Yhdysvallat (osa 1)

Kertomuksemme alkaa 1800-luvun keskivaiheilta. Kuomupeitteiset vankkurit vierivät yhä yli tasankojen kuljettaen uudisasukkaita Amerikan läntisiin osiin. Suunnattomat puhvelilaumat – niitä oli noin kaksikymmentä miljoonaa vuonna 1850 – kuljeskelivat yhä Appalakkien ja Kalliovuorten välisillä alueilla.

Tuhoisa sisällissota raivosi maassa ja vaati kuolonuhrinsa vuosina 1861–1865, minkä jälkeen alkoi teollistamisen aika. Ensimmäinen mantereen poikki kulkeva rautatie valmistui vuonna 1869. Sähkövalo ja puhelin tulivat 1870-luvulla näyttämölle ensimmäistä kertaa. Sähkökäyttöinen raitiovaunu helpotti matkustamista kaupungeissa 1880-luvulla, ja vuosisadan loppuun mennessä muutamat autot ilmaisivat äänekkäällä tavalla olemassaolonsa.

Tämän aikakauden uskonnollisen ilmapiirin kehittymisestä voidaan ainakin sanoa, että sitä oli mahdoton ennustaa. Charles Darwin oli julkaissut teorian ihmisen kehittymisestä 1859 ilmestyneessä teoksessaan Lajien synty. Kun kehitysoppi, raamatunkritiikki, ateismi, spiritismi ja epäusko hyökkäsivät järjestäytynyttä uskontoa vastaan, roomalaiskatolinen kirkko piti ensimmäisen Vatikaanin kirkolliskokouksensa (1869–1870) yrittäen siten vahvistaa horjuvaa asemaansa. Monet muut ryhmät odottivat innokkaasti Kristuksen pikaista paluuta lihassa – mutta turhaan.

”Asiainjärjestelmän päättyminen” oli silti lähestymässä. Varmasti ”vehnää” – tosi kristittyjä – täytyi olla jossakin Jumalan maailmanlaajuisessa pellossa, jota hän viljeli. Mutta missä?

”PIENTEN ALKUJEN PÄIVÄ”

On noin vuosi 1870; paikka: Alleghenyn kaupunki Pennsylvaniassa. Allegheny, josta myöhemmin tuli osa Pittsburghia, on monien kirkkojen kaupunki. Eräänä iltana muuan 18-vuotias nuorukainen kävelee kaupungin kadulla. Myöhemmin kertomansa tunnustuksen mukaan ”hänen uskonsa moniin kauan sitten omaksuttuihin opinkappaleisiin oli horjunut” ja hänestä oli tullut ”helppo saalis epäuskon filosofialle”. Mutta tänä iltana hänen huomionsa kiintyy erääseen lauluun. Hän menee pölyiseen, likaiseen huoneeseen. Miksi? Omien sanojensa mukaan hän halusi nähdä ”olisiko sillä kourallisella, joka kokoontui siellä, jotakin järkevämpää tarjottavana kuin suurien kirkkojen uskontunnustuksilla”.

Nuori mies istui ja kuunteli. Adventisti Jonas Wendell piti saarnan. ”Hänen raamatuntulkintansa ei ollut aivan selvää”, kuulijamme huomautti myöhemmin. Mutta se sai aikaan jotakin. Hänen oli myönnettävä: ”Se oli riittävä Jumalan avulla lujittamaan horjuvaa uskoani Raamatun jumalalliseen henkeytykseen ja osoittamaan, että apostolien ja profeettain kirjoitukset ovat tarkkaan  yhtäpitävät. Kuulemani sai minut tutkimaan Raamattua innokkaammin ja huolellisemmin kuin koskaan aikaisemmin.”

Tämä opinhaluinen nuorukainen oli Charles Taze Russell, joka syntyi Alleghenyssä helmikuun 16. päivänä 1852. Hän oli skotlantilais-irlantilaista sukuperää olevien Joseph L. ja Ann Eliza (Birney) Russellin toinen poika. Charlesin äiti, joka oli pyhittänyt hänet Herran työhön hänen syntymästään saakka, kuoli pojan ollessa yhdeksänvuotias. Varhaisessa nuoruudessaan Charles sai kuitenkin ensimmäiset uskonnolliset vaikutteensa presbyteeriläisiltä vanhemmiltaan. Aikanaan hän liittyi läheiseen kongregationalistiseen kirkkoon sen vapaamielisempien käsitysten takia.

Ollessaan vasta 11-vuotias poikanen Charles ryhtyi isänsä liikekumppaniksi ja laati itse ne sopimuskohdat, joiden mukaan heidän yrityksensä toimi. 15-vuotiaana hän työskenteli isänsä kanssa kasvavassa miesten vaatetusliikkeiden yhtymässä. Ennen pitkää heillä oli liikkeitä Pittsburghissa, Philadelphiassa ja muualla.

Nuori Charles oli jatkuvasti vilpitön Raamatun tutkija. Hän halusi palvella Jumalaa parhaitten kykyjensä mukaan. Kerran kun hän oli vasta 12-vuotias, hänen isänsä löysi hänet perheen liikkeestä kello 2 yöllä kumartuneena tutkimaan Raamatun hakemistoa välittämättä ajankulusta.

Tultuaan vanhemmaksi Russell oli hengellisesti hätääntynyt. Varsinkin iankaikkista vaivaa ja ennaltamääräämistä koskevat opit huolestuttavat häntä. Hän päätteli: ”Jumala, joka käyttäisi voimaansa luodakseen ihmisiä, joiden hän etukäteen tiesi joutuvan ikuiseen vaivaan ja jotka hän ennaltamääräsi siihen, ei voinut olla viisas eikä rakastava. Hänen tasonsa olisi alhaisempi kuin monien ihmisten.” (1. Joh. 4:8) Siitä huolimatta nuori Russell uskoi jatkuvasti Jumalan olemassaoloon. Hänen mielensä viipyi huolestuneena opinkappaleissa, hän tutustui kristikunnan erilaisiin uskontunnustuksiin, tutki huomattavimpia itämaisia uskontoja – ja koki vakavan pettymyksen. Mistä totuus oli löydettävissä?

Siihen aikaan Russell oli 17-vuotias, ja eräs hänen myöhempi työtoverinsa sanoi hänen ajatelleen seuraavaan tapaan: ”Minun ei kannata yrittää löytää uskontunnustuksista tai Raamatustakaan mitään järkevää ajatusta tulevaisuudesta, joten minun on parasta unohtaa koko juttu ja keskittyä liiketoimeeni. Jos ansaitsen sillä rahaa, voin käyttää sitä kärsivän ihmiskunnan auttamiseksi, vaikka en voikaan tehdä ihmisille mitään hengellistä hyvää.”

Nämä ajatukset mielessään nuori Russell astui tuohon likaiseen huoneeseen Alleghenyssä ja kuuli saarnan, joka ’lujitti hänen horjuvaa uskoaan Raamatun jumalalliseen henkeytykseen’. Hän lähestyi useita tuntemiaan nuoria miehiä ja kertoi heille aikovansa ryhtyä tutkimaan Raamattua. Pian tämä pieni ryhmä, johon kuului  noin kuusi henkeä, alkoi kokoontua joka viikko järjestelmällistä raamatuntutkistelua varten. Näiden miesten uskonnollinen ajattelu koki syvällisiä muutoksia heidän säännöllisissä kokouksissaan vuosina 1870–1875. Jehova siunasi heitä aikaa myöten lisääntyvällä hengellisellä valolla ja totuudella. – Ps. 43:3; Sananl. 4:18.

”Me opimme näkemään”, Russell kirjoitti, ”eron meidän ’ihmisenä itsensä alttiiksi antaneen’ Herramme ja sen Herran välillä, joka oli tuleva takaisin henkiluomuksena. Me näimme, että henkiolennot voivat olla läsnä ja kuitenkin näkymättömiä ihmisille ... me tunsimme itsemme hyvin murheellisiksi adventistien eksytyksen tähden, he kun odottivat Kristusta lihassa ja opettivat, että maailma ja kaikki mitä siinä on lukuun ottamatta adventismin kannattajia (Second Adventists) tulisi poltettavaksi vuonna 1873 tai 1874. Heidän ajanmäärityksensä ja pettymyksensä ja kypsymättömät esityksensä yleensä hänen tulemisensa tarkoituksesta ja tavasta aiheuttivat enemmän tai vähemmän häväistystä meille ja kaikille, jotka ikävöivät hänen tulevaa valtakuntaansa ja julistivat sitä.”

Pyrkiessään vilpittömästi kumoamaan näitä vääriä opetuksia vuonna 1873 21-vuotias C. T. Russell kirjoitti ja julkaisi omalla kustannuksellaan kirjasen nimeltä ”Herramme takaisintulon tarkoitus ja tapa”. Sitä painettiin noin 50000 kappaletta ja levitettiin laajalti.

Vuoden 1876 tammikuun aikoihin Russell sai käsiinsä erään uskonnollisen aikakauslehden The Herald of the Morning (Aamun airut) irtonumeron. Kansilehdestä hän tunsi sen adventistien julkaisuksi, mutta sen sisällys yllätti hänet. Sen toimittaja, N. H. Barbour Rochesteristä New Yorkista ymmärsi, ettei Jeesuksen Kristuksen paluun tarkoitus ollut tuhota vaan siunata kaikki maan sukukunnat ja että hän palaisi kuin varas eikä suinkaan lihassa vaan henkenä. Raamatun aikaennustusten perusteella Barbour jopa uskoi Kristuksen olleen jo silloin läsnä ja että elonkorjuutyö ”vehnän” ja ”rikkaruohojen” (”lusteen”) kokoamiseksi oli jo alkanut. Russell sopi tapaamisesta Barbourin kanssa ja seurauksena oli, että noin kolmekymmentä henkeä käsittävä Pittsburghin raamatturyhmä yhtyi Barbourin hiukan suurempaan Rochesterin (N.Y.) ryhmään. Omista varoistaan Russell lahjoitti rahaa melkein lakkautustilassa olevan Herald-lehden painamiseen, ja hänestä tuli myös sen toinen toimittaja.

25-vuotiaana Russell alkoi vuonna 1877 myydä liikeyritystään ja ryhtyi kokoajan saarnaamistoimintaan. Siitä lähtien hän matkusti kaupungista kaupunkiin ja piti raamatullisia puheita yleisissä kokouksissa, kaduilla ja protestanttisissa kirkoissa. Tämän toiminnan johdosta hän tuli tunnetuksi ”pastori” Russellina. Hän päätti sijoittaa omaisuutensa työn edistämiseksi, vihkiä elämänsä  asialle, kieltää kolehdit kaikissa kokouksissa ja luottaa vapaaehtoisiin lahjoituksiin työn jatkamiseksi sen jälkeen kun hänen omat varansa loppuisivat.

Vuonna 1877 Barbour ja Russell julkaisivat yhdessä kirjan nimeltä Three Worlds, and the Harvest of This World (Kolme maailmaa ja tämän maailman elonkorjuu). Tässä 196-sivuisessa kirjassa esitettiin tietoja ennallistamisesta yhdessä Raamatun aikaennustusten kanssa. Siinä selitettiin näkemystä, jonka mukaan Jeesuksen Kristuksen näkymätön läsnäolo ja 40-vuotiskausi, joka alkoi kolme ja puoli vuotta kestäneellä elonkorjuulla, alkoivat syksyllä vuonna 1874.

Erittäin huomattavaa oli se, miten hämmästyttävän tarkasti tässä kirjassa viitattiin pakanain aikojen eli ”kansain määräaikojen” loppuun. (Luuk. 21:24) Siinä osoitettiin (sivuilla 83 ja 189), että tämä 2520 vuoden ajanjakso, jonka aikana pakanakansat eli ei-juutalaiset kansat saisivat hallita maata Jumalan valtakunnan asiaan puuttumatta, alkoi silloin kun babylonialaiset kukistivat Juudan valtakunnan 600-luvun lopulla eaa. ja tulisi päättymään vuonna 1914. C. T. Russell kirjoitti kuitenkin vielä aikaisemmin kirjoituksen nimeltä ”Pakanain ajat – milloin ne päättyvät?” Se julkaistiin lehden nimeltä Bible Examiner (Raamatun Tutkija) lokakuun numerossa vuonna 1876, ja siinä Russell sanoi: ”Seitsemän aikaa päättyy vuonna 1914.” Hän oli yhdistänyt aivan oikein pakanain ajat Danielin kirjassa mainittuihin ”seitsemään aikaan”. (Dan. 4:13, 20, 22, 29) Aivan näiden laskelmien mukaisesti vuosi 1914 merkitsi noiden aikojen loppua ja Jumalan valtakunnan syntymää taivaassa Kristuksen Jeesuksen ollessa sen kuninkaana. Ajattelehan sitä! Jehova soi kansalleen tuon tiedon lähes 40 vuotta ennen noiden aikojen päättymistä.

Kaikki meni hyvin jonkin aikaa. Sitten tuli vuoden 1878 kevät. Barbour odotti, että maan päällä elävät pyhät temmattaisiin silloin ruumiillisina pois ja että he olisivat aina Herran kanssa taivaassa. Mutta niin ei tapahtunut. Russellin mukaan Barbour ”näytti tuntevan, että hänen välttämättä täytyi keksiä jotain uutta johtaakseen huomion pois erehdyksestä, joka koski pyhien poistempaamista yhdellä kertaa”. Pian hän tekikin sen. ”Tuskalliseksi hämmästykseksemme”, sanotaan Russellin kirjoituksessa, ”herra Barbour kirjoitti pian tämän jälkeen Heraldiin kirjoituksen, jossa hän kielsi sovitusopin – kielsi Kristuksen kuoleman olleen lunastushinta Aadamin ja hänen sukunsa puolesta, sanoen, ettei Kristuksen kuolema voinut olla enempää rangaistusmaksuna ihmisen synneistä kuin neulanpisto kärpäsen ruumiin läpi ja sen siitä johtunut kärsimys ja kuolema olisi maallisten vanhempien silmissä oikeudenmukainen rangaistus heidän lastensa rikoksista.”

Herald-lehden syyskuun numerossa julkaistiin Russellin kirjoitus ”Sovitus”, missä hän puolusti lunastusta ja kumosi Barbourin  eksytyksen. Väittely jatkui lehden palstoilla joulukuuhun 1878 saakka. ”Minulle selvisi nyt”, Russell kirjoitti, ”ettei ollut Herran tahto, että antaisin mitään aineellista apua tai että minulla olisi mitään muutakaan yhteistä asian kanssa, mikä soti pyhän uskontomme perusperiaatetta vastaan.” Mitä C. T. Russell siis teki? Hän jatkaa: ”Tehtyäni sen vuoksi hyvin vakavan mutta tuloksettoman yrityksen eksyneen oikaisemiseksi vetäydyin kokonaan eroon The Herald of the Morning -lehdestä ja myös herra Barbourin seurasta.” Tämä ei kuitenkaan riittänyt osoittamaan hänen ”kestävää uskollisuuttaan Herraamme ja Lunastajaamme kohtaan”. Siksi hän ryhtyi vielä muihin toimenpiteisiin. Russell kirjoittaa: ”Sen tähden ymmärsin Jumalan tahdon olevan, että alkaisin julkaista toista lehteä, jossa ristin viiri nostettaisiin korkealle, lunastusoppia puolustettaisiin ja hyvää sanomaa suuresta ilosta julistettaisiin niin laajalle kuin mahdollista.”

C. T. Russell piti Herran johdatuksena sitä, että hän lopetti matkustamisen ja alkoi julkaista lehteä. Heinäkuussa 1879 ilmestyikin ensimmäinen numero lehteä Zion’s Watch Tower and Herald of Christ’s Presence (Siionin Vartiotorni ja Kristuksen läsnäolon airut). Tämä lehti tunnetaan nykyään maailmanlaajuisesti Vartiotornina, ja se on aina puolustanut raamatullista lunastusoppia, kuten Russell kerran kirjoitti: ”Alusta asti se on puolustanut nimenomaan lunastusta ja me toivomme, että se Jumalan armosta tekee niin loppuun saakka.”

Lehden perustamisen aika oli ”pienten alkujen päivä”, sillä sen ensimmäinen painos käsitti vain 6000 kappaletta. (Sak. 4:10) Pittsburghin raamatturyhmän puheenjohtaja C. T. Russell oli sen toimittaja ja julkaisija. Viisi muuta kypsää raamatuntutkijaa kuului alun perin lehden säännöllisiin avustajiin. Lehti oli omistettu Jehovalle ja Jumalan valtakunnan eduille. Luottamus pantiin Jumalaan alusta lähtien, mikä ilmenee muun muassa siitä, mitä lehden toisessa numerossa sanotaan: ”Me uskomme, että JEHOVA tukee ’Siionin Vartiotornia’, ja koska näin on, niin se ei kerjää eikä pyydä milloinkaan ihmisiltä avustusta. Jos Hän, joka sanoo: ’Kaikki vuorten hopea ja kulta on minun’, ei anna tarvittavia varoja, niin me ymmärrämme, että on aika lakkauttaa julkaiseminen.” Julkaisua ei ole koskaan lakkautettu. Sen sijaan sen painosmäärä on jatkuvasti lisääntynyt, ja vuonna 1979 sen jokaista numeroa painettiin keskimäärin 9200000 kappaletta.

Luja päättäväisyys puolustaa ja julistaa Raamatun totuutta antoi Jumalan siunauksen noille 1870-luvun raamatuntutkijoille. Vaikka maailmanlaajuisella pellolla kasvoi monenlaisia uskonnollisia ”rikkaruohoja”, Jumala oli toiminut tunnistaakseen ”vehnän” eli tosi kristityt. (Matt. 13:25, 37–39) Oli kiistämätöntä, että Jehova kutsui ihmisiä ”pimeydestä ihmeelliseen valoonsa”. (1. Piet. 2:9) Vuosina 1879 ja 1880 C. T. Russell ja hänen toverinsa perustivat  noin 30 seurakuntaa Pennsylvaniaan, New Jerseyyn, New Yorkiin, Massachusettsiin, Delawareen, Ohioon ja Michiganiin. Russell vieraili itse henkilökohtaisesti jokaisessa seurakunnassa. Hänen ohjelmaansa sisältyi yksi tai useampia raamatullisia kokouksia jokaisen ryhmän kanssa.

Noita varhaisia seurakuntia nimitettiin ”ekleesioiksi” (kreikkalaisesta sanasta ekklesia, joka tarkoittaa ’seurakuntaa’), ja joskus niitä sanottiin ”ryhmiksi”. Kaikki seurakunnan jäsenet äänestivät seurakunnallisesti tietyistä asioista ja valitsivat myös vanhimmiston, joka oli vastuussa seurakunnan asioiden johtamisesta. Ekleesiat sitoi toisiinsa se, että ne hyväksyivät Pittsburghin seurakunnan toimintamallin, missä C. T. Russell ja muut Vartiotornin kirjoittajat olivat vanhimpina.

Jeesus Kristus ’saarnasi vangeille vapautusta’. (Luuk. 4:16–21; Jes. 61:1, 2) Uskonnollinen eksytys täytyi paljastaa, jotta 1800-luvun rehellissydämiset ihmiset voisivat saada Jumalan antaman vapauden. Siionin Vartiotorni palveli tätä tarkoitusta. Tämän tarpeen tyydyttämistä palveli kuitenkin myös toinen julkaisu – ”Raamatuntutkijain traktaatit” (sanottiin myös ”Vanhan jumaluusopin neljännesvuosijulkaisuiksi”), jotka Russell ja hänen toverinsa kirjoittivat vuonna 1880 ja sen jälkeen. Näitä traktaatteja varattiin ilmaiseksi Vartiotornin lukijoitten levitettäväksi.

C. T. Russell ja hänen toverinsa uskoivat elävänsä elonkorjuun aikaa, ja heitä oli vähän – vain noin sata vuonna 1881. Mutta ihmiset tarvitsivat vapauttavaa totuutta, ja Jumalan ansaitsemattomasta hyvyydestä he tulisivat saamaan sitä. ”Halutaan 1000 saarnaajaa” oli erään huhtikuun Siionin Vartiotornin kirjoituksen hätkähdyttävänä otsikkona vuonna 1881. Siinä kehotettiin kaikkia, jotka voivat käyttää puolet tai enemmän ajastaan yksinomaan Herran työhön: ”Te menette suuriin tai pieniin kaupunkeihin kykyjenne mukaan kolporteeraajina eli evankelistoina etsimään kaikkialta vilpittömiä kristittyjä. Te havaitsette, että monilla heistä on paljon intoa Jumalan puolesta, mutta ei tiedon mukaan. Koettakaa tehdä näille tunnetuksi Isämme armon rikkaudet ja hänen sanansa ihanuudet antaen heille traktaatteja.” Näiden kolporteeraajien (nykyisten tienraivaajajulistajien edelläkävijöitten) piti muun muassa hankkia Vartiotornin tilauksia. Kaikki Vartiotornin lukijat eivät tietenkään voineet olla kokoajansaarnaajia. Niitäkään, jotka eivät voineet käyttää koko aikaansa, ei unohdettu, sillä heille sanottiin: ”Jos sinulla on puoli tuntia tai tunti tai kaksi tai kolme, niin sinä voit käyttää sen ja se on otollista elon Herralle. Kuka voi kertoa ne siunaukset, jotka saattavat virrata tunnin palveluksesta Jumalan ohjauksessa?”

Nuo halutut tuhat saarnaajaa eivät silloin vastanneet toimintakutsuun. (Vuonna 1885 kolporteeraajia oli noin 300.) Mutta Jehovan palvelijat tiesivät, että heidän täytyi saarnata hyvää uutista.  Heinäkuun ja elokuun Siionin Vartiotornissa vuonna 1881 sanottiinkin sattuvasti: ”Saarnaatko sinä? Me uskomme, että pieneen laumaan ei tule kuulumaan keitään muita kuin saarnaajia. ... Meidät on todella kutsuttu kärsimään hänen kanssaan ja julistamaan hyvää uutista nyt, jotta meidät aikanaan kirkastettaisiin ja jotta me voisimme toteuttaa sen, mitä me nyt saarnaamme. Meitä ei ole kutsuttu eikä voideltu saamaan kunniaa eikä kokoamaan rikkauksia, vaan kuluttamaan ja kulumaan ja saarnaamaan hyvää uutista.”

Samana vuonna 1881 C. T. Russell sai valmiiksi kaksi laajahkoa lentolehtistä. Toinen oli nimeltään Tabernacle Teachings (Tabernaakkelin opetuksia). Toinen – Food for Thinking Christians (Ruokaa ajatteleville kristityille) – paljasti eräitä opillisia erehdyksiä ja selitti Jumalan tarkoitusta.

Alussa traktaatit ja Siionin Vartiotorni painettiin melkein yksinomaan kaupallisissa kirjapainoissa. Mutta jos kirjallisuuden levittämisen piti laajeta ja jos raamatuntutkijat (joina Jehovan todistajat siihen aikaan tunnettiin) aikoivat ottaa vastaan lahjoituksia työn suorittamista varten, tarvittiin jonkinlainen järjestö. Niinpä Siionin Vartiotornin Traktaattiseura perustettiin alkuvuodesta 1881 rekisteröimättömänä yhdistyksenä, jonka toimitusjohtajana oli C. T. Russell. Hän ja eräät muut lahjoittivat avokätisesti noin 35000 dollaria (140000 mk) saadakseen tämän kirjapainojärjestelyn toimintaan. Vuonna 1884 tämä aikaisemmin rekisteröimätön Seura rekisteröitiin nimellä Siionin Vartiotornin Traktaatiseura, jonka presidenttinä Russell palveli. Nykyään tämä uskonnollinen järjestö tunnetaan Pennsylvanian Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseurana.

”Tarkoitus, jota varten yhdistys on muodostettu”, sanotaan sen peruskirjassa, ”on Raamatun totuuksien levittäminen eri kielillä julkaisemalla traktaatteja, lentolehtisiä, lehtiä ja muita uskonnollisia todistuskappaleita sekä käyttämällä kaikkia muita laillisia keinoja, jotka sen asianmukaisesti asetettu johtokunta katsoo sopivaksi mainitun tarkoituksen edistämiseksi.”

”Raamatun totuuksien levittäminen” otti merkittävän edistysaskeleen, kun kirjasarja nimeltä ”Tuhatvuotissarastus” (myöhempi nimi: ”Raamatun tutkielmia”) ilmestyi. C. T. Russell kirjoitti helppotajuisella kielellä. Sen ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 1886. Sen nimenä oli ensin ”Aikakausisuunnitelma” ja myöhemmin ”Jumalan aikakausisuunnitelma”, ja se käsitteli muun muassa aiheet ”Erittäin järkevän Luojan olemassaolo vahvistettu”, ”Herramme takaisintulo ja sen tarkoitus, kaiken kohdalleenasettaminen”, ”Tuomiopäivä”, ”Jumalan valtakunta” ja ”Jehovan päivä”. Tätä julkaisua levitettiin neljänkymmenen vuoden aikana kuusi miljoonaa kappaletta, ja se auttoi satoja vilpittömiä totuudenetsijöitä  tulemaan pois väärän uskonnon orjuudesta kristilliseen vapauteen.

Vuosien mittaan C. T. Russell kirjoitti viisi muuta teosta ”Tuhatvuotissarastus”-sarjaan. Ne olivat: II osa, Aika on lähellä (1889, suom. 1911); III osa, Tulkoon valtakuntasi (1891, suom. 1912); IV osa, Harmagedonin taistelu (1897, jonka nimi alkujaan oli ”Koston päivä”, suom. 1913); V osa, Sovitus Jumalan ja ihmisen välillä (1899, suom. 1913); VI osa, Uusi luomus (1904, suom. 1914). Russell ei elänyt kyllin kauan kirjoittaakseen tähän sarjaan suunnitteilla olleen seitsemännen osan.

Mikä vastaanotto näillä kristillisillä julkaisuilla olikaan! Jumalan henki pani ihmiset toimimaan. Joissakin tapauksissa eroaminen väärästä uskonnosta tapahtui hyvin nopeasti. ”Sen totuus valloitti heti sydämeni”, kirjoitti eräs nainen vuonna 1889 luettuaan yhden osan Tuhatvuotissarastuksesta. ”Erosin välittömästi presbyteerisestä kirkosta, missä olin niin kauan turhaan haparoinut pimeydessä löytääkseni totuuden.” Eräs pappi kirjoitti vuonna 1891: ”Saarnattuani kolme vuotta metodistien episkopaalisessa kirkossa ja etsittyäni koko tuon ajan vilpittömästi totuutta, minä voin nyt Jumalan avulla ’lähteä siitä ulos’.” – Ilm. 18:4.

Toiset ilmaisivat kirjeissään Seuralle innokasta halua saarnata hyvää uutista. Esimerkiksi vuonna 1891 eräs mies ja hänen vaimonsa kirjoittivat: ”Me olemme vihkineet kaikkemme Herralle ja hänen palvelukselleen käyttääksemme sen hänen kunniakseen. Ja Jumalan tahdon mukaisesti aion kokeilla kolporteeraustyötä heti kun saan asiani siihen kuntoon, ja jos Herra hyväksyy palvelukseni ja siunaa työtäni, niin lopetamme taloudenpidon, ja sekä vaimoni että minä omistaudumme kokonaan elonkorjuutyölle.”

Varsin kiinnostavia olivat ne kirjeet, jotka Seura sai vuonna 1894 eräältä mieheltä, joka oli hankkinut itselleen joitakin Tuhatvuotissarastuksen osia kahdelta kolporteeraajanaiselta. Hän luki kirjat, tilasi niitä lisää ja tilasi myös Siionin Vartiotornin sekä tunsi tarvetta kirjoittaa seuraavaa: ”Rakas vaimoni ja minä olemme lukeneet nämä kirjat mitä kiinnostuneimpina, ja me pidämme sitä Jumalan lähettämänä ja suurena siunauksena, että meillä on ollut tilaisuus joutua kosketukseen niiden kanssa. Ne ovat tosiaan ’auttava käsi’ Raamatun tutkistelussa. Tämän sarjan tutkistelusta paljastuneet suuret totuudet ovat yksinkertaisesti mullistaneet meidän maalliset pyrkimyksemme, ja koska me ymmärrämme ainakin jossain määrin suurenmoisen tilaisuuden tehdä jotakin Kristuksen puolesta, niin me aioimme käyttää tätä tilaisuutta hyväksemme levittäen nämä kirjat ensiksi lähimmille sukulaisillemme ja ystävillemme ja sitten niille köyhille, jotka haluavat lukea ne ja jotka eivät voi ostaa.” Kirjeen oli allekirjoittanut J. F. Rutherford, joka antautui Jehovalle kaksitoista  vuotta myöhemmin ja josta aikanaan tuli C. T. Russellin seuraaja Vartiotorni-seuran presidenttinä.

RAAMATTUTALO

Raamatuntutkijoitten päätoimisto sijaitsi ensin Fifth Avenue 101:ssä Pittsburghissa ja sen jälkeen 44 Federal Street 44:ssä Alleghenyssä Pennsylvaniassa. 1880-luvun lopulla hyvän uutisen julkaiseminen ja lampaankaltaisten kokoaminen oli kuitenkin lisääntynyt siinä määrin, että laajennus kävi välttämättömäksi. Niinpä Jehovan kansa rakensi oman talonsa. Tämä nelikerroksinen tiilirakennus, joka valmistui vuonna 1889 ja tuli maksamaan 34000 dollaria (n. 136000 mk), sijaitsi Alleghenyssä Arch Street 56–60:ssä (uudelleennumeroinnin jälkeen 610–614), ja se tunnettiin ”Raamattutalona”. Alkujaan sen laillinen omistaja oli Tower Publishing Company (Kustannusyhtiö Tower), yksityinen C. T. Russellin johtama liikeyritys, joka julkaisi useita vuosia kirjoja Vartiotorni-seuralle sopimushinnasta. Huhtikuussa 1898 tämän kirjapainon ja kiinteistön omistus siirtyi lahjoituksena Vartiotorni-seuralle, jonka johtokunta arvioi rakennuksen ja siinä olleen kaluston arvoksi 164033 dollaria 65 senttiä (n. 656000 markkaa).

Raamattutalo toimi Seuran päätoimistona noin kaksikymmentä vuotta.

”Millainen Raamattutalo oli vuonna 1907?” Ora Sullivan Wakefield kysyy. Vastatessaan omaan kysymykseensä hän sanoo muun muassa: ”Meitä kuului vain kolmekymmentä ’perheeseen’ ja koska meitä oli vähän, niin kysymyksessä oli todellakin perhe. ... Me kaikki söimme, nukuimme, työskentelimme ja palvoimme tuossa talossa. Rukoushuoneen puhujalavan alla oli myös kastepaikka.”

Ajattelehan sitä! Vuonna 1890 työskenteli Vartiotorni-seuran yhteydessä vain noin 400 toimivaa henkilöä. Mutta Jehovan pyhä henki oli toiminnassa ja aikaansai hyviä tuloksia. (Sak. 4:6, 10) Niinpä 1890-luku oli kasvun aikaa. Satoja kokoontui maaliskuun 26. päivänä vuonna 1899 viettämään Jeesuksen Kristuksen kuoleman muistoa, ja puutteellinen raportti mainitsee 339 ryhmää ja 2501 osallistujaa. Lampaankaltaiset virtasivat todella ’laumaan’. – Miika 2:12.

C. T. Russellin vuonna 1891 suorittama ulkomaanmatka oli vauhdittanut saarnaamistyön kasvua. Tämän lähes 30000 kilometrin pituisen matkansa aikana hän ja hänen seurueensa kävivät Euroopassa, Aasiassa ja Afrikassa. Sen jälkeen perustettiin julkaisuvarasto Lontooseen. Järjestelyjä tehtiin myös Seuran kirjallisuuden julkaisemiseksi saksaksi, ranskaksi, ruotsiksi, tanskanorjaksi, puolaksi, kreikaksi ja myöhemmin italiaksi.

 ”MENKÄÄMME HERRAN HUONEESEEN”

Daavid riemuitsi, kun sanottiin: ”Menkäämme Herran huoneeseen.” (Ps. 122:1) Vastaavasti varhaiset raamatuntutkijat iloitsivat kokoontuessaan kokouksiin ja konventteihin. (Hepr. 10:23–25) Hengellisiä palkintoja oli paljon, mutta yksi asia puuttui aina – kolehtilautanen. Iskulause ”Vapaa pääsy – Ei kolehtia” soveltuu kaikkiin Jehovan kristittyjen todistajien kokouksiin ja konventteihin. Ja tämä onkin oikein ottaen huomioon Jeesuksen Kristuksen sanat: ”Ilmaiseksi olette saaneet, ilmaiseksi antakaa.” Vapaaehtoiset lahjoitukset ovat peittäneet kaikki Jehovan kansan kokouspaikkoihin liittyneet kulut. – Matt. 10:8; 2. Kor. 9:7.

