Jehovan todistajat, jotka aiemmin tunnettiin raamatuntutkijoina, ovat saarnanneet Meksikossa vuodesta 1917 lähtien. Tuota vuotta seuranneina vuosikymmeninä sadat meksikolaiset alkoivat palvoa Jehovaa. Toisen maailmansodan aikana saarnaaminen ja kokousten pitäminen kuitenkin vaikeutuivat, koska Meksikon hallitus puuttui asiaan.

 Tuohon aikaan Meksikossa oli laki, jonka mukaan uskontoa sai harjoittaa julkisesti vain valtion omistamissa rakennuksissa. Tämä aiheutti Jehovan todistajille ongelmia, koska konventit pidettiin julkisissa tiloissa, kokouksia pidettiin usein kodeissa ja lisäksi kenttätyötä tehtiin kaduilla ja ovelta ovelle.

 Jotta lain vaatimuksiin pystyttiin mukautumaan, vuonna 1943 järjestömme rekisteröitiin Meksikossa voittoa tavoittelemattomaksi kansalais- ja kulttuurijärjestöksi, joka pyrki edistämään julkista hyvinvointia ja koulutusta. Koska emme siis enää olleet virallisesti uskonto, pystyimme harjoittamaan toimintaamme muuallakin kuin valtion omistamissa tiloissa.

 Työhömme sisällytettiin kulttuuriin ja koulutukseen liittyvää toimintaa, jotta meidät voitiin määritellä virallisesti kansalais- ja kulttuurijärjestöksi. Näin noudatimme lakia (Roomalaisille 13:1). Tavoitteemme oli kuitenkin edelleen auttaa ihmisiä oppimaan Raamatun totuus (Jesaja 48:17, 18). Jehova selvästi siunasi tätä järjestelyä. Kuten moni todistaja vielä nykyäänkin muistaa, tämä loi perustan huimalle kasvulle.

 Tärkein tehtävämme on aina ollut kertoa ihmisille hyvää uutista Jumalan valtakunnasta. Lähestymistapaa kenttätyössä piti kuitenkin mukauttaa olosuhteisiin sopivaksi, aivan kuten Paavalikin teki. (1. Korinttilaisille 9:20–23.) Kun hän puhui Areiopagilla ateenalaisille, hän ei suoraan viitannut Raamatun kirjoituksiin (Apostolien teot 17:22–31). Vastaavasti Meksikon todistajilla ei ollut Raamattua mukana eivätkä he viitanneet siihen aloittaessaan keskusteluja kenttätyössä.

 ”Meillä oli tapana kertoa kuuluvamme kulttuuri- ja opetusjärjestöön. Käytin usein Herätkää!-lehden kirjoituksia, jotka eivät suoranaisesti käsitelleet mitään raamatullista aihetta”, muistelee Isabel. Jos ovenavaaja oli kiinnostunut hengellisistä asioista, todistajat kertoivat hänelle jostakin Raamatun totuudesta. Aurora kertoo: ”Koska meillä ei ollut Raamattua mukana, meidän piti opetella ulkoa monia raamatunkohtia.” Ihmiset myös pitivät siitä, kun heille näytettiin kohtia heidän omasta Raamatustaan.

 Todistajat olivat varautuneet selittämään, että työmme on laillista, aina kun joku kyseenalaisti sen (Filippiläisille 1:7). María muistelee: ”Meillä oli aina mukana ulkoministeriön myöntämät henkilökortit.” Samuel sanoo: ”Kun viranomaiset pysäyttivät meidät, esitimme korttimme heille.” a

 Henkilökorteista oli paljon apua haastavissa tilanteissa. Jesús, joka palveli Jaliscon osavaltiossa, kertoo: ”Vuonna 1974 papin johtama väkijoukko vei minut ja erään todistajapariskunnan paikallisten viranomaisten puheille, koska he halusivat tehdä työstämme lopun. Näytimme viranomaisille henkilökorttejamme, ja se rauhoitti tilannetta. Myöhemmin pääsimme jatkamaan työtämme ja auttamaan alueen kiinnostuneita. Nykyään siellä on jo monta seurakuntaa.”

 Koska olimme virallisesti koulutusta edistävä järjestö, pidimme ilmaisia luku- ja kirjoitustaidon kursseja. b Sisar nimeltä Ariel selittää: ”Tällaista järjestelyä tosiaankin tarvittiin, koska moni ei ollut käynyt koulua, mutta Raamattu kiinnosti kovasti. Opetimme heitä lukemaan ja kirjoittamaan, ja moni alkoi tämän jälkeen tutkia Raamattua.”

 Ruth muistelee: ”Kun ihmiset alkoivat päästä lukemisesta jyvälle, niin he alkoivat edistyä hengellisestikin hurjaa vauhtia. Lukemaan oppiminen toi heille onnistumisen iloa. Saimme seurata aitiopaikalta heidän hengellistä kasvuaan.”

