Synnyin vuonna 1934 Pescarassa, joka sijaitsee Keski-Italiassa itärannikolla Adrianmeren rannalla. Meitä oli perheessä neljä tyttöä. Isä päätti nimetä meidät aakkosjärjestyksessä A:sta alkaen, ja koska olin nuorimmainen, sain D-kirjaimella alkavan nimen.

 Isäni oli aina ollut kiinnostunut hengellisistä asioista. Hän sai ensikosketuksen Jehovan todistajiin heinäkuussa 1943, kun mies nimeltä Liberato Ricci, joka tutki todistajien kanssa, puhui hänelle Raamatusta ja lainasi hänelle Vartiotorni-lehden. Ei aikaakaan, kun isä alkoi kertoa oppimistaan asioista innokkaasti toisille. Myös äiti otti totuuden vastaan. Vaikka hän ei osannut lukea, hän todisti toisille ja lainasi raamatunkohtia ulkomuistista.

 Pienestä kodistamme tuli oikea toiminnan keskus. Meillä pidettiin kokoukset, ja vaikka meillä oli vain kaksi makuuhuonetta, majoitimme matkavalvojia ja tienraivaajia.

 Kaksi vanhinta siskoani eivät juurikaan olleet kiinnostuneita Raamatusta, ja sittemmin he menivät naimisiin ja muuttivat pois kotoa. Siskostani Cesirasta ja minusta oli kuitenkin ihanaa kuunnella, kun isä luki Raamattua. Kuuntelimme mielellämme myös innostavia puheita, joita pienessä ryhmässämme vierailevat veljet pitivät.

 Olin usein isän ja muiden mukana kentällä, mutta olin niin ujo, että meni kuukausia ennen kuin uskalsin sanoa ovenavaajille mitään. Silti rakkauteni Jehovaan kasvoi, ja menin kasteelle heinäkuussa 1950. Kastepuhe pidettiin meillä kotona, ja sen jälkeen minut kastettiin meressä. Seuraavana vuonna alueellemme määrättiin erikoistienraivaajapariskunta, ja kävin usein kentällä heidän kanssaan. Mitä enemmän olin kentällä, sitä helpommaksi se tuli. Aloin rakastaa sitä, että sain kertoa Jehovasta toisille.

 Ensimmäinen kierrosvalvojamme oli Piero Gatti. a Hän kannusti minua aloittamaan tienraivauksen ja vieläpä muuttamaan tarvealueelle. Sellainen ei ollut koskaan tullut edes mieleeni! Meillä päin oli tapana, että tytöt asuivat kotona, kunnes menivät naimisiin. Niinpä aloitin tienraivauksen maaliskuussa 1952 asuessani vielä kotona. Enpä osannut arvata, kuinka merkittävä tämä päätös oli loppuelämäni kannalta.

 Noihin aikoihin nuori sisar nimeltä Anna halusi myös aloittaa tienraivauksen. Hän muutti meille asumaan, niin että meidän oli helppo käydä yhdessä kentällä. Vuonna 1954 meidät lähetettiin erikoistienraivaajiksi Perugiaan, joka sijaitsi noin 250 kilometrin päässä ja jossa ei ollut yhtään todistajaa.

 Se oli melkoinen seikkailu! Olin vasta 20-vuotias enkä ollut matkustanut kotikaupunkini ulkopuolelle kuin yhden kerran konventtiin ja silloinkin vanhempieni kanssa. Siksi minusta tuntui kuin olisin ollut lähdössä toiselle puolelle maailmaa. Isä oli vähän huolissaan minusta ja Annasta, joten hän lähti mukaan etsimään meille asuntoa. Vuokrasimme huoneen, jota aloimme käyttää myös valtakunnansalina. Tosin aluksi kokouksissa ei ollut ketään muuta kuin me kaksi. Meistä oli todella mukavaa kertoa hyvää uutista Perugian ja sen lähikylien ja -kaupunkien asukkaille, ja työmme alkoi tuottaa tuloksia. Suunnilleen vuoden päästä eräs veli muutti Perugiaan ja alkoi johtaa kokouksia. Kun lähdimme uudelle alueelle vuonna 1957, Perugiassa oli jo pieni seurakunta.

 Seuraava määräalueemme oli Ternin pikkukaupunki Keski-Italiassa. Kenttätyö Ternissä oli innostavaa, koska siellä oli jo monia kiinnostuneita. Mutta sielläkin oli omat haasteensa. Vaikka fasistinen hallinto oli virallisesti päättynyt vuonna 1943, jotkut viranomaiset yrittivät edelleen pysäyttää Jehovan todistajien saarnaamistyön ja vaativat, että heillä piti olla lupa ovelta ovelle -työhön.

