▪ Ennen taivaaseen nousemistaan Jeesus antoi opetuslapsilleen selvät ohjeet siitä, miten heidän piti jatkaa palvelustaan, mutta ei antanut mitään ohjetta siitä, miten heidän piti suhtautua politiikkaan (Matteus 28:18–20). Opetuslapset toimivat siksi edelleen hänen aikaisemmin esittämänsä periaatteen mukaisesti: ”Maksakaa takaisin keisarille, mikä on keisarin, mutta Jumalalle, mikä on Jumalan.” (Markus 12:17.)

Miten tämä periaate auttoi Jeesuksen seuraajia elämään maailmassa olematta kuitenkaan osa siitä? Miten he saattoivat tietää, mikä kuului keisarille eli valtiolle ja mikä Jumalalle?

Apostoli Paavali ei pitänyt politiikkaan osallistumista sopivana. ”Paavali oli valmis Rooman kansalaisuuteensa vedoten vaatimaan suojakseen hänelle kuuluvaa oikeuskäsittelyä, mutta hän ei osallistunut poliittiseen keskusteluun aikansa yhteiskunnallisista kysymyksistä”, sanotaan kirjassa Beyond Good Intentions—A Biblical View of Politics.

Millaisia ohjeita Paavali antoi toisille kristityille? Samassa kirjassa jatketaan: ”Hänen kirjeensä sellaisten tärkeiden kaupunkien kuin Korintin, Efesoksen ja jopa Rooman uskoville eivät ilmennä minkäänlaista kiinnostusta maallisiin poliittisiin kiistoihin.” Lisäksi kirjassa todetaan, että Paavali ”käski olemaan alamainen valtiovallalle, muttei yhdessäkään monista kirjeistään kertaakaan ilmaissut, että paikallisen seurakunnan olisi pitänyt antaa tukensa julkisille laitoksille jossakin nimenomaisessa poliittisessa toiminnassa”. (Roomalaisille 12:18; 13:1, 5–7.)

Kymmeniä vuosia Paavalin kuoleman jälkeen kristityt pitivät edelleen tiukasti erillään velvollisuutensa Jumalaa ja valtiota kohtaan. He suhtautuivat kunnioittavasti poliittisiin valtoihin mutta eivät ottaneet osaa poliittiseen toimintaan. Heistä kerrotaan: ”Vaikka varhaiskristityt uskoivatkin, että heidän velvollisuutensa oli kunnioittaa vallanpitäjiä, he eivät pitäneet sopivana osallistua politiikkaan.” (Beyond Good Intentions—A Biblical View of Politics.)

Noin 300 vuotta Kristuksen kuoleman jälkeen tilanne kuitenkin muuttui. Teologi Charles Villa-Vicencio sanoo: ”Kun poliittiset rakennelmat muuttuivat Konstantinuksen alaisuudessa, monet kristityt alkoivat ilmeisesti mennä mukaan siviilihallintoon ja armeijaan ja ottaa vastaan poliittisia virkoja.” (Between Christ and Caesar.) Tämä johti siihen, että 300-luvun loppupuolella tuosta uskonnon ja politiikan sekoituksesta oli tullut Rooman valtionuskonto.

Nykyäänkin monet Kristuksen seuraajiksi tunnustautuvat uskontokunnat kannustavat jäseniään ottamaan osaa politiikkaan. Ne eivät kuitenkaan jäljittele Kristusta eivätkä noudata ensimmäisellä vuosisadalla eläneiden kristittyjen esimerkkiä.