Sanoimme papille, että siinä olisi vaara satuttaa kuljettajaa. Hän vastasi: ”Tappakaa hänet. Saatte pyyhkiä käsistänne hänen verensä minun kaapuuni.” Vaikka olin ortodoksina ylpeä taustastani, nuo vihaiset sanat saivat minut myöhemmin eroamaan kirkosta. Nyt jälkeenpäin tajuan, että tämä tilanne auttoi minua tajuamaan totuuden Jehovasta.

 Nuoruudessani Tripolin satamakaupunki kuhisi ihmisiä, jotka edustivat eri kulttuureja, kieliä ja uskontoja. Jokainen perhe oli ylpeä juuristaan, eikä oma perheeni ollut poikkeus. Liityimme isoveljieni kanssa Uskon soturit -nimiseen ryhmään a, joka vastusti Jehovan todistajia. Emme olleet koskaan tavanneet ketään todistajaa, mutta pappimme sanoi, että he olivat ortodoksista kirkkoa vastustava ryhmittymä ja että heidän johtajansa nimi oli Jehova. Pappi sanoi meille toistuvasti, että meidän pitää hyökätä todistajien kimppuun aina, kun tapaamme heitä.

 Minun tietämättäni kolme veljeäni oli tavannut Jehovan todistajia. He eivät kuitenkaan hakanneet heitä vaan suostuivat tutkimaan heidän kanssaan Raamattua todistaakseen, että he ovat väärässä. Kun eräänä iltana tulin kotiin, olohuone oli täynnä todistajia keskustelemassa kotiväkeni ja joidenkin naapurien kanssa. Mikä järkytys! Miten veljeni saattoivat olla uskottomia ortodoksiselle uskolle? Olin lähtemäisilläni pois, kun yksi naapureista, joka oli tunnettu hammaslääkäri ja myös Jehovan todistaja, kehotti minua istumaan ja kuuntelemaan. Eräs perheystävä luki minun Raamatustani ääneen psalmin 83:18. Sillä hetkellä tajusin, että pappimme oli valehdellut meille. Jehova ei ollutkaan minkään ryhmittymän johtaja vaan ainoa tosi Jumala.

 Halusin tietää Jehovasta enemmän, joten liityin kodissamme pidettävään raamatuntutkisteluun, jota johti veli Michel Aboud. Kerran eräs läsnä ollut ystävä esitti kysymyksen, joka oli vaivannut minua pikkupojasta saakka: ”Kertokaa meille, kuka loi Jumalan.” Veli Aboud kiinnitti huomiomme sohvalla makaavaan kissaan. Hän selitti, että kissat eivät pysty ymmärtämään ihmisten puhetta ja ajatusmaailmaa. Mekään emme pysty ymmärtämään monia asioita Jumalasta. Tämän yksinkertaisen vertauksen avulla minulle selvisi, miksi on olemassa Jehovaa koskevia asioita, joita en pysty täysin ymmärtämään. Pian tämän jälkeen vihkiydyin Jehova Jumalalle ja kävin vuonna 1946 kasteella 15-vuotiaana.

 Vuonna 1948 aloin työskennellä veljeni Hannan kanssa hänen valokuvausliikkeessään. Vieressä oli maalarinliike, jonka omisti veli Najib Salem. b Najib julisti pelottomasti hyvää uutista ja jatkoi sitä aina siihen saakka, kun hän kuoli 100-vuotiaana. Kulkiessani hänen mukanaan kylissä näin, että hän oli vastustuksesta huolimatta rohkea. Hän tuntui myös onnistuvan raamatullisen keskustelun aloittamisessa kaikkien kanssa heidän uskonnollisesta vakaumuksestaan riippumatta. Hänen esimerkillinen intonsa teki minuun pysyvän vaikutuksen.

 Eräänä päivänä ollessani työpaikalla luoksemme tuli Mary Shaayah, Yhdysvalloissa asuva libanonilainen sisar. Vaikka hän oli kiireinen perheenäiti, hän toimi myös innokkaana tienraivaajana. Tuo käynti osoittautui käännekohdaksi elämässäni. Mary kertoi meille kenttäkokemuksia yli kahden tunnin ajan. Ennen lähtöään Mary katsoi minuun ja sanoi: ”Sinä Milto olet naimaton. Mikset ole tienraivaaja?” Sanoin, ettei se onnistuisi, koska minun on ansaittava elatukseni. Silloin hän kysyi minulta, miten pitkään hän oli ollut siellä meidän kanssamme sinä aamuna. Vastasin: ”Pari tuntia.” Mary sanoi: ”En ole nähnyt sinun tekevän kovinkaan ahkerasti työtä tänä aikana. Jos olisit kentällä suunnilleen yhtä pitkään joka päivä, voisit olla tienraivaajana. Kokeilepa sitä yhden vuoden ajan ja päätä sitten, jatkatko vai et.”

