Olen syntynyt Ciudad Obregónissa Pohjois-Meksikossa, ja olen viides perheen yhdeksästä lapsesta. Asuimme kaupungin laitamilla, missä isä hoiti pientä maatilaa. Siellä oli mukava elää. Perheemme oli onnellinen, ja meillä oli läheiset välit. Kun olin vasta viisivuotias, hurrikaani tuhosi maatilan ja jouduimme muuttamaan toiseen kaupunkiin.

 Isällä alkoi mennä taloudellisesti hyvin. Samoihin aikoihin hänestä tuli kuitenkin alkoholisti, mikä vaikutti hänen avioliittoonsa ja myös meihin lapsiin. Me pojat aloimme polttaa tupakkaa, jota varastimme isältä. Kuusivuotiaana join itseni ensimmäistä kertaa humalaan. Pian vanhempani erosivat, ja alamäkeni jatkui.

 Äiti muutti yhteen erään miehen kanssa ja otti meidät mukaansa. Mies ei antanut äidille rahaa, emmekä pärjänneet äidin tuloilla. Niinpä sisarukseni ja minä teimme mitä tahansa työtä, mitä satuimme saamaan. Tulimme silti vain vaivoin toimeen. Minä kiillotin kenkiä ja myin muun muassa leipää, sanomalehtiä ja purukumia. Lisäksi kuljeskelin kaupungissa etsimässä ruokaa rikkaiden roskatynnyreistä.

 Ollessani kymmenvuotias eräs mies tarjosi minulle työtä kaupungin kaatopaikalta. Niinpä lopetin koulun ja lähdin kotoa. Sain palkkaa 10 pesoa (alle euron) päivässä, ja mies antoi minulle kaatopaikalta keräämäänsä ruokaa. Asuin hökkelissä, jonka olin kyhännyt jätemateriaaleista. Ympärilläni olevat ihmiset käyttivät ala-arvoista kieltä ja elivät moraalitonta elämää. Monet olivat narkomaaneja ja alkoholisteja. Se oli elämäni pahinta aikaa, ja joka yö itkin pelosta täristen. Häpesin köyhyyttäni ja sitä, etten ollut käynyt koulua. Asuin kaatopaikalla kolmisen vuotta, kunnes muutin toiseen osavaltioon. Siellä työskentelin pelloilla: poimin kukkia ja puuvillaa, korjasin sokeriruokoa ja nostin perunaa.

 Neljä vuotta myöhemmin muutin takaisin Ciudad Obregóniin. Yksi tädeistäni, joka oli kansanparantaja, antoi minulle huoneen kotoaan. Aloin nähdä painajaisia ja vajosin syvään masennukseen, johon liittyi itsetuhoisia ajatuksia. Eräänä yönä rukoilin Jumalaa: ”Herra, jos olet olemassa, anna minun oppia tuntemaan sinut, niin palvelen sinua ikuisesti. Haluan löytää oikean uskonnon, jos sellainen on olemassa.”

 Olen aina ollut kiinnostunut hengellisistä asioista. Jo lapsena kävin monien eri uskontokuntien tilaisuuksissa, mutta petyin niihin kaikkiin. Missään niistä ei juuri puhuttu Raamatusta, enkä saanut tyydytettyä hengellistä nälkääni. Jotkin olivat liian kiinnostuneita rahasta, toisissa taas seurakuntalaiset elivät moraalittomasti.

 Kun olin 19-vuotias, lankoni kertoi minulle, että Jehovan todistajat olivat näyttäneet hänelle, mitä Raamattu sanoo uskonnollisten kuvien käytöstä. Hän luki minulle 2. Mooseksen kirjan 20:4, 5:n, jossa kielletään tekemästä ”veistettyä jumalankuvaa”. Jakeessa 5 sanotaan tällaisista kuvista: ”Et saa kumartaa niitä etkä taipua palvelemaan niitä, sillä minä, Jumalasi Jehova, olen Jumala, joka vaadin jakamatonta palvontaa.” Sitten lankoni kysyi minulta: ”Miksi Jumala kieltäisi jumalankuvat, jos hän tekee niiden välityksellä ihmeitä tai jos hän haluaa, että käytämme niitä palvonnassa?” Tämä sai minut ajattelemaan. Kävimme sen jälkeen useita raamatullisia keskusteluja. Nautin niistä, ja aika tuntui aina kuluvan kuin siivillä.

 Myöhemmin lankoni otti minut mukaan Jehovan todistajien kokoukseen. Se mitä näin ja kuulin, teki minuun valtavan vaikutuksen. Jopa nuoret osallistuivat ohjelmaan ja puhuivat sujuvasti yleisön edessä. Ihailin mielessäni sitä, miten korkeatasoista opetus oli. Vaikka olin pitkätukkainen ja epäsiisti, todistajat ottivat minut lämpimästi vastaan. Eräs perhe jopa kutsui minut syömään kokouksen jälkeen.

 Tutkiessani Raamattua todistajien kanssa opin, että Jehova Jumala on rakastava Isä. Hän välittää meistä riippumatta koulutuksestamme tai taloudellisesta, yhteiskunnallisesta tai etnisestä taustastamme. Hän on aidosti puolueeton. (Apostolien teot 10:34, 35.) Viimeinkin sain tyydytettyä hengellisen nälkäni! En tuntenut oloani enää niin tyhjäksi.

 Koko elämäni muuttui täysin. Lakkasin polttamasta, juopottelemasta ja käyttämästä ala-arvoista kieltä. Katkeruus, jota olin tuntenut lapsuudesta asti, alkoi väistyä, samoin kammottavat painajaisunet. Pääsin eroon myös syvään juurtuneista alemmuudentunteista, joiden uskon johtuneen lapsuuden traumoista ja siitä, etten ollut käynyt juuri lainkaan koulua.

 Minulla on ihana, Jehovaa rakastava vaimo, joka tukee minua. Toimin nykyään Jehovan todistajien matkavalvojana ja vierailen seurakunnissa rohkaisemassa ja opettamassa hengellisiä veljiäni ja sisariani. Raamattu ja Jumalalta saatava erinomainen opetus ovat parantaneet haavani. En enää häpeä itseäni!