Rakastin totuutta aivan pienestä pitäen, ja niinpä halusin kovasti vihkiytyä Jehovalle ja mennä kasteelle. Kun sitten saavutin tämän tavoitteen 13-vuotiaana, olin aivan onnessani. Muistan elävästi, kun myöhemmin ollessani 14-vuotias Helge Linck a -niminen veli kysyi minulta, olinko harkinnut vakituista tienraivausta. Isä ja äiti olivat olleet tilapäisiä tienraivaajia (nykyään osa-aikainen tienraivaaja), mutta minulla ei ollut aavistustakaan, millaista vakituinen tienraivaus olisi. Kysymys, jonka veli Linck esitti, sytytti minussa kipinän tehdä enemmän Jehovan työssä.

 Vuonna 1974 Etiopiassa puhkesi poliittisia levottomuuksia, joista seurasi pidätyksiä, kaaosta ja kuolonuhreja. Meidän ei ollut mahdollista tehdä ovelta ovelle -työtä, ja kokoukset täytyi pitää pienissä ryhmissä. Vanhempamme auttoivat meitä Raamatun periaatteiden avulla valmistautumaan siihen, että vaino yltyisi. He esimerkiksi auttoivat meitä ymmärtämään, mitä kristillinen puolueettomuus tarkoittaa. Lisäksi he kannustivat meitä luottamaan siihen, että Jehova auttaisi meitä löytämään oikeat sanat, jos meitä kuulusteltaisiin, tai pysymään hiljaa, jos tilanne sitä vaatisi (Matteus 10:19; 27:12, 14).

 Koulun päätyttyä sain töitä Ethiopian Airlines -lentoyhtiöstä. Yhtenä aamuna kun tulin töihin, työkaverit onnittelivat minua ja sanoivat, että minut oli valittu yhtiön edustajaksi paraatiin, joka järjestettäisiin hallituksen perustamisen vuosipäivän kunniaksi. Menin heti kertomaan esimiehelleni, etten osallistuisi tuohon juhlaan, koska olen poliittisesti puolueeton.

 Seuraavana päivänä, kun olin taas töissä, huomasin jo matkan päästä, että kiväärein aseistautuneet miehet tulivat lipputiskiä kohti. Luulin, että he olivat tulleet pidättämään jotakuta, joka on pakenemassa maasta, mutta he osoittivatkin minua. Mietin, mitä ihmettä he minusta halusivat. Tuiki tavallinen työpäivä sai täysin odottamattoman käänteen.

 Minut vietiin kuulusteluihin, jotka kestivät monta tuntia. Sotilaat tivasivat: ”Mistä Jehovan todistajat saavat rahaa? Teetkö töitä niille, jotka ajavat Eritrean itsenäisyyttä? Oletko sinä tai isäsi Yhdysvaltojen hallituksen leivissä?” Pystyin pysymään tyynenä tässä stressaavassa tilanteessa, koska Jehova auttoi minua (Filippiläisille 4:6, 7).

 Kuulustelujen jälkeen minut kuljetettiin taloon, josta oli tehty vankila. Siellä minut laitettiin 28 neliön huoneeseen, jossa oli jo ennestään viitisentoista poliittisista syistä pidätettyä nuorta naista.

 Kun tuona yönä makasin vankilan kovalla lattialla, edelleen lentoyhtiön työasu päälläni, minua ahdisti se, miten huolissaan perheeni täytyi olla minusta. He kyllä tiesivät, että minut oli pidätetty, mutta eivät sitä, minne minut oli viety. Rukoilin, että Jehova auttaisi heitä saamaan selville, missä olin.

 Seuraavana aamuna näin nuoren miesvartijan, joka oli minulle ennestään tuttu. Hän kysyi tyrmistyneenä: ”Aster, mitä sinä täällä teet?” Pyysin, että hän menisi kertomaan perheelleni, missä olin. Myöhemmin samana päivänä sain vanhemmiltani paketin, jossa oli ruokaa ja vaatteita. Vartija oli tehnyt niin kuin pyysin. Jehova oli selvästi vastannut rukoukseeni, ja tämä kokemus auttoi minua näkemään, etten ollut yksin.

