Kirje Madagaskarista

Se kuulosti kauniilta musiikilta

MIEHENI ja minä olimme lähdössä uudelle lähetysalueellemme Madagaskariin. Jätimme jäähyväiset kotiväelle ja ystäville ja nielimme kyyneleet luottaen siihen, että Jehova istuttaisi meidät sellaiseen paikkaan, johon voisimme juurtua.

Emme koskaan unohda ensimmäistä seurakunnan kokousta uudella alueellamme. Näytti siltä kuin Vartiotornin tutkistelua vetävä veli olisi johtanut sinfoniaorkesteria. Ymmärsimme kieltä niin huonosti, että puhe kuulosti meistä kauniilta musiikilta. Kestäisi vielä pitkään ennen kuin olisimme varmoja siitä, mitä ihmiset ympärillämme puhuivat.

Kun ensimmäisen kerran ymmärsin kokouksessa lisäkysymyksen, vastasin siihen spontaanisti itsekseni ääneen. Lähistöllä istuvat kuulivat sen, ja minulla oli naurussa pidättelemistä. Se oli noloa mutta myös innostavaa, koska olin todellakin ymmärtänyt jotain, mitä kokouksessa puhuttiin.

Sen sijaan että olisin ollut evankelioimistyössä esimerkkinä toisille ja auttanut heitä, tunsin olevani se, jota talutettiin kädestä. Veljet ja sisaret opettivat minulle lempeästi, miten puhua ymmärrettävästi kenttäpalveluksessa ja mitä raamatunkohtia käyttää.

Ollessamme eräänä päivänä palveluksessa muuan pikkupoika huusi perääni: ”Vazaha! Vazaha!” Tämä malagassinkielinen sana tarkoittaa ’ulkomaalaista’. Nopeutimme askelia siinä toivossa, etteivät muut lapset keksisi liittyä huutokuoroon. Mutta sitten muuan toinen poika alkoi nuhdella huutajaa: ”Ei hän ole mikään ulkomaalainen. Hänhän osaa meidän kieltämme.” Seurassani olevan paikallisen sisaren oli tulkattava heidän sanansa minulle, sillä he puhuivat niin nopeasti, etten saanut niistä selvää. Sydämessäni ailahti ilo: Madagaskar alkoi vihdoinkin tuntua kodilta!

Useammin kuin kerran kävi myös niin, että tuntiessani itseni yksinäiseksi, pieni käsi tarttui käteeni ja katsahtaessani alas näin hymyilevät kasvot, jotka tuntuivat iloitsevan näkemisestäni, vaikken osannutkaan kieltä kunnolla.  Seurakunnan lapset ja nuoret ovat suuri siunaus Jehovalta. Nuoresta sisaresta Hasinasta on tullut henkilökohtainen tulkkini. Hän näyttää ymmärtävän minua silloinkin kun kukaan muu ei ymmärrä. Yrittäessäni puhua seurakunnassa ystäville Hasina tulee usein avukseni ja selittää heille, mitä oikein tarkoitan.

Mieheni ja minä kuuluimme seurakuntaan, jota oltiin jakamassa kahdeksi. Sen vuoksi raamatuntutkistelut, joita johdettiin uuden seurakunnan alueella asuville kiinnostuneille, oli siirrettävä toisille julistajille. Muuan sisar kannusti minua ottamaan johdettavakseni yhden hänen tutkisteluistaan. Minua pelotti, ja yritin selittää hänelle, etten ollut siihen vielä valmis, mutta hän ei antanut periksi. Hän vakuutti minulle, että pystyisin siihen Jehovan avulla. Hän katsoi minuun lempeillä, ystävällisillä silmillään ja selitti mahdollisimman yksinkertaisella kielellä, että kykenisin pian opettamaan toisia sillä tavalla kuin halusin. Hänen sanansa rohkaisivat minua suuresti.

Sittemmin tuo tutkisteluoppilas on edistynyt hyvin. Ollessani erään kerran ulkona kuulin hänen huutavan nimeäni. Hän ja hänen miehensä olivat menossa laillistamaan avioliittoaan. Mieskin on alkanut tutkia, ja yhdessä he pyrkivät saavuttamaan monia hengellisiä tavoitteita, joista yksi on kaste. Tämä tuo minulle iloa, vaikka tiedänkin, että Jehova itse vetää ihmisen luokseen, emme me.

Olemme oppineet paljon uusia asioita määräalueellamme. Vaikka kaipaammekin kotimaahan jääneitä ystäviä ja sukulaisia, meistä tuntuu kuin olisimme ottaneet jotain heistä mukaamme tänne uuteen maahan. Kerromme heistä usein täkäläisille veljille ja sisarille, ja nykyään nämä jopa tiedustelevat heidän kuulumisiaan. Odotamme innokkaasti aikaa, jolloin ”perheemme” voivat yhdistyä ja tavata toisensa.

Ihmisten puhe kuulostaa minusta edelleen musiikilta. Nyt kuitenkin ymmärrän sanat. Odotan, että jonain päivänä voin yhtyä tuohon musiikkiin harmonisesti enkä enää töksäyttele vain lyhyitä lausahduksia kuin trumpetintörähdyksiä. Jeesus sanoi: ”Älkää – – olko koskaan huolissanne seuraavasta päivästä, sillä seuraavalla päivällä on omat huolensa.” (Matteus 6:34.) Niinpä siis opettelemme yhden ”nuotin”, sanan, kerrallaan. Tällä haavaa haluan jatkaa korvien, mielen ja sydämen virittämistä niin, että voin työskennellä rinta rinnan kärsivällisten ja rakkaudellisten veljiemme ja sisartemme kanssa täällä Madagaskarissa.

[Kuva s. 25]

Saarnaamassa Hasinan kanssa.