TÄMÄ on varhaisimpia muistojani isästä, joka oli vaatimaton ja ahkera mies. Hänellä oli herkkä oikeustaju, joten Raamatun sanoma vetosi häneen heti, kun hän vuonna 1953 kuuli sen. Siitä lähtien hän teki parhaansa välittääkseen oppimiaan asioita meille lapsille. Äiti oli aluksi haluton luopumaan katolisista perinteistään, mutta aikaa myöten hänkin alkoi omaksua Raamatun opetuksia.

Vanhemmillemme tuotti vaikeuksia tutkia kanssamme, koska äiti oli lähes lukutaidoton ja isä teki pitkiä, raskaita työpäiviä pellolla. Joskus hän oli niin väsynyt, että nukahti kesken tutkistelun. Hänen ponnistelunsa kuitenkin palkittiin. Olin lapsista vanhin, joten autoin siskoni ja kahden veljeni opettamisessa. Kerroin heille asioista, joista isä oli usein puhunut – muun muassa siitä, miten Nooa ilmaisi rakkautta perhettään kohtaan tottelemalla Jumalaa. Kuinka rakastinkaan tätä Raamatun kertomusta! Ennen pitkää aloimme kaikki käydä kokouksissa. Ne pidettiin valtakunnansalissa Roseto degli Abruzzissa, joka sijaitsee Adrianmeren rannikolla Italiassa.

Olin 11-vuotias, kun äiti ja minä matkustimme vuonna 1955 vuorten yli Roomaan ensimmäiseen konventtiimme. Siitä lähtien olen pitänyt näitä suuria yhteenkokoontumisia hienoimpina kokemuksina kristityn elämässä.

Menin seuraavana vuonna kasteelle ja aloitin pian sen jälkeen kokoaikaisen palveluksen. Ollessani 17-vuotias minut nimitettiin erikoistienraivaajaksi Latinan kaupunkiin Rooman eteläpuolelle, 300 kilometrin päähän kotoa. Tämä kaupunki oli melko uusi, joten ihmiset eivät kantaneet huolta naapureiden mielipiteistä. Olimme tienraivaustoverini kanssa innoissamme, kun saimme levittää paljon raamatullista kirjallisuutta. Mutta koska olin varsin nuori, tunsin valtavaa koti-ikävää. Halusin silti totella Jehovan järjestön ohjausta.

Myöhemmin minut kutsuttiin Milanoon auttamaan vuoden 1963 ”Iankaikkisen hyvän uutisen” kansainvälisen konventin valmistelutöissä. Konventin aikana olin vapaaehtoisessa palveluksessa monien muiden tavoin. Joukossa oli esimerkiksi nuori firenzeläinen veli, Paolo Piccioli.  Toisena konventtipäivänä hän piti sytyttävän puheen naimattomuudesta. Muistan ajatelleeni, että tämä veli ei varmaankaan ikinä mene naimisiin. Paolo ja minä aloimme kuitenkin kirjoitella toisillemme ja huomasimme, että meillä oli paljon yhteistä: tavoitteet, rakkaus Jehovaan ja syvä halu totella häntä. Menimme naimisiin vuonna 1965.

Asuessamme Firenzessä palvelin kymmenen vuotta vakituisena tienraivaajana. Oli sykähdyttävää nähdä, miten seurakunnat kasvoivat ja varsinkin nuoret edistyivät. Paolosta ja minusta oli mukava viettää aikaa heidän kanssaan. Kävimme yhdessä hengellisiä keskusteluja ja rentouduimme harrastusten parissa, mikä Paolon osalta yleensä merkitsi jalkapallon pelaamista. Olisin tietysti mielelläni ollut kahden kesken aviomieheni kanssa, mutta huomasin, miten hyödyllistä ja tarpeellista seurakunnan perheille ja nuorille oli, että hän osoitti kiinnostusta heitä kohtaan ja uhrasi heille aikaansa.