 Ei ollut lainkaan tavatonta, että poliisit lähtivät seuraamaan Jehovan todistajia. Toisinaan pystyimme eksyttämään poliisit katoamalla väkijoukkoon, mutta aina se ei onnistunut. Minut pidätettiin kahdesti. Ensimmäisellä kerralla olin kentällä kierrosvalvojan kanssa. Meidät vietiin poliisiasemalle, ja meille annettiin sakot luvattomasta saarnaamistyöstä. Emme suostuneet maksamaan sakkoja, koska emme olleet rikkoneet lakia. Sydämeni jyskytti niin kovaa, että melkein kuulin sen. Mieleeni tulivat Jesajan 41:13:n sanat: ”Älä pelkää. Minä autan sinua.” Meidät vapautettiin, ja kun tapaus vietiin oikeuteen, tuomari totesi meidät syyttömiksi. Toisen kerran minut pidätettiin noin puoli vuotta myöhemmin. Sillä kertaa olin yksin. Minut todettiin kuitenkin jälleen syyttömäksi.

 Muistan, että olin aivan innoissani, kun vuonna 1954 pääsin konventtiin, joka järjestettiin Napolissa Etelä-Italiassa. Sinne saavuttuani ilmoittauduin vapaaehtoiseksi siivoamaan konventtipaikkaa. Siivousalueeni oli lähellä lavaa, ja siellä huomasin komean nuoren yleisönpalvelijan. Hän oli Antonio Caparelli, tienraivaaja Libyasta. Hänen perheensä oli muuttanut Italiasta Libyaan 1930-luvun lopulla.

 Antonio oli rohkea ja energinen. Hän ajoi moottoripyörällään pitkin Libyan aavikkoa ja todisti siellä asuville italialaisille. Kirjoittelimme toisillemme silloin tällöin. Alkuvuodesta 1959 hän muutti takaisin Italiaan. Hän palveli ensin muutaman kuukauden Rooman Betelissä ja sai sitten määräyksen erikoistienraivaajaksi Viterbon kaupunkiin Keski-Italiaan. Suhteemme syveni rakkaudeksi, ja menimme naimisiin 29. syyskuuta 1959. Sitten muutin Antonion luo Viterboon.

 Tarvitsimme asunnon ja paikan, jossa pitää kokouksia. Vuokrasimme katutasossa olevan liiketilaa muistuttavan huoneen, jonka perällä oli pikkuruinen kylpyhuone. Laitoimme sängyn yhteen nurkkaan ja eristimme sen sermillä. Siinä oli meidän makuuhuone. Muu tila oli päivästä riippuen meidän käytössämme tai valtakunnansalina. Eihän se ihanteellinen ratkaisu ollut, enkä olisi muuttanut sinne yksin. Mutta koska sain olla yhdessä Antonion kanssa, olin onnellinen.

 Vuonna 1961 Antonio nimitettiin kierrosvalvojaksi. Ensin hänen täytyi kuitenkin mennä kuukauden mittaiseen kouluun, jossa valmennettiin seurakunnanpalvelijoita eli valvojia. Se tarkoitti sitä, että jouduin olemaan kuukauden yksin. Täytyy myöntää, että säälin itseäni, ja varsinkin illat olivat yksinäisiä. Olin kuitenkin onnellinen siitä, että Jehova halusi käyttää Antoniota. Pidin myös itseni kiireisenä, jotta aika meni nopeammin.

 Kierrostyö toi mukanaan paljon matkustamista. Vierailimme seurakunnissa aina Veneton alueelta Pohjois-Italiasta Sisiliaan Etelä-Italiaan asti. Aluksi meillä ei ollut autoa, joten käytimme julkista liikennettä. Kerran Sisilian maaseudulla töyssyisen bussimatkan jälkeen veljet olivat pysäkillä meitä vastassa aasin kanssa. Antoniolla oli päällään puku ja kravatti ja minulla kokousmekko. Olimme varmaan koominen näky, kun kävelimme maanviljelijäveljien kanssa ja aasi kantoi matkalaukkujamme ja kirjoituskonettamme.

 Ystävät olivat hyvin vieraanvaraisia, vaikka heillä ei olisi ollut paljon, mistä antaa. Joissain kodeissa ei ollut edes kylpyhuonetta tai juoksevaa vettä. Erään kerran yövyimme huoneessa, jota ei ollut käytetty vuosiin. Antonio herätti minut keskellä yötä, koska kiemurtelin levottomasti unissani. Kun nostimme lakanoita, huomasimme kauhuksemme, että patja kuhisi hyönteisiä. Yöllä asialle ei ollut paljoakaan tehtävissä, joten me vain pyyhkäisimme pois niin paljon hyönteisiä kuin mahdollista ja yritimme jatkaa unia.

