”Tuletko hyvin toimeen ilman Jumalaa? Miljoonat tulevat.” Näin luki jokin aika sitten erään ateistisen ryhmän kustantamassa tienvarsimainoksessa. He eivät selvästikään tunteneet tarvitsevansa Jumalaa.

Toisaalta monet niistä, jotka sanovat uskovansa Jumalaan, tekevät ratkaisuja ikään kuin häntä ei olisi olemassa. Katolinen arkkipiispa Salvatore Fisichella sanoi oman kirkkonsa jäsenistä: ”Meitä katsellessa kenellekään ei nykyään luultavasti tule mieleen, että olemme kristittyjä, sillä elämme samalla tavalla kuin ei-uskovat.”

Joillakuilla ei ole aikaa ajatella Jumalaa. Hän on heidän mielestään niin etäinen ja vaikeasti lähestyttävä, ettei hänellä ole mitään merkittävää osaa heidän elämässään. Parhaimmillaankin he kääntyvät hänen puoleensa vain silloin, kun he ovat vaikeuksissa tai tarvitsevat jotain, aivan kuin hän olisi heidän pienimmätkin toiveensa täyttävä palvelija.

Toisten silmissä uskonnolla on vain vähän käytännön arvoa, tai ainakaan he eivät noudata kirkkonsa opetuksia. Esimerkiksi 76 prosenttia Saksan katolilaisista on sitä mieltä, että mies ja nainen voivat aivan hyvin elää yhdessä ennen avioitumista. Tämä on kuitenkin ristiriidassa sekä heidän kirkkonsa että Raamatun opetusten kanssa (1. Korinttilaisille 6:18; Heprealaisille 13:4). Tietysti muutkin kuin katolilaiset ovat havainneet uskontonsa ja elämäntapansa olevan ristiriidassa keskenään. Monien uskontokuntien papit harmittelevat sitä, että seurakuntalaiset käyttäytyvät kuin olisivat ateisteja.

Näiden esimerkkien valossa on johdonmukaista kysyä, tarvitsemmeko todella Jumalaa. Tämä ei ole suinkaan uusi kysymys, sillä se esitetään jo Raamatun ensi lehdillä. Saadaksemme siihen vastauksen tarkastelemme nyt lähemmin 1. Mooseksen kirjaa.