Luxemburg

LUXEMBURG, jonka pinta-ala on 2586 km² ja jossa on 430000 asukasta, on maailman pienimpiä valtioita. Se sijaitsee Euroopan sydämessä Ranskan, Belgian ja Saksan välissä. Vaikka Luxemburg on pieni, se on silti itsenäinen ja suvereeni valtio. Se on pitkälle teollistunut, mutta tiheät metsät ja aaltoilevat vuoret tekevät sen miellyttäväksi maaksi. Kaiken lisäksi Luxemburgilla on myös perustuslaki, joka takaa uskonnonvapauden, puhevapauden ja vapauden muodostaa yhdistyksiä.

Luxemburg on ollut satoja vuosia ylpeä maineestaan katolisena linnoituksena. Nykyään hallitus kuitenkin tukee taloudellisesti sekä katolista kirkkoa että protestanttisia ja juutalaisia uskontoja. Huolimatta katolisen Luxemburgin iskulauseesta ”Me jäämme siksi, mitä olemme” noin 900 luxemburgilaista julistaa nyt Jumalan sanan hyvää uutista talosta taloon, kuten Jeesus Kristus teki. Miten tämä on mahdollista? Vastaus löytyy Jehovan todistajien nykyhistoriasta.

VALTAKUNNAN SANOMA TAVOITTAA LUXEMBURGIN

Jo vuosina 1922–1925 veljet Strasbourgista Ranskasta levittivät raamatullista kirjallisuutta Luxemburgissa. Tämä levitys alkoi traktaatilla nimeltä ”Haaste” ja päättyi ”Syytökseen pappeja vastaan”. Siihen aikaan ei Luxemburgissa asunut yhtään Jehovan todistajaa. Mutta vuonna 1929 Vartiotorni-seuran Saksassa sijaitseva Magdeburgin toimisto lähetti veli August Riedmillerin Luxemburgiin tienraivaajaksi. Kun hän kesällä 1930 meni naimisiin erään Lorrainesta Ranskasta kotoisin olevan tienraivaajasisaren kanssa, he alkoivat käydä aluetta yhdessä. He levittivät kirjoja Jumalan harppu, Vapautus, Luominen ja Hallitus sekä erinimisiä kirjasia ja lehteä Kultainen Aika. Eräs tienraivaajasisar Danzigista työskenteli jonkin aikaa tämän pariskunnan kanssa, ja veli Schröder, hänkin tienraivaaja, lähetettiin Magdeburgista Luxemburgiin.

Neljässä osassa esitettävä Luomisnäytös oli erinomainen välikappale sanoman esittämiseksi ihmisille. Saksassa oleva Magdeburgin toimisto lähetti veljiä Luxemburgiin esittämään tätä ainoalaatuista näytöstä, joka tutustutti katsojat Jumalan tarkoitukseen ja kertoi tapahtumat luomisesta alkaen aina Kristuksen tuhatvuotisen hallituksen loppuun. Vuonna 1930 Luomisnäytös esitettiin Luxemburgin kaupungissa ja Esch-sur-Alzettessa sekä monissa muissa paikoissa. Luxemburgin kaupungissa oli joka ilta läsnä yli 300 henkeä. Myös Esch-sur-Alzettessa se saavutti suuren  menestyksen. Monia osoitteita jätettiin, ja veli ja sisar Riedmiller kävivät näiden ihmisten luona.

KATOLINEN VASTUSTUS HERÄÄ

Katolinen kirkko, joka oli kauan ollut uskonnollisessa monopoliasemassa Luxemburgissa, ryhtyi toimenpiteisiin pysähdyttääkseen Jumalan sanan totuuden etenemisen. Sen yllytyksestä laadittiin sellainen poliisijärjestys, joka pyrki estämään ihmisiä menemästä katsomaan Luomisnäytöstä ja antoi siitä sen vaikutelman, että se oli kielletty. Tätä vaikutelmaa vahvistivat katolisten sanomalehtien vääristellyt selostukset.

Käyttämällä Luomisnäytöksen jälkeen pidetyissä kokouksissa saatuja osoitteita tienraivaajat löysivät kuitenkin ensimmäiset luxemburgilaiset, jotka olivat todella kiinnostuneita totuudesta. Etelässä ensimmäinen luxemburgilainen, joka halusi tulla Kristuksen tosi seuraajaksi, oli Fred Gores. Hän kertoo alkuvaiheista seuraavaa:

”Eräänä iltana tutustuin kokousten jälkeen erääseen keski-ikäiseen mieheen. Olimme molemmat sitä mieltä, että meidän pitäisi kertoa muille juuri oppimastamme totuudesta. Keskusteltuamme asiasta kotonani ilmoitimme herra Riedmillerille päätöksestämme. Vähän tämän jälkeen herra Riedmiller toi meille melkoisen määrän kirjasia ’Valtakunta – maailman toivo’, joitakin kirjoja ja niin sanotun todistuskortin. Sikäli kuin muistan tuo todistuskortti oli kaksikielinen: toisella puolella oli saksan- ja toisella ranskankielinen teksti. Kortissa mainittiin käynnin tarkoitus, minkä lisäksi siinä oli lyhyt todistus maailman lopusta ja paratiisimaan toivosta.

”Eräänä päivänä me vasta-alkajat toverini ja minä rohkaisimme itsemme ja menimme valitsemallemme kadulle tehdäksemme ensimmäisen yrityksemme. Kukaan ei ollut näyttänyt meille, miten se tapahtuisi. Emme olleet koskaan aikaisemmin tehneet mitään vastaavaa. Siitä huolimatta olimme rohkeita ja luotimme täysin Jehovaan. Itseksemme ajattelimme, että Hän kyllä auttaa meitä. Ja Jehova todella auttoi meitä omalla tavallaan. Tervehdimme ystävällisesti ihmisiä ja näytimme todistuskorttia. Ihmisten lukiessa korttia avasimme salkun ja esittelimme kirjallisuuttamme. On merkille pantavaa, että aivan alusta alkaen me menimme kukin omalle ovellemme pelkäämättä, että joku tekisi meille kysymyksiä, joihin emme osaisi vastata. Tiesimme esittävämme totuutta. Se antoi meille voimaa ja teki meidät luottavaisiksi, tapahtukoon mitä tahansa.