 Jehovan todistajat oli rekisteröity Meksikossa kansalais- ja kulttuurijärjestöksi vuodesta 1943 vuoteen 1993. Noina vuosina todistajat opettivat yli 127 000:ta ihmistä lukemaan ja kirjoittamaan ja auttoivat yli 37 000:ta muuta parantamaan luku- ja kirjoitustaitoaan. Meksikon todistajat ovat tämän vuoksi saaneet paljon kiitosta viranomaisilta (Roomalaisille 13:3). Esimerkiksi vuonna 2010 he saivat erityistä tunnustusta ”vuosikymmeniä kestäneestä luku- ja kirjoitustaidon edistämiseksi tekemästään työstä, jonka ansiosta tuhansien meksikolaisten elämänlaatu on parantunut sekä Méxicon osavaltiossa että koko maassa”.

 Todistajien kokouspaikkoja kutsuttiin kulttuuriopintosaleiksi, ja ne muistuttivat luokkahuoneita. Niissä pidettiin kokouksia ja luku- ja kirjoitustaidon kursseja.

 ”Nämä opintosalit olivat usein todistajaperheiden kodeissa”, kertoo veli nimeltä Ángel. ”Ihailin noita perheitä. Monilla heistä oli taloudellisesti tiukkaa, mutta he olivat silti valmiit antamaan osan kodistaan kokouskäyttöön ja asumaan itse ahtaasti.”

 Kokouspaikkoja todella tarvittiin. Ángel muistelee: ”Joskus väkeä oli niin paljon, että osan piti jäädä ulos kuuntelemaan. Jos halusi vastata, piti kurkistaa ikkunasta sisään. Saimme silti kokouksista aina paljon iloa.”

 Ongelmien välttämiseksi kokouksissa ei laulettu eikä rukoiltu ääneen. Edmundo muistaa: ”Esitelmissä, joita silloin kutsuttiin kulttuuripuheiksi, puhujat korostivat Raamatun neuvojen käytännöllistä arvoa ja sitä, miten elämänlaatua voi parantaa.” Jossain vaiheessa lakattiin jopa käyttämästä Raamatun kirjojen nimiä. Miten raamatunkohtiin sitten viitattiin? Manuel-niminen veli kertoo esimerkin: ”Kun halusimme viitata vaikkapa Ilmestyskirjan luvun 21 jakeisiin 3 ja 4, sanoimmekin: ’Kirja 66, 21, 3 ja 4.’” Eräs toinen veli, Moises, lisää: ”Meidän piti siis opetella ulkoa Raamatun kirjoja vastaavat numerot.”

 Järjestömme toimi Meksikossa pitkälti samalla tavalla kuin muuallakin maailmassa. Vaikka työtämme rajoitettiin, Jehovan siunaus oli selvästi nähtävissä. Vuonna 1943, kun Jehovan todistajat rekisteröitiin kansalaisjärjestöksi, julistajia oli Meksikossa 1 565. Vuonna 1993 järjestömme tunnustettiin uskonnoksi. Tuona vuonna maassa oli julistajia keskimäärin 366 177. Sen jälkeen kasvu kiihtyi entisestään. Vuonna 2021 julistajia oli keskimäärin jo 864 633. Mitä tästä ajanjaksosta voidaan oppia?

 Ole valmis mukautumaan. Koska Meksikon todistajat olivat mukautuvaisia, he pystyivät jatkamaan toimintaansa laillisesti koko 50 vuoden ajan esteistä huolimatta. ”Aina välillä ihmettelin, miksemme me voineet tehdä asioita samalla tavalla kuin muissa maissa”, sanoo Mario-niminen veli. ”En kuitenkaan koskaan kuullut kenenkään kyseenalaistavan järjestön ohjeita. Luotimme siihen, että Jehova ohjaa kansaansa, ja siksi tottelimme uskollisesti.”

 Keskity Jehovan työhön. ”Meillä oli niin paljon tekemistä opetustyössä, ettemme juuri ehtineet murehtia muuta”, toteaa Guadalupe. ”Olimme iloisia, että saimme palvella Jehovaa. Se oli meille kaikkein tärkeintä.”

 Pysy lähellä seurakunnan ystäviä. ”Sellaisia asioita, joita emme voineet tehdä kulttuuriopintosaleissa, esimerkiksi laulaa valtakunnan lauluja, teimme kotona”, selittää Anita. ”Pidimme yhtä ja tapasimme toisiamme säännöllisesti. Rohkaisimme toisiamme ja keskustelimme hengellisistä asioista.”

 Florentino kiteyttää tuon ajanjakson: ”Näin jälkeenpäin ajatellen uskon, että asiat tapahtuivat juuri oikeaan aikaan ja opimme kaikesta jotain tärkeää. Vaikka meitä vastustettiin, on selvää, että Jehova ohjasi työtämme.”