Saksa (osa 1)

SAKSALLA on ollut merkittävä vaikutus historiaan. Saksalaiset tunnetaan kovina työntekijöinä, jotka tottelevat esivaltaa. Nämä luonteenpiirteet ovat merkinneet paljon kansakunnan taloudelliselle kasvulle, niin että nyt Saksan liittotasavalta, jossa on yli 60 miljoonaa asukasta, on yksi maapallon teollisista jättiläisistä. Se käy kauppaa kaikkialla maailmassa. Ja jotta tästä kukoistavasta taloudesta olisi voitu pitää huoli, maahan on täytynyt tuoda viime aikoina yli 3 miljoonaa ”siirtotyöläistä” Kreikasta, Jugoslaviasta, Italiasta, Espanjasta, Portugalista, Turkista ja muista maista.

Saksan vaikutus on tuntunut myös muilla tavoilla. Ensimmäisen maailmansodan aikana 1914–1918 saksalaiset joukot työntyivät itään Venäjälle ja länteenpäin Belgian kautta Ranskaan. Ennen taistelujen päättymistä he olivat joutuneet sotaan 24 kansakunnan liittoutumaa vastaan eri puolilla maapalloa. Saksa voitettiin. Mutta ei kulunut kauan kun tuohon sotaan osallistunut Adolf Hitler nousi valtaan. Vuonna 1933 hänen ollessaan kansallissosialistisen puolueen johtaja hänestä tehtiin Saksan valtakunnankansleri. Lyhyessä ajassa hän alisti Saksan kansan terrorin alle ja vuonna 1939 hän syöksi maailman toiseen maailmanlaajuiseen sotaan, joka oli edellistä paljon laajempi ja tuhoisampi.

Mitä kirkot tekivät silloin kun kaikki tämä tapahtui? Joka sunnuntai sopusoinnussa Vatikaanivaltion ja Saksan välillä vuonna 1933 kirjoitetun sopimuksen kanssa katolinen papisto rukoili taivaan siunausta Saksan valtakunnalle. Esittikö protestanttinen papisto mitään protestia tätä vastaan? Päinvastoin, vuonna 1933 se yksimielisesti lupautui antamaan täyden tukensa natsivaltiolle. Ja vuonna 1941, jolloin toinen maailmansota oli kestänyt jo pitkän ajan, Mainzin evankelinen kirkko Saksassa kiitti Jumalaa siitä, että Hän oli antanut heille Adolf Hitlerin.

VARHAISET USKONNOLLISET TAPAHTUMAT

On mielenkiintoista, että juuri täällä Saksassa lokakuun 31. päivänä 1517 Martti Luther naulasi 95 teesiään Wittenbergin linnan kirkon oveen vastalauseeksi niille tavoille, jotka hänen mielestään eivät olleet sopusoinnussa Jumalan sanan kanssa. Mutta uskonnollinen protestiliike kietoutui pian poliittisiin etuihin, ja jo kauan ennen 20. vuosisataa ei ainoastaan katolinen kirkko, vaan myös protestanttiset järjestöt ovat selvästi osoittautuneet osaksi maailmaa.

Mutta kun lähestyi aika, jolloin Jumala antaisi ”maailman valtakunnan”  taivaalliselle kuninkaalle Herralle Jeesukselle Kristukselle, piti suorittaa työ Saksassa kuten muuallakin maailmassa. (Ilm. 11:15) Se oli työtä, johon osallistuvien piti omata aito usko Raamattuun Jumalan sanana. Heidän täytyi myös arvostaa sitä, että voidakseen olla Kristuksen tosi opetuslapsia he eivät saisi olla ”osa maailmasta”. (Joh. 17:16; 1. Joh. 5:19) Miksi? Koska he eivät saaneet antaa tukeaan millekään ihmishallitukselle, vaan heidän piti julistaa, että Jumalan messiaaninen valtakunta oli ihmiskunnan ainoa toivo. (Matt. 24:14; Dan. 7:13, 14) Ketkä haluaisivat tarttua tähän tilaisuuteen?

1870-luvulla oli Charles Taze Russell Yhdysvalloissa alkanut koota yhteen niitä raamatuntutkijoita, jotka olivat todella kiinnostuneita Kristuksen toisesta tulemisesta. He ymmärsivät velvollisuudekseen julistaa muillekin Jumalan sanasta oppimiaan ihmeellisiä asioita. Kun työ edistyi ja raamatullista kirjallisuutta levitettiin enemmän, tuli tarpeelliseksi perustaa laillinen yhdistys, joka nyt tunnetaan Pennsylvanian Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseurana, ja veli Russell oli sen ensimmäinen presidentti.

Ymmärtäessään miten tärkeää oli levittää hyvää uutista aina maan ääriin asti, Vartiotorni-seura antoi veli Russellille valtuudet vuonna 1891 matkustaa ulkomaille päättämään, miten työtä mahdollisesti tultaisiin laajentamaan. (Apt. 1:8) Tällä matkalla veli Russell kävi Berliinissä ja Leipzigissa. Mutta hän kertoi myöhemmin: ”Me emme näe mitään, mikä rohkaisisi meitä toivomaan mitään sadonkorjuuta Italiassa tai Itävallassa tai Saksassa.” Hänen palattuaan sovittiin kuitenkin, että painettaisiin joitakin kirjoja ja kirjasia saksaksi. Saksasta Yhdysvaltoihin muuttaneet henkilöt, jotka olivat lukeneet Seuran kirjallisuutta, lähettivät sitä Saksassa asuville sukulaisilleen ja ystävilleen ja rohkaisivat heitä käyttämään sitä tutkiessaan Raamattua.

Ensimmäinen saksankielinen Vartiotornin numero, nimeltä Zions Wacht-Turm und Verkünder der Gegenwart Christi, julkaistiin monien vuosien jälkeen vuonna 1897 Alleghenyssa Pennsylvaniassa. Charles T. Russell oli päätoimittaja; apulaistoimittajanaan hänellä oli Otto A. Kötitz. Tuohon mennessä ensimmäiset kolme osaa Tuhatvuotissarastuksesta oli jo painettu saksaksi Yhdysvalloissa.

Jotta kirjallisuuden toimitukset Saksaan ja muihin Euroopan maihin olisivat sujuneet joustavammin, avattiin kirjallisuusvarasto Nürnberger Strasse 66:een Berliiniin. Sisar Margarete Giesecke hoiti varastoa ja hänen tehtävänään oli myös postittaa säännöllisesti 500 kappaletta jokaista Zions Wacht-Turmin numeroa. Vuoden 1899 alussa kirjallisuusvarasto siirrettiin Berliinistä Bremeniin.

 HIDAS ALKU

Huolimatta vuoden 1898 aikana suoritetuista lisääntyneistä ponnisteluista Seura näki kuitenkin tarpeelliseksi julkaista seuraavan tiedonannon: ”Vaikka arvostammekin rakkaiden lukijoittemme etuja ja intoa, meidän täytyy ilmoittaa heille, että tänä vuonna on saatu odotettua vähemmän Vartiotornin tilauksia, ja se on saanut meidät kysymään: Pitäisikö meidän lopettaa Vartiotornin painaminen joko kokonaan tai painaa sitä ehkä vain kerran kahdessa tai kolmessa kuukaudessa?” Lehteä painettiin jonkin aikaa vain kerran kolmessa kuukaudessa, vaikkakin sen sivumäärä silloin oli kaksinkertainen.