 Vaikka miehillä ei kulttuurissani ole tapana ottaa vastaan neuvoja naiselta, hänen ehdotuksensa kuulosti järkevältä. Kaksi kuukautta myöhemmin, tammikuussa 1952, aloitin tienraivauksen. Puolisentoista vuotta myöhemmin sain kutsun Gilead-koulun 22. kurssille.

 Kurssin päätyttyä sain määräyksen Lähi-itään. Vajaan vuoden kuluttua menin naimisiin iloisen englantilaisen sisaren Doris Woodin kanssa. Hänkin oli lähetystyössä Lähi-idässä.

 Pian häidemme jälkeen Doris ja minä saimme määräyksen Aleppoon Syyriaan. Koska saarnaamistoimintamme oli siellä kiellettyä, tutustuimme useimpiin tutkisteluoppilaisiimme tuttavien kautta.

 Eräänä päivänä menimme tapaamaan naista, joka oli osoittanut kiinnostusta Raamattua kohtaan. Ovea avatessaan hän vapisi pelosta ja sanoi meille: ”Varokaa! Täällä kävi juuri poliiseja. He halusivat tietää, missä te asutte.” Salainen poliisi selvästikin tiesi, missä johdimme raamatuntutkisteluja. Otimme yhteyttä veljiin, jotka valvoivat Lähi-idässä tehtävää työtä, ja he kehottivat meitä lähtemään maasta mahdollisimman nopeasti. Vaikka oli surullista jättää tutkisteluoppilaat, tunsimme, että Jehova suojeli meitä.

 Vuonna 1955 saimme uuden aluemääräyksen Bagdadiin Irakiin. Vaikka meidän oli mahdollista puhua totuudesta tahdikkaasti kaikille irakilaisille, keskityimme ihmisiin, joilla oli kristillinen tausta.

 Yritimme päästä ystävällisiin keskusteluihin myös muslimien kanssa torilla tai kadulla. Doris avasi usein keskustelun sanomalla jotain sellaista, mikä vetosi kuulijaan. Hän esimerkiksi kertoi: ”Isälläni oli tapana sanoa, että me kaikki tulemme seisomaan Tekijämme edessä.” (Roomalaisille 14:12.) Sitten hän lisäsi: ”Tästä ajatuksesta on ollut minulle apua elämässä. Mitä mieltä te olette?”

 Saimme palvella Bagdadissa lähes kolme vuotta ja auttaa paikallisia veljiä organisoimaan saarnaamistyötä niin, ettei se herättänyt huomiota. Lähetyskodissamme pidettiin arabiankielisiä kokouksia. Oli ilo toivottaa tervetulleeksi assyrialaisten etniseen ryhmään kuuluvia vilpittömiä ihmisiä, joista enemmistö tunnustautui kristityiksi. Kun he näkivät kokouksissamme vallitsevan rakkauden ja yksimielisyyden, he tajusivat meidän olevan Jeesuksen aitoja opetuslapsia (Johannes 13:35).

 Yksi niistä, jotka ottivat sanomamme nopeasti vastaan, oli Nicolas Aziz, hyväntahtoinen ja nöyrä perheellinen mies, jolla oli armenialaiset ja assyrialaiset juuret. Nicolas ja hänen vaimonsa Helen hyväksyivät heti sen Raamatun opetuksen, että Jehova ja hänen Poikansa Jeesus ovat kaksi erillistä persoonaa (1. Korinttilaisille 8:5, 6). Muistan yhä sen päivän, jona Nicolas ja 20 muuta ihmistä kastettiin Eufratjoessa.

 Vuonna 1958 Irakissa tapahtui vallankaappaus, joka johti Irakin kuninkaan Faisalin kuolemaan 14. heinäkuuta 1958. Vähän sen jälkeen meidät karkotettiin Iraniin. Jatkoimme siellä varovaisesti Raamatun totuuden kertomista ulkomaalaisten keskuudessa noin puolen vuoden ajan.

 Juuri ennen lähtöämme Iranin pääkaupungista Teheranista minut vietiin poliisiasemalle kuulusteluun. Tajusin, että poliisi tarkkaili meitä. Kuulustelun jälkeen otin yhteyden Dorisiin ja kerroin hänelle, että poliisi piti meitä silmällä. Sovimme turvallisuussyistä, etten palaa kotiin vaan tapaamme vasta juuri ennen maasta lähtöä.

