Meidän perhe muutti Etelä-Afrikan Roodepoortiin, ja muutama vuosi sen jälkeen isäni kuoli. Vuonna 1947, kun olin 16-vuotias, olin kokopäivätöissä valtion puhelinlaitoksella ja autoin näin perheen toimeentulon hankkimisessa. Yhtenä päivänä eräs iäkäs mies tuli ovellemme tarjoamaan Vartiotorni-lehden tilausta. Tilasimme lehden pelkästä kohteliaisuudesta.

 Pian kiinnostuksemme kuitenkin heräsi, ja halusimme tietää, mitä Raamattu todella opettaa. Äiti oli nuorempana kuulunut Alankomaiden reformoituun kirkkoon, ja hän huomasi eron Raamatun opetusten ja kirkon opetusten välillä. Meille alettiin pitää raamatuntutkistelua, ja pian sen jälkeen aloimme käydä kokouksissa. Vuonna 1949 kävin ensimmäisenä meidän perheestä kasteella. Olin ansiotöissä vielä muutaman vuoden, mutta halusin tehdä enemmän Jehovan palveluksessa.

 Vuonna 1954 aloitin vakituisen tienraivauksen ja kysyin Etelä-Afrikan haaratoimistosta, missä voisin olla enemmän hyödyksi. Veljet ehdottivat Pretorian kaupunkia ja järjestivät kaverikseni erään toisen tienraivaajasisaren. Asuimme suhteellisen mukavasti, ja muistan vieläkin herkulliset koeksisterit, siirappiin kastetut letitetyt munkit, joita myytiin lähistöllä.

 Kun tienraivauskaverini meni naimisiin, haaratoimiston palvelija, veli George Phillips, kysyi, haluaisinko lähteä erikoistienraivaajaksi. Otin tehtävän vastaan ilomielin.

 Aloin palvella erikoistienraivaajana vuonna 1955 Harrismithin kaupungissa. Minulla ja uudella tienraivauskaverillani oli vaikeuksia löytää sopivaa asuntoa. Kerran esimerkiksi paikallinen kirkko sai kuulla meistä ja painosti vuokraemäntäämme antamaan meille häädön.

 Myöhemmin minut määrättiin Parkhurstiin Johannesburgiin, ja palvelin siellä yhdessä kahden lähetystyöntekijäsisaren kanssa. Jonkin ajan kuluttua toinen heistä meni naimisiin ja toinen määrättiin muualle. Ihana sisar nimeltä Eileen Porter perheineen otti minut kuitenkin luokseen asumaan, vaikka heillä ei ollut ylimääräistä tilaa. Nukuin verhon takana pienessä alkovissa. Eileen oli huomaavainen ja kannustava, ja hänen seurassaan oli mukava olla. Vaikka hänellä oli täysi työ huolehtia perheestä ja kodista, hän oli hyvin innokas Jehovan palveluksessa, mikä teki minuun syvän vaikutuksen.

 Pian sen jälkeen minut määrättiin Aliwal Northin kaupunkiin Itä-Kapin provinssiin. Sain kaverikseni sisaren nimeltä Merlene (Merle) Laurens. Olimme tuolloin kaksikymppisiä, ja meitä rohkaisi kovasti erään iäkkäämmän sisaren esimerkki. Hänen nimensä oli Dorothy, mutta meille hän oli Dot-täti. Kerran nuorempana hän oli joutunut kentällä pelottavaan tilanteeseen, kun vihaiset koirat hyökkäsivät hänen kimppuunsa, mutta sekään ei laimentanut hänen intoaan.

 Vuonna 1956 Merle meni Gilead-koulun 28. kurssille. Olisin kovasti halunnut päästä hänen mukaansa Gileadiin. Dot-täti piti minusta kuitenkin hyvää huolta, ja meistä tuli läheiset ystävät ikäerosta huolimatta.

 Kuvittele, kuinka onnellinen olin, kun minutkin sitten kutsuttiin Gileadiin. Ennen lähtöäni tein kenttätyötä kahdeksan kuukautta Nigelin kaupungissa yhdessä Kathy Cooken kanssa, joka oli käynyt Gileadin ja joka sai minut odottamaan kouluun pääsyä entistä enemmän. Tammikuussa 1958 lähdin kohti New Yorkia.

