Kirje Yhdysvalloista

Matka menneeseen

KUVITTELE, kuinka kiinnostavaa olisi lähteä matkalle, jolla pääsisit katsomaan, miten esi-isäsi elivät. Me oikeastaan teimme juuri tällaisen matkan. Se vei meidät Sveitsistä Yhdysvaltoihin. Useimmat ajattelevat Yhdysvaltojen olevan kaikin tavoin erittäin moderni maa, mutta meidän matkamme vei meidät kahdensadan vuoden taakse menneeseen. Haluat varmaan tietää, mitä tapahtui.

Koska puhumme Sveitsissä käytettävää saksan murretta, meidät kutsuttiin kolmeksi kuukaudeksi Indianan osavaltioon. Tavoitteenamme oli kertoa hyvää uutista Jumalan valtakunnasta sadoille sikäläisille amish-perheille, jotka puhuvat edelleen tuota esi-isiensä murretta.

Amishit polveutuvat eräästä 1600-luvulla vaikuttaneesta anabaptistien ryhmästä. Heidän nimensä juontuu heidän johtajastaan, Sveitsissä asuneesta Jacob Ammanista. Tutkittuaan Raamattua tuolloin kauan sitten nämä Jumalaa pelkäävät ihmiset tajusivat, että lapsikaste ja sotapalvelus olivat väärin. Tämä johti siihen, että vallanpitäjät alkoivat vainota heitä. Jotkut heistä jopa joutuivat maksamaan uskonnollisesta vakaumuksestaan hengellään. Vaino kiihtyi kiihtymistään, ja monien heistä oli lähdettävä pakoon muihin Sveitsin osiin ja Ranskaan. 1800-luvun puoliväliin mennessä tuhansia oli paennut Yhdysvaltoihin. He toivat mukanaan kulttuurinsa sekä sveitsinsaksan murteensa.

Kun menimme käymään näiden lempeiden ihmisten luona, heitä hämmästytti se, että olimme tulleet heidän ovelleen ja puhuimme heidän kieltään. Kuvittelehan tilannetta.

”Miten te osaatte kieltämme?” he kysyivät sveitsinsaksaksi.

”Olemme Sveitsistä”, vastasimme.

”Mutta ettehän te ole amisheja!” He olivat aivan ihmeissään.

Monet toivottivat meidät tervetulleeksi, ja pääsimme näkemään vilauksen elämäntavasta, joka näytti kuuluvan kaukaiseen menneisyyteen. Hehkulamppujen sijasta käytettiin öljylamppuja, autojen sijasta hevoskärryjä ja juoksevan veden sijasta kaivoa ja tuulimyllyä. Radion kuuntelun korvasi laulaminen.

Suurimman vaikutuksen meihin teki tapaamiemme ihmisten nöyryys ja vaatimattomuus. Monet amishit pyrkivät lukemaan Raamattua päivittäin ja pitävät suuressa arvossa raamatullisia keskusteluja. Tämä avaa tilaisuuden puhua Jumalan tarkoituksesta ihmisen ja maan suhteen.

 Pian levisi sana siitä, että seudulla oli vierailijoita Sveitsistä. Monet pyysivät meitä käymään sukulaistensa luona, minkä teimme mielihyvin. Jännitys ja odotukset kasvoivat entisestään, kun meidät kutsuttiin amishien kouluun. Mikä siellä odotti?

Koputimme koulun oveen. Opettaja avasi sen ja kutsui meidät viipymättä luokkahuoneeseen, jossa 38 uteliasta silmäparia kääntyi katsomaan meitä neljää muukalaista. Kahdeksan luokkaa sai opetusta samassa huoneessa, ja oppilaat olivat iältään 7–15-vuotiaita. Kaikilla tytöillä oli siniset puvut ja valkoiset hilkat; pojilla taas oli mustat housut ja tummansiniset paidat. Luokkahuone oli korkea, kolme seinää oli maalattu laivastonsiniseksi, ja etuseinällä oli liitutaulu. Vieressä oli karttapallo ja rullalle käärittyjä maailmankarttoja. Nurkassa seisoi suuri kamiina.