”Muistan hyvin ensimmäisen talon, missä vierailin. Ystävällinen,  kypsään ikään ehtinyt mies, jolla oli jalkaproteesi, otti heti kirjan Luominen ja tilasi Raamatun. Keskustelimme ystävällisesti ja lupasin palata hänen luokseen mahdollisimman pian tuodakseni hänelle Raamatun ...

”Ilo siitä, että olin saanut niin hyvän vastaanoton ensimmäisessä talossa, antoi minulle tarvittavaa voimaa jatkaa, vaikka ihmiset olivat seuraavissa taloissa epäileviä ja jopa torjuivat sanoman. Hetken kuluttua tulivat poliisit ja lopettivat nopeasti työskentelymme. He takavarikoivat salkkumme sisältöineen päivineen, tekivät pöytäkirjan ja käskivät meidän mennä kotiin. Mitä muutakaan olisimme voineet tehdä? Tietenkin me valitimme herra Riedmillerille näistä kokemuksista, mutta hän lohdutti meitä toimittaen meille uutta kirjallisuutta. Ostimme uuden salkun – tällä kertaa halvasta pahvista tehdyn – ja teimme uuden yrityksen. Vähitellen viisastuimme, ja kun kirjallisuutemme ja varusteemme oli toistuvasti takavarikoitu, aloimme piilottaa kirjallisuutta päällystakkimme taskuihin ja kuljimme ovelta ovelle ilman salkkua. Näin herätimme vähemmän epäluuloja.”

Luxemburgin kaupungissa julistustyön aloitti 1931 varsinaisesti Eugen Reuter käyttämällä kirjasta Valtakunta – maailman toivo. Vastustusta kohdattiin kuitenkin myös siellä. Veli Reuter muistelee: ”Poliisi oli jatkuvasti kieltänyt veli Riedmilleriä ja muita tienraivaajia saarnaamasta ovelta ovelle kulkukauppalain nojalla. Totuuden julistaminen osoittautui piikiksi varsinkin katolisen papiston lihassa. Koska perustuslaki takasi uskonnonvapauden, saarnaamistamme ei voitu lopettaa. Siksi käytettiin kaupustelua verukkeena todistamistyön pysähdyttämiseksi. Yritys ei kuitenkaan onnistunut. Vastustus lisäsi intoamme. Huolimatta langettavista ja joskus vapauttavista tuomioista yhä useammat kiinnostuneet ihmiset osallistuivat aktiivisesti saarnaamiseen. Poliisi syytti meitä kaupustelusta ja kirjatilausten hankkimisesta.

”Veli Riedmillerin toimittua kolme vuotta viranomaiset suorittivat merkittävän vastaiskun. Kaksi poliisia saattoi veli Riedmillerin Saksan rajalle ja karkotti hänet Luxemburgista. Lakimiehemme selitti korkeitten viranomaisten sanoneen hänelle, että August Riedmiller karkotettiin Luxemburgista katolisen kirkon suojelemiseksi maassa. Muutaman kuukauden kuluttua poliisi kehotti myös sisar Emma Riedmilleriä lähtemään maasta. Kolmas Saksasta tullut tienraivaaja poistui maasta hieman myöhemmin vapaaehtoisesti ennen kuin hänet ehdittiin karkottaa.”

Näin vastustajat luulivat voivansa lopettaa saarnaamistyön. He eivät kuitenkaan olleet ottaneet huomioon sitä, että totuuden siemen oli sillä välin hyvin juurtunut. Aikanaan ensimmäiset  luxemburgilaiset olivat valmiit vesikasteelle. Kaste tapahtui 25. syyskuuta 1932 yksityisessä kylpylässä Esch-sur-Alzettessa. Perustus oli nyt laskettu teokraattiselle järjestölle Luxemburgissa eikä mikään voinut pyähdyttää sen etenemistä.

VALVONTA SIIRTYY SVEITSIIN

Vuonna 1933 natsit kielsivät Jehovan todistajien toiminnan Saksassa. Siksi Bernissä Sveitsissä oleva toimisto alkoi pitää huolta Luxemburgin veljistä ja kiinnostuneista. Sieltä käsin johdettiin myös oikeustaisteluja samoin kuin raamatullisia opetuskokouksia. Julistajia autettiin myös järjestäytymään ja vahvistamaan itseään hengellisesti. Veljiä lähetettiin säännöllisin väliajoin Sveitsistä Luxembugiin pitämään puheita. Tämä veljellinen apu tuotti pian hyviä tuloksia.

Ne viisitoista julistajaa, jotka jo osallistuivat kenttäpalvelukseen vuonna 1934, levittivät 3164 kirjaa ja kirjasta tuona vuonna huolimatta suunnattomista vaikeuksista ja vastustuksesta. Tavoittaakseen pohjoisessa olevat kylät näiden viidentoista julistajan täytyi usein polkea 130 km päivässä polkupyörällä. Suurin ponnistuksin he vähitellen kävivät ja saarnasivat maan kaikissa kylissä ja kaupungeissa.