Tulen vieläkin iloiseksi muistellessani monia johtamiamme raamatuntutkisteluja. Eräs oppilaamme, Adriana, kertoi oppimistaan asioista kahdelle perheelle. Nämä järjestivät papin kanssa tapaamisen, jossa oli tarkoitus keskustella kolminaisuudesta ja sielun kuolemattomuudesta sekä muista kirkon opetuksista. Paikalle ilmaantui kolme prelaattia. Tutkisteluoppilaamme havaitsivat helposti, kuinka sekavia ja ristiriitaisia näiden kirkonmiesten selitykset olivat verrattuina Raamatun selviin opetuksiin. Tämä tapaaminen osoittautui käännekohdaksi. Aikanaan noiden perheiden jäsenistä 15 omaksui totuuden.

Nykyisin saarnaamismenetelmämme ovat tietysti erilaisia. Siihen aikaan Paololla oli lukuisia yhteenottoja pappien kanssa ja hänestä tuli niissä melkoinen ”ekspertti”. Eräs tilaisuus järjestettiin sellaisten kuulijoiden edessä, jotka eivät olleet Jehovan todistajia. Kävi ilmi, että vastustajat olivat pyytäneet etukäteen joitakuita heistä tekemään kysymyksiä, joiden arveltiin olevan meille kiusallisia. Keskustelu sai kuitenkin yllättävän käänteen. Joku kysyi, oliko kirkon oikein sekaantua politiikkaan, kuten se oli vuosisatojen ajan tehnyt. Papit alkoivat selvästikin olla vaikeuksissa. Yhtäkkiä valot sammuivat, ja tilaisuus keskeytettiin. Vuosia myöhemmin saimme tietää, että sähköt oli päätetty katkaista, jos keskustelu ei sujuisi pappien toivomalla tavalla.

Oltuamme kymmenen vuotta naimisissa meitä pyydettiin kierrostyöhön. Paololla oli hyvä  työpaikka, joten päätös ei ollut helppo. Mietittyämme asiaa ja rukoiltuamme päätimme olla käytettävissä tällä uudella palveluksen saralla. Kierrostyössä vietimme mielellämme aikaa isäntäperheiden seurassa. Monesti iltaisin tutkimme yhdessä heidän kanssaan, minkä jälkeen Paolo auttoi lapsia läksyjen teossa, erityisesti matematiikan tehtävissä. Lisäksi Paolo piti kovasti lukemisesta ja kertoi innostuneesti oppimistaan kiinnostavista ja rakentavista asioista. Maanantaisin saarnasimme usein kaupungeissa, joissa ei ollut lainkaan todistajia, ja kutsuimme ihmisiä illan esitelmään.

Palveltuamme vain kaksi vuotta kierrostyössä meidät kutsuttiin Rooman Beteliin. Paolo sai tehtäväkseen hoitaa lakiasioita, ja minä työskentelin lehtitilausten parissa. Muutos ei ollut helppo, mutta olimme päättäneet totella saamaamme ohjausta. Oli jännittävää nähdä, miten haaratoimisto vähitellen laajeni ja veljesseura kasvoi valtavasti Italiassa. Noihin aikoihin Jehovan todistajat tunnustettiin maassamme laillisesti. Olimme todella onnellisia tässä palvelusmuodossa.

Kun palvelimme Betelissä, Italiassa nousi esille verta koskeva raamatullinen kantamme. Eräs tähän asiaan liittyvä oikeudenkäynti aiheutti melkoisen kohun 1980-luvun alussa. Todistajapariskuntaa syytettiin väärin tyttärensä kuolemasta, vaikka tämä oli todellisuudessa kuollut vakavaan perinnölliseen veritautiin, joka on yleinen Välimeren alueella. Betel-perheeseen kuuluvat veljet ja sisaret auttoivat lakimiehiä, jotka edustivat näitä kristittyjä vanhempia. Eräs lehtinen ja Herätkää!-lehden erikoisnumero kertoivat asiasta totuuden ja auttoivat ihmisiä ymmärtämään, mitä Jumalan sana opettaa verestä. Noiden kuukausien aikana Paolo teki usein yhtäjaksoisesti 16-tuntisia työpäiviä. Yritin parhaani mukaan tukea häntä tässä tärkeässä tehtävässä.

