Oli elokuu vuonna 1967. Olin terve puolitoistavuotias lapsi, kun yhtenä yönä minulle nousi kova kuume. Seuraavana aamuna kun heräsin, jalkani olivat voimattomat. Asuimme Freetownissa Sierra Leonessa, ja minut vietiin siellä sairaalaan. Tutkimuksissa paljastui, että olin sairastunut polioon. Polio on virusperäinen infektiotauti, joka aiheuttaa halvauksia, ja siihen sairastuvat useimmiten alle viisivuotiaat lapset. Fysioterapia ei vahvistanut jalkojani, vaan vähitellen ne surkastuivat, enkä enää kyennyt seisomaan enkä kävelemään. Isäni sanoikin usein, että olin vain ”puolikas lapsi”. En pystynyt liikkumaan kuin ryömimällä, ja itsetuntoni oli nujerrettu. Tuntui kuin minut olisi lytätty maan rakoon.

 Äiti ja minä asuimme hyvin köyhällä asuinalueella. Monet olivat minulle kilttejä, mutta kaipasin kipeästi rakkautta isältä. Sitä en kuitenkaan saanut. Jotkut ajattelivat, että sairauteni johtui pahoista voimista. Toiset ehdottivat, että äiti jättäisi minut vammaisten lasten hoitokodin rappusille, jotta hän pääsisi minusta eroon. Äiti ei kuitenkaan suostunut tähän vaan teki kaikkensa pitääkseen minusta hyvää huolta.

 Koska en pystynyt seisomaan enkä kävelemään, minun piti liikkua ryömimällä. Sain maassa raahautumisesta haavoja ja ruhjeita, ja siksi käytin paksuja vaatteita ja käsieni suojana sandaaleja. Myöhemmin sain u:n malliset puupalikat, jotka suojasivat käsiäni paremmin. Päästäkseni paikasta toiseen kurottauduin ensin eteenpäin, laitoin puupalikat maahan ja siirsin painoni käsien varaan. Sitten taivutin selkääni ja heilautin jalat samaan suuntaan. Kun olin näin päässyt eteenpäin yhden ”askeleen”, kurottauduin taas seuraavaan. Käsivarteni ja hartiani joutuivat tosi koville. Liikkuminen tällä tavoin oli niin vaivalloista, etten juurikaan poistunut asuinalueeltamme. En pystynyt käymään koulua enkä leikkimään toisten lasten kanssa. Mietin, miten minä pärjäisin, jos äidille tapahtuisi jotain.

 Rukoilin Jumalaa. Pyysin, että hän auttaisi minua eikä antaisi minun päätyä kerjäläiseksi. Ajattelin, että jos oppisin tuntemaan hänet ja palvelisin häntä oikein, hän huolehtisi minusta. Niinpä eräänä päivänä vuonna 1981 uskaltauduin pihapiirimme ulkopuolelle ja lähdin suurin ponnistuksin kohti kirkkoa, joka sijaitsi samalla kadulla kuin kotimme. Se miten ihmiset katsoivat minua siellä, teki oloni tukalaksi. Pappi ei toivottanut minua tervetulleeksi, vaan hän moitti äitiä siitä, että istuin penkillä, josta toiset olivat maksaneet. Päätin, etten enää ikinä menisi sinne.

 Eräänä aamuna vuonna 1984, kun olin 18-vuotias, menin yläkertaan ja asettauduin ikkunan ääreen, josta minulla oli tapana katsella maailman menoa. Sitten päätin kuitenkin mennä takaisin alakertaan ja siirtyä pihalle, jossa ei yleensä ollut ketään. Kun pääsin sinne, näin kaksi miestä, jotka olivat saarnaamassa talosta taloon. He kertoivat minulle upeasta tulevaisuudesta, jolloin olisin taas terve. He lukivat minulle Raamatusta Jesajan 33:24:n ja Ilmestyskirjan 21:3, 4:n. Sitten he antoivat minulle värikkään kirjasen Nauti elämästä maan päällä ikuisesti!, ja he lupasivat tulla uudelleen ja kertoa lisää.

