Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

ELÄMÄKERTA

Köyhät lähtökohdat, rikas elämä

Köyhät lähtökohdat, rikas elämä

Synnyin yksihuoneisessa hirsimökissä Libertyn pikkukaupungissa Indianassa Yhdysvalloissa. Kun minä tulin maailmaan, vanhemmillani oli jo kolme lasta: isoveljeni ja kaksi isosiskoani. Myöhemmin perheeseen syntyivät kaksi pikkuveljeäni ja pikkusiskoni.

Hirsimökki, jossa synnyin

KOULUVUOSINA juuri mikään ei muuttunut. Koulukaverit pysyivät samoina ensimmäiseltä luokalta koulun loppuun asti. Tiesin lähes kaikkien kaupungin asukkaiden nimen, ja he tiesivät minun nimeni.

Olin yksi seitsemästä lapsesta ja opin nuorena paljon maanviljelystä.

Libertyn kaupunkia ympäröivät pienet maatilat, ja yleisin viljelykasvi oli maissi. Syntymäni aikaan isä oli töissä eräällä paikallisella maanviljelijällä. Teini-iässä opin ajamaan traktoria ja tekemään muita tavallisia maataloustöitä.

En koskaan nähnyt, millainen isä oli nuorena. Kun synnyin, isä oli 56-vuotias ja äiti 35-vuotias. Isä oli kuitenkin hoikka, terve ja vahva mies, joka ei kaihtanut kovaa työtä. Hän opetti työnteon arvon myös meille lapsille. Vaikka isän palkkapussi ei koskaan ollut suuren suuri, meillä oli aina katto pään päällä, vaatteet yllämme ja ruokaa pöydässä. Mikä tärkeintä, isällä oli aikaa meille. Isä kuoli 93-vuotiaana ja äiti 86-vuotiaana. Kumpikaan heistä ei ollut Jehovan palvelija. Yksi veljistäni on todistaja, ja hän on palvellut uskollisesti vanhimpana siitä lähtien kun vanhimmistojärjestely astui voimaan 1970-luvun alkupuolella.

NUORUUSVUODET

Äiti oli hyvin uskonnollinen, ja hän vei meidät baptistikirkkoon joka sunnuntai. 12-vuotiaana kuulin ensimmäistä kertaa kolminaisuudesta. Kysyin äidiltä ihmeissäni: ”Miten Jeesus voi olla samaan aikaan Poika ja Isä?” Muistan hänen vastauksensa: ”Se on mysteeri. Meidän ei ole tarkoituskaan ymmärtää sitä.” Minulle se oli totisesti mysteeri. Joka tapauksessa minut kastettiin 14-vuotiaana eräässä lähiseudun purossa. Minut upotettiin veteen kolme kertaa kolminaisuuden vertauskuvaksi!

1952: Ennen kuin minut kutsuttiin armeijaan 17-vuotiaana.

Viimeisinä kouluvuosina minulla oli ystävä, joka oli nyrkkeilijä, ja hän suostutteli minutkin kokeilemaan nyrkkeilyä. Niinpä aloin treenata ja liityin Golden Gloves -nimiseen nyrkkeilyseuraan. En oikein pärjännyt, joten muutaman ottelun jälkeen päätin lopettaa. Myöhemmin minut kutsuttiin Yhdysvaltojen armeijaan ja lähetettiin Saksaan. Siellä esimieheni laittoivat minut aliupseerikouluun, koska he ajattelivat, että minussa oli ainesta johtajaksi. He halusivat minun etenevän sotilasuralla. Minua ei kiinnostanut jatkaa armeijassa, ja minut vapautettiin kahden vuoden palvelusajan päätyttyä vuonna 1956. Ennen pitkää liityin kuitenkin aivan erilaiseen sotajoukkoon.

1954–56: Olin kaksi vuotta Yhdysvaltojen armeijassa.

