KAKSI vuotta ennen kuvailemaani välikohtausta lähetystyötoverini Evelyn Trabert ja minä olimme valmistuneet Vartiotornin raamattukoulun Gileadin neljänneltä kurssilta, joka pidettiin lähellä Ithacaa New Yorkin osavaltiossa. Meidät lähetettiin Santa Anaan. Mutta ennen kuin jatkan lyhyttä kertomusta lähes 29-vuotisesta lähetyspalveluksestani, voisin selittää, miksi päätin ryhtyä tuohon työhön.

Vanhempani John ja Eva Olson asuivat Spokanessa Washingtonin osavaltiossa Yhdysvalloissa, kun minä synnyin vuonna 1923. He olivat luterilaisia mutta eivät hyväksyneet kirkon oppia helvetistä, sillä he eivät voineet sovittaa yhteen sitä ja uskoaan rakastavaan Jumalaan (1. Joh. 4:8). Isä työskenteli leipomossa, ja eräänä yönä yksi hänen työtovereistaan selitti hänelle, että Raamatun mukaan helvetti ei ole piinan paikka. Pian vanhempani alkoivat tutkia Jehovan todistajien kanssa ja saivat tietää, mitä Raamattu todellisuudessa opettaa kuoleman jälkeisestä elämästä.

Vaikka olin tuolloin vain yhdeksänvuotias, muistan, miten innostuneesti vanhempani puhuivat vasta löytämistään Raamatun totuuksista. Heidän intonsa kasvoi entisestään, kun he saivat tietää tosi Jumalan nimen Jehova ja vapautuivat  hämmentävästä kolminaisuusopista. Aloin imeä näitä suurenmoisia Raamatun opetuksia kuin pesusieni ja opin totuuden, joka tekee ihmisen vapaaksi (Joh. 8:32). Niinpä Raamatun tutkiminen ei ole ollut minusta koskaan pitkästyttävää, vaan olen aina nauttinut siitä. Ujoudestani huolimatta kävin vanhempieni mukana saarnaamistyössä. Heidät kastettiin vuonna 1934. Minusta tuli kastettu Jehovan palvelija vuonna 1939 ollessani 16-vuotias.

Kesällä 1940 vanhempani myivät asuntomme, ja aloitimme kolmestaan kokoaikaisen palveluksen tienraivaajina Coeur d’Alenessa Idahon osavaltiossa. Asuimme vuokralla erään autokorjaamon yläkerrassa. Kotimme toimi myös kokouspaikkana. Siihen aikaan vain harvoilla seurakunnilla oli valtakunnansali, joten kokoukset pidettiin yksityiskodeissa tai vuokratiloissa.

Vuonna 1941 vanhempani ja minä olimme konventissa Saint Louisissa Missourissa. Sunnuntai oli nimetty ”Lasten päiväksi”, ja 5–18-vuotiaat istuivat aivan puhujalavan edessä. Puheensa huippukohdassa veli Joseph F. Rutherford kehotti meitä nuoria: ”Nouskoon – – teistä lapsista seisomaan jokainen joka on – – suostunut tottelemaan Jumalaa ja Hänen Kuningastaan.” Me kaikki nousimme ylös. Sitten veli Rutherford huudahti: ”Katsokaa, enemmän kuin 15 000 uutta todistajaa Valtakunnalle!” Tämä hetki sinetöi päätökseni tehdä tienraivauksesta elämänurani.

Muutama kuukausi Saint Louisin konventin jälkeen perheemme muutti Etelä-Kaliforniaan. Saimme tehtäväksemme perustaa seurakunnan Oxnardin kaupunkiin. Asuimme pienessä asuntovaunussa, jossa oli vain yksi sänky. Minulle täytyi aina iltaisin sijata ”vuode” ruokapöydän päälle – melkoinen muutos niistä ajoista, jolloin minulla oli oma huone!

Juuri ennen muuttoamme Kaliforniaan, 7. joulukuuta 1941, Japani hyökkäsi Pearl Harboriin Havaijiin. Seuraavana päivänä Yhdysvallat liittyi toiseen maailmansotaan. Viranomaisilta tulleen pimennysmääräyksen mukaisesti meidän täytyi sammuttaa iltaisin kaikki valot. Japanilaiset sukellusveneet partioivat Kalifornian rannikolla, ja täydellinen pimeys esti niitä osumasta mantereella oleviin kohteisiin.

