ISÄNI ja äitini tapasivat toisensa vuonna 1919 Kansainvälisen Raamatuntutkijain Seuran konventissa Cedar Pointissa Ohiossa Yhdysvalloissa. Myöhemmin samana vuonna he menivät naimisiin. Minä synnyin vuonna 1922 ja veljeni Paul kaksi vuotta myöhemmin. Vaimoni Grace syntyi vuonna 1930. Hänen vanhempansa Roy ja Ruth Howell olivat oppineet totuuden jo lapsina. Gracen isovanhemmatkin olivat raamatuntutkijoita ja veli Charles Taze Russellin ystäviä.

Tapasin Gracen vuonna 1947, ja menimme naimisiin 16. heinäkuuta 1949. Ennen naimisiinmenoa keskustelimme avoimesti tulevaisuudestamme. Päätimme, ettemme hankkisi lapsia vaan ryhtyisimme kokoaikaiseen palvelukseen. Aloitimme tienraivauksen yhdessä 1. lokakuuta 1950. Sitten vuonna 1952 meidät kutsuttiin kierrostyöhön.

Meistä molemmista tuntui, että tarvitsimme paljon apua suoriutuaksemme tästä uudesta tehtävästä. Samalla kun minä sain opetusta kypsiltä veljiltä, pyrin löytämään apua myös Gracelle. Lähestyin kokenutta matkavalvojaa Marvin Holienia, perheemme pitkäaikaista ystävää, ja sanoin: ”Grace on nuori ja kokematon. Tietäisitkö ketään, jonka kanssa hän voisi työskennellä jonkin aikaa saadakseen valmennusta?” ”Kyllä tiedän”, hän vastasi. ”Edna Winkle on kokenut tienraivaaja, joten hänestä olisi varmasti paljon apua.” Grace sanoi myöhemmin Ednasta: ”Hän sai minut tuntemaan itseni levolliseksi ovilla ja käsitteli vastaväitteitä hyvin. Hän myös opetti minua kuuntelemaan ovenavaajaa osatakseni valita sanani oikein. Juuri hänen kaltaistaan ihmistä tarvitsin!”

Grace ja minä palvelimme Iowan osavaltiossa kahdella kierroksella, joihin kuului myös osia Minnesotan ja Etelä-Dakotan osavaltioista. Sitten saimme siirron New Yorkin kierrokselle numero 1, johon sisältyivät Brooklynin ja Queensin  kaupunginosat. Emme koskaan unohda, miten kokemattomiksi tunsimme itsemme tuossa tehtävässä. Kierrokseen kuului Brooklyn Heightsin seurakunta, joka kokoontui Betelin valtakunnansalissa. Seurakunnassa oli monia kokeneita Betel-perheen jäseniä. Pidettyäni siinä ensimmäisen palveluspuheeni veli Nathan Knorr tuli luokseni ja sanoi tähän tapaan: ”Sinä, Malcolm, neuvoit meitä asioissa, joissa voisimme edistyä, ja se oli paikallaan. Älä unohda, että ellet auta meitä antamalla meille neuvoja, sinusta ei ole järjestölle paljoakaan hyötyä. Jatka hyvää työtäsi.” Kokouksen jälkeen kerroin tästä Gracelle. Myöhemmin menimme yläkertaan Betelin tiloissa olevaan huoneeseemme. Jännityksen lauettua puhkesimme itkemään.

Muutaman kuukauden kuluttua saimme kirjeessä kutsun Gilead-koulun 24. kurssille, joka päättyisi helmikuussa 1955. Ennen kouluun menoa kuulimme, ettei meitä ehkä määrättäisi lähetystyöhön. Meitä pikemminkin valmennettaisiin olemaan pätevämpiä matkatyössä. Koulu oli suurenmoinen kokemus, mutta samalla se kehitti nöyryyttä.

