Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Jumala on ollut minulle armollinen

Jumala on ollut minulle armollinen

Jumala on ollut minulle armollinen

Kertonut Bolfenk Močnik

”Pysy nyt lujana.” Nämä päättäväiset sanat lausui äitini halatessaan minua. Miliisit erottivat meidät toisistamme, ja oikeudenkäynti alkoi. Lopulta julistettiin tuomio: viisi vuotta vankeutta. Useimmat olisivat varmaan olleet poissa tolaltaan. Minä taas olin viimeinkin saavuttanut syvän sisäisen rauhan. Mistä tämä johtui?

KUVAILEMANI tapaus sattui Sloveniassa * vuonna 1952. Kertomukseni alkaa kuitenkin yli kaksikymmentä vuotta aiemmin, vuonna 1930. Silloin raamatuntutkijat, joiksi Jehovan todistajia siihen aikaan kutsuttiin, järjestivät maassamme ensimmäisen joukkokasteen. Vanhempani Berta ja Franz Močnik olivat kastettujen joukossa. Minä olin kuuden vanha, ja sisareni Majda oli neljän. Mariborin kaupungissa sijaitseva kotimme oli kristillisen toiminnan keskuspaikkana.

Adolf Hitler pääsi valtaan Saksassa vuonna 1933 ja alkoi vainota Jehovan todistajia. Monet Saksan todistajista muuttivat Jugoslaviaan auttamaan saarnaamistyössä. Vanhempani pitivät mielellään vieraina näitä uskollisia ihmisiä. Muistan hyvin esimerkiksi Martin Pötzingerin, joka vietti sittemmin yhdeksän vuotta natsien keskitysleireissä. Paljon myöhemmin – vuodesta 1977 kuolinvuoteensa 1988 saakka – hän palveli Jehovan todistajien hallintoelimen jäsenenä.

Kun Martin vieraili luonamme, hän nukkui aina minun sängyssäni, ja sisareni ja minä nukuimme makuuhuoneessa vanhempiemme kanssa. Hänellä oli värikäs, taskukokoinen tietosanakirja, joka sai mielikuvitukseni liikkeelle. Olin innoissani, kun sain selata sitä.

Ankarien koetusten aika

Samaan aikaan kun Hitlerin valta vahvistui, vanhempani osallistuivat vuonna 1936 merkittävään kansainväliseen konventtiin Luzernissa Sveitsissä. Koska isällä oli miellyttävä baritoniääni, hänet valittiin silloin levyttämään raamatullisia saarnoja, joita myöhemmin soitettiin ovenavaajille kaikkialla Sloveniassa. Melko pian tämän ikimuistoisen konventin jälkeen Euroopassa asuvia todistajia alettiin vainota ankarasti. Monet kärsivät ja kuolivat natsien keskitysleireissä.

Syyskuussa 1939 alkoi toinen maailmansota, ja huhtikuuhun 1941 mennessä saksalaisjoukot olivat miehittäneet osia Jugoslaviasta. Sloveniassa suljettiin kouluja. Meitä kiellettiin käyttämästä omaa kieltämme julkisesti. Koska Jehovan todistajat pysyvät puolueettomina kaikissa poliittisissa selkkauksissa, he kieltäytyivät tukemasta sotatoimia. * Siksi monia pidätettiin ja joitakuita teloitettiin, esimerkiksi hyvin tuntemani nuori mies Franc Drozg. Natsien teloituskomennuskunnat toimivat noin sadan metrin päässä kodistamme. Voin vieläkin nähdä, miten äiti peitti korvansa kankaalla, jottei olisi kuullut laukauksia. Franc kirjoitti läheiselle ystävälleen jäähyväiskirjeen, jonka viimeiset sanat olivat: ”Tavataan Jumalan valtakunnassa.”

Valintoja joita kadun

Olin 19-vuotias. Vaikka ihailin Francin lujaa asennetta, olin peloissani. Kuolisinko minäkin? Uskoni oli heikko ja suhteeni Jehova Jumalaan pinnallinen. Sitten jouduin kutsuntoihin. Koska pelkoni oli voimakkaampi kuin uskoni, liityin armeijaan.