 En saanut pitää hallussani Raamattua tai siihen perustuvia julkaisuja enkä tavata perhettäni tai ystäviäni. Jehova kuitenkin rohkaisi minua toisten vankien välityksellä. Kerroin heille joka päivä totuudesta, ja erityisesti Jumalan valtakunta teki heihin vaikutuksen. He sanoivat usein: ”Me taistelemme ihmisten hallitusten puolesta, mutta sinä puolustat Jumalan valtakuntaa. Älä koskaan luovuta, vaikka he uhkaisivat tappaa sinut!”

 Toisinaan vartijat kuulustelivat ja hakkasivat vankeja. Eräänä iltana vartijat tulivat hakemaan minua kello yhdentoista aikoihin. He veivät minut kuulusteluhuoneeseen ja syyttivät minua kovin sanoin. He sanoivat, etten tukenut maan hallitusta. Kun en suostunut toistamaan erästä poliittista iskulausetta, kaksi miesvartijaa hakkasi minut. Jouduin tällaisiin kuulusteluihin monta kertaa. Rukoilin joka kerta palavasti Jehovaa ja tunsin, miten hän tuki minua.

 Kolmen kuukauden kuluttua yksi vartijoista tuli kertomaan, että pääsisin vapaaksi. Olin yllättynyt ja innoissani mutta myös hieman pettynyt, koska pidin siitä, että sain puhua muille vangeille totuudesta.

 Muutamaa kuukautta myöhemmin sotilaat tulivat pidättämään perheemme teini-ikäisiä lapsia, mutta minä en ollut kotona. He veivät mukanaan kaksi siskoani ja yhden veljeni. Kun kuulin siitä, tajusin, että minun pitäisi paeta maasta. Ajatuskin siitä, että joutuisin taas jättämään perheeni, tuntui kamalalta. Äiti kuitenkin kannusti minua luottamaan siihen, että Jehova pitäisi minusta huolen. Pian sen jälkeen olinkin nousemassa koneeseen, joka lentäisi Yhdysvaltoihin. Tuona samana iltana sotilaat menivät kotiimme tarkoituksenaan pidättää minut, ja kun en ollut siellä, he ryntäsivät lentokentälle etsimään minua. Siinä vaiheessa lentokone oli kuitenkin jo noussut ilmaan.

 Saavuin Marylandiin, ja minua olivat vastassa Haywood ja Joan Ward, pariskunta, joka oli lähetystyössä ollessaan tutkinut vanhempieni kanssa. Viisi kuukautta myöhemmin haaveeni toteutui ja pystyin aloittamaan tienraivauksen, ja Wardien tyttärestä Cyndistä tuli tienraivauskaverini. Niistä ajoista on paljon mukavia muistoja.

 Kesällä 1979 vierailin New Yorkin Betelissä ja tapasin Wesley Parkerin. Hänen hienot ominaisuutensa ja hyvät hengelliset tavoitteensa kiinnittivät huomioni. Vuonna 1981 menimme naimisiin ja muutin Wallkilliin New Yorkiin, jossa aloitimme yhteisen Betel-palveluksen. Sain palvella siivouksessa, kuivapesulassa ja myöhemmin tietokoneosastolla MEPS-tiimissä. Betelissä minulla oli mahdollisuus keskittyä täysin Jehovan palvelemiseen ja samalla tutustua hienoihin veljiin ja sisariin, joista monista tuli minulle elinikäisiä ystäviä.

 Samaan aikaan Etiopiassa perheeni joutui kohtaamaan ankaraa vainoa, ja se oli minulle hyvin ahdistavaa. Kolme sisarustani, jotka oli pidätetty juuri ennen lähtöäni, olivat edelleen vangittuina. b Äidin piti joka päivä valmistaa ja viedä heille ruokaa, koska vankilassa sitä ei ollut saatavilla.

