Kun vaimoni Kaye ja minä saimme ensimmäisen lapsemme, tyttäremme Laurenin, minulla ei ollut aavistustakaan, miten olla hyvä isä. Kun toinen lapsemme Michael syntyi, tilanne ei ollut sen kummempi. Vanhempieni avioliitto oli ollut jatkuvaa riitelyä ja päättynyt lopulta avioeroon. Olisin halunnut pitää hyvää huolta perheestäni, mutta en vain tiennyt, miten se onnistuisi.

 Tilannetta ei parantanut se, että olin teini-iässä jäänyt koukkuun alkoholiin ja huumeisiin, ja nyt aikuisena elämäni oli edelleen sekaisin. Riippuvuudet, joihin kuului myös pelaaminen, saivat minut tekemään monia huonoja ratkaisuja. Lopulta tilanne ajautui siihen pisteeseen, että Kaye jätti minut ja otti lapset mukaansa. Olin murtunut.

 Kysyin Kayelta, mitä minun pitäisi tehdä, että hän palaisi. Hän oli käynyt raamatullisia keskusteluja erään Gloria-nimisen Jehovan todistajan kanssa, joten hän vastasi yksinkertaisesti: ”Tutki Raamattua.” En tiennyt, mitä se tarkoitti, mutta koska halusin saada Kayen takaisin, suostuin tapaamaan Glorian ja hänen miehensä Billin.

 Kun Bill ja Gloria tulivat meille, minuun teki vaikutuksen se, miten läheisiä he olivat keskenään. Heillä oli kolme suunnilleen minun ikäistäni aikuista lasta, joiden elämä kuulosti merkitykselliseltä. Mietin ensimmäistä kertaa sitä mahdollisuutta, että Raamattu voisi olla avain onnelliseen perhe-elämään.

 Bill ja Gloria puhuivat kanssani ongelmistani. He näyttivät, mitä Raamattu sanoo Galatalaiskirjeen 6:7:ssä: ”Sitä, mitä ihminen kylvää, hän myös niittää.” Mietin itsekseni, että jos olisin noudattanut tuota periaatetta elämässäni, olisin välttynyt todella monilta ongelmilta.

 Huomasin ajan mittaan, että Raamatun periaatteiden noudattaminen paransi elämääni valtavasti. Kaye ja minä lopetimme tupakoinnin, ja pääsin eroon myös muista riippuvuuksistani. Kun kolmas lapsemme David, joka sai lempinimen Davey, syntyi vuonna 1985, minusta tuntui viimein, että pystyisin olemaan hyvä isä.

 Kaye ja minä saimme kokea, että kun opetimme lapsiamme rakastamaan Jehovaa, pääsimme itsekin lähemmäksi häntä. Kirjasta Suuren Opettajan kuunteleminen ja muista julkaisuistamme oli meille paljon apua. Myös seurakuntaamme kuuluvat perheet näyttivät hyvää esimerkkiä meille ja lapsillemme.

 Ajan mittaan kaikki lapsemme aloittivat tienraivauksen. Vuoden 2004 alussa Lauren kuului espanjankieliseen seurakuntaan. Michael puolestaan oli juuri lähtenyt Betelistä mennäkseen naimisiin, ja hän oli nyt vaimonsa Dianan kanssa lähdössä kenttätyöhön Guamiin. 19-vuotias Davey oli muuttanut hiljattain Dominikaaniseen tasavaltaan.

 Kaye ja minä olimme ylpeitä siitä, millaisia valintoja lapsemme olivat tehneet. Meistä tuntui, että 3. Johanneksen kirjeen 4:n sanat olivat totta meidän kohdallamme: ”Mikään ei tuo minulle suurempaa iloa kuin se, että kuulen lasteni yhä vaeltavan totuuden tietä.” Emme osanneet aavistaakaan, että pian yksi puhelinsoitto muuttaisi elämämme täysin.

 24. huhtikuuta 2004 Kaye ja minä lähdimme ulos syömään kahden muun pariskunnan kanssa. Ravintolaan oli matkaa toistasataa kilometriä, joten menimme yhdellä autolla. Ruoan jälkeen päätimme mennä syömään jälkiruoan erääseen kahvilaan. Jätin toiset kahvilan luo ja lähdin etsimään parkkipaikkaa. Silloin puhelimeni soi. Siellä oli eräs ystävä, ja hän kuulosti järkyttyneeltä.

 ”On tapahtunut jotain kamalaa”, hän sanoi. ”Davey joutui onnettomuuteen.”

 ”Onko hän kunnossa?” kysyin pahaa aavistaen.

 Aluksi hän ei pystynyt puhumaan mitään. Sitten hän sai sanottua, että Davey oli kuollut.

 Puhelun jälkeen rukoilin Jehovalta voimaa. Sitten menin kahvilaan ja sanoin, etten voinut oikein hyvin ja että meidän olisi parasta lähteä kotiin. Halusin kertoa Kayelle Daveysta vasta sitten kun olisimme kahden.