Mitäpä jos liittyisimme näiden varhaisten aikojen uskonveljiimme heidän mennessään viikoittaisiin kokouksiinsa. ”Ennen ja jälkeen vuosisadan vaihteen”, kertoo Ralph H. Leffler, ”me olimme erittäin harvoin poissa kokouksista. Siihen aikaan meillä ei ollut autoja. Ainoa tapa, millä me, jotka asuimme maalla, noin kahdeksan kilometrin päässä kaupungista, pääsimme kokouksiin oli joko jalan ... tai hevosella ja rattailla. Monet, monet kerrat ajoimme hevosella ja rattailla tai vaunuilla edestakaisin tuon kuusitoista kilometriä kahdesti joka sunnuntai päästäksemme kokouksiin. Vuodesta toiseen, kesät ja talvet, satoi tai paistoi, me ymmärsimme, että etumme on oppia yhä enemmän Raamatun totuuksia ja vahvistaa uskoamme. Emme halunneet menettää yhtään tilaisuutta olla yhdessä toisten samoin uskovien kanssa.” Hazelle ja Helen Krull kertovat: ”Kun lumi peitti maan, me menimme hevosella ja reellä ja peitimme hevosen loimella kokouksen ajaksi. Toisinaan hevonen odotti kärsivällisenä, toisinaan se kuopi kärsimättömänä maata.”

Millaisia nuo varhaiset kokoukset olivat? Yksi niistä perustui kirjaan Tabernaakkelivarjoja paremmista uhreista, jonka Seura julkaisi ensin vuonna 1881. Siinä tarkasteltiin Israelin tabernaakkelin ja siellä uhrattujen uhrien profeetallista merkitystä. Lapsetkin hyötyivät suuresti näistä tutkisteluista. Muistellessaan näitä kokouksia, joita pidettiin eräässä kodissa, Sara C. Kaelin kertoo: ”Joukko oli kasvanut ja lasten täytyi joskus istua yläkertaan johtavilla rappusilla, mutta kaikkien piti oppia ja vastata kysymyksiin. Mitä mullikka kuvasi? Esipiha? Pyhä? Kaikkein pyhin? Sovituspäivä? Ylimmäinen pappi? Alipappi? Se painui siinä määrin meidän mieleemme, että me saatoimme nähdä ylimmäisen papin suorittamassa tehtäviään ja me tiesimme, mitä se merkitsi.”

Keskiviikkoiltaisin pidettiin ”kotikokouksia”. Ne tulivat tunnetuiksi myös rukous-, ylistys- ja todistuskokouksina. Niistä Edith R. Brenisen kirjoittaa: ”Laulun ja rukouksen jälkeen puheenjohtaja luki sopivan raamatunpaikan ja selitti sitä lyhyesti, minkä jälkeen ystävät saivat huolehtia ohjelmasta ja kertoa, mitä halusivat. Toisinaan he kertoivat iloisen kokemuksen, joka jollekulle  oli sattunut kenttäpalveluksessa, tai todistuksen jostakin Jehovan erikoisesta johdatuksesta tai suojeluksesta. Jokainen saattoi vapaasti esittää rukouksen tai pyytää laulettavaksi jonkin laulun, jonka sanat tulkitsivat usein asianomaisen sydämen tunteita paremmin kuin hän itse olisi osannut. Se oli ilta, jolloin mietiskeltiin Jehovan rakkaudellista huolenpitoa ja läheistä yhteyttä veljiimme ja sisariimme. Kuunnellessamme joitakin heidän kokemuksistaan me opimme tuntemaan heitä paremmin. Heidän uskollisuutensa havaitseminen ja sen näkeminen, miten he voittivat vaikeutensa, auttoi meitä usein ratkaisemaan joitakin omia ongelmiamme.” Tämä kokous edelsi sitä mikä myöhemmin kehittyi palveluskokoukseksi, johon Jehovan todistajat nykyään kokoontuvat joka viikko ja joka auttaa heitä niin suuresti heidän saarnaamistyössään.

Noina varhaisina päivinä pidettiin ”sarastuspiirejä” perjantai-iltaisin. Näille raamatuntutkisteluille annettiin tällainen nimi, koska niissä käytettiin Tuhatvuotissarastuksen osia. Ralph H. Leffler muistelee, että sunnuntai-ilta omistettiin tavallisesti Raamatun tutkimiseen tai raamatulliseen esitelmään. Silloin voitiin esittää ns. ”karttapuhe”. Mikä se oli? Hän selittää: ”Raamatun tutkielmien I osan viimeistä edelliseen aukeamaan oli liitetty pitkä kartta eli kaavio ... Tuo kartta oli suurennettu lipun kokoiseksi ... ja sen sai ostaa Raamattutalosta Alleghenystä Pennsylvaniasta. Tämä kartta ripustettiin seinälle yleisön nähtäväksi, jotta kaikki voivat seurata sitä, kun tilaisuuden puhuja ryhtyi selittämään sen monia kaaria ja pyramideja. Kartta oli graafinen esitys Raamatun tärkeimmistä tapahtumista ihmisen luomisesta tuhatvuotiskauden loppuun saakka ja ’tulevien aikojen’ alkuun ... Me opimme paljon Raamatun historiasta näiden ’karttapuheiden’ välityksellä. Ja niitä pidettiin usein.”

”Karttapuheita” saatettiin pitää Jehovan kansan vakituisissa kokouspaikoissa tai muualla. Olivatko nämä puheet tehokkaita? C. E. Sillaway muistelee: ”Puheiden on täytynyt tuottaa jotain hedelmää, sillä pieni ryhmä kasvoi kuudesta aikuisesta noin viiteentoista vähemmässä kuin kahdessa vuodessa.” Kerran William P. Mockridge piti karttapuheen eräässä baptistikirkossa Long Island Cityssä New Yorkissa ”minkä johdosta monet [baptistisaarnaajien] kirkon jäsenet tulivat totuuteen ja pastori ... C. A. Erickson tuli myös totuuteen ja hänestä tuli eräs Seuran matkustavista ... puhujista”.

Jeesuksen Kristuksen kuoleman vuotuinen muistotilaisuus varasi varhaisille raamatuntutkijoille mahdollisuuden pitää konventteja. (1. Kor. 11:23–26) Eräs sellainen tilaisuus pidettiin Alleghenyssä Pennsylvaniassa 7.–14. huhtikuuta 1892. Läsnä oli noin 400 Jehovan palvelijaa ja kiinnostunutta henkilöä noin 20 osavaltiosta ja Manitobasta Kanadasta. Sen jälkeen on tietenkin  pidetty Jumalan kansan hengellisesti palkitsevia konventteja monissa kaupungeissa kautta Yhdysvaltojen ja ympäri maailmaa. Ja millaisen kasvun Jehova onkaan antanut! Jehovan todistajain Jumalan tahdon kansainvälinen konventti vuonna 1958 veti New Yorkin kaupungin Yankee-stadionille ja Poolokentälle yhteensä 253922 hengen kuulijakunnan yli 123 maasta!

ROHKEINA JA LUJASYDÄMISINÄ JUMALAN PALVELUKSESSA

”Vapaaehtoisia halutaan!” – tämä oli erään kirjoituksen hätkähdyttävä otsikko huhtikuun 15. päivän Siionin Vartiotornissa vuonna 1899. Siinä ehdotettiin uutta tapaa Raamatun totuuksien levittämiseksi – tapaa, joka varmasti riisuisi kristikunnan papit aseista. Tähän työhön osallistuvan piti olla rohkea ja lujasydäminen. (Ps. 31:25) Silloiselle Jehovan kansalle tarjottiin tilaisuus osallistua laajaan ilmaisjakeluun, joka käsitti 300000 kappaletta uutta kirjasta nimeltä ”Raamattu kehitysoppia vastaan”. Se piti antaa kirkosta poistuville ihmisille sunnuntaisin. Tuhannet vapaaehtoiset kristityt vastasivat kutsuun kokosydämisesti, ja suuri työ suoritettiin Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Euroopassa.

Tämä vapaaehtoinen työ jatkui vuosia, varsinkin sunnuntaisin, ja vähitellen se laajeni käsittämään traktaattien levittämisen talosta taloon. Uusia traktaatteja julkaistiin ainakin kahdesti vuodessa ja niitä jaettiin miljoonittain kirkossakävijöille. Vuodesta 1909 lähtien Vartiotorni-seura julkaisi uutta traktaattisarjaa nimeltä ”Puheita Kansalle” (sittemmin ”Jokaisen Lehti” ja myöhemmin ”Raamatuntutkijain Kuukausilehti”). Näissä kerran kuussa ilmestyvissä traktaateissa paljastettiin uskonnollisia eksytyksiä, Raamatun totuuksia selitettiin ja kansoja varoitettiin hyvin merkittävästä vuodesta 1914. Pilapiirrokset ja kuvat lisäsivät näiden traktaattien vaikutusta. Tämän traktaattien levityksen ansiosta Jumalan palvelijat tulivat yhä paremmin yleisön tietoisuuteen ja he tulivat laajalti tunnetuiksi raamatuntutkijoina ja kansainvälisinä raamatuntutkijoina.

”Jokaisella ryhmällä oli vapaaehtoinen johtajansa, joka suunnitteli työn”, sanoo Edith R. Brenisen, ”ja työntekijöitä sanottiin vapaaehtoisiksi. ... Sunnuntaiaamut käytettiin tähän vapaaehtoiseen työhön. Se vei meidät kirkonoville. Me jaoimme traktaatteja kirkosta poistuville ihmisille. Kun ihmiset tulivat ulos kello 12, me annoimme heille kirjallisuutta ja odotimme sitten kello 13:een palvellaksemme niitä, jotka jäivät pyhäkouluun. Melkein kaikki ottivat traktaatin. Jotkut heittivät omansa maahan ja me poimimme ne tietenkin ylös. Traktaattien sisältämä sanoma oli: ’Lähtekää siitä ulos, te minun kansani.’”

 Monia miellyttäviä iltoja vietettiin traktaattien kunnostamisessa levitystä varten. Margaret Duth muistelee niitä iltoja, jolloin hänen kristityt ystävänsä kokoontuivat hänen kotiinsa tätä tarkoitusta varten, ja kirjoittaa: ”Me avasimme ruokasalin pöydän täyteen pituuteensa, ja jotkut meistä erottelivat traktaatteja toisten taittaessa niitä; toinen ryhmä löi niihin leiman, josta ilmeni sunnuntai-iltapäivän puheen aika ja paikka.”

Sitten oli itse levityksen vuoro. Samuel van Sipman mukaan tämä ”oli sellainen raamatuntutkijain työmuoto, johon käytännöllisesti katsoen kaikki osallistuivat”. Hän lisää: ”Monilla meistä oli tapana nousta sunnuntaiaamuna varhain [noin kello viisi] ja jättää traktaatteja eteisiin tai kotien ovien alta määrätyn alueen osassa kahden tai neljän työskennellessä tavallisesti yhdessä. Traktaatteja levitettiin tietenkin myös muina aikoina ... Jotkut ovat varsin sopivasti verranneet tätä traktaattitoimintaa aamukasteen kaltaisten jalokivien levittämiseen, ja epäilemättä monet todella virkistyivät luettuaan näitä innoittavia sivuja Jumalan totuudesta.”

Myös kristityt lapset osallistuivat traktaattityöhön. Grace A. Estep muistelee, miten hänellä ja hänen kahdella vanhimmalla veljellään ”oli tapana hiipiä varpaisillaan eteisiin varhain sunnuntaiaamuisin ja sujauttaa traktaatteja ovien alta”. Vastustustakin jouduttiin kohtaamaan, sillä sisar Estep jatkaa: ”Joskus ovi avautui äkkiä ja oikea jättiläisaikuinen ilmestyi eteemme tavallisesti huutaen meille herjauksia ja joskus ajaen meitä takaa luudan tai kepin kanssa tai huitoen käsillään ja syytäen hirmuisia uhkauksia siitä, mitä tapahtuisi, jos me vielä joskus uskaltaisimme tulla takaisin ... Silloin tällöin joku kuitenkin otti vastaan traktaatin tai hymyili meille, ja silloin me ryntäsimme kotiin kertomaan siitä vanhemmillemme.”

Traktaattien käyttö tuotti hyviä tuloksia. Esimerkiksi Victor V. Blackwell kertoo meille: ”Traktaatti toi Valtakunnan totuuden kotiimme. Traktaatti merkitsi vankan Raamatun totuuden perustuksen laskemista isälleni, äidilleni, itselleni ja lapsille puhumattakaan monista muista, jotka ottivat vastaan ja omaksuivat toivoa ja uskoa herättävän tiedon koko ihmiskunnalle tulevasta Valtakunnan hallituksesta.”

SANOMALEHDISTÖN KÄYTTÖ

”Yksi [työn] piirre, jota ei voida kevyesti sivuuttaa”, sanoo George E. Hannan, ”oli pastori Russellin saarnojen julkaiseminen sanomalehdissä.” C. T. Russellin saarnojen julkaisemista varten muodostettiin kansainvälinen lehtiartikkeleja välittävä toimisto. Vaikka Russell saattoi olla matkoilla, hän lähetti joka viikko tälle Seuran päätoimiston neljän veljen muodostamalle  syndikaatille saarnan, joka oli noin kahden sanomalehtipalstan pituinen. Veljet puolestaan sähköttivät sen edelleen Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Euroopassa ilmestyville sanomalehdille. Seura maksoi sähkösanomamaksut, mutta tila lehdissä annettiin ilmaiseksi.

Julkaisu nimeltä ”The Continent” (Mannermaa) kirjoitti kerran C. T. Russellista: ”On väitetty, että hänen kirjoituksillaan on suurempi sanomalehtilevikki joka viikko kuin kenenkään toisen elävän ihmisen; epäilemättä suurempi kuin kaikkien Pohjois-Amerikan pappien ja saarnaajien kirjoituksilla yhteensä; vieläpä suurempi kuin Arthur Brisbanen, Norman Hapgoodin, George Horace Lorimerin, tri Frank Cranen, Frederick Haskinsin ja kymmenkunnan muun tunnetuimman toimittajan ja lehtiyhtymän kirjoittajan teoksilla yhteensä.” Mutta tärkeintä ei ollut Russell ihmisenä. Hyvän uutisen laaja levikki oli erittäin merkityksellistä. ”Yli 2000 sanomalehteä, joiden yhteislevikki tavoitti 15 miljoonaa lukijaa, julkaisi yhteen aikaan hänen puheitaan”, sanoi Vartiotorni (engl.) joulukuun 1. päivän numerossaan 1916. ”Kaiken kaikkiaan yli 4000 sanomalehteä julkaisi näitä saarnoja.” Tässä oli siis vielä yksi keino Raamatun totuuksien levittämiseksi.

”RYHMIEN LAAJENNUSTYÖ”

Jehovan palvelijoiden rohkea toiminta tehostui, kun uusi työmuoto otettiin käytäntöön vuonna 1911. Se tunnettiin ”ryhmien laajennustyönä”, ja sillä tarkoitettiin laajakantoista esitelmärynnistystä. Tämän uuden työn suorittamiseksi lähetettiin neljäkymmentäkahdeksan matkustavaa evankeliuminpalvelijaa pitämään puheita suunnitellun ohjelman mukaisesti. ”Ryhmien laajennustyö” käsitti kuitenkin muutakin kuin tämän. Läsnä olleitten kiinnostuneiden nimet ja osoitteet merkittiin muistiin, ja raamatuntutkijat kävivät heidän kotonaan kootakseen heidät yhteen ja muodostaakseen uusia seurakuntia. Kolporteeraajat auttoivat näiden seurakuntien muodostamisessa, ja monia uusia seurakuntia perustettiinkin. Vuoteen 1914 mennessä toimi Vartiotorni-seuran yhteydessä itse asiassa 1200 seurakuntaa kautta maailman.

”Saatuamme käyttöömme salin esitelmää varten”, sanovat Hazelle ja Helen Krull, ”laitoimme ilmoituksen viikkolehteen ja kävimme henkilökohtaisesti kutsumassa ihmisiä. Kokouspaikan eteen sijoitimme myös mainoksen, johon oli liidulla kirjoitettu ilmoitus kokouksesta. Monissa näistä saleista oli vain öljylamppu valona. Jos ensimmäisessä kokouksessa ilmeni kiinnostusta, pidettiin muitakin puheita. Pyrimme tervehtimään jokaista ja keskustelemaan henkilökohtaisesti jokaisen kanssa, joka saapui näihin kokouksiin (ja kysymyksessä oli tavallisesti pieni ryhmä) ja käymään kaikkien kiinnostuneiden luona lisätäksemme heidän kiinnostustaan.”

 MATKUSTAMISTA SAARNAAJAVELJIEN KANSSA

Jo niin varhain kuin vuonna 1894 lähetettiin 21 Vartiotorni-seuran matkustavaa edustajaa pitämään esitelmiä ja rakentamaan raamatuntutkijain seurakuntia hengellisesti. He matkustivat määräreittiä, ja seurakuntien lukumäärän kasvaessa lisää saarnaajaveljiä, joiksi heitä sanottiin, lähetettiin matkalle. Saarnaajaveljet palvelivat Jumalan kansan etuja 1890-luvulta 1920-luvun lopulle. Heidän asenteensa oli sama kuin Paavalin, joka sanoi Rooman kristityille: ”Sillä kaipaan nähdä teitä voidakseni antaa teille jonkin hengellisen lahjan, jotta lujittuisitte, tai pikemminkin, että keskuudessanne kukin saisi keskinäistä rohkaisua toisen uskon välityksellä, sekä teidän että minun.” – Room. 1:11, 12.

Näiden saarnaajaveljien luonteenominaisuudet olivat erilaiset, kuten Jeesuksen Kristuksen apostolienkin. (Luuk. 9:54; Joh. 20:24, 25; 21:7, 8) ”Veli Thorn oli mitä lempeäluontoisin, erittäin siisti pukinpartainen pieni mies”, kertoo Grant Suiter ja lisää: ”Saarnaajaveljet olivat erittäin siistejä ... Mikä vielä tärkeämpää: he auttoivat kuulijoita kehittämään uskoa Jumalan sanaan.” Kun Harold B. Duncan tapasi ensi kerran veli Thornin, ”se teki minuun rakkaan ja pysyvän vaikutuksen”. Veli Duncan sanoo: ”Hän puhui ryhmälle niin kuin isä, joka antaa rakkaudellisia ja helliä neuvoja pojilleen ja tyttärilleen ja pojanpojilleen, ikään kuin vanhan ajan patriarkka.”

Grace A. Estep muistelee: ”Veli Hersee rakasti musiikkia, ja kun meidät lapset oli laitettu vuoteisiin, äiti soitti pianoa, isä viulua ja veli Hersee lauloi hengellisiä laulujamme ... Muista, jotka tunsimme ja joita rakastimme niin suuresti, – sellaisia olivat veli [Clayton J.] Woodworth, veli Macmillan ja muut, joiden elämä oli niin hieno esimerkki kestävyydestä – me tunsimme erikoista kiintymystä veli Van Amburghiin. Hän oli niin ylitsepursuavan lempeä ja helläsydäminen ’rakkaita’ kohtaan, että se pani minut usein miettimään, millainen rakkaan apostoli Johanneksen on täytynytkään olla.”

Ethel G. Rohner sanoo muistellessaan sitä aikaa, jolloin hän oli nuori tyttö ja saarnaajaveljet asuivat hänen kotonaan: ”He olivat aina kiinnostuneita meistä nuorista – sisarestani ja myös veljestäni. Me iloitsimme aina heidän vierailuistaan. Nuorena tyttönä minua vähän pelotti heidän vähäeleinen luottavaisuutensa ja uskonsa – kun he omaksuivat kaiken Jehovan tahtona. He antoivat totisesti meille nuorille erinomaisen esimerkin kristillisestä lujuudesta ja uskosta.”

Monet saarnaajaveljet voittivat epäilemättä uskonveljiensä kiintymyksen myös siksi, että he olivat ”kuin kotonaan” vierailunsa aikana. ”Mikä teki vierailun niin miellyttäväksi?” kysyy Mary M. Hinds. Hän vastaa: ”Kun oli vaihdettu tervehdykset, saarnaajaveli  kyseli isältä esitelmistä, oliko tällä kysyttävää Vartiotornin kirjoituksista, miten asiat edistyivät pienessä kaupungissa, onko kukaan ilmaissut kiinnostusta viime vierailun jälkeen ja teki muita tavanomaisia kysymyksiä. Hetkeksi hän kiinnittää huomionsa meihin lapsiin (meitä on nyt kolme) ennen kuin hän vetäytyy huoneeseensa. ’Eikö hän ole mukava! Hän puhuu meille!’ Me olemme innoissamme ja olemme saaneet hyvän alun nauttiaksemme jokaisesta minuutista hänen vierailunsa aikana, joka tavallisesti kesti päivän tai kaksi. Mahdollisesti se oli Benjamin Barton, joka antoi minulle Chatauqua Laken konventista vuonna 1910 tuomansa kuvapostikortin, jonka taakse hän oli liimannut kuvansa. Tai kenties veli J. A. Bohnet on tehnyt veljelleni leijan ja auttaa häntä sen lennättämisessä. ... Veli A. H. Macmillan varaa aikaa lähteäkseen meidän kanssamme maissipellolle, jossa hän valitsee kuusi kaunista maissin tähkää päivällistään varten.”

”Joillakin saarnaajaveljillä oli henkilökohtaiset erikoisuutensa, jotka tietenkin pantiin merkille”, myöntää Harold P. Woodworth, ”mutta heillä oli myös merkittäviä ominaisuuksia – pyhän hengen lahjoja, jotka jättivät syvän ja kestävän vaikutuksen.” Sisar Earl E. Newell huomauttaa: ”En tule koskaan, en koskaan, unohtamaan erästä veli Thornin lausuntoa, joka on auttanut minua tähän päivään saakka. Toistan hänen sanansa: ’Aina kun alan ajatella itsestäni suuria, työnnän itseni ikään kuin nurkkaan ja sanon: ”Sinä pieni pölyhiukkanen. Mitä ylpeilemisen aihetta sinulla on?”’” Se on todella huomattava ominaisuus, sillä ”nöyryyden ja Herran pelon palkka on rikkaus, kunnia ja elämä”. – Sananl. 22:4.

Noilla matkustavilla saarnaajaveljillä ei ollut helppoa, kun he kulkivat paikasta paikkaan. Edith R. Brenisen kirjoitti miehensä Edwardin matkoista, joka kerran toimi tässä tehtävässä: ”Joihinkin syrjäkyliin pääsemiseksi oli usein pakko matkustaa junalla, postivaunuilla, kaikenlaisilla vankkureilla ja ratsain. Jotkut noista matkoista olivat hyvin jännittäviä. ... Eräs määränpää oli Klamath Falls tai sen lähiseutu Oregonissa. Päästäkseen sinne hänen täytyi junamatkan jälkeen matkustaa koko yö postivaunuissa. Seuraavana päivänä hän tapasi eräässä pikkukaupungissa veljen, joka oli häntä vastassa nelipyöräisillä vankkureilla. (Mikäli et olisi koskaan nähnyt tai matkustanut sellaisissa, voin kertoa, että kysymyksessä ovat puiset vaunut, jotka on sijoitettu neljälle pyörälle akseleitten varaan ilman minkäänlaisia jousia. Ellei matkustajalla ole ollut selkävaivoja ennen matkaa, hänellä oli niitä varmasti matkan jälkeen.) Pitkän ajon jälkeen he saapuivat vuoristoon veljen farmille, joka sijaitsi kauniissa laaksossa vuoristopuron varrella.”

Millainen tämä saarnaajaveljen vierailu sitten oli? Sisar Brenisen  lisää: ”Pihamaa oli pian täynnä kaikennäköistä ajoneuvoja, jotka toivat ystäviä kaukaa kuulemaan saarnaajaveljeä. Kokous alkoi kolmelta kaksi tuntia kestävällä puheella, minkä jälkeen jokainen sai tehdä kysymyksiä ja niitä oli paljon. He keskeyttivät kokouksen välillä voidakseen nauttia erinomaisen illallisen, jonka sisaret olivat valmistaneet, minkä jälkeen pidettiin toinen kahden tunnin puhe, jota seurasi vielä useampia kysymyksiä.” Sen yön sisaret nukkuivat sisällä ja veljet heinäkasassa. Saarnaajaveljelle oli varattu huone talossa, mutta veli Brenisen halusi mieluummin mennä veljien kanssa heinälatoon. ”Aamu tuli”, sanoo sisar Brenisen, ”ja tukevan aamiaisen jälkeen veli satuloi kolme hevosta, yhden kuormahevosen ja yhden kummallekin veljelle. Päästäkseen junalle, joka veisi veljen seuraavaan määräpaikkaan, heidän täytyi matkustaa noin sata kilometriä aivan erämaan halki lähimmälle rautatieasemalle. Vähän myöhemmin Edward sai kirjeen sisarelta, joka kertoi menneensä kohta heidän lähtönsä jälkeen heinälatoon hakemaan tyynyä, jossa oli vieläkin Edwardin pään jättämä painauma. Kun hän otti sen, niin sen alla oli suuri kalkkarokäärme kerälle kääriytyneenä. Ilmeisesti se oli nauttinut hänen päänsä lämmöstä. Käärme oli hyvin närkästynyt häiriöstä ja ilmaisikin sen. Joidenkin asiain suhteen tietämättömyys voi useinkin olla hyödyksi!”

Entä saarnaajaveljien puheet? Millaisia ne olivat? Eräästä saarnaajaveljestä, veli Toutjianista, sanoo Ray C. Bopp: ”Tuo veli oli opettaja. Hän opetti havainnollisesti. ... [Hänellä oli] pienoismalli autiomaassa olleesta tabernaakkelista, ja sen hän asetti pöydälle. Pyhä, kaikkeinpyhin, esipiha polttouhrialttareineen ja vesialtaineen oli ympäröity noin kymmenen senttiä korkealla kangasaitauksella, joka riippui kuin verho pienissä metallitangoissa. Oikeisiin viittoihin puetut pappien pienoismallit oli sijoitettu asianmukaisiin paikkoihinsa, ja niitä siirreltiin sen mukaan kuin ne suorittivat tehtäviään ... [veli Toutjianin] selostaessa jokaista palvontatekoa ja sen profeetallista merkitystä Tabernaakkelivarjoja-kirjan perusteella.”

”Esitelmä kuului aina ohjelmaan”, kertoo Mary M. Hinds, ”ja usein saarnaajaveljet puhuivat ’kartasta’ selittäen ’hallituksia’ ja ’ajanjaksoja’, jotka siihen oli merkitty. Ainakin yhdellä veljellä M. L. Herrillä oli kuvin havainnollistettu puhe. Käyttämällä varjokuvia (kuultokuvia) hän sai puheensa pikku Ruutin heräämään eloon ylösnousemuksen avulla. Niin, elinikäisen vaikutuksen tekivät meihin nämä veljet, jotka olivat tämän kasvavan järjestön päätoimiston sekä Vartiotornin eristettyjen tilaajien ja perustettujen ’ekleesioiden’ välisenä yhdyssiteenä.” Ollie Stapleton ilmaisee omat tunteensa sanoen: ”Nuo vierailut olivat hengellisen rakentamisen ja opettamisen tilaisuuksia, ja ne auttoivat meitä työskentelemään kiinteämmin Jehovan järjestön yhteydessä.”

 LAAJENNUSTA PAKANAIN AIKOJEN LOPUN LÄHESTYESSÄ

Kun raamatuntutkijat havaitsivat olevansa 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, he olivat tietoisia siitä, että kansoille varattu aika oli kulumassa umpeen. Jumalan kansa oli kauan odottanut 2520 vuotta kestäneiden pakanain aikojen päättyvän vuonna 1914. (Luuk. 21:24) Nyt se oli enää muutaman lyhyen vuoden päässä, ja C. T. Russell valmistautui perusteelliseen maailmanlaajuiseen kampanjaan todistuksen antamiseksi kansoille. Mutta sellaista laajamittaista kansainvälistä työtä varten Alleghenyn Raamattutalo oli aivan liian pieni.

Sen tähden muutamia Vartiotorni-seuran edustajia, joihin kuului mm. J. F. Rutherford (silloinen lainopillinen neuvonantaja), lähetettiin vuonna 1908 New Yorkin kaupunkiin. Miksi? Varaamaan sopivimmat toimitilat, jotka Russell itse oli valinnut jo aikaisemman matkansa aikana. Tämän he tekivät ostamalla vanhan ”Plymouth-Beetelin” Hicks Street 13–17:stä Brooklynista New Yorkista. Se oli lähetysrakennus, joka oli valmistunut vuonna 1868 lähellä olevaa Plymouthin kongregationalistikirkkoa varten, missä Henry Ward Beecher kerran toimi pastorina. Seuran lähetystö osti myös Beecherin vanhan nelikerroksisen ruskeatiilisen pappilan Columbia Heights 124:stä, vain muutaman korttelin päästä.

Beecherin entisestä asunnosta tuli pian Seuran yli 30-henkisen päätoimistohenkilökunnan uusi koti, jota kutsuttiin ”Beeteliksi”, joka merkitsee ’Jumalan huonetta’. Uusittu Hicks Streetin rakennus tuli tunnetuksi ”Brooklynin tabernaakkelina”. Sinne sijoitettiin Seuran toimistot ja hieno kokoussali. Tammikuun 31. päivänä 1909 oli 350 henkeä läsnä Seuran uuden päätoimiston vihkiäisissä.

C. T. Russellin työhuone sijaitsi Beetelissä. Alakerrassa oli ruokasali ja siellä pitkä pöytä, jonka ääreen mahtui 44 henkeä. Perhe kokoontui tänne laulamaan laulun, lukemaan ”lupauksen” ja rukoilemaan yhdessä ennen aamiaista. Aterian alussa luettiin raamatunpaikka kirjasta Päivittäistä Taivaallista Mannaa Uskon huonekunnalle, ja sen johdosta keskusteltiin aamiaisen aikana.

Haluaisitko kuulla, millainen oli se lupaus, joka painettiin heidän mieleensä joka päivä? Sen otsikkona on ”Juhlallinen lupaukseni Jumalalle”, ja se kuuluu näin:

”Isämme, joka olet taivaassa, pyhitetty olkoon nimesi. Olkoon sinun valtasi sydämessäni yhä suurempi, ja tapahtukoon sinun tahtosi kuolevaisessa ruumiissani. Luottaen lupaamaasi apuun ja armoon oikeana aikanaan Jeesuksen Kristuksen, Herramme, kautta, teen tämän lupauksen.

 ”Tahdon päivittäin muistaa taivaallisen armoistuimen edessä elonkorjuu-työtä ylimalkaan ja erittäinkin sitä osaa, jossa itse saan olla mukana työskentelemässä, sekä rakkaita työtovereitani Brooklynin ’raamattuhuoneessa’ ja kaikkialla muualla.

”Lupaan, jos mahdollista, vielä huolellisemmin tutkia ajatukseni, sanani ja työni, jotta kykenisin vielä paremmin palvelemaan sinua ja rakasta laumaa.

”Lupaan sinulle, että haluan olla varuillani ja vastustaa kaikkea, mikä kuuluu spiritismiin ja okkultismiin (salaisiin asioihin), ja, muistaen, että on ainoastaan kaksi herraa, vastustan näitä vastustajan ansoja kaikilla hyväksyttävillä tavoilla.

”Lupaan edelleen, allamainittuja poikkeuksia lukuunottamatta, joka aika ja kaikissa paikoissa yksityiselämässäni käyttäytyä toista sukupuolta kohtaan samalla tavalla kuin julkisessa elämässäni – Herran kansan seurakunnan läsnäollessa; ja niin paljon kuin säädyllisyyden mukaan on mahdollista, tahdon välttää kahdenkeskenoloa samassa huoneessa toiseen sukupuoleen kuuluvan henkilön kanssa, jos ei huoneen ovi ole selkiselällään – poikkeukset veljiin nähden: vaimo, lapset, äiti ja luonnolliset sisaret; sisariin nähden: mies, lapset, isä ja luonnolliset veljet.”

Tämän lupauksen esittäminen lakkautettiin myöhemmin Jumalan kansan keskuudessa Beetelissä ja muualla. Siitä huolimatta sen sanoihin sisältyvät korkeat periaatteet ovat yhä järkeviä.

Noin kolmen korttelin päässä Beetelistä sijaitsi Brooklynin tabernaakkeli, omalaatuinen vanha punatiilinen rakennus, jossa oli kaksi kerrosta ja pohjakerros. Siinä sijaitsivat Seuran tavalliset toimistot, latomo, missä Vartiotorni ladottiin, varastohuone sekä myös lähettämö. Toisessa kerroksessa oli 800 hengen kokoussali. Siellä veli Russell puhui säännöllisesti.