ELÄMÄN SUUNTA MUUTTUU

Tähän mennessä minusta oli tullut jonkinmoinen macho. Elokuvat ja kasvuympäristöni olivat muovanneet käsitystäni siitä, millainen miehen pitää olla. Minusta saarnamiehet eivät olleet tarpeeksi miehekkäitä. Aloin kuitenkin oppia jotain, mikä mullisti elämäni. Yhtenä päivänä, kun olin ajamassa punaisella avoautollani kaupungin läpi, kaksi nuorta naista huiskutti minulle. Tunsin heidät: he olivat isosiskoni miehen pikkusiskoja. Yhtä kaikki nämä kaksi nuorta naista olivat Jehovan todistajia. Olin aiemmin ottanut heiltä Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä, mutta Vartiotorni oli yleensä vähän liian syvällinen minun makuuni. Tällä kertaa he kuitenkin kutsuivat minut heidän kotonaan pidettävään seurakunnan kirjantutkisteluun, pieneen kokoukseen, jossa tutkittiin Raamattua ja keskusteltiin siitä. Sanoin, että harkitsisin asiaa. ”Lupaatko?” nämä nuoret naiset kysyivät hymyssä suin. ”Lupaan”, totesin.

Oikeastaan kaduin lupaustani, mutta en voinut syödä sanojani. Niinpä menin illalla kirjantutkisteluun. Suurimman vaikutuksen minuun tekivät lapset. En voinut uskoa, miten paljon he tiesivät Raamatusta! Vaikka olin istunut äidin kanssa kirkossa aina sunnuntaisin, tunsin Raamattua hyvin heikosti. Päätin hankkia lisää tietoa, ja minulle aloitettiin raamatuntutkistelu. Sain tietää, että Kaikkivaltiaan Jumalan nimi on Jehova. Kun vuosia aiemmin olin kysynyt äidiltä Jehovan todistajista, hän oli sanonut vain: ”He palvovat jotain vanhaa miestä, jonka nimi on Jehova.” Nyt minusta tuntui kuin suomukset olisivat pudonneet silmistäni!

Edistyin nopeasti, koska tiesin, että olin löytänyt totuuden. Kävin kasteella yhdeksän kuukauden kuluttua ensimmäisestä kokouksestani, maaliskuussa 1957. Elämänkatsomukseni oli muuttunut. Kun muistelen vanhaa machoasennettani, olen iloinen siitä, että sain tietää, mitä Raamattu sanoo todellisesta miehekkyydestä. Jeesus oli täydellinen mies. Hänellä oli sellaista fyysistä voimaa, joka saisi kenet tahansa machomiehen kalpenemaan. Siitä huolimatta hän ei ryhtynyt tappeluihin vaan, kuten oli ennustettu, antoi mieluummin toisten kohdella itseään huonosti (Jes. 53:2, 7). Opin, että Jeesuksen aidon seuraajan ”täytyy olla hellävarainen kaikkia kohtaan” (2. Tim. 2:24).

Aloitin tienraivauksen seuraavana vuonna, vuonna 1958. Pian jouduin kuitenkin keskeyttämään sen vähäksi aikaa. Olin nimittäin päättänyt mennä naimisiin. Morsiameni oli Gloria, toinen niistä nuorista naisista, jotka olivat kutsuneet minut kirjantutkisteluun. Tätä päätöstä en ole koskaan katunut. Gloria oli tuolloin todellinen jalokivi, ja hän on sellainen edelleen. Hän on minulle kallisarvoisempi kuin arvokkainkaan timantti, ja olen ikionnellinen siitä, että menin naimisiin hänen kanssaan. Mutta nyt on hänen vuoronsa kertoa jotain itsestään:

