Kirje Haitista

”Tunnen saaneeni suuren etuoikeuden”

HAITISSA 12. tammikuuta 2010 sattuneen maanjäristyksen jälkeen minusta tuntui vaikealta edes katsoa hävityksen jälkiä uutisista. Sitten 20. tammikuuta hyvä ystäväni Carmen soitti minulle ja ehdotti, että lähtisimme Haitiin vapaaehtoistyöhön. Olin tavannut Carmenin muutamaa vuotta aiemmin, kun olimme sairaanhoitajina eräällä valtakunnansalin rakennustyömaalla. Sittemmin olimme tehneet vapaaehtoistyötä muillakin rakennustyömailla, ja meistä oli tullut läheiset ystävät.

Sanoin Carmenille, että Haiti saattaisi olla minulle fyysisesti ja henkisesti liian raskas paikka. Hän muistutti minua siitä, että olimme hyvä tiimi ja voisimme tukea toinen toistamme. Hänen sanoistaan rohkaistuneena soitin Jehovan todistajien päätoimistoon Brooklyniin New Yorkiin ja puhuin henkilön kanssa, joka organisoi avustustyötä Yhdysvalloista käsin. Kerroin hänelle nimeni, jotta hän voisi lisätä sen vapaaehtoisten luetteloon. Mainitsin myös Carmenin ja sanoin, että toivoimme voivamme työskennellä yhdessä. Minulle sanottiin, ettei ollut takeita siitä, kutsuttaisiinko meitä kumpaakaan tai voisimmeko tehdä työtä yhdessä.

Niinpä palasin arkiaskareihini ja ajattelin, etten saisi kutsua. Mutta neljä päivää myöhemmin, maanantaina 25. tammikuuta, minulle soitettiin Brooklynista ja minulta kysyttiin, voisinko matkustaa Haitiin – mieluiten jo seuraavana päivänä! En ollut uskoa korviani. Lupasin tehdä parhaani. Ensin järjestin vapaata töistä. Sitten otin yhteyttä Carmeniin ja sain kuulla, ettei hän ollut saanut kutsua, koska ei puhunut ranskaa. Olin samaan aikaan sekä innoissani että peloissani. Sain hankittua lentoliput ja lensin 28. tammikuuta New Yorkista Santo Domingoon Dominikaaniseen tasavaltaan, joka on Haitin rajanaapuri.

Lentokentällä minua oli vastassa nuori todistaja, ja hän kyyditsi minut Jehovan todistajien Dominikaanisen tasavallan -haaratoimistoon. Kaksi muutakin sairaanhoitajaa saapui tuona päivänä Yhdysvalloista, ja me yövyimme samassa huoneessa. Seuraavana aamuna ajoimme seitsemän ja puoli tuntia Port-au-Princessa sijaitsevaan Haitin haaratoimistoon.

Ylittäessämme Haitin rajan näimme hävityksen. Oli käsittämätöntä, mitä 35 sekuntia kestänyt maanjäristys oli tehnyt tälle kauniille maalle. Tuhon jälkien katseleminen televisiosta oli jo tuntunut kovin vaikealta, mutta sitä, miltä tuntui nähdä se omin silmin, en osaa edes kuvailla. Useat kodit – myös presidentin palatsi – olivat vaurioituneet, toiset taas olivat sortuneet raunioiksi. Monet olivat raataneet koko ikänsä kotinsa hyväksi – ja muutamassa sekunnissa kaikki oli menetetty. En voinut muuta kuin todeta, että tärkeintä elämässä eivät tosiaankaan ole aineelliset asiat.

 Kun saavuimme haaratoimistoon ja vastaanotossa työskentelevä sisar näki meidän kävelevän sisään ovesta, hän juoksi tiskin takaa meitä vastaan ja tervehti meitä lämpimällä halauksella ja leveällä hymyllä. Hän kiitti meitä siitä, että olimme työntäneet henkilökohtaiset asiamme syrjään voidaksemme tulla Haitiin. Lounaan jälkeen menimme läheiselle konventtisalille, joka oli muutettu sairaalaksi. Tapasin siellä toisia todistajia, jotka olivat tarjoutuneet tulemaan Haitiin, muun muassa saksalaisen lääkäripariskunnan, heidän apulaisensa sekä Sveitsistä saapuneen kätilön.

Tartuin työhön heti samana iltana. Konventtisalin lattialla patjojen päällä makasi 18 potilasta, joista toiset olivat todistajia ja toiset eivät. Todistajista koostuva hoitohenkilöstö huolehti jokaisesta yhtä hyvin ja antoi ilmaista hoitoa.

Samana iltana eräs 80-vuotias miespotilas kuoli. Hänen vaimonsa oli hänen vierellään, samoin minä ja huonetoverini. Sen jälkeen nuori Ketly-niminen nainen alkoi vaikertaa tuskissaan. Hänen oikea kätensä oli amputoitu maanjäristyksen aiheuttamien vammojen vuoksi. Hänen vierellään oli todistaja, joka oli pitänyt hänelle raamatuntutkistelua. Tämä sisar oli nukkunut konventtisalissa Ketlyn vuoteen vierellä melkein joka yö.

