Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

SIERRA LEONE JA GUINEA

1945–1990 Monia saatetaan vanhurskauteen (Dan. 12:​3) (2. osa)

1945–1990 Monia saatetaan vanhurskauteen (Dan. 12:​3) (2. osa)

Avioliiton lahja kunniaan

Toimittuaan jonkin aikaa uudessa tehtävässään William Nushy pani merkille, että kaikki julistajat eivät noudattaneet Jehovan avioliittonormia. Jotkut elivät sopimukseen perustuvassa liitossa aivan kuin mies ja vaimo mutta eivät olleet rekisteröineet suhdettaan virallisesti. Toiset lykkäsivät naimisiinmenoa paikallisen tavan mukaan siihen asti, kun nainen tuli raskaaksi, varmistaakseen, ettei liitto jäisi lapsettomaksi.

Tämän vuoksi haaratoimisto lähetti toukokuussa 1953 kaikkiin seurakuntiin kirjeen, jossa selitettiin selvästi, mikä on avioliittoa koskeva Raamatun normi (1. Moos. 2:24; Room. 13:1; Hepr. 13:4). Pariskunnille annettiin aikaa rekisteröidä liittonsa, mutta jos he eivät tekisi niin, heidät jouduttaisiin poistamaan seurakunnasta (1. Kor. 5:11, 13).

Useimmat julistajat iloitsivat tästä edistysaskeleesta. Jotkut olivat kuitenkin sallivia ja riippumattomia. Kahdessa seurakunnassa yli puolet julistajista jätti Jehovan järjestön. Uskolliset sitä vastoin lisäsivät toimintaansa, mikä todisti selvästi Jehovan siunauksesta.

Veljien ponnistelujen ansiosta Freetownin valtakunnansali tunnustettiin viralliseksi vihkipaikaksi. He toimittivat ensimmäisen vihkimisen 3. syyskuuta 1954. Myöhemmin viranomaiset myönsivät vihkilupia päteville veljille seitsemään piirikuntaan eri puolille maata. Näin entistä useammat kiinnostuneet saattoivat laillistaa liittonsa ja pätevöityä hyvän uutisen julistajiksi.

Häät valtakunnansalilla

Myös useat moniavioiset kiinnostuneet ryhtyivät toimiin mukautuakseen Jumalan normeihin. Bonthessa nykyään asuva Samuel Cooper kertoo: ”Aloin käydä kokouksissa vuonna 1957 kahden vaimoni kanssa, ja pian ilmoittauduin teokraattiseen palveluskouluun. Sitten sain tehtäväkseni pitää puheen kristillisestä avioliitosta. Tutkiessani sitä varten aineistoa tajusin, että minun pitäisi lähettää nuorempi vaimoni pois. Kun kerroin aikeestani sukulaisille, he olivat kaikki sitä vastaan. Nuorempi vaimoni oli synnyttänyt minulle lapsen, kun taas vanhempi oli hedelmätön. Olin kuitenkin päättänyt pitää kiinni Raamatun periaatteista. Suureksi yllätyksekseni vanhempi vaimoni alkoi saada lapsia sen jälkeen, kun nuorempi vaimo oli palannut perheensä luo. Nyt minulla on hänen kanssaan viisi lasta.”

Rajan toisella puolella Guineassa asuva kiinnostunut Honoré Kamano lähetti kolmesta vaimostaan kaksi nuorinta pois. Se teki vanhimpaan vaimoon niin suuren vaikutuksen, että hän alkoi suhtautua totuuteen vakavammin. Vaikka toinen nuoremmista vaimoista tunsikin pettymystä jouduttuaan lähtemään pois, hänkin ihaili sitä, että Honoré piti Raamatun periaatteita suuressa arvossa. Hän pyysi raamatuntutkistelua ja vihkiytyi myöhemmin Jehovalle.

Jehovan todistajat tunnetaan siitä, että he pitävät avioliiton kunniassa.

Nykyään Jehovan todistajat tunnetaan kautta Sierra Leonen ja Guinean siitä, että he pitävät avioliiton kunniassa. Heidän aviollinen uskollisuutensa kaunistaa Jumalan opetukset ja tuottaa kunniaa hänelle avioliittojärjestelyn perustajana (Matt. 19:4–6; Tit. 2:10).

Erimielisyyttä Freetownissa

Vuonna 1956 Freetowniin saapui kaksi uutta Gileadin käynyttä lähetystyöntekijää, Charles ja Reva Chappell. Matkalla lähetyskotiin he tyrmistyivät nähdessään suuren kyltin, jossa mainostettiin Wilberforce Memorial Hallissa pidettävää raamatullista esitelmää ja ilmoitettiin, että puhujana olisi ”C. N. D. Jones, Jehovan todistajien ekklesian edustaja”.