Kirjallisuuden lisääntymisen myötä karttuivat myös poliisiraportit. Rauhan tuomioistuimen yksimielinen päätös oli aina: ”Syyllistynyt kolporteeraukseen.” Veljet valittivat näistä päätöksistä yhä uudelleen ja heidän juttunsa menivät muutoksenhakutuomioistuimeen ja lopulta korkeimpaan oikeuteen. Nämäkin korkeammat tuomioistuimet vahvistivat alioikeuksien päätökset, ja todistajat julistettiin jälleen syyllisiksi.

Nämä rohkeat taistelijat havaitsivat kuitenkin vähitellen, että ihmiset, joille he saarnasivat, olivat jakaantuneet kahteen ryhmään. Papiston vaikutusvallassa oleva ryhmä suhtautui epäystävällisesti Valtakunnan todistajiin ja hyökkäsi heitä vastaan usein ovilla. Tämän ryhmän yllytyksestä jotkut poliisit menivät niin pitkälle, että he koettivat pelotella Valtakunnan julistajia sanomalla: ”Jos levitätte yhdenkin kirjan, niin me hirtämme teidät korkeimpaan puuhun.” Toiset viranomaiset puolustautuivat ja sanoivat: ”Ymmärrättehän, että meillä on ohjeemme ja meidän täytyy tehdä velvollisuutemme.”

Vuonna 1936 Valtakunnan julistajien lukumäärä oli noussut yhdeksääntoista, jotka kuuluivat kolmeen seurakuntaan. Sinä vuonna jotkut julistajat matkustivat myös ensimmäistä kertaa suureen konventtiin ulkomaille ja palasivat kotiin vahvistuneina jatkaakseen toimintaansa. Luzernin konventissa Sveitsissä he tapasivat  Vartiotorni-seuran presidentin veli Rutherfordin ensimmäisen kerran. Näihin veljiin teki syvän vaikutuksen tämän Jehovan puolesta taistelijan rohkeuden näkeminen. Veli J. F. Rutherford sanoi Saksan edustajille, että kun he palaisivat ”tuon vanhan viekkaan ketun luolaan”, Adolf Hitlerin maahan, heidän tuli julistaa, että Jumalan valtakunta hallitsee ja ettei mikään tämän maailman valta voisi kukistaa Jehovan kuningasta. Sitten hän kohotti kätensä samaan tapaan kuin Hitler-tervehdyksensä, mutta huusi ”Heil Kristus”. Kaikki nämä kokemukset ja puheet olivat hyvin rakentavia Luxemburgin veljille. Hekin saivat rohkeutta jatkaa toimintaansa.

Siinä he käyttivät todistuskorttien lisäksi entistä enemmän matkagramofoneja, joilla he esittivät raamatullisia puheita kuulijoille. Tämä menetelmä tuotti suurta iloa veljille Luxemburgissa – kun he käyttivät tätä saarnaamismenetelmää, viranomaiset eivät voineet estää heitä samassa määrin kuin ennen.

SAKSA MIEHITTÄÄ MAAN

Toukokuun 10. päivänä 1940 Luxemburg miehitettiin yllättäen. Itse asiassa saksalaiset joukot virtasivat samanaikaisesti melkein kaikkiin Euroopan maihin. Ei ollut paljon aikaa ajatella sitä. Esch-sur-Alzetten kaupungissa viranomaiset ilmoittivat, että kaikkien asukkaiden tulisi heti ottaa välttämätön mukaansa ja paeta Ranskan rajalle.

Sinä päivänä useimpien Jehovan todistajien toiminta käytännöllisesti katsoen lakkasi Luxemburgissa ja julistajat hajaantuivat kuin lammaslauma ilman paimenta. Seuraavien viiden vuoden aikana yksityiset julistajat kokivat ankaria koettelemuksia. Tunnetut veljet, jotka ottivat johdon, vietiin turvasäilöön niiden ilmiantojen perusteella, joita tänne asettuneet Saksan armeijan vakoilijoina toimineet saksalaiset olivat tehneet. Oltuaan useita kuukausia Luxemburgin ja Trierin vankiloissa veljet päästettiin vapaiksi, mutta heitä kiellettiin enää saarnaamasta. Mutta näinäkin koettelevina sotavuosina oli mahdollista tehdä jonkin verran maanalaista työtä, ja seurauksena oli, että muutamia uusia opetuslapsia kastettiin. Kaksi luxemburgilaista veljeä, joiden epäiltiin jatkaneen saarnaamista, joutui erittäin kovaan koetukseen. He olivat Luxemburgissa ainoat todistajat, jotka joutuivat keskitysleireihin.

USKOA KOETELLAAN KESKITYSLEIREISSÄ

Victor Bruch, toinen näistä veljistä, muistelee seuraavaa:

”Trierin vankilassa meille annettiin tuttu kaavake allekirjoitettavaksi.  Allekirjoittamalla sen olisin vakuuttanut noudattaneeni väärää oppia, kieltänyt uskoni, vannonut, ettei hallussani ole Vartiotorni-seuran kirjallisuutta, etten enää levittäisi sitä, että ilmiantaisin jokaisen, joka lähestyisi minua tuota kirjallisuutta esittäen, ja että kunnioittaisin kaikkia Saksan lakeja. Gestapo koetti heikentää meitä kaikin keinoin. Kun itsepäisesti torjuin nämä tarjoukset kieltäytymällä allekirjoittamasta kaavaketta, Gestapo vei minut Buchenwald/Weimarissa olevaan keskitysleiriin 2. tammikuuta 1941. Aluksi meidät molemmat veljet siirrettiin rangaistusosastolle kolmeksi kuukaudeksi ja jouduimme työskentelemään kaivoksessa, vaikka ruoka oli huonoa ja lepo riittämätöntä. En voi koskaan unohtaa seuraavaa välikohtausta:

