidän piti olla alati varuillamme palopommien vuoksi. Kerran meillä oli Bristolin keskustassa hieno konventti, jossa oli läsnä 200 todistajaa. Palasimme sieltä illalla ilmatorjunta-ammusten sirpaleiden rapistessa maahan ympärillemme ja pääsimme suhteellisen turvalliseen kotiimme.

Seuraavana aamuna menimme Dickin kanssa takaisin kaupunkiin hakemaan joitakin sinne jääneitä tavaroita. Emme olleet uskoa silmiämme. Bristol oli sekasorron vallassa. Kaupungin keskusta oli kokonaan raunioina ja palanut. Park Street, jolla valtakunnansalimme oli sijainnut, oli yhtenä savuavana kivikasana. Silti yksikään todistaja ei ollut kuollut eikä loukkaantunut. Onneksi olimme jo siirtäneet raamatullisen kirjallisuutemme valtakunnansalista ja jakaneet sen seurakunnan jäsenten koteihin. Kiitimme kaikesta tästä Jehovaa.

Odottamaton vapautus

Kun sain kutsun sotapalvelukseen, oli julistajien määrä Bristolin seurakunnassa, jossa toimin esivalvojana, kasvanut 64:ään. Monet muut todistajat oli passitettu puolueettoman asenteensa vuoksi vankilaan, ja osasin odottaa samanlaisia rajoituksia myös omalle saarnaamisvapaudelleni. Tapaukseni käsiteltiin paikallisessa Bristolin tuomioistuimessa, ja veli Anthony Buck, entinen vankilavirkailija, puhui siellä puolestani. Hän oli rohkea ja peloton mies, joka puolusti järkkymättömästi Raamatun totuutta, ja hänen erinomaisen esityksensä ansiosta minut odottamatta vapautettiinkin kokonaan sotapalveluksesta sillä ehdolla, että jatkaisin kokoaikaista sananpalvelustani!

Riemuitsin vapaudestani ja päätin käyttää sen saarnaamalla niin paljon kuin suinkin mahdollista. Kun minua pyydettiin menemään Lontoon haaratoimistoon sen valvojan Albert D. Schroederin puheille, pohdin tietysti, mikä minua odottaisi. Kuvittele, miten yllättynyt olin, kun minua pyydettiin menemään Yorkshireen ja palvelemaan siellä matkavalvojana, joka vierailee joka viikko eri seurakunnassa auttaakseen ja rohkaistakseen veljiä. Tunsin itseni kovin riittämättömäksi tällaiseen tehtävään, mutta koska minut oli vapautettu asepalveluksesta, olin vapaa lähtemään. Niinpä mukauduin Jehovan ohjaukseen ja otin tuon työn halukkaasti vastaan.

Albert Schroeder esitteli minut veljille Huddersfieldin konventissa, ja huhtikuussa 1941 aloin huolehtia uudesta tehtävästäni. Millainen ilo olikaan tutustua noihin rakkaisiin veljiin! Heidän rakkautensa ja huomaavaisuutensa saivat minut ymmärtämään entistä selvemmin, että Jehovalla on kansa, joka on kokonaan vihkiytynyt hänelle ja johon kuuluvat rakastavat toinen toistaan (Johannes 13:35).

Lisää palvelustehtäviä

Vuonna 1941 pidettiin Leicesterissä De Montfort Hallissa unohtumaton viisipäiväinen valtakunnallinen konventti. Huolimatta ruoan säännöstelystä ja julkisen liikenteen rajoituksista läsnäolijoita oli sunnuntaina enimmillään 12000 henkeä, vaikka tuohon aikaan maassa oli vain vähän yli 11000 todistajaa. Konventissa esitettiin Seuran presidentin puheiden äänitteitä ja julkaistiin Lapset-kirja. Tuo keskellä toista maailmansotaa pidetty konventti oli epäilemättä Jehovan kansan teokraattisen historian virstanpylväitä Britanniassa.

