Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Elämäkerta

60-vuotinen ystävyys on vasta alkua

60-vuotinen ystävyys on vasta alkua

Eräänä kesäiltana vuonna 1951 neljä vähän yli 20-vuotiasta nuorukaista seisoi vierekkäisissä puhelinkopeissa Ithacassa New Yorkin osavaltiossa Yhdysvalloissa ja soitti innoissaan Michiganiin, Iowaan ja Kaliforniaan. Heillä oli kerrottavana hyviä uutisia.

EDELLISESSÄ helmikuussa oli 122 tienraivaajaa saapunut South Lansingiin New Yorkin osavaltioon Gilead-koulun 17. kurssille. Näihin tuleviin lähetystyöntekijöihin kuuluivat Lowell Turner, William (Bill) Kasten, Richard Kelsey ja Ramon Templeton. Michiganista tulleet Lowell ja Bill sekä Iowasta oleva Richard ja kalifornialainen Ramon oppivat pian tuntemaan toisensa hyvin.

Jännitys oli huipussaan, kun noin viisi kuukautta myöhemmin ilmoitettiin, että veli Nathan Knorr maailmankeskuksesta saapuisi puhumaan oppilaille. Nuo neljä veljeä olivat ilmaisseet haluavansa palvella samassa maassa yhdessä, jos mahdollista. Saisivatko he nyt tietää enemmän ulkomaisista lähetysalueistaan? Aivan varmasti!

Odotus kasvoi, kun veli Knorr puhui koko luokalle ja alkoi ilmoittaa oppilaiden aluemääräyksiä. Ensimmäisinä lavalle kutsuttiin nuo neljä jännittynyttä nuortamiestä, jotka huojennuksekseen viimein kuulivat saavansa pysyä yhdessä. Mutta missä? Toiset kurssin oppilaat puhkesivat yllättyneinä pitkiin taputuksiin, kun kerrottiin, että nämä veljet lähetettäisiin Saksaan.

Jehovan todistajat eri puolilla maailmaa olivat hämmästelleet uskollisuutta, jota Saksan todistajat olivat osoittaneet Hitlerin hallituskaudella vuodesta 1933 lähtien. Monet kurssin oppilaat olivat toisen maailmansodan jälkeen valmistelleet vaatelähetyksiä ja avustuspaketteja veljilleen Eurooppaan. Saksalaiset todistajat tunnettiin huomattavasta uskosta, päättäväisyydestä, rohkeudesta ja Jehovaan luottamisesta. Lowell muistaa ajatelleensa, että nyt he saisivat henkilökohtaisesti tutustua näihin rakkaisiin veljiin ja sisariin. Ei ihme, että he kaikki soittivat innostuneina omaisilleen tuona iltana!

MÄÄRÄNPÄÄNÄ SAKSA

Heinäkuun 27. päivänä 1951 höyrylaiva Homeland irtautui laituristaan East Riveriltä New Yorkista ja neljän ystävyksen 11-päiväinen matka kohti Saksaa alkoi. Veli Albert Schroeder, joka toimi Gilead-koulun opettajana ja myöhemmin hallintoelimen jäsenenä, oli opettanut heille ensimmäiset saksankieliset lauseet. Nyt kun he olivat laivassa useiden saksalaismatkustajien kanssa, he voisivat ehkä oppia lisää. Mutta matkustajat tuntuivat puhuvan joitakin aivan erilaisia saksan murteita. Miten hämmentävää!

Tiistaiaamuna 7. elokuuta nuo merisairaudesta kärsineet veljet astuivat viimein Saksan maaperälle Hampurissa. He huomasivat kaikkialla vain kuusi vuotta aiemmin päättyneen sodan arpia. Surullisina näkemästään he lähtivät yöjunalla Wiesbadeniin, jossa haaratoimisto tuohon aikaan sijaitsi.