”Saavuttuamme Buchenwaldiin päämme ajettiin kaljuksi, meidät pakotettiin kulkemaan alastomina jäisen kadun yli kylpyyn, sitten taas takaisin kadun yli parakille, josta saimme vaatteet. Siellä saimme pitkän luukun takaa eräältä vangilta vanginpukumme, kappaleen toisensa jälkeen alushousuista alkaen. Vaatteita jakavan vangin takana seisoi minua vastapäätä toinen vanki. Hän kysyi jatkuvasti, mitä uutta kuului leirin ulkopuolelle. En vastannut hänelle mitään. Meille oli sanottu vankilassa, että Gestapon miehiä esiintyi usein vanginvaatteissa vakoilutarkoituksessa. Ajattelin tätä hänen esittäessään kysymyksiä ja päätin: ’Minusta et saa mitään irti.’ Kun olin saanut viimeisen vaatekappaleeni, hän sanoi minulle: ’Voit puhua minulle. Olen samanlainen kuin sinä.’ Hän oli todella veli Ernst Hassel Saarbrückenistä. Myöhemmin ymmärsin hänen uteliaisuutensa. Veljet olivat olleet pidätettyinä vuodesta 1937 saakka ja erossa järjestöstä. Käytettävissä olevaa tietoa mietiskeltiin jatkuvasti ja tiedon murusia vaihdettiin päivittäisissä keskusteluissa eri pöydissä.

”Muutaman kuukauden kuluttua, tammikuussa 1942, leirin viranomaiset ilmoittivat, että jos vangilla on ylimääräinen villapaita leirissä saamansa lisäksi, hänen tulisi luovuttaa se heti jaettavaksi itärintaman sotilaille. Koska kukaan Jehovan todistaja ei halunnut antaa nenäliinaakaan sotatarkoituksiin, heidän kaikkien täytyi seistä tuntikaupalla paraatikentällä tammikuun 15. päivänä 1942. Sitten he ottivat meiltä villapaidat, ja rangaistukseksi meidän täytyi työskennellä öisin. Valonheittimien valossa meidän täytyi tasoittaa mäkinen alue pelikentäksi. Se oli kovaa työtä päättymisajan jälkeen, sillä maa oli kovassa mudassa ja pakkasta oli 20 astetta. Meiltä oli otettu kengät pois ja jouduimme marssimaan puukengissä. Mutta nämäkin vaikeina aikoina Jehova auttoi meitä. Vain kolmen viikon kuluttua kaikki meiltä otettu vaatetus palautettiin vankilaan pestynä ja siististi  korjattuna ja meille ilmoitettiin, että kiireessä oli tapahtunut erehdys. Berliinin viranomaiset eivät olleet hyväksyneet toimenpidettä...

”Keväällä 1943 meidät siirrettiin yhteiseltä osastoltamme erilaisiin poliittisiin osastoihin. Leirin johto toivoi voivansa tällä tavalla murtaa Jehovan todistajien vastarinnan. Kävi kuitenkin aivan päinvastoin. Nyt meillä oli parempi tilaisuus puhua uskostamme muille.

”Helmikuussa 1944 tarvittiin ammattimiehiä Lublinissa ja minut lähetettiin sinne. Meistä yritettiin nyt tehdä hyviä saksalaisia, ettemme enää olisi luxemburgilaisia puhumattakaan siitä, että olisimme Jehovan todistajia. Kun kieltäydyin, minut lähetettiin jälleen leiriin. Omat vaatteeni riisuttiin päältäni ja minut vietiin toiseen Pulawyn leiriin. Täällä Pulawyssa, missä oli saha, koimme kaameita öitä. Vangit nukkuivat parakeissa vartijoitten kanssa välillään vain lautaseinä. Lähes joka yö partisaanit ja vartijat ampuivat toisiaan.

”Kun venäläiset lähestyivät, meidät siirrettiin Auschwitziin. Ne veljet ja sisaret, jotka olivat olleet jonkin aikaa Auschwitzissa, olivat luottovankeja. Monien sisarien sallittiin käydä kaupungissa ilman vartijaa tekemässä ostoksia emännälleen. Näin sisaret saattoivat tavata ulkopuolella olevia veljiä. Heillä oli erikoisen vaativa ja vaarallinen työ. He jäljensivät kokonaisia Vartiotornin kirjoituksia sinikantisiin kouluvihkoihin ja koettivat levittää niitä niin monille kuin mahdollista. Minäkin sain joitakin luettavakseni. Yhden kirjoituksen muistan vieläkin hyvin. Se oli ’Lohdutusta hajaantuneille’.

”Venäläisten eteneminen jatkui. Se merkitsi meille siirtoa toiseen paikkaan. Se oli mieletön pako halki Saksan. Jotkut meistä sullottiin umpinaisiin karjavaunuihin ja lähetettiin matkaan. Tälle matkalle saimme ruoaksi yhden leipäpalan. Sen piti kestää kolme päivää. Mutta tässäkin tapauksessa saatoimme luottaa Jehovan viisauteen. Eräs veli kertoi meille: ’Jos he sanovat jo nyt kolmeksi päiväksi, niin meidän on parasta jakaa leipämme kuudeksi päiväksi.’ Tosiasia oli, että edessä oli kymmenen päivää. Lopulta me söimme ratamoja (heinäratamoja), ruohoa ja melkein mitä tahansa, mitä kasvoi ratapenkereen lähellä välttyäksemme nälkäkuolemalta. Yhdentenätoista päivänä tulimme Ravensbrückiin. Yli 1500 kuoli nälkään matkan viimeisinä päivinä. Heti kun joku kuoli, hänet heitettiin rautatievaunun takaosaan, ja ruumiit pinottiin kasoihin.

”Tilapäisparakeissa meidät erotettiin muista vangeista piikkilanka-aidalla.  Meidän piti tulla toimeen puolella litralla vihanneskeittoa ja leipäviipaleella päivässä.