Jones väitti olevansa voideltu, ja hän johti ryhmää, joka oli irtautunut Freetownin seurakunnasta joitakin vuosia aiemmin. Ryhmän jäsenet sanoivat olevansa ”oikeita” Jehovan todistajia ja käyttivät lähetystyöntekijöistä ja järjestön edustajille uskollisista veljistä nimityksiä ”huijarit” ja ”Gileadin cowboyt”.

Tilanne kärjistyi, kun Jones ja jotkut hänen kannattajansa erotettiin seurakunnasta. ”Ilmoitus järkytti joitakin veljiä, joiden mielestä toisinajatteleviin piti suhtautua suvaitsevasti”, veli Chappell sanoo. ”Muutama ilmaisi tyytymättömyytensä julkisesti. He ja eräät muut pitivät edelleen yhteyttä kapinallisiin ja yrittivät häiritä kokouksia ja kenttäpalvelusjärjestelyjä. Kokouksissa he istuivat vierekkäin niin sanotulla toisinajattelevien rivillä. Useimmat heistä jäivät aikanaan pois totuudesta. Jotkut pääsivät kuitenkin takaisin hengelliseen tasapainoon, ja heistä tuli innokkaita julistajia.”

Koska suurin osa pysyi uskollisena, Jumalan henki pääsi virtaamaan vapaasti. Kun vyöhykevalvoja Harry Arnott vieraili Freetownissa seuraavana vuonna, hän raportoi: ”Sierra Leonessa on nyt kunnon kasvua ensimmäistä kertaa vuosiin. Tulevaisuudennäkymät ovat siis erinomaiset.”

Kisit saavat opetusta

Pian veli Arnottin vierailun jälkeen Charles Chappell sai naapurimaasta Liberiasta kirjeen. Sen oli lähettänyt veli, joka halusi käynnistää saarnaamistyön heimolaistensa parissa Sierra Leonessa. Hän kuului kisien heimoon, jonka asuinaluetta olivat metsäiset kukkulat ja laaksot Sierra Leonen, Liberian ja Guinean yhteisellä rajaseudulla. Vaikutti siltä, että monet kisit halusivat ymmärtää Raamattua.

Koska useimmat kisit eivät osanneet lukea eivätkä kirjoittaa, Koindun kaupungissa järjestettiin luku- ja kirjoitustaidon kursseja, jotta he voisivat oppia Raamatun perustotuudet. Kursseille tuli satoja oppilaita. ”Pian ryhmässä oli 5 uutta julistajaa, sitten 10, 15, 20”, Charles muistelee. ”Ihmiset tulivat totuuteen niin nopeasti, että aloin epäillä, olivatko he sydämestään todistajia. Olin väärässä. Useimmat heistä olivat paitsi uskollisia myös innokkaita!”

Nuo tarmokkaat uudet julistajat lähtivät pian viemään hyvää uutista Koindun ulkopuolelle ja lopulta naapurimaahan Guineaan. Taivaltaessaan tuntikausia halki kumpuilevan maaston he saarnasivat kylissä ja maatiloilla. ”Moottoriajoneuvon ääntä ei kuulunut viikkoihin, toisinaan kuukausiin”, kertoo siihen aikaan kierrosvalvojana palvellut Eleazar Onwudiwe.

Kun kisiveljet ja -sisaret tällä tavoin kylvivät ja kastelivat Valtakunnan siementä, Jumala sai aikaan kasvun (1. Kor. 3:7). Kuultuaan totuudesta eräs sokea nuori mies opetteli ulkoa 32-sivuisen kirjasen ”Tämä valtakunnan hyvä uutinen”. Kun hän myöhemmin saarnasi ja johti raamatuntutkisteluja, hän pystyi toisten hämmästykseksi muistamaan siitä sanasta sanaan minkä tahansa kappaleen. Muuan totuuden oppinut kuuro nainen puolestaan teki elämässään niin suuria muutoksia, että hänen kälynsä alkoi käydä kokouksissa, vaikka hänellä oli niihin kymmenen kilometrin kävelymatka.

Työ eteni kisien parissa aimo harppauksin. Perustettiin toinen seurakunta, sitten kolmas. Kolmisenkymmentä julistajaa aloitti tienraivauksen. Koindun päällikkö kiinnostui totuudesta ja lahjoitti tontin valtakunnansalia varten. Kun Kailahunissa pidetyssä kierroskonventissa oli läsnä yli 500 henkeä, sinnekin muodostettiin seurakunta. Pian puolet Sierra Leonen todistajista oli kisejä, vaikka heimon jäseniä oli vain vajaat kaksi prosenttia maan väestöstä.

Kasvu ei ilahduttanut kaikkia, etenkään kisien uskonnollisia johtajia. Kateellisina he päättivät torjua tuon ”uhan”, joka horjutti heidän arvovaltaansa. Kysymys kuului: miten ja milloin he iskisivät?