Kun pommitukset loppuivat, lähdimme äidin kanssa etsimään hänen parasta ystäväänsä. Järkytyimme, kun saimme selville, että äidin ystävä oli kuollut pommituksissa. Muutamaa päivää myöhemmin tuli uusi ilmahyökkäys, ja silloin isä nosti minut polkupyöränsä keskitangolle ja polki niin kovaa kuin jaloista lähti, jotta pääsisimme pois kaupungista.

 Toinen maailmansota riehui Italiassa, ja muistikuvat tuolta ajalta ovat edelleen elävänä mielessäni. Elämääni on kuitenkin muovannut eniten se, että ympärilläni on lapsuudesta lähtien ollut ihmisiä, jotka tuntevat Jehovan ja rakastavat häntä syvästi.

Totuuden lahja

 Muutama kuukausi ennen syntymääni talvella 1936 isäni oli töissä rautateillä Vincenzo Artusi -nimisen miehen kanssa. Vincenzo ei ollut vielä kastettu Jehovan todistaja, mutta hän rakasti Raamatun totuutta. Samalla kun he lapioivat lunta ratakiskoilta, Vincenzo kertoi isälle oppimistaan asioista.

 Isä tiesi heti löytäneensä totuuden. Isä ja kourallinen muita kotikaupungistamme Faenzasta halusivat tietää Raamatusta lisää. Tuohon aikaan fasistit vainosivat Jehovan todistajia, ja siksi todistajat eivät voineet kokoontua vapaasti. Jos joltakulta löydettiin Raamattuun perustuvaa kirjallisuutta, hänet saatettiin pidättää, ja jotkut todistajat olivat joutuneet vankilaan. Niinpä isä ja hänen ystävänsä kokoontuivat lukemaan Raamattua ja tutkimaan julkaisuja syrjäisissä taloissa maaseudulla. Lisäksi isä piti huolen siitä, että tutkimme Raamattua yhdessä perheenä joka viikko.

Saan lahjaksi roolimalleja

 Vuonna 1943 suurin osa todistajista, jotka olivat vankilassa uskonsa vuoksi, vapautettiin. Yksi heistä oli naimaton sisar nimeltä Maria Pizzato. Matkalla kotiinsa Pohjois-Italiaan hän yöpyi meillä. Marialla oli ollut tärkeä rooli siinä, että todistajat saivat julkaisuja ja että yhteys säilyi Sveitsin haaratoimistoon, joka tuolloin valvoi Italiassa tehtävää työtä. Vaikka Maria näytti heiveröiseltä, hän oli todella luja ja rohkea. Sodan päätyttyä Maria tuli silloin tällöin käymään Faenzassa, ja olimme hänen vierailuistaan aina aivan innoissamme.

 Toinen sisar, josta minulla on hyviä muistoja, on Albina Cuminetti. Hän oli iäkkäämpi leski ja asui samassa rakennuksessa, jossa pidimme kokouksia siihen aikaan kun olin teini-ikäinen. Albina oli ollut kolporteeraajana (tienraivaajana) 1920-luvun alkupuolella. Hän kertoi minulle kiehtovia tarinoita totuuden varhaisvuosista Italiassa.

 Albinalla oli kokoelma järjestön julkaisuja ja muita historiallisia esineitä. Eräänä päivänä näin niiden joukossa rintaneulan, jossa oli risti ja kruunu ja jota raamatuntutkijat (nykyään Jehovan todistajat) käyttivät. Tiesin, että ristin alkuperä on pakanallinen, ja siksi yllätyin niin, etten voinut muuta kuin hihittää. Silloin Albina sanoi jotain, mikä on jäänyt pysyvästi mieleeni. Sakarjan 4:10:n sanoja lainaten hän sanoi: ”Älä halveksi pienten alkujen päivää!”

