Veljillä oli hyvät syyt epäillä, miten kauan kestäisin tienraivaajana. En ollut hengellinen ihminen. En esimerkiksi pitänyt kenttätyöstä. Rukoilin, että sunnuntaisin sataisi, ettei minun tarvitsisi lähteä palvelukseen. Silloinkin kun menin kentälle, tarjosin vain lehtiä enkä koskaan käyttänyt esityksissäni Raamattua. Kokouksissa pidin lukutehtäviä vain siksi, että äiti palkitsi minut siitä. En pitänyt tutkimisestakaan, eikä minulla ollut mitään hengellisiä tavoitteita.

 Tuona kesänä Cardiffissa Walesissa oli piirikonventti (nykyään aluekonventti), joka muutti elämäni. Eräs puhujista esitti puheessaan kysymyksiä, jotka pistivät minut ajattelemaan. Ne menivät jotakuinkin näin: ”Oletko vihkiytynyt Jehovalle ja käynyt kasteella?” ”Kyllä”, mietin mielessäni. ”Lupasitko palvella häntä koko sydämestäsi, koko sielustasi, koko mielestäsi ja koko voimastasi?” ”Kyllä.” ”Onko sinulla terveysongelmia tai perhevastuita, jotka estävät sinua aloittamasta tienraivausta?” ”Ei.” ”Onko mitään syytä, miksi et voisi olla tienraivaaja?” ”Ei.” ”Jos vastasit viimeiseen kysymykseen kieltävästi, miksi et ole tienraivaaja?”

 Tuntui kuin silmäni olisivat auenneet. Ajattelin: ”Minähän heitän elämäni hukkaan. En elä vihkiytymislupaukseni mukaan enkä palvele Jehovaa koko sielustani.” Mietin, että jos halusin Jehovan pitävän lupauksensa minulle, minun piti pitää lupaukseni hänelle. Lokakuussa 1956 aloitinkin lomatienraivauksen (nykyään osa-aikainen tienraivaus).

 Seuraavana vuonna aloitin vakituisen tienraivauksen ja muutin seurakuntaan, jossa oli vain 19 julistajaa. Minulla oli puheita joka viikko, ja veljet auttoivat minua kärsivällisesti parantamaan niiden sisältöä ja omaa esiintymistäni. Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1959, minusta tuli erikoistienraivaaja ja minut määrättiin Aberdeeniin Pohjois-Skotlantiin. Ehdin olla siellä vain muutaman kuukauden, minkä jälkeen minut pyydettiin Lontoon Beteliin. Työskentelin siellä painossa seitsemän vuotta.

 Pidin kovasti Betelistä, mutta jossain vaiheessa minua alkoi kiinnostaa lähetystyö. Olin nuori, terve ja innokas palvelemaan missä tahansa, ja niinpä hain Gilead-kouluun huhtikuussa 1965.

 Samana vuonna lähdimme huonekaverini kanssa konventtiin Berliiniin. Halusimme samalla nähdä Berliinin muurin, joka oli rakennettu muutamaa vuotta aiemmin.

 Konventissa pääsimme yhtenä päivänä kentälle, ja minulle määrättiin kaveriksi sisar nimeltä Susanne Bandrock. Menimme naimisiin vuonna 1966, ja kahden vuoden päästä meidät kutsuttiin Gileadin kurssille 47. Se oli hienoa aikaa, ja viisi kuukautta tuntui kuluvan aivan liian nopeasti. Koulun jälkeen meidät lähetettiin Zaireen (nykyään Kongon demokraattinen tasavalta). Se oli melkoinen järkytys. Meitä jännitti, koska emme tienneet tuosta maasta juuri mitään. Päätimme kuitenkin luottaa Jehovaan ja ottaa tehtävän vastaan.

 Pitkien lentojen ja monien välilaskujen jälkeen saavuimme lopulta Kolwezin kaivoskaupunkiin. Ihmettelimme, miksi kukaan ei ollut meitä vastassa. Myöhemmin selvisi, että sähke, jossa tulostamme kerrottiin, oli saapunut vasta kaksi päivää meidän jälkeemme. Yksi lentokentän työntekijöistä tuli puhumaan meille ranskaa, jota emme vielä osanneet. Jonossa edellämme oleva nainen kääntyi ympäri ja selitti, että meidät pidätetään.