Vaikka mitään erikoisen huomattavia tuloksia ei ollut saavutettu, tehdyt ponnistelut eivät toki olleet turhia. Tehokkaamman toiminnan vuoksi avattiin toimisto Elberfeldiin (Wuppertaliin) vuonna 1902 veli Henningesin ollessa valvojana. Lokakuussa 1903 veli Russell lähetti veli Kötitzin Saksaan johtamaan työtä siellä ja veli Henninges lähetettiin Australiaan erikoistehtävään. Veli Kötitz oli muuttanut vanhempiensa kanssa Amerikkaan Saksasta ja oli astunut siellä Jehovan palvelukseen vuonna 1892 keväällä. Vain yhtä lyhyttä katkoa lukuunottamatta hän oli palvellut saksankielisen Vartiotornin apulaistoimittajana siihen saakka kun veli Russell lähetti hänet Saksaan. Päätoimiston mielipide oli kuitenkin se, että vuoden 1903 tulokset olivat vieläkin epätyydyttävät. Tämän ajan vuosiraportista voimme lukea: ”Saksan haaratoimisto avattiin melko suotuisissa olosuhteissa, ei kuitenkaan meidän toivomustemme mukaan. Saksalaiset veljet eivät tunnu arvostavan tarpeeksi ’ruumiin’ ja elonkorjuutyön ykseyttä. ... Olemme kuitenkin päättäneet jatkaa toimintaamme vuonna 1904 ja antaa työkentälle vielä tilaisuuden kantaa hedelmää ja etsimme Herran ohjausta sille saadaksemme selville, onko olemassa suotuisampia alueita, joille voidaan keskittää aikaa ja rahaa.”

Nämä olivat vaikeita aikoja hyvän uutisen saarnaamiselle Saksassa. Uskonnolliset ja poliittiset vastustajat olivat jo ilmaantuneet näyttämölle. Kansallismielisyys kukoisti kun Saksan keisarikunta perustettiin vuonna 1871, ja nyt sitä edistivät poliitikkojen lisäksi myös uskonnolliset johtajat. ”Haluamme saksalaista emmekä amerikkalaista kristillisyyttä” sekä muita tämänkaltaisia iskulauseita voitiin kuulla kirkoissa. Totuuden hennot istutukset, jotka vasta olivat alkaneet kasvaa, joutuivat äkkiä kokemaan ikään kuin äkillisen keväthallan. Mutta onneksi ilmeni pian ensimmäisiä merkkejä siitä, etteivät uhratut ponnistelut olleet turhia.

ENSIMMÄISET SEURAKUNNAT

Vuonna 1902 eräs kristitty sisar muutti Tailfingeniin, joka on Schwarzwaldin itäpuolella. Hän oli oppinut totuuden Sveitsissä  ja yritti nyt jakaa tietonsa Tailfingenin asukkaille. Hänen nimensä oli Margarete Demut, mutta koska hän puhui aina uudesta ”kultaisesta aikakaudesta”, antoivat paikalliset asukkaat hänelle nimen ”Kultainen Gretel”. Hän tapasi työssään erään miehen, joka sisarensa ja kahden miestuttavansa kanssa etsi totuutta. He olivat jo yrittäneet löytää sen metodistikirkosta. Luettuaan sisaren heidän kotiinsa jättämän traktaatin he tilasivat heti kaikki saatavissa olevat Tuhatvuotissarastuksen osat. Kaikki pitivät heitä hurskaina ihmisinä, ja heitä pidettiin suuressa arvossa heidän hienon käytöksensä vuoksi. Yksi Saksan ensimmäisistä seurakunnista perustettiin sinne ja paikallinen väestö alkoi nimittää sitä ”Tuhatvuotiseksi seurakunnaksi”.

Näitä kristittyjä veljiä tuki hyvin innokkaasti eräs sisar Rosa Möll. Koska hän puhui niin avoimesti asuinpaikallaan jokaiselle ”tuhatvuotisesta”, sai hän pian pilkkanimen ”Tuhatvuotinen Rösle”. Tämä sisar, joka on nyt [1974] 89-vuotias, on palvellut Jehovaa yli 60 vuotta, mukaan luettuna ne kahdeksan vuotta, jotka hän oli Hitlerin keskitysleirillä Ravensbrückissä.

Totuuden siemenet alkoivat myös versoa Bergissä Kölnin koillispuolella. Vartiotorni-seuran edustaja Sveitsistä muutti tälle alueelle noin vuonna 1900. Hänen nimensä oli Lauper. Wermelskirchenissä hän tapasi 80-vuotiaan Gottlieb Paasin sekä Otto Brosiuksen, joka oli presbyteeri ja kirkon johtokunnan jäsen, ja hänen vaimonsa Mathilden. He kaikki etsivät totuutta ja tutkittuaan Vartiotorni-seuran kirjallisuutta he ymmärsivät löytäneensä sen. He järjestivät pian kokouksia eräässä ravintolassa Wermelskirchenissä. Monet Paasin ja Brosiuksen perheen jäsenet olivat mukana kokouksissa; usein oli läsnä 70–80 henkilöä. Pian tämän jälkeen Gottlieb Paas kuoli, mutta kuolinvuoteellaan hän piti kädessään Vartiotornia ja sanoi: ”Tämä on totuus; pysykää siinä.”

Samoihin aikoihin Lübbecken maakunnassa Westfalenissa kokoontui noin 25 miestä ja naista eri paikkakunnilta tutkimaan Jumalan sanaa. He kuuluivat protestanttiseen kirkkoon, mutta eivät olleet ahkeria kirkossakävijöitä, koska he usein palasivat kotiin tyytymättöminä, varsinkin kun pappi oli saarnannut helvetintulesta. Eräs heidän naapureistaan ollessaan matkalla Saarbrückeniin huutokauppaan löysi junasta traktaatin, jossa sanottiin ettei mitään tulista helvettiä ole olemassa. Ajatellen tässä olevan jotain naapureilleen, joita hän kutsui ”hurskaiksi ihmisiksi”, hän antoi traktaatin heille palattuaan matkalta. He tilasivat välittömästi kaikki mahdolliset kirjat, joista sitten tuli heidän tutkisteluaineistonsa. Vaikka vei melkoisen ajan ennen kuin he lähtivät pois protestanttisesta kirkosta ja heidät kastettiin, heidän luonaan kävi silti säännöllisesti Vartiotorni-seuran matkustavia  veljiä. Näin oli perusta laskettu Gehlenbeckin seurakunnalle, monien muiden ”äitiseurakunnalle”.

Kasvua tapahtui myös muilla seuduilla. Vuonna 1902 sai totuuden Cunow-niminen maan- ja meijerinomistaja, ja hän perusti seurakuntia Berliinin itäpuolen alueelle. Dresdenissä veli Miklich, työnjohtaja rautateillä, ja hänen vaimonsa oppivat totuuden suurin piirtein samoihin aikoihin. Siellä oleva seurakunta kasvoi niin nopeasti, että 1920-luvulla, jolloin veljiä ja sisaria oli yli 1000, se oli ylivoimaisesti suurin seurakunta Saksassa.

HYVÄN UUTISEN LEVIÄMISTÄ JOUDUTETAAN

Vaikkakin se oli kallista, veljet päättivät yrittää saada sanomalehtiä julkaisemaan lehtiensä liitteinä 8-sivuisen Siionin Vartiotornin näytenumeroita. Miten hyvin tämä yritys onnistui, näkyy joistakin niistä kirjeistä, joita saatiin. Tässä on eräs esimerkki:

”Luin kokonaan Vartiotorninne näytenumeron, joka oli liitteenä tämän päivän Tilsiter Zeitungissa. Kiinnostukseni ... on herännyt ja haluaisin saada lisäselitystä julkaisujenne kautta kuolemasta ja helvetistä. Olkaa hyvä ja lähettäkää minulle kirja, joka oli mainittuna esitteessänne ... P. J., Itä-Preussi.”

Tästä toiminnasta kirjoitti huhtikuun Vartiotorni 1905:

”Yli puolitoista miljoonaa Vartiotornin näytenumeroa on lähetetty ja näin on saatu työ alkuun. Olemme iloisia tuloksista. Monet nälkäiset sielut ovat osoittaneet vastakaikua ja yli 1000 saa säännöllisesti Vartiotornin.”