Joitakin kuukausia myöhemmin syyskuussa 1942 olimme läsnä Uuden maailman teokraattisessa konventissa Clevelandissa Ohiossa. Siellä kuulimme veli Nathan H. Knorrin esitelmän ”Rauha – voiko se olla pysyvä?” Hän puhui Ilmestyksen 17. luvussa mainitusta ”pedosta”, joka ”oli, mutta ei ole, ja kuitenkin se on nousemaisillaan syvyydestä” (Ilm. 17:8, 11). Veli Knorr selitti, että ”peto” oli Kansainliitto, joka lakkasi toimimasta vuonna 1939. Raamatussa ennustettiin, että jotain tulisi sen tilalle, minkä jälkeen seuraisi suhteellisen rauhan kausi. Vuonna 1945 toinen maailmansota loppuikin. Sen jälkeen ”peto” ilmaantui uudelleen Yhdistyneinä kansakuntina. Jehovan todistajat alkoivat laajentaa maailmanlaajuista saarnaamistyötään, ja siitä lähtien kasvu on ollut valtavaa!

Tuo profetia auttoi minua näkemään, mitä oli odotettavissa. Kun ilmoitettiin, että seuraavana vuonna alkaisi Gilead-koulu, minussa syttyi halu lähetystyöhön. Vuonna 1943 sain määräyksen tienraivaajaksi Portlandiin Oregoniin. Siihen aikaan soitimme ihmisille saarnoja gramofonilla heidän kotiovellaan, minkä jälkeen tarjosimme  Jumalan valtakunnasta kertovia raamatullisia julkaisuja. Lähetyspalvelus oli mielessäni pitkin vuotta.

Olin innoissani, kun minut kutsuttiin vuonna 1944 Gileadiin yhdessä rakkaan ystäväni Evelyn Trabertin kanssa. Opettajamme näyttivät meille viiden kuukauden ajan, miten saada iloa Raamatun tutkimisesta. Heidän nöyryytensä teki meihin vaikutuksen. Joskus nuo veljet toimivat tarjoilijoina, kun me aterioimme. Valmistuimme 22. tammikuuta 1945.

Evelyn ja minä sekä Leo ja Esther Mahan saavuimme määräalueellemme El Salvadoriin kesäkuussa 1946. Huomasimme, että pelto oli ”vaalea elonkorjuuta varten” (Joh. 4:35). Tämän kertomuksen alussa kuvailemani tapaus osoittaa, miten raivoissaan papit olivat. Vain viikkoa aiemmin olimme pitäneet ensimmäisen kierroskonventtimme Santa Anassa. Mainostimme esitelmää laajalti, ja suureksi iloksemme paikalle tulikin lähes 500 kuulijaa. Meitä ei saatu peloteltua pois kaupungista, vaan päätimme entistä lujemmin jäädä auttamaan nöyräsydämisiä ihmisiä. Vaikka papit olivat kieltäneet ihmisiä lukemasta Raamattua ja vain harvoilla oli varaa sen hankkimiseen, monet janosivat totuutta. Heistä oli hienoa, että opiskelimme espanjaa voidaksemme kertoa heille tosi Jumalasta Jehovasta ja hänen kallisarvoisesta lupauksestaan ennallistaa paratiisi maan päälle.

Yksi ensimmäisistä oppilaistani oli Rosa Ascencio. Alettuaan tutkia Raamattua hän muutti erilleen miehestä, jonka kanssa hän asui. Sitten mieskin alkoi tutkia Raamattua. He menivät naimisiin, heidät kastettiin, ja heistä tuli innokkaita Jehovan todistajia. Rosa oli Santa Anan ensimmäinen paikallinen tienraivaaja. *

Rosa omisti pienen ruokakaupan. Lähtiessään kenttäpalvelukseen hän sulki sen ja luotti siihen, että Jehova huolehtisi hänen tarpeistaan. Kun hän muutaman tunnin päästä jälleen avasi kaupan, asiakkaita tuli ostoksille sankoin joukoin. Näin hän sai omin silmin nähdä, että Matteuksen 6:33 pitää paikkansa. Hän oli uskollinen kuolemaansa saakka.

Kerran paikkakunnan pappi kävi vuokraisäntämme luona varoittamassa, että jos hän edelleen pitäisi meitä kuutta lähetystyöntekijää vuokralaisina, hänet ja hänen vaimonsa erotettaisiin kirkosta. Tämä tunnettu liikemies, joka oli jo ennestään tympääntynyt pappien käytökseen, ei antanut myöten painostukselle. Hän jopa sanoi papille, ettei kirkosta erottaminen haittaisi häntä. Meille hän vakuutti, että voisimme jäädä asuntoomme niin pitkäksi aikaa kuin halusimme.

Pääkaupungissa San Salvadorissa muuan lähetystyöntekijä johti raamatuntutkistelua Baltasar  Perla -nimisen insinöörin vaimolle. Tuo hyväsydäminen mies oli lakannut uskomasta Jumalaan nähtyään uskonnollisten johtajien ulkokultaisuuden. Kun tuli aika rakentaa haaratoimisto, Baltasar, joka ei vielä ollut totuudessa, tarjoutui auttamaan tilojen suunnittelussa ja rakentamisessa korvauksetta.