Jonkin aikaa Seuran päätoimiston henkilökunta asui suurimmaksi osaksi Columbia Heights 124:ssä. Myöhemmin ostettiin viereinen rakennus Columbia Heights 122:sta, mikä laajensi Beetel-kotia. Vuonna 1911 valmistui talon takaosaan lisärakennus, joka 9-kerroksisena laskeutui jyrkännettä Furman Streetille. Se varasi paljon lisätilaa asuntoihin ja muihin tarpeisiin, mm. uuteen ruokasaliin. Säilyttääkseen omistusoikeuden näihin kiinteistöihin Jehovan palvelijat muodostivat vuonna 1909 yhdistyksen nimeltä People’s Pulpit Association (Kansan saarnastuoliseura), joka nyt tunnetaan New Yorkissa rekisteröitynä Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseurana (Watchtower Bible and Tract Society of New York). Se ja muut Jumalan kansan muodostamat yhdistykset eri maissa ovat kaikki yhteistoiminnassa keskenään ja Jehovan todistajien hallitsevan elimen kanssa.

 ’JEHOVAN SIUNAAMINEN KOKOONTUNEIDEN JOUKKOJEN KESKUUDESSA’

Säännölliset konventit ja muut raamatuntutkijain julkiset kokoontumiset olivat erinomaisia tilaisuuksia ’siunata Jehovaa kokoontuneiden joukkojen keskuudessa’, kuten Jumalan palvelijat olivat tehneet myös menneinä aikoina. (Ps. 26:12, UM) Minkä laatuisia nämä tapahtumat olivat? Katsokaamme!

’Tämän maailmankuulun Auditorium-teatterin, Chicagon suuren oopperan kodin, ylimmällä parvekkeellakaan ei ole yhtään tyhjää tuolia. Katsellessani seitsemän kerrosta alempana olevaa näyttämöä, joka on vielä noin puolen korttelin mitan päässä, mietin olisiko minun pakko heristää korviani kuullakseni. Puheenjohtajan esittelyn jälkeen Charles Taze Russell nousee seisomaan, asettaa vasemman etusormensa oikeaa kämmentänsä vasten ja alkaa puhua luonnollisella äänellä. Hänellä ei ole muistiinpanoja. Mitään koroketta ei ole. Hän liikkuu vapaasti näyttämöllä. Joka sana erottuu selvästi hänen kuvaillessaan pakanain aikojen profeetallista päättymistä ja tuhatvuotiskauden alkamista.’

Näin muistelee Ray C. Bopp. Se on vain yksi esimerkki. Paikka olisi yhtä hyvin voinut olla Lontoon Royal Albert Hall, missä Russell puhui suurille kuulijakunnalle toukokuussa 1910. Taikka se olisi voinut olla New Yorkin kaupungin kuuluisa Hippodrome-teatteri, missä Russell puhui suurelle juutalaiselle kuulijakunnalle sunnuntaina lokakuun 9. päivänä 1910. Tästä puheesta New York American -lehti sanoi lokakuun 10. päivän numerossaan 1910 mm. seuraavaa: ”Eilen iltapäivällä nähtiin Hippodromessa harvinainen näytelmä, kun 4000 heprealaista innokkaasti osoitti suosiotaan pakana-saarnaajalle kuultuaan hänen puheensa heidän omasta uskonnostaan. Puhuja oli pastori Russell, Brooklynin tabernaakkelin kuuluisa johtaja, joka nyt piti varsin epätavallisen jumalanpalveluksen.” Kymmeniä rabbiineja ja opettajia oli läsnä. ”Mitään esivalmisteluja ei ollut”, kirjoitti sanomalehti. ”Pastori Russell marssi pitkänä, suoraryhtisenä ja valkopartaisena poikki näyttämön ilman mitään esittelyä, nosti kätensä ja hänen kaksoiskvartettinsa Brooklynin tabernaakkelista lauloi laulun ’Siionin ilon päivä’.” Kuten kertomus jatkaa, kuulijat lämpenivät vähitellen puhujaa kohtaan. Seurasi suosionosoituksia ja lopulta innokasta vastakaikua. Puheen päätyttyä Russell antoi taas merkin, ja kuoro ”viritti viehättävän omaperäisen Siionin hymnin, ’Meidän toivomme’, joka on yksi omaleimaisen East Side -runoilijan Imberin mestariteoksista”. Mikä vaikutus sillä oli? Lehden selostuksen mukaan tämä: ”Ennenkuulumaton tapaus, kristityt äänet laulamassa juutalaisten hymniä, tuli täydellisenä yllätyksenä. Heprealaiset kuulijat eivät vähään aikaan olleet uskoa korviaan. Kun he sitten  olivat varmat siitä, että kysymyksessä oli heidän oma hymninsä, he huusivat ensin riemusta ja taputtavat käsiään niin myrskyisästi, että musiikki hukkui tuohon pauhuun, ja sitten, toisesta säkeistöstä lähtien, he yhtyivät sadoittain lauluun. Kun innostus pastori Russellin valmistaman dramaattisen yllätyksen johdosta oli saavuttanut huippunsa, hän käveli pois näyttämöltä ja kokous loppui hymnin päättyessä.”

Ajat ovat muuttuneet samoin kuin kristillinen näkemys Raamatun ennustuksista, joiden kerran luultiin soveltuvan meidän päiviemme luonnollisiin juutalaisiin. Jumalalta tulleessa lisääntyneessä valossa hänen kansansa on käsittänyt, että sellaiset sanat ennustavat siunauksia hengelliselle ”Jumalan Israelille”, Jeesuksen Kristuksen voidelluille seuraajille. (Room. 9:6–8, 30–33; 11:17–32; Gal. 6:16) Mutta me olemme tarkastelleet 1900-luvun alkua, ja tilanne oli sellainen siihen aikaan.

Koska veli Russell oli niin laajalti tunnettu ja puhui monissa tilaisuuksissa suurille yleisöjoukoille, sinua voi kiinnostaa, millaista oli kuunnella häntä. ”Kuinka erilainen verrattuna tavalliseen saarnaajaan!” huudahtaa C. B. Tvedt ja lisää: ”Ei paatosta, ei tunteilua. Ei kehotusta parannuksen tekoon, vaan paljon tehokkaampaa ja vaikuttavampaa kuin kaikki nuo yhteensä. Se oli yksinkertaista, rauhallista, luottavaista Jumalan sanan selittämistä, missä raamatunkohta aukaisi toisen, kunnes siitä tuli ikään kuin voimakas magneetti. Tällä tavalla veli Russell piti kuulijakuntansa haltioituneen kiinnostuksen vireillä.” Ralph H. Leffler kertoo, että ennen puhetta Russell kumarsi useita kertoja kauniisti yleisölle. Puhuessaan hän tavallisesti seisoi avoimella lavalla kävellen edestakaisin ja elehtien vapaasti käsillään. ”Hän ei koskaan käyttänyt muistiinpanoja ... vaan puhui aina vapaasti sydämestään” veli Lefflerin mukaan, joka jatkaa: ”Hänen äänensä ei ollut voimakas, mutta se oli harvinaisen kantava. Vaikka hän ei koskaan käyttänyt äänilaitteita (joita ei ollut siihen aikaan), niin suuret ihmisjoukot saattoivat kuulla ja ymmärtää häntä, ja hän piti heitä kuin lumottuina tunnin, kaksi ja joskus kolmekin tuntia yhteen menoon.”

Ihminen ei kuitenkaan ollut tärkeä. Sanoma sen sijaan oli, ja Raamatun totuutta julistettiin suurille joukoille. Tuohon aikaan oli monia päteviä kristittyjä julistamassa hyvää uutista, ja jotkut ihmiset kuuntelivat heidän sanojaan arvostavasti. Tietenkin vastustajiakin oli paljon, ja joskus he yrittivät puolustaa epäraamatullisia näkemyksiään julkisessa väittelyssä Jehovan palvelijoiden kanssa.

Maaliskuun 10. päivänä 1903 tohtori E. L. Eaton, North Avenuen metodistiepiskopaalisen kirkon pappi, haastoi Russellin  kuusipäiväiseen väittelyyn, mikä myöhemmin osoittautui Pittsburghin pappisallianssin yritykseksi asettaa kyseenalaiseksi Russellin oppineisuus ja hänen raamatulliset näkemyksensä. Tämän Alleghenyn Carnegie Hallissa samana syksynä pidetyn väittelyn jokaisesta istunnosta Russell selviytyi kokonaisuuden huomioon ottaen voittajana. Muun muassa hän puolusti Raamatulla kantaansa, jonka mukaan kuolleitten sielut ovat tiedottomia niiden ruumiitten ollessa haudassa ja sekä Kristuksen toisen tulemuksen että tuhatvuotiskauden tarkoitus on kaikkien maan sukukuntien siunaaminen. Russell kumosi myös hyvin voimakkaasti Raamatulla helvetintuliopin. On kerrottu erään papin lähestyneen häntä väittelyn viimeisen istunnon jälkeen ja sanoneen: ”Iloitsen nähdessäni teidän kääntävän paloletkun helvettiä kohti ja sammuttavan tulen.” On kiinnostavaa, että tämän väittelyn jälkeen monista Eatonin seurakunnan jäsenistä tuli raamatuntutkijoita.

Toinen huomattava väittely käytiin 23.–28. helmikuuta 1908 Cincinnatissa Ohiossa C. T. Russellin ja ”Opetuslapsi”-lahkoon kuuluvan L. S. Whiten välillä. Läsnä oli tuhansia. Russell puolusti rohkeasti Raamatun opetuksia, esimerkiksi kuolleitten tiedotonta tilaa kuoleman ja ylösnousemuksen välillä, ja puolusti raamatullisesti kantaansa, että Kristuksen toinen tulemus edeltää tuhatvuotiskautta ja että molempien tarkoitus on kaikkien maan sukukuntien siunaaminen. Hazelle ja Helen Krull olivat läsnä ja kertovat meille: ”Totuuden kauneus ja sopusointu ja hieno raamatullinen todistelu jokaisesta väittelyn aiheesta erottui sekavien ihmisten opetusten jyrkkänä vastakohtana. Yhdessä kohdassa ’vanhin White’, joka oli opposition edustaja ja väittelijä, sanoi epätoivoisena muistavansa erään pajan mainoskilven, missä sanottiin: ’Täällä suoritetaan kaikenlaista kiertämistä ja vääntämistä.’ Rehelliselle totuudenetsijälle se oli kuitenkin näyte ’oikeasta totuuden sanan käsittelystä’ [Russellin osalta; 2. Tim. 2:15], minkä tuloksena oli sopusointu.” Krullin sisaret muistavat Jehovan siunanneen veli Russellia hengellään, niin että hän saattoi esittää totuutta erinomaisesti, ja he sanovat tuota tapausta ’totuuden riemuvoitoksi erheestä’.

J. F. Rutherford otti Vartiotorni-seuran puolesta vastaan erään baptistien väittelyhaasteen, missä heitä edusti J. H. Troy. Se tapahtui huhtikuussa 1915 Trinity Auditoriumissa Los Angelesissa Kaliforniassa 12000 ihmisen ollessa läsnä neljä iltaa kestäneen väittelyn aikana (minkä lisäksi arviolta 10000 jouduttiin käännyttämään takaisin tilanpuutteen vuoksi). Rutherford oli voittoisa puolustaessaan rohkeasti Raamatun totuutta.

Niiden kahdentoista vuoden aikana, jotka seurasivat Eatonin ja Russellin välistä väittelyä, Jumalan palvelijat ottivat vastaan muita väittelyhaasteita, vaikka vastustajat mahdollisesti pelon  vuoksi tavallisesti peruuttivat sopimuksen. C. T. Russell ei itse pitänyt väittelyistä, sillä hän oli tietoinen niiden haitoista kristityille. Englanninkielisessä toukokuun 1. päivän Vartiotornissa 1915 hän osoitti muun muassa, että ’totuudessa olevia sitoo kultainen sääntö ja heidän esitystensä täytyy olla ehdottoman rehellisiä, kun taas mitkään rajoitukset tai hillikkeet eivät näytä sitovan vastapuolta’. ”Millainen väite tahansa”, Russell kirjoitti, ”välittämättä tekstiyhteydestä, välittämättä kultaisesta säännöstä, välittämättä mistään, katsottiin luvalliseksi.” Hän sanoi myös: ”Toimittaja ei omasta puolestaan toivo lisää väittelyjä. Hän ei suosi väittelyjä, koska hän uskoo, että niillä on vain harvoin hyvä vaikutus ja usein ne synnyttävät vihaa, kaunaa, katkeruutta jne. sekä puhujissa että kuulijoissa. Sen sijaan hän haluaa antaa Herran sanan sanoman niille, jotka haluavat kuulla sitä, suullisesti ja painettuna sekä jättää vastustajille sellaisen erheen esitykset, jotka he katsovat sopiviksi ja joiden käyttämiseen heillä on tilaisuus. – Hepr. 4:12.”

Varsinaiset raamatulliset puheet varasivat parempia tilaisuuksia esittää Raamatun totuuksia, ja C. T. Russell puhui usein suurille yleisöjoukoille. Esimerkiksi vuosina 1905–1907 hän matkusteli laajalti Yhdysvalloissa ja Kanadassa erikoisjunassa tai erityisessä junanvaunussa ja piti yhden päivän konventtisarjoja. Hänen esitelmänsä aiheena oli silloin ”Helvettiin ja takaisin”. Tämä puhe, missä kuvailtiin humoristisesti mielikuvituksellista matkaa helvettiin ja takaisin, pidettiin täpötäysille huoneille kummankin maan lähes kaikissa suurissa kaupungeissa. Louise Cosby muistelee, miten Russell lupautui pitämään tämän puheen Lynchburgissa Virginiassa, ja hän sanoo: ”Isäni teetti suuria ilmoituksia, joissa mainostettiin tätä puhetta, ja sai luvan laittaa niitä raitiovaunujen etuosaan. Se oli varsin huvittavaa ja ihmiset kysyivät: Jos tämä vaunu vie meidät helvettiin, tuoko se meidän myös takaisin?”

Myös C. T. Russellin ulkomaanmatkoilla olivat raamatulliset puheet huomattavana piirteenä. Vuonna 1903 hän teki toisen matkansa Eurooppaan ja puhui yleisölle monissa eri kaupungeissa. Sitten joulukuusta 1911 maaliskuuhun 1912 Russell teki seitsenmiehisen komitean puheenjohtajana maailmanympärimatkan matkustaen Havaijiin, Japaniin, Kiinaan, Etelä-Aasian läpi Afrikkaan, sieltä Eurooppaan ja takaisin New Yorkiin. Matkan aikana tutustuttiin kristikunnan ulkomaiseen lähetystyöhön, monia puheita pidettiin ja näin levitettiin totuuden siementä, joka aikanaan saattoi hedelmälliseen toimintaan voideltujen kristittyjen ryhmiä maapallon kaukaisilla alueilla. Tämän maailmanympärimatkan lisäksi C. T. Russell kävi säännöllisesti Euroopassa ja matkusti laajalti kaikkialla Pohjois-Amerikassa ”konventtimatka”-erikoisjunissa monien työtovereittensa seuraamana.

 ”KONVENTTIJUNASSA”

Ennen pitkää C. T. Russellia pyydettiin yhä enemmän esiintymään henkilökohtaisesti. Täyttääkseen joitakin puhesopimuksiaan hän matkusti toisinaan erityisessä rautatien ”konventtivaunussa” pienen ryhmän seuratessa häntä. Suurempiakin ryhmiä järjestettiin kuitenkin ns. ”konventtijuniin”. Kerrankin Russellin matkaseurueeseen kuului 240 henkeä. Useita rautatievaunuja oli liitetty yhteen, ja seurue matkusti kaupungista toiseen ennalta valmistetun suunnitelman mukaan. Kun he saapuivat johonkin kaupunkiin, Russellin apulaiset mainostivat esitelmän levittämällä jakeluilmoituksia. Kokouksessa he tervehtivät ihmisiä, ottivat kiinnostuneiden nimet ja osoitteet sekä mahdollisuuksien mukaan kävivät heidän luonaan ja perustivat seurakuntia. Näiden ”konventtijunien” käyttö ei ollut harvinaista vierailtaessa Yhdysvaltojen ja Kanadan suurissa kaupungeissa.

Miksi emme nousisi ”konventtijunaan” ja matkustaisi onnellisen kristittyjen ryhmän kanssa? Kesäkuussa 1913 tilattiin erikoisjuna yli 200 raamatuntutkijalle, jotka seurasivat C. T. Russellia Chicagosta Illinois’sta matkalle, joka vei heidät Texasiin, Kaliforniaan, Kanadaan ja sitten konventtiin, joka pidettiin Madisonissa Wisconsinissa ja jonka aikana poikettiin myös Rockfordissa Illinois’ssa. Malinda Z. Keefer kertoo tästä joitakin yksityiskohtia: ”Junamme oli määrä lähteä Dearbornasemalta Wabashin rautatietä kesäkuun 2. päivänä kello 12. Ystävät alkoivat saapua noin kello kymmeneltä, ja ne olivat onnellisia ja jännittäviä hetkiä, kun tapasin vanhoja ystäviä, joita en ollut nähnyt pitkiin aikoihin, ja sain tutustua uusiin. Pian me kaikki käsitimme kuuluvamme yhteen suureen perheeseen. ... ja juna oli kuukauden meidän kotimme.”

Vihdoin koittaa lähdön hetki. ”Kun juna lähti liikkeelle asemalta 8000 mailia [noin 13000 km] pitkälle matkalleen”, sisar Keefer jatkaa, ”saattamaan tulleet ystävät lauloivat ’Siunattu olkoon yhdysside’ ja ’Herra olkoon tiellä kanssasi, kunnes taasen kohdataan’ heiluttaen hattujaan ja nenäliinojaan koko ajan, kunnes katosimme heidän näköpiiristään, ja me olimme aloittaneet ikimuistoisen matkamme. Otimme mukaan joitakin ystäviä St. Louisista, Missourista, ja vielä muutamia muualta, kunnes meitä oli lopulta 240. Veli Russell liittyi seuraamme Hot Springsissä Arkansasissa, missä kahdeksanpäiväinen konventti oli meneillään.”

Se oli todella hengellisesti rakentava matka. Sisar Keefer sanoo: ”Matkan jokaisessa pysähdyspaikassa pidettiin konventti – useimmat olivat kolmipäiväisiä ja me viivyimme yhden päivän jokaisessa konventissa. Näissä pysähdyspaikoissa veli Russell piti kaksi puhetta, yhden ystäville iltapäivällä ja toisen yleisölle illalla aiheesta ’Haudan takana’.” Omista matkavaikutelmistaan sisar  Keefer sanoo: ”En voi sanoin ilmaista, miten suuresti arvostin koko matkan ajan ystävien seuraa sekä niitä hengellisesti rakentavia puheita ja ohjeita, joita tuolla matkalla sain. Olen kiitollinen Jehovalle siitä, että minulla on ollut tällainen etu.”

Noissa Jumalan kansan varhaisissa konventeissa oli piirteitä, jotka erosivat hiukan nykyisistä. Ottakaamme esimerkiksi ”rakkaudenateria”. Mikä se oli? Muistellessaan tätä varhaisten konventtien piirrettä J. W. Ashelman kertoo: ”Jotkin tavat, jotka eivät olleet tarpeellisia ja joista on luovuttu, näyttivät olevan siunaukseksi siihen aikaan, kuten se, että puhujat asettuivat riviin lavan eteen pitäen tarjottimilla olevia leipäkuutioita tarjolla, kun yleisö kulki heidän ohitseen jonossa, nautti leipää ja pudisti jokaisen puhujan kättä ja kaikki lauloivat yhdessä ’Siunattu olkoon side, joka yhdistää sydämemme kristillisessä rakkaudessa’.” Sitä se oli – ”rakkaudenateria”. Ja se oli liikuttava kokemus. Edith R. Brenisen tunnustaa suoraan: ”Rakkaus toisiamme kohtaan täytti sydämemme ylitsevuotavana virraten usein ilonkyyneleinä poskillamme. Me emme hävenneet kyyneleitämme emmekä koettaneet salata niitä.”

Varhaiskristityt viettivät joskus ”rakkaudenaterioita”, mutta Raamattu ei kuvaile niitä. (Juud. 12) Jotkut ajattelevat niiden olleen tilaisuuksia, joissa aineellisesti varakkaat kristityt järjestivät pidot, mihin he kutsuivat köyhempiä työtovereitaan. Raamattu ei kuitenkaan velvoita pitämään ”rakkaudenaterioita”, olkoon niiden varhainen luonne ollut millainen tahansa, ja siksi ne eivät ole käytössä tosi kristittyjen keskuudessa nykyään.

UUSI TAPA JULISTAA HYVÄÄ UUTISTA

Raamatuntutkijat olivat hyvin tietoisia Jeesuksen Kristuksen ennustuksesta: ”Ja tämä valtakunnan hyvä uutinen tullaan saarnaamaan koko asutussa maassa todistukseksi kaikille kansoille, ja sitten tulee loppu.” (Matt. 24:14) Kun siis tuo merkittävä vuosi 1914 läheni, niin Jumalan kansa ryhtyi kaikki voimansa ponnistaen rynnistykseen, jolla oli oleva maailmanlaajuiset mittasuhteet – siihen mennessä vertaansa vailla olevaan opetus- ja varoitustyöhön. He ottivat käyttöön uuden uskaliaan menetelmän hyvän uutisen julistamiseksi.

Sanokaamme, että on vuosi 1914. Kuvittele istuvasi satojen muiden ihmisten kanssa pimennetyssä katsomossa. Edessäsi on laaja elokuvakangas. Hämmästykseksesi yleisön eteen ilmestyy lievetakkiin pukeutunut valkopartainen mies, joka alkaa puhua ilman mitään muistiinpanoja. Sinä olet kyllä ollut elokuvissa ennenkin, mutta tämä on erilaista. Mies puhuu ja sinä kuulet hänen sanansa. Tämä ei ole tavallinen mykkäfilmi. Se on sekä  teknisesti että sanomaltaan erikoinen, ja se tekee sinuun syvän vaikutuksen. Entä mies? Hän on Charles Taze Russell. Entä tilaisuus? Se on ”Luomisnäytös”.

C. T. Russell ymmärsi elokuvat tehokkaaksi keinoksi ihmisjoukkojen tavoittamiseksi. Niinpä hän alkoi vuonna 1912 valmistella Luomisnäytöstä. Siitä tuli kahdeksan tuntia kestävä kuulto- ja elokuvaesitys väreineen ja äänineen. Se oli suunniteltu esitettäväksi neljässä osassa. Elokuva vei katsojat luomisesta lähtien kautta ihmiskunnan historian Jumalan maata ja ihmiskuntaa koskevan tarkoituksen huippukohtaan Jeesuksen Kristuksen tuhatvuotishallituksen lopussa. Kuultokuvat ja elokuvat oli tahdistettu puhe- ja musiikkilevyjen kanssa. Siihen mennessä oli suoritettu erinäisiä kokeiluja väri- ja äänielokuvilla, mutta kului vielä vuosia ennen kuin niistä tuli kaupallisesti kannattavia. Vasta vuonna 1922 esitettiin ensimmäinen kokoillan värielokuva. Ja tavallisen elokuvayleisön piti odottaa vuoteen 1927 saadakseen kuulla sekä puhetta että musiikkia kaupallisessa elokuvassa. Mutta Luomisnäytöksestä eivät puuttuneet värit, ei puhuttu sana eikä musiikki. Se oli vuosia aikaansa edellä ja miljoonat näkivät sen ilmaiseksi!

Seura käytti silloisten mittapuiden mukaan omaisuuden, 300000 dollaria (noin 1,2 miljoonaa mk), Luomisnäytöksen valmistamiseen. Ja siihen liittyvästä työstä Russell kirjoitti: ”Jumala verhosi ystävällisesti silmämme näkemästä sitä työn paljoutta, mikä liittyi NÄYTÖKSEEN. Jos olisimme edeltä tienneet, mitä se maksaa ajassa ja rahassa ja millainen kärsivällisyys oli välttämätön sen aloittamiseksi, niin emme olisi koskaan ryhtyneet siihen. Mutta me emme tienneet myöskään etukäteen sitä suurta menestystä, mikä NÄYTÖKSELLÄ oli oleva.” Sitä varten valmistettiin valittuja musiikkilevytyksiä ja 96 puhelevyä. Maailmanhistoriaa kuvaavista hienoista taidekuvista valmistettiin heijastettavia kuvalevyjä, ja satoja uusia maalauksia ja piirroksia oli tehtävä. Kaikki värilliset kuvalevyt ja filmit piti maalata käsin, ja osa tästä työstä suoritettiin Seuran omassa ateljeessa. Ja ajattelehan sitä! Tätä oli tehtävä jatkuvasti, sillä näitä neliosaisia sarjoja valmistettiin ainakin kaksikymmentä, joten oli mahdollista esittää osa näytöksestä määräpäivänä kahdeksassakymmenessä eri kaupungissa.

Mitä tapahtui näyttämön takana Luomisnäytöksen esittämisen aikana? ”Näytös alkoi veli Russellia esittävällä filmillä”, sanoo Alice Hoffman. ”Kun hänen kuvansa ilmestyi kankaalle ja hänen huulensa alkoivat liikkua, gramofoni pantiin pyörimään täsmälleen oikealla hetkellä ja me saimme nauttia hänen äänensä kuulemisesta.”

Kukan aukeneminen ja kananpoikasen hautominen kuuluivat  Luomisnäytös-elokuvan muistettaviin kohtiin. Nämä esimerkit aikavalotuksella otetuista kuvista tekivät todella syvän vaikutuksen katsojiin. ”Samaan aikaan kun näitä kuvia näytettiin”, kertoo Karl F. Klein, ”kuultiin erittäin hienoa taustamusiikkia, sellaisia helmiä kuin Narsissi ja Humoreski.”

Monet muutkin piirteet ovat jääneet mieleen. ”Vieläkin voin nähdä”, sanoo Martha Meredith, ”Nooan ja hänen perheensä menevän arkkiin eläinten kanssa, ja kuvan Aabrahamista ja Iisakista kulkemassa kohti Moorian vuorta, missä Aabrahamin piti uhrata poikansa. Kun katselin miten Aabraham sitoi poikansa alttarille – tämän pojan, jota hän niin suuresti rakasti – puhkesin kyyneliin. Ei ole ihme, että Jehova sanoi Aabrahamia ystäväkseen ... hän tiesi, että Aabraham tottelisi hänen ääntään aina.” – Jaak. 2:23.

Varsinaisen Luomisnäytöksen lisäksi oli myös Heureka-näytöksen varusteita. Yhdet koostuivat 96 puhelevystä sekä musiikkilevyistä. Toisiin kuuluivat sekä levyt että kuultokuvat. Vaikka myöhemmässä Heureka-näytöksessä ei ollut elokuvia, niin sillä oli erinomainen menestys, kun sitä näytettiin harvaan asutuilla seuduilla.

Vuonna 1914 Luomisnäytöstä esitettiin ilmaiseksi kautta Yhdysvaltojen. Se oli hyvin kallista sekä Seuralle että paikallisille raamatuntutkijoille, jotka lahjoittivat rahaa sopivien esityspaikkojen vuokraamiseksi. Niinpä sitä ei esitetty kovin kauan suurille katsomoille. Mutta Luomisnäytös oli tehnyt suurenmoisen työn tutustuttamalla ihmisiä Jumalan sanaan ja tarkoituksiin.

Niinpä eräs henkilö kirjoitti kirjeessään C. T. Russellille seuraavaa: ”Vaimoni ja minä kiitämme totisesti taivaallista Isäämme siitä suuresta ja mittaamattoman arvokkaasta siunauksesta, josta olemme päässeet osallisiksi teidän myötävaikatuksellanne. Kaunis Luomisnäytöksenne sai meidät näkemään totuuden ja omaksumaan sen omaksemme.” Ja Lily R. Parnell kertoo meille: ”Nämä havainnolliset kuvat Jehovan ihmiskuntaa koskevasta tarkoituksesta herättivät kiinnostusta monissa ajattelevissa ihmisissä, niin että seurakunta [Greenfieldissä, Massachusettsissa] kasvoi suuremmaksi, koska ne tekivät Raamatusta elävän kirjan ja osoittivat ajatteleville, minkä kallisarvoisen tiedon Jumalamme oli varannut niiden pelastukseksi, jotka mukautuisivat hänen varauksiinsa.”

Demetrius Papageorge, joka on kauan kuulunut Seuran päätoimiston henkilökuntaan, ei ole todellakaan syyttä sanonut: ”Luomisnäytös oli mestarillisesti suunniteltu, kun otamme huomioon raamatuntutkijain pienen lukumäärän ja suhteellisen vähäiset käyttövarat. Sen takana oli totisesti Jehovan henki!”

 ”HENGESTÄ PALAVAT” KOLPORTEERAAJAT

Monia vuosia ennen vuotta 1914 innokkaat kolporteeraajat – ”hengestä palavat” kristityt miehet ja naiset – olivat alkaneet levittää hyvää uutista laajalti. (Room. 12:11) Kolporteerauspalvelus alkoi vuonna 1881, jolloin englanninkielisessä Siionin Vartiotornissa oli kirjoitus ”Halutaan 1000 saarnaajaa”. Henkilöille, joilla ei ollut heistä riippuvaisia perheitä ja jotka voisivat käyttää ajastaan puolet tai enemmän Herran työhön, ehdotettiin, että he menisivät suuriin tai pieniin kaupunkeihin kolporteeraajina eli evankelistoina. Mitä varten? Vartiotorni sanoi: ”Koettakaa löytää kaikkialta vilpittömät kristityt ... koettakaa tehdä heille tunnetuksi meidän Herramme armon rikkaudet ja Hänen sanansa kauneudet.” Raamatullisia julkaisuja tuli levittää sellaisten henkilöiden käsiin ja kolporteeraajien sallittiin maksaa omat menonsa sillä rahalla, minkä he saivat kirjallisuuden levittämisestä ja hankkimistaan Vartiotornin tilauksista.

Englanninkielinen Siionin Vartiotornin toukokuun numero vuonna 1887 teki joitakin hyviä ehdotuksia kolporteeraajille siitä, mitä he sanoisivat ovilla. Siinä sanottiin myös: ”Olkoon sydämesi avara, täynnä rakkautta Jumalaan ja niihin, joita johdat valoon, täynnä uskoa Jumalaan ja luottamusta hänen lupauksiinsa, täynnä toivoa siitä, että Jumalaa miellyttää käyttää sinua hänen kunniakseen nyt ja vasta.”

Kolporteeraajat tulivat tunnetuiksi siitä, että he halusivat työskennellä ahkerasti Jehovan palveluksessa. Minne ikinä he menivät – kaupunkeihin, kauppaloihin, kukin – heidät huomattiin. Eräs The Gospel Messenger (Evankeliumin sanansaattaja) -nimisen julkaisun kirjoittaja tunsi tarvetta kirjoittaa 1890-luvun lopulla: ”Birminghamin kaupungissa [Alabamassa] työskentelee nyt useita henkilöitä, jotka sanovat olevansa ’lahkolaisuudesta vapaita kristittyjä’. ... He ovat työskennelleet tässä kaupungissa talosta taloon myyden TUHATVUOTISSARASTUSTA ja lisäksi levittäen pikkujulkaisuja. He puhuvat uskonnostaan kaikissa tilanteissa ja saarnaavat sunnuntaisin. He sanovat itseään ’kolporteeraajiksi’. He ovat levittäneet yli kaksituhatta kappaletta kirjojansa tässä kaupungissa. ... Miksi siis me emme voi levittää tällä tavalla omaa kirjallisuuttamme ja Raamatun oppia sellaisena kuin me sen ymmärrämme? Pelkäänpä asian olevan niin, että menetelmämme ovat laimentuneet ja että Jumala antaa meidän vähitellen ymmärtää, että ellemme mene eteenpäin, hän antaa meille takaistuimen.”

”Meillä oli todellakin kolporteeraajia kaupungeissa ja maaseuduilla noina varhaisina päivinä”, kirjoittaa Henry Farnick. Hän muistaa heidät hyvin: ”Joskus he vaihtoivat kirjoja maataloustuotteisiin, kananpoikiin, saippuaan ja mihin tahansa, mitä he saattoivat käyttää tai myydä toisille. Toisinaan he yöpyivät harvaan  asutuilla seuduilla maanviljelijöitten tai karjatilallisten luona ja joskus he nukkuivat jopa heinäsuovissa ... Nämä uskolliset jatkoivat menoaan vuodesta toiseen, kunnes ikä pysähdytti heidät.”

