Sisällissota riehui Espanjassa lähes kolme vuotta. Sota jätti moniin syvät arvet, myös minun isääni. Hän oli aina uskonut Jumalaan, mutta hän pettyi nähdessään, miten aktiivisesti katoliset papit sekaantuivat sotaan. Sen vuoksi isä päätti, että minulle ja veljelleni ei annettaisi katolista kastetta.

 Eräänä päivänä vuonna 1950 oveemme koputti kaksi Jehovan todistajaa. Isä kuunteli heitä, ja hänelle aloitettiin viikoittainen raamattukurssi. Minä olin tuolloin 14-vuotias, ja jalkapallo oli minulle kaikki kaikessa. Isä yritti houkutella minuakin lukemaan todistajien jättämiä julkaisuja, mutta en halunnut sekaantua asiaan ollenkaan. Yhtenä iltapäivänä, kun palasin kotiin jalkapallo-ottelusta, kysyin äidiltä: ”Taasko ne raamattuihmiset ovat täällä?” Kun äiti vastasi myöntävästi, juoksin saman tien takaisin ulos.

 Oli hienoa, että isä ei lannistunut, vaikka minä pidin vastenmielisenä sitä, että hän tutki Raamattua. Isä rakasti oppimiaan totuuksia, ja siksi vuonna 1953 hän kävi kasteella ja hänestä tuli Jehovan todistaja. Tämä herätti uteliaisuuteni, ja aloin pommittaa isää kysymyksillä. Pyysin jopa, että saisin oman Raamatun. Hän järjesti nuoren todistajan Máximo Murcian pitämään minulle raamattukurssia. Kaksi vuotta myöhemmin, kun olin 19-vuotias, minut kastettiin Jehovan todistajaksi Jaramajoessa Madridin itäpuolella.

 1950-luvulla Espanjassa oli vaikeaa saarnata ja pitää kokouksia. Vallassa oli diktaattori Francisco Franco, joka halusi, että koko maa olisi katolinen. Siksi poliisit olivat jatkuvasti Jehovan todistajien kimpussa. Kokoukset pidettiin jonkun ystävän kotona, ja yritimme toimia niin, etteivät naapurit epäilisi mitään ja ilmoittaisi poliisille. Pyrimme tekemään myös ovelta ovelle -työtä mahdollisimman huomaamattomasti. Valitsimme summittain pari kolme taloa, joissa kävimme, ja sitten siirryimme nopeasti toiseen paikkaan. Monet kuuntelivat meitä, mutta kaikki eivät ilahtuneet kuulemastaan.

 Muistan, kun erään kerran tapasin ovella katolisen papin. Kun kerroin, miksi tulin, pappi kysyi: ”Millä oikeudella te teette tätä? Tajuatko, että minä voin soittaa poliisit?” Selitin, että olimme toki varautuneet siihen mahdollisuuteen. Jatkoin: ”Jeesuksen viholliset yrittivät saada hänet pidätetyksi. Eikö olisi loogista ajatella, että hänen seuraajilleen voisi käydä samoin?” Tästä suivaantuneena pappi meni sisään soittamaan poliisit. Minä en jäänyt odottelemaan, vaan otin jalat alleni.

 Espanjassa oli tuohon aikaan muutama sata julistajaa. Vaikka vastaanotto oli välillä kielteistä, julistajat löysivät myös monia, jotka olivat kiinnostuneita Raamatusta. Helmikuussa vuonna 1956 minut nimitettiin erikoistienraivaajaksi. a Olin edelleen vasta 19-vuotias. Suurin osa meistä tienraivaajista oli nuoria ja kokemattomia, mutta onneksi tukenamme oli muutama lähetystyöntekijä, joilta saimme arvokasta valmennusta ja rohkaisua. Minut ja eräs toinen nuori tienraivaaja lähetettiin Alicanteen, jossa ei ollut vielä saarnattu ollenkaan. Muutamassa kuukaudessa aloitimme monia raamattukursseja ja levitimme satoja julkaisuja.

 Toimintamme ei tietenkään jäänyt huomaamatta. Kun olimme olleet Alicantessa vain muutaman kuukauden, meidät pidätettiin ja Raamattumme takavarikoitiin. Meitä pidettiin vangittuina 33 päivää, minkä jälkeen meidät siirrettiin Madridiin, ja siellä meidät vapautettiin. Tuo lyhyt vankeus oli vasta esimakua tulevasta.

 21-vuotiaana minun piti mennä kutsuntoihin. Minun oli määrä ilmoittautua kasarmilla Nadorin kaupungissa. Tuo kaupunki oli tuohon aikaan osa Espanjan protektoraattia Pohjois-Marokossa. Selitin kantani upseerille kunnioittavasti mutta suoraan. Minä en palvelisi armeijassa, enkä pukisi päälleni univormua. Sotilaspoliisi vei minut Melillan kaupungissa sijaitsevaan Rostrogordon vankilaan odottamaan sotilasoikeudenkäyntiä.