”Olin yksi 17 lapsesta. Äiti oli uskollinen Jehovan todistaja. Hän kuoli, kun olin 14-vuotias. Silloin isä alkoi tutkia. Koska äitiä ei enää ollut, isä teki käytännön järjestelyjä koulun rehtorin kanssa. Isosiskoni oli lukion viimeisellä luokalla, ja isä kysyi, voisimmeko siskoni kanssa olla koulussa vuoropäivinä. Näin voisimme vuorotellen olla kotona huolehtimassa pienemmistä lapsista ja valmistaa aterian perheelle siihen mennessä kun isä tuli töistä kotiin. Rehtori suostui, ja näin toimimme, kunnes sisareni koulut oli käyty. Kaksi todistajaperhettä tutki kanssamme, ja aikaa myöten meistä lapsista 11 kastettiin Jehovan todistajiksi. Pidin kenttäpalveluksesta, vaikka olen aina joutunut taistelemaan ujoutta vastaan. Mieheni Sam on vuosien varrella auttanut minua tässä.”

Gloria ja minä menimme naimisiin helmikuussa 1959. Meistä oli mahtavaa olla tienraivaajina yhdessä. Saman vuoden heinäkuussa anoimme Beteliin, koska haaveemme oli palvella päätoimistossa. Meitä haastatteli veli Simon Kraker. Hän kertoi meille, että tuolloin Beteliin ei otettu aviopareja. Emme koskaan luopuneet toivosta päästä Beteliin, mutta saimme odottaa sitä vielä pitkään!

Kirjoitimme päätoimistoon ja pyysimme, että meidät lähetettäisiin jonnekin tarvealueelle. Vastauksessa meille annettiin tasan yksi vaihtoehto: Arkansasin osavaltiossa sijaitseva Pine Bluff. Siihen aikaan Pine Bluffissa oli kaksi seurakuntaa, joista toinen oli valkoisille ja toinen ”värillisille” eli mustille. Meidät lähetettiin ”värillisten” seurakuntaan, jossa oli vain 14 julistajaa.

MITEN SELVIYDYIMME ROTUEROTTELUSTA JA RASISMISTA?

Saatat ihmetellä, miksi Jehovan todistajien seurakunnissa olisi rotuerottelua. Noihin aikoihin ei yksinkertaisesti ollut muuta vaihtoehtoa. Silloiset lait rajoittivat mustien ja valkoisten kanssakäymistä, ja lisäksi väkivallan uhka oli hyvin todellinen. Monissa paikoissa veljet syystäkin pelkäsivät, että jos mustat ja valkoiset kävisivät samoissa kokouksissa, heidän valtakunnansalinsa tuhottaisiin. Sellaista tapahtuikin. Mikäli mustat todistajat olivat ovelta ovelle -työssä valkoisten asuinalueella, heidät todennäköisesti pidätettiin ja jopa hakattiin. Jotta olisimme pystyneet tekemään saarnaamistyötä, noudatimme lakeja ja toivoimme käännettä parempaan.

Kenttäpalveluksessa oli omat haasteensa. Kun työskentelimme mustien asuinalueella, koputimme joskus vahingossa valkoisen perheen ovea. Meidän piti nopeasti päättää, esittäisimmekö lyhyesti joitakin Raamatun ajatuksia vai myöntäisimmekö vain erehdyksemme ja jatkaisimme matkaa. Joissakin paikoissa tilanne oli noihin aikoihin tällainen.

Meidän täytyi tietysti tehdä ansiotyötä elättääksemme itsemme tienraivaajina. Useimmissa työpaikoissa ansaitsimme kolme dollaria päivässä. Gloria kävi muutamissa perheissä tekemässä kotitaloustöitä. Yhdessä paikassa minun annettiin auttaa häntä, niin että työ valmistui puolet nopeammin. Gloria ja minä saimme siellä lounaan, TV-päivälliseksi kutsutun pakasteannoksen, jonka jaoimme keskenämme ennen lähtöä. Joka viikko Gloria silitti erään perheen pyykit. Minä hoidin pihaa, pesin ikkunoita ja tein muita sekalaisia töitä. Aina kun pesimme ikkunoita erään valkoisen perheen luona, Gloria pesi sisäpuolen ja minä ulkopuolen. Siinä meni tavallisesti koko päivä, joten saimme siellä aterian. Gloria söi sisällä talossa mutta erillään perheestä, kun taas minä söin autotallissa. Se ei haitannut minua. Ruoka oli oikein hyvää. Perhe oli mukava; he olivat vain juuttuneet vallalla olevaan järjestelmään ja ajattelutapaan. Muistan erään kerran kun pysähdyimme huoltoasemalle. Kun työntekijä oli täyttänyt auton tankin, kysyin häneltä, saisiko Gloria käydä WC:ssä. Hän vain mulkaisi minua ja sanoi: ”Se on lukossa.”