”Venäläiset uhkasivat jälleen vakavasti leiriä. Se merkitsi siirtoa toiselle alueelle. Jouduimme marssimaan päiväkaupalla. Me veljet koetimme aina pysytellä yhdessä. Meitä oli 49 veljeä ja yksi kiinnostunut, jotka pysyimme yhdessä ja rohkaisimme toisiamme. Yhtenä yönä oli ennenkuulumattoman kiivasta tulitusta. Kun aamu valkeni, niin havaitsimme suureksi hämmästykseksemme, että saksalaiset vartijat olivat hävinneet. Peseydyttyämme, mihin meillä oli viime viikkoina ollut vain harvoin tilaisuus, me viisikymmentä menimme läheiseen kylään ottamaan selvää, mitä oli tapahtunut. Huomasimme, että amerikkalaiset olivat miehittäneet kaikki julkiset rakennukset.

”Silloin me kokoonnuimme eräälle kylän laidalla olevalle niitylle, ja eräs veli esitti kiitosrukouksen Jehovalle Hänen suomastaan ihmeelliseltä pelastuksesta. Tämä tapahtui toukokuun 3. päivänä 1945 Rubzissa. Jatkoimme kulkuamme monta päivää, kunnes veljet vähitellen hajaantuivat koteihinsa. Jehova oli auttanut meitä selviytymään hengissä vaikeasta ja koettelevasta ajasta. Se oli mahdollista vain hänen avullaan.

”Kesäkuun 18:ntena 1945 saavuin kotiin Esch-sur-Alzetteen. Iloni ja kiitollisuuteni oli suuri, kun tapasin siellä vaimoni ja lapseni, jotka olivat tulleet kotiin vain viisi päivää aikaisemmin kuin minä. Ja tämä tapahtui oltuamme toisistamme erossa lähes kaksi vuotta voimatta vaihtaa sanaakaan.

”Kaikkina näinä vaikeina vuosina Sananlaskujen 3:5, 6:n sanat olivat minulle suurenmoisena ohjeena. Ne kuuluvat: ’Turvaa Jehovaan kaikesta sydämestäni äläkä nojaudu omaan ymmärrykseesi. Tunne hänet kaikilla teilläsi, niin hän sinun polkusi tasoittaa.’”

UUDELLEENJÄRJESTÄYTYMINEN SODAN JÄLKEEN

Vähän ennen toista maailmansotaa Seuran haaratoimisto Brysselissä Belgiassa oli saanut ohjeet valvoa Jehovan todistajien toimintaa Luxemburgissa. Heti sodan jälkeen tämä toimisto lähetti yhden tienraivaajan Luxemburgiin. Hän oli veli Emil Schranz, ensimmäinen luxemburgilainen tienraivaaja. Sodan aikana hän oli palvellut Belgiassa. Nyt hän vieraili kaikkien tuntemiensa veljien luona. Seurakunnat järjestettiin uudelleen ja toiminta oli menestyksellistä. Vuonna 1946 oli 30 toimivaa julistajaa huipun ollessa 39.

Monet sodan jälkeen tehdyt järjestömuutokset saivat työn kasvamaan  nopeasti. Sen sijaan, että veljet olisivat käyttäneet todistuskortteja ja gramofoneja, he kykenivät teokraattisen koulun valmentamina pitämään esitelmiä ja antamaan todistusta ovilla. Myös Raamatun kotitutkistelutoiminta lisääntyi ja aikaansai todellisen menestyksen.

Lisäsysäys saarnaamisvapauden hyväksi oli nyt paikallaan. Päätettiin perustaa ei-kaupallinen laillistettu seura huolehtimaan tehokkaammin Valtakunnan eduista. 18. heinäkuuta 1946 tämä tärkeä virstanpylväs saavutettiin Luxemburgin Jehovan todistajien historiassa. 23.10.1946 julkaisi Amtsblatt Memorial ilmoituksen asianmukaisesta rekisteröimisestä. Tämä laillistettu seura on osoittautunut hyvin hyödylliseksi veljille.

BROOKLYNIN PÄÄTOIMISTON VELJET VAHVISTAVAT VELJIÄ

Vuonna 1947 sattui toinen merkittävä tapaus Luxemburgin Jehovan todistajien historiassa. Pidettiin ensimmäinen suuri konventti. Veljet F. W. Franz ja Grant Suiter palvelivat tässä konventissa veljiä esittämällä heille raamatullisia kehotuksen sanoja. Se oli ensimmäinen kerta, kun Seuran Brooklynin päätoimiston veljiä vieraili Luxemburgissa. Eräs sisar, joka oli siihen aikaan hyvin nuori, kertoi myöhemmin, miltä tuo tilaisuus oli tuntunut hänestä:

”En voi unohtaa sitä, että nämä veljet nauttivat aterian yhdessä meidän kanssamme keittiössä. Ajattelin usein, että he olivat tottuneet puhumaan suuremmissa ja kauniimmissa saleissa kuin on täällä Luxemburgissa meluisan keilaradan vieressä oleva sali. Se ei kuitenkaan estänyt näitä kahta veljeä esittämästä perusteellista todistusta, eivätkä he valittaneet mistään. Kesäkuun 11. päivän aamuna 1947 eräs brysseliläinen veli piti kastepuheen ranskaksi, ja kuusi veljeä kastettiin. Se oli meistä suurenmoinen tilaisuus. Veli Franz piti samana iltana esitelmän Saksaksi aiheesta ’Kaikkien kansojen ilo’, ja sitä oli kuulemassa 123 henkeä. Tuosta vuodesta lähtien veljiä rohkaistiin järjestämään edelleenkin suuria kokouksia, kuten kierroskonventteja, minkä he tekivätkin.

