Cecil oli vaatimaton veli, jolla oli jalat maassa ja joka välitti aidosti toisista. Hän, äitini ja muut seurakunnan ystävät rohkaisivat minua esimerkillään niin että halusin toimia ja antaa Jehovalle parhaani (Filippiläisille 2:13). Tällainen on minun elämäntarinani.

 Synnyin vuonna 1943 Queenslandissa Australiassa. Perheeni asui maatilalla lähellä Bundabergin rannikkokaupunkia seudulla, jossa viljeltiin sokeriruokoa. Paikallisilla oli tapana mennä lauantai-iltaisin kylän keskustaan viettämään aikaa. Erään kerran vuonna 1939 vanhempani tapasivat siellä kaksi tienraivaajaa (kokoaikaisessa palveluksessa olevaa Jehovan todistajaa), jotka kertoivat heille Raamatun totuudesta. Se mitä he oppivat, kosketti heidän sydäntään, ja heistä tuli aikanaan Jehovan todistajia. Niinpä minä ja sisareni Jean kasvoimme todistajaperheessä. Olin kuitenkin vain 7-vuotias, kun tapahtui jotain järkyttävää: isä kuoli tapaturmaisesti kotona. Muistan hyvin, miten ahkera ja huumorintajuinen hän oli. Tuskin maltan odottaa, että hän saa ylösnousemuksen ja voin olla jälleen hänen kanssaan (Apostolien teot 24:15).

 Äiti oli sydämellinen ja tasapainoinen. Kotona Jean ja minä saimme vapaasti kertoa ajatuksistamme, mutta Raamatun periaatteista ja Jehovan palvontaan liittyvistä asioista äiti ei tinkinyt. Kävimme säännöllisesti kokouksissa, ja äitini piti huolen siitä, ettemme sisareni kanssa viettäisi ylimääräistä aikaa koulukavereiden seurassa (1. Korinttilaisille 15:33). Näin jälkeenpäin ajateltuna olen hyvin kiitollinen siitä, että hän oli niin jämpti.

 Äiti oli lisäksi innokas kenttätyössä, ja usein hän oli lomatienraivaajana (nykyään osa-aikainen tienraivaaja). Muistan, että äiti vei säännöllisesti Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä yli 50 perheelle. Vielä vanhana ja heiveröisenäkin hän kantoi huolta kiinnostuneista. Äidin lämpö meitä ja myös muita kohtaan teki hänestä meille hyvin rakkaan, ja halusimme jäljitellä hänen esimerkkiään. Vuonna 1958, kun olin 14-vuotias, vihkiydyin Jehovalle ja kävin kasteella.

 Vähän myöhemmin meidän seurakunnasta kävi kasteella myös Rudolf, joka oli noin 20-vuotias. Hän oli muuttanut Australiaan Saksasta. Lauantaiaamuisin Rudolf ja minä todistimme usein ihmisille, jotka odottelivat autossa sillä aikaa, kun muu perhe oli ostoksilla.

 Rudolf oli innokas kentällä, ja hän ehdotti, että voisin olla lomatienraivaaja hänen kanssaan koulun lomien aikana. Erään kerran olimmekin kenttäreissulla puolitoista kuukautta Gladstonessa parisataa kilometriä Bundabergista pohjoiseen. Hän oli minulle kuin isoveli, ja lomatienraivaus oli minusta mukavaa. Siksi halusinkin aloittaa vakituisen tienraivauksen. 16-vuotiaana saavutin tavoitteeni ja päätin tehdä kokoaikaisesta palveluksesta elämänurani.

 Ensimmäinen kenttäalueeni oli Mackayn rannikkokaupunki, joka sijaitsee Bundabergin pohjoispuolella Ison Valliriutan lähistöllä. Noin vuotta myöhemmin, kun olin 17-vuotias, minut nimitettiin erikoistienraivaajaksi a Australian takamaille. Sain tienraivaustoverikseni voidellun veljen Bennett ”Ben” Brickellin, joka oli minua yli 30 vuotta vanhempi. b Oli mahtavaa työskennellä sellaisen kokeneen konkarin kanssa, joka oli monien mielestä varsinainen tehopakkaus kentällä!