Pian tämän konventin jälkeen sain kutsun palvella Lontoon Betel-perheessä. Työskentelin siellä lähetys- ja pakkausosastoilla ja myöhemmin toimistossa, jossa käsittelin seurakuntia koskevia asioita.

Betel-perheen elämä ei ollut helppoa: Lontoota pommitettiin yötä päivää, ja viranomaiset tarkastivat yhtenään Betelissä työskentelevien vastuullisten veljien toimia. Pryce Hughes, Ewart Chitty ja Frank Platt lähetettiin kaikki vankilaan puolueettoman asenteensa vuoksi, ja lopulta Albert Schroeder karkotettiin Yhdysvaltoihin. Tällaisista paineista huolimatta seurakunnista ja Valtakunnan eduista pidettiin jatkuvasti hyvää huolta.

Gilead-kouluun!

Kun sota päättyi vuonna 1945, jätin hakemuksen Vartiotornin raamattukouluun Gileadiin, joka valmentaa lähetystyöhön, ja pääsin kahdeksannelle kurssille vuonna 1946. Seura järjesti niin, että ryhmämme, johon kuuluivat muun muassa Tony Attwood, Stanley Jones, Harold King, Don Rendell ja Stanley Woodburn, matkustaisi Yhdysvaltoihin laivalla Cornwallin niemimaalla sijaitsevasta Foweyn kalasatamasta. Eräs sikäläinen todistaja oli varannut meille paikat pienestä posliinisavea kuljettavasta rahtilaivasta. Majoitustilamme olivat hyvin ahtaat, ja aallot huuhtelivat tuon tuostakin laivan kantta. Millainen helpotus olikaan lopulta päästä määräsatamaamme Philadelphiaan!

Gilead-koulun tilat sijaitsivat kauniissa ympäristössä South Lansingissa New Yorkin osavaltion pohjoisosassa, ja siellä saamani valmennus merkitsi minulle paljon. Kurssillemme tuli oppilaita 18 eri maasta – ensi kertaa Seura oli pystynyt kutsumaan niin paljon sananpalvelijoita ulkomailta – ja me kaikki tulimme erityisen läheisiksi toisillemme. Nautin kovasti suomalaisen huonetoverini Kalle Salavaaran seurasta.

Aika kului nopeasti, ja viiden kuukauden kuluttua Seuran presidentti Nathan H. Knorr tuli päätoimistosta Brooklynista antamaan meille diplomit ja kertomaan meille, mihin meidät lähetettäisiin. Tuolloin oppilaat saivat tietää määräalueensa vasta kun ne ilmoitettiin päättäjäistilaisuudessa. Minun oli määrä palata Lontoon Beteliin jatkamaan entistä työtäni.

Takaisin Lontooseen

Sodanjälkeiset vuodet olivat Britanniassa ankeaa aikaa. Ruokaa ja monia muita välttämättömyyksiä, muun muassa paperia, säännösteltiin edelleen. Tulimme kuitenkin toimeen, ja Jehovan valtakunnan työ menestyi. Palvelin Betelin työn ohella piiri- ja kierroskonventeissa ja vierailin seurakunnissa, myös Irlannissa. Lisäksi minulla oli ilo tavata Erich Frost ja muita veljiä ja sisaria Manner-Euroopasta ja kuulla heiltä niiden todistajien nuhteettomuudesta, jotka olivat kohdanneet natsien keskitysleirien kauhut. Betel-palvelus oli tosiaan siunattu etu.

