Jehova on avannut silmäni

Kertonut Patrice Oyeka

Iltapäivä oli jo pitkällä. Vietettyäni jälleen yhden päivän synkässä pimeydessä – sokeana, yksinäisenä, radion loputonta jaaritusta kuunnellen – päätin tehdä lopun kurjasta elämästäni. Sekoitin kupilliseen vettä myrkyllistä jauhetta ja panin kupin eteeni pöydälle. Ennen kuolettavan juoman nauttimista halusin mennä vielä viimeisen kerran kylpyyn ja pukea sitten ylleni siistit vaatteet. Miksi halusin tehdä itsemurhan, ja miten on mahdollista, että olen edelleen elossa kertomassa tarinaani?

SYNNYIN 2. helmikuuta 1958 Kasaï Orientalin maakunnassa Kongon demokraattisessa tasavallassa. Menetin isäni yhdeksänvuotiaana ja vartuin isoveljeni huostassa.

Koulun jälkeen sain töitä kumipuuplantaasilta. Laatiessani eräänä aamuna vuonna 1989 raporttia toimistossani huomasin yhtäkkiä, että ympärilläni oli pilkkopimeää. Luulin aluksi, että kyseessä oli sähkökatkos, mutta saatoin kuitenkin kuulla generaattorin äänen ja lisäksi oli vasta aamu. Kauhuissani tajusin, etten nähnyt mitään, en edes edessäni olevia papereita!

Soitin heti eräälle alaiselleni ja pyysin häntä viemään minut työpaikkalääkärin luo. Todettuaan, että silmieni verkkokalvo oli repeytynyt ja että tilani oli vakava, hän lähetti minut pääkaupunkiin Kinshasaan kokeneemman lääkärin vastaanotolle.

Elämä Kinshasassa

Kinshasassa kävin monien silmälääkäreiden luona, mutta yksikään heistä ei kyennyt auttamaan minua. Oltuani sairaalassa 43 päivää lääkärit totesivat, että jäisin sokeaksi loppuelämäkseni. Sukulaiseni veivät minua sen jälkeen moniin eri kirkkoihin ihmeparannuksen toivossa, mutta siitäkään ei ollut mitään hyötyä.

Lopulta luovuin toivosta saada näköni takaisin ja vajosin kokonaan synkkään pimeyteen. Olin menettänyt paitsi näköni myös työpaikkani. Lisäksi vaimoni jätti minut ja vei mennessään kaikki tavaramme. Minua hävetti lähteä ulos tai olla toisten seurassa. Minusta tuli syrjään vetäytyvä erakko, ja vietin kaiket päivät neljän seinän sisällä tuntien itseni täysin hyödyttömäksi.

Yritin kahdesti riistää hengen itseltäni. Toisella kerralla, jota kuvailin alussa, minut pelasti pieni sukulaispoika. Ollessani kylvyssä hän otti myrkkykupin ja kaatoi sen sisällön maahan. Onneksi hän ei kuitenkaan itse juonut siitä. Etsiessäni kuppia en suureksi pettymyksekseni enää löytänyt sitä, ja siksi jouduin tunnustamaan sukulaisilleni, mitä olin aikonut tehdä.

Olen Jumalalle kiitollinen siitä, että sukulaiseni pitivät minua silmällä eivätkä itsemurha-aikeeni onnistuneet.

Ilo palaa elämään

Eräänä sunnuntaina vuonna 1992 istuskelin kotona tupakalla, kun luokseni tuli kaksi  ovelta ovelle kulkevaa Jehovan todistajaa. Huomattuaan minun olevan sokea he lukivat minulle Jesajan 35:5:n, jossa sanotaan: ”Silloin avautuvat sokeiden silmät ja kuurojen korvat aukenevat.” Olin pakahtua ilosta kuullessani nuo sanat! Todistajat eivät puhuneet ihmeparannuksesta niin kuin oli puhuttu kirkoissa, joissa olin käynyt, vaan selittivät, että voisin saada näköni takaisin Jumalan lupaamassa uudessa maailmassa, jos vain oppisin tuntemaan hänet (Johannes 17:3). Ryhdyin heti tutkimaan Raamattua todistajien kanssa Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä -kirjan avulla. Lisäksi aloin käydä kaikissa valtakunnansalilla pidettävissä kokouksissa ja muutin elämäntapojani. Lopetin muun muassa tupakanpolton.

Sokeus oli kuitenkin hengellisen edistymisen tiellä, joten menin sokeille tarkoitettuun kouluun oppiakseni lukemaan ja kirjoittamaan pistekirjoitusta. Sen ansiosta saatoin ottaa osaa valmennukseen, jota sananpalvelijoille annetaan valtakunnansalissa. Pian myös lähdin mukaan paikkakunnallamme tehtävään saarnaamistyöhön. Ilo tuntui palanneen elämään. Edistymiseni jatkui, vihin elämäni Jehovalle, ja minut kastettiin 7. toukokuuta 1994.

Kun rakkauteni Jehovaa ja ihmisiä kohtaan syveni, kasvoi myös haluni aloittaa kokoaikainen sananpalvelus. Olenkin palvellut vakituisena tienraivaajana 1. joulukuuta 1995 alkaen. Vuoden 2004 helmikuusta lähtien minulla on ollut ilo toimia seurakunnassamme vanhimpana, ja toisinaan minua pyydetään pitämään raamatullinen puhe jossain muussa seurakunnassa lähiseudulla. Saan suurta iloa kaikista näistä siunauksista, ja ne ovat muistutus siitä, ettei mikään vamma voi estää meitä palvelemasta Jehova Jumalaa, jos se vain on halumme.

Jehova on antanut minulle ”silmät”

Kuten jo kerroin, vaimoni jätti minut, kun minusta tuli sokea. Olen kuitenkin saanut Jehovalta aivan erityisen lahjan: Anny Mavambu suostui kosintaani vammastani huolimatta ja toimii nyt ikään kuin silminäni. Koska hänkin on kokoaikainen evankelista, hän on aina kanssani palveluksessa, ja hän myös lukee minulle lähdeaineiston puheitani varten, niin että voin tehdä muistiinpanoja pistekirjoituksella. Hän on minulle suuri siunaus. Hänen ansiostaan olen saanut nähdä Sananlaskujen 19:14:n pitävän paikkansa: ”Talo ja varallisuus ovat perintö isiltä, mutta ymmärtäväinen vaimo on Jehovalta.”

Jehova on siunannut Annya ja minua myös kahdella lapsella, pojalla ja tytöllä. Odotan kovasti sitä, että saan nähdä heidän kasvonsa paratiisissa. Suuri siunaus on lisäksi se, että isoveljeni on omaksunut Raamatun totuuden ja käynyt kasteella. Hän antaa meidän asua samassa pihapiirissä, ja me kaikki kuulumme samaan seurakuntaan.

Haluan sydämestäni palvella edelleen Jumalaa sokeudestani huolimatta, sillä hän on siunannut minua monin tavoin (Malakia 3:10). Rukoilen joka päivä, että hänen Valtakuntansa tulisi ja poistaisi kaikki kärsimykset maan päältä. Opittuani tuntemaan Jehovan voin rehellisesti sanoa: ”Jehovan siunaus rikkaaksi tekee, eikä hän lisää siihen mitään tuskaa.” (Sananlaskut 10:22.)

[Kuvat s. 13]

Pitämässä raamatullista puhetta; perheeni ja veljeni kanssa