Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Halusin olla kuin Jeftan tytär

Halusin olla kuin Jeftan tytär

Halusin olla kuin Jeftan tytär

Kertonut Joanna Soans

Sydämessäni heräsi jo teini-iässä voimakas halu tulla Jeftan tyttären kaltaiseksi. Kerron nyt, missä mielessä toivoin sitä ja miten sittemmin aloin elää pitkälti samaan tapaan kuin hän eli.

OLIN Jehovan todistajien konventissa ensi kertaa Bombayssa (nyk. Mumbai) vuonna 1956, ja se muutti elämäni. Minuun teki suuren vaikutuksen puhe, jossa kerrottiin Jeftan tyttärenä tunnetusta Raamatun henkilöstä.

Jeftan tytär oli ilmeisesti vasta teini-ikäinen, kun hän lupautui pysymään naimattomana koko ikänsä, jotta hänen isänsä saattoi pitää vannomansa valan. Tytär palveli Jehovan huoneessa tabernaakkelissa loppuelämänsä. (Tuomarit 11:28–40.)

Halusin kovasti elää samalla tavalla. Se oli kuitenkin kaikkea muuta kuin helppoa, sillä Intiassa ei siihen aikaan ollut tapana olla menemättä naimisiin.

Kotitausta

Vanhemmilleni Benjamin ja Marcelina Soansille syntyi kuusi lasta, joista minä olin viides. Asuimme Intian länsirannikolla Udupin kaupungissa, ja äidinkielemme oli tulu, jota puhuu pari miljoonaa ihmistä. Kävimme kuitenkin useimpien udupilaislasten tavoin kannadankielistä koulua.

Naimisiinmeno ja lasten saaminen ovat aina olleet tuolla seudulla keskeisellä sijalla elämässä. En muista edes oppineeni tulunkielisiä vastineita sanoille ”naimattomuus”, ”yksinäisyys” tai ”koti-ikävä”, aivan kuin noita asioita ei olisi ollut olemassakaan. Esimerkiksi meidän perhe asui yhdessä isovanhempieni, enojeni, tätieni ja 12 serkkuni kanssa.

Tuluyhteisö on perinnäisesti ollut matriarkaalinen, joten lasten on katsottu kuuluvan äidin sukuun ja jatkavan sitä ja tyttäret ovat saaneet perinnöstä suuremman osan kuin pojat. Joissakin paikoissa tytär on jäänyt avioitumisen jälkeen asumaan äitinsä luo ja mies on muuttanut hänen luokseen.

Meillä jotkin asiat olivat toisin, sillä perheemme oli kääntynyt kristinuskoon. Kokoonnuimme isoisän johdolla joka ilta yhteen rukoilemaan ja lukemaan ääneen tulunkielistä Raamattua. Aina kun hän avasi kuluneen Raamattunsa, tuntui kuin hän olisi avannut jalokivirasian, niin kiehtovaa sitä oli kuunnella. Mietin usein psalmin 23:1 sanoja: ”Jehova on minun Paimeneni. Ei minulta mitään puutu.” Kuka oli tuo Jehova, ja miksi häntä sanottiin paimeneksi?

Suomukset putoavat silmistäni

Vaikea taloudellinen tilanne toisen maailmansodan jälkeen pakotti meidät muuttamaan lähes tuhannen kilometrin päähän Bombayhin. Siellä kaksi Jehovan todistajaa tuli vuonna 1945 keskustelemaan isän kanssa, ja he jättivät hänelle erään Raamattua käsittelevän kirjasen. Isä imi itseensä sen sanoman kuin rutikuiva maa sateen ja alkoi kertoa siitä muille kannadaa puhuville. 50-luvun alussa pienestä tutkisteluryhmästä tuli Bombayn ensimmäinen kannadankielinen seurakunta.