Sitä mukaa kuin siementä, sanomaa Jumalan valtakunnasta, levitettiin kaikilla mahdollisilla tavoilla, alkoi myös näkyä yhä enemmän tuloksia. Jotkut, kuten veli Lauper, alkoivat toimia kolporteeraajina voidakseen käydä paljon aluetta lyhyessä ajassa.

JOTKUT OLIVAT ETSIMÄSSÄ TOTUUTTA

Ollessaan vuonna 1905 levittämässä Vartiotorneja lähellä Berliiniä veli Lauper jätti viimeisen lehtensä erään vanhahkon baptistiherrasmiehen Kujathin kotiin. Hänen poikansa Gustav oli juuri palannut baptistien kokouksesta ja oli melko kuohuksissaan, kun kokouksessa oli varoitettu heitä Kradolfer-nimisestä baptistisaarnaajasta, joka oli äkkiä alkanut opettaa, että sielu kuolee. Tästä johtuen Gustav alkoi tutkia Raamattua pyytäen isäänsä ja ystäviään ottamaan selville totuuden hänen kanssaan. Elokuussa 1905 Gustav Kujath kävi isänsä luona, joka asui noin tunnin matkan päässä, ja hänen isänsä kiinnitti hänen huomionsa siihen Vartiotorniin, jonka veli Lauper oli jättänyt. Tämä oli juuri se mitä he molemmat olivat etsineet. Se oli ”ruokaa oikeaan aikaan”. – Matt. 24:45.

Kujath tilasi välittömästi joukon Vartiotorni-lehtiä ja alkoi lainata  niitä muille viiden kappaleen sarjoissa. Jonkin ajan kuluttua hänen lapsensa menivät hakemaan lehdet, ja sitten hän antoi ne edelleen toisille kiinnostuneille. Näin monet saivat kuulla sanoman. Luonnollisestikin hän joutui baptistien epäsuosioon ja he erottivat hänet uudenvuodenaattona 1905 sanoen hänelle: ”Sinä olet paholaisen tiellä.” Myöhemmin yli kymmenen hänen sukulaistaan jätti baptistikirkon.

Myös nuorempi Kujath ymmärsi, etteivät kristityt saa laiminlyödä kokouksissa käyntiä. Tämän vuoksi hän kirjoitti Vartiotorni-seuran Elberfeldin haaratoimistoon pyytäen muiden osoitteita, jotta hän voisi kokoontua heidän kanssaan tutkimaan. Veli Kötitz pystyi antamaan hänelle vain yhden osoitteen, Berliinissä asuvan 19-vuotiaan Bernhard Buchholzin, johon Kujath otti heti yhteyden. Tähän aikaan Buchholz kuului ryhmään nimeltä ”Vapahtajan seurakunta”. Hän oli juuri polttanut Tuhatvuotissarastuksen kappaleet ollen sitä mieltä, että hän, joka oli orpo ja työpaikkansa menettänyt pienen rikoksen vuoksi, ei millään voisi olla Berliinissä ainoa arvollinen, jonka käsiin totuus joutuisi. Mutta Kujath rohkaisi häntä tutkimaan kirjoja kanssaan ja rohkaisi häntä ryhtymään myös kolporteeraajaksi. Vähän myöhemmin Kujath vei hänet kotiinsa.

Voidakseen rahoittaa hyvän uutisen levittämistä alueellaan Kujath luopui suunnitelmistaan rakentaa itselleen uusi koti. Hän myi maapalstan, jolle hän oli aikonut rakentaa talon, käytti näin saamansa rahat ja muutti kaksi huonetta isänsä talosta yhdeksi huoneeksi, jossa kokouksia voitiin pitää. Vuonna 1908 oli mahdollista muodostaa pieni ryhmä, johon kuului 20–30 henkilöä.

Samoihin aikoihin paroni nimeltä von Tornow, joka omisti suuria maatiloja Venäjällä, alkoi etsiä totuutta. Tympääntyneenä Venäjän yläluokan hiilittömään elämäntapaan hän oli päättänyt lähteä Afrikkaan lähetyssaarnaajaksi. Menomatkan hän päätti tehdä Sveitsin kautta. Eräänä iltana ennen lähtöään hän päätti vielä kerran käydä eräässä pienessä vuoristokappelissa Sveitsissä. Juuri kun hän oli lähdössä sieltä, joku tarjosi hänelle yhden Vartiotorni-seuran traktaatin. Sen sijaan että hän olisi lähtenyt Afrikkaan, hän lähtikin seuraavana päivänä etsimään lisää samanlaista kirjallisuutta. Tämä tapahtui noin vuonna 1907.

Vuonna 1909 hän ilmestyi Berliinin seurakuntaan puettuna parhaaseen asuunsa mukanaan henkilökohtainen palvelijansa. Hän oli pettynyt nähdessään, miten yksinkertainen kokouspaikka oli ja miten vaatimattomia ja tavallisen näköisiä siellä olevat ihmiset olivat, sillä hänen mielestään tällainen mittaamattoman kallisarvoinen totuus ansaitsi myös vastaavanlaiset ulkonaiset puitteet. Kuitenkin se mitä hän kuuli, teki suuren vaikutuksen  häneen. Monta kuukautta myöhemmin, kun hän oli voittanut tunteensa, hän palasi; hän tuli nyt kuitenkin huomattavasti vaatimattomammin, sillä hän tuli ilman palvelijaansa ja oli pukeutunut hillitymmin. Myöhemmin hän myönsi, ettei hän olisi luultavasti koskaan palannut takaisin ellei hän olisi sattunut lukemaan Raamatusta: ”Sillä te näette kutsumisenne, veljet, ettei ole kutsuttu monta lihan mukaan viisasta, ei monta voimallista, ei monta jalosukuista, vaan Jumala valitsi sen, mikä maailmassa on tyhmää, ... jotta mikään liha ei kerskuisi Jumalan edessä.” – 1. Kor. 1:26–29.

Nyt kun hän oli vakuuttunut että oli löytänyt totuuden, hän palasi Venäjälle, myi koko maaomaisuutensa ja tuli asumaan Dresdeniin. Ollen halukas elämään vaatimatonta elämää hän oli valmis käyttämään kaikki rikkautensa Jehovan palvelukseen.

HYVIN JÄRJESTETYT LUENTOMATKAT

Vuonna 1913 veli Tornow oli saanut Barmenin haaratoimiston järjestämään kolme esitelmämatkaa, jotka hän suurimmaksi osaksi henkilökohtaisesti rahoitti. Veli Hildebrandt, Golnowista Pommerista kotoisin oleva leipuri, myi talonsa ja auttoi myöskin matkojen rahoituksessa. Matkaryhmään kuului viisi veljeä ja neljä nuorta sisarta, ja se jaettiin sopivasti kahteen pienempään ryhmään.

Veli Hildebrandt, joka toimi ”asuntomestarina” ja ”julkaisujohtajana”, matkusti edellä kolmen tai neljän sisaren kanssa, joista kaksi on edelleen vielä vanhalla iältään toimeliaina Valtakunnan etujen puolesta. Kun asunnot heille ja joitakin päiviä myöhemmin saapuvalle ryhmälle oli etsitty, he kävivät hakemassa postista heille lähetetyt traktaatti- ja muut kirjallisuuslaatikot ja veivät ne asunnolleen. Leimattuaan traktaatteihin salin osoitteen ja esitelmänpitoajan (traktaatit olivat samalla myös kutsuja), ne taitettiin siten, että ainakin 1200–1600 suurta traktaattia mahtui niihin nahkasalkkuihin, jotka veli Tornow oli ostanut tätä tarkoitusta varten. Veljet ja sisaret levittivät niitä ahkerasti, sillä he yrittivät olla ensimmäisellä ovella aamulla kello 8.30, ja tavallisesti he jatkoivat työtä ilta seitsemään pitäen vain tunnin tauon keskipäivän aikoihin. Ei ollut aikaa kahvitaukoja varten.