Kurssin jälkeen saimme tehtäväksemme palvella piirityössä. Alueeseemme sisältyivät Indianan, Michiganin ja Ohion osavaltiot. Sitten joulukuussa 1955 saimme yllättäen veli Knorrilta kirjeen, jossa sanottiin: ”Esittäkää nyt ajatuksenne minulle suoraan ja rehellisesti. Kertokaa, haluatteko tulla Beteliin ja pysyä täällä – – vai haluatteko jonkin aikaa Betelissä palveltuanne saada ulkomaisen tehtävämääräyksen. Jos pidätte parempana jatkaa piiri- ja kierrostyössä, haluaisin tietää sen.” Vastasimme, että tekisimme mielihyvin mitä tahansa. Saimme melkein heti kutsun Beteliin!

Betel-palvelukseni vuodet olivat jännittäviä. Sain pitää puheita seurakunnissa ja konventeissa eri puolilla Yhdysvaltoja. Olin mukana kouluttamassa ja auttamassa monia nuoria miehiä, jotka myöhemmin saivat entistä vastuullisempia tehtäviä Jehovan järjestössä. Aikanaan toimin veli Knorrin sihteerinä osastolla, joka organisoi maailmanlaajuista saarnaamistyötä.

Vuodet, jotka työskentelin palvelusosastolla, olivat erityisen nautittavia. Palvelin siellä yhdessä T. J. (Bud) Sullivanin kanssa. Hän oli aiemmin toiminut useita vuosia tuon osaston valvojana. Opin paljon myös muilta veljiltä. Yksi heistä oli  Fred Rusk, jolle oli annettu tehtäväksi opettaa minua. Muistelen lämmöllä erästä keskusteluamme. Kysyin häneltä: ”Fred, miksi teet laatimiini kirjeisiin niin paljon korjauksia?” Hän nauroi ja esitti sitten seuraavan vakavoittavan ajatuksen: ”Malcolm, kun sanot jotain suullisesti, voit tarkentaa sitä puhumalla, mutta kun kirjoitat jotain, varsinkin tältä osastolta, sen pitää olla niin hyvin perusteltua ja täsmällistä kuin mahdollista.” Sitten hän sanoi ystävällisesti: ”Älä ole huolissasi! Teet hyvää työtä, ja ajan mittaan selviydyt siitä hienosti.”

Betel-vuosien aikana myös Grace sai monenlaisia tehtäviä. Hän työskenteli muun muassa asuinhuoneiden siivoojana ja piti tuosta työstä. Vieläkin kun aika ajoin tapaamme joitakin veljiä, jotka olivat tuohon aikaan nuoria beteliläisiä, he sanovat Gracelle hymyssä suin: ”Sinä opetit minua sijaamaan vuoteen kunnolla, ja äiti oli tosi tyytyväinen.” Grace iloitsi myös työstään lehti- ja kirjeenvaihto-osastoilla sekä ääninauhojen kopiointiosastolla. Nuo erilaiset tehtävät auttoivat häntä ymmärtämään, mikä ilo ja siunaus on palvella Jehovan järjestössä – missä tahansa työssä tai paikassa. Hän on yhä samaa mieltä.

Aloimme 1970-luvun puolivälissä tajuta, että ikääntyvät vanhempamme tarvitsivat enemmän huomiota. Lopulta jouduimme tekemään vaikean ratkaisun. Emme olisi halunneet jättää Beteliä ja palvelijatovereitamme, jotka olivat tulleet meille hyvin rakkaiksi. Minusta kuitenkin tuntui, että vanhemmistamme huolehtiminen oli minun vastuullani. Siksi lähdimme Betelistä, mutta toivoimme voivamme palata tilanteen muututtua.

Hankkiakseni meille elatuksen aloin myydä vakuutuksia. Muistan aina, mitä eräs päälliköistä sanoi minulle saadessani valmennusta tulevaan työhöni: ”Tämä ammatti edellyttää iltakäyntejä, koska silloin tapaa ihmisiä. Mikään ei ole tärkeämpää kuin se, että tekee käyntejä joka ilta.” Vastasin hänelle: ”Puhutte epäilemättä kokemuksesta, ja kunnioitan sitä. Mutta minulla on myös hengellisiä velvollisuuksia, joita en ole koskaan laiminlyönyt, enkä laiminlyö niitä nytkään. Aion kyllä tehdä käyntejä joinakin iltoina, mutta tiistai- ja torstai-iltaisin minulla on hyvin tärkeitä kokouksia, joihin minun on mentävä.” Jehova siunasikin minua siksi, etten jäänyt ansiotyön vuoksi pois kokouksista.