Olin tuntenut kymmenen vuotta Joan Webbin, joka palveli erikoistienraivaajana Watfordin pikkukaupungissa Lontoon pohjoispuolella. Vuonna 1952 menimme naimisiin. Koska halusimme kumpikin jatkaa kokoaikaista palvelusta, olimme innoissamme, kun minut Betelistä lähtöni jälkeen nimitettiin kierrosvalvojaksi. Ensimmäinen kierroksemme oli Englannin etelärannikolla Sussexissa ja Hampshiressä. Kierrostyö ei tuolloin ollut helppoa. Matkasimme enimmäkseen linja-autolla, polkupyörällä ja jalkaisin. Monilla seurakunnilla oli suuria maaseutualueita, joille oli usein vaikea päästä, mutta todistajien määrä kasvoi tasaisesti.

New York vuonna 1958

Vuonna 1957 Betelistä tuli jälleen kutsu: ”Tahtoisitteko tulla toimistoon auttamaan matkajärjestelyissä, joita tehdään New Yorkissa Yankee-stadionilla ja Polo Groundsilla vuonna 1958 pidettävää kansainvälistä konventtia silmällä pitäen?” Joan ja minä olimme pian täydessä työn touhussa käsittelemässä veljien anomuksia Seuran tilaamille lento- ja laivamatkoille. Kyseessä oli kuuluisa ”Jumalan tahdon” kansainvälinen konventti, jonne tuli valtavasti yleisöä: 253922 henkeä. Tuossa konventissa 7136 henkeä meni Jehovalle vihkiytymisensä vertauskuvaksi vesikasteelle – yli kaksi kertaa niin paljon kuin kastettiin Raamatussa mainitussa historiallisessa tilaisuudessa vuoden 33 helluntaina (Apostolien teot 2:41).

Emme Joanin kanssa koskaan unohda veli Knorrin huomaavaisuutta. Hän kutsui henkilökohtaisesti meidät konventtiin huolehtimaan osanottajista, joita tuli New Yorkiin 123 maasta. Se oli onnellinen ja antoisa kokemus meille kummallekin.

Kokoaikaisen palveluksen siunauksia

Palattuamme jatkoimme matkatyötä, kunnes terveytemme alkoi horjua. Joan joutui sairaalaan, ja minä sain lievän halvauksen. Siirryimme erikoistienraivaajien riveihin, mutta myöhemmin saimme jälleen palvella tilapäisesti kierrostyössä. Lopulta palasimme Bristoliin, missä olemme jatkaneet kokoaikaista palvelusta. Veljeni Dick asuu perheineen lähellämme, ja verestämme usein yhdessä muistojamme.

Näkökykyni vaurioitui verkkokalvon irtoamisen vuoksi pysyvästi vuonna 1971. Siitä lähtien on lukemiseni ollut hyvin työlästä, ja siksi pidän raamatullisen kirjallisuuden kasettinauhoituksia suurenmoisena lahjana Jehovalta. Joan ja minä johdamme yhä Raamatun kotitutkisteluja, ja olemme vuosien mittaan voineet opettaa totuuden noin 40 ihmiselle, muun muassa eräälle seitsenhenkiselle perheelle.

Kun vihkiydyimme Jehovalle yli 60 vuotta sitten, halusimme astua kokoaikaiseen palvelukseen ja pysyä siinä. Olemme hyvin kiitollisia siitä, että jaksamme edelleen palvella Suurta Jehovaa. Se on ainoa tapa, jolla voimme kiittää häntä hänen meitä kohtaan osoittamastaan hyvyydestä ja niistä onnellisista vuosista, jotka olemme saaneet viettää yhdessä!

[Alaviite]

^ kpl 11 Olkahihnasta kannettava kangaspussi, joka oli tarkoitettu Vartiotorni- ja Lohdutus-lehtien (myöhemmin Herätkää!) kuljettamiseen.

[Kuva s. 25]

Veljeni Dickin ja muiden tienraivaajien kanssa Bristolin tienraivauskodin edessä (minä edessä vasemmalla; Dick takanani)

[Kuva s. 25]

Bristolin tienraivauskoti vuonna 1940

[Kuvat s. 26]

Stanley ja Joan Reynolds hääpäivänään 12.1.1952 ja nykyään