 Kenttäalueenamme oli Queenslandin luoteisosassa Carpentarianlahden tuntumassa sijaitseva Gulf Country. Siihen aikaan Ben ja minä olimme ainoat todistajat tuolla harvaan asutulla alueella. Joskus maatilalta toiselle siirtyminen kesti tuntikausia. Noilla pitkillä, pölyisillä ajomatkoilla Ben kertoili usein kenttäkokemuksiaan. Hän kuvaili esimerkiksi, miten todistusta annettiin kaiutinautoilla, c silloin kun Jehovan todistajien työ oli kielletty Australiassa toisen maailmansodan aikana.

 Päivän päätteeksi etsimme aina sopivan leiripaikan tien varrelta. d Keräsimme puita ja sytytimme nuotion, jolla valmistimme iltaruoan. Yöpymistä varten minulla oli vedenpitävä makuualusta, huopia ja tyyny. Muistan vieläkin, miten syvää kunnioitusta tunsin Jehovaa kohtaan, kun katselin tähtikirkasta taivasta, jonka kauneutta kaupunkien valosaaste ei pilannut.

 Auton hajoaminen keskellä ei mitään voi olla vaarallista. Kerran meidän autosta rikkoutui akseli. Oli paahtavan kuuma päivä, ja meillä oli vesi vähissä. Ben liftasi Cloncurryyn hakemaan uutta akselia. Minä puolestani jäin auton luokse odottelemaan miltei kolmeksi päiväksi. Ohi ajoi muutamia autoja joka päivä, ja sain vettä ystävällisiltä kuskeilta. Eräs mies antoi minulle repaleisen kirjan ja sanoi: ”Tästä saat vähän luettavaa. Tykkäät siitä varmasti.” Yllätyin, kun kirjassa kerrottiin Jehovan todistajien kokemuksista natsien keskitysleireillä, vaikka se ei ollutkaan todistajien julkaisema.

 Ben ja minä palvelimme tienraivaajina yhdessä lähes vuoden. Kun näimme viimeisen kerran, hän sanoi minulle: ”Jatka taistelua, veljeni.” Ben keskitti elämänsä Jehovan palvelukseen ja oli hyvin innokas siinä, ja hänen esimerkkinsä vahvisti päätöstäni pysyä kokoaikaisessa palveluksessa.

 Oltuani jokusen vuoden tienraivaajana takamailla minut kutsuttiin kierrostyöhön, eli vierailin kussakin kierrokseni seurakunnassa ja ryhmässä noin viikon ajan. Vuosien mittaan palvelin neljällä kierroksella Queenslandissa ja Uudessa Etelä-Walesissa. Vuonna 1971 koin yllätyksen, kun minut kutsuttiin Gileadin 51. kurssille. (Gilead on Jehovan todistajien lähetyskoulu New Yorkissa.) Tuo viisi kuukautta kestänyt intensiivinen Raamatun tutkiminen sekä opettajien ja toisten oppilaiden hyvä seura valmistivat minua tulevaan – lähetystyöhön Taiwanissa.

 Meidän kurssilta lähetettiin kaikkiaan yhdeksän ystävää Taiwaniin. Heidän joukossaan oli uusiseelantilainen Ian Brown, josta tuli minun lähetystyötoverini. Emme tienneet Taiwanista juuri mitään. Emme olleet varmoja edes, missä se sijaitsee ennen kuin tarkistimme karttakirjasta.

 Queenslandin takamaat ja Taiwan erosivat toisistaan kuin yö ja päivä! Suurimpia haasteita oli kiinan kieli. En pitkään aikaan pystynyt kommunikoimaan kunnolla ystävien kanssa enkä ymmärtänyt, mitä kokouksissa sanottiin, joten niiden hengellinen anti jäi aika laihaksi. Silloin ymmärsimme Ianin kanssa Gileadissa saamamme koulutuksen ja tiedon arvon. Lujitimme suhdettamme Jehovaan myös tutkimalla Raamattua säännöllisesti ja rukoilemalla paljon. Vaikka emme pystyneet oikein keskustelemaan paikallisten ystävien kanssa, heidän rakkautensa meitä ja Jehovaa kohtaan vahvisti Iania ja minua.