Jehova piti kaiken aikaa erinomaista huolta uskollisista kolporteeraajista, joten heiltä ei todellakaan puuttunut mitään välttämättömyyksiä. (Ps. 23:1) ”Me elimme säästeliäästi niillä korvauksilla, joita saimme kirjallisuuden levittämisestä”, sanoo Clarence S. Huzzey. ”Se vaati uskoa Jehovan rakkaudellisiin varauksiin ja voin rehellisesti sanoa, että me emme koskaan kulkeneet nälkäisinä ja että meillä oli välttämätön suoja ja vaatteet monivuotisen kokoajanpalveluksemme aikana. (Ps. 37:25) Miten ihmeellisesti Jehova antoikaan meille sen, mitä tarvitsimme!”

Elinkustannukset eivät olleet kovin korkeat vuosia sitten, mutta se ei merkinnyt, että kolporteeraajilla olisi ollut varaa olla tuhlaavaisia. Ottakaamme esimerkiksi vuosi 1910. Malinda Z. Keefer muistelee erästä kolporteerausaluetta Council Bluffsissa Iowassa ja kirjoittaa: ”Council Bluffs oli kovaa aluetta, mutta säilyttämällä myönteisen asenteen siellä tuli toimeen. Elinkustannukset olivat paljon alhaisemmat siihen aikaan. Liikkumistapamme (käveleminen) ei maksanut paljoa eikä myöskään ruoka: leipä maksoi 5 senttiä (20 penniä), sokeri 5 senttiä pauna (n. 50 penniä kilo), liha 25 senttiä pauna (n. 2,5 mk kilo) – ja me olimme kovasti iloisia, jos saimme sitä joskus. Huoneenvuokrat olivat kohtuulliset ja raitiovaunumaksut 5 senttiä. Miten erilainen maailma verrattuna 1970-lukuun.”

George E. Hannan aloitti kolporteerauspalveluksen vuoden 1921 lopulla. Elinkustannuksista hän kirjoitti kerran: ”Ruokalaskuni oli 4 dollaria (n. 16 mk) viikossa. Nautin yhden lämpimän aterian päivässä ja kaksi muuta koostui kuivatuista hedelmistä ja vihanneksista, joita sain vaihtamalla niitä kirjallisuuteen. Kun minulta kysyttiin, mitä tekisin, jos minulta rahat loppuisivat, niin vastasin: ’Vain odottaisin ja katsoisin, mitä Jehova tekee hyväkseni.’ Olin kuullut joistakuista, jotka olivat lopettaneet, kun heillä oli enää jäljellä viimeiset 50 dollaria. Oma käsitykseni oli, ettei Jehovan tarvinnut puuttua asiaan vielä silloin, kun jäljellä oli 50 dollaria tai vain 10 tai yksi dollari. Luotin siihen, että hän auttaisi minua selviytymään korkeista elinkustannuksista eikä korkean elintason kustannuksista.”

Entä kulkuneuvot? Charles H. Capen muisteleekin työskennelleensä useissa Pennsylvanian kaupungeissa ”apostolin kyydillä (jalkapatikassa)”. Toiset kolporteeraajat havaitsivat polkupyörän olevan suureksi avuksi. ”Vuosina 1911–1914 kolporteeraajat työskentelivät kaupungeissa siinä Ohion osassa, missä me asuimme”,  kertoo LaRue Witchey ja jatkaa: ”He työskentelivät ahkerasti palveluksessa ajaen pitkiä matkoja polkupyörillään, jotka oli kuormattu täyteen ’Raamatun tutkielmia’.” Kolporteeraajan ensimmäinen polkupyörällä ajo saattoi tietenkin olla melkoinen kokemus.

Ehkä hevonen olisi ollut parempi. Malinda Z. Keefer muistelee hellästi vanhaa Dobbinia. ”Dobbin oli lauhkea hevonen, jota ei tarvinnut koskaan sitoa kiinni. Se odotti minua kun kävin ovilla ja käveli sitten rinnallani seuraavaan paikkaan.”

Kaikki hevoset eivät tietenkään olleet sellaisia kuin vanha Dobbin, kuten kolporteeraaja Anna E. Zimmerman ja Esther Snyder tulivat tietämään. Kuvittele kahta naista vuokratuissa kieseissä, joita veti juuri lännestä lähetetty hevonen. Sisar Zimmerman kertoo meille, että hevonen ”ei päästänyt ketään ohitseen, ei edes junaa, joka kulki ennen vuokratallia monta kilometriä tien suunnassa. Huusin veturinkuljettajalle: ’Seisottakaahan junaanne asemalla, kunnes saamme viedyksi hevosemme vuokratallille.’ Hän vastasi: ’OK. Älkää hätäilkö.’ Hevonen jatkoi laukkaamista niin nopeasti kuin se suinkin pääsi. Saavuimme ehjin nahoin tallille. Tallinomistaja pyyteli anteeksi ja selitti, että hän oli ollut lounastamassa, kun me vuokrasimme hevosen, joka oli annettu tallipojan kesytettäväksi, mutta koska tämä pelkäsi hevosta, hän jätti sen tehtävän minulle.”

Sitten oli auto, jota eräät kolporteeraajat käyttivät myöhempinä vuosina. Hyvin päällystetyt tiet ovat tietenkin tavallisia nykyään melkein kaikkialla Yhdysvalloissa, mutta sellaisia ei ollut vuosikymmeniä sitten. Niinpä automatkoihinkin saattoi liittyä omat ongelmansa. Esimerkiksi kerran ”peitetty kuoppa oli niin suuri ja täytemaa niin pehmeää, että auto äkkiä upposi siihen akseleitaan myöten”, kirjoittavat Hazelle ja Helen Krull. ”Ahkerassa käytössä ollut lapiomme ei riittänyt tämän pulmallisen tilanteen selvittämiseen”, he muistelevat. ”Eräs ystävällinen naapuri tarjosi meille muulinsa käytettäväksi, mutta sen lisäksi me haimme tien reunoilta puunrankoja, pölkkyjä ja oksia nostaaksemme niillä syvälle vajonnutta perää. Edessä oli siis muulivoimaa, keskellä konevoimaa ja perässä tarmokasta työntövoimaa, ja monien epäonnistuneiden yritysten jälkeen koitti meille kaikille onnellinen hetki, kun auto vihdoin nousi ylös kuopasta. Päivällä oli kuitenkin ilonsakin. Ennen tätä tapausta me olimme tehneet muutamia kiinnostavia käyntejä, joista muutamat olivat kauempana kulkutiestämme, joten ilo tasoitti vastoinkäymisen. Meidän sydämemme rukoili niin usein samalla tavalla kuin Daavid: ’Kuule, Jumala, minun huutoni, huomaa minun rukoukseni.’ – Ps. 61:2.”

Paljon tärkeämpää kuin mitkään kolporteeraajien kohtaamat ongelmat oli heidän saarnaamistoimintansa. Lähtekäämme heidän  mukaansa nyt, kun he käyvät ihmisten kodeissa. William P. Mockridge lähti Vincent C. Ricen kanssa kolporteeraustyöhön vuonna 1906 Schenectadyssa, New Yorkissa. Hän auttaa meitä palaamaan noihin päiviin sanomalla: ”Ensimmäisenä päivänä työskentelin koko päivän levittämättä yhtään mitään ja kuitenkin minua pidettiin tähtimyyjänä. Sinä yönä rukoilin Jehovaa, että hän auttaisi minua karkottamaan mielestäni aineelliset asiat ja opettaisi minua lähestymään ihmisiä nöyrästi ja ystävällisesti, kuten veli Rice, jolla oli aina jotakin iloista sanottavaa jokaiselle, joka tuli ovelle. Pian minä aloinkin levittää monia sidottuja kirjoja käyttämällä Seuran varaamaa tarjousselostusta ... Me otimme tilauksia kolmelle ensimmäiselle [Raamatun tutkielmien] osalle 98 sentin (n. 3,90 mk) tai kuudelle osalle 1,98 dollarin (7,90 mk) korvauksesta. Nämä tilaukset piti toimittaa perille ’maksupäivänä’, tavallisesti kuukauden 1. tai 15. päivänä.”

Huomasitko, että veli Mockridge mainitsi ’tarjousselostuksen’? Kolporteeraajat ja muut raamatuntutkijat käyttivät sitä vuosia osallistuessaan saarnaamistyöhön talosta taloon. Tämä käsitti Tuhatvuotissarastuksen (Raamatun tutkielmien) kuuden osan kannet sidottuina yhteen harmonikan tapaan. Ovella kolporteeraaja levitti sen käsivarrelleen ja piti puheen kunkin kirjan aiheesta. Hän otti vastaan tilauksia ja vei kirjallisuuden myöhemmin.

”Toimituspäivät olivat kovia”, tunnustaa Pearl Wright, ”koska matkalaukullinen kirjoja oli raskas kantamus.” Niin varmasti olikin. Otaksukaamme, että kolporteeraaja sai tilaukset 50:lle Raamatun tutkielmien osalle. Tuo määrä painoi parisenkymmentä kiloa mikä oli raskas kantamus naisille ja monelle miehellekin. Ennen pitkää kuitenkin James H. Cole suunnitteli kaksipyöräisen niklatun lisälaitteen, joka voitiin kiinnittää matkalaukkuun.

Se oli todellinen ’katseenvangitsija’ Anna E. Zimmermanin mukaan, joka kertoo meille: ”Muistan erään tapauksen kolporteerausajaltani Hollidaysburgista, Pennsylvaniasta. Minun oli vedettävä pyörillä oleva matkalaukkuni kaupungin liikekorttelin läpi aamiaistunnin aikana. Pelkäsin sitä, mutta sinne kuitenkin menin vetäen matkalaukkuani rinnallani, kun äkkiä eräs hyvin pukeutunut herrasmies lähestyi minua kohteliaasti takaa ja tarttuen matkalaukkuni kädensijaan kysyi: ’Saisinko kuljettaa tätä vähän matkaa? Haluaisin nähdä, miten se kulkee. Te näytätte selviytyvän siitä vaivattomasti.’ Hän kuljettikin sen läpi koko liikekorttelin, ja minä säästyin siltä vaivalta. Kuulin, että hän oli kaupungin sanomalehden toimittaja.” Seuraavana päivänä paikallisessa sanomalehdessä oli yksityiskohtainen selostus asiasta.

Epäitsekkäin vaikuttimin nämä uskolliset kolporteeraajat työskentelivät  ahkerasti Jehovaan luottaen. Ja heidän ponnistuksensa palkittiin. Seurakuntia muodostui aika ajoin kolporteeraajien aherruksen tuloksena. Syvä tyydytys ja runsaat hengelliset palkinnot olivat heidän osanaan. Edythe Kessler ja hänen sisarensa Clara ryhtyivät iloiten kolporteerauspalvelukseen vuonna 1907. He kävelivät paljon ja kantoivat monia [Raamatun tutkielmien] osia ”toimituspäivänä”. Tietenkin he väsyivät, mutta Edythe puhui nähtävästi uskollisten varhaisten aikojen kolporteeraajien puolesta yleensä sanoessaan: ”Me olimme nuoria ja onnellisia palveluksessa ja iloitsimme saadessamme käyttää voimamme Jahia palvellen.”

’JOKAINEN SINUA VASTAAN VALMISTETTU ASE ON OLEVA TEHOTON’

Kaikkina niinä vuosina, joina uskolliset kolporteeraajat ja muut raamatuntutkijat julistivat innokkaasti hyvää uutista, Saatana Panettelija ei koskaan antanut käsiensä vaipua eikä lakannut yrittämästä heidän murskaamistaan ja tuhoamistaan. Tässä hän olisi onnistunutkin ilman Jumalan suojelusta, josta he pääsivät osallisiksi. (1. Piet. 5:8, 9; Hepr. 2:14) He ymmärsivät, miten tosi Jumalan muinaisina aikoina kansalleen antama lupaus oli: ”Jokainen ase, joka valmistetaan sinun varallesi, on oleva tehoton; ja jokaisen kielen, joka nousee käymään sinun kanssasi oikeutta, sinä osoitat vääräksi.” – Jes. 54:17.

Jeesusta Kristusta vainottiin, ja hänen seuraajansa voivat odottaa samanlaista kohtelua väärän uskonnon harjoittajilta ja yleensä maailmalta. (Joh. 15:20) Joskus Saatanan hyökkäys on kuitenkin tullut sisältäpäin, saanut alkunsa häikäilemättömistä yksilöistä kristillisen järjestön sisällä, noussut tapahtumista, joihin sekaantuneet henkilöt eivät todellakaan ”olleet yhtä meidän kanssamme”. – 1. Joh. 2:19.

Muistettaneen että C. T. Russell erosi 1870-luvulla Herald-lehden julkaisijasta N. H. Barbourista. Hän teki sen, koska Barbour kielsi Raamatun lunastusopin, jota Russell järkkymättä puolusti. Sitten varhain 1890-luvulla eräät järjestöön kuuluvat huomattavat henkilöt koettivät häikäilemättömästi ottaa valvontaansa Vartiotorni-seuran. Salaliittolaiset aikoivat räjäyttää todellisen ”pommin”, jonka tarkoituksena oli tehdä loppu Russellin suosiosta ja hänen asemastaan Seuran presidenttinä. Kypsyttyään lähes kaksi vuotta salaliitto puhkesi vuonna 1894. Valituksen aiheet ja väärät syytökset keskittyivät pääasiallisesti C. T. Russellin epärehelliseksi väitettyyn liiketoimintaan. Jotkin syytöksistä olivat tosiaan kovin pikkumaisia ja paljastivat syyttäjien pohjimmaisen tarkoituksen – C. T. Russellin häpäisemisen. Puolueettomat uskonveljet tutkivat asiat ja havaitsivat Russellin olleen oikeassa. Näin ollen salaliittolaisten suunnitelma ”räjäyttää  herra Russell ja hänen työnsä taivaan tuuliin” epäonnistui täydellisesti. Apostoli Paavalin tavoin veli Russellkin joutui kokemaan vaikeuksia ”valheveljien” taholta, mutta tämä koettelemus tunnistettiin Saatanan suunnittelemaksi eikä salaliittolaisten katsottu tämän jälkeen enää ansaitsevan kristillistä toveruutta. – 2. Kor. 11:26.

C. T. Russellin koettelemukset ja vaikeudet eivät tietenkään päättyneet tähän. Hänen omassa kodissaan syntyi tilanne, joka kosketti häntä hyvin henkilökohtaisella tavalla. Vuoden 1894 vaikeuksien aikana rouva C. T. Russell (entinen Maria Frances Ackley, jonka kanssa Russell oli mennyt avioliittoon vuonna 1879) teki matkan New Yorkista Chicagoon. Matkan varrella hän tapasi raamatuntutkijoita ja puhui heille miehensä puolesta. Koska hän oli kouluja käynyt, älykäs nainen, hänet otettiin tervetulleena vastaan hänen vieraillessaan seurakunnissa tuohon aikaan.

Rouva Russell oli Vartiotorni-seuran johtokunnan jäsen ja toimi joitakin vuosia sen sihteerinä ja rahastonhoitajana. Hän kirjoitti myös säännöllisesti Siionin Vartiotornin palstoille ja oli jonkin aikaa lehden toinen toimittaja. Vähitellen hän koetti saada suuremman sananvallan sen suhteen, mitä Vartiotornissa pitäisi julkaista. Sellainen kunnianhimo oli verrattavissa Mooseksen sisaren Mirjamin kunnianhimoon, joka nousi veljeään, Jumalan määräämää Israelin johtajaa, vastaan ja yritti tehdä itsestään huomattavan – mikä menettely johti Jumalan epäsuosioon. – 4. Moos. 12:1–15.

Mikä oli johtanut rouva Russellin asenteen muodostumiseen? ”En ollut tietoinen siitä silloin”, C. T. Russell kirjoitti vuonna 1906, ”mutta myöhemmin sain tietää, että salaliittolaiset yrittivät kylvää epäsovun siemeniä vaimoni sydämeen liehakoimalla, vetoamalla ’naisten oikeuksiin’ jne. Mutta kun isku tuli [vuonna 1894], säästyin Herran kaitselmuksesta siltä nöyryytykseltä, että olisin nähnyt vaimoni noiden salaliittolaisten joukossa. ... Kun tilanne alkoi rauhoittua, ajatukset ’naisten oikeuksista’ ja henkilökohtainen kunnianhimo alkoivat jälleen nousta etualalle, ja minä huomasin, että rouva Russellin toimelias kampanja minun puolestani ja se erittäin sydämellinen vastaanotto, minkä hän sai rakkailta ystäviltä siihen aikaan kautta koko matkan ... oli vahingoittanut häntä lisäämällä hänen omanarvontuntoaan. ... Vähitellen hän tuli nähtävästi siihen tulokseen, että VARTIOTORNIN palstoille ei kelvannut mikään muu kuin se mitä hän oli kirjoittanut, ja hän kiusasi minua jatkuvasti ehdottamalla muutoksia kirjoituksiini. Tulin tuskallisen tietoiseksi tästä voimistuvasta mielentilasta, joka oli niin vieras sille nöyryydelle, joka oli hänelle ominainen ensimmäiset kolmetoista onnellista vuotta.”

 Rouva Russell muuttui yhä vähemmän yhteistoiminnalliseksi ja kireät suhteet jatkuivat. Vuoden 1897 alkupuolella hän kuitenkin sairastui, ja hänen miehensä uhrasi paljon huomiota hänelle. Tämän hän teki iloiten ja hänestä tuntui, että hänen ystävällinen huolenpitonsa liikuttaisi hänen vaimonsa sydäntä ja elvyttäisi sen entiseen rakkaudelliseen ja hellään tilaansa. Mutta kun rouva Russell parani, hän kutsui komitean koolle ”nimenomaisena tarkoituksenaan saada veljet neuvomaan minua siten, että hänellä oli yhtä suuri oikeus VARTIOTORNIN palstoihin kuin minullakin ja että minä tein väärin häntä kohtaan, kun en suonut hänelle hänen haluamiaan vapauksia”, C. T. Russell kirjoitti. Asiat kehittyivät kuitenkin sellaisiksi, että komitea ilmoitti hänelle, ettei heillä eikä muilla ollut oikeutta puuttua siihen, miten hänen miehensä johti Vartiotornia. Ydin siitä mitä rouva Russell sanoi, oli se, että vaikka hän ei voi olla samaa mieltä komitean kanssa, hän yrittää katsoa asioita heidän näkökulmastaan. Russell kertoi edelleen: ”Pyysin häntä heidän läsnä ollessaan lyömään kättä päälle. Hän epäröi, mutta ojensi minulle lopulta kätensä. Sanoin sitten: ’Etkö suutelisi minua nyt, rakkaani, osoitukseksi jossakin määrin tapahtuneesta mielenmuutoksestasi, jota olet ilmaissut?’ Taas hän epäröi, mutta lopulta hän suuteli minua ja ilmaisi muutenkin uudistunutta kiintymystä komiteansa läsnä ollessa.”

Russellit siis ’suutelivat ja sopivat’. Myöhemmin rouva Russellin pyynnöstä hänen miehensä järjesti viikoittaisen kokouksen ”Alleghenyn kirkon sisarille” rouva Russellin toimiessa johtajana. Tämä johti lisävaikeuteen, herjaavien juorujen leviämiseen C. T. Russellista. Mutta tämäkin vaikeus selvitettiin.

Vähitellen kasvava kauna sai kuitenkin rouva Russellin katkaisemaan suhteensa Vartiotorni-seuraan ja mieheensä. Mitään ilmoittamatta hän erosi hänestä vuonna 1897 lähes kahdeksantoista vuotta kestäneen avioliiton jälkeen. Melkein seitsemän vuotta hän asui erossa C. T. Russellin huolehtiessa siitä, että hänellä oli erillinen koti, ja ylläpitäessä häntä myös rahallisesti. Kesäkuussa 1903 rouva Russell jätti Pennsylvaniassa sijaitsevan Pittsburghin siviilituomioistuimeen laillisen asumuseroanomuksen. Huhtikuussa 1906 juttu tuli tuomari Collierin ja valamiehistön käsiteltäväksi. Lähes kaksi vuotta myöhemmin maaliskuun 4. päivänä 1908 julkaistiin päätös nimeltä ”Avioero”. Päätöksen sanamuoto on seuraava: ”Täten määrätään, tuomitaan ja säädetään, että Maria F. Russell, kantaja, ja Charles T. Russell, vastaaja, erotetaan aviollisesta yhdyselämästä (kirjaimellisesti: vuoteesta ja ruokakunnasta).” Sanonta ”erotetaan aviollisesta yhdyselämästä” on sekä tuomiopäätöksen sanamuoto että oikeuden sihteerin yhteenveto. Tämä oli laillistettu asumusero eikä mitään ehdotonta avioeroa koskaan ollut, kuten jotkut ovat erheellisesti  väittäneet. Eräs lakiasiain sanakirja (Bouvier’s Law Dictionary, julk. Banks-Baldwin Law Publishing Company vuonna 1940) määrittelee toimenpiteen ”osittaiseksi tai ehdolliseksi avioeroksi, jolla osapuolet erotetaan ja heitä kielletään elämästä tai asumasta yhdessä, sen vaikuttamatta itse avioliittoon. 1 Bl. Com. 440.” (Sivu 314) Sivulla 312 se sanoo, että ”sitä voidaan sopivammin sanoa lailliseksi asumuseroksi”.

C. T. Russell itse ymmärsi täysin, että oikeus ei myöntänyt ehdotonta avioeroa, vaan että kysymyksessä oli laillistettu asumusero. Vieraillessaan vuonna 1911 Irlannin-matkallaan Dublinissa häneltä kysyttiin: ”Onko totta, että te olette saanut avioeron vaimostanne?” Russell kirjoitti vastauksestaan: ”’En ole eronnut vaimostani. Oikeuden päätös ei ollut avioero vaan asumusero, jonka myötätuntoinen valamiehistö myönsi selittäen, että me molemmat olisimme onnellisemmat erossa toisistamme. Vaimoni syytti minua julmuudesta, mutta ainoa todistettu julmuus oli se, että kerran kieltäydyin suutelemasta häntä, kun hän pyysi sitä.’ Vakuutin kuulijoilleni, että kiistin julmuutta koskevan syytöksen ja sanoin uskovani, että mies ei ole koskaan paremmin kohdellut ketään naista. Suosionosoitukset ilmaisivat kuulijoiden uskoneen vakuutuksiini.”

Merkittävää tässä yhteydessä on myös se, mitä tapahtui C. T. Russellin hautajaisissa Pittsburghissa vuonna 1916. Anna K. Gardner, jonka muistelmat ovat samanlaiset kuin muiden läsnäolijoiden, kertoo meille siitä: ”Juuri vähää ennen Carnegie Hallissa tapahtunutta toimitusta sattui sellaista, mikä kumosi veli Russellista lehdessä kerrotut valheet. Sali täyttyi jo paljon ennen toimituksen alkua ja siellä oli hyvin hiljaista, ja silloin nähtiin suruharsoon pukeutuneen hahmon kulkevan käytävää pitkin arkun luo ja laskevan sille jotakin. Ensimmäiseltä yläriviltä saattoi nähdä, mitä se oli – kimppu kieloja, veli Russellin lempikukkia. Siihen oli kiinnitetty nauha, jossa luki: ’Rakkaalle miehelleni.’ Tuoja oli rouva Russell. He eivät olleet koskaan olleet avioerossa, ja tämä oli julkinen tunnustus siitä.”

Voidaan vain kuvitella, millaista sydänsurua ja tunneperäistä rasitusta C. T. Russellin perhevaikeudet aiheuttivat hänelle. Eräässä päiväämättömässä käsinkirjoitetussa kirjeessä rouva Russellille heidän aviollisten vaikeuksiensa eräässä vaiheessa hän kirjoitti: ”Kun saat tämän kirjeen, on kulunut tasan viikko siitä, kun jätit hänet, jota lupasit Jumalan ja ihmisten edessä rakastaa ja totella ja palvella ’myötä- ja vastoinkäymisissä, kunnes kuolema teidät erottaa’. On varmasti totta, että ’kokemus on ihmeellinen opettaja’. Vain se saattoi saada minut uskomaan sellaista sinusta, josta voin vilpittömästi sanoa, että yhteen aikaan ei voinut olla rakastavampaa ja uskollisempaa auttajaa.  Jos olisit ollut toisenlainen, niin olen varma, että Herra ei olisi antanut sinua minulle. Hän tekee kaiken hyvin. Kiitän vieläkin Häntä tästä hänen huolenpidostaan minua kohtaan ja muistelen mielihyvää tuntien sitä aikaa, jolloin suutelit minua ainakin kolmekymmentä kertaa päivässä ja sanoit minulle toistuvasti, ettet ymmärrä kuinka voisit elää ilman minua ja että pelkäsit minun kuolevan ensin. ... Ja mietin sitä, että jotkin näistä rakkauden ilmauksista tulivat osakseni vain puolitoista vuotta sitten, vaikka rakkautesi oli jo vuotta aikaisemmin ollut vähemmän kiihkeätä – mikä johtui mustasukkaisuudestasi ja epäluuloistasi siitä huolimatta, että vakuutan rakastavani sinua tulisesti ja toistin sitä satoja kertoja ja vakuutan sitä yhä.”

Russellista tuntui, että suuri Vastustaja oli silloin saanut ”hyvin lujan otteen” hänen vaimostaan. Hän sanoi: ”Olen rukoillut vilpittömästi Herraa puolestasi”, ja hän koetti myös auttaa häntä. Hän kirjoitti mm.: ”En halua kuormittaa sinua kertomalla surustani enkä yritä herättää sinussa myötätuntoa kuvailemalla tunteitani, kun silloin tällöin törmään pukuihisi ja muihin tavaroihisi, jotka tuovat elävästi mieleen sinut sellaisena kuin olit ennen – niin täynnä rakkautta ja myötätuntoa ja auttamishalua – Kristuksen henkeä. Sydämeni huutaa: ’Kunpa olisin saanut haudata hänet noina onnellisina aikoina tai hän olisi haudannut minut.’ Mutta ilmeisesti koetukset ja vaikeudet eivät olleet edenneet vielä kyllin pitkälle ... Voi! Harkitse rukouksessa mitä sanon. Ja ole varma siitä, että suruni säälimätön tuska, sen katkeruus ei johdu omasta yksinäisyydestäni jäljellä olevan elontaipaleeni aikana, vaan sinun lankeemuksestasi, rakkaani, sinun iankaikkisesta vahingostasi, sikäli kuin minä voin nähdä.”

EI MORAALITON

Ikään kuin Russellin aviollisten vaikeuksien aiheuttama rasitus ei olisi ollut kylliksi, hänen vihollisensa alentuivat esittämään törkeitä syytöksiä häntä vastaan väittäen häntä moraalittomaksi. Nämä tahalliset vääristelyt keskittyivät ns. ”maneetti”-tarinan ympärille. Rouva Russell todisti oikeudessa huhtikuussa 1906 erään tietyn neiti Ballin kertoneen hänelle, että C. T. Russell oli kerran sanonut: ”Minä olen niin kuin maneetti (kala). Uiskentelen siellä ja täällä. Kosken tähän ja tuohon ja jos nainen ilmaisee vastakaikua, otan hänet luokseni, ja ellei ilmaise, ajaudun toisten luo.” Todistajanaitiossa C. T. Russell kiisti jyrkästi ”maneetti”-tarinan, ja kaikki sitä koskeva aineisto poistettiin oikeuden pöytäkirjasta, ja ohjeissaan valamiehistölle tuomari sanoi: ”Tällä pienellä välikohtauksella perheessä olleen tytön kanssa on lähinnä häpäisytarkoitus, eikä sillä ole mitään tekemistä jutun kanssa.”

 Kyseinen tyttö tuli Russelleitten tykö vuonna 1888 noin kymmenvuotiaana orpona. He suhtautuivat häneen kuin omaan lapseensa, ja tämä antoi sekä herra että rouva Russellille hyvänyön suukon joka ilta ennen nukkumaanmenoa. (Oikeuden pöytäkirja, sivut 90 ja 91) Rouva Russell todisti väitetyn välikohtauksen sattuneen vuonna 1894, jolloin tämä tyttö on voinut olla korkeintaan 15-vuotias. (Oikeuden pöytäkirja sivu 15) Sen jälkeen rouva Russell asui miehensä kanssa kolme vuotta ja erossa hänestä vielä seitsemän vuotta ennen eroanomuksen arkistointia. Hänen eroa koskevassa kirjelmässään ei tähän asiaan viitata millään tavalla. Vaikka neiti Ball oli silloin elossa ja rouva Russell tiesi hänen asuinpaikkansa, hän ei yrittänyt haastaa häntä todistajaksi eikä esittänyt mitään lausuntoa häneltä. C. T. Russell ei itse voinut haastaa neiti Ballia todistamaan, koska hänellä ei ollut mitään tietoa tai vihjettä siitä, että hänen vaimonsa ottaisi tuollaisen asian esille. Edelleen, kun rouva Russell oli kolme vuotta väitetyn välikohtauksen jälkeen kutsunut koolle komitean, jonka edessä hän ja hänen miehensä keskustelivat tietyistä erimielisyyksistä, tähän ”maneetti”-tarinaan ei kertaakaan edes vihjattu. Erillistä elatusapua koskevan oikeudenkäynnin aikana rouva Russellin asianajaja oli sanonut: ”Me emme esitä syytöstä aviorikoksesta.” Ja sen, että rouva Russell ei todellisuudessa ollut koskaan uskonut miehensä syyllistyneen moraalittomaan käyttäytymiseen, osoittavat oikeuden pöytäkirjat (sivu 10). Rouva Russellin oma asianajaja kysyi häneltä: ”Te ette tarkoita miehenne syyllistyneen aviorikokseen?” Hän vastasi: ”En.”

Koko Charles Taze Russellin perhevaikeuksien ja siihen liittyvien kärsimysten koettelevana kautena Jehova ylläpiti häntä pyhän henkensä avulla. Jumala käytti jatkuvasti Russellia noina vuosina, ei ainoastaan laatimaan aineistoa Siionin Vartiotorniin vaan myös suorittamaan muita tärkeitä tehtäviä ja kirjoittamaan kolme Tuhatvuotissarastuksen (eli Raamatun tutkielmien) osaa. Miten rohkaisevaa tämä on nykyisille kristityille, jotka tekevät Jumalan tahdon monenlaisten vaikeuksien ahdistamina. Erikoisen rohkaisevia Jeesuksen uskollisille voidelluille seuraajille ovat seuraavat Jaakobin sanat: ”Onnellinen on se mies, joka kestää jatkuvasti koettelemuksen, koska hän saa hyväksytyksi tultuaan elämän kruunun, jonka Jehova lupasi niille, jotka alati rakastavat häntä.” – Jaak. 1:12.

IHMEVEHNÄ

C. T. Russellin viholliset eivät käyttäneet ainoastaan hänen perheasioitaan vaan myös muita ”aseita” häntä vastaan. Niinpä hänen vihollisensa syyttivät häntä siitä, että hän myi suuren määrän tavallista vehnää ”ihmevehnänä” perien dollarin paunalta eli 60 dollaria vakalta (noin 10 mk kilolta). He ovat väittäneet Russellin saaneen tästä suunnattoman henkilökohtaisen voiton.  Nämä syytökset ovat kuitenkin täysin perättömiä. Mitkä ovat tosiasiat?

Vuonna 1904 herra K. B. Stoner havaitsi epätavallisen kasvin puutarhassaan Fincastlessa Virginiassa. Se osoittautui harvinaiseksi vehnälajikkeeksi. Kasvissa oli 142 kortta, jotka kaikki päättyivät täysin kypsään vehnäntähkään. Vuonna 1906 hän nimitti sen ”ihmevehnäksi”. Vähitellen muutkin hankkivat ja kasvattivat sitä saaden tavattoman hyviä satoja. Ihmevehnä voitti itse asiassa palkintoja monissa näyttelyissä. C. T. Russell oli suuresti kiinnostunut kaikesta, mikä liittyi siihen Raamatun ennustukseen, jonka mukaan ”erämaa ja hietikko iloitsee, aromaa riemuitsee ja kukoistaa kuin lilja” ja ”maa antaa satonsa”. (Jes. 35:1; Hes. 34:27) Marraskuun 23. päivänä 1907 H. A. Miller, Yhdysvaltain hallituksen maanviljelysassistentti, liitti maatalousministeriön arkistoon lausunnon, jossa hän kiitti herra Stonerin kasvattamaa vehnää. Lehdistö pani merkille lausunnon koko maassa. C. T. Russell kiinnitti huomion siihen ja niinpä hän julkaisi englanninkielisessä maaliskuun 15. päivän Siionin Vartiotornissa 1908 sivulla 86 joitakin sitä koskevia lehdistön huomautuksia ja otteita hallituksen lausunnosta. Sitten hän lopuksi huomautti: ”Jos tämä selostus on puoleksikaan totta, se todistaa jälleen Jumalan kyvystä varata välttämättömyydet sitä aikaa varten, jolloin ’kaikki jälleen kohdallensa asetetaan, mistä Jumala on ikiajoista asti puhunut pyhäin profeettainsa suun kautta’. – Apt. 3:19–21.”