 Ennen oikeudenkäyntiäni armeijan komentaja määräsi, että minuun piti takoa järkeä. Niinpä minua solvattiin, ruoskittiin 20 minuutin ajan ja potkittiin, kunnes lyyhistyin maahan puolitajuttomana. Vastuussa oleva kapteeni ei ollut siihenkään tyytyväinen, vaan hän alkoi tallata päätäni saappaallaan eikä lopettanut ennen kuin minusta alkoi vuotaa verta. Sen jälkeen minut vietiin hänen toimistoonsa, ja hän huusi: ”Älä luulekaan, että tämä jää tähän! Tällaista ja pahempaakin on luvassa tästä eteenpäin joka päivä.” Sitten hän käski lukita minut maanalaiseen selliin. Siellä oli kosteaa ja synkkää, ja tulevaisuuteni näytti sitäkin synkemmältä.

 Muistan hyvin, miltä tuntui, kun makasin vankisellin lattialla pää verisenä. Minulla oli suojana vain ohut peite ja seurana muutama rotta, jotka silloin tällöin piipahtivat luonani. En voinut muuta kuin rukoilla Jehovalta voimaa kestää. Siellä kylmässä ja pimeässä tyrmässä rukoilin rukoilemistani. b

 Seuraavana päivänä minut hakattiin uudestaan. Kapteeni vahti, että se tehtiin kunnolla. Täytyy myöntää, että silloin minusta alkoi tuntua, etten ehkä kestäisi tätä enää kauaa. Sinä yönä anoin Jehovalta, että hän auttaisi minua.

 Kolmantena päivänä minut kutsuttiin taas kapteenin toimistoon. Pelkäsin pahinta. Sinne kävellessäni rukoilin Jehovaa. Toimistossa minua odotti sotilasoikeuden tuomari Don Esteban, c joka oli saapunut käsittelemään tapaustani.

 Nähdessään ruhjotun pääni Don Esteban kysyi, mitä oli tapahtunut. Epäröin ensin sanoa mitään, koska pelkäsin, että siitä hyvästä minua piestäisiin vielä enemmän. Päätin kuitenkin kertoa totuuden. Kun Don Esteban kuuli yksityiskohdat, hän sanoi: ”En voi estää sinua joutumasta oikeuden eteen, mutta sen minä voin taata, että kukaan ei enää hakkaa sinua.”

 Sen jälkeen sain olla rauhassa, eikä kukaan enää kajonnut minuun koko vankeusaikanani. En edelleenkään tiedä, miksi tuomari päätti puhua kanssani juuri tuona päivänä, mutta sen tiedän, että se oli vastaus rukouksiini. Jehova pelasti minut elämäni synkimpänä hetkenä. Hän piti huolen siitä, että minua ei vainottu enempää kuin pystyisin kestämään. (1. Korinttilaisille 10:13.) Niinpä myös oikeuskäsittelyn ajan luotin täysin Jehovaan.

 Sain 19 vuoden vankeustuomion, ja myöhemmin siihen lisättiin vielä kolme vuotta ”tottelemattomuudesta”. Istuin tuomiostani vuoden ja kolme kuukautta Marokossa, minkä jälkeen minut siirrettiin Madridin lähellä sijaitsevaan Ocañan rangaistuslaitokseen. Siirto oli todellinen siunaus. Ocaña oli oikea paratiisi Rostrogordoon verrattuna. Nyt minulla oli jopa sänky, patja ja petivaatteetkin. Lisäksi jonkin ajan kuluttua sain vankilan kirjanpitäjän pestin. Pitkän vankeustuomion aikana minua vaivasi kuitenkin yksinäisyys. Se että en voinut olla veljien seurassa, oli minulle kaikkein suurin koetus.

 Vanhempani kävivät aina välillä katsomassa minua, mutta kaipasin vielä enemmän rohkaisua. Kuulin vanhemmiltani, että oli muitakin veljiä, jotka oli vangittu puolueettomuutensa vuoksi. Niinpä rukoilin Jehovalta, että edes yksi heistä päätyisi samaan vankilaan, missä minä olin. Jälleen kerran Jehova vastasi rukouksiini avokätisemmin kuin osasin toivoakaan. Pian Ocañan vankilaan lähetettiin kolme uskollista veljeä: Alberto Contijoch, Francisco Díaz ja Antonio Sánchez. Olin ollut neljä vuotta eristyksissä, ja nyt sain vihdoin hengellistä seuraa. Me neljä tutkimme yhdessä ja puhuimme Raamatusta muille vangeille.

 Vihdoin vuonna 1964 pääsin ehdonalaiseen vapauteen. Tuomioni lyhennettiin 22 vuodesta kuuteen ja puoleen vuoteen. Heti samana päivänä kun vapauduin, menin kokoukseen. Minun piti käyttää vähäiset säästöni päästäkseni taksilla Madridiin, mutta ehdin kuin ehdinkin kokoukseen ajoissa. Oli ihanaa olla taas ystävien kanssa! Paloin myös halusta aloittaa heti tienraivauksen uudestaan. Vaikka poliisit häiritsivät edelleen todistajien työtä, ihmiset kuuntelivat mielellään hyvää uutista, ja tehtävää oli paljon.