 Albinan sanat antoivat minulle tärkeän opetuksen. Vaikka raamatuntutkijat eivät ymmärtäneetkään totuutta täsmällisesti, he ansaitsivat kunnioitukseni. Lisäksi kaikkia julkaisuja ei ollut saatavilla italiaksi, joten korjattujen näkemysten ymmärtäminen vei joiltakin ystäviltä aikaa. Siitä huolimatta Jehova arvosti heidän työtään, ja niin pitäisi minunkin.

 Vaikka Albinalla ja minulla oli iso ikäero, minusta oli ihanaa jutella hänen kanssaan. Hänestä, Mariasta ja muista sisarista, jotka vaikeuksienkin keskellä olivat Jehovalle uskollisia, tuli minulle roolimalleja. Olen kiitollinen siitä, että sain viettää heidän kanssaan aikaa.

Kutsu Beteliin

 Kesällä 1955 matkustin Roomaan ”Voittoisan Valtakunnan” konventtiin. Samassa yhteydessä kävin Betelissä eri maista tulleiden delegaattien kanssa. Silloin ajattelin, että olisipa ihanaa palvella täällä!

 Menin kasteelle 18. joulukuuta 1955. Kävin silloin vielä koulua, mutta olin päättänyt aloittaa kokoaikaisen palveluksen. Vuonna 1956 olin Genovassa konventissa, jossa ilmoitettiin, että Betelissä tarvitaan vapaaehtoisia. Haaratoimiston edustaja sanoi kuitenkin, että Betelissä ei ole tarvetta sisarista.

 Myöhemmin juttelin tavoitteistani kierrosvalvojamme Piero Gattin a kanssa, joka oli hyvin innokas kenttätyössä. Hän sanoi suosittelevansa minua erikoistienraivaajaksi.

 Aikanaan sain kirjeen haaratoimistosta. Olin aivan varma, että se olisi tienraivaukseen liittyvä tehtävämääräys, mutta ei se ollutkaan. Se olikin kutsu anoa Betel-palvelukseen!

 Saavuin Beteliin tammikuussa 1958. Tuohon aikaan Betel-perheeseen kuului vain 12 ihmistä. Sain tehtäväksi auttaa haaratoimiston kahta kääntäjää. Työtä oli paljon, eikä minulla ollut yhtään kokemusta käännöstyöstä. Jehovan avulla opin kuitenkin rakastamaan tehtävääni.

 Vajaan kahden vuoden päästä käännöstyö organisoitiin uudelleen ja minut määrättiin kentälle tienraivaajaksi. Se tuli minulle järkytyksenä, koska olin jo ehtinyt kotiutua Beteliin. Ajan mittaan ymmärsin kuitenkin, että tuokin tehtävä oli lahja Jehovalta.

Saan lahjaksi hyviä tienraivauskavereita

 1. syyskuuta vuonna 1959 aloin palvella erikoistienraivaajana Cremonassa. Tienraivauskaverinani oli Doris Meyer, joka oli muuttanut Tanskasta. Hän oli vain muutaman vuoden minua vanhempi, mutta hän oli kokenut tienraivaaja, ja ihailin häntä. Doris oli oma-aloitteinen ja hyvin päättäväinen, eikä hän vähästä säikähtänyt. Nämä ominaisuudet olivat tarpeen meidän kenttäalueellamme, koska olimme kaupungin ainoat todistajat.

 Doris oli tullut Cremonaan ennen minua, ja hän oli suunnitellut, että kokouksia voitaisiin pitää vuokra-asunnossa. Varsin nopeasti paikkakunnan katoliset papit huomasivat toimintamme. He olivat raivoissaan, ja he varoittivat ihmisiä meistä saarnoissaan.

 Eräänä päivänä meidät kutsuttiin poliisiasemalle. Meitä ei pidätetty, mutta koska Doris oli ulkomaalainen, hänen käskettiin lähteä pois Cremonasta. Aikanaan hän palasi Tanskaan, missä hän jatkoi Jehovan palvelemista uskollisesti.

 Pian Cremonaan lähetettiin toinen naimaton sisar Brunilde Marchi. Hän oli lempeä ja miellyttävä sisar, joka rakasti kenttätyötä. Aloitimme useita raamattukursseja, ja jotkut oppilaista edistyivät hienosti.

