Kertonut Olivier Randriamora

”Osaanhan elää niukkuudessa, osaanhan olla runsaudessa. Kaikessa ja kaikissa oloissa olen oppinut sekä kylläisenä olemisen että nälän näkemisen – – salaisuuden. Kaikkeen minulla on voimaa hänen välityksellään, joka voimistaa minua.” (Fil. 4:12, 13.)

NÄMÄ apostoli Paavalin sanat ovat kauan rohkaisseet minua ja vaimoani Olya. Kun olemme täällä Madagaskarissa palvelleet Jehovaa ja luottaneet kaikissa olosuhteissa häneen, olemme Paavalin tavoin oppineet ”salaisuuden”.

Vuonna 1982 ollessamme kihloissa Olyn äiti alkoi tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Pian minullekin johdettiin raamatuntutkistelua, ja myöhemmin Oly liittyi siihen mukaan. Menimme naimisiin vuonna 1983, olimme kasteella vuonna 1985, ja heti sen jälkeen aloimme toimia osa-aikaisina tienraivaajina. Heinäkuussa 1986 meistä tuli vakituisia tienraivaajia.

Syyskuussa 1987 aloimme palvella erikoistienraivaajina. Ensimmäinen määräalueemme oli Luoteis-Madagaskarissa sijaitseva pieni kaupunki, jossa ei ollut seurakuntaa. Madagaskarissa on vajaat kaksikymmentä etnistä ryhmää ja lukuisa määrä heimoja, joten sosiaaliset tavat ja perinteet poikkeavat toisistaan huomattavasti. Virallinen kieli on malagassi, mutta lisäksi on erilaisia murteita. Niinpä aloimme opetella uuden alueemme murretta, minkä ansiosta yhteisön oli helpompi hyväksyä meidät.

Alussa pidin joka sunnuntai esitelmän, jonka jälkeen Oly taputti tunnollisesti käsiään. Muita ei sitten ollutkaan läsnä. Pidimme myös kaikki teokraattisen palveluskoulun puheet. Oly esitti harjoituspuheensa kuvitteelliselle ovenavaajalle. Helpotus oli suuri, kun kierrosvalvoja ehdotti huomaavaisesti, että yksinkertaistaisimme kokouksiamme.

Koska postinkulku oli epäsäännöllistä, emme aina saaneet ajallaan kuukausittaista määrärahaamme. Niinpä opimme tulemaan toimeen vähällä. Kerran meillä ei ollut rahaa lähteä bussilla kierroskonventtiin, joka oli tarkoitus pitää noin 130 kilometrin päässä. Muistimme erään uskonveljemme hyvän neuvon: ”Kertokaa huolenne Jehovalle, sillä hänen työtäänhän te teette.” Esitimme rukouksen ja päätimme mennä konventtiin kävellen. Mutta vähän ennen lähtöämme eräs veli tuli odottamatta käymään luonamme ja lahjoitti meille rahaa – juuri riittävästi bussimatkaa varten.

 KIERROSTYÖSSÄ

Helmikuussa 1991 minut nimitettiin kierrosvalvojaksi. Siihen aikaan pienessä ryhmässämme oli 9 julistajaa, joista 3 oli jo kastettu, ja kokouksissa kävi keskimäärin 50 henkeä. Saatuamme valmennusta palvelimme eräällä kierroksella pääkaupungissa Antananarivossa. Vuonna 1993 meidät lähetettiin uudelle alueelle maan itäosaan. Elinolot olivat siellä aivan toisenlaiset kuin kaupungissa.

Päästäksemme seurakuntiin ja erillään oleviin ryhmiin kuljimme jalkaisin jopa 150 kilometriä tiheämetsäisten vuorten yli. Pidimme mukana mahdollisimman vähän matkatavaraa. Noihin aikoihin kierrosvalvojan esitelmään kuului joskus diakuvaesitys, ja silloin kantamuksemme olivat tietysti painavampia. Oly kantoi projektoria ja minä auton akkua.

