EN KOSKAAN unohda aamiaista, jonka söin lähisukuni seurassa maanantaina 22. elokuuta 2005. Minulla oli todettu suuri aivokasvain, ja elämäni oli vaakalaudalla. Mieheni Krishna esitti rukouksen, ja sitten puhuin omaisilleni.

”Olen menossa vaikeaan leikkaukseen”, selitin. ”Teidän kaikkien täytyy varautua myös pahimpaan. Olen tehnyt järjestelyjä mahdollisten hautajaisten varalta. Haluan sanoa teille, jotka palvotte Jehovaa: älkää antako periksi! Teitä muita pyydän, että alkaisitte tutkia Raamattua ja käydä kristillisissä kokouksissamme. Silloin tekin voitte oppia uskomaan tulevaan uuteen maailmaan, jossa Jumalan tosi palvojat elävät ikuisesti täysin terveinä maanpäällisessä paratiisissa.”

Ennen kuin kerron, miten leikkaus onnistui, haluan sanoa jotain taustastani ja siitä, miten opin tuntemaan tosi Jumalan.

Perheeni asui suuressa puutalossa kukkulalla Durbanissa Etelä-Afrikan rannikolla. Pääportille oli 125 askelman nousu alhaalla laaksossa kulkevalta tieltä. Portaat johtivat pensaiden reunustamalle lyhyelle polulle, joka päättyi rautaporttiin. Portin vieressä oli isoäidin alttari, joka oli täynnä hindujumalten kuvia ja patsaita. Isoäiti oli kertonut minun olevan ”temppelilapsi” (hindiksi mandir kī baccā), koska syntymäni oli hänen mukaansa suvun jumalten ansiota. Alttaria vastapäätä oli kiiltävän punaiset portaat, jotka johtivat pääovelle. Talossa oli pitkä käytävä, tilava keittiö hiilillä lämmitettävine uuneineen, seitsemän makuuhuonetta ja yhden makuuhuoneen siipirakennus, ja siinä asuivat meidän lisäksemme isovanhempamme sekä isän kolme nuorempaa veljeä ja nuorin sisar perheineen, yhteensä 27 henkeä.

Näin suuren joukon tarpeista ei ollut helppo huolehtia. Toisaalta yhdessä asuminen piti perhesiteet lujina ja toi paljon iloa elämään. Äitini Gargee Devi ja kolme muuta miniää jakoivat taloustyöt keskenään valmistaen ateriat ja siivoten vuorotellen. Talon isäntänä oli isoisä, joka osti ruoan koko väelle. Joka keskiviikko isovanhemmat lähtivät torille hankkimaan lihaa, hedelmiä ja kasviksia viikon tarpeiksi. Meillä lapsilla oli tapana odottaa kukkulan reunalla havupuun siimeksessä heidän paluutaan, ja heti kun näimme heidän laskeutuvan suurine koreineen bussista alhaalla laaksossa, kiidimme 125 porrasta alas auttaaksemme tavaroiden kantamisessa.

Puutarhassa oli korkea palmu, johon mainat olivat rakentaneet pesänsä, ja niiden lento ja sirkutus tulivat meille tutuiksi. Isoäiti istui usein pääoven portailla kertomassa meille tarinoita aivan kuin olisi tulkinnut noiden lintujen ääniä. Miten paljon onnellisia muistoja lapsuudenkotiini liittyykään! Siellä naurettiin ja itkettiin, leikittiin ja koettiin monenlaista yhdessä.  Meistä oli hienoa elää yhtenä suurena perheenä. Mikä tärkeintä, juuri siellä kuulin Luojastamme Jehovasta ja hänen Pojastaan Jeesuksesta Kristuksesta.

Ennen kuin opimme tuntemaan Jehovan, noudatimme päivittäin monia hindulaisuuteen kuuluvia rituaaleja ja meillä oli säännöllisesti suuria juhlia, joihin kutsuimme vieraita kunnioittamaan jumaluuksiamme. Toisinaan isoäiti vaipui niissä transsiin ja oli yhteydessä henkiin, ja niiden lepyttämiseksi uhrattiin eläinuhreja tarkalleen puoliltaöin. Isoisä tunnettiin paikkakunnalla hyväntekeväisyydestä, sillä hän antoi lahjoituksia yleisten koulujen ja hindutemppelien rakentamista ja toimintaa varten.

Vuonna 1972 isoisä sairastui ja kuoli. Muutaman kuukauden kuluttua Indervathey-täti, jota sanottiin Janeksi, otti kahdelta Jehovan todistajalta luettavakseen Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdet. Hän tunsi syyllisyyttä siitä, ettei pyytänyt heitä taloon keskustelemaan, meillä kun oli aina torjuttu todistajat. Mutta kun he saapuivat seuraavan kerran, hän kutsui heidät sisään ja kertoi heille avioliittoaan rasittavasta ongelmasta, joka koski hänen miehensä alkoholinkäyttöä. Naapurit ja sukulaiset olivat neuvoneet häntä ottamaan eron, mutta todistajat selittivät, mitä Jumala ajattelee avioliitosta (Matteus 19:6). Raamatun neuvo teki häneen vaikutuksen samoin kuin sen lupaus tulevasta paremmasta elämästä täällä maan päällä. * Hän päätti pysyä miehensä rinnalla ja alkoi tutkia Raamattua säännöllisesti todistajien kanssa. Tutkistelua pidettiin aulassa, ja muut miniät kuuntelivat sitä omista huoneistaan.

