Marshallinsaarilla muutamat julistajat päättivät tehdä kahden viikon venematkan saarille, joille hyvää uutista on viety vain harvoin. Tällaisia saaria on Mikronesian alueella paljon. Julistajat lähtivät Majuron saarelta ja kävivät Wotjen atolliin kuuluvilla Wotjen ja Ormedin saarilla.

Voidakseen todistaa mahdollisimman monille julistajat olivat  jo ennen matkalle lähtöä tehneet kirjallisuuspaketteja. Jokaisessa paketissa oli neljä lehteä ja kaksi kirjasta. Julistajat eivät tienneet, milloin he kävisivät saarilla uudelleen, joten tavatessaan kiinnostuneen he jättivät hänelle kirjallisuuspaketin ja kannustivat häntä antamaan julkaisuja myös sukulaisilleen ja ystävilleen. Kahden viikon aikana he levittivät 531 kirjasta, 756 lehteä ja 7 kirjaa.

Helmikuussa 2014 kuusi julistajaa Papua-Uudessa-Guineassa lähti kymmenen päivän saarnamatkalle tuliperäisen Karkarin saaren kyliin. Monet osoittivat kiinnostusta, ja julistajat levittivät 1 064 julkaisua. Relvie-niminen sisar kertoo: ”Ensimmäisenä päivänä olimme kenttäpalveluksessa vielä kolmen aikaan iltapäivällä. Siinä vaiheessa vesipullot olivat tyhjiä, leuat olivat väsyneet ja suut kuivia jatkuvasta puhumisesta. Olin keskustelemassa nuoren tytön kanssa ja yritin lukea raamatunkohdan mutten pystynyt, koska minulla oli niin kova jano. Juuri silloin hän tarjosi minulle vettä.”

Kun julistajat olivat viimeistä iltaa eräässä kylässä, siellä pidettiin iso kokous, johon tuli kylän asukkaita ja paikallisen kirkon johtajia. Relvie muistelee: ”Tunsin olevani kuin Stefanos, joka puolusti totuutta sanhedrinin edessä – tosin tällä kertaa kuulijat olivat ystävällisiä.” Todistajien lopetettua puheensa luterilaisen pyhäkoulun johtajatar nousi puhumaan ja kohdisti sanansa tädilleen, joka oli saarelle tulleiden todistajien joukossa. Hän kiitti tätiään siitä, että tämä oli näyttänyt hyvää  esimerkkiä tuomalla totuuden heidän kyläänsä. Hän sanoi: ”Sinä olet kuin se samarialainen nainen, joka kertoi sukulaisilleen niistä hyvistä asioista, jotka hän oli kuullut Jeesukselta. Kiitos, ettet unohtanut meitä.”

Kiribatiin kuuluvalla Tarawan saarella seitsemänvuotias Teariki-poika oli eräänä aamuna isänsä Tuetin kanssa kenttäpalveluksessa. Yhdessä talossa oli koolla kymmenkunta 20–30-vuotiasta miestä ja naista. Kun Tueti oli esittänyt heille Valtakunnan sanomaa, yksi heistä sanoi: ”Miksi te otatte pienet lapsennekin mukaan saarnaamaan? He ovat liian nuoria kertomaan Jumalasta.”

Tueti vastasi: ”Haluaisitteko nähdä, onko poikani pätevä tähän työhön? Minä voin mennä ulos, niin te voitte kuunnella häntä.” Ryhmä vastasi yksimielisesti haluavansa kuulla poikaa.

Kun Tueti oli mennyt ulos, Teariki kysyi ryhmältä: ”Tiedättekö, mikä Jumalan nimi on?”

”Kyllä, se on Jeesus!” vastasi yksi. ”Jumala”, sanoi toinen. Kolmas ehdotti ”Herraa”.

Teariki sanoi: ”Otetaanpa selvää, mitä Raamattu sanoo. Voimme lukea yhdessä Jesajan 42:5:n.” Luettuaan kohdan hän kysyi: ”Kenestä tässä jakeessa puhutaan?”