Isä ja äiti opettivat meitä lapsia tutkimaan syvällisesti Raamattua ja antoivat hyvää valmennusta opetustyöhön. He löysivät joka päivä aikaa rukoilla ja tutkia kanssamme. (5. Mooseksen kirja 6:6, 7; 2. Timoteukselle 3:14–16.) Eräänä päivänä lukiessani Raamattua minusta tuntui kuin suomukset olisivat pudonneet silmistäni. Oivalsin, että Jehovaa verrataan paimeneen siksi, että hän opastaa, ruokkii ja suojelee palvelijoitaan (Psalmit 23:1–6; 83:18).

Jehova on ohjannut minua kädestä pitäen

Kävin kasteella pian vuoden 1956 ikimuistoisen Bombayn konventin jälkeen. Puolen vuoden kuluttua seurasin isoveljeni Prabhakarin esimerkkiä ja aloitin kokoaikaisen evankelioimistyön. Halusin innokkaasti kertoa Raamatun totuuksista toisille, mutta heti kun avasin suuni, sitä alkoi kuivata, ja kompastelin sanoissa ja ääneni vapisi. Tajusin, että pystyisin tekemään tuota työtä vain Jehovan avulla.

Jehova auttoi minua kanadalaisten lähetystyöntekijöiden Homer ja Ruth McKayn välityksellä, jotka olivat käyneet Jehovan todistajien lähetyskoulun New Yorkissa vuonna 1947. He ikään kuin pitivät minua kädestä, kun otin kömpelösti ensi askeleitani evankelioimistyössä. Ruth harjoitteli säännöllisesti kanssani sitä, mitä sanoisin ovelta-ovelle-työssä. Hän osasi saada minut rauhoittumaan. Hän otti tärisevät käteni omiinsa ja sanoi: ”Älä ole huolissasi, kultaseni. Kokeillaan seuraavaa taloa.” Hänen levollinen äänensä valoi minuun rohkeutta.

Sitten kuulin, että saisin palvelustoverikseni minua vanhemman ja kokeneemman opettajan nimeltä Elizabeth Chakranarayan. Ensin ihmettelin, miten oikein tulisin toimeen tuon huomattavasti minua vanhemman sisaren kanssa, mutta kävi ilmi, että hän oli juuri sellainen toveri, jota tarvitsin.

”Emme koskaan ole yksin”

Meidät määrättiin ensin historialliseen Aurangabadin kaupunkiin noin 400 kilometrin päähän Bombaysta itään. Ei kestänyt kauan, kun tajusimme, että tuossa lähes miljoonan asukkaan kaupungissa ei ollut muita todistajia kuin me kaksi. Lisäksi minun piti opetella puhumaan alueen pääkieltä marathia.

Ajoittain kärsin voimakkaista yksinäisyyden tunteista ja itkin kuin äiditön lapsi, mutta Elizabeth kannusti minua äidillisesti sanoen: ”Voimme joskus tuntea itsemme yksinäiseksi, mutta tosiasiassa emme koskaan ole yksin. Vaikka ystäväsi ja sukulaisesi ovat kaukana, Jehova on aina lähelläsi. Tee hänestä ystäväsi, niin yksinäisyytesi haihtuu hetkessä.” Vaalin tätä neuvoa vielä tänäkin päivänä.

Kun meillä ei ollut rahaa käyttää julkisia kulkuneuvoja, saatoimme kävellä jopa 20 kilometriä päivässä tomussa ja liejussa, helteessä ja kylmässä. Kesällä lämpö nousi usein 40 asteeseen, ja monsuunisateiden aikaan jotkin alueet olivat liejuisia monta kuukautta. Meidän mielestämme ihmisten näkemykset olivat kuitenkin usein haasteellisempia kuin säät.

Naisilla ei ollut tapana puhua miesten kanssa julkisesti, elleivät olleet näille sukua, eikä nainen yleensä opettanut miestä. Siksi meitä pilkattiin ja kohdeltiin kaltoin. Ensimmäisten kuuden kuukauden aikana meitä oli viikoittaisissa raamatullisissa kokouksissamme vain me kaksi, mutta ajan mittaan sinne tuli kiinnostuneitakin. Pian meitä oli pieni ryhmä, ja jotkut lähtivät jopa palvelukseen kanssamme.