 Gileadissa huonekavereinani olivat samoalaissisar Tia Aluni ja maorisisar Ivy Kawhe. Koska Etelä-Afrikassa harjoitettiin apartheid-politiikkaa, olin tottunut siihen, että valkoiset ja muunväriset eivät olleet tekemisissä keskenään. Niinpä asuminen näiden sisarten kanssa oli minulle aivan uusi kokemus. Ystävystyin pian heidän kanssaan ja olin innoissani siitä, että kurssi oli niin kansainvälinen.

 Yksi Gilead-koulun opettajista oli veli Maxwell Friend. Hänen opetustyylinsä oli välillä aika intensiivistä. Luokkahuoneessa oli kolme lamppua, joissa luki ”nopeus”, ”korkeus” ja ”voimakkuus”. Puheen tai näytteen aikana veli Friend sytytti yhden lampuista aina kun hänestä tuntui, että oppilaan esityksestä puuttui jotain. Olin ujo, ja kun oli minun vuoroni puhua, sain usein katsella noiden pelottavien valojen välkettä. Joskus minä aloin itkeä. Pidin kuitenkin veli Friendistä, ja toisinaan hän toi minulle kupin kahvia, kun huolehdin siivoustehtävistäni tauon aikana.

 Kuukaudet kuluivat, ja mietin, minne minut määrättäisiin. Entinen tienraivauskaverini Merle oli lähetetty Gilead-koulun jälkeen Peruun. Hänen kanssaan palveleva lähetystyöntekijäsisar oli menossa naimisiin, ja siksi Merle ehdotti, että kysyisin siihen aikaan työtä johtavalta veli Nathan Knorrilta, voisinko päästä tuon sisaren tilalle. Veli Knorr kävi Gilead-koulun tiloissa muutaman viikon välein, ja siksi hänen puheilleen oli helppo päästä. Koulun jälkeen minut määrättiin Peruun.

 Olin niin iloinen, kun sain taas olla yhdessä kentällä Merlen kanssa. Asuimme Liman kaupungissa, ja pidin monia edistyviä raamattukursseja, vaikka osasin vasta vähän espanjaa. Myöhemmin meidät määrättiin korkealla vuoristossa sijaitsevaan Ayacuchoon. Täytyy myöntää, että tuo tehtävä oli minulle aika rankka. Olin oppinut jonkin verran espanjaa, mutta siellä monet puhuivat pelkästään ketšuaa. Lisäksi vei aikaa ennen kuin totuimme ohueen vuoristoilmaan.

 Minusta tuntui, etten saanut juuri mitään aikaan Ayacuchossa, ja mietin, tulisiko siellä ikinä olemaan kasvua. Nykyään Ayacuchossa on kuitenkin yli 700 julistajaa ja ketšuan kielen etäkäännöstoimisto.

 Aikanaan Merle meni naimisiin Ramón Castillo -nimisen kierrosvalvojan kanssa, ja vuonna 1964 Ramón osallistui 10 kuukautta kestävälle Gileadin kurssille. Hänen kanssaan samalla kurssilla oli nuori veli Fu-lone Liang, joka oli minun entinen luokkakaverini Gileadin ajoilta. Fu-lone palveli tuolloin Hongkongissa, mutta hänet oli kutsuttu Gileadiin saamaan lisävalmennusta haaratoimiston tehtäviä varten. a Hän kysyi Ramónilta, miten minulla meni Perussa. Myöhemmin Fu-lone ja minä aloimme kirjoitella toisillemme.

 Heti alusta pitäen Fu-lone teki selväksi, että kirjeenvaihtomme merkitsi sitä, että me seurustelimme. Hongkongissa lähetystyössä palveleva veli Harold King kävi säännöllisesti postissa, joten hän lupasi postittaa Fu-lonen kirjeet. Haroldilla oli tapana piirtää pieniä kuvia tai kirjoittaa lyhyitä viestejä kirjekuoreen, esimerkiksi: ”Yritän patistaa häntä kirjoittamaan useammin.”

 Fu-lone ja minä kirjoittelimme noin puolitoista vuotta, ja sitten päätimme mennä naimisiin. Lähdin Perusta, kun olin palvellut siellä seitsemisen vuotta.