”Jumalasta”, vastasi yksi nuori. Teariki totesi: ”Aivan, tosi Jumalasta. Jakeessa 8 kerrotaan, mitä tosi Jumala sanoo meille. ’Minä olen Jehova. Se on minun nimeni, ja kunniaani minä en anna kenellekään muulle.’ Huomasitteko, mikä Jumalan nimi on?”

”Jehova”, ryhmä vastasi.

Nyt kun kaikki kuuntelivat tarkkaavaisesti, Teariki kysyi: ”Mitä hyötyä on siitä, että käyttää Jumalan nimeä Jehova? Saamme vastauksen Apostolien tekojen  2:21:stä. Siinä sanotaan: ’Jokainen, joka huutaa avukseen Jehovan nimeä, pelastuu.’ Mitä hyötyä on Jumalan nimen käyttämisestä?”

”Voimme pelastua”, sanoi joku.

Tässä vaiheessa Tearikin isä palasi huoneeseen. Hän kysyi ryhmältä: ”No, mitä mieltä olette? Osaavatko lapsemme saarnata? Onko meidän oikein ottaa heidät mukaamme?” Ryhmä oli yhtä mieltä siitä, että lapset osasivat asiansa ja että heidän oli sopivaa osallistua saarnaamistyöhön. Isä sanoi vielä: ”Tekin voisitte kertoa Raamatun totuuksista aivan niin kuin Teariki, jos vain otatte selvää siitä, mitä Raamattu sisältää.”

Marraskuussa 2013 Jean-Pierre, joka työskentelee Port Vilan etäkäännöstoimistossa Vanuatussa, lensi kotisaarelleen kierroskonventtiin. Kun kone laskeutui saaren kiitoradalle, hänen luokseen tuli ryhmä kiinnostuneita saaren eteläosasta ja pyysi häneltä raamatullista kirjallisuutta. Hän levitti melkein kaikki mukanaan olevat lehdet. Myös eräs uskonnollinen johtaja tuli hakemaan kirjallisuutta. Hän pyysi, että Jean-Pierre tulisi hänen kyläänsä, ja sanoi: ”Olemme hengellisesti nälissämme. Sinun täytyy tulla kyläämme vastaamaan kysymyksiimme.” Konventin jälkeisenä päivänä aikaisin aamulla Jean-Pierre lähti kapuamaan jyrkkää vuorenrinnettä. Lopulta hän saapui vuoren huipulla sijaitsevaan kylään, jossa hänet otettiin lämpimästi vastaan. Jean-Pierre käsitteli kyläläisten kanssa Valtakunnan Uutiset nro 38:aa, jonka aiheena on ”Voivatko kuolleet elää uudelleen?” Hän kannusti kaikkia noin 30:tä kuulijaa katsomaan raamatunkohdat omasta Raamatustaan. Keskustelu kesti lähes seitsemän tuntia. Kyläläiset olivat tosiaan hengellisesti nälissään! Muuan 70-vuotias mies sanoi, ettei hän ollut eläessään kuullut niin selvää selostusta kuolemasta.

Jean-Pierre yöpyi kylässä ja nukkui samassa huoneessa papin kanssa. Herätessään aamulla hän huomasi papin lukevan lehteämme. Jean-Pierre kysyi, mitä hän luki. Pappi kertoi innoissaan lukevansa kirjoitusta Jumalan valtakunnasta. Hän oli samaa mieltä siitä, että Luukkaan 17:21 ei voi tarkoittaa sitä, että Jumalan valtakunta oli Jeesuksen tuomitsemien fariseusten sydämessä. Hän päätteli, että päinvastoin kuin kirkko opetti, Jumalan valtakunta ei voi olla ihmisen sydämessä.  Jean-Pierre palasi Port Vilaan ja huolehtii kiinnostuneista puhelimen välityksellä. Kolme veljeä lähiseurakunnasta tarjoutui järjestämään kylässä muistonvieton. Läsnä oli 109 henkeä!