Seurakunnasta toiseen siirtyessämme kävelimme usein 40 kilometrin päivämatkoja. Patikoimme vuoristopolkuja ylös ja alas, ylitimme jokia ja kahlasimme mudassa. Toisinaan nukuimme tienvieressä, mutta yleensä yritimme etsiä kylän, josta ehkä saisimme yöpymispaikan. Joskus kysyimme majapaikkaa aivan tuntemattomilta ihmisiltä. Löydettyämme yösijan aloimme valmistaa ruokaa. Oly lainasi kattilan ja lähti hakemaan vettä lähimmästä joesta tai järvestä. Sillä välin minä lainasin kirveen hakatakseni polttopuita keittämistä varten. Tähän kaikkeen kului aikaa. Silloin tällöin ostimme elävän kanan, joka piti teurastaa ja puhdistaa.

Aterian jälkeen haimme lisää vettä peseytymistä varten. Joskus nukuimme keittiössä. Jos katto vuoti sateella, saatoimme nukkua seinään nojaten, jotta olisimme pysyneet kuivina.

Pidimme aina tärkeänä todistaa isäntäväelle. Saavuttuamme sitten hengellisten veljiemme ja sisartemme luo nämä ottivat meidät vastaan ylenpalttisen ystävällisesti ja vieraanvaraisesti. Heidän syvä arvostuksensa vierailumme johdosta korvasi matkan epämukavuudet.

Ollessamme uskonveljiemme luona autoimme mielellämme kotiaskareissa. Näin heille jäi aikaa lähteä kanssamme kenttäpalvelukseen. Emme odottaneet ylellisyyksiä tai erikoisruokia, jotka olisivat tulleet heille liian kalliiksi.

VIERAILUT SYRJÄISIIN RYHMIIN

Pidimme vierailuista erillään oleviin ryhmiin. Paikalliset veljet olivat laatineet toiminnantäyteisen aikataulun, ja meillä oli vain harvoin tilaisuus ”levähtää vähän” (Mark. 6:31). Eräällä paikkakunnalla todistajapariskunta oli kutsunut kotiinsa kaikki 40 raamatuntutkisteluoppilastaan voidaksemme olla mukana, kun heidän kanssaan tutkittiin. Oly hoiti sisaren kanssa noin 20 tutkistelua ja minä veljen kanssa toiset 20. Kun yksi oppilas lähti, toinen tutkistelu alkoi saman tien. Myöhemmin päivällä oli tauko seurakunnan kokousten vuoksi, minkä jälkeen raamatuntutkistelut taas jatkuivat. Tutkistelumaraton päättyi usein kahdeksan jälkeen illalla.

Vieraillessamme eräässä toisessa ryhmässä me kaikki suuntasimme aamukahdeksalta kohti naapurikylää. Matkan aikana yllämme oli vanhat vaatteet. Vaellettuamme pitkään metsän läpi pääsimme alueelle puolilta päivin. Vaihdoimme  puhtaat asut ja aloimme heti saarnata talosta taloon. Koteja oli vähän ja julistajia paljon, joten saimme koko alueen käytyä puolessa tunnissa. Sitten lähdimme seuraavaan kylään. Kun olimme käyneet sen, edessä oli pitkä paluumatka. Ensin tämä toimintatapa tuntui hiukan masentavalta. Olimme käyttäneet runsaasti aikaa ja nähneet paljon vaivaa mutta saarnanneet vain tunnin verran. Paikalliset todistajat eivät kuitenkaan valittaneet. He olivat edelleen innoissaan.

Eräs syrjäinen ryhmä oli Taviranambossa lähellä vuorenhuippua. Sikäläisen todistajaperheen talossa oli vain yksi huone, ja toinen lähellä oleva pieni rakennus toimi kokouspaikkana. Yhtäkkiä isäntämme alkoi huutaa kovalla äänellä: ”Veljet!” Seuraavalta huipulta ääni vastasi: ”Niin?” Isäntämme huusi taas: ”Kierrosvalvoja on tullut!” Kuului vastaus: ”Selvä!” Sanoma nähtävästi välitettiin edelleen muille, jotka asuivat vielä kauempana. Pian ihmisiä alkoi tulla koolle, ja kokoukseen saapui toistasataa henkeä.

ONGELMIA KULKUYHTEYKSISSÄ

Vuonna 1996 meidät siirrettiin kierrokselle, joka sijaitsee maan keskiylängöllä lähempänä Antananarivoa. Tälläkin kierroksella oli ongelmansa, kuten se, että syrjäisille alueille ei ollut säännöllistä julkista liikennettä. Olimme suunnitelleet vierailla eräässä ryhmässä Beankànassa (Besakayssa), noin 240 kilometrin päässä Antananarivosta. Sovimme matkasta erään kuljettajan kanssa, joka oli menossa tuohon suuntaan pienellä kuorma-autolla, ja nousimme autoon. Kyydissä oli noin 30 muuta matkustajaa, joista jotkut makasivat katolla ja toiset riippuivat lavan takaosassa.