 Kun miehet palasivat, he sanoivat, että seuraavalla kerralla he ottaisivat mukaansa Paulinen, äskettäin maahan saapuneen lähetystyöntekijän. Tutustuin Paulineen, ja meistä tuli kuin äiti ja tytär. Oma äitini kannusti minua tutkimaan Raamattua tämän ”uuden äidin” kanssa, joka oli lämmin, kärsivällinen ja huomaavainen ja joka oli aina kiinnostunut minusta ja hyvinvoinnistani. Pauline opetti minut lukemaan. Tutkimme julkaisua Kirjani Raamatun kertomuksista, ja näin hän tutustutti minut rakastavaan Isään, jota olin kaivannut.

 Se mitä opin Raamatusta, toi minulle paljon iloa. Yhtenä päivänä kysyin Paulinelta, saisinko tulla mukaan seurakunnan kirjantutkisteluun, a joka pidettiin erään Jehovan todistajan kotona korttelin päässä meiltä. Pauline sanoi, että kyllä se sopii. Seuraavana tiistaina hän tuli hakemaan minua, ja hän odotti, kun kävin pesulla ja puin päälleni. Joku sanoi, että minun pitäisi käskeä Paulinea maksamaan minulle taksikyyti, mutta minä sanoin: ”Ei, minä kävelen sinne itse puupalikoillani.”

 Kun oli aika lähteä, äiti ja naapurit katselivat minua huolestuneina. Raahautuessani pihan poikki naapurit huusivat Paulinelle: ”Älä pakota häntä!”

 ”Haluatko sinä lähteä, Jay?” Pauline kysyi. Nyt oli aika osoittaa, että luotin Jehovaan (Sananlaskut 3:5, 6). Niinpä vastasin: ”Haluan. Tämä on minun oma päätökseni.” Kun lähestyin porttia, naapurit olivat aivan hiljaa, ja heidän asenteensa alkoi muuttua. Pihasta poistuessani he alkoivat jopa hurrata minulle.

 Se oli aivan ihana kokous. Minut otettiin lämpimästi vastaan, eikä kukaan katsonut minua halveksivasti. Tunsin oloni mukavaksi. Aloinkin käydä kirjantutkistelussa säännöllisesti. Vähän myöhemmin kysyin, voisinko päästä myös isompiin kokouksiin valtakunnansalille. Olin köyhä, ja minulla oli vain kaksi mekkoa ja yhdet sandaalit. Olin kuitenkin varma, että todistajat eivät torjuisi minua, eikä niin käynytkään.

 Päästäkseni kokouksiin minun piti ensin ”kävellä” kadun päähän ja sitten mennä taksilla sen kukkulan juurelle, jolla valtakunnansali sijaitsi. Sieltä veljet kantoivat minut ylös salille.

 Olin saanut maistaa Jehovan hyvyyttä, ja siksi halusin turvautua häneen. Päätin alkaa käydä kokouksissa säännöllisesti. (Psalmit 34:8.) Sadekaudella olin usein perille päästyäni aivan märkä ja kurainen ja minun piti vaihtaa vaatteet salilla, mutta se oli sen arvoista.

 Vuoden 1985 Jehovan todistajien vuosikirjassa kerrottiin minun kokemukseni. Se kosketti Sveitsissä asuvaa Josette-nimistä sisarta niin syvästi, että hän päätti lähettää minulle käsipolkupyörän. Siinä oli kolme pyörää, hienot lokasuojat ja värikkäät takaheijastimet. Lapset ihastelivat komeaa kulkuneuvoani ja sanoivat, että heistä oli hauska katsella, kun ajelin sillä. Enää minun ei tarvinnut ryömiä maassa ja olla halveksittu, vaan pystyin liikkumaan arvokkaasti. Tunsin itseni kuningattareksi.