 Noihin aikoihin tapasin innokkaan erikoistienraivaajasisaren nimeltä Mercedes. Hän oli nöyrä sisar, joka tarttui joka tilaisuuteen kertoa muille Jehovasta. Minuun vetosivat hänen kauniit ominaisuutensa, erityisesti hänen huomaavaisuutensa ja anteliaisuutensa. Rakastuimme ja vuoden päästä olimmekin jo naimisissa. Se että Mercedes on ollut rinnallani, on valtava siunaus.

 Muutama kuukausi häidemme jälkeen meidät kutsuttiin matkatyöhön. Vierailimme joka viikko eri seurakunnassa, ja kävimme kokouksissa ja kentällä ystävien kanssa. Siihen aikaan Espanjassa uusia seurakuntia perustettiin tiuhaan tahtiin, ja siksi veljet ja sisaret tarvitsivat paljon tukea ja rohkaisua. Jonkin aikaa sain myös auttaa Barcelonassa sijaitsevassa Jehovan todistajien toimistossa, joka toimi salassa.

 Maanalainen toimintamme päättyi vuonna 1967, kun Espanjassa säädettiin laki, joka takasi uskonnonvapauden kaikille kansalaisille. Jehovan todistajat tunnustettiin virallisesti vuonna 1970. Vihdoin meillä saattoi olla omia valtakunnansaleja, ja pystyimme pitämään kokouksia vapaasti ja avaamaan jopa haaratoimiston.

 Vuonna 1971 meidät kutsuttiin vakituisiksi beteliläisiksi uuteen Barcelonan haaratoimistoon. Vuoden kuluttua Mercedes tuli kuitenkin raskaaksi. Rakkaan tyttäremme Abigailin syntymän myötä tehtävämme muuttui Betel-palveluksesta lapsen kasvattamiseen.

 Kun Abigail oli teini-ikäinen, haaratoimistosta kysyttiin, voisimmeko palata matkatyöhön. Me tietysti rukoilimme asian johdosta ja kysyimme neuvoa kypsiltä veljiltä. Eräs vanhin sanoi: ”Jesús, jos teitä kerran tarvitaan kentällä, niin kyllähän teidän täytyy ottaa kutsu vastaan.” Niinpä elämässämme alkoi taas uusi iloa antava vaihe. Ensin vierailimme lähialueella olevissa seurakunnissa, jotta pystyimme samalla pitämään huolta tyttärestämme. Sitten kun Abigail kasvoi ja muutti omilleen, pystyimme laajentamaan palvelustamme entisestään.

 Mercedes ja minä palvelimme matkatyössä 23 vuotta. Sain siitä paljon iloa ja koin, että omista kokemuksistani oli hyötyä, kun pyrin rohkaisemaan nuorempia. Opetin myös vanhimpia ja kokoaikaisia palvelijoita teokraattisissa kouluissa. Joskus noiden koulujen yhteydessä yövyimme Madridin Betelissä. Vain kolmen kilometrin päässä Betelistä virtaa Jaramajoki – samainen joki, jossa minut kastettiin vuonna 1955. Tuolloin en osannut kuvitellakaan, että joskus vuosikymmeniä myöhemmin olisin samalla seudulla valmentamassa nuoria veljiä ja sisaria.

 Vuodesta 2013 lähtien olemme palvelleet erikoistienraivaajina. On myönnettävä, että ei ollut helppoa lopettaa matkatyötä ja siirtyä tienraivaajaksi, mutta loppujen lopuksi se oli kuitenkin viisas ratkaisu. Viime aikoina minulla on ollut ongelmia terveyden kanssa, ja minulle tehtiin muun muassa vaikea sydänleikkaus. Näissäkin tilanteissa olen tukeutunut Jehovaan, eikä hän ole koskaan hylännyt minua. Lisäksi rakas vaimoni Mercedes on tukenut minua uskollisesti kaikessa 56 vuotta.

 Muistelen usein lämmöllä sitä aikaa, kun toimin opettajana. Nuoret oppilaat hehkuivat innosta. Se palauttaa mieleeni myös oman nuoruuteni ja sen, kun aloitin Jehovan palveluksen intoa täynnä. Elämässäni on toki ollut synkkiä aikoja, mutta olen myös saanut paljon hienoja kokemuksia. Vaikeat koettelemuksetkin ovat aina opettaneet minulle jotain – ennen kaikkea sen, että ei kannata luottaa omaan voimaansa. Koettelemukset ovat myös auttaneet minua näkemään Jehovan voimakkaan käden. Hän on antanut minulle voimaa elämäni synkimpinäkin hetkinä. (Filippiläisille 4:13.)