 Poliisi, joka pidätti meidät, takavarikoi erään miehen vanhan, kaksipaikkaisen ja takamoottorisen urheiluauton. Jotenkin auton omistaja, poliisi, minä ja Susanne onnistuimme kaikki ahtautumaan sisään. Oli varmasti hyvin koomisen näköistä, kun rämistelimme pitkin kuoppaisia teitä. Auton etuosassa oleva tavaratila oli niin pieni, että luukku ei mahtunut kiinni. Auto muistutti leukojaan louskuttavaa kalaa, joka ”söi” matkalaukkujamme.

 Ajoimme lähetyskodille. Emme tienneet, missä se oli, mutta poliisi tiesi. Kukaan ei kuitenkaan ollut kotona, ja portitkin olivat lukossa. Kaikki lähetystyöntekijät olivat lähteneet kansainvälisiin konventteihin tai lomalle. Seisoimme kuumassa auringonpaisteessa ja pohdimme, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Lopulta eräs veli saapui paikalle. Kun näimme hänen hymyilevät kasvonsa, meille tuli heti parempi mieli. Vaikutti siltä, että meidät pidättänyt poliisi halusi meiltä rahaa. Veli sattui tuntemaan hänet ja jutteli hänen kanssaan vähän aikaa. Poliisi lähti pois, ja me pääsimme asettumaan taloksi.

 Ihmiset ympärillämme olivat ystävällisiä ja hyväntuulisia, mutta he olivat joutuneet kestämään paljon. Maa oli kärsinyt levottomuuksista ja väkivallasta jo kymmenen vuoden ajan. Sitten vuonna 1971 valtio peruutti Jehovan todistajien virallisen aseman. Mietimme, mitä kaikkea tästä seuraisi.

 Suurin osa veljistä ja sisarista ei joutunut pelon valtaan, vaikka heitä painostettiin ankarasti. Ihmisiä vaadittiin pitämään mukanaan puolueen jäsenkorttia ja käyttämään puolueen rintamerkkiä. Ilman rintamerkkiä ei voinut käyttää viranomaispalveluja ja saattoi kohdata häirintää poliisin ja armeijan taholta. Monet veljet menettivät työpaikkansa, ja lapsia erotettiin koulusta. Satoja veljiä vangittiin. Se oli hyvin vaikeaa aikaa, mutta veljet ja sisaret jatkoivat rohkeasti saarnaamistyötä.

 Noina vuosina vietimme paljon aikaa kierros- ja piirityössä maaseutualueilla. Elämä syrjäisissä kylissä ei ollut helppoa. Pienissä, olkikattoisissa majoissa oli hädin tuskin riittävästi tilaa käydä makuulle, ja kolautin aina pääni mataliin ovenkarmeihin. Kylpyvesi piti noutaa puroista ja joista, ja ruoanvalmistuksessa käytettiin puuhiiliä. Iltaisin luimme kynttilänvalossa. Meidän mielestämme tämä oli kuitenkin todellista lähetystyöntekijän elämää – sitä vartenhan olimme tulleet tänne. Saimme olla teokraattisen toiminnan etulinjassa.

 Asuessamme paikallisten todistajaperheiden luona opimme arvostamaan asioita, joita usein pidetään itsestäänselvyyksinä, kuten ruokaa, vettä, vaatteita ja sitä, että on katto pään päällä (1. Timoteukselle 6:8). Kaikki muu on bonusta. Muistamme edelleen tuon tärkeän opetuksen.

 Vaikka matkantekomme ei ollut yhtä vaikeaa kuin apostoli Paavalilla, se vaati silti uskoa ja päättäväisyyttä. Tiet olivat surkeassa kunnossa, ja välillä niitä ei ollut lainkaan. Kulku epätasaisessa maastossa oli raskasta, koska auto tärisi kovasti. Välillä juutuimme hiekkaan, tai sadekauden aikana tahmeaan mutaan. Erään kerran ajoimme koko päivän mutta pääsimme eteenpäin vain 70 kilometriä ja jouduimme kaivamaan auton ylös 12 kertaa.

 Vaikka olot syrjäseuduilla olivat haastavat, tunsimme olevamme todella lähellä Jehovaa. Opimme, että Jehovan avulla voi kestää iloiten sellaisiakin olosuhteita, joille ei voi mitään. Susanne ei ole koskaan ollut ulkoilmaihminen tai seikkailijatyyppi, mutta silti hän ei koskaan valittanut. Se oli onnellista, palkitsevaa ja ennen kaikkea opettavaista aikaa.