 Puolentoista tunnin kotimatka oli painajaismainen. Kuulin, miten innoissaan Kaye selitti, että Davey tulisi pian käymään kotona. Samaan aikaan puhelimeeni tulvi osanottoviestejä.

 Lopulta jäimme kahden ja ajoimme kotiin. Kaye katsoi minuun ja tiesi, että jotain oli pahasti vialla. ”Mitä on tapahtunut?” hän kysyi. Tiesin, että se, mitä sanoisin seuraavaksi, särkisi hänen sydämensä, kuten parin tunnin takainen puhelinsoitto oli särkenyt minun sydämeni.

 Minä ja Kaye olimme kohdanneet koetuksia aiemminkin, ja tiesimme, että Jehova tukee palvelijoitaan (Jesaja 41:10, 13). Tätä ei kuitenkaan voinut verrata mihinkään, mitä olimme kokeneet. Mieltäni vaivasi ajatus siitä, miten näin saattoi käydä Daveylle. Hänhän oli tehnyt niin paljon Jehovan palveluksessa! Miksi Jehova ei suojellut häntä?

 Daveyn kuolema oli suuri järkytys myös hänen sisaruksilleen. Lauren oli ollut Daveylle kuin toinen äiti, joten hän otti kuoleman hyvin raskaasti, samoin Michael. Vaikka Michael oli muuttanut pois kotoa jo viitisen vuotta sitten, hän oli nähnyt, miten kypsä nuori mies hänen pikkuveljestään oli tullut.

 Seurakunta oli alusta asti meidän pelastuksemme. Jo ennen kuin Kaye ehti kunnolla tajuta, että poikamme oli kuollut, ystävät tulivat kotiimme auttamaan ja lohduttamaan meitä (Sananlaskut 17:17). En koskaan unohda heidän rakkauttaan!

 Kestääksemme surumme Kaye ja minä pidimme kiinni hengellisistä rutiineista. Rukoilimme, tutkimme Raamattua ja kävimme kokouksissa säännöllisesti. Se ei poistanut tuskaamme, mutta tiesimme, miten tärkeää on pitää itsensä hengellisesti vahvana. (Filippiläisille 3:16.)

 Noihin aikoihin Michael ja Diana muuttivat lähemmäksi meitä ja Lauren tuli takaisin englanninkieliseen seurakuntaan. Se että saimme olla yhdessä Daveyn kuolemaa seuranneina vuosina, auttoi meitä kaikkia vähitellen toipumaan. Kun Lauren myöhemmin meni naimisiin, myös hänen miehestään Justinista tuli meille korvaamaton tuki.

 Pian Daveyn kuoleman jälkeen teimme jotain, mikä myös auttoi meitä käsittelemään menetystämme. Se tuntui vaikealta, mutta osoittautui lopulta siunaukseksi. Kaye kertoo lisää:

 ”Kun mieheni kertoi minulle, että Davey oli kuollut, putosin syvään, pimeään kuiluun, josta en päässyt pois pitkään aikaan. Suru vei minulta voimat, ja selviydyin hädin tuskin päivästä toiseen. Itkin jatkuvasti. Rehellisesti sanottuna olin välillä vihainen Jehovalle ja kaikille, jotka olivat elossa. Tuntui, että olin täysin menettänyt tasapainoni.

 Halusin mennä käymään Dominikaanisessa tasavallassa. Minulla oli voimakas tarve nähdä, missä Davey oli asunut ja palvellut Jehovaa viimeiset kuukautensa. Toisaalta olin yhä aivan rikki, ja ajatus matkasta tuntui ylivoimaiselta.

 Eräs läheinen ystäväni sanoi minulle, että myös Dominikaanisessa tasavallassa olevat Daveyn ystävät surivat ja heidän olisi tärkeää tavata Daveyn perhe. Hänen sanansa antoivat minulle voimaa lähteä matkaan.

 Tuo matka oli juuri sitä, mitä perheemme tarvitsi. Tajusimme, miten hengellinen ihminen poikamme oli ollut. Daveyn seurakunnan ainoa vanhin kertoi meille voineensa aina luottaa siihen, että Davey huolehti kaikista saamistaan tehtävistä.

 Kun kävelimme katua, jonka varrella Davey oli asunut, ihmiset tulivat kertomaan, miten paljon hän oli tehnyt heidän hyväkseen. Olin aina tiennyt, että Davey oli ystävällinen poika, mutta nyt minulle todella valkeni, miten tarkkaan poikani oli yrittänyt seurata Jeesuksen askelia.

 Tapasimme myös yhden Daveyn raamattukurssioppilaista. Mies asui köyhissä oloissa hyvin pienessä talossa eikä pystynyt liikkumaan kotoaan minnekään. Seurakunnan ystävät kuitenkin kertoivat, että Davey oli aina kohdellut miestä hyvin arvokkaasti ja kunnioittavasti. Tunsin valtavaa ylpeyttä pojastani!