MIELEENPAINUVAA YSTÄVÄLLISYYTTÄ

Haasteista huolimatta nautimme yhdessäolosta veljien ja sisarten kanssa ja rakastimme kenttäpalvelusta. Kun tulimme Pine Bluffiin, pääsimme asumaan veljen luo, joka toimi tuolloin seurakunnanpalvelijana. Hänen vaimonsa ei ollut todistaja, ja Gloria alkoi tutkia hänen kanssaan Raamattua. Minä taas aloitin tutkistelun perheen tyttärelle ja hänen miehelleen. Sekä äiti että tytär päättivät palvella Jehovaa ja mennä kasteelle.

Meillä oli rakkaita ystäviä valkoisten seurakunnassa. He pyysivät meitä aina välillä kotiinsa syömään, mutta meidän piti mennä sinne pimeyden turvin. Noihin aikoihin Ku Klux Klan, rasismia ja väkivaltaa levittävä järjestö, toimi hyvin aktiivisesti. Muistan nähneeni, miten eräs mies istui yhtenä halloween-iltana ylpeänä talonsa kuistilla yllään valkoinen viitta ja huppu, joista tämän järjestön jäsenet tunnistettiin. Kielteiset kokemukset eivät kuitenkaan estäneet veljiä osoittamasta ystävällisyyttä. Eräänä kesänä tarvitsimme rahaa konventtimatkaa varten, ja muuan veli tarjoutui ostamaan vuosimallia 1950 olevan Fordimme. Noin kuukautta myöhemmin, kun olimme kävelleet ovelta ovelle -työssä kesähelteessä ja johtaneet raamatuntutkisteluja, olimme aivan poikki. Kotona meitä odotti yllätys. Talon eteen oli pysäköity meidän automme! Tuulilasissa oli viesti: ”Saatte autonne takaisin lahjaksi minulta. Veljenne.”

Myös eräs toinen ystävällinen teko teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Vuonna 1962 minut kutsuttiin Valtakunnan palveluskouluun, joka pidettäisiin South Lansingissa New Yorkin osavaltiossa. Se oli kuukauden mittainen valmennuskurssi niille, jotka valvoivat seurakuntien, kierrosten ja piirien toimintaa. Kutsun saadessani olin kuitenkin työttömänä, ja rahani olivat tuolloin vähissä. Olin käynyt työhaastattelussa eräässä puhelinyhtiössä Pine Bluffissa. Jos minut palkattaisiin, olisin ensimmäinen yhtiössä työskentelevä mustaihoinen mies. Viimein minulle ilmoitettiin, että saisin paikan. Mitä minun oikein pitäisi tehdä? Minulla ei ollut varaa matkustaa New Yorkiin. Ajattelin vakavissani, että hyväksyisin työtarjouksen enkä ottaisi vastaan kutsua tulla kouluun. Juuri kun aioin kirjoittaa kirjeen, jossa kieltäytyisin kutsusta, tapahtui jotain, mitä en ikinä unohda.