Työskenneltyään Jehovan palvelijoiden kanssa tässä rakennusprojektissa Baltasar vakuuttui siitä, että hän oli löytänyt oikean uskonnon. Hänet kastettiin 22. heinäkuuta 1955 ja hänen vaimonsa Paulina vähän myöhemmin. Heidän molemmat lapsensa palvelevat Jehovaa uskollisesti. Heidän poikansa Baltasar jr. on ollut 49 vuotta Brooklynin Betelissä, missä hän tukee alati kasvavaa maailmanlaajuista saarnaamistyötä ja toimii nykyään Yhdysvaltojen haaratoimistokomiteassa. *

Kun aloimme pitää konventteja San Salvadorissa, veli Perla auttoi meitä saamaan käyttöömme suuren urheiluhallin. Aluksi kuulijoita riitti vain muutamaan katsomon osaan, mutta Jehovan siunauksen ansiosta joukkomme kasvoi vuosi vuodelta, kunnes meitä oli hallin täydeltä ja enemmänkin. Näissä iloisissa tilaisuuksissa tapasin niitä, joiden kanssa olin tutkinut Raamattua. Oli sydäntä lämmittävää, kun entiset oppilaani esittelivät minut ”lapsenlapsilleni” – vasta kastetuille todistajille, joiden kanssa he olivat tutkineet!

Eräässä konventissa muuan veli tuli luokseni ja sanoi, että hän halusi tunnustaa jotain. En tuntenut häntä, ja olin utelias. Hän kertoi olevansa yksi niistä pojista, jotka kivittivät meitä Santa Anassa. Nyt hän palveli minun tavallani Jehovaa! Sydämeni oli pakahtua ilosta. Tuo keskustelu sai minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, ettei ole palkitsevampaa elämänuraa kuin kokoaikainen palvelus.

Jatkoin lähetystyötä El Salvadorissa lähes 29 vuotta, ensin Santa Anassa, sitten Sonsonatessa, seuraavaksi Santa Teclassa ja lopuksi San Salvadorissa. Pohdittuani asiaa paljon ja rukoiltuani sen johdosta päätin vuonna 1975 palata  lähetysalueeltani Spokaneen, koska uskolliset, ikääntyvät vanhempani tarvitsivat apua.

Isä kuoli vuonna 1979, minkä jälkeen huolehdin äidistä, joka voimiensa huvetessa tarvitsi yhä enemmän apua. Hän eli vielä kahdeksan vuotta ja kuoli 94-vuotiaana. Tuo vaikea aika oli uuvuttavaa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Stressin vuoksi minulle puhkesi kivulias vyöruusu. Rukouksen ja Jehovan vahvojen käsivarsien kannattelemana pystyin kuitenkin kestämään tuon koetuksen. Jehova on täyttänyt lupauksensa: ”Harmaapäisyyteenne saakka minä kannan – – jotta minä kuljettaisin ja jotta minä kantaisin ja veisin turvaan.” (Jes. 46:4.)

Vuonna 1990 muutin Washingtonin osavaltiossa sijaitsevaan Omakiin. Sikäläisellä espanjankielisellä kentällä tunsin jälleen olevani hyödyksi, ja monet raamatuntutkisteluoppilaani menivät kasteelle. Marraskuussa 2007 en pystynyt enää huolehtimaan Omakin-kodistani, joten muutin helppohoitoisempaan asuntoon läheiseen Chelanin kaupunkiin. Täällä toimiva espanjankielinen seurakunta on siitä lähtien pitänyt minusta hyvää huolta, mistä olen kovin kiitollinen. Olen täällä ainoa iäkäs todistaja, ja minusta on mukavaa, että veljet ja sisaret ovat ”adoptoineet” minut ”isoäidikseen”.

Koska olen halunnut palvella kentällä täysipainoisesti ”huomiota hajottamatta”, en ole mennyt naimisiin enkä ole hankkinut perhettä (1. Kor. 7:34, 35). Minulla on kuitenkin paljon hengellisiä lapsia. Olen sitä mieltä, että tässä nykyisessä elämässä ei voi saada kaikkea. Siksi olen asettanut ensimmäiselle sijalle sen, mikä on kaikkein tärkeintä: vihkiytymiseni Jehovan kokosydämiseen palvelukseen. Uudessa maailmassa tulee olemaan runsaasti aikaa kaikenlaiseen muuhun mukavaan. Lempiraamatunkohtani on psalmi 145:16, jossa vakuutetaan, että Jehova ”tyydyttää kaikkien elollisten halun”.

Nyt 91-vuotiaana olen edelleen melko hyvässä kunnossa, joten jatkan tienraivausta. Se pitää minut sydämeltäni nuorena ja antaa elämälleni tarkoituksen. Saapuessani El Salvadoriin saarnaamistyö oli siellä vielä lapsenkengissä. Saatanan hellittämättömästä vastustuksesta huolimatta tuossa maassa on nykyään yli 39 000 julistajaa. Tämä on vahvistanut suuresti uskoani. Ei ole pienintäkään epäilystä siitä, että pyhä henki tukee Jehovan palvelijoiden työtä!