Minut lähetettiin Venäjän rintamalle. Pian näin monien kaatuvan viereltäni. Sota oli hirvittävän julmaa. Omatuntoni soimasi minua yhä enemmän. Rukoilin Jehovalta anteeksiantoa sekä voimaa lähteä kulkemaan oikeaa tietä. Kun komppaniamme joutui sekasorron valtaan eräässä raivokkaassa hyökkäyksessä, sain tilaisuuden paeta.

Tiesin, että minut teloitettaisiin, jos jäisin kiinni. Seuraavat seitsemän kuukautta piileskelin eri paikoissa. Onnistuin jopa lähettämään Majdalle postikortin, jossa luki: ”Olen jättänyt työnantajani ja olen nyt toisen palveluksessa.” Tarkoitin, että aioin nyt tehdä Jumalan työtä, mutta kului jonkin aikaa, ennen kuin todella tein sitä.

Pystyin palaamaan Mariboriin elokuussa 1945, kolme kuukautta sen jälkeen kun Saksa oli antautunut liittoutuneille. Me kaikki – isäni, äitini ja sisareni – olimme kuin ihmeen kaupalla selviytyneet hengissä sodan kauhuista. Valtaan olivat kuitenkin nousseet kommunistit, ja he vainosivat Jehovan todistajia. Saarnaamistyö oli virallisesti kielletty, mutta todistajat siirsivät toimintansa maan alle ja jatkoivat saarnaamista.

Helmikuussa 1947 kolme uskollista todistajaa, Rudolf Kalle, Dus̆an Mikić ja Edmund Stropnik, tuomittiin kuolemaan. Myöhemmin heidän tuomionsa kuitenkin muutettiin 20 vuodeksi vankeutta. Tapausta käsiteltiin laajasti tiedotusvälineissä, ja monet saivat tietää todistajien epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Lukiessani noita lehtiartikkeleita tunsin piston sydämessäni. Tiesin, mitä minun oli tehtävä.

Saan hengellistä voimaa

Tajusin tuskallisen hyvin, että minun täytyi asennoitua Raamatun totuuden puolelle, joten ponnistelin yhä kovemmin voidakseni osallistua maanalaiseen saarnaamistyöhön. Lukemalla määrätietoisesti Raamattua sain hengellistä voimaa luopua epäpuhtaista tavoista, muun muassa tupakoinnista.

Vuonna 1951 menin kasteelle Jumalalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi, ja vietin taas sellaista elämää, jonka olin hylännyt melkein kymmenen vuotta aiemmin. Lopulta tunsin, että Jehova on todellinen ja uskollinen Isä, jonka rakkaus ei häviä. Vaikka olin tehnyt nuorena epäviisaita ratkaisuja, minua kosketti Raamatussa kuvailtu Jumalan anteeksianto. Jumala, rakastava Isä, veti minua ”rakkauden siteillä” (Hoosea 11:4).

Tuona vaikeana aikana järjestimme kristillisiä kokouksia salaa eri todistajien kodeissa ja saarnasimme vapaamuotoisesti. Kasteestani ei ollut kulunut vuottakaan, kun minut pidätettiin. Äiti ja minä tapasimme lyhyesti ennen oikeudenkäyntiä. Kuten alussa kerroin, hän halasi minua tiukasti ja kehotti: ”Pysy nyt lujana.” Kun viiden vuoden vankeustuomio julistettiin, säilytin rauhallisuuteni ja päättäväisyyteni.

Minut pantiin pieneen selliin kolmen muun vangin kanssa. Saatoin näin kertoa Raamatun totuudesta miehille, joita ei muuten olisi tavattu. Koska olin käyttänyt aikaa Raamatun tutkimiseen, pystyin hämmästyttävän hyvin muistamaan siitä kohtia ja selittämään niitä, vaikka minulla ei ollutkaan Raamattua eikä raamatullista kirjallisuutta. Kerroin toisille vangeille, että jos minun täytyisi olla vankilassa viisi vuotta, Jehova antaisi siihen voimaa. Hän saattaisi kuitenkin avata vankilan oven jo aiemmin. Ja jos hän avaisi sen, niin kuka voisi sen sulkea?