Menin Ketlyn luo. Olisin halunnut huojentaa hänen oloaan, mutta hänen tuskansa ei ollut vain fyysistä. Ketly kertoi olleensa ystävättärensä luona maanjäristyksen iskiessä. He eivät olleet tajunneet, mitä tapahtui. Kun he lähtivät juoksemaan parvekkeelle käsi kädessä, seinä kaatui heidän päälleen ja he jäivät puristuksiin pirstaleiden alle. Ketly huusi ystäväänsä, mutta tämä ei vastannut. Ketly sanoi tienneensä heti, että tämä oli kuollut. Ystävän ruumis oli osittain Ketlyn päällä siihen asti, kun hänet neljän tunnin kuluttua pelastettiin. Ketly menetti oikean kätensä olkanivelestä alaspäin.

Ensimmäisen salilla viettämäni yön aikana Ketly eli kokemuksensa uudelleen aina, kun yritti vaipua uneen. Nyyhkyttäen hän sanoi minulle: ”Tiedän, mitä Raamattu sanoo viimeisistä päivistä ja maanjäristyksistä. Tiedän, että meillä on onnellinen tulevaisuudentoivo. Minun pitäisi olla kiitollinen siitä, että olen elossa. Mutta kuvittele itsesi minun asemaani. Ensin kaikki on hyvin – ja sitten ennen kuin huomaatkaan, elämäsi on kääntynyt ylösalaisin.” Tunsin itseni täysin avuttomaksi. Halasin häntä ja puhkesin itsekin kyyneliin. Me molemmat itkimme, kunnes hän nukahti.

Joka päivä yksi lääkäri ja kaksi hoitajaa lähetettiin auttamaan hoitoa tarvitsevia. Minut lähetettiin Petit Goaveen, joka sijaitsee noin kahden tunnin ajomatkan päässä Port-au-Princesta. Mukana oli kaksi muuta vapaaehtoista: hoitaja Floridasta ja lääkäri Ranskasta. Pääsimme perille puoli kymmeneltä aamulla, purimme tavaramme ja veimme ne sisälle paikalliseen valtakunnansaliin. Ihmisille oli kerrottu tulostamme, joten he istuivat odottamassa meitä.

Ryhdyimme heti työhön. Oli kuuma, ja hoitoa tarvitsevien jono piteni pitenemistään. Vasta noin kolmen aikaan pystyimme pitämään tauon. Me kolme annoimme tuon päivän aikana 114 rokotusta, minkä lisäksi annoimme 105:lle muunlaista hoitoa. Olin lopen uupunut mutta onnellinen siitä, että saatoimme auttaa tarpeessa olevia.

Olin avustustyössä Haitissa vähän yli kaksi viikkoa. Lähes joka ilta menin konventtisalille kahdentoista tunnin työvuoroon.  Vastuu oli raskas, enkä ollut kokenut sellaista aiemmin. Siellä oleminen oli kuitenkin etuoikeus ja siunaus. Olen onnellinen siitä, että saatoin tuoda vähän lohtua ja helpotusta haitilaisille, jotka ovat kärsineet kovasti.

Voimme oppia heiltä paljon. Esimerkistä käy hoitamani Eliser, 15-vuotias poika, jonka toinen jalka piti amputoida. Huomasin, että Eliserillä oli tapana säästää ateriansa voidakseen jakaa ne Jimmyn kanssa, joka nukkui yöt hänen vuoteensa vierellä. Eliser kertoi, ettei Jimmy aina saanut syötävää ennen kuin saapui iltaisin. Eliserin esimerkki juurrutti mieleeni, että meidän ei tarvitse olla rikkaita tai edes terveitä jakaaksemme omastamme toisille.

Samanlainen henki vallitsi myös vapaaehtoisryhmämme joukossa. Yksi ei voinut itse hyvin; toinen kärsi selkäsäryistä. Jokainen kuitenkin pani potilaiden tarpeet oman mukavuutensa edelle. Se antoi minulle tarvitsemaani rohkaisua. Me kaikki olimme toisinaan tunneperäisesti, henkisesti ja fyysisesti uuvuksissa, mutta tuimme toisiamme ja jatkoimme työtämme. Mikä unohtumaton kokemus! Olen kiitollinen saadessani kuulua samaan järjestöön huomaavaisten, rakkaudellisten ja uhrautuvaisten kristittyjen kanssa.

Ennen Haitista lähtöäni kaksi potilasta, joilta oli amputoitu oikea käsi, onnistuivat kirjoittamaan minulle kiitoskirjeet. He vaativat, että lukisin ne vasta lentokoneessa, joten tein niin. Kirjeet liikuttivat minua, enkä voinut lakata itkemästä.

Kotiinpaluuni jälkeen olen pitänyt yhteyttä joihinkin Haitissa tapaamiini uusiin ystäviin. Vaikeuksien ja kriisien aikana ystävyyssuhteet joutuvat koetukselle ja niistä tulee lujia. Uskon, että meidän ystävyytemme kestää mitkä tahansa tulevat vaikeudet. Tunnen saaneeni suuren etuoikeuden.