ON MAALISKUUN 26. päivä 1937, ja kaksi uupunutta matkamiestä ajaa köröttelee pölyisellä autolla Sydneyyn. He ovat lähteneet sieltä liikkeelle vuotta aiemmin ja ovat kulkeneet yli 19 300 kilometriä halki Australian syrjäisten ja vaikeakulkuisten alueiden. Nämä miehet, Arthur Willis ja Bill Newlands, eivät ole tutkimusmatkailijoita eivätkä seikkailijoita. He ovat innokkaita tienraivaajia, jotka ovat päättäneet viedä Jumalan valtakunnan hyvän uutisen Australian laajoille takamaille.

1920-luvun loppupuolelle saakka raamatuntutkijoiden * pieni joukko oli saarnannut lähinnä Australian rannikkokaupungeissa ja kylissä sekä niiden ympäristössä. Sisämaa oli harvaan asuttua takamaata – kuivaa aluetta, joka on pinta-alaltaan puolet Euroopan koosta. Veljet kuitenkin tiesivät varsin hyvin, että Jeesuksen seuraajien oli todistettava hänestä ”maan ääriin asti”, eivätkä Australian syrjäiset takamaat olleet mikään poikkeus (Apt. 1:8). Miten he selviytyisivät tästä valtavasta työstä? He päättivät tehdä parhaansa ja luottivat täysin siihen, että Jehova siunaisi heidän ponnistelunsa.

Vuonna 1929 Queenslandin ja Länsi-Australian seurakunnissa varusteltiin useita autoja sellaisiksi, että niillä voitiin käydä sisämaassa sijaitsevilla alueilla. Autoilla liikkui sitkeitä ja rohkeita tienraivaajia, jotka selviytyivät vaikeissa olosuhteissa ja jotka pystyivät korjaamaan autot, kun niihin tuli vikaa. Nämä tienraivaajat kävivät monissa paikoissa, joissa ei ollut koskaan aiemmin saarnattu.

Tienraivaajat, joilla ei ollut varaa autoon, suuntasivat takamaille polkupyörällä. Esimerkiksi vuonna 1932 Bennett Brickell, joka oli 23-vuotias veli, istui pyörän selkään ja lähti Queenslandin osavaltiossa sijaitsevasta Rockhamptonista viiden kuukauden pituiselle kenttämatkalle saman osavaltion pohjoisosaan. Hän kuljetti mukanaan huopia, vaatteita, ruokaa ja kasapäin kirjoja. Kun pyöränkumit kuluivat puhki, hän jatkoi sitkeästi matkaa luottaen Jehovan ohjaukseen. Viimeiset 320 kilometriä hän työnsi pyörää sellaisten alueiden läpi, joilla jotkut olivat aiemmin kuolleet janoon. Seuraavien 30 vuoden aikana veli Brickell kulki polkupyörällä, moottoripyörällä ja autolla satojatuhansia kilometrejä pitkin ja poikin Australiaa. Hän pani alulle saarnaamistyön  aboriginaalien keskuudessa ja oli mukana perustamassa uusia seurakuntia. Hänestä tuli tunnettu ja kunnioitettu kaikkialla Australian takamailla.

Australian väestötiheys on maailman alhaisimpia, ja etenkin takamaat ovat harvaan asuttua aluetta. Jehovan palvelijoilta onkin vaadittu suurta päättäväisyyttä, kun he ovat pyrkineet löytämään syrjäseutujen asukkaita.

Tällaista päättäväisyyttä osoittivat muun muassa tienraivaajat Stuart Keltie ja William Torrington. He lähtivät vuonna 1933 saarnaamaan Alice Springsin kaupunkiin, joka sijaitsee keskellä Australian mannerta. Päästäkseen sinne he joutuivat ylittämään valtavien hiekkadyynien peittämän Simpsonin aavikon. Vaikka heidän pieni autonsa hajosi ja heidän piti hylätä se, heidän matkansa ei katkennut siihen. Veli Keltie, jolla oli puujalka, jatkoi taivalta kamelilla. Tienraivaajien vaivannäkö tuotti tulosta, kun he tapasivat erään hotellinpitäjän William Creekissä, syrjäisessä junan pysähdyspaikassa. Hotellinpitäjä oli nimeltään Charles Bernhardt. Hän omaksui myöhemmin totuuden, myi hotellinsa ja toimi yksin tienraivaajana 15 vuotta Australian kuivilla syrjäseuduilla.

Nämä varhaiset tienraivaajat tarvitsivat tosiaankin rohkeutta ja sinnikkyyttä selviytyäkseen niistä monista haasteista, joita he kohtasivat. Erään kerran kun kirjoituksen alussa mainitut Arthur Willis ja Bill Newlands olivat saarnaamassa takamailla, heiltä meni 30 kilometrin matkaan kaksi viikkoa, koska rankkasateet olivat muuttaneet aavikon kuravelliksi. Joskus he joutuivat hiestä märkinä työntämään autoa polttavassa helteessä yli valtavien dyynien. He kulkivat läpi kallioisten laaksojen ja yli hiekkaisten joenuomien. Kun heidän autonsa hajosi, niin kuin usein kävi, he ajoivat polkupyörällä tai kävelivät monta päivää lähimpään kaupunkiin ja odottivat viikkokausia varaosien saapumista. Tällaisista vastoinkäymisistä huolimatta he säilyttivät myönteisen asenteen. Arthur Willis lainasi myöhemmin omin sanoin ajatusta, joka oli kerran Kultaisessa Ajassa, ja sanoi: ”Todistajille mikään tie ei ole liian pitkä ja kivinen.”

Pitkäaikainen tienraivaaja Charles Harris selitti, että takamaiden fyysisesti koettelevat olosuhteet ja eristyksissä oleminen lähensivät häntä Jehovaan. Hän lisäsi: ”Elämä on paljon helpompaa, kun mukana on mahdollisimman vähän tavaraa. Jos Jeesus oli tarvittaessa valmis nukkumaan tähtitaivaan alla, meidänkin tulisi tehdä niin hyvillä mielin, jos tehtävämme sitä edellyttää.” Monet tienraivaajat toimivat juuri näin. Heidän väsymättömien ponnistelujensa ansiosta hyvä uutinen saavutti Australian joka kolkan ja lukuisat ihmiset saivat mahdollisuuden asennoitua Jumalan valtakunnan puolelle.