Herra Stoner ei ollut raamatuntutkija eikä C. T. Russellin työtoveri enempää kuin olivat nekään eri henkilöt, jotka suorittivat kokeita ihmevehnällä. Mutta vuonna 1911 Vartiotornin lukijat J. A. Bohnet Pittsburghista Pennsylvaniasta ja Samuel J. Fleming Wabashista Indianasta lahjoittivat Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuralle yhteensä 30 vakkaa (n. 1100 litraa) tätä vehnää ja ehdottivat, että se myytäisiin dollarilla naulalta (n. 10 mk/kg) ja että Seura ottaisi vastaan koko tuoton heiltä tulevana lahjoituksena, joka käytettäisiin Seuran uskonnolliseen työhön. Seura otti vehnän vastaan ja myi sen edelleen ja siitä saatu kokonaishinta oli n. 1800 dollaria. Russell itse ei saanut penniäkään tästä rahasta. Hän vain julkaisi Vartiotornissa lausunnon, missä ilmoitettiin, että vehnä on lahjoitettu ja että sitä on saatavissa dollarin naulahinnasta. Seura itse ei esittänyt mitään omaan tietoon perustuvia väitteitä vehnästä, ja saatu raha käytettiin lahjoituksena kristilliseen lähetystyöhön. Kun jotkut arvostelivat tätä myyntiä, ilmoitettiin kaikille korvauksen suorittaneille, että he saavat rahansa takaisin elleivät ole tyytyväisiä. Vehnästä saatua rahaa vastaavaa summaa säilytettiinkin yhden vuoden ajan tätä tarkoitusta varten. Kukaan ei kuitenkaan vaatinut rahojaan koskaan takaisin. Veli Russellin ja Seuran menettely ihmevehnän suhteen oli täysin avoin ja rehellinen.

Koska Charles Taze Russell opetti totuutta Jumalan sanasta,  häntä vihattiin ja parjattiin, usein uskonnollisen papiston toimesta. Mutta nykyiset kristityt odottavatkin sellaista kohtelua, sillä uskonnolliset vastustajat kohtelivat samalla tavalla Jeesusta ja hänen apostoleitaan. – Luuk. 7:34.

”JEHOVA EI HYLKÄÄ KANSAANSA”

Jehova on uskollinen Jumala. Profeetta Samuel neuvoi Israelin kansaa palvelemaan Jumalaa koko sydämestään ja julisti: ”Suuren nimensä tähden Herra ei hylkää kansaansa, koska Herra on tahtonut tehdä teidät omaksi kansaksensa.” – 1. Sam. 12:20–25.

Raamatuntutkijat havaitsivat tämän pitävän varmasti paikkansa omassa tapauksessaan. Jotkut heidän kokemuksistaan esimerkiksi vuosina 1914–1916 tuottivat heille pettymystä ja surua. Kuitenkin Jehova tuki kansaansa eikä koskaan hylännyt sitä. – 1. Kor. 10:13.

SUURIA ODOTUKSIA

Siihen aikaan oli myös syytä iloon. Vuosia Jumalan kansa oli viitannut eteenpäin vuoteen 1914 vuotena, joka merkitsi pakanain aikojen loppua. Heidän odotteensa eivät tuottaneet pettymystä. 28. päivänä heinäkuuta 1914 syttyi ensimmäinen maailmansota ja kun lähestyttiin lokakuun 1. päivää, yhä useammat kansat ja valtakunnat liittyivät sotaan. Kuten Jehovan kristityt todistajat tietävät Raamatun tutkimisensa perusteella, pakanain maailmanhallinnon keskeytymätön valta päättyi vuonna 1914 Jumalan taivaallisen valtakunnan syntymiseen, jonka kuningas on Jeesus Kristus. (Ilm. 12:1–5) Vuoden 1914 suhteen oli kuitenkin myös muita odotteita. Näistä veli A. H. Macmillan kirjoitti kirjassaan Usko marssilla: ”Muistan hyvin, miten pastori Russell elokuun 23. päivänä 1914 lähti matkalle luoteisvaltioihin, mistä hän jatkoi Tyynenmeren rannikkoa alas etelävaltioihin ja tuli lopulta Saratoga Springsiin (N.Y.). Pidimme siellä konventin 27.–30. syyskuuta. Se oli erittäin mielenkiintoista aikaa, koska muutamat meistä uskoivat tosissaan menevänsä taivaaseen tuon lokakuun ensimmäisellä viikolla.”

Ajatus taivaaseen menosta vuonna 1914 oli voimakas joidenkin raamatuntutkijoiden keskuudessa. ”Käsityksemme oli”, kertoo sisar Dwight T. Kenyon, ”että sota kääntyisi vallankumoukseksi ja anarkiaksi. Sitten jotkut sen ajan voidelluista eli vihkiytyneistä kuolisivat ja heidät kirkastettaisiin. Yhtenä yönä näin unta, että koko ekleesia (seurakunta) oli junassa ja matkusti jonnekin. Ukkonen jylisi ja salamat välähtelivät, ja äkkiä ystävät alkoivat kuolla joka puolella ympärilläni. Minusta se oli ihan oikein, mutta vaikka kuinka koetin, niin minä en pystynyt kuolemaan. Se oli hyvin kuohuttavaa! Sitten minä äkkiä kuolin ja tunsin suurta helpotusta ja tyytyväisyyttä. Kerron tämän  vain osoittaakseni, miten varmoja me olimme siitä, että kaikki mikä liittyy tähän maailmaan, tulisi loppumaan pian ja että ’pienen lauman’ jäännös kirkastettaisiin. – Luuk. 12:32.”

Hazelle ja Helen Krull muistelevat, että keskustelut Beetelin ruokapöydässä usein keskittyivät pakanain aikojen loppumiseen. He kertovat veli Russellin esittäneen usein laajoja huomautuksia kehottaen uskollisuuteen ja selittäen, että aikalaskelmat on tarkistettu ja ne näyttävät yhä täsmällisiltä, mutta myös, että ”jos me odotamme enemmän kuin mihin Raamattu oikeuttaa, meidän täytyy taipua Jehovan tahtoon ja sovittaa mielemme ja sydämemme uskossa hänen tiehensä tarkaten ja odottaen yhä uskollisesti asiaan liittyvien tapahtumien täyttymistä”.

Eräs Saratoga Springsin konventissa vuonna 1914 sattunut välikohtaus valottaa veli Macmillanin näkemystä ”menemisestä kotiin taivaaseen” tuona vuonna. Hän kirjoitti: ”Keskiviikkona (syyskuun 30:ntena) minua oli pyydetty puhumaan aiheesta: ’Kaiken loppu on lähellä – olkaamme siis raittiit, valvokaamme ja rukoilkaamme.’ No niin, joku voisi sanoa, että se oli minun lempiaiheeni. Uskoin itse vilpittömästi, että seurakunta ’kutsuttaisiin kotiin’ lokakuussa. Tuon puheen aikana tein seuraavan onnettoman huomautuksen: ’Tämä voi olla viimeinen yleinen esitelmäni, jonka enää tulen pitämään, koska me menemme pian kotiin.’”

Seuraavana aamuna, 1. lokakuuta 1914, noin viisisataa raamatuntutkijaa nautti ihanasta jokimatkasta Hudson Riverillä höyrylaivalla, joka liikennöi Albanysta New Yorkiin. Sunnuntaina konventtilaisten piti aloittaa ohjelma Brooklynissa, missä konventin oli määrä päättyä. Varsin monet edustajat majoittuivat Beeteliin ja tietenkin päätoimiston henkilökunta oli läsnä aamiaispöydässä perjantaiaamuna, lokakuun 2. päivänä. Kaikki olivat istuutuneet, kun veli Russell saapui. Tavalliseen tapaansa hän sanoi iloisesti: ”Hyvää huomenta kaikki.” Mutta tämä nimenomainen aamu oli erilainen. Sen sijaan, että hän olisi heti istuutunut, hän taputti käsiään ja ilmoitti iloisesti: ”Pakanain ajat ovat päättyneet – niiden kuninkaitten aika on ohi.” ”Miten me taputimmekaan käsiämme!” huudahtaa Cora Merrill. Veli Macmillan myönsi: ”Olimme hyvin kiihtyneitä enkä olisi hämmästynyt, vaikka olisimme tuolla hetkellä alkaneet kohota ylöspäin – merkkinä siitä, että matka taivaaseen on alkanut – mutta mitään sellaista ei tietenkään tapahtunut.” Sisar Merrill lisää: ”Lyhyen tauon jälkeen hän [Russell] sanoi: ’Onko joku pettynyt? Minä en ole. Kaikki tapahtuu täsmälleen määräaikana!’ Jälleen me taputimme käsiämme.”

C. T. Russell esitti joitakin huomautuksia, mutta ennen pitkää A. H. Macmillan joutui huomion kohteeksi. Hyväntuulisesti Russell sanoi: ”Me teemme joitakin muutoksia sunnuntain ohjelmaan. Kello 10.30 sunnuntaiaamuna veli Macmillan pitää  meille puheen.” Kaikki nauroivat sydämellisesti, sillä olihan veli Macmillan juuri edellisenä keskiviikkona pitänyt – kuten hän oli uskonut – luultavasti ”viimeisen yleisen esitelmänsä”. Vuosia myöhemmin A. H. Macmillan kirjoitti tästä: ”Nytpä minulle tulikin kiire löytää jotakin sanottavaa. Valitsin Psalmin 74:9: ’Merkkejämme me emme näe, ei ole enää profeettaa, eikä ole joukossamme ketään, joka tietäisi, kuinka kauan.’ Tämä oli erilaista. Tuossa puheessa koetin osoittaa ystäville, että jotkut meistä olivat ehkä olleet vähän liian hätäisiä ajatellessaan meidän menevän taivaaseen suoraa päätä, vaikka meidän olisi pitänyt ahkeroida Herran palveluksessa, kunnes hän on päättänyt, ketkä hänen hyväksytyistä palvelijoistaan otettaisiin kotiin taivaaseen.”

C. T. Russell itsekin oli varoittanut yksityisistä arvailuista. Esimerkiksi englanninkielisessä joulukuun 1. päivän Vartiotornissa 1912 hän kirjoitti pakanain aikann lopusta ja sanoi sitten: ”Muistakaamme lopuksi, että me emme vihkiytyneet [antautuneet] lokakuuhun 1914, emme lokakuuhun 1915 emmekä mihinkään muuhunkaan ajankohtaan saakka, vaan ’kuolemaan asti’. Jos Herra on jostakin syystä sallinut meidän laskea väärin ennustukset, niin aikain merkit vakuuttavat meille, että virhelaskelmat eivät voi olla kovin suuria. Ja jos Herramme armo ja rauha on kanssamme tulevaisuudessa kuten se on ollut menneisyydessä, me saamme hänen lupauksensa mukaan iloita yhtä paljon menemisestä tai jäämisestä minä aikana tahansa ja olla hänen palveluksessaan joko tällä puolen esiripun tai tuolla puolen [maan päällä tai taivaassa] niin kuin Mestariamme parhaiten miellyttää.”

Jo silloin kun ratkaiseva vuosi 1914 alkoi, Russell kirjoitti Vartio-Tornissa (engl. 1.1.; suom. 1.2.1914): ”Me emme voi lukea aikaa koskevia raamatunkohtia samalla eittämättömällä varmuudella kuin oppia koskevat osat Raamatusta; sillä aika ei ole niin määrätysti [täsmällisesti] esitetty Raamatusta kuin perusopit ovat. Me vaellamme edelleen uskossa emmekä näkemisessä. Emme ole kumminkaan ilman uskoa ja epäileviä, vaan täynnä uskoa ja odotusta. Jos myöhemmin osoittautuisi, että Seurakunta ei ole kirkastettu lokakuuhun mennessä 1914, niin koetamme tuntea itsemme tyytyväisiksi, oli sitten Herran tahto mikä tahansa.”

Monet raamatuntutkijoista odottivat siis paljon vuodelta 1914. Kuitenkin he olivat saaneet järkeviä neuvoja myös Vartiotornin palstoilla. Varmasti jotkut kristityt odottivat ’menevänsä kotiin’ taivaaseen tuon vuoden syksyllä. ”Mutta”, sanoo C. J. Woodworth, ”lokakuun 1. päivä tuli ja meni – ja vuodet karttuivat tuon päivän jälkeen – ja voidellut olivat yhä täällä maan päällä. Jotkut tulivat katkeriksi ja lankesivat pois totuudesta. Ne, jotka panivat luottamuksensa Jehovaan, näkivät vuoden 1914 todella merkkivuotena – ’lopun alkuna’ – mutta  he ymmärsivät myös, että heidän aikaisempi käsityksensä ’pyhien kirkastamisesta’ oli väärä sellaisena kuin se esitettiin. He käsittivät nyt, että uskollisilla voidelluilla on vielä paljon työtä edessään – ja tuohon ryhmään kuului isäni [Clayton J. Woodworth].”

Pettymykset taivaaseenmenon suhteen vuonna 1914 olivat kuitenkin melko pieniä verrattuina niihin suuriin odotteisiin, jotka toteutuivat tuona vuonna. Vuoden 1914 kuuden ensimmäisen kuukauden aikana ei pakanakansoille tapahtunut mitään, vaikka raamatuntutkijat olivat kauan sitten osoittaneet pakanain aikojen päättyvän sinä vuonna. Siksi uskonnolliset johtajat ja muut pilkkasivat C. T. Russellia ja Vartiotorni-seuraa. Jehova ei kuitenkaan ollut hylännyt kansaansa tai sallinut sen tulla eksytetyksi. Hänen pyhän henkensä voimalla hänen kansaansa kuuluvat jatkoivat todistamistyötään eivätkä odottaneet pakanain aikojen päättymistä ennen kuin tuon vuoden syksyllä. Kun kuukaudet kuluivat, niin jännitys Euroopassa lisääntyi ja vielä valtakunnan sanomaa pilkattiin yhä enemmän. Mutta kun kansa kansan jälkeen joutui kiedotuksi ensimmäiseen maailmansotaan, niin kaikki muuttui. Jehovan kristittyjen todistajien työ tuli huomattavana näkyviin.

Julkisen lehdistön tyypillinen asenteenilmaus ilmestyi sen ajan johtavassa newyorkilaisessa sanomalehdessä The World. Tämän lehden sunnuntailiitteessä elokuun 30. päivältä 1914 oli kirjoitus ”Kaikkien valtakuntien loppu vuonna 1914”, jossa sanottiin mm.:

”Kauhistava sodan puhkeaminen Euroopassa on täyttänyt epätavallisen ennustuksen. ’Kansainväliset Raamatuntutkijat’, jotka parhaiten tunnetaan ”millenisteinä”, ovat julistaneet maailmalle neljännesvuosisadan ajan saarnaajien ja painotuotteiden välityksellä, että Raamatussa ennustettu vihan päivä oli tuleva vuonna 1914. ’Tarkatkaa vuotta 1914!’ on ollut niiden satojen matkustavien evankelistojen huuto, jotka ovat tämän oudon uskon edustajina kulkeneet kautta maan julistaen oppia, että ’Jumalan valtakunta on tullut lähelle’. ...

”Past. Charles T. Russell on se mies, joka on esittänyt tällaista Raamatun selitystä vuodesta 1874 lähtien. ... ’Ottaen huomioon vahvan Raamatun todistuksen’, pastori Russell kirjoitti vuonna 1889, ’pidämme epäämättömänä tosiasiana, että tämän maailman valtakuntien lopullinen loppu ja Jumalan valtakunnan täydellinen perustaminen tapahtuu vuoden 1914 loppuun tultaessa.’ ...

”Mutta omituista oli väittää, että ahdistuksen täytyy saavuttaa huippukohta vuonna 1914. Jostakin kummallisesta syystä, kenties siksi, että past. Russellilla on erittäin rauhallinen, korkeampaa matematiikkaa muistuttava kirjoitustyyli, joka ei ole vähääkään sukua kiihkeälle herätyssaarnaajahengelle, maailma yleensä on tuskin ottanut häntä lukuun. Hänen ’Brooklynin Tabernaakkelissaan’  olevat oppilaat sanovat, että tämä oli odotettavissakin, ettei maailma ole milloinkaan kuunnellut Jumalan varoituksia eikä kuuntelekaan, ennen kuin ahdistuksen päivä on ohitse. ...

”Ja vuonna 1914 syttyy sota, se sota, mitä jokainen on pelännyt, mutta minkä kukaan ei luullut voivan todellisuudessa alkaa. Past. Russell ei sano: ’Enkö minä sitä sanonut’, eikä hän tarkista ennustuksia saadakseen ne sopimaan ajankohtaiseen historiaan. Hän ja hänen oppilaansa tyytyvät odottamaan – odottamaan lokakuuhun, minkä he laskevat olevan vuoden 1914 todellinen loppu.”

On totta, että raamatuntutkijoita ei ”otettu kotiin” taivaaseen lokakuussa 1914, mutta 2520 vuotta kestäneet pakanain ajat päättyivät silloin. Ja kuten Jehovan palvelijat myöhemmin paremmin käsittivät, heillä oli runsaasti työtä tehtävänä tämän ajan jälkeen juuri täällä maan päällä hyvän uutisen saarnaamisessa Jumalan perustetusta valtakunnasta. Ilmeisesti monet tulisivat vielä suhtautumaan suopeasti Raamatun totuuteen. Tästä Russell kirjoitti englanninkielisessä helmikuun 15. päivän Vartiotornissa 1915: ”Eräät seikat viittaavat siihen, että Herralla on suuri työ koko kansalleen, hänen vartioiville pyhilleen, tänä aikana ... On eräitä Herran lapsia, jotka näyttävät olevan sen ajatuksen valtaamia, että ’ovi on suljettu’ ja ettei ole enää tilaisuutta palvella. Heistä tulee täten velttoja Herran työn suhteen. Meidän ei pidä hukata yhtään aikaa uneksien, että ovi on suljettu! On ihmisiä, jotka etsivät totuutta – ihmisiä, jotka istuvat pimeydessä. Ei milloinkaan ole ollut sellaista aikaa kuin nyt. Koskaan eivät niin monet ihmiset ole olleet alttiit kuuntelemaan hyvää sanomaa. Koko elonkorjuun 40 vuotena ei ole ollut sellaisia tilaisuuksia julistaa totuutta kuin nyt tarjoutuu. Suuri sota ja enteelliset aikain merkit herättävät ihmisiä ja monet kyselevät nykyään. Herran kansan tulee sen tähden olla erittäin ahkera ja tehdä voimallaan, mitä heidän kätensä löytävät tehtäväkseen.”

”EDESSÄ ON SUURI TYÖ”

Asian ydin oli siis se, että Jumalan kansaa kehotettiin pysymään lujana ja olemaan sellaisia, ’joilla on aina runsaasti tehtävää Herran työssä’. (1. Kor. 15:58) Eräs tapahtuma, josta A. H. Macmillan vuosia myöhemmin kertoi, osoitti edelleen veli Russellin olleen vakuuttunut siitä, että Jehovan palvelijoiden edessä oli suuri työ. C. T. Russell vietti aina aamupäivänsä kello kahdeksasta kahteentoista valmistellen kirjoituksia Vartiotornia varten ja syventyneenä muuhun kirjoittamiseen ja Raamatun tutkimiseen. Macmillan kirjoitti: ”Kukaan ei koskaan mennyt lähelle hänen työhuonettaan noina tunteina paitsi kutsusta tai jos asia oli hyvin tärkeä. Noin viisi minuuttia yli kahdeksan eräs pikakirjoittaja tuli juosten alas portaita ja sanoi minulle: ’Veli Russell haluaa tavata sinua työhuoneessa.’ Ajattelin:  ’Mitähän minä nyt olen tehnyt?’ Kutsu työhuoneeseen aamulla merkitsi, että jotakin tärkeää oli tekeillä.” Kuuntele veli Macmillanin kertomuksen jatkoa:

”Menin työhuoneeseen ja hän sanoi: ’Tule sisään, veli. Käyhän piirustushuoneeseen.’ Se oli työhuoneen jatko. Hän sanoi: ’Veli, oletko yhtä syvästi kiinnostunut totuudesta kuin olit alussa?’ Katsoin ällistyneenä. Hän sanoi: ’Älä hämmästy. Tämä oli vain alustava kysymys.’ Sitten hän selosti terveydentilaansa, ja tiesin sen verran taudinmäärityksistä käsittääkseni, ettei hän enää eläisi kovin monta kuukautta, ellei hän saisi levätä. Hän sanoi: ’No niin, veli, halusin sanoa sinulle, että en jaksa enää kauan huolehtia työstä ja kuitenkin suuri työ on tehtävä ...”

”Sanoin: ’Veli Russell, se mitä puhut, on minusta outoa. Se ei vaikuta järkevältä.’

”’Mitä sinä tarkoitat, veli?’ hän kysyi.

”’Sinäkö kuolet ja tämä työ jatkuu?’ vastasin. ’Mutta kun sinä kuolet, me kaikki ristimme kätemme ja odotamme pääsevämme taivaaseen sinun kanssasi. Me lopetamme silloin.’

”’Veli’, hän sanoi, ’jos tuo on sinun ajatuksesi, sinä et näe pääasiaa. Tämä ei ole ihmisen työtä. Minä en ole tässä työssä tärkeä. Valo kirkastuu. Edessä on suuri työ.’ ...

”Hahmoteltuaan edessä olevan työn veli Russell sanoi: ’Ja nyt haluan, että joku tulee tänne ja ottaa minulta vastuun. Minä johdan yhä työtä, mutta en jaksa enää paneutua siihen samalla tavalla kuin ennen.’ Keskustelimme sitten eri henkilöistä. Kun viimein lähdin ja menin liukuovesta halliin johtavalle käytävälle, hän sanoi: ’Hetki vielä. Mene huoneeseesi ja puhu tästä asiasta Herralle ja tule ja kerro minulle, ottaako veli Macmillan tehtävän vastaan.’ Hän sulki oven enkä minä sanonut siihen enää mitään. Luulen seisoneeni siinä hetken melkein huumaantuneena. Miten minä voisin auttaa veli Russellia tässä työssä? Siinä tarvittiin miestä, jolla olisi jonkinlaisia liikemiehen kykyjä, mutta minä en osannut muuta kuin saarnata uskontoa. Ajattelin asiaa kuitenkin uudelleen ja palasin myöhemmin hänen luokseen ja sanoin hänelle: ’Veli, minä teen mitä ikinä pystyn. Pane minut mihin tehtävään hyväksi näet.’”

Vakuuttuneena siitä, että Jumalan kansalla oli edessään hyvin paljon työtä tehtävänä C. T. Russell kehotti läheisiä työtovereitaan valmistautumaan siihen, että heidän lukumääränsä lisääntyisi. Hän teki joitakin muutoksia, jotka eheyttäisivät järjestöä, ja suositteli tulevia muutoksia niin pitkälle, ettei hän voisi toimeenpanna niitä henkilökohtaisesti. A. H. Macmillan määrättiin toimiston ja Beetel-kodin johtoon. Sitten, huolimatta nopeasti huononevasta terveydestään ja äärimmäisestä fyysisestä vaivastaan Russell lähti syksyllä vuonna 1916 aikaisemmin suunnitellulle puhujamatkalle.

 VIIMEINEN MATKA

Veli Russell ja hänen sihteerinsä Menta Sturgeon lähtivät New Yorkista lokakuun 16. päivänä 1916 ja matkustivat Detroitiin Michiganiin Kanadan kautta. Nämä kaksi miestä jatkoivat sitten matkaa Chicagoon, Illinois’hin, edelleen Kansasiin ja Texasiin. Hänen terveydentilansa oli sellainen, että hänen sihteerinsä täytyi puhua hänen sijaisenaan useissa paikoissa. Tiistai-iltana 24. lokakuuta 1916 Russell piti San Antoniossa Texasissa viimeisen esitelmänsä aiheesta ”Maailma tulessa”. Tämän puheen aikana hänen täytyi poistua lavalta kolme kertaa, jolloin hänen sihteerinsä toimi hänen sijaisenaan.

Tiistai-iltana veli Russell ja hänen sihteerinsä ja matkakumppaninsa olivat junassa matkalla Kaliforniaan. Russell oli sairas mies ja pysytteli vuoteessa koko keskiviikkopäivän. Kerran Russellin matkakumppani tarttui sairaan miehen käteen ja sanoi: ”Tämä on suurin uskontunnustuksia murskannut käsi, jonka olen koskaan nähnyt.” Russell vastasi, ettei hän usko sen murskaavan enää mitään uskontunnustuksia.

Nämä kaksi miestä joutuivat viipymään päivän Del Riossa Texasissa, koska silta oli palanut ja toinen oli rakennettava sen tilalle. He lähtivät Del Riosta torstaiaamuna. Perjantai-iltana he vaihtoivat junaa eräällä risteysasemalla Kaliforniassa. Koko lauantaipäivän Russellilla oli kovia tuskia ja hän oli hyvin heikko. He saapuivat Los Angelesiin sunnuntaina 29. lokakuuta, ja siellä C. T. Russell piti sinä iltana viimeisen puheensa seurakunnalle. Hän oli silloin jo niin heikko, että hän ei jaksanut seistä puheensa aikana. ”Valitan, etten voi puhua tarmokkaasti ja voimalla”, Russell sanoi. Sitten hän antoi puheenjohtajalle merkin, että tämä siirtäisi puhujapöydän pois ja toisi tuolin. Istuutuessaan Russell sanoi: ”Pyydän anteeksi, että istuudun.” Hän puhui noin 45 minuuttia ja vastaili sitten kysymyksiin vähän aikaa. Dwight T. Kenyon sanoo tästä tilaisuudesta: ”Minulla oli etu olla läsnä veli Russellin viimeisessä puhetilaisuudessa Los Angelesissa 29. lokakuuta 1916. Hän oli hyvin sairas ja puhui istualtaan tämän puheensa, joka perustui Sakarjan 13:7–9:ään. Hänen jäähyväissanansa, jotka perustuivat 4. Mooseksen kirjan 6:24–26:een, tekivät minuun syvän vaikutuksen.”

Russell ymmärsi, että hänen vakava tilansa ei sallisi hänen jatkaa, ja hän päätti peruuttaa muut puhemääräyksensä ja palata nopeasti takaisin Brooklynin Beetel-kotiin. Tiistaina 31. lokakuuta C. T. Russell oli kuoleman partaalla. Panhandlessa Texasissa eräs sähkeellä etukäteen kutsuttu lääkäri tuli ohimennen käymään junassa, tutki Russellin tilan ja totesi hänen oireensa kriittisiksi. Sitten juna lähti taas liikkeelle. Vähän sen  jälkeen 64-vuotias Charles Taze Russell kuoli varhain tiistai-iltapäivällä 31. lokakuuta 1916 Pampassa Texasissa.

”JUMALA ON YHÄ PERÄSIMESSÄ”

Charles Taze Russellin monet koettelemukset, saarnaamistoiminta, kirjoittamisvastuut ja muut velvollisuudet olivat suuresti kuluttaneet hänen elinvoimaansa. Hän oli noin 32 vuotta palvellut Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran presidenttinä. Hänen kerrotaan matkustaneen yli miljoona mailia (n. 1,6 milj. km) esitelmöitsijänä ja pitäneen yli 30000 puhetta. Hän kirjoitti yli 50000 sivua kirjallisuutta, saneli usein tuhat kirjettä kuukaudessa samalla kun hän johti maailmanlaajuista evankelioimiskampanjaa, johon yhteen aikaan osallistui 700 puhujaa. Lisäksi Russell henkilökohtaisesti sommitteli Luomisnäytöksen, opettavaisimman raamatullisen näytöksen, jota koskaan on esitetty.

Koska veli Russellilla oli ollut näin huomattava osuus hyvän uutisen julistamistyössä, monet raamatuntutkijat kaipasivat häntä suuresti. ”Kun luin Beetel-perheelle seuraavana aamuna aamiaispöydässä sähkösanoman hänen kuolemastaan”, sanoi A. H. Macmillan, ”kuului raskaita huokauksia kaikkialla ruokasalissa.” Jumalan kansan keskuudessa tapahtumaan yleensä suhtauduttiin monella tavalla. Arden Pate, joka sivumennen sanoen oli läsnä San Antonion Majestic-teatterissa, kun C. T. Russell piti viimeisen puheensa, huomauttaa: ”Jotkut sanoivat: ’Tämä on kaiken loppu’, ja heille se oli, koska he eivät nähneet Jehovan johtavan kansaansa, vaan katsoivat liikaa yhteen ihmiseen.” Russellin hautajaisissa sunnuntaina 5. marraskuuta 1916 New Yorkin kaupungin Temppelissä monet hänen läheisistä työtovereistaan puhuivat suuresta menetyksestä, mutta myös jatkuvaan uskollisuuteen kehotettiin. Pittsburghin (Alleghenyn) Carnegie Music Hallissa Pennsylvaniassa pidettiin erillinen muistotilaisuus, joka alkoi marraskuun 6. päivänä kello 14, ja tuon päivän iltahämärissä suoritettiin hautaus Alleghenyssä Rosemontin yhdistettyjen hautausmaiden Beetel-perheelle varatulle palstalle.

New Yorkin kaupungissa aamulla pidetyssä hautajaistilaisuudessa A. H. Macmillan kertoi siitä, mitä veli Russell oli puhunut hänelle vähän ennen kuolemaansa, ja mainitsi samalla eräistä toimenpiteistä, joihin Russell oli ryhtynyt työn suhteen Seuran päätoimistossa. Macmillan sanoi sitten mm.: ”Edessämme on suuri työ, mutta Herra antaa meille välttämättömän armon ja voiman sen suorittamiseksi. ... jotkut pelkurimaiset työntekijät voivat ajatella, että nyt on tullut aika laskea maahan elonkorjuuvälineemme ja odottaa, kunnes Herra kutsuu meidät kotiin. Nyt ei ole aika kuunnella laiskureita. Nyt on aika toimia – päättäväisemmin kuin koskaan ennen!”

 Iltatilaisuudessa pitämänsä puheen lopussa J. F. Rutherford sanoi: ”Rakkaat veljet – me, jotka olemme täällä, ja kaikki, jotka olemme maan päällä – mitä meidän on tehtävä? Annammeko intomme Herramme ja Kuninkaamme puolesta laimentua? Emme! Hänen armostaan me lisäämme intoamme ja tarmoamme voidaksemme päättää juoksumme ilolla. Me emme pelkää emmekä epäröi, vaan seisomme olka olkaa vasten taistellen uskon puolesta ja iloiten edustamme julistaa hänen Valtakuntansa sanomaa.”

Huomionarvoisia olivat myös Seuran sihteeri-rahastonhoitajan W. E. Van Amburghin sanat. Russellin hautajaisissa hän lausui: ”Tämä suuri maailmanlaajuinen työ ei ole yhden miehen työtä. Sellaiseksi se on aivan liian suurta. Se on Jumalan työtä eikä se siitä muutu. Jumala on käyttänyt monia palvelijoita menneisyydessä ja hän tulee epäilemättä käyttämään monia tulevaisuudessa. Me emme ole vihkiytyneet ihmiselle tai ihmisen työlle vaan tekemään Jumalan tahdon sellaisena kuin hän paljastaa sen meille sanansa ja johdatuksensa kautta. Jumala on yhä peräsimessä.”

Ne olivat todella vaikeita aikoja Jumalan kansalle. Kuitenkin se etsi Jumalan apua. (Ps. 121:1–3) Jumala oli herättävä toisia huolehtimaan suurimmista vastuista hänen järjestössään. Saarnaamistyö tulisi jatkumaan.

Jehovan palvelijat olivat juuri kokeneet koettelevan ajan, mutta kriisin vuodet olivat vielä heidän edessään. Kun C. T. Russell kuoli 31. lokakuuta 1916, niin Vartiotorni-seura jäi ilman presidenttiä. Sen vuosikokoukseen tammikuun 6. päivään 1917 saakka toimeenpaneva komitea huolehti Seuran asioista. Tuona aikana heräsi luonnollisesti kysymys siitä, kenestä tulisi seuraava presidentti. Eräänä päivänä veli Van Amburgh kysyi A. H. Macmillanilta: ”Veli, mitä ajattelet siitä?” ”On vain yksi sopiva henkilö, pidätpä siitä tai et”, Macmillan vastasi. ”On vain yksi mies, joka kykenee nyt ottamaan vastuun tästä työstä, ja hän on veli Rutherford.” Veli Van Amburgh tarttui Macmillanin käteen ja sanoi: ”Olen kanssasi samaa mieltä.” J. F. Rutherford ei tiennyt asiasta mitään eikä keräillyt ääniä. Mutta Seuran vuosikokouksessa tammikuun 6. päivänä 1917 hänet nimitettiin ja valittiin Vartiotorni-seuran presidentiksi.

