Uudessa-Seelannissa ilmoitettiin 21. lokakuuta 1940, että Jehovan todistajat on kumouksellinen järjestö, joka on vaaraksi yleiselle turvallisuudelle. Tästä seurasi Jehovan todistajille vaikeuksia, mutta he eivät lannistuneet. He esimerkiksi pitivät edelleen kokouksia, vaikka viranomaiset saattoivat tehdä ratsioita ja pidättää heidät.

 Mary Clarke -nimisen Jehovan todistajan ei-uskova mies Andy näki, että hänen vaimonsa oli päättänyt jatkaa kokouksissa käymistä kiellosta huolimatta. Hän pelkäsi, että jossain kokouksessa hänen vaimonsa vielä pidätettäisiin. Andy ei ollut aiemmin käynyt kokouksissa, mutta päätti nyt, että lähtisi niihin vaimonsa kanssa. Hän sanoi: ”Jos he pidättävät sinut, niin he saavat luvan pidättää myös minut!” Siitä lähtien Andy oli läsnä kaikissa kokouksissa, ja aikanaan myös hänestä tuli kastettu Jehovan todistaja. Maryn tavoin monet muutkin todistajat toimivat päättäväisesti Uudessa-Seelannissa toisen maailmansodan aikana.

 Eräänä päivänä poliisi pysäytti 78-vuotiaan John Murrayn, kun hän kulki ovelta ovelle puhumassa Raamatusta. Hänet tuomittiin osallistumisesta kumouksellisen järjestön toimintaan. Kymmenet muut todistajat joutuivat oikeuden eteen, jotkut saivat sakkoja, ja toiset vangittiin jopa kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan.

 Todistajat kieltäytyivät asepalveluksesta Raamatun avulla valmennettuun omaantuntoonsa vedoten (Jesaja 2:4). Kun miehiä sitten sota-aikana värvättiin palvelukseen, todistajat kohtasivat ankaria vaikeuksia. Koska he eivät menneet armeijaan, noin 80 heistä lähetettiin vankileirille sodan ajaksi. Sielläkin nämä veljet jatkoivat Jehovan palvelemista iloiten kaltoinkohtelusta ja ankarista talvista huolimatta.

 Vankileireillä todistajat ryhtyivät heti järjestämään säännöllistä hengellistä toimintaa. He muodostivat seurakunnan, pitivät kaikki kokoukset ja kertoivat hyvää uutista toisille vangeille. Joillain leireillä todistajat saivat jopa pitää konventteja vartijan valvonnassa. Jotkut vangit oppivat Raamatun totuuden leirillä, ja heidät kastettiin siellä.

 Aiemmin mainittujen Maryn ja Andyn nuorin poika Bruce piti vangitsemista tilaisuutena saada hengellistä valmennusta. Hän muisteli: ”Minusta tuntui kuin olisin ollut koulussa. Leirillä sain käydä syvällisiä keskusteluja kokeneempien veljien kanssa, ja suorastaan imin itseeni kaiken sen tiedon, mitä siellä oli saatavilla.”

 Vuonna 1944 hallitus harkitsi joidenkin vankileireillä olevien vapauttamista. Sotilasviranomaiset kuitenkin vastustivat tätä, koska he olivat varmoja siitä, että jos todistajat vapautettaisiin, he alkaisivat taas kertoa uskostaan toisille. Asiaa koskeneessa selonteossa sanottiin: ”Vaikka vankeusajan jatkaminen saattaakin jossain määrin pitää kurissa näiden ihmisten fanaattisuutta, se ei tule koskaan muuttamaan heitä.”

 Kiellon tuoman julkisuuden vuoksi joidenkin uteliaisuus Jehovan todistajia kohtaan heräsi. Ajan mittaan monet tajusivat, ettei Jehovan todistajista ollut mitään vaaraa yleiselle turvallisuudelle. He näkivät, että todistajat eivät aiheuttaneet ongelmia vaan olivat rauhaa rakastavia kristittyjä. Niinpä Jehovan todistajien määrä Uudessa-Seelannissa kasvoi vuosien 1939–1945 välisenä aikana 320:stä 536:een.

 Joissain tapauksissa viranomaiset myönsivät rehellisesti, että Jehovan todistajia koskeva kielto oli epäoikeudenmukainen. Kun muuan tuomari kuuli, millaisia todisteita erästä saarnaamistyössä ollutta veljeä vastaan esitettiin, hän hylkäsi jutun. Hän sanoi: ”Sellainen ajatus, että Raamattujen levittämisestä pitäisi rangaista, on minusta täysin mahdoton ja vastoin laintuntemustani.”

 Kielto kumottiin lopulta sodan jälkeen, ja todistajat kertoivat entistä päättäväisemmin lähimmäisilleen Jumalan valtakunnasta. Vuonna 1945 haaratoimistosta lähetettiin kaikkiin Uuden-Seelannin seurakuntiin kirje, jossa sanottiin: ”Jokaisen tulee olla tahdikas, huomaavainen ja ystävällinen kaikkia kohtaan. Välttäkää väittelyjä ja riitaa. Muistakaa, että tapaamamme ihmiset pitävät kiinni uskonkäsityksistään vilpittömästi ja vakaumuksellisesti. – – Suuri osa heistä on Herran ’lampaita’, jotka meidän täytyy johdattaa Jehovan ja hänen valtakuntansa luo.”

 Uuden-Seelannin Jehovan todistajat kertovat nykyäänkin Raamatun sanomaa paikallisille ihmisille ja turisteille. Erään kerran kun neljä sisarta oli kenttäpalveluksessa Turangissa, he keskustelivat parin tunnin aikana 67 turistin kanssa, jotka olivat tulleet 17 maasta.

 Tätä nykyä Uudessa-Seelannissa ymmärretään, että Jehovan todistajat ovat rauhaa rakastavia ja antaumuksellisia kristittyjä, jotka arvostavat suuresti Raamatun opetuksia. Joka vuosi satoja ihmisiä kastetaan, ja heistä tulee Jehovan todistajia. Vuonna 2019 Uudessa-Seelannissa oli yli 14 000 iloista Jehovan palvelijaa.