Isovanhempani kuulivat Jumalan valtakuntaan liittyvistä lupauksista vuonna 1906 pian sen jälkeen kun heidän poikansa oli kuollut kurkkumätään. Heidän lääkärinsä oli raamatuntutkija, kuten Jehovan todistajia tuohon aikaan kutsuttiin. Hän kertoi heille Raamatun lohduttavista lupauksista, myös ylösnousemustoivosta. Sen johdosta myös isovanhemmistani, äidistäni ja tädistäni tuli raamatuntutkijoita.

 He palvelivat Jehovaa innokkaasti vuosien ajan. Perheen naiset jopa olivat paikannäyttäjiä, kun ”Kuvanäytös Luomista” esitettiin Chicagossa Illinoisissa Yhdysvalloissa. Surullista kyllä 1930-luvulle tultaessa äitiä lukuun ottamatta muut perheenjäsenet olivat lakanneet palvelemasta Jehovaa. Tämä oli äidille raskasta, koska perhe oli aina ollut läheinen. Se että hän oli uskollinen ja totteli Jehovaa, vaikutti minuun suuresti. Samanlainen vaikutus oli isälläni, joka myös oli uskollinen raamatuntutkija.

 Synnyin vuonna 1927, ja olin ensimmäinen perheen kuudesta lapsesta. Me kaikki omaksuimme totuuden. Isä oli puuseppä, ja asuimme mukavassa talossa Chicagon lähistöllä. Meillä oli iso vihannespuutarha, ja kasvatimme myös kanoja ja ankkoja.

 Pidin työnteosta. Yksi tehtävistäni oli perheen sukkien parsiminen. Parsimista ei nykyään enää paljon harrasteta, mutta tuohon aikaan sukkia ei heitetty pois, kun niihin tuli reikiä. Tämä taito osoittautui arvokkaaksi, koska myöhempinä vuosina tein paljon ompelutöitä.

 Isä huolehti siitä, että hengellisiä asioita ei laiminlyöty. Kävimme kaikissa kokouksissa, osallistuimme säännöllisesti kenttäpalvelukseen ja luimme päivän tekstin joka päivä. Lauantai-iltaisin tutkimme Raamattua perheenä ja kävimme läpi jonkin Vartiotornin kirjoituksen.

 Jotta naapuritkin saisivat hyvää todistusta, isä asensi olohuoneen ikkunaan veljien tekemän valomainoksen. Siinä mainostettiin esitelmää tai jotain julkaisuamme. Mainosvalo vilkkui, joten se kiinnitti ohikulkijoiden huomion. Isä laittoi myös autoomme kaksi mainosta.

 Isä opetti meille lapsille Jehovan tottelemisen tärkeyden sekä sanoillaan että omalla esimerkillään. Äiti tuki häntä kaikessa. Lisäksi äiti aloitti tienraivauksen, kun nuorin siskoni oli viisivuotias, ja hän oli tienraivaaja elämänsä loppuun asti. En olisi voinut kuvitella itselleni parempia vanhempia.

 Elämä oli aika lailla erilaista kuin nykyään. Meillä ei ollut televisiota, joten minä ja sisarukseni istuimme lattialla ja kuuntelimme radiosta jännittäviä kertomuksia. Kaikkein eniten perheemme piti hengellisistä ohjelmista, joita Jehovan järjestö lähetti radion välityksellä.

 Nautimme kovasti Jehovan todistajien konventeista. Vuoden 1935 konventissa opimme, että ”suurella joukolla”, joka säilyy elossa ”suuresta ahdingosta” ja josta kerrotaan Ilmestyksen 7:9, 14:ssä, on toivo elää ikuisesti paratiisissa maan päällä. Ennen vuotta 1935 molemmat vanhempani ottivat osaa muistojuhlan vertauskuviin, mutta konventin jälkeen ainoastaan isä teki niin. Äiti ymmärsi, että hänellä oli toivo elää ikuisesti maan päällä, ei hallita Kristuksen kanssa taivaassa.

 Vuonna 1941 pidettiin konventti St. Louisissa Missourissa, ja siellä Joseph Rutherford, joka johti työtä tuolloin, julkaisi kirjan nimeltä Lapset. Suosionosoituksista ei ollut tulla loppua! Olin 14-vuotias, ja minut oli kastettu vuotta aiemmin. Muistan elävästi, kuinka jonotin toisten lasten kanssa ja menin lavalle hakemaan oman kirjani.