”Koska tällä ensimmäisellä suurella konventilla oli ollut näin hyvä menestys, niin veljet järjestivät ja mainostivat sen jälkeen rohkeasti suurempia konventteja seuraavaan tapaan: Polkupyöräryhmä, johon kuului neljästä kuuteen henkeä kullakin mainoskilpi edessä ja takana, ajeli kaupungissa. Kaikilla kaduilla käytiin. Toiset veljet, jotka kantoivat konventtia mainostavia ilmoituksia,  kävelivät kaduilla edestakaisin. Joskus meitä heitettiin kivillä ja melkein aina herjattiin.”

Maaliskuussa 1949 lähetettiin ensimmäiset Gilead-koulun käyneet veljet Nelson ja Cummings Luxemburgiin. He vahvistivat suuresti pienehköä järjestöä, ja heidän aloitteestaan ryhdyttiin tekemään katutyötä tarjoten lehtiä. Siten julistettiin Jehovan valtakuntaa yhä voimakkaammin. Mutta katolinen kirkko ilmaisi voimakkaasti haluavansa vaientaa todistamistyön.

Seuran presidentti Nathan H. Knorr oli läsnä ensimmäisessä suuressa kansainvälisessä konventissa, joka pidettiin sodan jälkeen Euroopassa Frankfurt am Mainissa 24.–26. elokuuta 1951. Siellä oli myös edustajia Luxemburgista. Kun veli Knorr myöhemmin pysähtyi Luxemburgissa pitämään puheen veljille, niin tilaisuus osoittautui suureksi todistukseksi, ja veljet puhuvat siitä vielä tänäkin päivänä. Tällä kerralla voitiin vuokrata kaunis sali, ja veljet halusivat tehdä kaiken valmiiksi edellisenä iltana. Mutta valitettavasti sali oli kuitenkin muiden käytössä viime hetkeen saakka. Siksi veljien oli ponnisteltava tosissaan. Kuulimme kahden miehen keskustelun, jotka olivat käyttäneet salia ennen meitä. Toinen sanoi toiselle: ”Haluaisinpa tietää, minkä näköinen tämän seuran presidentti on.” Eräs julistaja, joka kuuli keskustelun, oli nopeaälyinen ja vastasi: ”Älkää sitä surko. Presidentti on tuolla puhujalavan edessä tikapuilla kiinnittämässä verhoa vasaralla ja nauloilla.” Nuo kaksi miestä olivat ihmeissään. Mikä ero verrattuna niin tavalliseen katoliseen ihmispalvontaan! Ja seuraavana päivänä veli Knorrin nähtiin ajavan polkupyörällä veljien kanssa pitkin pääkaupungin katuja mainostamassa omaa puhettaan. Miten hyvää ja mieluisaa olikaan havaita hänen itsensä osallistuvan siihen toimintaan, johon oli kehotettu konventin puhujalavalta!

Tämä veli Knorrin lyhyt pysähdys osoittautui suureksi siunaukseksi sekä työlle yleensä että tälle erikoiskokoukselle. Ne 205 läsnäolijaa, jotka kuuntelivat hänen puhettaan, muodostivat suurimman teokraattisen kokouksen siihen mennessä Luxemburgissa. Kaikki nämä tapahtumat vahvistivat järjestöä sisäisesti ja samana vuonna sadan julistajan määrä ylitettiin ensimmäisen kerran 113 julistajan ollessa kenttäpalveluksessa.

EIVÄT KAUPUSTELIJOITA VAAN SAARNAAJIA

Vuosina 1952 ja 1953 järjestöllä oli jälleen suuria oikeusjuttuja. Poliisi pysäytti joitakin julistajia, joukossa alaikäisiä, heidän osallistuessaan saarnaamiseen Fischbachissa, ja asiasta tehtiin virallinen kuulustelupöytäkirja. Heitä syytettiin kulkukauppalain  rikkomisesta. Kun asia tuli oikeuteen, niin eräs nuori sisar puolustautui kolmen tuomarin edessä niin hyvin, että hänet vapautettiin syytteestä. Mutta mitä tapahtui vanhemmille julistajille? Koska he olivat iäkkäämpiä, heidät katsottiin syyllisiksi samassa oikeudenkäynnissä.

Tämä päätös aiheutti suuren muutoksen Jumalan kansalle seuraavana vuonna 1953. Seuran lakimies tähdensi Luxemburgin muutoksenhakutuomioistuimen tuomareille sitä, että Merschin raastuvanoikeus ei menetellyt johdonmukaisesti vapauttaessaan toisen osan ryhmästä ja tuomitessaan toisen osan syylliseksi, koska koko ryhmä oli tehnyt samaa saarnaamistyötä. Tämä epäjohdonmukaisuus sai yleisen syyttäjänkin toimimaan veljien hyväksi. Hän itse osoitti korkeimmalle oikeudelle, että tässä toiminnassa ei voida puhua ”myymisestä”, koska tähän käsitteeseen liittyy kaupallinen voitto, josta myyjä saa toimeentulonsa. Näin ei kuitenkaan ole Jehovan todistajien laita, olkootpa he vanhoja tai nuoria, selitti yleinen syyttäjä. Entä mikä oli lopputulos tällä kertaa? Käsitellessään juttua julkisesti 26. maaliskuuta 1953 oikeus teki seuraavan päätöksen:

”Ottaen huomioon, että Luxemburgin uusimman oikeuskäytännön mukaan kummankaan valittajan toimintaan ei liity myymistä eikä myyntitarjousta tai tilausten hankintaa, tässä ei ilmeisesti ole rikottu 1.1.1850 säädettyä kaupustelulakia. Tästä syystä ensimmäinen päätös kumotaan ja molemmat vastaajat vapautetaan.”