 Olen kiitollinen Jehovalle siitä, että sain nähdä ”pienten alkujen päivän”, kun saarnaamistyö käynnistyi Cremonassa. Nykyään kaupungissa on viisi seurakuntaa.

Iloinen yllätys

 Olin ollut Cremonassa alle kaksi vuotta, kun haaratoimistosta soitettiin. Käännöstyötä oli paljon, koska valmisteltiin kuusipäiväistä Yksimielisten palvojien konventtia, joka pidettäisiin heinäkuussa 1961. Niinpä minut kutsuttiin takaisin Beteliin. Minä suorastaan hypin ilosta! Palasin Beteliin 1. helmikuuta 1961.

 Teimme pitkää päivää, mutta oli mahtavaa saada joka päivä olla mukana kääntämässä raamatullista aineistoa. Kuukaudet kuluivat nopeasti, ja pian oli konventin aika.

 Konventissa ilmoitettiin, että Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännös käännettäisiin italiaksi. Ajattelin, että luvassa olisi paljon työtä. Olin oikeassa. Betel-palvelustani jatkettiin. Täällä minä olen vieläkin, yli 60 vuotta myöhemmin.

Muita lahjoja joita olen saanut Jehovalta

 Yksi lahja, jota olen arvostanut vuosien varrella, on naimattomuus. Ei ole kyse siitä, ettenkö koskaan olisi miettinyt naimisiinmenoa. Itse asiassa jossain vaiheessa ajatus siitä, että jäisin naimattomaksi, tuntui minusta hyvin ahdistavalta. Kerroin asiasta Jehovalle. Hän tuntee minut paremmin kuin kukaan muu. Pyysin, että hän auttaisi minua ymmärtämään, mikä olisi tilanteessani paras ratkaisu.

 Sellaiset raamatunkohdat kuin Matteuksen 19:11, 12 ja 1. Korinttilaiskirjeen 7:8, 38 nousivat uuteen arvoon, ja kiitin Jehovaa siitä, että hän auttoi minua näkemään asiat selkeästi ja antoi minulle mielenrauhan. En ole koskaan katunut päätöstäni ja olen iloinen siitä, että naimattomuuden ansiosta olen voinut tehdä enemmän Jehovan työssä.

 Vuosien mittaan olen nähnyt käännösosastolla monia muutoksia, kun Jehovan järjestö on ottanut käyttöön uutta tekniikkaa ja hyödyntänyt ”kansojen maitoa” (Jesaja 60:16). Nämä muutokset ovat yhdistäneet eri puolilla maailmaa asuvia veljiä ja sisaria. Esimerkiksi vuonna 1985 italiankielistä Vartiotornia alettiin julkaista yhtä aikaa englanninkielisen kanssa. Nykyään jw.org-sivustolla on artikkeleita ja videoita monilla kielillä, ja useimmat niistä ilmestyvät samaan aikaan kuin englanninkieliset julkaisut. Jehova selvästikin haluaa varmistaa sen, että hänen kansansa on yhtenäinen ja saa ajankohtaista hengellistä ruokaa.

 Jehova on antanut minulle paljon. Sain palvella erikoistienraivaajana ja auttaa monia ihmisiä pääsemään lähelle häntä. Hän täytti toiveeni päästä Beteliin, missä olen saanut eri-ikäisiä ja -taustaisia ystäviä. Lisäksi iloitsin, kun äitini kävi kasteella 68-vuotiaana. Odotan kovasti sitä, että saan taas tavata hänet ja muut perheenjäseneni, kun haudoissa olevat saavat ylösnousemuksen (Johannes 5:28, 29).

 Tuskin maltan odottaa, mitä kaikkea hyvää saamme Jehovalta tulevaisuudessa, kun hän tekee ”kaiken uudeksi” (Ilmestys 21:5). Olen varma, ettei hän koskaan lakkaa antamasta meille ”hyviä ja täydellisiä lahjoja” (Jaakobin kirje 1:17).