Kirje Kinshasan Kongosta

Tulivuoren varjossa

NOUSEVA aurinko maalaa taivaan punertavan oranssiksi Goman kaupungin yllä. Horisontissa kohoaa yksi maailman aktiivisimmista tulivuorista, henkeäsalpaava Nyiragongo. Sen avoimesta kraatterista kohoaa jatkuvasti savua, joka öisin muuttuu punaiseksi, kun siihen heijastuu vuoren uumenissa hehkuva laava.

Nyiragongo purkautui voimalla viimeksi vuonna 2002. Monet ystävämme ja naapurimme täällä Gomassa menettivät purkauksessa koko omaisuutensa. Siellä, missä kuljemme mieheni kanssa saarnaamassa, maa on paikoin rosoista laavakiveä, ja kuvittelen, millaista olisi kävellä kuun pinnalla. Kovettuneen laavan vastakohta ovat paikalliset asukkaat. Näiden eläväisten ihmisten sydän on pehmeä ja avoin hyvälle uutiselle, jota kerromme, ja sen vuoksi palvelus tämän tulivuoren varjossa on iloista seikkailua.

Lauantaiaamuna herään innokkaan odotuksen vallassa. Aiomme mieheni sekä luonamme kyläilevien ystävien ja toisten lähetystyöntekijöiden kanssa saarnata koko päivän Mugungan pakolaisleirissä, joka sijaitsee aivan kaupungin tuntumassa sen länsipuolella. Monet ovat siellä paossa kotikaupunkinsa väkivaltaisia taisteluja.

Pakkaamme auton täyteen ranskan-, swahilin- ja kinjaruandankielistä raamatullista kirjallisuutta ja lähdemme matkaan. Ajaessamme kuoppaista Saketietä pitkin kaupunki alkaa heräillä. Nuoret miehet työntävät itse tehtyjä chukuduja, potkulautaa muistuttavia puisia kulkuvälineitä, jotka on lastattu kukkuroilleen tavaraa. Tien varressa kävelee värikkäisiin kietaisuhameisiin pukeutuneita naisia pehmein askelin suuret kantamukset päänsä päällä. Moottoripyörätaksit kiidättävät ihmisiä töihin ja torille. Maisemaa täplittävät mustanruskeiksi likaantuneet puutalot, joiden oven- ja ikkunanpuitteet on maalattu sinisiksi.

Saavumme Ndoshon valtakunnansalille, missä tapaamme muita leiriin lähdössä olevia Jehovan todistajia. On koskettavaa nähdä joukossa lapsia, leskiä, orpoja ja liikuntarajoitteisia. Monet heistä ovat kokeneet hirvittäviä kärsimyksiä, mutta alettuaan noudattaa Raamatun periaatteita heidän elämänsä on muuttunut paljon paremmaksi. Raamatun toivo palaa kirkkaana heidän sydämessään, ja he haluavat innokkaasti kertoa siitä muillekin. Lyhyessä kokouksessa saamme ehdotuksia raamatunkohdista, joilla voisimme rohkaista leirin asukkaita, ja sen jälkeen  meitä lähtee matkaan 130 hengen joukko nelivetoisella kuorma-autolla ja viidellä minibussilla.

Puolen tunnin kuluttua olemme leirissä. Laavakentälle on pystytetty satoja pieniä, valkoisia telttoja, ja leirin keskellä on siisteissä riveissä käymälöitä ja pyykinpesupaikkoja. Ihmisiä näkyy kaikkialla – pyykkiä pesemässä, ruokaa laittamassa, papuja perkaamassa ja telttansa edustaa lakaisemassa.

Tapaamme miehen, jota kutsutaan Papa Jacquesiksi ja joka vastaa eräästä leirin osasta. Hän on huolissaan siitä, miten osaisi kasvattaa lapsensa näinä vaikeina aikoina, ja on innoissaan, kun annamme hänelle kirjan Nuoret kysyvät – käytännöllisiä vastauksia. Hän sanoo, että luettuaan sen hän haluaisi koota pieniä ryhmiä kertoakseen oppimastaan toisillekin.

Vähän matkan päässä jututamme Mama Beatricea. Hän kysyy, miksi Jumala sallii kärsimyksiä, ja arvelee, että Jumala rankaisee häntä jostain. Hänen miehensä kuoli sodassa, yksinhuoltajatytär kasvattaa leirissä pientä lasta, ja poika siepattiin joitakin kuukausia aikaisemmin, eikä hän tiedä, missä tämä on.

Mama Beatricen surulliset sanat saavat minut miettimään, miltä Jobista mahtoi tuntua, kun hirvittävät uutiset kantautuivat hänen korviinsa. Näytämme naiselle Raamatusta, mistä kärsimykset johtuvat, ja vakuutamme, että hänen koetuksensa eivät ole rangaistus Jumalalta (Job 34:10–12; Jaakobin kirje 1:14, 15). Kerromme myös muutoksista, joita Jumala toteuttaa pian maan päällä Valtakuntansa välityksellä. Hänen kasvoilleen leviää hymy, ja hän sanoo jatkavansa ehdottomasti Raamatun tutkimista ja avun rukoilemista Jumalalta.

Koko ryhmämme on nauttinut päivästä, ja meistä tuntuu, että Jehova todella auttoi meitä antamaan toivoa ja rohkaisua tapaamillemme ihmisille. Lähtiessämme leiristä monet heiluttavat meille hyvästiksi meiltä saamiaan traktaatteja, lehtiä ja kirjoja.

Kotimatkalla minulla on aikaa miettiä päivän tapahtumia ja tunnen syvää kiitollisuutta. Muistan Papa Jacquesista huokuneen arvostuksen, Mama Beatricen silmistä heijastuneen helpotuksen ja sen vanhan naisen lujan kädenpuristuksen, joka ei pystynyt kommunikoimaan kanssani muuten kuin hymyilemällä. Ajattelen niitä nuoria, jotka esittivät älykkäitä kysymyksiä ja ilmaisivat ikäisekseen poikkeuksellista kypsyyttä. Ihailen noiden ihmisten sisukkuutta, jotka sanoin kuvaamattomien kärsimysten jälkeenkin pystyvät vielä hymyilemään ja nauramaan.

Täällä päin maailmaa voimme nähdä, miten vilpittömästi monet muutkin yrittävät helpottaa noiden kovia kokeneiden ihmisten elämää. On todella arvokasta, että voi näyttää Raamatusta pysyvän ratkaisun ihmisten ongelmiin. Olen hyvin onnellinen siitä, että saan osallistua suurimpaan hengelliseen avustuskampanjaan, minkä maailma tulee koskaan näkemään.