Suhteellinen vapaus

Marraskuussa 1953 hallitus myönsi yleisen armahduksen, ja kaikki vankilassa olevat Jehovan todistajat vapautettiin. Sain tietää, että saarnaamistyötämme koskeva kielto oli kumottu kaksi kuukautta aikaisemmin. Aloimme heti järjestää uudelleen seurakuntia ja saarnaamistoimintaa. Löysimme kokoontumispaikan Mariborin keskustassa sijaitsevan talon pohjakerroksesta. Kiinnitimme seinään kyltin, jossa luki ”Jehovan todistajien Mariborin-seurakunta”. Tunsimme suurta iloa ja arvostusta, kun saimme palvella Jehovaa vapaasti.

Aloitin kokoaikaisen sananpalveluksen tienraivaajana alkuvuodesta 1961. Puolisen vuotta myöhemmin minut kutsuttiin palvelemaan Jehovan todistajien Jugoslavian-haaratoimistossa, joka sijaitsi Zagrebissa Kroatiassa. Haaratoimistossa oli yksi pieni huone ja kolme työntekijää. Lähistöllä asuvat kristityt tulivat päivisin auttamaan Vartiotorni-lehden valmistamisessa paikallisilla kielillä.

Kristityt naiset, jotka asuivat lähellä, auttoivat hekin työssä. He esimerkiksi nitoivat yhteen lehtien sivuja. Minun töihini kuuluivat muun muassa korjausluku, kääntäminen, lähetysten toimittaminen ja arkistointi.

Uusi tehtävä

Vuonna 1964 minut määrättiin palvelemaan matkavalvojana, vierailemaan säännöllisesti Jehovan todistajien seurakunnissa ja vahvistamaan niitä hengellisesti. Pidin tätä työtä suuressa arvossa. Useimmiten siirryin seurakunnasta toiseen bussilla tai junalla. Päästäkseni pikku kylissä asuvien todistajien luo kuljin usein polkupyörällä tai jalan, joskus nilkkaan asti ulottuvassa mudassa.

Välillä sattui hauskoja tilanteita. Kerran muuan kristitty veli kuljetti minua seuraavaan seurakuntaan hevoskärryillä. Kun poukkoilimme pitkin hiekkatietä, yksi kärrynpyöristä irtosi. Pudota mätkähdimme molemmat maahan. Kun siinä istuimme ja katsoimme hevosta, se tuijotti meitä silmät suurina hämmästyksestä. Nauroimme tälle tapaukselle vielä vuosienkin päästä. Maaseudulla asuvien ystävien aito rakkaus oli minulle ilonaihe, jota en koskaan unohda.

Novi Sadin kaupungissa tutustuin Marika-nimiseen tienraivaajaan. Hänen rakkautensa Raamatun totuutta kohtaan ja hänen palvelusintonsa tekivät minuun niin suuren vaikutuksen, että halusin mennä hänen kanssaan naimisiin. Vähän naimisiinmenomme jälkeen aloimme tehdä matkatyötä yhdessä.

Perheelläni oli ollut kiellon aikana omat vaikeutensa. Isää syytettiin väärin perustein yhteistyöstä vihollisen kanssa sota-aikana, ja hän menetti työpaikkansa. Hän kävi pitkän, tuloksettoman taistelun saadakseen sen takaisin, ja lopulta hän lannistui perin pohjin. Hänen uskonsa heikkeni joksikin aikaa, mutta hän sai sen takaisin elämänsä loppupuolella. Hän toimi aktiivisesti seurakuntansa yhteydessä, kunnes hän kuoli vuonna 1984. Nöyrä ja uskollinen äitini oli nukkunut pois jo vuonna 1965. Majda palvelee edelleen Mariborin seurakunnassa.