Muuan seurakuntamme sisar, jolla oli ei-uskova mies, koputti oveamme varhain aamulla ja ojensi minulle kirjekuoren. Se oli täynnä rahaa. Sisar ja jotkut hänen lapsistaan olivat joidenkin viikkojen ajan nousseet aamuhämärässä ja menneet puuvillapellolle kitkemään rikkaruohoja, jotta he saisivat sen verran rahaa, että pystyisin matkustamaan New Yorkiin. Hän sanoi: ”Mene sinä kouluun, opi niin paljon kuin voit ja tule sitten opettamaan meitä!” Myöhemmin kysyin puhelinyhtiöstä, voisinko aloittaa työt siellä viisi viikkoa myöhemmin kuin oli suunniteltu. Vastaus oli jyrkkä ei. Mutta mitäs tuosta! Olin tehnyt ratkaisuni. Olen onnellinen, etten ottanut sitä työtä vastaan.

Näin Gloria muistelee Pine Bluffin aikoja: ”Opin rakastamaan kenttäaluetta! Minulla oli 15–20 raamatuntutkistelua. Aamupäivisin teimme yleensä talosta taloon -työtä, ja loppupäivän johdimme tutkisteluja, joskus yhteentoista asti illalla. Kenttäpalvelus oli tosi hauskaa! Olisin mielihyvin vain jatkanut tässä tehtävässä. Täytyy myöntää, etten olisi varsinaisesti halunnut siirtyä kierrostyöhön, mutta Jehova oli toista mieltä.” Jehova tosiaan yllätti meidät.

MATKATYÖSSÄ

Kun olimme tienraivaajina Pine Bluffissa, anoimme erikoistienraivaajiksi. Olimme toiveikkaita, sillä piirivalvojamme halusi, että menisimme Texasiin auttamaan erästä seurakuntaa erikoistienraivaajina. Ajatus kuulosti meistä hyvältä. Odotimme malttamattomasti vastausta seuralta, mutta postilaatikko ammotti tyhjyyttään. Lopulta postilaatikkoon kolahti kirje – meidät määrättiin matkatyöhön! Se tapahtui tammikuussa 1965. Samaan aikaan kierrosvalvojaksi nimitettiin myös veli Leon Weaver, joka palvelee nykyään Yhdysvaltojen haaratoimistokomitean koordinaattorina.

Aluksi kierrosvalvojan työ jännitti minua. Noin vuotta aikaisemmin piirivalvoja James A. Thompson jr. oli tarkastellut pätevyyttäni. Hän kiinnitti ystävällisesti huomioni joihinkin alueisiin, joilla voisin edistyä, ja kertoi, millaisia taitoja hyvä kierrosvalvoja tarvitsee. Pian kierrostyön aloitettuani sain huomata, miten arvokkaita hänen neuvonsa olivat olleet. Veli Thompson oli ensimmäinen piirivalvoja, jonka kanssa palvelin nimitykseni jälkeen. Opin paljon tältä uskolliselta ja hengelliseltä veljeltä.

Arvostan apua, jota sain uskollisilta hengellisiltä veljiltä.

Siihen aikaan kierrostyöhön ei annettu paljoakaan valmennusta. Tarkkailin viikon ajan kokeneempaa kierrosvalvojaa, kun hän piti vierailuviikon eräässä seurakunnassa. Sitten seuraavalla viikolla hän tarkkaili minua, kun huolehdin vierailuviikon toiminnasta toisessa seurakunnassa. Hän antoi ehdotuksia ja opastusta. Mutta sen jälkeen olimme omillamme. Muistan sanoneeni Glorialle: ”Onko hänen aivan pakko lähteä?” Aikanaan ymmärsin kuitenkin jotain tärkeää: aina löytyy hyviä veljiä, jotka voivat auttaa, jos heidän vain antaa auttaa. Sain arvokasta apua muun muassa sellaisilta kokeneilta veljiltä kuin J. R. Brown, joka oli tuolloin matkavalvoja, ja Fred Rusk, joka kuului Betel-perheeseen.