 Sinä aikana kun olimme Zairessa, minut pidätettiin monesti. Kerran minua syytettiin jopa laittomasta timanttikaupasta. Olihan meillä välillä ahdistaviakin hetkiä, mutta tiesimme, että jos Jehova halusi meidän onnistuvan palveluksessamme, hän kyllä auttaisi meitä. Ja niin hän tekikin.

 Vuonna 1981 meitä pyydettiin siirtymään haaratoimistoon Kinshasaan. Vuotta aiemmin Jehovan todistajien työ oli jälleen tunnustettu maassa virallisesti. Veljet ostivat maa-alueen, jolle oli tarkoitus rakentaa uusi, suurempi haaratoimisto. Sitten maaliskuussa 1986 presidentti allekirjoitti yllättäen Jehovan todistajien työtä koskevan kiellon. Rakennustyöt pysähtyivät, ja suurin osa lähetystyöntekijöistä joutui poistumaan maasta.

 Minä ja vaimoni pystyimme jäämään vielä joksikin aikaa ja yritimme jatkaa saarnaamistyötä, vaikka tiesimme, että meitä tarkkailtiin jatkuvasti. Varovaisuudestamme huolimatta minut pidätettiin, kun johdin raamattukurssia. Minut heitettiin suureen vankityrmään, joka oli aivan täynnä. Huone oli pimeä, kuuma, haiseva ja tunkkainen. Ilmaa ja valoa tuli vain yhdestä katonrajassa olevasta pienestä aukosta. Yksi vangeista oli ottanut itselleen johtajan roolin, ja toiset vangit veivät minut hänen luokseen. Hän vaati minua laulamaan kansallislaulun. Vastasin, etten osaa sitä. ”Laula sitten oman maasi kansallislaulu”, vangit tivasivat. Sanoin, etten osaa sitäkään. Sitten he pakottivat minut kolmeksi vartiksi seisomaan seinää vasten. Lopulta veljet saivat neuvoteltua minut vapaaksi.

 Oli selvää, että tilanne maassa ei paranisi, ja aika pian meitä pyydettiinkin siirtymään Sambiaan. Kun ylitimme rajan, olimme sekä helpottuneita että surullisia. Muistelimme menneitä 18:aa vuotta, joina olimme saaneet palvella toisten lähetystyöntekijöiden ja paikallisten ystävien kanssa. Vaikka elämämme oli ollut välillä stressaavaa, meistä tuntui, että Jehova oli siunannut meitä. Hän oli ollut koko ajan tukenamme. Tuona aikana olimme oppineet swahilia ja ranskaa, ja Susanne vähän lingalaakin. Kenttätyö oli sujunut hyvin, ja olimme voineet auttaa yli 130:tä ihmistä edistymään kasteelle. Olimme saaneet olla mukana luomassa pohjaa sille valtavalle kasvulle, joka oli vielä edessä. Vuonna 1993 korkein oikeus kumosi vuoden 1986 kiellon. Nyt Kongossa on yli 240 000 julistajaa.

 Sinä aikana kun olemme olleet Sambiassa, tänne on rakennettu uusi haaratoimisto ja sitä on jo laajennettukin. Sambian aktiivisten julistajien määrä on yli kolminkertaistunut sen jälkeen, kun saavuimme tänne vuonna 1987.

 Se veli, jonka ei aikanaan odotettu kestävän kokoajanpalveluksessa edes yhtä kuukautta, on saanut nauttia siitä jo 65 vuotta. Olen onnistunut siinä Jehovan siunauksen ja rakkaan vaimoni Susannen tuen ansiosta. Olen saanut maistaa ja nähdä, että Jehova on hyvä! (Psalmit 34:8.)

 Tiedämme, ettemme ole ihmisinä mitenkään erityisiä, mutta olemme aina yrittäneet parhaamme mukaan olla uskollisia ja pitää kiinni vihkiytymislupauksestamme. Luotamme siihen, että Jehovan avulla emme koskaan ”vetäydy pois” vaan voimme vahvistaa uskoamme ja ”säilyttää elämämme” (Heprealaisille 10:39).

 Katso video Dayrell ja Susanne Sharp: Lupasimme palvella Jehovaa kokosieluisesti