Muutamaa päivää myöhemmin veljet Buchholz, Tornow ja Nagel tulivat. Veli Buchholz piti esitelmät. Salit olivat tavallisesti tupaten täynnä, ja niin monet ihmiset antoivat osoitteensa, että kolme veljeä sai seuraavana päivänä olla ahkerina käydäkseen heidän kaikkien luona.

Seuraavalla matkalla esitelmäjoukkueemme matkusti Wittenbergin ja Hallen kautta aina Hampuriin asti. Kolmas matka suuntautui Venäjän rajalle, ja näin annettiin hieno todistus näille itäosille ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä.

 PYSYEN LUJASTI TOTUUDESSA

Vuonna 1908 asiat alkoivat mennä eteenpäin Siegerlandissa. Otto Hugo Lay, nyt [1974] 90 vuotta vanha, sai totuuden vuonna 1905 työtoveriltaan. Kaksi vuotta myöhemmin hän erosi molempien lastensa kanssa kirkosta ja kieltäytyi maksamasta kirkollisveroa, joka kuitenkin häneltä ulosmitattiin. Asiaa hoitavat virkailijat halusivat kiinnittää hänen ulosmittausleimansa erään kaapin takaseinään, josta sitä ei huomattaisi, mutta veli Lay esitti vastalauseensa ja sanoi, että jokainen voisi ja jokaisen pitäisi nähdä se; hän halusi kertoa jokaiselle totuuden asiasta. Vuonna 1908 hänet kastettiin kylpyammeessa Weidenaussa, ja hän liittyi Siegenin seurakunnan yhteyteen.

Hermann Herkendell tutustui totuuteen vuonna 1905, kun hän löysi traktaatin junasta. Hän oli nuori opettaja ja oli juuri matkalla Jenaan jatkaakseen opintojaan siellä olevassa yliopistossa. Tämän traktaatin sisältö teki häneen kuitenkin niin suuren vaikutuksen, että hän erosi pian luterilaisesta kirkosta. Myöskään hän ei enää tämän jälkeen antanut minkäänlaista uskonnonopetusta koulussa. Pian tämän jälkeen hänet erotettiin opettajanvirastaan.

Vuonna 1909 veli Herkendell palveli jo veli Kötitzin tilalla vieraillen seurakunnissa, ja vuoden päätyttyä hänen nimensä oli ensimmäisen kerran Vartiotornissa, missä hänet esitettiin Seuran yhtenä matkustavana veljenä, ”saarnaajaveljenä”. Vuonna 1911 hän meni naimisiin veli Janderin tyttären kanssa. Varakas veli Jander omisti valimon. Myötäjäisiksi nuori sisar Herkendell pyysi isäänsä antamaan heille rahaa, jotta he voisivat lähteä mitä epätavallisimmalle häämatkalle. He halusivat viettää sen saarnaten Valtakunnan sanomaa Venäjän saksaa puhuvalle väestölle. Barmenin toimisto antoi heille kaikki mahdolliset saksalaisvenäläisten osoitteet. Matka kesti monta kuukautta ja se oli todella rasittava, koska he joutuivat usein kävelemään monta tuntia rautatieasemalla kiinnostuneiden ja veljien luokse. Heillä ei ollut mitään omia kulkuneuvoja, yhteydenpito kirjeitse ja sähkeitse oli epäluotettavaa, ja vain harvoin heitä oltiin vastassa rautatieasemalla. Kuinka monet nuoret parit nykyään haluaisivat lähteä tällaiselle häämatkalle?

Ensimmäisen maailmansodan aikana veli Herkendellillä oli etu hoitaa jonkin aikaa Barmenin toimiston vastuutehtäviä. Sitten sodan jälkeen hän jälleen palveli matkustavana veljenä aina vuoteen 1926 asti, jolloin hän kuoli erään matkan aikana.

Kun vuoden 1908 vuosiraportti oli laadittu, oli rohkaisevaa havaita, että ensimmäisen kerran traktaattien levitystyön olivat enimmäkseen suorittaneet Vartiotorni-lehden lukijat itse henkilökohtaisesti, ja vain verrattain vähän oli levitetty sanomalehtien  välityksellä. Kuitenkin juuri tämän jälkimmäisen menettelyn tuloksena eräs nuori 18-vuotias mies löysi totuuden Hampurissa. Koulunkäyntinsä lopetettuaan hän alkoi lukea Raamattua joka päivä ja halusi vilpittömästi ymmärtää sitä. Kului useita vuosia, ja vuonna 1908 hän sai käsiinsä traktaatin nimeltä ”Esikoisoikeuden myyminen”. Tämä kiinnosti nuorta miestä kovasti. Välittämättä mitään työtovereittensa pilkasta hän kirjoitti heti Seuralle Barmeniin ja tilasi kuusi osaa Raamatun tutkielmia. Pian tämän jälkeen hänellä oli etu tavata veli Kötitz, joka pyysi häntä joskus käymään Barmenissa. Nuori mies hyväksyi kutsun ja sanoi, että kun hän tulisi Barmeniin, olisi samalla hänen kastepäivänsä. Se tapahtui sitten vuoden 1909 alussa. Haaratoimistonvalvoja vei nuoren ystävän, joka nyt oli veljemme, rautatieasemalle ja kysyi häneltä ennen kuin hän nousi junaan, haluaisiko hän ryhtyä tienraivaajaksi. Nuori veljemme vastasi, että Seura saisi kuulla hänestä kun hän olisi päässyt niin pitkälle.

Tämä nuori veli oli nimeltään Heinrich Dwenger. Hän järjesti pian asiansa niin, että saattoi aloittaa tienraivauksen lokakuun 1. päivänä 1910. Seuraavien vuosikymmenien aikana hänellä on ollut etu palvella lähes kaikissa Vartiotorni-seuran Euroopan Beetel-kodeissa miltei joka osastolla. Hän on myös aika ajoin nauttinut matkustavan veljen tehtävistä ja toiminut usein haaratoimistonvalvojan sijaisena koettelevina aikoina. Monet ovat oppineet rakastamaan häntä ja arvostavat häntä uhrautuvana työntekijänä. Tällä hetkellä [1974] hän on 86-vuoden ikäinen ja iloitsee ollessaan terve sekä hengellisesti että ruumiillisesti yli 60 keskeytymättömän kokoajanpalvelusvuoden jälkeen.

VELI RUSSELL TOISEN KERRAN SAKSASSA

Vuonna 1909 järjestössä tapahtui parannus, kun toimisto siirrettiin suurempiin tiloihin Barmenissa. Tästä koitui tietysti lisäkustannuksia. Epäröimättä veli Cunow myi omaisuutensa ja käytti rahat Beetel-kodin kalustamiseen. Vuonna 1909 suoritettiin myös paljon hengellistä rakennustyötä. Helmikuussa Saksin veljet pyysivät veli Kötitziä pitämään useita esitelmiä. Kuusi kertaa hän pystyi todistamaan ainakin 250–300 hengen yleisölle.