 Noina stressaavina aikoina Jehova tuki minua ja sain myös lohdutusta toisilta beteliläisiltä (Markus 10:29, 30). Yhtenä päivänä veli John Booth c sanoi minulle: ”On niin hienoa, että olet täällä Betelissä. Se ei olisi mahdollista, jos Jehova ei olisi siunannut sinua.” Se mitä hän sanoi, tuntui todella hyvältä, ja se auttoi minua luottamaan siihen, että Jehova oli siunannut ratkaisuani lähteä Etiopiasta ja että hän kyllä pitäisi huolta perheestäni.

 Tammikuussa 1989 saimme tietää, että olin raskaana. Se tuli meille täysin puun takaa! Mutta jo muutaman päivän kuluttua alkujärkytys haihtui ja aloimme innostua ajatuksesta. Samalla meitä silti mietitytti, missä asuisimme lähdettyämme Betelistä ja miten elättäisimme perheemme.

 Huhtikuun 15. päivänä vuonna 1989 pakkasimme tavarat autoon ja suuntasimme kohti Oregonia, jossa aioimme palvella tienraivaajina. Meillä ei ollut paljon rahaa ja vauva oli tulossa, joten jotkut hyvää tarkoittavat ystävät sanoivat, ettei olisi järkevää aloittaa tienraivausta. Emme olleet varmoja, mitä meidän pitäisi tehdä. Sitten kierrosvalvojamme Guy Pierce d ja hänen vaimonsa Penny tulivat vierailulle. He kannustivat meitä pitämään kiinni tienraivaussuunnitelmistamme, ja niin me teimmekin. Luotimme siihen, että Jehova auttaisi meitä. (Malakia 3:10.) Jatkoimme tienraivausta vanhimman poikamme Lemuelin synnyttyä, ja pystyimme jatkamaan myös sen jälkeen, kun toinen poikamme Jadon syntyi.

 Palveleminen tienraivaajina, kun pojat olivat pieniä, oli ihanaa aikaa. Autoimme tietenkin alueen ihmisiä, mutta kentän lomassa meillä oli myös hyviä tilaisuuksia opettaa totuutta pojillemme (5. Mooseksen kirja 11:19). Kolmannen poikamme Japhethin syntymän jälkeen totesimme kuitenkin, että meidän oli viisainta keskeyttää tienraivaus toistaiseksi (Miika 6:8).

 Tajusimme, että tärkein vastuumme vanhempina oli auttaa lapsiamme näkemään Jehova todellisena persoonana ja saamaan läheisen ystävyyssuhteen häneen. Siksi yritimme tehdä perheen yhteisistä palvontahetkistä heille mahdollisimman kiinnostavia. Kun he olivat ihan pieniä, luimme yhdessä kirjoja Suuren Opettajan kuunteleminen ja Kirjani Raamatun kertomuksista. Joskus me myös näyttelimme Raamatun kertomuksia. Koska olin perheen ainut nainen, Isebelin rooli lankesi minulle, kun luimme häntä koskevaa kertomusta. Pojilla oli hauskaa, kun he saivat työntää minut alas sohvalta ja leikkiä koiria, jotka söivät minut. Perheen yhteisen palvonnan lisäksi Wesley tutki jokaisen pojan kanssa myös kahden kesken.

 Kasvatimme poikiamme parhaamme mukaan ja rukoilimme Jehovalta, että meillä voisi olla perheessä läheiset välit toisiimme. Opetimme heille käytännön taitoja sitä mukaa kun heille tuli ikää. Laitoimme pojat tiskaamaan, siivoamaan huoneensa ja pesemään pyykkiä. He opettelivat myös ruoanlaittoa.

 Lasten lisäksi meillä vanhemmillakin oli paljon opittavaa. Toisinaan ylireagoimme ja puhuimme epäystävällisesti toisillemme tai pojillemme. Silloin tarvittiin nöyryyttä ja anteeksipyyntö oli paikallaan.