Palvelemme Itävallassa

Vuonna 1972 Marika ja minut kutsuttiin Itävaltaan saarnaamaan monille siellä asuville jugoslavialaisille siirtotyöläisille. Kun saavuimme Wieniin, emme arvanneet, että jäisimme sinne pysyvästi. Vähitellen kaikkialle Itävaltaan perustettiin seurakuntia ja ryhmiä Jugoslaviassa puhuttavilla kielillä.

Aikanaan aloin palvella matkavalvojana ja vierailla yhä useammissa näistä seurakunnista ja ryhmistä eri puolilla maata. Myöhemmin meitä pyydettiin vierailemaan lisäksi Saksassa ja Sveitsissä, missä oli muodostettu samanlaisia seurakuntia. Sain auttaa monien konventtien järjestämisessä näihin maihin.

Toisinaan suuriin konventteihin tuli hallintoelimen jäseniä, ja niin tapasin taas Martin Pötzingerin. Muistelimme noin 40 vuoden takaisia aikoja, jolloin hän kävi usein luonamme. Kysyin häneltä: ”Muistatko, miten mielelläni selasin taskukokoista tietosanakirjaasi?”

”Odotahan”, hän vastasi ja poistui huoneesta. Hän palasi kirja mukanaan ja ojensi sen minulle. ”Tässä on sinulle lahja ystävältä”, hän sanoi. Tuo kirja on minulle edelleen hyvin rakas.

Toimeliaana terveysongelmista huolimatta

Vuonna 1983 minulla todettiin syöpä. Vähän sen jälkeen minulle kerrottiin, että sairauteni johtaisi kuolemaan. Se oli raskasta aikaa varsinkin Marikalle, mutta hänen rakkaudellisen huolenpitonsa ja monien kristittyjen veljien käytännöllisen avun ansiosta elän edelleen täysipainoista elämää.

Marika ja minä olemme vieläkin kokoaikaisessa palveluksessa Wienissä. Menen useimpina aamuina haaratoimistoon tekemään käännöstyötä, ja Marika ahkeroi saarnaamistyössä kaupungissa. On ollut suuri ilo nähdä, että niiden Itävallassa asuvien jugoslaavien joukko, joista on tullut Jehovan todistajia, on kasvanut valtavasti, ja heitä on nykyään yli 1300. Marika ja minä olemme voineet auttaa monia heistä oppimaan Raamatun totuuden.

Olen saanut viime vuosina osallistua uusien haaratoimistotilojen vihkiäisohjelmaan kahdessa entisessä Jugoslavian tasavallassa: Kroatiassa vuonna 1999 ja Sloveniassa vuonna 2006. Minua ja joitakin muita kauan palvelleita pyydettiin kertomaan muistojamme noin 70 vuoden takaa ajalta, jolloin saarnaamistyö alkoi näissä maissa.

Jehova on todellakin rakastava Isä, joka on valmis antamaan meille anteeksi paljon epäonnistumisia ja erehdyksiä. Olen hyvin kiitollinen siitä, että hän ei tarkkaile erheitä (Psalmit 130:3). Hän on totisesti ollut minulle huomaavainen ja armollinen. *

[Alaviitteet]

^ kpl 4 Slovenia oli yksi niistä kuudesta tasavallasta, jotka tuolloin muodostivat Jugoslavian.

^ kpl 9 Raamatullisia perusteita sille, että Jehovan todistajat kieltäytyvät lähtemästä sotaan, on tämän lehden palstalla ”Lukijat kysyvät” s. 22.

^ kpl 39 Bolfenk Močnik kuoli 11. huhtikuuta 2008, kun tätä kirjoitusta viimeisteltiin.

[Kuva s. 27]

Vasemmalta oikealle: vanhempani Berta ja Franz Močnik, Majda ja minä Mariborissa Sloveniassa 1940-luvulla

[Kuva s. 29]

Vaimoni Marika ja minä