Mutta vuoden 1909 loistava huippukohta oli epäilemättä veli Russellin kauan odotettu Saksan-vierailu. Pysähdyttyään lyhyeksi ajaksi Hampuriin hän saapui Berliiniin, jossa häntä oli vastassa joukko veljiä. He lähtivät välittömästi kauniisti koristeltuun kokoussaliin, missä 50–60 veljeä oli kärsivällisesti odottanut veli Russellin saapumista. Veli Russell puhui sen ennallistamisesta, minkä Aadam oli menettänyt, ja korosti erityisesti niiden etua, jotka olivat saaneet kutsun päästä Kristuksen ruumiin jäseniksi. Ruokailtuaan yhdessä he menivät Hohenzollernin  saliin, missä yleinen esitelmä pidettäisiin. Se oli tupaten täynnä! 500 ihmistä kuunteli puhetta ”Missä ovat kuolleet?”. Noin sadan ihmisen oli seisottava. Lisäksi ovelta oli käännytettävä takaisin noin 400, koska salissa ei ollut tarpeeksi tilaa, ja heille annettiin traktaatit salin ulkopuolella. Myöhemmin Dresdenissä ainakin 900–1000 ihmistä kuuli veli Russellin kahden tunnin esitelmän. Matka jatkui Barmeniin, jossa arviolta 1000 kuuli hänen puheensa. Seuraavana iltapäivänä 120 veljeä kokoontui Raamattutaloon, ja sinä iltana tuli noin 300 kuulemaan kun veli Russell vastasi raamatullisiin kysymyksiin. Tähän päättyi veli Russellin Saksan-vierailu, ja samana iltana kello 11.00:n jälkeen hän nousi Sveitsiin menevään junaan osallistuakseen Zürichissä pidettävään kaksipäiväiseen konventtiin.

Vuoden aikana Saksan veljiä rohkaistiin käyttämään säästöjään Saksassa suoritettavan Valtakunnan työn tukemiseksi ilman ulkopuolista apua. Vuoden loppuun mennessä painatuskustannukset, postimaksut, kuljetusmaksut, vakuutusmaksut, esitelmä- ja matkakustannukset, vuokra, valo, lämmitys ja muut kustannukset olivat kuitenkin kohonneet yhteensä 41490,60 Saksan markkaan, kun taas lahjoitukset olivat vain 9 841,89 Saksan markkaa, ja vaillinkia jäi näin 31648,71 markkaa, joka jäi Brooklynin päätoimiston maksettavaksi. Tämä sai veli Russellin sanomaan vuosiraportissaan: ”Mitä suuria rahasummia Seura onkaan käyttänyt Saksassa tehdäkseen totuutta tunnetuksi. ... Ponnistelut Saksassa ovat suhteellisesti suuremmat kuin missään muussa maassa. Me odottaisimme vastaavasti tuloksia – ellei ole niin, että vihkiytyneitten saksalaisten enemmistö olisi jo muuttanut siirtolaisina Yhdysvaltoihin.”

Veli Russell pysähtyi noin kymmeneksi tunniksi Berliiniin vuoden 1910 maailmanympärimatkallaan ja puhui niille kahdellesadalle ihmiselle, jotka olivat häntä odottamassa.

Näihin aikoihin alkoi berliiniläinen raitiovaununrahastaja Emil Zellmann saada osakseen melkoista huomiota. Hän käytti jokaisen tilaisuuden lukeakseen Raamattua tai todistaakseen matkustajilleen, joskus jopa matkan aikana. Kerran kun hän luki jälleen innokkaasti Raamattua, hän aiheutti melkoisen hauskuuden matkustajilleen huutamalla, ei suinkaan seuraavaa pysäkkiä vaan sen sijaan ”Psalmi 91”, jota hän oli juuri ollut lukemassa. Pian yli kymmenen muuta raitiovaununrahastajaa perheineen kävi kokouksissa. Tämä pieni, mutta hyvin innokas ryhmä sai paljon aikaan Berliinissä levittäessään hyvää uutista. Vaikka näiden veljien työ alkoi klo 5.00 aamulla, niin usein he menivät esimerkillisessä innossaan vaunuasemalle jo kahta tuntia aikaisemmin levittääkseen traktaatteja sinä päivänä ajoon lähtevien vaunujen penkeille.

 Vuonna 1911 veli Russell piti puheita aiheesta ”Sionismi ja profetia”, ja tästä oli seurauksena joissakin tapauksissa vihaisia mielipiteenilmauksia yleisöltä. Berliinissä esimerkiksi sattui häiriö ja lähes 100 henkilöä lähti pois salista jo puheen alkuvaiheessa, mutta saliin jäi silti arviolta 1400, jotka seurasivat kiinnostuneina veli Russellin koko puheen ajan.

Veli Russell viittasi jälleen matkaraportissaan Saksassa tehtävän työn kehittymiseen ja mainitsi, että vaikka ’veljien määrä oli lisääntynyt ja heidän intonsa kasvanut, hän oli pettynyt kiinnostuneiden määrään kun otti huomioon maan suuren asukasluvun, tehdyn työn sekä käytetyn rahamäärän’. Vuodet olivat todella osoittaneet, että ainakaan alussa edellytykset työn laajenemiselle Saksassa eivät olleet niin suotuisat kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Suuri osa saksalaisista oli katolilaisia, toinen osa sosialisteja, enemmistö vastusti Raamattua ja useimmat paremman koulutuksen saaneista olivat vieraantuneet Jumalasta.

Kesällä 1912 Eurooppaan suuntautuneella matkallaan veli Russell kävi Münchenissä, Reichenbachissa, Dresdenissä, Berliinissä, Barmenissa ja Kielissä. Yleisen esitelmänsä aiheeksi hän oli valinnut hyvin lupaavan aiheen ”Haudan takana”. Sitä mainostettiin suurilla julisteilla, joissa kuvailtiin useita kirkkoja, joiden tiedettiin opettavan sielun kuolemattomuutta ja helvetintulioppia. Julisteiden etualalla oli suurikokoinen Raamattu sidottuna kahleilla, mutta kettingit olivat kuitenkin yhdestä kohdasta poikki. Takaosassa julistetta saattoi nähdä veli Russellin osoittavan Raamattua. Nämä julisteet herättivät melkoista kiihtymystä monissa kaupungeissa ja jotkut poliisit estivät niiden esillepanon. Mutta tästä huolimatta esitelmää tuli kuulemaan Münchenissä, Dresdenissä ja Kielissä 1500–2000 henkilöä.

Yleistä esitelmää mainostettiin hyvin myös Berliinissä. Poikkeuksellisen suuret sanomalehtimainokset olivat korostaneet tapausta useaan otteeseen, ja kaikkialla näkyi meidän ilmoituksiamme ilmoitustauluilla. Tämän lisäksi oli palkattu kaikkien johtavien sanomalehtien sähkösanomapojat auttamaan mainostamista. Nämä pojat olivat pukeutuneet sinivalkoisiin housuihin ja heillä oli päässään lakki kiinnitettynä leuan alta nauhalta ja hauskasti kallellaan. Heillä oli mainos sekä edessä että takana, ja he liikkuivat kaupungin katuja pitkin hurjaa vauhtia rullaluistimillaan. Aina kun nämä pojat ilmestyivät näyttämölle, tiesi jokainen berliiniläinen, että jotain suurta on tekeillä.

On sen vuoksi ymmärrettävää, että suuret väkijoukot tulvivat jo varhain iltapäivällä kohti Friedrichshainia, kaupungin suurinta salia, jonne mahtui noin 5000 henkilöä, kuullakseen veli Russellin puheen. Tunteja ennen salin ovien aukaisemista koko alue oli piiritetty. Väkeä tungeksi paikalle joka tunti yllättävän  paljon eivätkä kuljetusvälineet enää riittäneet väkijoukoille. Monet, joilla oli varaa, tulivat paikalle komeilla vossikoilla. Monet muut eivät päässeet ollenkaan puutteellisten kuljetusmahdollisuuksien vuoksi. Poliisi saarsi koko alueen ja ovilta oli käännytettävä takaisin arviolta 15000–20000 ihmistä, koska sali oli jo täpötäysi. Innokkaat veljet ja sisaret, jotka käyttivät tilannetta hyväkseen, levittivät tuhansia traktaatteja sekä suuria määriä Raamatun tutkielmia ja muita julkaisuja niille monille tuhansille ihmisille, jotka eivät mahtuneet saliin. Veli Russell saattoi tämän vuoksi lähteä tyytyväisenä siihen, että hänen viimeisellä Berliinin-matkallaan oli annettu vaikuttava todistus.