Istuutuessamme luokan eteen lapset katsoa napittivat meitä hyvin uteliaina. Kunkin luokan oppilaat pyydettiin opettajanpöydän luo, missä heiltä kuulusteltiin läksyt. Yllätyimme iloisesti, kun opettaja esitti lapsille kysymyksiä Sveitsin Alpeista. Oppikirjat olivat melko vanhoja, ja opettaja kysyi meiltä, oliko Sveitsi yhä sellainen, millaiseksi se hänen kirjoissaan kuvailtiin. Laidunnetaanko lehmiä edelleen kesäisin ylhäällä niityillä, ja onko vuorilla yhä lunta? Opettaja oli yhtä hymyä, kun oppikirjan mustavalkoisten kuvien rinnalle otimme esiin värivalokuvia lumihuippuisista vuorista.

Opettajalla oli avustajanaan vaimonsa, joka esitti yleisen kysymyksen: ”Osaatteko jodlata?” Emme osaa. Mutta koska tiesimme, että amishit ovat taitavia laulamaan ja jodlaamaan, pyysimme heitä laulamaan meille. Pyyntöömme suostuttiin, ja jäimme lumoutuneina kuuntelemaan 40-henkistä kuoroa. Sitten opettaja lähetti lapset välitunnille.

Opettajan vaimo pyysi nyt meitä laulamaan jotain. Olimme onneksi opetelleet useita kansanlauluja sveitsinsaksaksi, ja aloimme laulaa. Sana kiiri koulun pihalla, ja kaikki lapset ryntäsivät takaisin luokkaan. Seisoimme luokan edessä ja yritimme parhaamme mukaan laulaa heille.

Myöhemmin meidät pyydettiin lounaalle erään 12-henkisen amish-perheen luo. Pitkälle puupöydälle oli katettu kaikenlaisia herkkuja: perunamuusia, kinkkua, maissia, leipää, juustoa, vihanneksia, leivonnaisia ja muita jälkiruokia. Ennen ateriaa jokainen esitti hiljaa itsekseen rukouksen. Ruoan kiertäessä juttelimme Sveitsistä, heidän esi-isiensä maasta, ja he kertoivat meille elämästään maatilalla. Lapset kuiskuttelivat ja kikattelivat koko aterian ajan. Aterian päätteeksi esitettiin toinen rukous, mikä oli lapsille merkki siitä, että he saivat nousta pöydästä – mutteivät kuitenkaan lähteä leikkimään. Jokaisella oli oma tehtävänsä pöydän korjaamisessa ja astioiden tiskaamisessa, johon kuului ensiksi veden pumppaaminen ja sen lämmittäminen.

Lasten pestessä astioita vanhemmat pyysivät meitä kanssaan olohuoneeseen. Sohvaa ei ollut, mutta istahdimme mukaviin puisiin keinutuoleihin. Kaapista otettiin vanha saksankielinen Raamattu, ja kuten amish-kodeissa on tapana, pian alkoi vilkas hengellinen keskustelu. Mikä on Jehova Jumalan tarkoitus maan ja ihmisten suhteen? Mitä Jeesus tarkoitti sanoessaan, että sävyisät perisivät maan? Aikooko Jumala tosiaan kiduttaa pahoja ikuisesti helvetin tulessa? Ketkä noudattavat Jeesuksen käskyä saarnata hyvää uutista koko asutussa maassa? Nautimme suuresti keskustellessamme näistä ja monista muista kysymyksistä hengellismielisten ihmisten kanssa, joilla oli Raamattu kädessään.

Muistelemme nyt hyvillä mielin matkaamme menneeseen ja saamiamme monia ihania kokemuksia. Toivomme ja rukoilemme, että käyntimme ja sveitsinsaksaksi käymämme keskustelut paitsi avasivat monia ovia myös tekivät monien sydämen vastaanottavaiseksi Jumalan sanasta Raamatusta saatavalle totuuden täsmälliselle tuntemukselle.