 Doris keksi turvallisen paikan, jossa olla siihen saakka, kun näkisimme toisemme lentokentällä. Mutta miten Doris pääsisi sinne poliisin näkemättä? Hän rukoili asian johdosta Jehovaa.

 Yhtäkkiä alkoi sataa kaatamalla, ja kaikkien – myös poliisien – piti mennä suojaan. Kadut olivat nyt tyhjiä, joten Doris pääsi liikkumaan vapaasti. Hänen mielestään tuo kaatosade oli suoranainen ihme.

 Lähdettyämme Iranista saimme määräyksen toiselle alueelle, jossa kerroimme hyvää uutista erilaisista etnisistä ja uskonnollisista taustoista oleville ihmisille. Vuodesta 1961 lähtien toimimme kierrostyössä ja vierailimme toisten uskovien luona Lähi-idän eri osissa.

 Kun palvelimme Lähi-idässä, minulla oli monia tilaisuuksia nähdä Jumalan pyhän hengen yhdistävä voima. Muistan yhä vilkkaat keskustelut, joita kävimme tutkiessani Raamattua kahden palestiinalaisen, Eddyn ja Nicolasin, kanssa. He kumpikin pitivät kokouksistamme, mutta jyrkkien poliittisten näkemystensä vuoksi he lakkasivat pian tutkimasta. Rukoilin, että Jehova avaisi heidän sydämensä. Kun he tajusivat, että Jumala ratkaisisi palestiinalaisten ongelmat – ja koko ihmiskunnan ongelmat – he alkoivat taas tutkia (Jesaja 2:4). He luopuivat kansallisylpeydestään ja kävivät kasteella. Nicolasista tuli myöhemmin innokas kierrosvalvoja.

 Matkustaessamme maasta toiseen Dorisiin ja minuun teki suuren vaikutuksen se, että veljemme pysyivät olosuhteistaan huolimatta uskollisina. Heillä oli kestettävänä monia koettelemuksia, ja siksi päätin kierrosvalvojana olla heille lohdutuksen lähteenä (Roomalaisille 1:11, 12). Jotta onnistuisin siinä, yritin aina pitää mielessä, etten ollut heidän yläpuolellaan (1. Korinttilaisille 9:22). Sain paljon iloa siitä, että sain rohkaista heitä.

 On ollut ilo nähdä, että monista, joiden kanssa tutkimme Raamattua, on tullut Jehovan uskollisia palvelijoita. Jotkut ovat maassaan puhjenneiden aseellisten yhteenottojen vuoksi muuttaneet perheineen ulkomaille. He ovat voineet auttaa ystäviä, jotka palvelevat arabiankielisellä kentällä Australiassa, Euroopassa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa. Viime vuosina jotkut heidän aikuisista lapsistaan ovat palanneet Lähi-itään alueille, joilla on suuri tarve rohkeista julistajista. Doris ja minä olemme todella iloisia siitä, että ympärillämme on niin monia hengellisiä lapsia ja lastenlapsia.

 Olemme tunteneet Jehovan huolenpidon ja ohjauksen monin tavoin koko elämämme ajan. Olen hyvin kiitollinen siitä, että hän auttoi minua pääsemään eroon ennakkoluuloista ja kansallisylpeydestä, joita minulla nuorena miehenä oli. Rohkeilta ja puolueettomilta ystäviltä saamani valmennus auttoi minua kertomaan Raamatun totuutta ihmisille, joiden taustat olivat erilaisia. Kun matkustimme maasta toiseen, Doris ja minä kohtasimme monia haasteita ja pelottavia tilanteita. Ne opettivat meitä luottamaan itsemme sijasta täysin Jehovaan (Psalmit 16:8).

 Muistellessani niitä kymmeniä vuosia, jotka olen palvellut Jehovaa, tunnen olevani hänelle paljosta velkaa. Olen samaa mieltä kuin Doris, joka sanoo usein, ettei meidän pitäisi antaa minkään, ei edes kuolemanvaaran, estää meitä omistamasta jakamatonta palvontaa Jehovalle. Olemme kiitollisia hänelle siitä, että hän on antanut meidän osallistua rauhaisan sanoman levittämiseen Lähi-idässä (Psalmit 46:8, 9). Katsomme tulevaisuuteen luottavaisin mielin, koska tiedämme, että hän ohjaa ja suojelee kaikkia niitä, jotka turvautuvat häneen (Jesaja 26:3).