Omaksuen nöyrästi uuden vastuunsa veli Rutherford piti tuossa tilaisuudessa lyhyen puheen, missä hän pyysi uskonveljiltään ”yhtymistä rukouksiin, syvää myötätuntoa ja varauksetonta yhteistoimintaa”. Hän vakuutti heille: ”Hän, joka on johtanut meitä tähän saakka, on johtava meitä eteenkin päin. Olkoon sydämemme rohkea, mielemme valpas ja olkoot kätemme alttiit ja luottakaamme aina ehdottomasti Herraan etsien hänen johtoaan. Hän vie meidät varmaan voittoon. Uudistaen liittomme Hänen  kanssaan tänään menkäämme kristillisen rakkauden pyhien siteitten yhdistäminä eteenpäin julistaen maailmalle, että ’taivaan valtakunta on käsillä’.”

RUTHERFORDIN MENNEISYYS

Rutherford itse oli rohkea taistelija totuuden puolesta. Hän syntyi baptistivanhemmista Morganin piirikunnassa Missourissa 8. marraskuuta 1869. Sisar Rossilta, joka oli Joseph Franklin Rutherfordin vanhempi lihallinen sisar, A. D. Schroeder sai tietää seuraavaa: ”Heidän isänsä oli järkkymätön baptisti Missourissa, missä perhe asui. Hänen nuorempi veljensä Joseph ei koskaan voinut hyväksyä baptistien ’helvetintuli’-oppia. Tämä aiheutti monia kiihkeitä väittelyjä perheessä jo ennen kuin he olivat kuulleet totuudesta. Hänen veljensä oli aina ollut hyvin vakaumuksellinen, mihin liittyi herkkä oikeustaju. Hän halusi nuoruudestaan lähtien ruveta lakimieheksi ja tuomariksi. Heidän isänsä halusi hänen jäävän farmille sen sijaan, että hän olisi lähtenyt yliopistoon lukemaan lakia. Josephin piti löytää ystävä, joka lainaisi hänelle rahaa ei ainoastaan sijaisen pestaamiseksi itselleen isänsä farmille vaan myös lakiopintojensa rahoittamiseksi.”

Joseph Rutherford maksoi itse koulunkäyntinsä. Hänestä tuli mm. etevä pikakirjoittaja, mitä taitoa hän käytti vuosia myöhemmin merkiten nopeasti muistiin ajatuksiaan raamatullisia kirjoituksia ja muuta aineistoa varten. Jo koulupoikana Joseph Rutherfordista tuli oikeuden pikakirjoittaja. Siten hän pystyi maksamaan opintonsa ja sai myös käytännön harjoitusta. Suoritettuaan akateemiset opintonsa loppuun Rutherford oli kaksi vuotta tuomari E. L. Edwardsin ohjauksessa. Kaksikymmenvuotiaana Joseph Rutherfordista tuli Missourin neljännentoista tuomiopiirin virallinen kirjuri. Kahdenkymmenenkahden vuoden ikäisenä hänet hyväksyttiin Missourin asianajajakuntaan. Toukokuun 5. päivänä 1892 hänelle myönnettiin lupa harjoittaa asianajajan tointa tässä valtiossa Cooperin piirioikeuden arkiston mukaan. Rutherford aloitti asianajajan ammattinsa Boonvillessa Missourissa Draffenin ja Wrightin lakiasiaintoimistossa kuulustelulakimiehenä.

Myöhemmin J. F. Rutherford toimi neljä vuotta yleisenä syyttäjänä Boonvillessä Missourissa. Vielä myöhemmin hänestä tuli Missourin saman neljännentoista tuomiopiirin erikoistuomari. Tässä ominaisuudessa Rutherford istui sijaistuomarina vakinaisen tuomarin ollessa estyneenä viranhoidosta. Oikeuden pöytäkirjat osoittavat hänen olleen tällaisena erikoistuomarina useammin kuin kerran. Siksi hän tuli tunnetuksi ”tuomari” Rutherfordina.

Hazelle ja Helen Krull muistavat kuulleensa J. F. Rutherfordin kertoneen siitä, miten hän ensin kiinnostui Jehovan palvelijoiden  julistamaan totuuteen. He kertovat meille: ”Veli Rutherford pyysi meitä kerran erään vierailunsa aikana kävelemään kuutamoiseen lähiympäristöön. Kulkiessamme hän kertoi meille varhaisesta elämästään ja siitä, miten hän kiinnostui totuudesta. Hän kasvoi maatilalla, mutta hän halusi opiskella lakia. Hänen isänsä tunsi tarvitsevansa hänen apuaan farmilla, mutta suostui lopulta hänen lähtöönsä, jos hän maksaisi itse koulunkäyntinsä ja palkkaisi sijaisekseen auttajan farmille. Kesälomansa aikana hän myi kirjoja voidakseen täyttää sopimuksensa ... Hän lupasi itselleen, että kun hänestä tulisi ammattia harjoittava lakimies, hän ostaisi kirjoja jokaiselta joka tulisi hänen toimistoonsa niitä myymään. Tuo päivä tuli [vuonna 1894], mutta hänen lakimiestoverinsa puhui kävijän kanssa. Tämä oli ’kolporteeraaja’ – sisar Elizabeth Hettenbaugh – ja hän tarjosi Tuhatvuotissarastuksen kolmea osaa. Rutherfordin työtoveri ei ollut kiinnostunut ja käännytti takaisin hänet [ja hänen kolporteeraajatoverinsa sisar Beelerin]. Kuultuaan jotakin kirjoista ja muistaen päätöksensä veli Rutherford tuli silloin yksityistoimistostaan, kutsui hänet takaisin, otti kirjat ja pani ne kotikirjastoonsa, mihin ne jäivät joksikin aikaa. Sitten eräänä päivänä ollessaan toipumassa sairaudestaan hän avasi yhden kirjoista ja ryhtyi lukemaan. Se oli elinikäisen kiinnostuksen, koskaan päättymättömän antaumuksen ja hänen Jumalansa palveluksen alku.”

Raamatuntutkijain kokouksia ei pidetty Rutherfordin kodin välittömässä läheisyydessä. Clarence B. Beaty sanoo kuitenkin: ”Vuodesta 1904 lähtien kokoukset pidettiin kodissamme. Sisar Rutherford ja tuomari Rutherford tulivat Boonvillestä Missourista [Kristuksen kuoleman] muiston viettoon ... Hän osallistui vertauskuviin ensimmäisessä muistonvietossaan ja piti ensimmäisen puheensa saarnaajaveljenä ystäville kotonamme. Boonvillessä heillä ei ollut muita totuudessa olevia kuin he itse.”

Mutta miten J. F. Rutherford pääsi alkuun hyvän uutisen saarnaajana? Se oli lähinnä A. H. Macmillanin ansiota. Macmillan tapasi Rutherfordin vuonna 1905 Kansas Cityssä ollessaan veli Russellin kanssa matkalla halki Yhdysvaltojen. Vähän myöhemmin veli Macmillan vieraili päivän pari tuomari Rutherfordin luona. Eräs heidän keskusteluistaan luontui seuraavaan tapaan:

”Sinun pitäisi saarnata totuutta täällä, tuomari.”

”Minä en ole saarnaaja. Olen lakimies.”

”Kuulehan nyt, tuomari. Minäpä sanon, mitä sinä voit tehdä. Mene ja hanki itsellesi Pyhä Raamattu ja pieni ryhmä ihmisiä ja opeta heille, mitä on elämä, kuolema ja tuonpuoleinen. Osoita heille, mistä me saimme elämämme, miksi jouduimme kuoleman tilaan ja mitä kuolema merkitsee. Käytä Raamattua todistuksena ja lopeta sitten sanoen: ’Kaikki on tapahtunut kuten sanoin’,  aivan niin kuin tekisit valamiehistölle oikeudenkäynnin aikana ja selvennä asiaa vielä lopuksi.”

”Se ei kuulosta liian vaikealta.”

Mitä tapahtui sen jälkeen? Käyttikö Rutherford neuvoa hyväkseen? Veli Macmillan kertoi: ”Lähinnä hänen kaupunkiasuntoaan, aivan kaupungin rajalla, asui eräs värillinen mies, joka työskenteli pienellä maatilalla. Siellä oli noin 15–20 värillistä ihmistä ja hän meni sinne ja piti heille puheen aiheesta ’Elämä, kuolema ja tuonpuoleinen.’ Hänen puhuessaan he hokivat: ’Ylistetty olkoon Herra. Mistä te saitte kaiken tuon tiedon?’ Se oli hänelle suurenmoinen hetki. Se oli hänen elämänsä ensimmäinen raamatullinen puhe.”

Vähän sen jälkeen, vuonna 1906, J. F. Rutherford vertauskuvasi antautumisensa Jehova Jumalalle. Veli Macmillan kirjoitti: ”Minulla oli etu kastaa hänet Saint Paulissa Minnesotassa. Hän oli yksi niistä 144 henkilöstä, jotka henkilökohtaisesti kastoin vedessä sinä päivänä. Kun hänestä siis tuli Seuran presidentti, olin erittäin hyvilläni.”

Vuonna 1907 Rutherfordista tuli Vartiotorni-seuran lainopillinen neuvonantaja ja hän palveli Pittsburghin päätoimistossa. Hänellä oli etu johtaa neuvotteluja, kun Seura siirsi toimintansa Brooklyniin New Yorkiin vuonna 1909. Tätä varten hän anoi jäsenyyttä New Yorkin asianajajaliitolta, mikä myönnettiinkin hänelle, ja niin hänestä tuli tämän osavaltion laillistettu lakimies. Saman vuoden toukokuun 24. päivänä hän sai luvan toimia asianajajana Yhdysvaltain korkeimman oikeuden edessä.

J. F. Rutherford piti ahkerasti puheita saarnaajaveljenä, Vartiotorni-seuran matkustavana edustajana. Hän matkusti paljon raamatullisten esitelmien pitäjänä Yhdysvalloissa ja puhui pyynnöstä monissa korkeakouluissa ja yliopistoissa. Myös kaikkialla Euroopassa hän puhui suurille kuulijakunnille. Rutherford kävi Egyptissä ja Palestiinassa, ja vuonna 1913 hän vaimonsa kanssa matkusti Saksaan, missä hän puhui yhteensä 18000 kuulijalle.

HÄNEN LUONTEENSA

Jeesus Kristus sanoi, että kaikki hänen seuraajansa olisivat ”veljiä” ja että ’suurimman heidän keskuudessaan täytyy olla heidän palvelijansa’. (Matt. 23:8–12) Siksi kukaan tosi kristitty ei pidä ketään uskonveljeään liian tärkeänä. Kuitenkin Raamattu paljastaa monien Jumalan palvelijoiden luonteenpiirteitä. Esimerkiksi Mooses oli erikoisen nöyrä; Jaakob ja Johannes, Sebedeuksen pojat, kiihkeän innokkaita. (4. Moos. 12:3; Mark. 3:17; Luuk. 9:54) Koska Joseph F. Rutherfordille uskottiin suuri  vastuu Jumalan maallisessa järjestössä, on kiinnostavaa tietää hänen luonteestaan ja ominaisuuksistaan.

”Rutherford osoitti aina syvää kristillistä rakkautta työtovereitaan kohtaan”, sanoi A. H. Macmillan, ”ja hän oli erittäin hyväsydäminen; mutta hän ei ollut yhtä helläluontoinen ja hillitty kuin Russell. Hän oli suorapuheinen eikä salannut tunteitaan. Joskus hänen suoruutensa ymmärrettiin väärin, vaikka hän sanoikin sanottavansa ystävällisesti. Mutta hän oli ollut presidenttinä vain lyhyen ajan, kun kävi ilmeiseksi, että Herra oli valinnut oikean miehen siihen tehtävään.”

Rutherfordin persoonallisuutta valottaa myös se, mitä tapahtui raamatuntutkijain vanhassa Lontoon tabernaakkelissa, missä hän piti muistopuheen huhtikuun 18. päivänä 1924. Sisar William P. Heath kirjoittaa siitä: ”Tabernaakkeli oli vanha episkopaalinen kirkko, jonka Seura oli ostanut halvalla, ja he käyttivät sitä sunnuntaikokouksiaan varten samaan tapaan kuin me käytämme valtakunnansaleja nykyään ... Puhujanpaikka oli melkein katon rajassa, noin seitsemän metriä lattian yläpuolella. Sieltä näkyi vain puhujan pää hänen puhuessaan yleisölle. Ehkäpä veli Rutherford juuri sen takia sanoi sitä ’hevoskaukaloksi’. Hän kieltäytyi puhumasta sieltä ja ällistytti veljet tulemalla alas ja puhumalla kuulijakuntansa tasolta.”

Kun veli Rutherford otti vastaan Vartiotorni-seuran presidentin tehtävät, tarvittiin rohkeutta, uskollisuutta ja päättäväisyyttä. Hän ilmaisi juuri näitä ominaisuuksia. Esimerkiksi Esther I. Morris muistelee erästä Rutherfordin puhetta, jonka hän piti saarnaajaveljenä suurelle kuulijakunnalle Boisen siihen aikaan suurimmassa teatterissa, Idahossa. Hän kertoo: ”Hänen väärän uskonnon paljastamisensa herätti suuttumusta monissa paikallisissa papeissa, jotka koettivat keskeyttää hänet ja väittää vastaan, mutta hän sanoi painokkaalla tavallaan: ’Istuutukaa. Vaadin lain suojaa!’ Ja hän sai jatkaa. Raamatuntutkijoita tuli lähikaupungeista, me vuokrasimme salin ja sitten pidimme pienen konventin. Hän osoitti hyvin painokkaasti, että tämä sanoma ja palvelus ei ollut mikään pieni asia.”

Anna Elsdon esittää varsin liikuttavan muistelman Rutherfordin luonteesta. Muistellessaan nuoruuttaan hän kirjoittaa: ”Kävimme monta kertaa veli Rutherfordin luona. Kerran meitä oli joukko nuoria koolla ja veli Rutherford tuli luoksemme. Me teimme hänelle monia kysymyksiä koulusta, lipuntervehtimisestä jne., ja hän puhui kanssamme kauan. Kun hyvästijätön aika tuli, hän piti hellästi meidän kaikkien viiden käsiä kahdessa suuressa kädessään ja kyyneleet olivat hänen silmissään. Hän oli niin onnellinen ja liikuttunut nähdessään meidät, jotka olimme niin nuoria ja kuitenkin puhuimme syvällisistä totuuksista. En ole koskaan  unohtanut sitä. Jos veli Russell oli rakastettava, me tunsimme myös tämän ison veli Rutherfordin rakkauden.”

ETEENPÄIN TYÖSSÄ!

Veli Rutherford oli päättänyt rientää eteenpäin Valtakunnan saarnaamistyössä. Jehovan pyhän hengen johdolla raamatuntutkijat olivat vuosia ylläpitäneet huomattavan laajakantoista rynnistystä Jumalan totuuden julistamiseksi. Niinpä he olivat vuosina 1870–1913 levittäneet 228255719 traktaattia ja lentolehtistä sekä 6950292 sidottua kirjaa. Pelkästään tuona kohtalokkaana vuonna 1914 Jehovan palvelijat levittivät 71285037 traktaattia ja lentolehtistä sekä 992845 sidottua kirjaa. Vuosina 1915 ja 1916 julistustoiminta kuitenkin hidastui ensimmäisen maailmansodan laajentumisen ja yhteyksien katkeamisen takia. Mutta vuonna 1917 työ alkoi jälleen elpyä. Miksi?

Seuran uusi presidentti järjesti heti Brooklynin päätoimiston uudelleen. Lisäksi hän pyrki elvyttämään uudelleen kenttätoiminnan. Nämä muutokset ja hänen toteuttamansa ohjelma olivat kuitenkin C. T. Russellin alkuunpanemat. Seuran saarnaajaveliedustajisto oli lisääntynyt 69:stä 93:een. Ilmaisten traktaattien jakelua kiihdytettiin määrättyinä sunnuntaina kirkkojen edessä ja säännöllisesti talosta taloon. Uusi, nelisivuinen traktaatti, Raamatuntutkijain Kuukausilehti, julkaistiin ja yksistään vuonna 1917 sitä levitettiin ilmaiseksi 28665000 kappaletta.

Eräs toinenkin ennen C. T. Russellin kuolemaa aloitettu toiminta elvytettiin. Sitä sanottiin ”paimennustyöksi” ja se edelsi Jehovan kristittyjen todistajien nykyään tekemiä uusintakäyntejä. Russellin aikana tämä työ oli rajoittunut noin 500 seurakuntaan, jotka olivat vapaaehtoisesti valinneet hänet pastorikseen. Niille kirjoittamassaan kirjeessä hän oli kuvaillut tämän työn ”tärkeäksi jälkihuolloksi, joka on mahdollista yleisissä esitelmissä, luomisnäytöksissä, kolporteeraajien luetteloista jne. saatujen osoitteiden perusteella – henkilöille, joilla otaksuttavasti on jonkin verran uskonnollista kiinnostusta ja jotka ehkä voisivat olla enemmän tai vähemmän taipuvaisia totuuteen”.

Seurakunnassa olevat naiset, jotka olivat kiinnostuneita tämän työn suorittamisesta, valitsivat keskuudestaan johtajan ja sihteerirahastonhoitajan. Kaupunki jaettiin piireiksi. Ne määrättiin eri sisarille, jotka kävivät kaikkien kiinnostuneiksi katsottujen luona, joiden nimet oli annettu. Julistajat lainasivat kirjoja, joita lainaaja sai lukea ja tutkia. ”Kukaan ei voinut silloin vedota siihen, että ’minulla ei ole rahaa’, sillä laina oli maksuton”, kertoo Esther I. Morris. Käynnin lopussa asianomaisille ilmoitettiin, että alueella pidettäisiin lähiaikoina karttapuhe ”Jumalan suunnitelmasta”,  ja kiinnostuneita kehotettiin saapumaan siihen. Myöhemmin tehtiin jälkikäyntejä sellaisten luo, jotka olivat läsnä, ja heille yritettiin aloittaa tutkistelu Raamatun tutkielmien ensimmäisestä osasta, nimeltä ”Jumalan aikakausisuunnitelma”. Ohjelman tavoitteena oli siis koota ihmisiä ”luokiksi” kuulemaan aluksi karttapuheita ja myöhemmin säännöllisiksi ryhmiksi, joita sanottiin ”berealuokiksi”. – Apt. 17:10, 11.

Seuran uusi presidentti J. F. Rutherford teki muutakin saarnaamistyön elvyttämiseksi. Kolporteeraustyötä laajennettiin. Tämä nosti kolporteeraajien määrän 373:sta 461:een. Heidän auttamisekseen Seura alkoi vuoden 1917 alussa julkaista lehteä nimeltä ”Bulletin” (”Kiertokirje”). Se sisälsi päätoimiston toistuvia palvelusohjeita. Myöhemmin, vuoden 1922 lokakuun jälkeen, Kiertokirje julkaistiin kerran kuukaudessa raamatuntutkijoita varten yleensä. (Myöhemmin sen nimi muutettiin ”Ohjeiksi”, sitten ”Tiedonantajaksi”, ”Tiedottimeksi”, ”Valtakunnan Palvelukseksi”, ja nykyinen nimi on ”Valtakunnan Palveluksemme”.) Sisar H. Gambill sanoo, että aikanaan ”siinä oli valmiita todistamisesityksiä (canvass), ja meitä kehotettiin opettelemaan ne ulkoa käyttääksemme niitä kenttäpalveluksessa. Kälyni ... seurasi minua kaikkialle huoneesta huoneeseen koettaen oppia joka sanan aivan tarkalleen. Hän halusi oppia sen täysin oikein.” Muistellessaan Kiertokirjeen valmiita esityksiä Elizabeth Elrod sanoo: ”Arvostin sitä, sillä siihen aikaan meillä ei ollut nykyistä järjestelyä, että julistaja menee toisen kanssa valmentaakseen ja auttaakseen häntä tulemaan tehokkaaksi julistajaksi. Se yhdenmukaisti esitettävän sanoman.”

Nuorennuskampanjan jatkuessa Seuran uusi johto suoritti muitakin uudistuksia vuonna 1917. Esimerkiksi monia aluekonventteja pidettiin. Ne oli suunniteltu raamatuntutkijain rohkaisemiseksi rientämään eteenpäin työssään ja etteivät he väsyisi hyvän tekemiseen.

Juuri ennen vuotta 1914 C. T. Russell painotti yleisten esitelmien ohjelmaa. Nyt oli aika järjestää lisää päteviä puhujia edustamaan Vartiotorni-seuraa julkiselta puhujalavalta. Miten se tapahtui? Ohjelmana käytettiin V.D.M.-järjestelyä. Nämä kirjaimet edustivat latinalaisia sanoja Verbi Dei Minister eli ”Jumalan sanan palvelija”. Ohjelmaan sisältyi joukko kysymyksiä, jotka olivat raamatuntutkijain seurakuntien sekä mies- että naisjäsenten saatavissa.

Seuraavassa on muutamia esimerkkejä näistä V.D.M.-kysymyksistä. Miten hyvin osaisit vastata niihin? 1) Mikä oli Jumalan ensimmäinen luomisteko? 4) Mikä on Jumalan rangaistus synnistä syntisille ja ketkä ovat syntisiä? 6) Mitä luontoa oli ihminen Kristus Jeesus lapsuudesta kuolemaan saakka? 7) Mitä luontoa  Jeesus on ylösnousemuksensa jälkeen, ja mikä on hänen virallinen suhteensa Jehovaan? 13) Minkä palkinnon tai mitä siunauksia ihmismaailma saa tottelevaisuudesta messiaanista valtakuntaa kohtaan? 16) Oletko kääntynyt pois synnistä palvelemaan elävää Jumalaa? 17) Oletko täysin vihkinyt elämäsi ja kaikki voimasi ja kykysi Herralle ja hänen palvelukselleen? 18) Oletko vettauskuvannut tämän vihkiytymisen vesikasteella? 22) Uskotko, että sinulla on oikea ja pysyvä raamatuntuntemus, joka tekee sinusta tehokkaamman Herran palvelijan lopuksi elämäksesi?

Ne, jotka jättivät vastauksensa Seuran V.D.M.-osaston tarkastettavaksi, saivat vastauksen, johon sisältyi ”joitakin ystävällisiä ehdotuksia ja vihjeitä” heidän vastauksensa suhteen. Vastaajia kehotettiin mm. vastaamaan kysymyksiin omin sanoin.

George E. Hannan selittää asiaa vähän tarkemmin ja kirjoittaa: ”Näiden kysymysten avulla voitiin päätellä, miten hyvin vastaaja ymmärsi Raamatun perusopit. Jokainen antautunut henkilö, jonka vastauksista ainakin 85 prosenttia oli oikein, katsottiin päteväksi opettamaan. Kaikki sellaiset veljet olivat päteviä pitämään julkisia puheita ja karttapuheita. Nämä kysymykset kannustivat kaikkia Seuran yhteydessä olevia lukemaan Raamatun tutkielmien kuusi osaa ja katsomaan kaikki niissä olevat raamatunpaikkaviittaukset.”

Vartiotorni-seuran uusi presidentti J. F. Rutherford ryhtyi siis heti toimenpiteisiin vauhdittaakseen Jumalan valtakunnan hyvän uutisen saarnaamista. Siunaukset seurasivat. Vuosi 1917 todisti kenttäpalveluksen lisääntyneen Jehova Jumalan ylistykseksi.

”ÄLKÄÄ OUDOKSUKO KESKUUDESSANNE OLEVAA PALOA”

Kaikki järjestöön kuuluvat eivät kuitenkaan olleet onnellisia, kun J. F. Rutherford valittiin presidentiksi. Itse asiassa jo vuoden 1917 alussa eräät henkilöt koettivat kunnianhimoisesti saada Seuran johdon valvontaansa. Heistä tuli hyvin haluttomia yhteistyöhön ja siten alkoi tulisen koetuksen kausi. Kristityt odottavatkin tietysti vastustusta ja vainoa maailmallisten vihollisten taholta. Mutta itse kristillisessä järjestössä alkavat koetukset ovat usein odottamattomia ja ovat vaikeampia kestää. Jumalan avulla kaikki sellaiset vaikeudet voidaan kuitenkin voittaa. Pietari sanoi uskonveljilleen: ”Rakkaat, älkää oudoksuko keskuudessanne olevaa paloa, joka tapahtuu teille koettelemukseksi, ikään kuin teille sattuisi jotakin outoa. Päinvastoin iloitkaa jatkuvasti, koskapa olette osallisia Kristuksen kärsimyksiin.” – 1. Piet. 4:12, 13.

Jehova ja hänen ”liiton sanansaattajansa”, Jeesus Kristus, tulivat tarkastamaan hengellistä temppeliä vuonna 1918. Tuomio  alkoi silloin ”Jumalan huoneesta”, ja sitä seurasi jalostamisen ja puhdistamisen kausi. (Mal. 3:1–3; 1. Piet. 4:17) Jotain muutakin tapahtui. Miehiä, joissa oli ”pahan orjan” tuntomerkit, ilmaantui ja he alkoivat kuvaannollisesti puhuen ’lyödä’ orjatovereitaan. Jeesus Kristus oli ennustanut, miten sellaisia kohdeltaisiin. Samalla hän osoitti, että ”uskollinen ja ymmärtäväinen orja” -luokka ilmaantuisi jakamaan hengellistä ruokaa. – Matt. 24:45–51.

Noina vuosina tuotti paljon huolta tämän ”uskollisen ja ymmärtäväisen orjan” eli ”uskollisen ja ymmärtäväisen palvelijan” tunnistaminen. Paljon aikaisemmin, vuonna 1881, C. T. Russell kirjoitti: ”Me uskomme, että tämän Kristuksen ruumiin jokainen jäsen toimii siunatussa työssä joko suoranaisesti tai välillisesti tarjoten ruokaa aikanaan uskon huonekunnalle. ’Kuka on siis se uskollinen ja ymmärtäväinen palvelija, jonka hänen Herransa on asettanut pitämään huolta palvelusväestään, antamaan heille ruokaa aikanaan?’ Eikö se ole niiden vihkiytyneitten palvelijoiden ’pieni lauma’, jotka täyttävät uskollisesti vihkiytymislupauksensa – Kristuksen ruumis – ja eikö koko ruumis – jokainen sen jäsen ja se kokonaisuutena – anna ruokaa aikanaan uskon huonekunnalle – uskovien suurelle joukolle?”

Veljet ymmärsivät siis, että se ”palvelija”, jota Jumala käytti jakamaan hengellistä ruokaa, oli luokka. Ajan mittaan kuitenkin jotkut omaksuivat sen käsityksen, että C. T. Russell itse oli tuo ”uskollinen ja ymmärtäväinen palvelija”. Tämä johti jotkut luomuksen palvonnan ansaan. Heidän mielestään kaikki totuus, minkä Jumala oli nähnyt hyväksi paljastaa kansalleen, oli ilmaistu veli Russellin välityksellä, eikä mitään uutta voinut enää paljastua. Annie Poggensee kirjoittaa: ”Tämä johti niiden suureen seulontaan, jotka halusivat pitää kiinni Russellin teoksista.” Helmikuussa 1927 tämä väärä ajatus, että Russell itse oli ”uskollinen ja ymmärtäväinen palvelija”, selvitettiin lopullisesti.

Vähän sen jälkeen, kun veli Rutherfordista oli tullut Vartiotorni-seuran presidentti, tehtiin todellinen salaliitto. Kapinan siemen oli kylvetty ja sitten alkoivat vaikeudet, kuten seuraavassa selostetaan.

C. T. Russell oli nähnyt tarpeelliseksi lähettää jonkun päätoimistosta Englantiin vahvistamaan siellä olevia raamatuntutkijoita ensimmäisen maailmansodan syttymisen jälkeen. Hän aikoi lähettää Paul S. L. Johnsonin, juutalaisen, joka oli hylännyt juutalaisuuden ryhtyäkseen luterilaiseksi papiksi ennen kuin tuli tuntemaan Jumalan totuuden. Johnson oli ollut Seuran matkustavana puhujana ja oli tunnetusti lahjakas mies. Kunnioituksesta Russellin toivomusta kohtaan se toimeenpaneva komitea, joka palveli vähän aikaa ennen Rutherfordin valitsemista presidentiksi,  lähetti Johnsonin Englantiin ja antoi hänelle joitakin asiakirjoja, jotka helpottaisivat hänen pääsyään tuohon maahan. Hänen piti oppia tuntemaan kaikki mahdollinen Englannissa tehdystä työstä ja laatia siitä täydellinen raportti Seuralle, mutta hän ei saanut tehdä mitään henkilökuntavaihdoksia Englannin haaratoimistossa. Hänen Englannissa saamansa vastaanotto marraskuussa 1916 näytti kuitenkin vääristävän hänen arvostelukykynsä ja lopulta hänen järkensäkin, ”kunnes”, kuten A. H. Macmillan sanoi, ”hän teki sen naurettavan johtopäätöksen, että hän on Jeesuksen miinavertauksen ’huoneenhaltija’. Myöhemmin hän luuli olevansa maailman ylimmäinen pappi.” Puheissaan Englannin raamatuntutkijoille Johnson luonnehti itseään Russellin seuraajaksi väittäen, että pastori Russellin viitta oli pudonnut hänen hartioilleen niin kuin Elian viitta (”virkavaippa”) putosi Elisan harteille. – 2. Kun. 2:11–14.

Ilmeisesti Johnsonin pyrkimykset olivat kehittyneet jo aiemmin, sillä Edythe Kessler muistelee: ”Vuonna 1915 lähdin Beetelistä ja ennen Arizonaan matkustamista vierailin erään vanhan ystäväpariskunnan luona, jonka olin tuntenut vuosia. Siellä ollessani heillä vieraili myös eräs saarnaajaveli nimeltä P. S. L. Johnson. Saatana ilmaisi jo silloin rumat salakavalat menettelynsä saadakseen valvonnan keinolla millä tahansa. Johnson sanoi: ’Haluaisin puhua kanssasi. Istukaamme olohuoneeseen.’ Me teimme niin. Hän aloitti sanomalla: ’Sisar, me tiedämme, että Russell voi siirtyä pois melkein minä hetkenä hyvänsä, mutta ystävien ei tarvitse olla peloissaan kun se tapahtuu. Minä voin astua hänen paikalleen ja ottaa asiat hoitaakseni ilman että työ pysähtyy.’”

Ollessaan Englannissa Johnson yritti ottaa kokonaan valvontaansa Englannin työkentän. Yrittipä hän ilman valtuuksia erottaa muutamia Lontoon toimiston veljiäkin. Seurauksena oli sellainen sekaannus, että haaratoimiston valvoja valitti asiasta veli Rutherfordille. Rutherford puolestaan nimitti eräitä Lontoon veljiä, jotka eivät kuuluneet toimiston henkilökuntaan, valtuuskunnaksi. He kokoontuivat, kuuntelivat, punnitsivat tosiasioita ja suosittelivat Johnsonin kutsumista takaisin. Rutherford määräsi Johnsonin palaamaan takaisin. Sen sijaan että Johnson olisi tehnyt näin, hän lähetti kirjeitä ja sähkösanomia syyttäen komiteaa ennakkoluuloiseksi ja koettaen puolustaa menettelyään. Yrittäen tehdä asemansa Englannissa korvaamattomaksi hän käytti väärin Seuran hänelle varaamia asiakirjoja ja takavarikoi Lontoon pankissa olevat Seuran varat. Myöhemmin oli pakko turvautua oikeudenkäyntiin näiden rahojen takaisin saamiseksi.

Viimein Johnson palasi New Yorkiin, missä hän itsepäisesti yritti taivuttaa J. F. Rutherfordia lähettämään hänet takaisin  Englantiin, mutta tuloksetta. Johnson ei pitänyt Rutherfordia oikeana miehenä [presidentin] asemaan vaan oli varma siitä, että hänen itsensä pitäisi olla Seuran presidentti. Hän koetti saada vaikutusvaltaa Seuran johtokunnassa. Uskottelemalla, että veli Rutherford on sopimaton presidentiksi, Johnson houkutteli puolelleen neljä johtokunnan seitsemästä jäsenestä. Nuo neljä vastustivat Seuran presidenttiä, varapresidenttiä ja sihteeri-rahastonhoitajaa, ja nuo toisinajattelevat johtajat koettivat riistää hallinnollisen johdon presidentiltä.