Pian auto hajosi, kuten usein tapahtuu, ja jatkoimme matkaa kävellen. Muutaman tunnin taivallettuamme näkyviin tuli isompi kuorma-auto. Vaikka se oli jo täynnä ihmisiä ja tavaraa, kuljettaja pysähtyi. Pääsimme kyytiin ja saimme seisomapaikat. Myöhemmin saavuimme joelle, mutta sillalla tehtiin korjaustöitä. Jatkoimme taas matkaa jalkaisin ja pääsimme lopulta pieneen kylään, jossa asui erikoistienraivaajia. Emme olleet aikoneet vierailla heidän luonaan, mutta odottaessamme siltatyön valmistumista ja toista kulkuvälinettä olimme heidän kanssaan kenttäpalveluksessa.

Vasta viikon päästä tuli auto, jolla pääsimme jatkamaan matkaamme. Tie oli täynnä valtavia kuoppia. Meidän täytyi alituiseen työntää autoa  polviin asti ulottuvassa vedessä, usein kompastellen ja kaatuillen. Aamun pikkutunneilla saavuimme pieneen kylään, jossa jäimme pois kyydistä. Käännyimme päätieltä ja jatkoimme jalkaisin kohti määränpäätä kahlaten riisipeltojen halki vyötäröön asti ulottuvassa kuravedessä.

Vierailimme tuolla alueella ensimmäistä kertaa, joten päätimme todistaa joillekin riisipelloilla työskenteleville ja kysyä samalla, millä suunnalla paikalliset todistajat asuivat. Ilahduimme kovasti saadessamme tietää, että nuo työntekijät olivatkin hengellisiä veljiämme.

KANNUSTUSTA KOKOAIKAISEEN PALVELUKSEEN

Vuosien kuluessa on ollut hienoa nähdä, millaisia tuloksia toisten kannustaminen kokoaikaiseen palvelukseen tuottaa. Vieraillessamme eräässä seurakunnassa, jossa oli yhdeksän vakituista tienraivaajaa, ehdotimme, että jokainen heistä yrittäisi auttaa yhtä julistajaa aloittamaan tienraivauksen. Kun tulimme uudelleen puolen vuoden kuluttua, vakituisten tienraivaajien määrä oli kasvanut 22:een. Kaksi tienraivaajasisarta oli kannustanut seurakunnan vanhimpina palvelevia isiään aloittamaan tienraivauksen. Nämä veljet olivat puolestaan saaneet kolmannen vanhimman innostumaan. Jonkin ajan kuluttua tämä kolmas vanhin sai nimityksen erikoistienraivaajaksi, ja myöhemmin hän ja hänen vaimonsa aloittivat kierrostyön. Entä kaksi muuta vanhinta? Toinen palvelee kierrosvalvojana ja toinen valtakunnansalien vapaaehtoisrakentajana.

Kiitämme joka päivä Jehovaa hänen avustaan, koska ymmärrämme, että omassa voimassamme emme pysty saamaan aikaan mitään. Joskus tietenkin väsymme tai sairastumme, mutta olemme silti onnellisia, kun ajattelemme palveluksemme tuloksia. Jehova saa työnsä menestymään. Tunnemme kiitollisuutta siitä, että voimme tehdä siinä oman pienen osamme palvelemalla nykyään erikoistienraivaajina. Olemme tosiaankin oppineet ”salaisuuden” luottamalla Jehovaan, joka voimistaa meitä.

[Huomioteksti s. 6]

Olemme oppineet ”salaisuuden” luottamalla Jehovaan.

[Kartta/Kuvat s. 4]

Madagaskar, jota kutsutaan Suureksi punaiseksi saareksi, on maapallon neljänneksi suurin saari. Sen maaperä on punaista, ja siellä viihtyvät monet harvinaiset eläin- ja kasvilajit.

[Kuva s. 5]

Meistä on ilo tutkia Raamattua kiinnostuneiden kanssa.

[Kuvat s. 5]

Matkustaminen oli yksi suurimmista haasteistamme.