 Meillä oli tapana pyytää kylään seurakunnan ystäviä ja myös beteliläisiä, lähetystyöntekijöitä, kierrosvalvojia ja sellaisia ystäviä, jotka palvelivat tarvealueella (Roomalaisille 12:13). Kun meillä oli vieraita, emme lähettäneet poikia toiseen huoneeseen leikkimään vaan halusimme, että hekin olivat mukana juttelemassa vieraiden kanssa. Pojista se oli mukavaa, ja jälkikäteen he usein muistivatkin keskusteluista sellaisia asioita, joita Wesley ja minä emme muistaneet.

 Meillä oli Wesleyn kanssa sellainen tavoite, että Jehovan palveleminen olisi perheessä iloinen yhteinen asia. Säästimme rahaa ja suunnittelimme loma-aikoja niin, että pääsisimme yhdessä perheenä ulkomaille. Näillä reissuilla vierailimme aina haaratoimistossa, kävimme kokouksissa ja lähdimme kentälle. Tämä lähensi meitä toisiimme ja auttoi meitä näkemään, miten hieno ja kansainvälinen järjestö Jehovalla on.

 Huomasimme, että alueellamme asui paljon espanjaa puhuvia ihmisiä, jotka eivät saaneet kuulla hyvää uutista säännöllisesti omalla kielellään. Siksi aloimme miettiä, kannattaisiko meidän siirtyä espanjankieliseen toimintaan. Pojat olivat vielä pieniä, joten päätimme kysyä näkökulmaa veli Pierceltä. Hän vastasi leveä hymy kasvoillaan: ”Kalastajan kannattaa mennä sinne, missä kaloja on.” Se rohkaisi meitä, ja siirryimme tukemaan espanjankielistä toimintaa Woodburnissa Oregonissa. Saimme johtaa edistyviä raamattukursseja, ja jotkut oppilaista menivät kasteelle. Lisäksi saimme nähdä, miten pienestä espanjankielisestä ryhmästä kasvoi seurakunta.

 Jonkin aikaa myöhemmin kävi niin, että Wesley menetti työpaikkansa, joten muutimme hänen uuden työnsä perässä Kaliforniaan. Kaksi vuotta myöhemmin Lemuel, Jadon ja minä päätimme aloittaa tienraivauksen, ja vuonna 2007 sain olla heidän kanssaan samalla Tienraivaajien palveluskoulun kurssilla. Kurssin jälkeen kiinnitimme huomiota siihen, miten paljon alueellamme oli arabiaa puhuvia ihmisiä. Oltuamme 13 vuotta espanjankielisessä toiminnassa päätimme siirtyä arabiankieliseen seurakuntaan. On ollut mahtavaa kertoa hyvää uutista arabiaa puhuville maahanmuuttajille omalla alueellamme ja osallistua erikoiskampanjoihin ulkomailla. Palvelemme edelleen tienraivaajina arabiankielisellä kentällä San Diegossa Kaliforniassa.

 Wesley on mitä parhain aviomies ja perheenpää. Hänestä huokuu se, miten paljon hän arvostaa Jehovan järjestöä. Hän ei koskaan puhu kielteisesti Betelistä tai seurakunnan järjestelyistä, vaan etsii aina jotain myönteistä sanottavaa. Arvostan sitä, että hän varaa aikaa yhdessä rukoilemiseen ja että hän rukoilee puolestani myös henkilökohtaisissa rukouksissaan. Kun meillä on ollut stressaavia tilanteita, Wesleyn rukoukset ovat lohduttaneet minua ja auttaneet minua pysymään tyynenä.

 Kun mietin elämäämme, olen kiitollinen siitä, että olemme voineet olla kokoaikaisessa palveluksessa, kasvattaa lapsia ja palvella tarvealueella. Olemme saaneet kokea Jehovan siunauksen, kun olemme pitäneet hänet tärkeimmällä sijalla elämässämme. Meiltä ei ole puuttunut mitään. (Psalmit 37:25.) Voin täydestä sydämestäni sanoa, ettei ole mitään palkitsevampaa kuin antaa kaikkensa Jehovalle (Psalmit 84:10).