Noihin aikoihin törmäsimme rasismiin joka puolella. Kerran kun olimme vierailulla eräässä kaupungissa Tennesseessä, Ku Klux Klan järjesti siellä marssin. Toisella kertaa palvelusryhmä, jonka mukana olimme, pysähtyi pitämään taukoa pikaruokapaikkaan. Kun olin menossa WC:hen, huomasin, että perässäni tuli karskin näköinen kaveri, joka oli tatuoinneista päätellen valkoisen ylivallan kannattaja. Mutta meitä seurasi valkoihoinen veli, joka oli paljon isompi kuin minä tai tuo karskin näköinen asiakas. ”Onko kaikki hyvin, veli Herd?” hän kysyi. Toinen asiakas lähti nopeasti käymättä WC:ssä. Vuosien mittaan olen nähnyt, että ennakkoluuloisuus ei todellisuudessa johdu ihonväristä vaan synnistä – Aadamin synnistä, joka vaikuttaa meihin kaikkiin. Olen huomannut myös, että veli on veli ihonväristä riippumatta ja että hän on tarvittaessa valmis kuolemaan toisen puolesta.

HENGELLISESTI RIKAS ELÄMÄ

Vietimme matkatyössä 33 vuotta, joista viimeiset 21 vuotta olimme piirityössä. Nämä antoisat vuodet, jotka olivat täynnä rohkaisevia kokemuksia, rikastuttivat meitä hengellisesti. Lisää oli kuitenkin tulossa. Elokuussa 1997 pitkäaikainen haaveemme toteutui, kun meidät kutsuttiin Yhdysvaltojen Beteliin. Ensimmäisestä Betel-anomuksestamme oli kulunut 38 vuotta. Seuraavassa kuussa aloitimme Betel-palveluksen. Oletin, että Betelin vastuulliset veljet halusivat minut sinne auttamaan vain tilapäisesti, mutta toisin kävi.

Gloria oli naimisiin mennessämme todellinen jalokivi, ja hän on sellainen edelleen.

Ensin sain tehtäväksi työskennellä palvelusosastolla. Se oli opettavainen kokemus. Siellä veljien täytyy käsitellä monia arkaluonteisia ja monimutkaisia kysymyksiä, joita vanhimmistot ja kierrosvalvojat eri puolilta maata esittävät. Olin kiitollinen siitä, että veljet olivat minua valmentaessaan niin kärsivällisiä ja avuliaita. Minusta tosin tuntuu, että jos minut määrättäisiin taas sinne, olisin edelleen vasta-alkaja.

Gloria ja minä rakastamme Betel-elämää. Olemme aina olleet aamuvirkkuja, ja siitä on Betelissä hyötyä. Palveltuamme noin vuoden Betelissä minusta tuli Jehovan todistajien hallintoelimen palveluskomitean avustaja. Sitten vuonna 1999 minut nimitettiin hallintoelimen jäseneksi. Olen tässä tehtävässä oppinut monenlaista, mutta ennen kaikkea olen nähnyt selvästi, että kristillisen seurakunnan pää on Jeesus Kristus, ei kukaan ihminen.

Olen vuodesta 1999 saanut palvella hallintoelimen jäsenenä.

Kun mietin elämääni taaksepäin, minusta tuntuu joskus hieman samalta kuin profeetta Aamoksesta. Jehova pani merkille tämän nöyrän paimenen, joka teki halpa-arvoista kausityötä. Hän puhkoi sykomoripuiden viikunoita, joita pidettiin vain köyhille sopivana ravintona. Jumala nimitti Aamoksen profeetaksi, ja tässä tehtävässä Aamos sai suuria hengellisiä rikkauksia. (Aam. 7:14, 15.) Jehova pani merkille myös minut, köyhän maatyöläisen pojan Libertystä Indianasta, ja hän on antanut minulle niin paljon hengellisiä rikkauksia, että niitä kaikkia on mahdotonta luetella (Sananl. 10:22). Vaikka elämäni alkoi aineellisessa köyhyydessä, minusta on tullut hengellisesti rikas – paljon rikkaampi kuin olisin voinut kuvitellakaan!