Seuraava vuosi 1913 oli vuosi, jolloin ponnisteltiin vilpittömästi ja käytettiin jos mahdollista enemmän energiaa, aikaa ja rahaa, jotta yhä useammat ihmiset olisivat saaneet kuulla Valtakunnan hyvästä uutisesta. Sovittiin myös, että veli Russellin saarnoja julkaistaisiin viikoittain ilmestyvässä lehdessä ”Der Volksbote” ja näin sanomalla tavoitettaisiin vielä useampia ihmisiä. Kirjallisuutta julkaistiin myös sokeainkirjoituksella sokeitten hyödyksi. Seura ilmaisi jopa haluavansa antaa veljille levitettäväksi ilmaista kirjallisuutta.

Veli Russell ei voinut tiukan aikataulunsa vuoksi käydä Saksassa vuonna 1913, mutta veljet riemuitsivat kun hän lähetti veli Rutherfordin, Seuran silloisen lainopillisen neuvonantajan. Hänen puheitaan tuli kuuntelemaan paljon ihmisiä ja salit olivat ääriään myöten täynnä kaikkialla. Monta kertaa oli ihmisiä käännytettävä takaisin ovelta. Dresdenissä esimerkiksi oli tilaa salissa noin 2000:lle, ja 7000–8000 oli käännytettävä pois tilanpuutteen vuoksi. Kun hän piti puhetta Berliinissä 3000 kuulijalle, syntyi häiriötä, kun häiriönaiheuttajat pitivät sellaista melua, että veli Rutherfordin puhetta kääntäneen veli Kötitzin oli vaikea saada ääntänsä kuulumaan. On muistettava, että tähän aikaan ei ollut minkäänlaisia äänilaitteita, joten tällaisten vaikeitten tilanteiden hallinta vaati voimakasta ääntä. Veli Kötitz ei ankarista ponnisteluistaan huolimatta päässyt tilanteen herraksi, vaan vaikeni lopulta kokonaan, kun hän sai keuhkorepeämän. Välittömästi eräs veli hyppäsi pöydälle ja huusi voimakkaalla äänellä: ”Mitä amerikkalaiset tulevat ajattelemaan meistä saksalaisista?” ja se tuntui hiljentävän häiriöntekijät. Veli Kötitz sai sitten puheen päätökseen, mutta veljet, jotka tunsivat hänet, kertoivat ettei hän enää koskaan täysin toipunut tästä rasituksesta.

Erityisen ilahduttavaa oli se seikka, että vuoden lopussa työstä johtuvat kustannukset voitiin peittää täysin vapaaehtoisin lahjoituksin, joista jäi hieman tähteeksikin. Näin Saksan veljet pääsivät vuoden loppuun saatuaan runsaasti siunauksia ja vakuuttuneina siitä, että heidän edessään oli vielä yksi innokkaan  toiminnan vuosi, jota monet pitivät ’elonkorjuun viimeisenä vuotena’.

1914 – KAUAN ODOTETTU VUOSI

Nyt oli saapunut tuo historiallinen vuosi 1914, jota monet Vartiotornin lukijat olivat odottaneet innokkaasti vuosikymmeniä. Vuoden ensimmäinen puolisko sujui aivan yhtä rauhallisesti kuin edellinenkin vuosi. On totta, että Euroopassa vallitsi jännittynyt tunnelma, mutta koska se ei puhjennut väkivaltaisuuksiin, alkoivat Valtakunnan vastustajat esittää kielteisiä lausuntoja ja monet julistivat vahingoniloisina loppua ”Tuhatvuotissarastuksen” kannattajille. Mutta tämä ei voinut riistää uskoa niiltä, jotka olivat osallistuneet todistamistyöhön monen vuoden aikana.

Tällä välin ajan pyörä jatkoi kulkuaan. Sotaharjoituksia pidettiin monissa Euroopan maissa ”kaiken varalta”. Kaikki näytti yhä hiljaiselta, mutta harjoittelevien sotilaiden jytisevät askeleet olivat kuin milloin tahansa purkautumaan valmiin tulivuoren vaimeaa kuminaa. Äkkiä koko maailma pidätti hengitystään. Laukaukset kajahtivat Sarajevossa. Suurissa kaupungeissa kaikkialla maailmassa uutispojat ilmestyivät kaduille huutaen: ”Erikoisuutinen! Erikoisuutinen!” ja tähän asti hirvittävin sota ihmiskunnan historiassa oli alkanut, sota, jota historioitsijat nimittivät ensimmäisen kerran ”maailmansodaksi”. Monille sodan syttyminen tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, ja aivan yhtä nopeasti pilkkaajat hiljenivät. Veli Grabenkamp Lübbeckestä kertoi pojilleen: ”No niin pojat, aika on nyt tullut!” ja hänen veljensä eri puolilla maailmaa ajattelivat ja puhuivat samalla tavalla. He olivat odottaneet näitä tapahtumia, ei kuitenkaan pelkästään odottaen, vaan heillä oli ollut Jehovan käsky saarnata niistä muille. He tiesivät, että nämä asiat vain edelsivät niitä ihmeellisiä siunauksia, joita Jehovalla oli ihmiskunnalle.

Nyt he saattoivat katsoa taaksepäin omin silmin ja nähdä, miten heidän antamansa todistus oli käynyt toteen. Eräs esimerkki on veli Dathe, joka kastettiin vaimonsa kanssa vuonna 1912 ja joka vuosia myöhemmin kirjoitti hyvälle ystävälleen ja veljelleen Fritz Dasslerille:

”Niiden kahden viimeisen tunnin aikana, jotka vietin rakkaan sairaan vaimoni vierellä 23. kesäkuuta 1954, kaksi ja puoli tuntia ennen kuin hän nukkui kuolemaan, muistelimme yhdessä sitä pitkää päivää kesäkuun 28:ntena 1914, joka oli niin tärkeä meille. Se päivä oli sunnuntai. Meillä oli kaunis kesäilma. Sinä iltapäivänä joimme kupillisen kahvia parvekkeella ja ihmettelimme syvänsinistä taivasta. Ilma oli puhdas ja kuiva. Taivaalla ei näkynyt pilveäkään. Puhuin senpäiväisestä sanomalehdestä. Missään osassa maapalloa ei tuntunut olevan jännitystä,  kaikkialla oli levollisen rauhallista. Ja kuitenkin me odotimme näkyviä merkkejä siitä, että Kristus aloittaisi hallintansa tänä vuonna. Sanomalehdet jo riemuitsivat ja julkaisivat häpäiseviä kirjoituksia tosi uskovia vastaan, jotka olivat ennustaneet maailmanloppua vuonna 1914. Maanantaina kesäkuun 29:ntenä 1914 avasimme kuitenkin sanomalehtemme varhain aamulla ja luimme pääotsikon: ’Itävaltalainen kruununperijä valtaistuimelle Sarajevon murhan jälkeen!’ Poliittinen taivas oli mustunut yhdessä yössä. Neljä viikkoa myöhemmin syttyi ensimmäinen maailmansota. Nyt me olimme äkkiä vastustajiemme silmissä suurimpia profeetoista.”

