Helmikuussa 1998 hallituksen joukot ja Länsi-Afrikan interventiojoukot (ECOMOG) käynnistivät suurhyökkäyksen häätääkseen kapinalliset Freetownista. Valitettavasti eräs veli sai surmansa kiivaiden taistelujen aikana, kun häneen osui kranaatin sirpale.

Noin 150 julistajaa etsi turvaa Kissyn ja Cockerillin lähetyskodeista. Laddie Sandy, toinen Betelin yövartijoista, kertoo: ”Myöhään eräänä iltana, kun Philip Turay ja minä olimme töissä, kaksi aseistautunutta RUF-kapinallista ilmaantui Betelin eteen ja vaati meitä avaamaan aulan lasiovet. Kun syöksyimme suojaan, he alkoivat ampua oven lukkoa. Ihme kyllä lukko kesti eikä heille tullut mieleen ampua lasiovia, vaan he lähtivät harmistuneina pois.

Kaksi päivää myöhemmin kapinalliset palasivat mukanaan parikymmentä päättäväistä, hyvin varustautunutta toveriaan. Varoitimme heti Betel-perhettä ja juoksimme suojaan, joka oli järjestetty pohjakerrokseen. Piileskelimme kaikki seitsemän peloissamme pimeässä kahden suuren tynnyrin takana. Kapinalliset pääsivät sisään ampumalla lukkoa niin kauan, että se suli. ’Etsikää ne Jehovan todistajat ja viiltäkää niiltä kurkku auki’, yksi heistä mylvi. Kyyristelimme piilopaikassamme hiiskahtamatta, kun he riehuivat talossa seitsemän tuntia. Viimein he olivat tyytyväisiä yön aikaansaannoksiinsa ja menivät matkoihinsa.

Keräsimme henkilökohtaiset tavaramme ja lähdimme juoksemaan saman kadun varrella sijaitsevaan Cockerillin lähetyskotiin, entiseen Beteliin. Tuolla lyhyellä matkalla meidät ryösti eräs toinen kapinallisjoukko.  Saavuimme lähetyskotiin järkyttyneinä mutta kiitollisina siitä, että olimme elossa. Levättyämme muutaman päivän palasimme Beteliin siivoamaan sekasotkun.”

Kahden kuukauden kuluttua, kun ECOMOG-joukot olivat saaneet kaupungin hallintaansa, lähetystyöntekijät alkoivat palata Guineasta. He eivät voineet aavistaakaan, että pian heillä olisi jälleen lähtö edessä.

Kahdeksan kuukautta myöhemmin, joulukuussa 1998, sadat ihmiset olivat Freetownin kansallisstadionilla kuuntelemassa ”Jumalan elämäntien” piirikonventin ohjelmaa, kun yhtäkkiä kuului kumea jyrähdys ja kukkuloilta nousi savupatsas. Kapinallisten armeija oli palannut!

Seuraavina päivinä tilanne paheni Freetownissa. Haaratoimistokomitea vuokrasi pienkoneen ja siirsi turvaan Conakryyn 12 lähetystyöntekijää, 8 ulkomaista beteliläistä ja 5 vapaaehtoista rakentajaa. Kolme päivää myöhemmin, 6. tammikuuta 1999, kapinalliset aloittivat raa’an tappokampanjan, operaation Ei eläviä. He kylvivät Freetowniin hirvittävää hävitystä: noin kuusituhatta siviiliä teurastettiin, ihmisiltä katkottiin umpimähkään käsiä ja jalkoja, satoja lapsia siepattiin ja tuhansia rakennuksia tuhottiin.

Rakastettu veli Edward Toby murhattiin julmasti. Yli 200 järkyttynyttä julistajaa majoitettiin joko Beteliin tai Cockerillin lähetyskotiin. Toiset piileskelivät kotonaan. Kissyn lähetyskotiin kaupungin itälaidalle paenneet todistajat tarvitsivat kipeästi lääkehoitoa. Kaupungin halki oli kuitenkin erittäin vaarallista kulkea. Kuka uskaltaisi lähteä yrittämään sitä? Laddie Sandy ja Philip Turay, Betelin pelottomat yövartijat, ilmoittautuivat heti vapaaehtoisiksi.