Useimmat poliisit kunnioittivat tätä suurta voittoa, jonka Jehovan todistajat saavuttivat, eikä oikeusjuttuja ole sen jälkeen esiintynyt. Veljet ovat Jumalalle kiitollisia siitä, että hänen kansallaan on nyt uskonnonvapaus Luxemburgissa.

Suunnilleen samoihin aikoihin, vuonna 1952, pääkaupungin kaupunginhallitus antoi todistajien käyttää kaupungin juhlasalia, joka sijaitsi Clercle-rakennuksessa Paradeplatzin laidassa. Tämä päätös herätti suurta hämmästystä, koska siihen mennessä vain katolilaisilla oli tapana käyttää sitä hallituksen luvalla. Siitä lähtien viranomaisten suhtautuminen todistajiin muuttui jatkuvasti paremmaksi ja suvaitsevammaksi.

HAARATOIMISTON PERUSTAMINEN

Vuosi 1955 merkitsi uutta virstanpylvästä järjestön sisäisessä vahvistamisessa. Poikettuaan Luxemburgissa tuon vuoden syksyllä veli Knorr päätti avata uuden Vartiotorni-seuran haaratoimiston Luxemburgiin. Belgian haaratoimisto ei siis tulisi enää valvomaan  tätä maata. Tämä muutos johti laajenevaan toimintaan. Palvelusvuonna 1957 oli jo perustettu kuusi toimivaa seurakuntaa ja 230 julistajan huippu oli saavutettu. Lehtien levitys lisääntyi 16157:stä vuonna 1955 47174:ään vuonna 1956.

Ihminen, joka asuu Luxemburgin kaltaisessa pienessä maassa, ajattelee usein pienissä mitoissa. Siksi on ymmärrettävää, että ne kuusitoista Luxemburgin edustajaa, jotka olivat läsnä vuoden 1958 New Yorkin kansainvälisessä konventissa, olivat hämmästyneitä nähdessään, miten suuri järjestö oli. He palasivat vahvistuneina uskossaan ja heillä oli paljon kerrottavaa todistajatovereilleen.

Veli Knorr vieraili Luxemburgissa jälleen vuonna 1960. Luxemburgin kaupunki antoi silloin Jehovan todistajille luvan käyttää kaupunginteatteria, ja 14. heinäkuuta 502 henkeä oli kuulemassa esitelmää. Kaikki tämä sekä paikallisten todistajien usko ja kestävyys saivat aikaan julistajamäärän lisääntymisen 303:een vuonna 1961.

Seuraavana vuonna Luxemburgissa kutsuttiin yksitoista veljeä Valtakunnan palveluskouluun Seuran Wiesbadenissa sijaitsevaan Saksan haaratoimistoon. Se tehosti suuresti heidän valmennustaan ja johti järjestössä tapahtuvaan jatkuvaan edistymiseen. Kun he palasivat omiin seurakuntiinsa, he kykenivät huolehtimaan Valtakunnan eduista entistä paremmin.

SAARNAAMISTA MONILLA KIELILLÄ

Vaikka Luxemburg on pieni maa, siellä asuu ulkomaalaisia yli 30 maasta. Kun Valtakunnan julistajat menevät talosta taloon, niin ei ole hämmästyttävää tavata monia eri kieliä puhuvia ihmisiä, ja siksi todistajat ovat koettaneet edistää Valtakunnan etuja näiden eri kieliryhmien keskuudessa. Niinpä esimerkiksi kärsivällisten ja voimaperäisten vierailujen jälkeen oli mahdollista järjestää lopulta marraskuussa 1963 Luxemburgin kaupunkiin italiankielinen kahdentoista julistajan seurakunta. Vuonna 1980 oli kahden italiankielisen seurakunnan yhteydessä 109 julistajaa, ja yhteensä 233 oli läsnä muistonvietossa tuona vuonna.

Vuoden 1973 lokakuussa kävi mahdolliseksi muodostaa portugalinkielinen seurakunta, jonka vahvuus oli 29 julistajaa. Toinen seurakunta perustettiin sitten vuonna 1975 ja kolmas vuonna 1979. Nyt niissä on 206 raportoivaa julistajaa, ja 635 (!) henkeä oli läsnä vuoden 1980 muistonvietossa.

Syyskuussa 1974 järjestettiin ranskankielinen seurakunta ja maaliskuussa 1977 englanninkielinen seurakunta. Niinpä meillä on edustajia yhä useammista kieliryhmistä, kun teemme ”opetuslapsia kaikkien kansojen ihmisistä”. – Matt. 28:19, 20.

Tässä yhteydessä on kiinnostavaa panna merkille, että Luxemburgin  virallinen kieli on ranska. Kansa sen sijaan puhuu Luxemburgin murretta, joka on kelttiläistä alkuperää, ja siinä esiintyy sanoja naapurimaiden kielistä.

Naapurimaassa Belgiassa, jossa puhutaan ranskaa, on pieni alue monine kylineen ja kaupunkeineen, ja siellä ihmiset puhuvat yhä saksaa. Jotkut julistajat työskentelivät heidän keskuudessaan, mutta he tarvitsivat enemmän tilaisuutta kuulla hyvää uutista omalla kielellään. Keväällä 1965 päätettiin, että Luxemburgin haaratoimisto huolehtisi näistä ihmisistä. Tuon vuoden lokakuuhun mennessä toimi Eupenin saksankielisellä alueella 22 julistajan seurakunta. Tammikuussa 1977 muodostettiin toinen seurakunta. Nämä kaksi seurakuntaa raportoivat nyt yhteensä yli 70 julistajaa.