J. F. Rutherford piti kokouksia vastustajien kanssa ja koetti neuvotella heidän kanssaan. A. H. Macmillan kertoo, että Rutherford jopa ”tuli monien meidän luoksemme ja kysyi: ’Pitääkö minun erota presidentin virasta ja antaa opposition ottaa vastuu?’ Me kaikki vastasimme: ’Veli, Herra pani sinut siihen asemaan missä olet, ja eroaminen tai lopettaminen olisi uskottomuutta Herraa kohtaan.’ Lisäksi toimiston työntekijät uhkasivat lopettaa, jos nuo miehet saisivat vallan.”

Seuran vuosikokouksen jatkoistunnossa vuonna 1917 nuo neljä toisinajattelevaa johtajaa yrittivät esittää päätöksen Seuran ohjesääntöjen muuttamiseksi. Kysymyksessä oli suunnitelma, jonka mukaan hallinnollinen valta olisi siirtynyt johtokunnalle. Koska tämä oli vastoin sekä sitä organisaatiojärjestelyä, jota käytettiin veli Russellin presidenttikautena, että vastoin osakkeenomistajien toivomusta, Rutherford katsoi ehdotuksen sopimattomaksi ja suunnitelma raukesi. Sen jälkeen vastustus jyrkkeni, mutta vastustajat eivät osanneet aavistaa, mitä oli tulossa.

”TÄYTTYNYT SALAISUUS”

Koko hallintokautensa ajan Seuran presidenttinä veli Russell yhdessä varapresidentin ja sihteeri-rahastonhoitajan kanssa oli tehnyt päätöksiä uusista julkaisuista. Johtokunta ei ollut ryhmänä neuvotellut asiasta. Rutherford noudatti samaa menetelmää. Niinpä nuo kolme Seuran virkailijaa tekivät aikanaan kauaskantoisen ratkaisun.

Charles Taze Russell oli kirjoittanut Tuhatvuotissarastuksen eli Raamatun tutkielmien kuusi osaa, mutta hän oli usein puhunut seitsemännen osan kirjoittamisesta. ”Kun löydän joskus avaimen”, hän oli sanonut, ”kirjoitan seitsemännen osan, ja jos Herra antaa avaimen jollekulle toiselle, niin tämä voi kirjoittaa sen.” Seuran virkailijat valtuuttivat kaksi raamatuntutkijaa, Clayton J. Woodworthin ja George H. Fisherin, kokoamaan kirjan, jonka piti sisältää selityksiä Ilmestyskirjaan, Korkeaan veisuun ja Hesekieliin. Nämä toimittajat kokosivat aineiston veli Russellin kirjoituksista ja se julkaistiin nimellä ”Täyttynyt salaisuus”  Raamatuntutkielmien seitsemäntenä osana. Koska se sisälsi pääasiassa C. T. Russellin ajatuksia ja selityksiä, sitä sanottiin ”pastori Russellin postuumiksi [kuoleman jälkeen julkaistuksi teokseksi]”.

Uuden kirjan julkaisuaika oli noin vuoden 1917 keskivaiheilla. Tuo merkkipäivä oli 17. heinäkuuta. ”Olin työssä [Brooklynin Beetelin] ruokasalissa, kun puhelin soi”, sanoo Martin O. Bowin. ”Valmistauduimme päivällistä varten. Olin lähinnä puhelinta, niinpä vastasin siihen. Veli Rutherford oli toisessa päässä. ’Kuka on kanssasi?’ hän kysyi. Vastasin: ’Louis.’ Hän käski meidän tulla työhuoneeseensa nopeasti ja lisäsi: ’Älkää suotta koputtako.’ Meille annettiin kirjapinot ja meidän käskettiin panna yksi kirja pöydälle kunkin paikalle ennen kuin perhe saapuisi päivälliselle.” Ruokasali oli pian täynnä Beetel-perheen jäseniä.

Veli Bowin jatkaa: ”Jumalalle esitettiin tavanomainen kiitos. Sitten se alkoi! ... P. S. L. Johnsonin ... johdolla alkoi tämä mielenosoitus rakasta veli Rutherfordia vastaan. He kävelivät edestakaisin huutaen vihaisia syytöksiä kovalla äänellä pysähtyen vain veli Rutherfordin pöydän kohdalle puimaan nyrkkiä hänelle ja muuten tuomitsemaan häntä ... Kaikkea tätä kesti noin viisi tuntia. Sitten kaikki nousivat pöydästä jättäen sille kaikki astiat ja paljon koskematonta ruokaa, jota veljet, joilla oli enää hyvin vähän energiaa, joutuivat siivoamaan.”

Tämä välikohtaus osoitti, että jotkut Beetel-perheen jäsenet tunsivat myötätuntoa vastustajia kohtaan. Mikäli tällainen vastustus jatkuisi, se saattaisi vähitellen sekasortoon koko Beetelin toiminnan. Niinpä J. F. Rutherford toimi tilanteen korjaamiseksi. Vaikka Rutherford tunsi täysin Seuran juridisen rakenteen, hän oli neuvotellut erään tunnetun yhtiölakimiehen kanssa Philadelphiassa Pennsylvaniassa Seuran johtokunnan asemasta. Hänen saamansa kirjallinen lausunto osoitti, että nuo neljä toisinajattelevaa eivät olleet johtokunnan laillisia jäseniä. Miksi eivät?

C. T. Russell oli nimittänyt nuo miehet johtokunnan jäseniksi, mutta Seuran peruskirja vaati, että jäsenet täytyy valita osakkeenomistajien äänillä. Rutherford oli sanonut Russellille, että nimitetyn henkilön valinta on vahvistettava äänestämällä seuraavassa vuosikokouksessa, mutta Russell ei ollut koskaan mennyt niin pitkälle. Näin ollen vain ne virkailijat, jotka oli valittu Pittsburghin vuosikokouksessa, olivat johtokunnan asianmukaisesti nimitettyjä jäseniä. Rutherford tiesi tämän koko kiistan ajan, mutta hän ei ollut maininnut siitä, koska hän oli toivonut näiden johtokunnan jäsenten luopuvan vastustuksestaan. Heidän asenteensa  osoitti kuitenkin, etteivät he olleet päteviä jäseniksi. Rutherford erotti heidät oikeutetusti ja nimitti neljä uutta johtokunnan jäsentä, joiden nimitys voitiin vahvistaa seuraavassa varsinaisessa yhdistyskokouksessa vuoden 1918 alussa.

Veli Rutherford ei ratkaissut äkkiä näiden entisten johtokunnan jäsenten erottamista kristillisestä järjestöstä. Sen sijaan hän tarjosi heille paikan saarnaajaveljinä. He kieltäytyivät, lähtivät vapaaehtoisesti Beetelistä ja alkoivat levittää vastustustaan laajalla puhe- ja kirjekampanjalla kautta Yhdysvaltain, Kanadan ja Euroopan. Seurauksena oli, että kesän 1917 jälkeen monet raamatuntutkijain seurakunnat koostuivat kahdesta puolueesta – niistä, jotka olivat uskollisia Jehovan järjestölle, ja toisista, joista oli tullut henkisesti uneliasta ja jotka olivat joutuneet vastustajien maireitten sanojen uhreiksi. Jälkimmäiset kieltäytyivät yhteistyöstä ja Jumalan valtakunnan hyvän uutisen saarnaamisesta.

HYÖDYTTÖMIÄ YRITYKSIÄ VALVONNAN SAAMISEKSI

Vastustava ryhmä, joka oli hiljattain lähtenyt Beetelistä, luuli voivansa valvoa raamatuntutkijoitten konventtia, joka pidettiin Bostonissa Massachusettsissa elokuussa 1917. Mary Hannan, joka oli läsnä tuossa konventissa, kertoo: ”Veli Rutherford oli varuillaan tämän heidän yrityksensä suhteen eikä antanut heille tilaisuutta päästä puhujalavalle kertaakaan koko ohjelman aikana. Hän toimi puheenjohtajana koko ajan.” Konventti oli täydellinen menestys Jehovan ylistykseksi, eivätkä vastustajat voineet keskeyttää sitä.

J. F. Rutherford tiesi, että yhdistyksen vuosikokous tammikuun 5. päivänä 1918 antaisi toisinajatteleville uuden tilaisuuden yrittää päästä valtaan. Hän oli melko varma siitä, että raamatuntutkijat yleensä eivät hyväksyneet sellaista yritystä. Heillä ei kuitenkaan tulisi olemaan mitään mahdollisuutta tuoda esille kantaansa vaaleissa, koska se oli asia, jota ainoastaan laillisesti perustetun yhdistyksen, Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran, jäsenten piti käsitellä. Mitä siis Rutherford saattoi tehdä? Hän saattoi antaa kaikille Jehovan antautuneille palvelijoille tilaisuuden ilmaista ajatuksensa. Tämän mukaisesti ehdotettiin englanninkielisessä marraskuun 1. päivän Vartiotornissa 1917, että jokaisessa seurakunnassa toimitettaisiin äänestys. Joulukuun 15. päivään mennessä 813 seurakuntaa lähetti äänestyksen tuloksen, mikä osoitti, että 11421 äänestä 10869 oli annettu J. F. Rutherfordille Seuran presidentin ominaisuudessa. Tämä äänestys osoitti lisäksi mm. sen, että kaikki vuoden 1917 heinäkuussa asetetun johtokunnan uskolliset jäsenet saivat enemmän kannatusta kuin ne kapinalliset henkilöt, jotka väittivät olevansa johtokunnan jäseniä.

 Osakkeenomistajien vuosikokouksessa lauantaina tammikuun 5. päivänä 1918 saivat seuraavat seitsemän henkilöä eniten ääniä: J. F. Rutherford, C. H. Anderson, W. E. Van Amburgh, A. H. Macmillan, W. E. Spill, J. A. Bohnet ja George H. Fisher. Yhdenkään vastustajan ei onnistunut päästä johtokuntaan. Seuran virkailijat valittiin sitten asianmukaisesti nimitettyjen johtokunnan jäsenten keskuudesta. J. F. Rutherford sai kaikki presidenttiä koskevat äänet, Charles H. Anderson kaikki varapresidentin äänet ja W. E. Van Amburgh kaikki sihteeri-rahastonhoitajan äänet. Siksi nämä miehet valittiin asianmukaisesti Seuran virkailijoiksi. Vastustajien yritys johdon valtaamiseksi oli täysin epäonnistunut.

Uskollisten ja vastustajien välillä ei sovinto ollut enää mahdollinen. Vastustava ryhmä muodosti täysin erillisen järjestön, jota johti ”Seitsemän komitea”. Ero oli muodostunut täydelliseksi 26. maaliskuuta 1918 mennessä, jolloin vastustajat viettivät Kristuksen kuoleman muistoa erillään Jumalan kansan uskollisista seurakunnista. Vastustavan ryhmän yksimielisyys jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, sillä heidän konventissaan kesällä 1918 syntyi erimielisyyksiä ja ne johtivat hajaannukseen. P. S. L. Johnson muodosti ryhmän, jonka päätoimisto oli Philadelphiassa Pennsylvaniassa, missä hänen toimestaan ilmestyi The Present Truth and Herald of Christ’s Epiphany (Nykyinen totuus ja Kristuksen ilmestymisen airut) -niminen julkaisu. Hän oli siellä kuolemaansa saakka ja luonnehti itseään ”maan suureksi ylimmäiseksi papiksi”. Uudet erimielisyydet aiheuttivat uusia jakaumia vuodesta 1918, kunnes tuo Vartiotorni-seurasta eronnut toisinajattelevia ryhmä hajaantui moniin riitaisiin lahkoihin.

Monet, jotka vetäytyivät syrjään C. T. Russellin kuoleman jälkeisinä vuosina, eivät aktiivisesti vastustaneet entisiä kristittyjä työtovereitaan. Jotkut palasivat takaisin, katuivat menettelyään ja liittyivät jälleen Jumalan kansaan. Se oli ankaran koetuksen aikaa, kuten Mabel P. M. Philbrick osoittaa sanoessaan: ”Oma suruni oli suuri kun käsitin, että oma isäni ja syvästi rakastamani äitipuoli, jotka olivat olleet ehdolla taivaalliseen palkintoon, luopuivat. Tein monta yritystä ja vuodatin monia kyyneleitä ennen kuin alistuin, sillä tiesin hyvin, että kruununsa menettänyt ei voinut toivoa elämää missään muuallakaan. Ajatus siitä, että he joutuisivat toiseen kuolemaan, tuntui sietämättömältä. Jehova lohdutti minua kuitenkin eräänä päivänä suuresti rukoillessani, kun aloin varauksetta toivoa hänen tahtonsa tapahtumista. Äkkiä aloin ymmärtää, että hänen rakkautensa ja oikeudenmukaisuutensa olivat paljon suuremmat kuin omani ja että ellei hän katsonut heitä arvollisiksi elämään, minäkään en voinut pitää heistä kiinni, sillä minun isäni ja äitini eivät olleet kummempia kuin muidenkaan  isät ja äidit. Siitä hetkestä lähtien minulla oli mielenrauha.”

Ne, jotka erosivat Jehovan uskollisista palvelijoista noina päivinä, eivät ainoastaan jakaantuneet lahkoihin, vaan useimmissa tapauksissa heidän lukumääränsä väheni ja heidän toimintansa muuttui merkityksettömäksi tai lakkasi kokonaan. He eivät totisesti täytä Jeesuksen seuraajilleen antamaa tehtävää saarnata hyvää uutista kaikessa maassa opetuslasten tekemiseksi. – Matt. 24:14; 28:19, 20.

Kuinka moni hylkäsi tosi kristillisyyden noina koettelevina vuosina 1917 ja 1918? Puutteellinen maailmanlaajuinen raportti osoittaa, että 21274 oli läsnä Jeesuksen Kristuksen kuoleman muistonvietossa huhtikuun 5. päivänä 1917. (Järjestön ulkoisten ja sisäisten vaikeuksien johdosta ei vuonna 1918 koottu tietoja läsnäolijoitten määrästä.) Osittaisen raportin mukaan oli muistonvietossa huhtikuun 13. päivänä 1919 läsnä 17961. Vaikka nämä luvut ovat epätäydellisiä, ne osoittavat, että paljon vähemmän kuin 4000 oli lakannut vaeltamasta entisten työtovereittensa kanssa Jumalan palveluksessa.

KRISTITYT TULIKOKEESSA

Vuosina 1917–1919 raamatuntutkijat olivat myös erikoisesti kristikunnan papiston lietsoman kansainvälisen salaliiton kohteena. Täyttynyt salaisuus, Raamatuntutkielmien seitsemäs osa, herätti papiston vihan. Seitsemässä kuukaudessa tämän julkaisun ensimmäisestä ilmestymisestä se oli saavuttanut ennennäkemättömän levikin. Sen 850000 kappaleen painoksessa oli Seuran ulkopuolisilla kirjanpainajilla paljon työtä. Vuoden 1917 loppuun mennessä kirja oli saatavissa myös ruotsiksi ja ranskaksi ja kääntäminen muille kielille oli alkanut.

Joulukuun 30. päivänä 1917 alkoi uuden nelisivuisen, pienen uutislehden kokoisen traktaatin, Raamatuntutkijain Kuukausilehden, 10 miljoonan kappaleen joukkolevitys. [Traktaatin] nimi oli ”Babylonin kukistuminen” ja siinä oli sellaisia alaotsikoita kuin ”Muinainen Babylon esikuva – Salaperäinen Babylon vastakuva – Miksi kristikunnan täytyy nyt kärsiä – Lopputulos”. Se sisälsi otteita seitsemännestä osasta sekä erittäin teräviä viittauksia papistoon. Sen takasivulla oli pilapiirros, joka kuvasi sortuvaa muuria. Joissakin sen kivissä oli sellaisia merkintöjä kuin ”Protestantismi”, ”Iankaikkisen vaivan oppi”, ”Kolminaisuusoppi”, ”Apostolinen perimys” ja ”Kiirastuli”. Traktaatti osoitti Raamattuun perustuen, että papiston suuri enemmistö on ollut ”uskottomia, petollisia, epävanhurskaita miehiä”, jotka olivat enemmän kuin yksikään toinen ryhmä maan päällä vastuussa  silloin raivonneesta sodasta ja niistä suurista vaikeuksista, jotka tulisivat seuraamaan sitä. Traktaattien levityskampanjaan liittyen pidettiin tuona samana päivänä laajalti mainostettuja esitelmiä samasta aiheesta.

Miten sinä suhtautuisit tuollaisen traktaatin levittämiseen? C. B. Tvedt tunnustaa, ’ettei hän koskaan unohda tuota erikoista päivää’, ja sanoo: ”Se oli purevan kylmä päivä. Mutta sanoma jota levitin oli varmasti kuuma ... Minulla oli näitä lehtiä tuhat kappaletta jaettavana asuintalojen ovien alta ja toisinaan suoraan tapaamilleni ihmisille. En voi kieltää, että panin mieluummin lehden ovien alta, sillä ymmärsin että tämä oli tulinen sanoma, jolla olisi räjähdysmäiset jälkivaikutukset.”

Vuoden 1917 lopulla ja 1918 alussa Täyttynyttä salaisuutta levitettiin kasvavassa määrin. Vihastuneet papit väittivät väärin, että jotkut tämän kirjan lausunnot olivat kapinallissävyisiä. He halusivat saada Vartiotorni-seuran pinteeseen, ja he halusivat valtion tekevän sen työn heidän puolestaan kuten juutalaiset uskonnolliset johtajat Jeesuksen ollessa maan päällä. (Vertaa Matt. 27:1, 2, 20.) Sekä katoliset että protestanttiset papit väittivät väärin raamatuntutkijoitten olevan Saksan hallituksen asiamiehiä. Niinpä esimerkiksi tohtori Case Chicagon yliopiston teologisesta tiedekunnasta julkaisi seuraavan lausunnon Kansainvälisen Raamatuntutkijain Seuran, Jumalan kansan laillisen välikappaleen, toiminnasta: ”Heidän oppinsa levittämiseen käytetään kaksituhatta dollaria viikossa. Mistä raha tulee on tuntematonta, mutta on suuri syy epäillä niiden olevan peräisin saksalaisista lähteistä. Uskon että hallitukselle varojen alkuperä olisi hyödyllinen tutkimuskenttä.”

”Tällä ja muiden huomattavien kirkonmiesten samankaltaisilla syytöksillä on ilmeisesti ollut jotakin yhteyttä sen kanssa, että armeijan tiedustelupalvelun upseerit takavarikoivat kirjat Seuran rahastonhoitajalta”, sanoi englanninkielinen huhtikuun 15. päivän Vartiotorni 1918. Se jatkoi: ”Viranomaiset luulivat epäilemättä löytävänsä todisteita sen syytteen vahvistukseksi että Seuramme työskentelee Saksan hallituksen hyväksi. Kirjoista ei tietenkään löytynyt mitään sellaista. Kaiken Seuramme käytössä olevan rahan ovat lahjoittaneet ihmiset, joita kiinnostaa Jeesuksen Kristuksen ja hänen valtakuntansa evankeliumin saarnaaminen eikä mikään muu.” Maanlaajuinen sanomalehtikirjoittelu Seuran kirjojen takavarikoimisesta oli omiaan lisäämään epäluuloa.

Helmikuun 12. päivä 1918 oli merkkipäivä Jumalan kansalle Kanadassa. Silloin kiellettiin Vartiotorni-seura koko maassa. Eräs lehtiuutinen kuuluu: ”Sisäasiainministeri on antanut lehdistön sensuurisäädösten nojalla määräyksen, mikä kieltää Kanadassa  omistamasta eräitä julkaisuja, joiden joukossa on Kansainvälisen Raamatuntutkijain Seuran julkaisema kirja nimeltä ’RAAMATUN TUTKIELMIA – Täyttynyt salaisuus’, joka tunnetaan yleensä pastori Russellin jälkeenjääneenä julkaisuna. ’Raamatuntutkijain Kuukausilehteä’, mitä tämä Seura niinikään julkaisee Brooklynissa New Yorkissa olevassa toimistossaan, on myös kielletty levittämästä Kanadassa. Minkä tahansa kielletyn kirjan omistamisesta määrätään omistajalle sakkoa korkeintaan 5000 dollaria (200000 mk) ja viisi vuotta vankeutta.”

Miksi kielto? Winnipegissä Manitobassa ilmestyvä Tribune loi vähän valoa asiaan kirjoittaessaan: ”Kiellettyjen kirjojen sanotaan sisältävän kapinallisia ja sodanvastaisia lausuntoja. Pyhän Stefanuksen kirkon pastori Charles G. Paterson tuomitsi muutamia viikkoja sitten saarnastuolista eräästä äsken ilmestyneestä ’Raamatuntutkijain Kuukausilehdestä’ lainatut kohdat. Valtionsyyttäjä Johnson lähetti myöhemmin hakemaan pastori Patersonilta tämän lehden. Sensuurin määräyksen uskotaan olevan suoranaista seurausta siitä.”

Salaliiton kansainvälinen luonne paljastui jonkin aikaa Kanadassa annetun papiston lietsoman kiellon jälkeen. Helmikuussa 1918 Yhdysvaltain armeijan New Yorkin kaupungissa oleva tiedusteluosasto aloitti tutkimukset Vartiotorni-seuran päätoimistossa. Seuran oli väärin vihjailtu pitävän yhteyttä saksalaiseen viholliseen, ja lisäksi oli valheellisesti ilmoitettu Yhdysvaltain hallitukselle, että Seuran Brooklynissa oleva päätoimisto oli Saksan hallitukselle lähetettyjen tiedonantojen keskuspaikka. Sitten lehdistö kertoi hallituksen virkailijoiden takavarikoineen Beetel-kodista jo käytettäväksi asennetun langattoman lähettimen. Mutta mitkä olivat tosiasiat?

Vuonna 1915 C. T. Russellille lahjoitettiin pieni langaton vastaanotin. Hän ei ollut henkilökohtaisesti siitä kovin kiinnostunut, mutta Beetel-kodin katolle pystytettiin pieni antenni ja joillekin nuoremmille veljille annettiin tilaisuus opetella käyttämään laitetta. Sanomia ei kuitenkaan juuri onnistuttu vastaanottamaan. Kun Yhdysvallat suunnitteli sotaan liittymistä, kaikki langattomat laitteet määrättiin purettaviksi. Niinpä antenni otettiin alas, tangot sahattiin poikki ja käytettiin muihin tarkoituksiin ja itse laite pakattiin huolellisesti ja sijoitettiin Seuran taidehuoneeseen. Sitä ei ollut käytetty lainkaan yli kahteen vuoteen, kun kahdelle armeijan tiedustelupalvelun miehelle kerrottiin varusteista heidän keskustellessaan erään Beetel-perheen jäsenen kanssa. Heidät vietiin katolle ja näytettiin, missä antenni oli sijainnut. Sitten heille näytettiin itse laite, joka oli kokonaan pakattu. Näiden miesten annettiin viedä se mennessään, koska sille ei ollut mitään käyttöä Beetelissä. Laite oli vain vastaanotin, ei lähetin.  Beetelissä ei ollut koskaan ollutkaan lähetintä, joten sieltä oli mahdotonta lähettää sanomia mihinkään.

Vastustus ja painostus Jumalan kansaa vastaan lisääntyi. Helmikuun 24. päivänä 1918 J. F. Rutherford piti esitelmän Los Angelesissa Kaliforniassa 3500 hengen kuulijakunnalle. Seuraavana aamuna Los Angelesin Tribune julkaisi kokosivun selostuksen puheesta. Tämä herätti paikallisten pappien närkästyksen. Pappisyhdistys piti kokouksen maanantaiaamuna ja lähetti puheenjohtajansa sanomalehden johtajien luo vaatimaan heiltä selitystä, miksi he olivat selostaneet esitelmää niin laajasti. Seuraavana torstaina armeijan tiedustelupalvelu otti haltuunsa Los Angelesissa sijaitsevan raamatuntutkijain toimiston, mistä se myös takavarikoi monia Seuran julkaisuja.

Maanantaina maaliskuun 4. päivänä 1918 pidätettiin Scrantonissa Pennsylvaniassa Clayton J. Woodworth (yksi Täyttyneen salaisuuden kokoojista) ja useita muita veljiä. Heitä syytettiin väärin salaliitosta ja he pääsivät vapaiksi takuita vastaan toukokuussa pidettävään oikeudenkäyntiin asti. Ulkopuolisen painostuksen lisääntyessä nopeasti Seuraa vastaan pidätettiin lisäksi yli kaksikymmentä raamatuntutkijaa ja suljettiin sotilasleireihin tai sotilasvankiloihin, koska heiltä evättiin vapautus. Jotkut heistä joutuivat sotaoikeuteen ja heidät tuomittiin pitkäaikaisiin vankeusrangaistuksiin. Maaliskuun 14. päivänä 1918 Yhdysvaltain oikeusvirasto päätti, että Täyttyneen salaisuuden levittäminen oli vakoilulain vastaista.

Jumalan kansan vastahyökkäys – se oli välttämättömyys. Pappien lietsoma vastustus raamatuntutkijain kristillistä työtä vastaan täytyi paljastaa. Siksi Vartiotorni-seura julkaisi maaliskuun 15. päivänä 1918 sanomalehtikokoa olevan kaksisivuisen traktaatin Valtakunnan Uutiset n:o 1. Sen rohkea otsikko kuului: ”Uskonnollinen suvaitsemattomuus – Pastori Russellin seuraajia vainotaan, koska he kertovat ihmisille totuutta – Raamatuntutkijain kohtelu vivahtaa ’pimeältä keskiajalta’.” Tämä traktaatti paljasti todella papiston lietsoman Jehovan kristittyjen todistajien vainon Saksassa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa. Sitä levitettiin miljoonia kappaleita.

Tässä traktaatissa sanottiin kiinnostavasti: ”Me tunnustamme, että koska Yhdysvaltain hallitus on poliittinen ja taloudellinen järjestely, sillä on valta ja oikeus perustuslakinsa mukaan julistaa sota ja kutsua kansalaisiaan sotapalvelukseen. Meillä ei ole aikomusta sekaantua kutsuntaan eikä sotaan millään tavalla. Sitä tosiasiaa, että jotkut meidän jäsenemme ovat yrittäneet käyttää hyväkseen lain suojaa, on käytetty eräänä vainon syynä.”

Huhtikuun 15. päivänä 1918 ilmestyi Valtakunnan Uutiset  n:o 2. Sen huomiota herättävä otsikko kuului: ”’Täyttynyt salaisuus’ ja miksi sitä painostetaan.” Alaotsikon ”Pappien käsi on mukana” jälkeen siinä osoitettiin, että papit ovat yllyttäneet hallitusviranomaisia ahdistamaan Seuraa, toimeenpanemaan pidätyksiä, esittämään vastalauseita Täyttynyttä salaisuutta vastaan ja painostamaan veljiä poistamaan joitakin sivuja (247–253) tuosta kirjasta. Traktaatti selitti myös, miksi papit vastustavat Jehovan palvelijoita, ja täsmensi heidän asenteensa sotaan nähden ja heidän uskonsa tosi kirkon suhteen.

Tämän Valtakunnan Uutisten numeron yhteydessä pantiin kiertämään Yhdysvaltain presidentille Wilsonille osoitettu anomus, jossa sanottiin: ”Me allekirjoittaneet amerikkalaiset katsomme, että kaikki pappien sekaantuminen riippumattomaan Raamatun tutkimiseen on suvaitsemattomuutta, epäamerikkalaista ja epäkristillistä, ja että kaikki yritykset valtion ja kirkon yhdistämiseksi ovat täysin vääriä. Me esitämme kansalais- ja uskonnonvapauden tähden ankaran vastalausein Täyttyneen salaisuuden takavarikoimista vastaan ja pyydämme hallitusta poistamaan kaikki rajoitukset sen käytön suhteen, jotta ihmisten sallittaisiin häiritsemättä ja hätyyttämättä ostaa, myydä, omistaa ja lukea tätä Raamatun tutkimisen apuvälinettä.”

Toukokuun 1. päivänä 1918, vain kuusi viikkoa ensimmäisen Valtakunnan Uutisten numeron jälkeen, julkaistiin Valtakunnan Uutiset n:o 3 otsikkonaan ”Kaksi suurta taistelua raivoaa – Itsevaltiuden kukistuminen varma” ja alaotsikkona ”Saatanan sotataito tuomittu epäonnistumaan”. Tämä numero tarkasteli Lupauksen Siementä Saatana Panettelijan siementä vastaan. (1. Moos. 3:15) Se seurasi antikristuksen kehittymistä sen syntymästä katolisen ja protestanttisen papiston nykyisiin tekoihin asti. Tämä traktaatti osoitti rohkeasti, miten Panettelija käytti sellaisia asiamiehiä yrittäessään tuhota Jeesuksen Kristuksen voideltujen seuraajien jäännöksen maan päältä.

Silloisten Valtakunnan Uutisten numeroitten levittäminen vaati rohkeutta. Jotkut raamatuntutkijat pidätettiin. Joskus Valtakunnan Uutisten varasto takavarikoitiin määräajaksi. Vaikka Jehovan palvelijat havaitsivat olevansa vainon ja vastustuksen tulikokeessa, he säilyttivät uskollisuutensa Jumalaa kohtaan ja jatkoivat kristillisen työnsä tekemistä.

JULMUUKSIA HARJOITETAAN

Pappien ja maallikoiden vastustuksen lisääntyessä Jehovan palvelijat joutuivat kokemaan monenlaisia julmuuksia. Eräs Vartiotorni-seuran myöhempi julkaisu selosti joitakin niistä uskomattomasta vainoista, joita raamatuntutkijat saivat kokea:

 ”Huhtikuun 12. päivänä 1918 Medfordissa Oregonissa E. P. Taliaferroa pahoinpideltiin ja hänet ajettiin pois kaupungista evankeliumin saarnaamisen vuoksi, ja George R. Maynard riisuttiin alastomaksi, maalattiin ja ajettiin pois kaupungista, koska hän salli pitää raamatuntutkistelua kodissaan ...

”Huhtikuun 17. päivänä 1918 pidätettiin Shawneessa Oklahomassa G. N. Fenn, George M. Brown, L. S. Rogers, W. F. Glass, E. T. Grier ja J. T. Tull. Oikeudenkäynnin aikana sanoi yleinen syyttäjä: ’Menkää helvettiin Raamattunne kanssa; teidän pitäisi olla helvetissä selkä taitettuna; teidät pitäisi hirttää.’ Kun G. F. Wilson Oklahoma Citystä yritti toimia puolustusasianajajana, niin hänetkin vangittiin. Kukin sai 55 dollarin sakon ja joutui maksamaan oikeudenkäyntikulut. Rikos: protestanttisen kirjallisuuden levitys. Oikeudenkäynnin jälkeen tutkintotuomari yllytti roskaväkeä toimintaan, mutta yritys ehkäistiin.

”Huhtikuun 22. päivänä 1918 Kingsvillessä Texasissa pormestarin ja paikkakunnan tuomarin johtama väkijoukko ajoi takaa L. L. Davista ja Daniel Toolea, myöhemmin heidät saatiin kiinni ja pantiin vankilaan ilman vangitsemismääräystä. Davis pakotettiin jättämään työnsä. Toukokuussa 1918 Tecumsehissa Oklahomassa J. J. May otettiin kiinni ja suljettiin kolmeksitoista kuukaudeksi mielisairaalaan erään tuomarin käskystä sen jälkeen kun häntä oli uhkailtu ja pahoinpidelty. Hänen perheelleen ei ilmoitettu, mitä hänelle oli tapahtunut ...

”Maaliskuun 17. päivänä 1918 Grand Junctionissa Coloradossa väkijoukko, johon kuului pormestari, johtavia sanomalehtimiehiä ja muita huomattavia liikemiehiä, keskeytti raamatuntutkistelukokouksen ...

”Wynnewoodissa Oklahomassa pantiin huhtikuun 22. päivänä 1918 Claud Watson ensin tyrmään ja päästettiin sitten tahallisesti väkijoukon käsiin, jonka muodostivat papit, liikemiehet ja muutamat muut. Nämä löivät hänet maahan, panivat neekerin ruoskimaan häntä, ja kun hän oli osaksi toipunut, ruoskimaan uudelleen. Sitten he kaatoivat tervaa ja höyheniä kauttaaltaan hänen ylleen ja hieroivat tervaa hänen hiuksiinsa ja päänahkaansa. Huhtikuun 29. päivänä 1918 pantiin tyrmään Walnut Ridgessä Arkansasissa W. B. Duncan, joka oli 61 vuoden ikäinen, Edward French, Charles Franke, eräs herra Griffin ja rouva D. Van Hoesen. Roskaväki murtautui tyrmään ja käytti mitä alhaisinta ja siivottominta kieltä, ruoski, tervasi ja peitti höyhenillä heidät ja ajoi heidät pois kaupungista. Duncan pakotettiin kävelemään lähes 42 kilometriä kotiinsa, ja hän hädin tuskin toipui kohtelusta. Griffin tuli melkein sokeaksi ja kuoli pahoinpitelyn johdosta muutamia kuukausia myöhemmin.”