 Tällaiset epämukavuudet eivät kuitenkaan olleet minulle vaikeinta kierrostyössä. Suurin koetus oli oma ujouteni. Aina kun vierailimme jossain seurakunnassa ensimmäistä kertaa, minun oli hankala tutustua ystäviin. Halusin kuitenkin olla rohkaiseva ja auttaa sisaria, joten tein kovasti töitä ujouteni voittamiseksi. Jehova auttoi minua, ja loppuviikosta tunsin aina oloni kotoisammaksi. Oli hienoa saada tehdä yhteistyötä veljien ja sisarten kanssa ja nähdä heidän anteliaisuutensa, uskollisuutensa ja rakkautensa Jehovaan.

 Vuonna 1977, kun olimme olleet joitain vuosia kierros- ja piirityössä b, meidät kutsuttiin Rooman Beteliin auttamaan vuoden 1978 ”Voittoisan uskon” kansainvälisen konventin valmisteluissa. Muutaman kuukauden kuluttua meistä tulikin vakituisia Betel-perheen jäseniä. Pian sen jälkeen Antonio nimitettiin haaratoimistokomiteaan.

 Betel-elämä oli minulle aivan uutta, ja ujouden vuoksi minun oli aluksi vähän vaikea sopeutua siihen. Mutta Jehovan ja toisten beteliläisten avulla Betel alkoi pian tuntua kodilta.

 Seuraavina vuosina kohtasimme ison koettelemuksen: vakavia terveysongelmia. Vuonna 1984 Antoniolle tehtiin sydänleikkaus. Noin kymmenen vuotta myöhemmin hänelle tuli myös muita terveyshuolia. Sitten vuonna 1999 häneltä löydettiin pahanlaatuinen kasvain. Antonio oli aina ollut energinen ja aikaansaava mies, mutta tätä sairautta hän ei onnistunut voittamaan. Oli musertavaa seurata vierestä, kun sairaus vei vähitellen hänen voimansa. Rukoilin palavasti Jehovaa ja pyysin häneltä voimaa, niin että voisin tukea rakasta miestäni. Luin myös usein psalmeja. Sain niistä jonkin verran lohtua, kun olin erityisen ahdistunut. Antonio kuoli 18. maaliskuuta 1999. Olimme olleet naimisissa melkein 40 vuotta.

 On uskomatonta, miten yksinäiseksi itsensä voi tuntea, vaikka ympärillä olisi paljon ihmisiä. Sain tietenkin paljon rakkautta ja lohdutusta toisilta beteliläisiltä ja ystäviltä, joihin olimme tutustuneet matkatyössä. Silti välillä tyhjyyden tunne oli valtava. Varsinkin se, kun iltaisin palasi yksin tyhjään Betel-huoneeseen, oli jotain niin tuskallista, että sitä ei pysty sanoin kuvailemaan. Rukous, tutkiminen ja aika auttoivat minua toipumaan. Aluksi yhteisen elämän muisteleminen sattui liikaa, mutta myöhemmin se alkoi tuntua taas hyvältä. Muistelen edelleen kaikkea sitä, mitä tein yhdessä Antonion kanssa. Olen varma, että Antonio on Jehovan muistissa ja että näen hänet uudelleen ylösnousemuksessa.

 Minulla on ollut Betelissä monenlaisia tehtäviä, ja tällä hetkellä saan olla ompelimossa. On ilo olla hyödyksi suurelle Betel-perheellemme. Yritän myös pysyä kiireisenä kenttätyössä, vaikken pysty tekemään yhtä paljon kuin ennen. Opin jo nuorena tyttönä nauttimaan hyvän uutisen kertomisesta ja pidän sitä edelleen suurena kunniana. Siksi haluan suositella tienraivausta nuorille. Se on todella jännittävä elämäntapa.

 Kun muistelen niitä lähes 70:tä vuotta, jotka olen ollut kokoaikaisessa palveluksessa, näen selvästi, miten Jehova on auttanut ja siunannut minua. Olen edelleen ujo ja tiedän, että ilman Jehovan apua en olisi mitenkään pystynyt kaikkeen siihen, mitä olen tehnyt. Olen saanut käydä monenlaisissa paikoissa, kokea unohtumattomia asioita ja tavata ihmisiä, jotka ovat inspiroineet minua. Voin sanoa ilman epäilyksen häivää, että tekisin sen kaiken uudestaan.