Luxemburgista johdetun työn voimakas edistyminen ei kuitenkaan miellytä Jumalan vastustajaa, Saatana Panettelijaa. Hänkin on ollut ahkerana monella tavalla. Vuosi 1965 oli koetusten vuosi veljille. Väärinkäsitysten, ristiriitaisuuksien ja muiden ongelmien kylväminen veljien keskuuteen on aina ollut Saatanan taktiikkana. Näin tapahtui veljille lisääntyvässä määrin vuonna 1965. Siksi jouduttiin tekemään joitakin muutoksia järjestössä. Anton Letonja toimi väliaikaisena haaratoimistonvalvojana useita kuukausia. Sitten Albert Steimann lähetettiin Luxemburgiin ja nimitettiin haaratoimiston ja piirin valvojaksi. Tänä koettelevana aikana useimmat veljet pysyivät lujina. Monet ymmärsivät paljon paremmin Psalmin 127:1:n sanat: ”Jos Herra ei huonetta rakenna, niin sen rakentajat turhaan vaivaa näkevät.” Jehovan järjestö on pidettävä puhtaana. Eräs erikoistienraivaaja, joka on palvellut maassa kahdeksan vuotta, huomautti tästä ajasta: ”Koko maa kukoisti jälleen” hengellisesti puhuen. Vuoden 1965 kruunasi hieno tilaisuus, ensimmäinen kansainvälinen konventti, missä 3835 osanottajaa kokoontui hengellisiin pitoihin.

Kesäkuun 5. päivänä 1968 Seura osti veli Knorrin aloitteesta pääkaupungissa rauhallisella alueella sijaitsevan kiinteistön. Siinä oli kaksi rakennusta, tavallinen omakotitalo ja piharakennus, jota oli käytetty aikaisemmin työpajana. Korjaustöiden jälkeen sinne sijoitettiin haaratoimisto, lähetyskoti ja valtakunnansali. Haaratoimiston alueella tapahtuvan työn jatkuvan laajenemisen vuoksi havaittiin vuonna 1976 viisaaksi, että piharakennuksessa olevaa valtakunnansalia käyttäneet seurakunnat etsisivät uuden paikan, jotta saataisiin lisätilaa kirjallisuusvarastolle. Myöhemmin lokakuusta 1978 helmikuuhun 1980 näissä kahdessa rakennuksessa tehtiin jälleen uudistuksia lattiasta kattoon asti ja monia rakenteellisia muutoksia lattiapinta-alan käyttämiseksi tehokkaammin hyväksi. Tässä yhteydessä rakennettiin myös pieni siipi kahden rakennuksen välille. Olemme onnellisia siitä, että meillä on nyt  hyvin käytännölliset ja kauniit tilat käytettävänä työssämme täällä.

Paikalliset seurakunnat ovat kasvun vuoksi myös nähneet tarpeelliseksi laajentaa tilojaan, ja useimmat niistä ovat suurentaneet salejaan, vuokranneet suurempia tiloja tai rakentaneet omia uusia saleja.

USKONNOLLINEN VASTAKOHTA

Katolisen kirkon menettäessä paljon entisestä vallastaan ja vaikutuksestaan täällä Jehovan palvojilla on ollut runsaasti hengellistä menestystä, edistystä ja siunauksia. Useimmat ihmiset, joiden luona todistajat käyvät, ovat kohteliaita, mutta osoittavat hyvin vähän kiinnostusta Jumalan sanaa kohtaan. Tämä ei ole yllättävää, koska papit epäilevät Raamatun luotettavuutta. Niinpä eräskin pappi Luxemburgin kaupungissa huomautti, että Raamatun ovat kirjoittaneet ihmiset, jotka esittivät siinä vain omia uskonnollisia näkemyksiään. Ei ihme, että kirkossakävijöitten määrä on laskenut.

Mutta tämän vastakohtana Valtakunnan sanoman julistajat puolustavat Raamattua ja ovat ilmaisseet haluavansa osallistua suuremmassa määrin Jehovan palvelukseen. Viime palvelusvuoden viiden ensimmäisen kuukauden aikana saavutettiin uusia julistajahuippuja; suurin niistä raportoitiin tammikuussa 1980: 946 hyvän uutisen julistajaa, mikä oli 9,6 prosentin lisäys!

Yhä useammat julistajat ilmaisevat haluavansa tarjoutua alttiisti Jehovan palvelukseen astumalla osa-ajan tienraivaustyöhön. Lokakuussa 1979 saavutettiin uusi 60 osa-ajan tienraivaajan huippu, mikä oli erinomainen määrä ja merkitsi sitä, että aina yli yksitoista jokaisesta sadasta julistajastamme toimi jossakin tienraivauspalveluksen muodossa tuossa kuussa. – Ps. 110:3.

Vuonna 1958 eräs hallitusviranomainen vieraili Seuran haaratoimistossa ja hämmästyi Jehovan todistajien edistymistä. Luottamuksellisesti hän mainitsi, että todistajat muodostavat toiseksi suurimman uskonnon Luxemburgissa ja ehdotti, että todistajat anoisivat hallitukselta taloudellista tukea työlle.

Sitä he eivät tietenkään ole tehneet. He panevat luottamuksensa Jehovaan, joka omistaa ”tuhansien vuorten karjat” sekä ”maanpiirin ja kaikki, mitä siinä on”. (Ps. 50:10, 12) Todistuksena siitä, että Jumala antaa heille kasvun, on se, että 2153 osallistui Herran illallisen viettoon 31. maaliskuuta 1980. Kuinka monet näistä ihmisistä tai muista liittyvät vielä heihin palvelemaan Jehovaa, on tietymätöntä. Joka tapauksessa todistajat ovat päättäneet jatkaa hyvän uutisen saarnaamista Luxemburgissa, kunnes työ on tehty. Tästä sanomattomasta edusta ja saamistaan monista siunauksista he esittävät kiitoksen ja ylistyksen Jehovalle, rakkaudelliselle taivaalliselle Isälleen.