Näiden uskollisten palvelijoiden halukkuus tehdä Jehovan paljastettu tahto auttoi heitä ymmärtämään, että heidän edessään oli vielä suurempi työ, vaikka vuosi 1914 oli tullut ja mennyt. Jehova ohjasi kansaansa niin, että hänen tarkoituksensa voitiin toteuttaa. Hyvä esimerkki tästä on valmistautumistyö suuren todistuksen antamiseksi esittämällä ”Luomisnäytöstä”. Tarvittavat välineet, filmit, kuultokuvat ja ohjeet saapuivat Saksaan vähän ennen sodan puhkeamista. Jotkut osat olivat tulleet jo aikaisemmin, ja niitä oli esitetty jo huhtikuun 12:ntena 1914 Barmenin konventissa ja Dresdenin konventissa, joka pidettiin 31.5.–2.6. ja jossa sivumennen sanoen oli monia veljiä Venäjältä ja Itävalta-Unkarista.

Kun loput filmin osat saapuivat Saksaan kolme viikkoa ennen sodan syttymistä, Seura teki heti järjestelyt näytöksen esittämiseksi Elberfeldin kaupungin luentosalissa. Näytöstä kohtaan osoitetun kiinnostuksen huomioon ottaen sali oli aivan ihan pieni ja se oli esitettävä kaksi kertaa. Suuri ensiesitys oli kuitenkin Berliinissä, jossa se esitettiin kahdesti päivässä täpötäysille katsomoille. Sarjat (jotka esitettiin neljässä osassa neljänä peräkkäisenä päivänä) oli esitettävä viisi kertaa 1.11.–23.11.1914.

Mutta sodan mukana tuli ongelmia, ensimmäinen oli se, että yhteys Amerikkaan väliaikaisesti katkesi.

TYÖN VALVONNASTA JOHTUVIA ONGELMIA

Jumalan kansa Saksassa oli nyt astumassa suuren paineen aikaan, johon liittyivät ongelmat työn johtamisesta. Vuoden 1914 loppupuolella, noin 11 vuotta sen jälkeen kun veli Russell oli valtuuttanut veli Kötitzin tulemaan Saksaan ottaakseen työn valvonnan käsiinsä täällä, hänen kimppuunsa hyökättiin äkkiä monelta taholta ja häntä syytettiin sopimattomuuksista. Tästä seurasi levottomuutta veljien keskuudessa, ja veli Russell vapautti hänet tästä palvelusasemasta.

Koska Saksassa tarvittiin lisää matkustavia veljiä, niin veli  Russell oli lähettänyt Yhdysvalloista erään veljen nimeltä Conrad Binkele, joka oli entinen metodistisaarnaaja ja ollut vasta vuoden verran perehtynyt Vartiotorniin, palvelemaan tässä ominaisuudessa, vaikka veli Russell oli tehnyt tämän vain vastahakoisesti. Veli Binkele saapui Saksaan juuri kun ongelmat palvelijoiden keskuudessa alkoivat toden teolla, ja vuonna 1915 hänelle uskottiin työn valvonta Saksassa.

Veli ja sisar Binkele palasivat kuitenkin pian Yhdysvaltoihin. Heidän jäähyväissanansa oli esitetty selvästi saksankielisen Vartiotornin lokakuun numeron viimeisellä sivulla ja mukana oli selitys: ’Olosuhteet olivat kuluttaneet heidän voimavaransa äärimmilleen.’ Nämä ’olosuhteet’ olivat luultavasti niitä vaikeuksia, jotka lisääntyivät vuonna 1915. Lokakuussa veli Russell joutui kiinnittämään erikoishuomiota ongelmaan sekä ryhtymään tarvittaviin toimenpiteisiin asiassa. Veli Russell lähetti Saksaan kirjeen, jonka otsikkona oli: ”Henkilökohtainen kirje veli Russellilta Saksan raamatuntutkijoille” ja siinä sanottiin:

”Brooklyn, lokakuussa 1915

”Rakkaat Veljet

”Ajattelen teitä usein rukouksissani ja harras haluni on, että Herra siunaisi teitä. Myötätuntomme on teidän puolellanne niissä ahdistuksissa, jotka ovat vaikuttaneet teihin sodan aikana joko suoranaisesti tai välillisesti. Haluamme myöskin ilmaista myötätuntomme teille niistä vaikeuksista, joita olette saaneet kärsiä totuuden puolesta Saksassa. Meidän asiamme ei ole tuomita toisiamme tai rangaista julistamalla lopullinen tuomio. Jos väärin tekevät veljet katuvat, meidän täytyy tyytyä jättämään lopullinen tuomio ja rangaistus Herralle, joka on sanonut: ’Herra on tuomitseva kansansa.’ – Hepr. 10:30.

”Kuitenkin näyttää siltä että totuuden, vanhurskauden ja oikean käytöksen sekä Seuran edustajien vaikutusvallan vuoksi on tarpeellista nimittää uusia Seuran edustajia Saksaan. Sota on tuonut mukanaan joitakin epämukavuuksia, posti ja lennätinpalvelukset ovat epäsäännöllisiä ja on ymmärrettävää, että Barmenissa on tilapäisesti herännyt joitakin väärinkäsityksiä työn johtamisen suhteen. Uskomme, että rakas veljemme Binkele teki parhaansa ja hoiti asioita oikein niissä olosuhteissa. Mutta kuten tiedätte, veli Binkele on palannut Amerikkaan.

”Haluamme ilmoittaa saksalaisille veljille, että tästä lähtien kaikki Seuran asiat hoitaa kolmen veljen komitea, johon kuuluvat Ernst Haendeler, Fritz Christmann ja Reinhard Blochmann. ...

”Rakkaat veljet, suosittelen että toimisitte joka suhteessa heidän kanssaan yhteistoiminnassa ja tukisitte uutta johtoa  Barmenissa. Kristuksen ruumis on yksi, älkää antako jakaumia tulla ruumiiseen, kuten myös apostoli kehottaa meitä.”

Mutta tämäkään järjestely ei toiminut suunnitelmien mukaan, sillä veli Blochmann oli joutunut lähtemään Barmenista ja veli Haendeler oli kuollut jo ennen kuin veli Russellin kirje oli ennättänyt saapua Saksaan. Koska jännitys ei vähentynyt seuraavien kuukausien aikana, niin veli Russell nimitti helmikuussa 1916 ”valvojien komitean” johon kuului viisi veljeä, H. Herkendell, O. A. Kötitz, F. Christmann, C. Stohlmann ja E. Hoeckle.

Tämä ”valvojien komitea” -järjestely ei kuitenkaan kestänyt kauan. Vain muutaman kuukauden kuluttua komitea oli vielä kerran järjestettävä uudelleen. Veli Binkele, joka tällä välin oli palannut Eurooppaan ja mennyt asumaan Zürichiin Sveitsiin, nimitettiin Seuran lailliseksi edustajaksi Saksaan, Sveitsiin ja Alankomaihin, ja veli Herkendellin vastuulle jäi huolehtia painotoiminnasta.

Veli Kötitz, jonka tilalle veli Binkele oli tullut vuonna 1914, oli esittänyt Luomisnäytöstä siitä lähtien. Hän oli kuitenkin niiden veljien hyökkäyksen kohteena, jotka etsivät omia itsekkäitä etujaan eivätkä edistäneet järjestön sisäistä rauhaa. Elisabeth Lang, joka oli työskennellyt monta vuotta veli Kötitzin kanssa, löysi hänet kerran surullisena istumassa puistonpenkillä lähellä sitä salia, missä Luomisnäytöstä esitettiin. Hän kertoi hänelle, että jälleen kerran hän oli saanut syytöskirjeen, jossa selvästi suunniteltiin hänen viimeisten palvelusetujensa poisottamista. Hän muisteli, kuinka hänellä oli ollut etu työskennellä veli Russellin rinnalla noin kymmenen vuotta ennen kuin hänelle annettiin vastuu työn hoitamisesta Saksassa. Nyt hän usein tutkisteli itseään, oliko hän sittenkään ollut tuon luottamuksen arvoinen. Hän lohduttautui kuitenkin ajattelemalla: ”Jos olen noiden 24 toimintavuoden aikana auttanut edes yhtä henkilöä osoittautumaan arvolliseksi kuulumaan 144000:een, silloin minulla on ollut etu saada suorittaa 1/144000 työstä.”