 Kenttäpalvelus oli noina aikoina hyvin erilaista kuin nykyään. 1930-luvulla käytimme matkagramofoneja, joilla soitimme ihmisille raamatullisia puheita. Ennen oveen koputtamista viritimme gramofonin ja varmistimme, että levy ja neula olivat paikoillaan. Kun asukas tuli ovelle, esitimme lyhyen johdannon, soitimme neljän ja puolen minuutin mittaisen raamatullisen puheen ja tarjosimme sitten kirjallisuutta. Alueemme ihmiset kuuntelivat meitä arvostavasti, enkä muista, että kukaan olisi koskaan ollut meille töykeä. Kun 16-vuotiaana aloitin tienraivauksen, isäni antoi minulle oman gramofonin, josta olin tosi ylpeä. Tienraivaustoverinani oli kiva sisko nimeltä Lorraine.

 Yksi tapa todistaa olivat mainoskulkueet. Toisinaan kannoimme yllämme kahta kylttiä, joista toinen oli etupuolella ja toinen selkäpuolella. Niissä oli iskulauseita, kuten ”Uskonto on ansa ja kiristysryöstöä” ja ”Palvele Jumalaa ja Kristus-Kuningasta”.

 Kokoukset valmistivat meitä kohtaamaan vastustusta, ja niissä opimme, miten puolustaa totuutta. Se osoittautuikin todella hyödylliseksi. Esimerkiksi kun tarjosimme ensimmäistä kertaa lehtiä eräällä vilkkaalla ostosalueella, poliisi tuli ja vei meidät poliisiasemalle. Pääsimme vapaaksi muutaman tunnin kuluttua, mutta olimme iloisia siitä, että meitä oli vainottu Jehovan tottelemisen vuoksi.

 Jossain vaiheessa Lorraine esitteli minulle Eugene Rosam -nimisen veljen, jonka hän oli tavannut konventissa Minneapolisissa Minnesotassa. Eugene oli kotoisin Key Westistä Floridasta. Kun hän oli kymmenennellä luokalla, hänet erotettiin koulusta, koska hän kieltäytyi osallistumasta isänmaalliseen seremoniaan. Saman tien hän aloitti tienraivauksen. Eräänä päivänä hän tapasi tytön, joka oli ollut hänen kanssaan samalla luokalla. Tyttö ihmetteli, miksi Eugene oli erotettu koulusta, vaikka hän oli ollut niin loistava oppilas. Eugene perusteli vastauksensa Raamatulla, ja se johti siihen, että tyttö alkoi tutkia Raamattua. Hän omaksui totuuden, ja hänestä tuli uskollinen sisar.

 Menimme Eugenen kanssa naimisiin vuonna 1948 ja jatkoimme tienraivausta yhdessä Key Westissä. Myöhemmin meidät kutsuttiin Gilead-kouluun, ja valmistuimme sen 18. kurssilta alkuvuodesta 1952. Koulussa opetettiin myös espanjaa, minkä vuoksi oletimme, että meidät lähetettäisiin johonkin espanjankieliseen maahan. Toisin kuitenkin kävi. Käynnissä oli Korean sota, ja Eugene kutsuttiin armeijaan. Se oli meille yllätys, koska toisen maailmansodan aikaan hänet oli vapautettu asepalveluksesta uskonnollisin perustein. Emme siksi saaneet lähteä pois maasta. Itkin pettymyksestä. Kaksi vuotta myöhemmin Eugene lopulta sai vapautuksen. Tuo vastoinkäyminen kuitenkin opetti meille jotain tärkeää: kun yksi ovi sulkeutuu, Jehova voi avata toisen! Meidän täytyi vain olla kärsivällisiä.

 Vuonna 1953, kun olimme palvelleet tienraivaajina espanjankielisessä seurakunnassa Tucsonissa Arizonassa, meidät määrättiin kierrostyöhön. Palvelimme Ohiossa, Kaliforniassa ja New Yorkin kaupungissa. Vuonna 1958 siirryimme piirityöhön a ja palvelimme Kaliforniassa ja Oregonissa. Majoituimme ystävien kodeissa. Sitten vuonna 1960 muutimme Kanadaan, missä Eugene toimi opettajana seurakunnan valvojille tarkoitetussa Valtakunnan palveluskoulussa. Olimme Kanadassa melkein 30 vuotta vuoteen 1988 asti.

 Yksi lempimuistoni Kanadan ajoilta liittyy perheeseen, jonka tapasin, kun olin erään sisaren kanssa talosta taloon -työssä. Perheen äiti Gail kertoi, että hänen poikansa olivat järkyttyneitä, koska heidän isoisänsä oli kuollut. He kyselivät äidiltään, miksi isoisä oli kuollut ja minne hän oli mennyt, mutta hänellä ei ollut antaa vastauksia. Niinpä saimme näyttää hänelle lohduttavia ajatuksia Raamatusta.