Varhain keskiviikkoaamuna he tapasivat ensimmäisen paikallisen todistajan, jolla oli kaiken lisäksi aito saksalainen nimi. Hans kuljetti heidät rautatieasemalta Beteliin ja luovutti heidät erään päättäväisen iäkkään sisaren hoiviin. Sisar ei puhunut lainkaan englantia mutta ilmeisesti ajatteli, että kielimuurit voidaan murtaa yksinkertaisesti puhumalla kovempaa. Vaikka hän kuinka voimisti ääntään, hän ja neljä veljeä eivät kuitenkaan päässeet puusta pitkään. Viimein haaratoimistonpalvelija veli Erich Frost saapui paikalle ja tervehti heitä lämpimästi englanniksi. Asiat lähtivät luistamaan.

Elokuun loppupuolella neljä ystävystä kävivät ensimmäisessä saksankielisessä konventissaan, Frankfurt am Mainissa pidetyssä ”Puhtaan palvonnan” konventissa. Läsnäolijoita oli enimmillään 47 432, ja se, että 2 373 kastettiin, voimisti veljien lähetysintoa ja halua saarnata. Mutta muutamaa päivää myöhemmin veli Knorr ilmoitti, että heidän oli määrä jäädä työskentelemään Beteliin.

Palvelustehtävistä saatava ilo on tehnyt heidät vakuuttuneiksi siitä, että Jehova tietää aina parhaan ratkaisun.

Koska Ramon halusi sydämestään tehdä lähetystyötä, hän oli kerran jättänyt käyttämättä tilaisuuden työskennellä Yhdysvaltojen Betelissä. Richard ja Bill eivät olleet ikinä ajatelleetkaan Betel-palvelusta. Heidän tässä tehtävässä kokemansa ilot saivat heidät kuitenkin vakuuttumaan siitä, että Jehova tietää aina parhaan ratkaisun. On siis viisasta turvautua hänen ohjaukseensa eikä toimia omien mielitekojen mukaan. Se joka on oppinut tämän, palvelee Jehovaa onnellisena missä tahansa paikassa ja tehtävässä, joka hänelle annetaan.

VERBOTEN!

Monet Saksan Betel-perheen jäsenet ilahtuivat siitä, että he olivat saaneet joukkoonsa amerikkalaisia, joiden kanssa he pystyisivät harjoittelemaan englannin puhumista. Mutta eräänä päivänä ruokasalissa nämä toiveet äkisti romutettiin. Veli Frost ryhtyi tyypilliseen pontevaan tapaansa puhumaan saksaksi jostakin ilmeisesti hyvin vakavasta asiasta. Suurin osa perheestä istui hiiren hiljaa lautasiinsa tuijottaen. Vaikka uudet tulokkaat eivät ymmärtäneet, mistä oli kyse, he alkoivat vähitellen tajuta sen liittyvän jotenkin heihin. Kun siis veli Frost jylisi ”VERBOTEN!” (’kiellettyä’) ja korostuksen vuoksi toisti tämän sanan entistä suurempaan ääneen, he tunsivat olonsa vaivautuneeksi. Miten he olivat tulleet herättäneeksi näin voimakkaita tunteita?

Aterian päätyttyä kaikki kiirehtivät huoneisiinsa. Myöhemmin muuan veli selitti: ”Pystyäksenne auttamaan meitä teidän on osattava puhua saksaa. Siksi veli Frost sanoi, että siihen saakka kun olette oppineet tämän kielen, englannin puhuminen teidän kanssanne on VERBOTEN.”

Betel-perhe totteli alttiisti. Tämä paitsi auttoi tulijoita oppimaan saksaa myös painoi heidän mieleensä, että vaikka jonkun rakastavan veljen neuvoja olisikin ensi alkuun vaikea noudattaa, ne ovat usein ihmisen omaksi parhaaksi. Veli Frostin neuvo osoitti hänen rakastavan veljiään ja olevan kiinnostunut Jehovan järjestön hyvinvoinnista. * Ei ihme, että nuo neljä veljeä oppivat kovasti pitämään hänestä.