”Hio jatkuvasti taitojasi”

Noin kahden ja puolen vuoden kuluttua meidät määrättiin takaisin Bombayhin. Elizabeth jatkoi saarnaamista, mutta minua pyydettiin auttamaan isääni, joka silloin käänsi yksinään raamatullista kirjallisuuttamme kannadaksi. Hän oli iloinen avusta, sillä hänellä oli paljon vastuuta myös seurakunnassa.

Vuonna 1966 vanhempani päättivät palata Udupiin. Lähtiessään Bombaysta isä sanoi: ”Hio jatkuvasti taitojasi, tyttäreni. Käännä yksinkertaisesti ja selvästi. Älä luota liikaa itseesi vaan pysy nöyränä. Turvaudu Jehovaan.” Nämä olivat hänen viimeiset neuvonsa minulle, sillä pian Udupiin paluun jälkeen hän kuoli. Olen aina pyrkinyt toimimaan hänen sanojensa mukaan tehdessäni käännöstyötä.

Ei tarvetta avioitua

Intiassa vanhemmat ovat perinnäisesti järjestäneet lastensa avioliitot ja kannustaneet heitä perustamaan perheen jo nuorina. Siksi minulta kyseltiin usein, enkö jo haluaisi vakiintua ja mennä naimisiin. ”Kuka sinusta huolehtii vanhana? Etkö ole yksinäinen?” ihmeteltiin.

Joskus tällaiset toistuvat kommentit tuntuivat ahdistavilta, ja vaikken näyttänyt tunteitani julkisesti, vuodatin sydämeni Jehovalle heti kun olin yksin. Minua lohdutti se, että hän ei pitänyt minua naimattomuuteni vuoksi vajavaisena. Lujittaakseni päätöstäni palvella häntä huomiota hajottamatta ajattelin Jeftan tytärtä ja Jeesusta, jotka kumpikin pysyivät naimattomina ja keskittyivät täysin Jumalan tahdon tekemiseen (Johannes 4:34).

Lahja Jehovalta

Elizabeth ja minä pysyimme läheisinä ystävinä lähes 50 vuotta, kunnes hän kuoli 98-vuotiaana vuonna 2005. Viimeisinä vuosina hänen näkönsä oli niin heikko, ettei hän pystynyt enää lukemaan Raamattua, joten suuren osan päivästä hän esitti Jumalalle rukouksia, joista heijastui läheinen suhde häneen. Joskus luulin, että hän keskusteli jonkun kanssa jostain raamatunkohdasta, mutta sitten huomasin, että hän puhuikin Jehovalle. Jumala oli hänelle todellinen, ja hän eli aivan kuin olisi ollut kirjaimellisesti hänen vierellään. Olen oppinut tämän olevan avain siihen, että voi palvella Jumalaa vakaasti kuin Jeftan tytär. Olen syvästi kiitollinen Jehovalle siitä, että hän antoi minulle vanhemman ja kypsemmän sisaren ohjaamaan minua nuorena ja auttamaan minua elämän kamppailuissa (Saarnaaja 4:9, 10).

Miten siunauksellista onkaan ollut palvella Jehovaa Jeftan tyttären tavoin! Naimattomuus ja Raamatun neuvojen noudattaminen ovat tehneet elämästäni rikasta ja palkitsevaa – se on mahdollistanut ”alinomaisen Herran palvelemisen huomiota hajottamatta” (1. Korinttilaisille 7:35).

[Kuva s. 28]

Isä pitää puhetta Bombayssa 50-luvulla.

[Kuva s. 28]

Elizabethin kanssa vähän ennen hänen kuolemaansa.

[Kuva s. 29]

Mainostamme raamatullista esitelmää Bombayssa vuonna 1960.

[Kuva s. 29]

Työtoverien kanssa käännöstoimistossa.