 Eugene palveli tuohon aikaan kierrosvalvojana, joten olimme tuossa seurakunnassa vain viikon. Kanssani ollut sisar meni kuitenkin tapaamaan Gailia uudestaan. Tuloksena oli, että Gail, hänen miehensä Bill ja heidän kolme poikaansa Christopher, Steve ja Patrick oppivat totuuden. Nykyään Chris palvelee vanhimpana Kanadassa, Steve toimii raamattukoulujen opettajana Palm Coastissa Floridassa, ja Patrick palvelee Thaimaan haaratoimistokomiteassa. Tämä perhe pysyi meille läheisenä läpi vuosien. Olen todella iloinen, että minullakin oli pieni osa siinä, että he oppivat tuntemaan Jehovan.

 Kerron tässä välissä kiinnostavasta ja innostavasta tehtävästä, jonka Eugene sai ollessamme Kanadassa.

 Noihin aikoihin verensiirtoja koskeva kantamme ymmärrettiin väärin. Lehdet kaikkialla Kanadassa julkaisivat juttuja, joissa väitettiin, että todistajien lapsia kuoli, koska vanhemmat kielsivät antamasta heille verta. Eugene sai olla mukana puolustamassa näkemyksiämme.

 Juuri ennen Buffalossa New Yorkissa vuonna 1969 järjestettyä kansainvälistä konventtia Eugene vieraili muiden veljien kanssa suurissa sairaaloissa. He kertoivat lääkäreille, että koventtiin saapuisi noin 50 000 todistajaa Yhdysvalloista ja Kanadasta. Hätätilanteiden varalta olisi hyödyllistä, että lääkärit ymmärtäisivät verta koskevan näkemyksemme ja näkisivät, miten järkevä se on. Veljet antoivat heille arvostetuista julkaisuista poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät veretöntä hoitoa. Lääkärit suhtautuivat vierailuihin myönteisesti, ja se kannusti Eugenea ja muutamia muita veljiä aloittamaan sairaaloissa vierailut Kanadassa. He auttoivat myös paikallisia vanhimpia käsittelemään lääketieteellisiä hätätilanteita tehokkaammin.

 Pikkuhiljaa ponnistelut kantoivat hedelmää. Tämä oli kuitenkin vasta esimakua siitä, mitä olisi vielä tulossa.

 1980-luvun puolivälissä Eugene sai soiton Milton Henscheliltä päätoimistosta Brooklynistä. Yhdysvalloissa oli jo käynnissä ohjelma tiedon jakamiseksi lääkäreille, ja hallintoelin halusi laajentaa sitä. Niinpä muutimme Brooklyniin, ja tammikuussa 1988 hallintoelin perusti päätoimistoon osaston, jonka nimeksi tuli sairaalatietopalvelu. Myöhemmin Eugene ja kaksi muuta veljeä saivat tehtäväksi pitää seminaareja, ensin Yhdysvalloissa ja sitten muissakin maissa. Pian vastaavia osastoja perustettiin haaratoimistoihin, ja useisiin kaupunkeihin perustettiin sairaalayhteyskomiteoita. En pysty edes kuvittelemaan, miten monet todistajat ja heidän lapsensa ovat hyötyneet tästä Jehovan huomaavaisesta järjestelystä. Silloin kun Eugene oli pitämässä seminaareja tai vierailemassa sairaaloissa, minä työskentelin paikallisessa Betelissä, useimmiten ompelimossa tai keittiössä.

 Vuonna 2006 kohtasin suurimman vastoinkäymiseni, kun rakas mieheni kuoli. Kaipaan valtavasti hänen rakkauttaan ja ystävyyttään! Mikä on auttanut minua kestämään? Esimerkiksi se, että pysyn lähellä Jehovaa rukoilemalla ja lukemalla säännöllisesti Raamattua. Kuuntelen Betel-perheen päivän tekstin käsittelyn ja luen Raamatusta sen luvun, josta tekstijae on otettu. Olen kiitollinen myös siitä, että voin edelleen tehdä työtä Betelin ompelimossa. Aiemmin minulla oli jopa mahdollisuus olla mukana tekemässä verhoja New Jerseyn ja New Yorkin konventtisaleihin. Nyt palvelen Fishkillin Betelissä, missä teen erilaisia pieniä ompelutöitä. b

 Tärkeintä elämässäni on rakkaus Jehovaan ja hänen ja hänen järjestönsä totteleminen (Heprealaisille 13:17; 1. Johanneksen kirje 5:3). Olen iloinen siitä, että nämä asiat olivat Eugenen ja minun elämässäni aina etusijalla. Luotan täysin siihen, että Jehova palkitsee meidät ikuisella elämällä tulevassa paratiisimaassa ja että saamme nähdä toisemme jälleen (Johannes 5:28, 29).