Elämässämme tapahtui 20 avioliittovuoden jälkeen odottamaton käänne. Olin 41-vuotias ja Paolo oli 49-vuotias, kun kerroin hänelle olevani luultavasti raskaana. Hän kirjoitti päiväkirjaansa tuon päivän kohdalle: ”Rukous: Jos se on totta, auta meitä jatkamaan kokoaikaista palvelusta, pysymään hengellisesti toimeliaina ja olemaan hyviä vanhempia näyttämällä oikeaa mallia. Auta minua ennen kaikkea soveltamaan käytäntöön edes yksi prosentti niistä asioista, joita olen 30 viime vuoden aikana opettanut puhujalavalta.” Lopputuloksesta päätellen Jehova on vastannut hänen rukoukseensa – ja myös minun.

Ilarian syntymä merkitsi valtavaa elämänmuutosta. Rehellisesti sanoen olimme välillä  lannistuneita. Sananlaskujen 24:10:ssä todetaankin: ”Oletko osoittautunut lannistuneeksi ahdingon päivänä? Voimasi tulee olemaan vähäinen.” Muistimme kuitenkin keskinäisen rohkaisun arvon ja tuimme toisiamme.

Ilaria sanoo usein olevansa onnellinen siitä, että hän sai syntyä vanhemmille, jotka olivat ahkeria kokoaikaisessa palveluksessa. Hän kasvoi täysin normaalissa perheessä eikä ole koskaan tuntenut olevansa laiminlyöty. Minä olin päivät hänen kanssaan. Paolon täytyi monesti tehdä vielä ylitöitä iltaisin tultuaan kotiin. Silti hän jaksoi aina leikkiä Ilarian kanssa ja auttoi tätä läksyjen teossa, vaikka se merkitsi usein sitä, että hän sai omat työnsä valmiiksi vasta kahden kolmen aikaan aamuyöstä. Ilarialla olikin tapana sanoa: ”Isä on paras kaverini.”

Kuten kuvitella saattaa, meiltä vaadittiin johdonmukaisuutta – ja joskus lujuutta – kun autoimme Ilariaa pysymään oikealla tiellä. Erään kerran hän oli kaverinsa kanssa leikkiessään käyttäytynyt huonosti. Selitimme hänelle Raamatun avulla, miksi niin ei saanut toimia. Lisäksi hänen täytyi meidän läsnä ollessamme pyytää ystävältään anteeksi.

Ilaria sanoo auliisti, että hän arvostaa vanhempiensa sananpalvelusta kohtaan osoittamaa rakkautta. Nyt naimisissa ollessaan hän ymmärtää entistäkin paremmin, miksi on niin tärkeää totella Jehovaa ja noudattaa hänen ohjaustaan.

Vuonna 2008 Paololla todettiin syöpä. Aluksi hän näytti selviävän sairaudestaan, ja hänen myönteinen asenteensa oli minulle suureksi rohkaisuksi. Yritimme saada parasta mahdollista lääkärinhoitoa ja esitimme yhdessä perheenä Jehovalle pitkiä rukouksia, joissa pyysimme häneltä voimaa kohdata tulevaisuus. Jouduin silti katselemaan, miten kerran niin vahva ja dynaaminen mies vähitellen heikkeni. Hänen kuolemansa vuonna 2010 oli musertava isku. Minua kuitenkin lohduttaa valtavasti sen ajatteleminen, mitä saimme yhdessä aikaan 45 vuoden kuluessa. Annoimme Jehovalle parhaamme. Tiedän, että työllämme on pysyvää arvoa. Odotan malttamattomasti Paolon ylösnousemusta luottaen Johanneksen 5:28, 29:ssä oleviin Jeesuksen sanoihin.

Pohjimmiltani olen yhä se sama pikkutyttö, jolle kertomus Nooasta oli hyvin rakas. Päättäväisyyteni ei ole heikentynyt. Haluan totella Jehovaa, pyydettiinpä minulta mitä tahansa. Olen varma siitä, että esteet, uhraukset tai menetykset ovat suhteellisen pieniä verrattuina suurenmoisiin siunauksiin, joita rakastava Jumalamme suo. Olen omakohtaisesti kokenut tämän – ja voin vakuuttaa, että se on ollut sen arvoista.