Kaikkien näiden vuosien jälkeen T. H. Siebenlist muistaa  hyvin, mitä hänen isälleen tapahtui Shattuckissa Oklahomassa. Hän kirjoittaa:

”Vuoden 1917 syyskuussa aloin käydä koulua ja kaikki meni hyvin maaliskuun tienoille saakka, jolloin kaikkia koululaisia vaadittiin ostamaan Punaisen Ristin neula. Vein ilmoituksen kotiin puolenpäivän aikaan. Isä oli töissä ja äiti osasi siihen aikaan lukea vain saksaa. Mutta veli Howlett, saarnaajaveli, oli vierailemassa ”ryhmässä” ja hoiti asian. Neulaa ei ostettu!

”Vähän tämän jälkeen viranomaiset hakivat isän töistä ja yrittivät panna hänet seisomaan Täyttynyt salaisuus -kirjan päälle ja tervehtimään lippua – keskellä Shattuckin Main Streetiä. Hänet vietiin vankilaan ...

”Vähän tämän jälkeen isä haettiin jälleen ja häntä pidettiin vangittuna toiset kolme päivää. Tällä kerralla hänelle annettiin hyvin vähän ruokaa. Hänen vapauttamisensa tällä kerralla olikin toinen juttu. Noin puolen yön maissa kolme miestä oli ’murtautuvinaan’ vankilaan. He panivat säkin isän päähän ja marssittivat hänet avojaloin kaupungin länsilaidalle. Maaperä oli karhea ja täynnä takiaisia. Siellä he riisuivat hänen yläruumiinsa paljaaksi ja ruoskivat häntä ratsupiiskalla, jonka päässä oli metallilanka. Sitten he kaatoivat hänen päälleen kuumaa tervaa ja höyheniä ja jättivät hänet kuolemaan. Hän onnistui pääsemään jaloilleen, kävelemään ja ryömimään kaupungin ympäri kaakkoon päin. Sieltä hän aikoi pyrkiä pohjoista ja kotia kohti. Eräs hänen ystävänsä löysi hänet kuitenkin ja toi kotiin. Minä en nähnyt häntä sinä yönä, mutta se oli hirvittävä isku äidille varsinkin kun hänellä oli pikkuvauva talossa, ja isoäiti Siebenlist pyörtyi nähdessään hänet. Veljeni John oli syntynyt vain muutamaa päivää ennen tätä tapausta. Äiti kesti kuitenkin kaikessa paineessa varsin hyvin eikä hän koskaan menettänyt näkemystään Jehovan suojelevasta voimasta. ...

”Isoäiti ja isän sisarpuoli Katie-täti alkoivat hoivata häntä takaisin elämään. Terva ja höyhenet olivat tunkeutuneet hänen lihaansa, ja he käyttivät hanhenrasvaa parantaakseen hänen haavansa ja vähitellen terva hävisi ... Isä ei ollut nähnyt pahoinpitelijäinsä kasvoja, mutta hän tunsi heidän äänensä ja tiesi, keitä he olivat. Hän ei koskaan sanonut sitä heille. Itse asiassa hän puhui hyvin vastahakoisesti koko asiasta. Niin, hän vei nuo arvet mukanaan hautaan.”

”VAROVAISIA KUIN KÄÄRMEET”

Täyttyneen salaisuuden ja eräiden muiden kristillisten julkaisujen kielto saattoi Jehovan palvelijat vaikeaan asemaan. Heillä oli kuitenkin Jumalan antama tehtävä suoritettavana, ja he jatkoivat sitä edelleen osoittautuen ”varovaisiksi kuin käärmeet ja silti viattomiksi kuin kyyhkyset”. (Matt. 10:16) Niinpä raamatuntutkistelun  apuneuvot piilotettiin joskus erilaisiin kätköihin – ehkä ullakolle, hiilikellariin, lattialautojen alle tai huonekaluihin.

Veli C. W. Miller kertoo meille seuraavaa: ”Koska kotimme oli siihen aikaan raamatuntutkijain keskuspaikka, niin veljet tulivat joskus keskiyöllä tuomaan kirjallisuutta kuorma-autolla. Me piilotimme kirjalaatikot kanakoppiin ja naamioimme ne punaisilla rhode island -rodun kanoilla ja lehvillä.”

Muistellen tapahtumaa, joka sattui noihin aikoihin, veli D. D. Reusch kirjoittaa: ”Reedin perheen kotona kirjat oli kätketty ulos talon taakse, ja kun poliisit tulivat, niin Reedit pidättelivät henkeään poliisien lähestyessä kätköpaikkaa. Juuri silloin valtava lumimassa putosi katolta ja peitti täydellisesti alueen.”

”VÄKIVALTAA LAIN VARJOLLA”

Satoja vuosia sitten psalminkirjoittaja kysyi: ”Onko yhteyttä sinun kanssasi turmion tuomioistuimella, jossa väkivaltaa tehdään lain varjolla?” (Psalmi 94:20) Jehovan palvelijat tottelevat aina kaikkia maan lakeja, jotka eivät ole ristiriidassa Jumalan lakien kanssa. Mutta – kuten voidaan odottaakin – kun ihmisten vaatimusten ja Jumalan lakien välillä on ristiriita, kristityt omaksuvat apostolien asenteen ja ’tottelevat Jumalaa hallitsijana ennemmin kuin ihmisiä’. (Apostolien teot 5:29) Joskus hyviä lakeja sovelletaan väärin, kun halutaan pysähdyttää Jumalan palvelijoiden työ. Toisissa tapauksissa vihollisten onnistuu saada voimaan lakeja, jotka vahingoittavat Jumalan kansaa.

Yhdysvaltain kongressi hyväksyi 15.6.1917 kutsuntalain. Siinä säädettiin asevelvollisuus, mutta varattiin samalla vapautus miehille, jotka uskonnollisen vakaumuksen takia eivät voineet osallistua sotaan. Monet nuoret miehet kautta maan kirjoittivat Vartiotorni-seuralle ja kysyivät tuomari Rutherfordilta, miten heidän pitäisi toimia. Tästä asiasta hän sanoi myöhemmin: ”Monet maan nuoret miehet kysyivät minulta, miten heidän pitäisi toimia tämän asian suhteen. Näille nuorukaisille, jotka kysyivät minulta, annoin kaikissa tapauksissa tällaisen neuvon: ’Ellet voi omantunnonsyistä osallistua sotaan, niin voit kutsuntalain kolmannen pykälän perusteella anoa vapautusta. Sinun tulisi ilmoittautua, anoa vapautusta sekä esittää syy siihen, ja kutsuntatoimisto toimittaa anomuksesi eteenpäin.’ En koskaan tehnyt muuta kuin neuvoin heitä käyttämään hyväkseen kongressin lakia. Painotin aina sitä, että jokaisen kansalaisen tulisi totella maan lakia, ellei tuo laki ole ristiriidassa Jumalan lain kanssa.”

Ensimmäisen maailmansodan aikana paljastui suoranainen salaliitto Jehovan palvelijoita vastaan. Monet papit pitivät konferenssin Philadelphiassa Pennsylvaniassa vuonna 1917 sen edistämiseksi. Siellä he nimittivät komitean, jonka piti käydä liittovaltion  pääkaupungissa Washingtonissa (D.C.) vaatimassa muutosta kutsuntalakiin ja vakoilulakiin. Komitea kävi oikeusministeriössä. Pappien vaatimuksesta yksi ministeriön jäsenistä John Lord O’Brian valittiin valmistelemaan muutosehdotusta vakoilulakiin ja esittelemään sitä Yhdysvaltain senaatille. Lain muutosehdotuksessa määrättiin, että kaikki rikkomukset vakoilulakia vastaan käsiteltäisiin sotaoikeudessa ja että syyllisille langetettaisiin kuolemantuomio. Muutosehdotusta ei kuitenkaan hyväksytty.

Siihen aikaan kun vakoilulain muutosehdotus oli esillä kongressissa, pantiin alulle ”ranskalaisena lainmuutosehdotuksena” tunnettu asetus. Se olisi vapauttanut kutsuntalain määräyksistä jokaisen henkilön, joka puhui ”sitä mikä on totta hyvistä vaikuttimista ja hyväksyttäviä tarkoituksia varten”.

Toukokuun 4. päivänä 1918 senaattori Overman oli merkinnyt kongressin pöytäkirjaan oikeusministerin muistion (4.5.1918, sivut 6052, 6053), jossa sanottiin mm.:

”Armeijan tiedusteluosaston käsitys on täysin vakoilulain muutosehdotuksen vastainen eikä suosittele sen kolmannen pykälän ensimmäistä momenttia sovellettavaksi niihin, jotka puhuvat ’sitä mikä on totta hyvistä vaikuttimista ja hyväksyttäviä tarkoituksia varten’.

”Kokemus on osoittanut, että sellainen muutos mitätöisi suurelta osalta lain arvon ja muuttaisi jokaisen oikeudenkäynnin akateemiseksi väittelyksi ratkaisemattomista arvostuksista sen suhteen, mikä on totta. Ihmisen vaikuttimet ovat liian monimutkaiset väittelyn aiheeksi ja sana ’hyväksyttävä’ on liian venyvä käsite käytettäväksi ...

”Yksi vaarallisimmista tämänkaltaisen propagandan esimerkeistä on kirja nimeltä ’Täyttynyt salaisuus’, äärimmäisen uskonnollisella kielellä kirjoitettu teos, jota on levitetty suunnattomia määriä. Sen ainoana vaikutuksena on, että sotilaat lakkaavat uskomasta asiaamme ja että kodeissa herää kutsuntojen vastainen mieliala.

”Brooklynin Valtakunnan Uutiset julkaisee anomuksen, jossa se vaatii ’Täyttyneen salaisuuden’ ja muiden samanlaisten teosten rajoitusten poistamista, ’jotta ihmisten sallittaisiin häiritsemättä ja hätyyttämättä ostaa, myydä, omistaa ja lukea tätä raamatuntutkistelun apuneuvoa’. Tällaisen muutosehdotuksen hyväksyminen avaisi leirimme jälleen tälle myrkylliselle vaikutukselle.

”Kansainvälinen Raamatuntutkijain Seura uskottelee toimivansa puhtaasti uskonnollisista vaikuttimista, mutta me olemme havainneet, että jo kauan on kerrottu sen päätoimiston olevan saksalaisten asiamiesten olinpaikkana ...

”Tämän muutosehdotuksen hyväksyminen heikentäisi suuresti Amerikan vaikutusvaltaa ja auttaisi ainoastaan vihollista. Tulokset,  eivät vaikuttimet, merkitsevät jotakin sodassa. Siksi lain ja sen täytäntöönpanijoiden tulisi pyrkiä aikaansaamaan toivottuja ja ehkäisemään vaarallisia tuloksia ja jättää vaikuttimet tuomarien armoille tai historioitsijoiden arvioitaviksi.”

Näiden oikeusministeriön ponnistusten tuloksena oli se, että vakoilulain muutosehdotus hyväksyttiin toukokuun 16. päivänä 1918 ilman ”ranskalaista muutosehdotusta”.

”ME TIEDÄMME, MITEN PÄÄSEMME TEIHIN KÄSIKSI, JA ME TULEMME TEKEMÄÄN SEN!”

Näihin aikoihin joitakin nuoria raamatuntutkijoihin kuuluvia miehiä kutsuttiin sotapalvelukseen ja omantunnonarkoina heidät lähetettiin Camp Uptoniin Long Islandiin New Yorkiin. Tämän leirin johtajana oli kenraali James Franklin Bell. Hän kävi J. F. Rutherfordin luona tämän toimistossa ja koetti taivuttaa hänet neuvomaan näitä miehiä hyväksymään minkä tahansa palveluksen, jonka Bell määräisi heille, joko meren takana tai muualla. Rutherford kieltäytyi. Kenraali oli itsepäinen, ja lopulta Rutherford kirjoitti kirjeen, jonka ydinsanoma oli seuraava: ”Jokaisen on itse ratkaistava, haluaako hän osallistua aktiiviseen sotapalvelukseen vai ei. Tehkää mitä pidätte velvollisuutenanne ja mikä on oikein Kaikkivaltiaan Jumalan silmissä.” Tämä kirje ei tyydyttänyt alkuunkaan Belliä.

Muutamaa päivää myöhemmin J. F. Rutherford ja W. E. Van Amburgh vierailivat kenraali Bellin luona Camp Uptonissa. Bell kertoi adjutanttinsa ja Van Amburghin läsnä ollessa Rutherfordille pappien konferenssista Philadelphiassa. Hän mainitsi heidän valinneen John Lord O’Brianin esittämään asian senaatille, minkä seurauksena oli lakiehdotus, jonka mukaan kaikki vakoilulain rikkomukset olisivat joutuneet sotaoikeuden tutkittaviksi ja rangaistuksena olisi ollut kuolemantuomio. Kenraali Bell oli ”melkoisesti kiihtynyt” Rutherfordin mukaan, joka kertoo: ”Hänen edessään oli hänen pöydällään paperipinoja, joita hän takoi etusormellaan, ja osoittaen sanansa minulle hän sanoi todella kiihtyneenä: ’Sitä lakia ei hyväksytty, koska Wilson esti sen, mutta me tiedämme, miten pääsemme teihin käsiksi, ja me tulemme tekemään sen!’ Tähän lausuntoon vastasin: ’Kenraali, te tiedätte mistä löydätte minut.’”

KUOLINISKU ”KAHDELLE TODISTAJALLE”

Vuoden 1914 lokakuun alusta lähtien Kristuksen voidellut seuraajat julistivat, että pakanain ajat olivat päättyneet ja että kansat olivat lähestymässä Harmagedonissa tapahtuvaa tuhoaan. (Luukas 21:24; Ilmestys 16:14–16) Nämä kuvaannolliset ”kaksi todistajaa” julistivat tätä murheellista sanomaa kansoille 1260 päivää eli kolme ja puoli vuotta (lokakuun 4./5. päivästä 1914  maaliskuun 26./27. päivään 1918). Sen jälkeen Saatanan petomainen poliittinen järjestelmä kävi sotaa Jumalan ”kahta todistajaa” vastaan ja ”tappoi” heidät lopulta sikäli kuin oli kysymys heidän kiduttavasta ennustamistyöstään ”säkkipuvussa” heidän uskonnollisten, poliittisten, sotilaallisten ja juridisten vihollistensa suureksi helpotukseksi. (Ilmestys 11:3–7; 13:1) Se oli ennustus ja se täyttyi. Mutta miten?

Toukokuun 7. päivänä 1918 New Yorkin itäisen piirin piirioikeus antoi vangitsemismääräyksen eräille Vartiotorni-seuran tärkeimmille palvelijoille. Määräys koski presidentti J. F. Rutherfordia, sihteeri-rahastonhoitaja W. E. Van Amburghia, Clayton J. Woodworthia ja George H. Fisheriä (kahta Täyttyneen salaisuuden toimittajaa), F. H. Robisonia (Vartiotornin toimituskunnan jäsentä), A. H. Macmillania, R. J. Martinia ja Giovanni DeCeccaa.

Jo seuraavana päivänä, 8. toukokuuta 1918 ne tämän ryhmän jäsenet, jotka olivat Brooklynin Beetelissä, pidätettiin. Lopulta kaikki olivat vangittuina. Vähän sen jälkeen heidät haastettiin liittovaltion tuomioistuimeen, jonka puheenjohtajana oli tuomari Garvin. Suuri valamiehistö oli aikaisemmin esittänyt heitä kaikkia vastaan syytteen, missä

”(1, 3) rikoksena oli, että he laittomasti, rikollisesti ja tahallisesti aiheuttavat ja yrittävät aiheuttaa niskuroimista, uskottomuutta ja velvollisuudesta kieltäytymistä Amerikan Yhdysvaltojen sotilas- ja merivoimissa henkilökohtaisesti kehottaen, kirjeitse, julkisin esitelmin, jakaen ja julkisesti levittäen kautta Amerikan Yhdysvaltojen kirjaa nimeltä ”Raamatun tutkielmia, VII osa – Täyttynyt salaisuus” ja jakaen sekä julkisesti levittäen kautta Yhdysvaltojen eräitä kirjoituksia, mitkä oli painettu lehtiin nimeltä ’RAAMATUNTUTKIJAIN KUUKAUSILEHTI’, ’VARTIOTORNI’, ’VALTAKUNNAN UUTISET’ sekä muihin nimeltä mainitsemattomiin lentolehtisiin ja niin edelleen.

”(2, 4) rikoksena oli, että he laittomasti, rikollisesti ja tahallisesti jarruttivat Yhdysvaltain alokkaiden värväämistä ja sotapalvelukseen pestaamista maan ollessa sotatilassa.”

Syyte perustui pääasiassa yhteen Täyttyneen salaisuuden kappaleeseen, jossa sanottiin: ”Isänmaallisuuteen (toisten ihmisten ahdasmieliseen vihaamiseen) ei rohkaista missään kohden Uudessa testamentissa. Kaikkialla ja aina murha kielletään sen kaikissa muodoissa; ja kuitenkin maailman siviilihallitukset vaativat isänmaallisuuden varjolla rauhaa rakastavia miehiä uhraamaan itsensä ja rakkaansa sekä teurastamaan tovereitaan sanoen sen olevan velvollisuus, jota taivaan lait vaativat.”

Veljiä Rutherford, Van Amburgh, Macmillan ja Martin syytettiin vielä toisestakin rikoksesta: kaupan käymisestä vihollisen kanssa, mikä perustui siihen väitteeseen, että Seuran virkailijat  olivat lähettäneet 500 dollaria Seuran Sveitsin haaratoimiston hoitajalle Zürichiin. Oikeuteen haastetuista veljistä vaadittiin 2500 dollarin takuu kutakin syytettä kohti. Heidät vapautettiin takuita vastaan, ja he saapuivat oikeuteen toukokuun 15. päivänä 1918. Oikeudenkäynti määrättiin pidettäväksi kesäkuun 3. päivänä 1918 New Yorkin itäisen piirin piirioikeudessa. Veljet kielsivät syyllisyytensä molempiin syytteisiin ja katsoivat olevansa kaikkien syytösten suhteen täysin viattomat.

Esikuulustelujen ilmapiiri aikaansai sen, että vastaajat allekirjoittivat valaehtoisen lausunnon, jossa he osoittivat, miksi he uskoivat tuomari Garvinin olevan ennakkoluuloinen heitä kohtaan. Aikanaan Yhdysvaltain piirituomari Harland B. Howe määrättiin oikeudenkäynnin puheenjohtajaksi. Vaikka vastaajat eivät tunteneet Howen mielipiteitä, niin A. H. Macmillanin mukaan hallitus tiesi ”hänellä olleen erityinen ennakkoluulo kantajapuolen hyväksi ja lain rikkomisesta syytettyjä vastaajia vastaan”. Macmillan sanoi myös: ”Meitä ei kuitenkaan jätetty pitkäksi aikaa epätietoisuuteen. Hänen vihamielisyytensä ilmeni jo ennen oikeudenkäynnin alkua ensimmäisessä asianajajien neuvottelussa tuomarinhuoneessa, missä hän vihjasi: ’Minä tulen pitämään huolen siitä, että vastaajat saavat kaiken mitä heille kuuluu.’ Nyt oli kuitenkin liian myöhäistä, jotta asianajajamme olisivat voineet esittää valaehtoisen todistuksen tuomarin ennakkoasenteesta.”

Macmillan sanoi, että alkuperäisessä kanteessa vastaajia syytettiin siitä, että he olivat tehneet salaliiton jolloinkin huhtikuun 6. päivän 1917, jolloin Yhdysvallat julisti sodan, ja toukokuun 6. päivän 1918 välisenä aikana. Hallituksen esitys täsmensi väitetyn rikkomuksen ajankohdaksi kesäkuun 15. päivästä 1917 toukokuun 6. päivään 1918.

TILANTEITA OIKEUSSALISSA

Yhdysvallat oli sodassa. Siksi oikeudenkäynti raamatuntutkijoita vastaan kapinasyytteen perusteella herätti suurta huomiota. Millainen oli yleinen mielipide? Se suosi kaikkea, mikä edisti työpanosta sodan hyväksi. Soittokunnat soittivat oikeussalin ulkopuolella ja sotilaat marssivat Brooklynin raatihuoneen lähialueilla. Viisitoista päivää kestänyt oikeudenkäynti jatkui oikeussalin sisäpuolella ja todistusaineisto kasaantui oikeaksi vuoreksi. Miksi emme astuisi sisäpuolelle ja seuraisi tapahtumain kulkua?

A. H. Macmillan, yksi vastaajista, auttaa meitä aistimaan siellä vallinneen ilmapiirin, sillä hän kirjoitti myöhemmin: ”Oikeudenkäynnin aikana hallitus sanoi, että jos henkilö seisoi kadunkulmassa ja toisti Herran rukousta tarkoituksenaan ehkäistä miehiä liittymästä armeijaan, niin hänet voitiin lähettää vankilaan. Tästä huomaat, miten helppo heidän oli tulkita vaikuttimia. He luulivat pystyvänsä sanomaan, mitä toinen henkilö ajatteli,  ja niin he toimivat meitä vastaan sillä perusteella, vaikka me todistimme, ettemme olleet koskaan minään aikana juonitelleet tehdäksemme mitään, mikä vaikuttaisi kutsuntaan emmekä koskaan yrittäneet rohkaista ketään vastustamaan sitä. Siitä ei ollut mitään apua. Tietyt kristikunnan uskonnolliset johtajat ja heidän poliittiset liittolaisensa olivat päättäneet päästä meihin käsiksi. Syyttäjä pyrki tuomari Howen hyväksynnällä todistamaan syyllisyyden väittäen, että vaikuttimemme oli asiaankuulumaton ja että teoissa voitiin nähdä tahallisuutta. Minut havaittiin syylliseksi vain sen perusteella, että olin varmentanut nimikirjoituksellani erään šekin, jonka tarkoitusta ei voitu selvittää, ja että olin allekirjoittanut asiakirjan, jonka veli Rutherford oli lukenut eräässä johtokunnan kokouksessa. Silloinkaan he eivät voineet todistaa, että kyseessä oli minun nimikirjoitukseni. Tämä vääryys auttoi meitä myöhemmin, kun teimme valituksen.”

Kerran eräällä Seuran entisellä virkailijalla vannotettiin todistajanvala. Katsottuaan erään todistuksen kahta nimikirjoitusta hän sanoi tuntevansa toisen niistä W. E. Van Amburghin nimikirjoitukseksi. Pöytäkirjajäljennöksessä sanotaan tästä:

”K. Annan Teille todisteen n:o 31 tunnistamista varten ja pyydän Teitä katsomaan noita kahta allekirjoitusta, jotka ovat tai pyrkivät olemaan MacMillanin ja Va[n] Amburghin ja kysyn Teiltä ensin, onko tämä käsityksenne mukaan hänen allekirjoituksensa jäljennös? V. Luulen niin. Tunnistan sen siksi.

”K. Onko tämä herra MacMillanin? V. Herra MacMillanin nimikirjoitusta ei ole yhtä helppo tunnistaa, mutta luulen sen olevan hänen.”

Oikeudenkäynnissä läsnä olleitten puolustautumisesta veli Macmillan kirjoitti myöhemmin:

”Kun hallitus oli käsitellyt asiansa loppuun, me esitimme puolustuksemme. Lyhyesti sanottuna osoitimme Seuran puhtaasti uskonnolliseksi järjestöksi; että sen jäsenet pitävät uskonsa perustuksena Pyhää Raamattua sellaisena kuin Charles T. Russell on sen tulkinnut; että C. T. Russell eläessään kirjoitti ja julkaisi kuusi osaa Raamatun tutkielmia ja jo vuonna 1896 lupasi seitsemännen osan, joka tulisi käsittelemään Hesekieliä ja Ilmestyskirjaa; että hän kuolinvuoteellaan sanoi jonkun toisen kirjoittavan seitsemännen osan, että vähän hänen kuolemansa jälkeen Seuran toimeenpaneva komitea valtuutti C. J. Woodworthin ja George H. Fisherin laatimaan ja esittämään tarkastettavaksi käsikirjoituksen, mihin ei liittynyt lupausta sen julkaisemisesta; että Ilmestyskirjaa koskeva käsikirjoitus valmistui ennen Yhdysvaltain liittymistä sotaan ja että kaikki kirjan käsikirjoitukset (lukuun ottamatta yhtä lukua Temppelistä) olivat kirjapainossa ennen vakoilulain vahvistamista; joten oli mahdotonta, että syytöksessä mainittu salaliitto olisi voitu muodostaa lain rikkomista varten.

 ”Me todistimme, ettemme minään aikana olleet yhdistyneet, sopineet tai juonitelleet vaikuttaaksemme kutsuntoihin tai häiritäksemme hallitusta sen sodankäynnissä, eikä meillä ollut mitään aikomustakaan tehdä sellaista; että me emme koskaan olleet aikoneet millään tavalla sekaantua sotaan; että työmme oli puhtaasti uskonnollista eikä poliittista pienimmässäkään määrin; että me emme pyydystelleet jäseniä emmekä koskaan neuvoneet tai rohkaisseet ketään vastustamaan kutsuntoja; että kirjeet oli kirjoitettu henkilöille, jotka me tiesimme antautuneiksi kristityiksi ja joilla oli lain mukaan oikeus saada neuvoja; että me emme vastustaneet kansakunnan liittymistä sotaan, mutta antautuneina kristittyinä emme voisi itse osallistua surmaamiseen.”

Kaikki mitä oikeudenkäynnin aikana sanottiin ja tehtiin, ei kuitenkaan ollut avointa ja rehellistä. Macmillan kertoi myöhemmin: ”Jotkut meidän väestämme, jotka olivat läsnä oikeudenkäynnissä, kertoivat minulle myöhemmin, että eräs hallituksen asianajajista oli mennyt eteiseen, missä hän oli keskustellut hiljaisella äänellä joidenkin henkilöiden kanssa, jotka olivat johtaneet Seuran sisäistä oppositiota. Nämä olivat sanoneet: ’Älkää päästäkö sitä kaveria [Macmillania]. Hän on pahin koko sakista. Hän pitää toimintaa yllä, ellette saa häntä kiinni muiden mukana.’” Muista, että näihin aikoihin eräät kunnianhimoiset miehet olivat koettaneet saada Vartiotorni-seuran valvontaansa. Ei ole ihme, että veli Rutherford myöhemmin varoitti niitä veljiä, joille oli jätetty vastuu Beetelissä: ”Meille on ilmoitettu, että seitsemän henkeä, jotka vastustivat Seuraa ja sen työtä kuluneen vuoden aikana, oli läsnä oikeudenkäynnissä ja avusti syyttäjiämme. Me varoitamme teitä, rakkaat, joidenkin näiden kavalista yrityksistä pyrkiä nyt teitä liehakoimalla saamaan Seura haltuunsa.”

Lopulta, pitkän oikeudenkäynnin jälkeen, koitti odotettu ratkaisun päivä. Kesäkuun 20. päivänä 1918 noin klo 17 asia meni valamiehistön päätettäväksi. J. F. Rutherford muisteli myöhemmin: ”Valamiehistö epäröi kauan ennen kuin se teki ratkaisunsa. Lopulta tuomari Howe lähetti heille sanan, että heidän täytyy julistaa meidät ’syyllisiksi’, kuten eräs valamies myöhemmin kertoi meille.” Noin neljän ja puolen tunnin harkinnan jälkeen klo 21.40 valamiehistö palasi tehtyään päätöksen: ”syyllisiä”.

Tuomion julistaminen tapahtui 21. kesäkuuta. Oikeussali oli täynnä. Kun vastaajilta kysyttiin, oliko heillä jotakin sanottavaa, he eivät vastanneet. Sitten seurasi tuomari Howen tuomio. Vihaisena hän sanoi: ”Näiden miesten harjoittama uskonnollinen propaganda on vahingollisempaa kuin divisioona saksalaisia sotilaita. He eivät ole esittäneet haastetta ainoastaan laillisille viranomaisille ja armeijan tiedotusosastolle, vaan he ovat myös tuominneet kaikkien kirkkojen papit. Heidän rangaistuksensa täytyy olla ankara.”

 Se oli. Seitsemän vastaajaa tuomittiin 80 vuodeksi kuritushuoneeseen (20 vuotta kustakin neljästä syytteestä kärsittäväksi samanaikaisesti). Giovanni DeCeccan tuomio julistettiin myöhemmin, mutta lopulta hän sai 40 vuotta eli 10 vuotta kustakin näistä neljästä syytekohdasta. Vastaajat määrättiin kärsimään rangaistustaan Yhdysvaltain kuritushuoneeseen Atlantaan Georgiaan.

Oikeudenkäynti oli kestänyt viisitoista päivää. Kirjallinen todistusaineisto oli valtava ja käytetyt menetelmät usein epärehellisiä. Myöhemmin osoitettiinkin, että jutun käsittelyssä tapahtui yli 125 virhettä, joista tarvittiin vain muutama siihen, että muutoksenhakutuomioistuin totesi lopulta koko oikeudenkäynnin epärehelliseksi.

”Olin läsnä ja kärsin veljien kanssa kaiken, kun heidät alistettiin tähän epäoikeudenmukaiseen koettelemukseen”, kertoo James Gwin Zea, joka oli ollut yleisön joukossa. Hän jatkaa: ”Voin vieläkin nähdä, miten tuomari kieltäytyi antamasta veli Rutherfordille puolustautumistilaisuutta. ’Raamattua ei käytetä tässä oikeussalissa’, hän huomautti. Olin veli M. A. Howlettin luona sinä iltana Beetelissä ja noin kello 22 saimme tietää, että heidät oli tuomittu syyllisiksi. Heidän tuomionsa julistettiin seuraavana päivänä.”

Huolimatta väärästä syylliseksi todistamisestaan ja saamistaan ankarista rangaistustuomioista veli Rutherford ja hänen työtoverinsa olivat rohkeita. Vuoden 1918 kesäkuun 22. päivän New York Tribune selosti kiinnostavalla tavalla asiaa: ”Tuomari Howe tuomitsi eilen Joseph F. Rutherfordin ja kuusi muuta ’russellilaista’ vakoilulain rikkomisesta 20 vuodeksi Atlantan kuritushuoneeseen. ’Tämä on elämäni onnellisin päivä’, sanoi herra Rutherford mennessään oikeussalissa vankilaan, ’maallisen rangaistuksen kärsiminen uskonnollisen vakaumuksen takia on yksi suurimmista eduista, minkä ihminen voi saada’. Kohta kun vangit oli viety suuren valamiehistön huoneeseen, tuomittujen miesten perheet ja läheiset ystävät toimeenpanivat yhden oudoimmista mielenilmaisuista, minkä liittovaltion Brooklynissa olevan tuomioistuimen täytäntöönpanovirkamiehen toimisto on koskaan nähnyt. Koko seurue pani tuon vanhan rakennuksen kaikumaan laulun ’Oi onnen yhteys’ sävelistä. ’Se on kaikki Jumalan tahtoa’, he sanoivat toisilleen kasvojen melkein säteillessä. ’Jonakin päivänä maailma saa tietää, mitä tämä kaikki merkitsee. Olkaamme sillä välin kiitollisia Jumalan armosta, joka on ylläpitänyt meitä läpi koettelemustemme, ja katsokaamme eteenpäin kohti sitä suurta päivää, joka on tuleva.”’

Muutoksenhaun ollessa käynnissä veljet yrittivät kahdesti vapaaksi pääsyä takuuta vastaan, mutta se ehkäistiin ensin tuomari Howen ja myöhemmin tuomari Martin J. Mantonin toimesta. Sillä välin heitä pidettiin ensin Brooklynin Raymond Streetin  vankilassa, joka oli ”likaisin luola, missä olen koskaan käy nyt”, A. H. Macmillanin mukaan. Clayton J. Woodworth sanoi sitä leikillään ”hotelli de Raymondieksi”. Viikon epämiellyttävän oleskelun jälkeen siellä seurasi toinen viikko Long Islandin kaupunginvankilassa. Lopulta heinäkuun 4. päivänä, Yhdysvaltain itsenäisyyspäivänä, nämä väärin tuomitut miehet kyydittiin junalla Atlantan kuritushuoneeseen Georgiaan.