OPIMME YSTÄVILTÄMME

Voimme saada jumalaapelkääviltä ystäviltämme arvokkaita opetuksia, ja ne taas auttavat meitä luomaan läheisemmän ystävyyssuhteen Jehovaan. Neljä toverusta oppivat paljon uskollisilta saksalaisveljiltä ja -sisarilta – joita on liian monia mainittaviksi nimeltä – mutta myös toisiltaan. Richard selittää: ”Lowell osasi jonkin verran saksaa ja tuli sillä hyvin toimeen, mutta meillä muilla oli vaikeuksia. Koska hän oli ryhmästämme vanhin, me luonnostamme turvauduimme kieliasioissa häneen ja odotimme hänen ottavan johdon.” Ramon muistelee: ”Olin haltioissani, kun oltuamme Saksassa vuoden eräs sveitsiläinen veli tarjosi käyttöömme Sveitsissä sijaitsevaa alppimajaansa ensimmäisen lomamme ajaksi. Kaksi viikkoa omaa aikaa tarvitsematta kamppailla saksan opinnoissa! En kuitenkaan ollut ottanut huomioon Lowellia. Hän vaati, että lukisimme ja käsittelisimme päivän tekstin joka aamu – saksaksi! Minun mieliharmikseni hän ei antanut myöten. Mutta me opimme jotain tärkeää. Ihmisen on viisasta seurata niiden johtoa, jotka ovat sydämestään kiinnostuneita hänen parhaastaan, vaikka hän itse olisikin joskus eri mieltä. Tämä asenne on vuosien mittaan hyödyttänyt meitä ja tehnyt meille helpommaksi alistua teokraattiseen ohjaukseen.”

Neljä ystävystä oppivat myös arvostamaan toistensa vahvuuksia sen mukaisesti, mitä sanotaan Filippiläiskirjeen 2:3:ssa: ”Katsotte nöyrämielisesti, että toiset ovat teitä parempia.” Niinpä muut usein osoittivat kunnioitusta Billiä kohtaan antamalla hänen hoidettavakseen tehtäviä, joista hän kaikkien kolmen mielestä kykeni suoriutumaan heitä paremmin. Lowell muistelee: ”Kun haasteiden voittamiseksi oli toimittava päättäväisesti tai tehtävä jotain epämiellyttävää, käännyimme Billin puoleen. Hänellä oli taito hoitaa ikäviä tilanteita tavalla, jonka me kaikki tiesimme oikeaksi mutta johon rohkeutemme tai kykymme eivät riittäneet.”

ONNELLISIA AVIOLIITTOJA

Yksi toisensa jälkeen kaikki neljä veljeä päättivät mennä naimisiin. Koska heidän ystävyytensä perustui rakkauteen Jehovaa ja kokoaikaista palvelusta kohtaan, he halusivat löytää puolisot, jotka olivat valmiit asettamaan Jehovan ensi sijalle. Kokoaikainen palvelus oli opettanut heille, että antaminen on palkitsevampaa kuin saaminen ja että on oikein joustaa omista mieliteoista Valtakunnan etujen hyväksi. Niinpä he valitsivat sellaiset sisaret, jotka jo olivat oma-aloitteisesti astuneet kokoaikaiseen palvelukseen. Tuloksena oli neljä vahvaa ja onnellista avioliittoa.

Jotta ystävyyssuhteesta tai avioliitosta tulisi todella luja, Jehovan täytyy olla siinä mukana (Saarn. 4:12). Vaikka Billin ja Ramonin puolisot myöhemmin kuolivat, molemmat veljet olivat kokeneet, millaista iloa ja tukea uskollinen vaimo voi antaa. Lowell ja Richard nauttivat tällaisesta tuesta edelleen, ja kun Bill meni uudelleen naimisiin, hän valitsi puolisonsa viisaasti niin että pystyi jatkamaan kokoaikaista palvelusta.