 Hengellinen edistyminen oli helppoa, koska elin jo valmiiksi yksinkertaista ja moraalisesti puhdasta elämää. Käsipolkupyöräni ansiosta pystyin käymään kentällä, ja 9. elokuuta 1986 menin kasteelle. Kaste muutti elämäni, ja minusta tuntui kuin minut olisi nostettu maasta ylös korkeuksiin. En olisi koskaan voinut kuvitellakaan, että kokisin jotain näin hienoa. Sain takaisin itsekunnioitukseni ja tunsin iloa ja tyytyväisyyttä, koska nyt minulla oli Isä, joka rakasti minua, ja ympärilläni oli ihmisiä, jotka välittivät minusta.

 Halusin antaa jotain takaisin Jehovalle ja mietin siksi tienraivauksen aloittamista, mutta en ollut varma, olisiko minusta siihen (Psalmit 116:12). Rukoilin Jehovaa ja päätin yrittää. Aloitin tienraivauksen 1. tammikuuta 1988, ja olen pystynyt jatkamaan sitä edelleen. Jehova on todella siunannut minua. Rakkaat veljet ja sisaret ovat auttaneet minua saavuttamaan tuntitavoitteeni, ja olen saanut kokea, miten Jehova on tukenut minua pyhällä hengellään. (Psalmit 89:21.)

 Tienraivaajana liikuin nyt enemmän kuin ennen ja huomasin jaloissani positiivisen muutoksen, vaikka ne olivatkin yhä heikot. Niinpä jonkin ajan kuluttua menin eräälle uudelle klinikalle ja toivoin saavani sieltä fysioterapiaa ja harjoitusohjelman. Klinikalla hoitaja sanoi minulle, ettei minun kannattanut vaivautua sinne, koska kuolisin kuitenkin pian. Kun vielä toinenkin hoitaja sanoi minulle samaa, lannistuin täysin. Menin kotiin ja rukoilin Jehovalta apua niin että voisin käsitellä tunteitani ja löytää jonkinlaista hoitoa.

 Huomasin, että kenttätyö teki hyvää terveydelleni. Sain siinä paljon liikuntaa. Muutaman vuoden päästä toinen hoitajista, joka oli sanonut, että kuolisin pian, näki minut mennessään valtakunnansalin ohi. Hän oli aivan ihmeissään, kun näki, että olin vieläkin elossa!

 Jalkojeni kunnosta huolimatta olen yrittänyt pysyä kiireisenä Jehovan työssä. Olen saanut veljiltä paljon kiitosta innokkuudestani ja siitä, että olen aina hyvissä ajoin kokouksissa. Haluan mennä salille aikaisin, jotta ehtisin jutella veljien ja sisarten kanssa ja näyttää, että välitän heistä.

 Olen nähnyt, että Jehova on hyvä, ja hän on antanut minulle paljon siunauksia elämäni varrella. On ihanaa, että olen voinut auttaa kolme ihmistä totuuteen, ja yksi heistä, Amelia, kävi Gilead-koulun kurssin 137. Minä puolestani olen saanut käydä Tienraivaajien palveluskoulun useamman kerran, mikä on ollut hieno lahja Jehovalta. Jehovan ansiosta olen onnellisempi, ja hän on kohottanut omanarvontuntoani ja itseluottamustani. Nykyään ihmiset kunnioittavat minua, enkä enää häpeä itseäni. Minulla on paljon hyviä ystäviä, ei vain asuinkaupungissani Freetownissa vaan ympäri maata ja koko maailmaa.

 On kulunut melkein 40 vuotta siitä, kun kuulin Jumalan lupaamasta uudesta maailmasta, jossa ei enää ole sairauksia eikä vammoja. Tuo varma lupaus rohkaisee minua edelleen, ja odotan kovasti sen toteutumista. Jaksan odottaa kärsivällisesti, koska tiedän, että Jumalani Jehova ei viivyttele (Miika 7:7). Koska en ole luovuttanut, olen saanut Jehovalta paljon hyvää. Hän on auttanut minut monien ongelmien ja vaikeuksien läpi, ja apu on tullut aina juuri oikeaan aikaan. Olen niin onnellinen, koska minut on nostettu maan raosta sellaisiin korkeuksiin, joista en osannut edes unelmoida.