 Se oli elämäni vaikein matka. Perhettämme kuitenkin auttoi valtavasti se, että saatoimme surra Daveya yhdessä toisten kanssa ja lohduttaa toinen toistamme. Sen ansiosta tuskamme hieman helpotti.”

 Herätkää!-lehdessä 8. tammikuuta 2005 oli artikkeli Daveyn kuolemasta ja hänen palveluksestaan Dominikaanisessa tasavallassa. Perheemme ei osannut kuvitellakaan, miten suuri vaikutus kirjoituksella olisi lukijoihin. Esimerkiksi toukokuussa 2019 Nick-niminen veli otti meihin yhteyttä ja kertoi seuraavaa:

 ”Oli vuoden 2004 loppupuoli. Opiskelin korkeakoulussa, eikä minulla ollut hengellisiä tavoitteita. En ollut onnellinen. Rukoilin Jehovaa, että hän auttaisi minua käyttämään nuoruuteni paremmin. Ei kulunut kauaakaan, kun Daveyn kokemus ilmestyi Herätkää!-lehdessä. Se oli vastaus rukoukseeni.

 Lopetin opiskelun ja aloitin tienraivauksen. Otin myös tavoitteekseni opetella espanjaa ja palvella jossain toisessa maassa. Myöhemmin sain palvella Nicaraguassa ja osallistua myös Valtakunnan julistajien kouluun vaimoni kanssa. Kun ihmiset kysyvät, mikä sai minut aloittamaan tienraivauksen, kerron heille Daveyn kokemuksen.”

 Koimme uuden yllätyksen, kun olimme konventtivieraina vuoden 2019 kansainvälisessä konventissa Buenos Airesissa Argentiinassa. Tapasimme Abi-nimisen sisaren, joka majoittui kanssamme samassa hotellissa. Hänen ystävällinen ja huomaavainen käytöksensä teki meihin vaikutuksen, ja meidän molempien mielestä hän muistutti paljon Daveya.

 Kun palasimme hotellihuoneeseemme, lähetimme Abille linkin Daveysta kertovaan Herätkää!-lehden artikkeliin. Muutaman minuutin kuluttua hän vastasi ja sanoi, että haluaisi ehdottomasti puhua kanssamme. Sovimme, että tapaisimme aulassa. Abi kertoi meille silmät kyynelissä, että juuri Daveyn kokemus oli saanut hänet aloittamaan tienraivauksen vuoden 2011 syyskuussa ja muuttamaan syrjäiselle alueelle. Hän sanoi: ”Aina kun minusta tuntuu vaikealta jatkaa tehtävässäni, luen tämän kirjoituksen.” Hänellä oli se nytkin mukanaan!

 Tällaiset kokemukset osoittavat, että olemme osa maailmanlaajuista perhettä. Samanlaista yksimielisyyttä ei voi kokea missään muualla kuin Jehovan kansan keskuudessa.

 Kaye ja minä olemme saaneet lohtua siitä, miten hyvä vaikutus Daveyn esimerkillä on ollut toisiin. Sama pitää tietysti paikkansa kaikista niistä nuorista, jotka tekevät parhaansa Jehovan palveluksessa. He eivät ehkä edes itse tajua, miten paljon heidän intonsa voi vaikuttaa toisiin. Omalla esimerkillään he kannustavat muitakin antamaan Jehovalle parhaansa.

 Luukkaan 20:37:ssä Jeesus toistaa Jehovan omat sanat siitä, että hän on ”Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala”. Jehova ei ollut heidän Jumalansa vain silloin kun he olivat elossa, vaan hän on edelleen heidän Jumalansa. Kuinka niin? Jeesus jatkaa jakeessa 38: ”He kaikki ovat eläviä hänelle.”

 Jehovan näkökannalta siis kaikki nekin hänen palvelijansa, jotka ovat jo kuolleet, ovat elossa, ja se osoittaa, että hän todella haluaa herättää heidät (Job 14:15; Johannes 5:28, 29). Olen aivan varma, että Jehova tuntee näin myös Daveya kohtaan.

 Odotan todella paljon sitä, että saan nähdä Daveyn jälleen, mutta vielä enemmän odotan sitä, että Kaye saa poikansa takaisin. En ole koskaan nähnyt kenenkään kokevan niin suurta tuskaa. Luukkaan 7:15:n sanoilla on minulle aivan erityinen merkitys: ”Kuollut nousi istumaan ja alkoi puhua, ja Jeesus antoi hänet hänen äidilleen.”

 Vuoden 2005 syyskuussa aloin Kayen tavoin palvella tienraivaajana. Olen onnellinen, kun voin olla kokoaikaisessa palveluksessa yhdessä vaimoni, lastemme ja heidän puolisoidensa kanssa. Tuemme toinen toistamme ja odotamme hartaasti uutta maailmaa, jossa saamme rakkaan Daveymme takaisin.