Myöhempinä vuosina neljä ystävystä saivat tehtäviä eri puolilla – pääasiassa Saksassa, Itävallassa, Luxemburgissa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa. Niinpä he eivät pystyneet viettämään aikaa yhdessä niin paljon kuin olisivat halunneet. Mutta vaikka välimatkat erottivat heitä, he pitivät aina yhteyttä, iloitsivat toistensa siunauksista ja itkivät yhdessä murheitaan (Room. 12:15). Tällaisia ystäviä on syytä arvostaa, eikä heitä koskaan saisi pitää itsestäänselvyytenä. He ovat kallisarvoisia lahjoja Jehovalta. (Sananl. 17:17.) Tosi ystävät ovat nykymaailmassa harvinaisia, mutta jokaisella aidolla kristityllä voi olla sellaisia runsain määrin. Me Jehovan todistajat nautimme eri puolilla maailmaa asuvien uskonveljiemme ja ennen kaikkea Jehova Jumalan ja Jeesuksen Kristuksen ystävyydestä.

Samoin kuin meidän kaikkien myös näiden neljän veljen polku on toisinaan ollut kivikkoista – olipa syynä puolison menetyksen tuoma tuska, vakavan sairauden aiheuttama paine, iäkkäistä vanhemmista huolehtiminen, lapsen kasvattaminen kokoaikaisen palveluksen ohessa, riittämättömyydentunne uusien teokraattisten tehtävien edessä tai nyt yhä lisääntyvät vanhuuden vaivat. Mutta kokemuksesta he myös tietävät, että niin lähellä kuin kaukanakin olevat ystävät auttavat Jehovaa rakastavia ihmisiä selviytymään kaikista mahdollisista haasteista.

TAVOITTEENA IKUINEN YSTÄVYYS

On hienoa, että Lowell, Ramon, Bill ja Richard vihkiytyivät Jehovalle 18, 12, 11 ja 10 vuoden iässä ja että he kaikki aloittivat 17–21-vuotiaina kokoaikaisen palveluksen. He toimivat, kuten Saarnaajan 12:1:ssä kannustetaan: ”Muistahan Suurta Luojaasi nuoren miehuutesi päivinä.”

Jos olet nuori veli, ota mikäli mahdollista vastaan Jehovan kutsu astua kokoaikaiseen palvelukseen. Silloin saatat hänen ansaitsemattomasta hyvyydestään kokea vastaavanlaista iloa kuin nämä neljä ystävystä. He ovat toimineet kierros-, piiri- ja vyöhykevalvojina, palvelleet haaratoimistokomiteoiden jäseninä ja muissa tehtävissä Betelissä, olleet Valtakunnan palveluskoulun ja tienraivaajien palveluskoulun opettajina ja pitäneet puheita sekä suurissa että pienissä konventeissa. Heille on tuonut suurta mielihyvää tieto siitä, että heidän työnsä on hyödyttänyt kymmeniätuhansia ihmisiä. Kaikki tämä on ollut mahdollista yksinkertaisesti siksi, että he nuorina noudattivat Jehovan rakkaudellista kehotusta palvella häntä kokosieluisesti (Kol. 3:23).

Nykyään Lowellilla, Richardilla ja Ramonilla on jälleen tilaisuus olla yhdessä, kun he palvelevat haaratoimistossa Seltersissä Saksassa. Ikävä kyllä Bill kuoli vuonna 2010 toimiessaan erikoistienraivaajana Yhdysvalloissa. Kuolema katkaisi erikoislaatuisen, lähes 60 vuotta kestäneen ystävyyden. Mutta Jumalamme Jehova ei koskaan unohda ystäviään. Varmastikin hänen Valtakuntansa hallinnon alaisuudessa jokainen kristittyjen välinen ystävyyssuhde, jonka kuolema on väliaikaisesti purkanut, tullaan ennallistamaan.

”En muista koko 60-vuotisen ystävyytemme ajalta yhtään epämiellyttävää hetkeä.”

Bill kirjoitti vähän ennen kuolemaansa: ”En muista koko 60-vuotisen ystävyytemme ajalta yhtään epämiellyttävää hetkeä. Suhteemme on aina ollut minulle jotain hyvin erikoislaatuista.” Hänen kolme ystäväänsä, jotka uskovat ystävyyden jatkuvan uudessa maailmassa, lisäävät nopeasti: ”Ja tämä on ollut vasta alkua.”

^ kpl 17 Veli Frostin kiinnostava elämäkerta julkaistiin Vartiotornissa 1.9.1961 s. 401–406.