 Fu-lone ja minä menimme naimisiin 17. marraskuuta 1965. Nautin tästä uudesta elämänvaiheesta. Asuimme Hongkongin haaratoimistossa kahden muun pariskunnan kanssa. Päivisin Fu-lone teki käännöstöitä Betelissä, ja minä olin kentällä. Kantoninkiinan opiskelu oli vaikeaa, mutta toiset lähetystyöntekijäsisaret ja Fu-lone auttoivat minua kärsivällisesti. Kielenopiskelupaineita vähensi myös se, että tutkin Raamattua paikallisten lasten kanssa.

 Muutaman vuoden kuluttua muutimme lähetyskotiin Hongkongin toiseen osaan, Kwun Tongiin, niin että Fu-lone voisi opettaa kantoninkiinaa uusille lähetystyöntekijöille. b Kenttätyö oli tuolla alueella niin mahtavaa, että monena päivänä en olisi millään malttanut tulla kotiin!

 Vuonna 1968 olin aivan innoissani, kun julkaistiin uusi kirja Totuus joka johtaa ikuiseen elämään. Se oli yksinkertaisempi kuin edellinen tutkisteluissa käytetty kirja ”Olkoon Jumala totinen”, ja varsinkin niiden, jotka eivät tunteneet Raamattua tai kristillisyyttä, oli helpompi ymmärtää sitä.

 Tein kuitenkin sen virheen, että kuvittelin oppilaiden omaksuvan totuuden, jos he vain osasivat vastata kirjan kysymyksiin. Kävimme esimerkiksi erään naisen kanssa läpi koko Totuus-kirjan, enkä missään vaiheessa tajunnut, ettei hän edes uskonut Jumalaan. Opin sen, että minun täytyy yrittää keskustella enemmän oppilaiden kanssa saadakseni selville, mitä he todella ajattelevat.

 Palveltuamme muutaman vuoden Kwun Tongissa muutimme takaisin Beteliin ja Fu-lonesta tuli Hongkongin haaratoimistokomitean jäsen. Vuosien varrella minun työtehtäviäni olivat vastaanotosta huolehtiminen ja siivoaminen. Fu-lone joutui joskus matkustamaan yksin voidakseen huolehtia joistain järjestön luottamuksellisista tehtävistä. Minusta oli kuitenkin hienoa, kun sain tukea häntä.

 Vuonna 2008 koko elämäni romahti yhdessä yössä. Ollessaan matkalla rakas mieheni kuoli yllättäen. Tämä tapahtui vain vähän ennen Jeesuksen kuoleman muistojuhlaa. Olin musertunut. Ystävät riensivät avukseni saman tien, ja muistojuhlassa pysyin kasassa vain sen ansiosta, että autoin erästä kiinnostunutta löytämään raamatunkohdat. Sain voimaa yhdestä Fu-lonen lempiraamatunkohdasta, jossa sanotaan: ”Minä, sinun Jumalasi Jehova, tartun oikeaan käteesi – –. Minä autan sinua.” (Jesaja 41:13.)

 Seitsemän vuotta Fu-lonen kuoleman jälkeen Hongkongin Betelin veljet ehdottivat, että muuttaisin suurempaan haaratoimistoon, jossa saisin tarvitsemaani terveydenhoitoa. Niinpä vuonna 2015 muutin Etelä-Afrikan Beteliin, joka sijaitsee hyvin lähellä sitä paikkaa, missä opin totuuden vuonna 1947.

 Menneet vuodet Jehovan palveluksessa ovat olleet onnellisia, ja olen huomannut, että Jehova siunaa altista asennetta. On aina mukava kuulla entisistä raamattukurssioppilaistani, jotka palvelevat Jehovaa uskollisesti. Olen nähnyt, miten Jehova siunaa sitä, mitä me teemme hänen työssään, vaikka se tuntuisikin meistä itsestämme mitättömältä. Esimerkiksi Perussa julistajien määrä kasvoi vuosina 1958–2021 noin 760:stä noin 133 000:een ja Hongkongissa vuosina 1965–2021 noin 230:stä 5 565:een.

 Olen jo sen ikäinen, etten enää pysty tekemään yhtä paljon kuin ennen. Haluan kuitenkin edelleen tehdä voitavani. Odotan kovasti Jehovan uutta maailmaa, missä on paljon tehtävää ja voin tarjoutua käytettäväksi ja sanoa Rebekan tavoin: ”Haluan.”