 Taiwanissa kaikille lähetystyöntekijöille järjestettiin kiinan kielen intensiivikurssi. Opettajanamme oli australialainen sisar Kathleen Logan, e joka oli valmistunut Gileadin 25. kurssilta. Uppouduimme täysin kielen opiskeluun. Meitä neuvottiin ottamaan heti käyttöön se, mitä opimme, ja niin me teimmekin. Ensimmäistä kenttäpäivää varten Ian ja minä olimme opetelleet ulkoa lyhyen esityksen. Matkalla alueelle neuvottelimme siitä, kumpi aloittaisi. Koska olin häntä vanhempi, käytin päätäntävaltaani, ja niinpä ensimmäinen esitysvuoro lankesi hänelle. Oven avasi arvokkaan näköinen kiinalaismies, joka kuunteli kärsivällisesti, kun Ian mongersi kiinan ja englannin sekoitusta. Mutta suureksi yllätykseksemme mies kysyi meiltä sujuvalla englannin kielellä, mitä asiaa meillä oli. Keskustelimme tovin, ja lopuksi hän kannusti meitä, ettemme lopettaisi kiinan opiskelua. Hänen sanansa vahvistivat päättäväisyyttämme ”jatkaa taistelua”, kuten Ben oli aikoinaan sanonut.

 Alueenamme oli suuri osa pääkaupunkia Taipeita. Se oli käytännössä koskematonta aluetta, koska siellä asui hyvin vähän todistajia. Ian ja minä emme antaneet sen lannistaa meitä, vaan ryhdyimme työhön toden teolla. Levitimme usein satoja lehtiä kuukaudessa. On tietysti mahdollista, että monet ottivat lehtiä pelkästään uteliaisuudesta. Oli miten oli, kerroimme totuudesta joka tilanteessa ja olimme varmoja siitä, että jotkut ottaisivat sen vastaan.

 Ystävystyin taiwanilaisen sisaren Wen-hwan kanssa. Hän rakasti Raamatun totuutta ja halusi, että muutkin saisivat kuulla siitä. Siksi hän auttoi meitä lähetystyöntekijöitä hiomaan kielitaitoamme. Ystävyytemme syveni rakkaudeksi, ja menimme naimisiin vuonna 1974.

 Wen-hwan ansiosta lähetystyöntekijöistä tuli tehokkaampia palveluksessa. Hän kertoi meille esimerkiksi taiwanilaisten tavoista ja ajatusmaailmasta. Hän auttoi meitä mukauttamaan esityksemme paikalliselle alueelle, jonka asukkaat olivat pääosin buddhalaisia ja taolaisia. Monet palvoivat esi-isiä eivätkä olleet koskaan nähneet Raamattua, saati sitten lukeneet sitä. Kohdistimme siksi huomion Luojaan, jonka nimi on Jehova, ja siihen, miksi voimme uskoa hänen olemassaoloonsa. Jos esimerkiksi joku kalastaja tai maanviljelijä käytti sanontaa: ”Taivaan avulla me saamme ruokaa”, meillä oli tapana kysyä: ”Kuka siellä taivaassa huolehtii siitä, että saamme ruokaa? Voisiko hän olla Jumala, joka on kaikkivaltias, joka loi kaiken ja joka ansaitsee palvontamme?”

 Aikanaan vaivannäkömme palkittiin: monet ottivat vastaan Raamatun totuuden. Jotkut heistä joutuivat tekemään kovasti työtä päästäkseen eroon syvään juurtuneista vääristä käsityksistä ja epäraamatullisista tavoista. He onnistuivat kuitenkin tekemään näitä muutoksia lähetystyöntekijöiden ja paikallisten ystävien avulla. (Johannes 8:32.) Monia veljiä nimitettiin vastuutehtäviin seurakunnissa, ja useat veljet ja sisaret aloittivat kokoaikaisen palveluksen esimerkiksi paikallisessa haaratoimistossa eli Betelissä.

 Vuonna 1976 minusta tuli Taiwanin haaratoimistokomitean jäsen samalla kun jatkoin lähetystyötä kentällä. Wen-hwa ja minut kutsuttiin Beteliin vuonna 1981, ja minä sain kuulua haaratoimistokomiteaan useita vuosia. Aloitin kokoaikaisen palveluksen yli 60 vuotta sitten. Yli 50 vuotta olen palvellut Taiwanissa, melkein koko tuon ajan yhdessä rakkaan vaimoni kanssa. Entinen lähetystyötoverini ja hyvä ystäväni Ian Brown oli täällä kokoaikaisessa palveluksessa kuolemaansa asti, vuoteen 2013.

 Wen-hwa ja minä yritämme olla ahkeria Betelissä, kiinankielisessä seurakunnassa ja kenttätyössä. Nämä tehtävät ovat lahjoja Jehovalta, ja olemme niistä kiitollisia hänelle. Jo silloin kun olin nuori, hän antoi minulle sekä halun että voiman palvella häntä koko sydämestäni, ja nyt kun meistä on tullut vanhoja, hän on edelleen meidän tukenamme.