Olimme äitini vuoteen vierellä, kun hän kuoli hoitokodissa heinäkuussa 1987. Ylihoitaja tuli Gracen luo ja sanoi: ”Rouva Allen, menkää kotiin lepäämään. Kaikki tietävät, että olitte aina täällä anoppinne luona. Voitte olla rauhallisella mielellä, koska teitte parhaanne.”

 Vuoden 1987 joulukuussa täytimme anomukset voidaksemme palvella jälleen Betelissä, paikassa jota rakastimme. Mutta vain muutamaa päivää myöhemmin Gracelta löydettiin paksusuolen syöpä. Hän toipui leikkauksesta, ja syöpä todettiin voitetuksi. Sillä välin Betelistä saamassamme kirjeessä kuitenkin suositeltiin, että palvelisimme edelleen paikallisen seurakunnan yhteydessä. Päätimme jatkaa sitkeästi toimintaamme Valtakunnan etujen hyväksi.

Jonkin ajan kuluttua minulle avautui työtilaisuus Texasista. Ajattelimme, että sikäläinen lämpimämpi ilmasto tekisi meille hyvää, ja olimme oikeassa. Olemme olleet täällä Texasissa noin 25 vuotta, ja ympärillämme on huolehtivaisia veljiä ja sisaria, joihin olemme syvästi kiintyneet.

Paksusuolen syövän lisäksi Gracella on ollut kilpirauhassyöpä ja äskettäin rintasyöpä. Hän ei ole kuitenkaan koskaan valittanut osaansa elämässä. Grace on aina ollut yhteistoiminnallinen ja kunnioittanut johtoasemaa koskevaa periaatetta. Häneltä on usein kysytty: ”Mikä on sen salaisuus, että menestytte pariskuntana ja säteilette onnea?” Grace esittää neljä syytä: ”Olemme toistemme parhaat ystävät. Keskustelemme säännöllisesti. Vietämme mielellämme aikaa toistemme kanssa joka päivä. Emmekä koskaan mene illalla nukkumaan vihaisina toisillemme.” Aika ajoin tietysti ärsytämme epähuomiossa toisiamme, mutta annamme anteeksi ja unohdamme. Se todella tepsii.

Olemme oppineet kaikista tiellemme tulleista koettelemuksista seuraavia tärkeitä seikkoja:

1. Nojaudu aina Jehovaan ja hyväksy se, mitä hän sallii. Älä koskaan nojaudu omaan ymmärrykseesi. (Sananl. 3:5, 6; Jer. 17:7.)

2. Luota Jehovan sanan ohjaukseen, onpa kyseessä mikä asia hyvänsä. On erittäin tärkeää totella Jehovaa ja hänen lakejaan. Välimaastoa ei ole – joko tottelet tai et. (Room. 6:16; Hepr. 4:12.)

3. Elämässä tärkeintä on saada hyvä nimi Jehovan edessä. Aseta hänen etunsa ensi sijalle äläkä tavoittele aineellisia rikkauksia. (Sananl. 28:20; Saarn. 7:1; Matt. 6:33, 34.)

4. Rukoile, että voisit olla Jehovan palveluksessa mahdollisimman tuottoisa ja toimelias. Keskity siihen, mitä voit tehdä, älä siihen, mihin et pysty. (Matt. 22:37; 2. Tim. 4:2.)

5. Muista, että millään muulla järjestöllä ei ole Jehovan siunausta ja suosiota (Joh. 6:68).

Grace ja minä olemme kumpikin palvelleet Jehovaa yli 75 vuoden ajan, ja avioparina olemme palvelleet häntä lähes 65 vuotta. Nämä vuosikymmenet ovat olleet todella suurenmoista aikaa. Toivomme ja rukoilemme, että myös kaikki veljemme ja sisaremme voisivat kokea, miten palkitsevaa elämä on, kun nojautuu Jehovaan.