Aikanaan kaikki miniät liittyivät mukaan tutkisteluun. Jane kertoi oppimastaan muille ja luki ja selitti meille usein kertomuksia kirjasta Suuren Opettajan kuunteleminen. * Kun sedät saivat tietää, että heidän vaimonsa tutkivat Raamattua, he asettuivat vastahankaan. Yksi heistä poltti Raamattumme ja kaiken todistajien kirjallisuuden, ja kokouksissa käyminen sai heidät kohtelemaan meitä kaltoin sanallisesti ja fyysisesti. Ainoastaan isä ei mennyt siihen mukaan; hän ei koskaan vastustanut sitä, että hankimme tietoa Jehovasta. Kaikki neljä miniää kävivät jatkuvasti kokouksissa, ja heidän rakkautensa Jehova Jumalaan kasvoi.

Jane kastettiin Jehovan todistajaksi vuonna 1974, ja pian äiti ja muut miniät seurasivat perässä. Myöhemmin isoäitikin luopui hindulaisuudesta. Minä kävin muiden mukana kaikissa kokouksissa useita vuosia, kunnes kerran eräässä suuressa konventissa todistaja nimeltä Shameela Rampersad kysyi minulta, milloin aioin mennä kasteelle. Vastasin, etten voinut  käydä kasteella, koska kukaan ei ollut tutkinut Raamattua kanssani. Shameela tarjoutui tekemään niin, ja minut kastettiin seuraavassa konventissa 16. joulukuuta 1977. Vuosien varrella on samassa talossa asuneista 27 sukulaisestani 18 käynyt kasteella. Leikkaukseni aikoihin isäni Sonny Deva oli edelleen hindu.

Olen aina saanut paljon voimaa Filippiläiskirjeen 4:6, 7:n sanoista, varsinkin sairastuttuani. Jakeissa sanotaan: ”Älkää olko mistään huolissanne, vaan antakaa anomustenne tulla kaikessa rukouksen ja nöyrän pyynnön avulla kiitoksen ohella Jumalalle tunnetuiksi, niin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ajatuksen, varjelee teidän sydämenne ja mielenne Kristuksen Jeesuksen välityksellä.” On vaikea olla olematta ”mistään huolissaan”, etenkin jos on vaarassa kuolla hetkellä millä hyvänsä. Diagnoosin kuultuani en osannut muuta kuin itkeä, mutta sitten rukoilin Jehovaa, ja sen jälkeen sain ”Jumalan rauhan, joka ylittää kaiken ajatuksen”.

Jehova Jumala ikään kuin tarttui oikeaan käteeni, ja tunsin selvästi, miten hän ohjasi minua kaiken aikaa (Jesaja 41:13). Hän auttoi minua selittämään rohkeasti hoitohenkilöstölle, että halusin noudattaa Raamatun käskyä ja kieltäytyä verestä, ja kirurgi ja nukutuslääkäri suostuivat suorittamaan leikkauksen ilman verensiirtoa (Apostolien teot 15:28, 29). Kasvain saatiin poistettua kokonaan, ja kirurgi sanoi, ettei hän ollut koskaan nähnyt potilaan toipuvan niin suuresta aivokasvainleikkauksesta yhtä nopeasti.

Kolmen viikon kuluttua, kun olin vielä vuodepotilas, johdin jo raamatuntutkistelua eräälle kiinnostuneelle. Seitsemännen viikon lopussa ajoin jälleen autoa, lähdin evankelioimistyöhön ja aloin taas käydä todistajien kokouksissa. Kristityt veljeni ja sisareni tukivat minua tässä ja huolehtivat siitä, että en jäänyt koskaan yksin ja pääsin kotiin turvallisesti. Uskon, että Raamatun kuunteleminen äänitteinä ja ajatusten keskittäminen hengelliseen nopeuttivat toipumistani.

Suureksi ilokseni isä alkoi leikkauksen jälkeen tutkia Raamattua todistajien kanssa. Hänet kastettiin 73-vuotiaana, ja nyt hän palvelee Jehovaa innokkaasti. Nykyään yli 40 sukulaistani palvoo Jehovaa. Sairauden jäljiltä vasemmanpuoleiset näkökenttäni ovat puutteelliset ja metalli pitää koossa kalloani, mutta odotan hartaasti aikaa, jolloin Jehova ”tekee kaiken uudeksi” tulevassa maanpäällisessä paratiisissa (Ilmestys 21:3–5).

Jehova on siunannut minua rakastavalla aviomiehellä, joka palvelee seurakunnassa valvojana, ja ihanalla tyttärellä Cleristalla, joka tukee minua kokoaikaisessa evankelioimistyössäni. Olen saanut runsaasti siunauksia myös tällä saralla, sillä olen voinut auttaa monia tuntemaan Jumalan sanan voiman elämässään ja heistä yli 30 on vihkiytynyt Jumalalle ja käynyt kasteella.

Sydän täynnä toivoa odotan aikaa, jolloin Jehova Jumala vapauttaa meidät tästä tuskallisesta asiainjärjestelmästä ja johdattaa meidät paratiisimaahan.