 ”Kaupunki oli sekasorron vallassa”, Philip muistelee. ”Kapinallissotilaat valvoivat lukemattomia tarkastuspisteitä ja ahdistelivat ihmisiä mielivaltaisesti. Tiukka ulkonaliikkumiskielto oli voimassa iltapäivästä seuraavaan aamuun, mikä rajoitti kulkuamme. Meiltä meni matkaan kaksi päivää. Kun sitten viimein pääsimme Kissyn lähetyskodin luo, se olikin ryöstetty ja poltettu.

Kun tarkastimme lähiympäristön, löysimme veljemme Andrew Caulkerin, jolla oli kammottavia haavoja päässä. Kapinalliset olivat köyttäneet hänet ja lyöneet häntä useita kertoja kirveellä. Kuin ihmeen kaupalla hän oli jäänyt henkiin ja päässyt pakoon. Veimme hänet kiireesti sairaalaan, missä hän vähitellen toipui. Myöhemmin hän palveli vakituisena tienraivaajana.”

Toiset todistajat säilyivät hengissä tai vammoitta,  koska heidät tunnettiin kristillisestä puolueettomuudestaan. Eräs veli kertoo: ”Kapinalliset vaativat, että panisimme päähämme valkoiset otsanauhat ja tanssisimme kadulla heidän asiansa tukemiseksi. ’Jos ette tee niin, hakkaamme teiltä käden tai jalan irti tai tapamme teidät’, he uhkailivat. Vaimoni ja minä astuimme kauhuissamme sivuun ja rukoilimme hiljaa mielessämme Jehovalta apua. Nähdessään ahdinkomme eräs nuori naapuri, joka oli yhteistoiminnassa kapinallisten kanssa, sanoi näiden komentajalle: ’Hän on ”veljemme”. Hän ei osallistu politiikkaan, joten me tanssimme hänen puolestaan.’ Komentaja tyytyi tähän ja lähti pois, ja me kiiruhdimme kotiin.”

Viimein kaupungin ylle laskeutui jännittynyt hiljaisuus, ja veljet alkoivat taas varovasti pitää kokouksia ja käydä kenttäpalveluksessa. He käyttivät konventtimerkkiä, jotta heidät voitiin tunnistaa todistajiksi tarkastuspisteissä. Odotellessaan tarkastusta pitkissä jonoissa he oppivat aloittamaan taitavasti raamatullisia keskusteluja.

Kun kaikenlaisista tarvikkeista alkoi olla kova pula, Britannian haaratoimisto lennätti kaupunkiin 200 laatikollista avustustarvikkeita. Billie Cowan ja Alan Jones lensivät Conakrysta Freetowniin huolehtimaan siitä, että lähetys saataisiin vietyä kaikkien tarkastuspisteiden läpi. Se ehti perille Beteliin juuri ennen kuin ulkonaliikkumiskielto alkoi. James Koroma kävi Conakryssa useita kertoja hakemassa kirjallisuutta ja tärkeitä tarvikkeita. Osa hengellisestä ravinnosta lähetettiin eteenpäin seurakunnista erillään oleville julistajille Bohon ja Kenemaan.

9. elokuuta 1999 lähetystyöntekijöitä alkoi palata Conakrysta Freetowniin. Seuraavana vuonna brittijoukot ajoivat kapinalliset pois Freetownista. Taistelut jatkuivat  hajanaisina vielä jonkin aikaa, kunnes tammikuussa 2002 sota julistettiin päättyneeksi. Tuon 11 vuotta kestäneen konfliktin aikana 50 000 henkeä oli tapettu, 20 000 oli silvottu, 300 000 kotia oli tuhottu ja 1,2 miljoonaa oli joutunut pakenemaan kotoaan.

Miten Jehovan järjestö oli selviytynyt? Jehova oli selvästikin suojellut ja siunannut sitä. Konfliktin aikana oli kastettu noin 700 uutta. Sota-alueelta oli paennut satoja todistajia, mutta silti Sierra Leonen julistajamäärä oli kasvanut 50 prosenttia. Guineassa julistajamäärä oli kasvanut yli 300 prosenttia! Mikä vielä tärkeämpää, Jumalan kansa oli pysynyt nuhteettomana. ”Ahdistuksen sulatusuunissa” heidän kristillinen ykseytensä ja rakkautensa oli pysynyt murtumattomana ja he olivat ”jatkaneet herkeämättä opettamista ja hyvän uutisen julistamista” (Jes. 48:10; Apt. 5:42).