On ymmärrettävää että nämä jatkuvat hyökkäykset jäytivät hänen terveyttään, joka oli suuresti heikentynyt siitä lähtien kun hän sai keuhkorepeämän Berliinissä. Sitten 24.9.1916 hän kuoli 43 vuoden ikäisenä. Seuran ilmoituksessa Vartiotornissa mainittiin hänen ”uskollisuudestaan” ja sanottiin, että ”kaikki rakkaat veljet tunnustivat ja arvostivat hänen intoaan, kestävyyttään, lujuuttaan, vahvaa uskoaan ja voimakasta tahtoaan, hänen antaumustaan ja sitä, miten uskollisesti hän täytti velvollisuudet”.

Vähän myöhemmin saksalaiset veljet saivat tiedon, että 31. lokakuuta, noin viisi viikkoa veli Kötitzin kuoleman jälkeen,  myös veli Russell oli päättänyt maallisen vaelluksensa. Jotkut masentuivat tästä niin, että keskeyttivät vaelluksensa ja jäivät pois. Mutta enemmistö otti tiedon veli Russellin kuolemasta vastaan rohkaisuna käyttää vielä tehokkaammin aikaa ja energiaa jatkaessaan aloittamaansa työtä.

Sodan vuoksi oli tarpeellista tehdä alituisia muutoksia työn valvonnassa. Lokakuusta 1916 helmikuuhun 1917 Paul Balzereit palveli tässä ominaisuudessa, helmikuulta 1917 tammikuuhun 1918 veli Herkendell, ja tammikuusta 1918 tammikuuhun 1920 veli M. Cunow, jonka tilalle tuli sitten veli Balzereit.

PUOLUEETTOMUUS

Ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen tarjosi Saatanalle tilaisuuden levittää epävarmuutta veljien keskuuteen puolueettomuuskysymyksestä, epätietoisuutta, jota ilmeni jopa Barmenin Raamattutalossa, jossa veljet Dwenger, Basan ja Hess olivat kaikki valinnan edessä. Kun veljet Dwenger ja Basan olivat päättäneet olla vannomatta kuuliaisuutta tai ottamatta asetta, veli Hess ei ollut vielä päättänyt. Hän lähtikin Belgian rintamalle liittyen siihen komppaniaan, joka ei pannut toivoaan Jumalan valtakuntaan. Hän ei koskaan palannut. Myöhemmässä kutsunnassa veljet Dwenger ja Basan pyydettiin kutsuntapaikalle. Veli Basan saattoi pian palata kotiin, mutta veli Dwengeriä ei vapautettu, vaan hänet pakotettiin toimistotöihin sotilastoimistoon. Hän teki tämän mielellään, koska se oli sopusoinnussa hänen silloisen ymmärryksensä kanssa tästä asiasta. Veli Balzereit, saarnaajaveli, oli kuitenkin asiasta eri mieltä veli Dwengerin kanssa, joka oli sanonut hänelle toden tullen kieltäytyvänsä kutsunnasta ja ottamasta asetta käteensä. Veli Balzereit ilmaisi tämän erimielisyyden kysymällä: ”Ymmärrätkö mitä se merkitsee työlle, jos otat tuollaisen asenteen?”

Heidän välillään vallinneen erimielisyyden vuoksi kaikki veljet eivät ottaneet tiukkaa kristillistä puolueettomuusasennetta kansojen asioihin. Melkoinen joukko veljiä suoritti sotapalvelusta ja taisteli rintamalla. Toiset kieltäytyivät osallistumasta suoranaisesti taisteluihin, mutta olivat halukkaita palvelemaan armeijan lääkintäjoukoissa. Jotkut kuitenkin ottivat ehdottoman asenteen, kieltäytyivät osallistumasta millään tavalla ja heidät pantiin vankilaan. Ottamansa asenteen takia Hans Hölterhoffia petettiin julmasti, kun hänet vietiin eräälle maa-alueelle ja hänelle sanottiin, että he veisivät hänet muka teloitusjoukon eteen. Lopulta hänet tuomittiin sotaoikeudessa kahdeksi vuodeksi vankeuteen.

Kun ottaa huomioon sen epävarmuuden, joka Jumalan kansalla oli sellaisesta tärkeästä asiasta kuin kristillisestä puolueettomuudesta,  voimme totisesti kiittää Jehovaa, että hän kuitenkin suhtautui heihin armollisesti.

LAAJENNUSTA HUOLIMATTA EPÄSUOTUISISTA OLOSUHTEISTA

Luomisnäytös myötävaikutti melkoisesti työn laajenemiseen näinä vuosina. Nyt sitä esitettiin pienemmissä kaupungeissa kuten Kielissä, missä eräs hyvin rikas nainen, josta tuli pian sisaremme, vakuuttui niin asiasta, että hän lahjoitti välittömästi suuren 2000 Saksan markan rahasumman seurakunnalle, jossa nyt oli 45–50 henkilöä, jotta he voisivat hankkia paremman salin.

Kirja Jumalan aikakausisuunnitelma sai Christian Könningerin huomaamaan asian. Perhekriisi sai hänet pyytämään tunnetun raamatuntutkijan Ettelin käymään hänen luonaan ja aloitettiin tutkistelu, johon hänen vaimonsakin tuli myöhemmin mukaan. Seuraavaksi he kysyivät muiden kiinnostuneiden ja Vartiotornin lukijoiden osoitteita läheisistä kaupungeista. Yhdessä he kutsuivat ystävänsä, naapurinsa ja tuttavansa puhetilaisuuksiin veli Ettelin kotiin. Veli Könninger ja muut veljet käyttivät jokaisen tilaisuuden hyväkseen ja kutsuivat puhujia Eschweileriin ja Mannheimiin, myöhemmin myös Ludwigshafeniin, missä heidän puheitaan mainostettiin suullisesti sekä myös sanomalehdissä, ja julisteita kiinnitettiin myös mainostauluihin ja kauppojen ikkunoihin.

Vuonna 1917 veli Ventzke Berliinistä ponnisteli levittääkseen totuutta tämän kaupungin rajojen ulkopuolellekin. Hänellä oli tapana ottaa kirjoja täynnä oleva matkalaukku mukaansa ja kävellä Brandenburgiin, noin 50 kilometriä Berliinistä länteenpäin, ja hän palasi useita päiviä myöhemmin levitettyään kaiken kirjallisuutensa. Samaan aikaan saarnaajaveljet vierailivat Danzigin kaupungissa ja perustivat sinne seurakunnan, joka toimi veli Ruhnaun kotona.

TYÖ ETENEE KESKEYTYKSETTÄ

Veljillä oli erilaisia odotuksia vuodesta 1918. Jotkut olivat olleet varmoja, että silloin heidän maallinen vaelluksensa päättyisi, ja he olivat usein ilmaisseet tämän toivonsa ystävilleen ja tutuilleen. Sisar Schünke Barmenista oli esimerkiksi selittänyt työtovereilleen, että jollei häntä näkyisi töissä jonakin päivänä, se johtuisi siitä, että hänet oli ”otettu kotiin”. Kun heidän odotuksensa eivät täyttyneetkään, niin jotkut jäivät pois pettyneinä aivan kuten jotkut olivat jääneet pois vuonna 1914. Toiset kysyivät, mitä nyt tapahtuisi.

Mutta työtä oli vielä tehtävänä. Useimmat veljet olivat siitä  onnellisia, koska heidän sydämensä haluna oli suorittaa pyhää palvelusta Jehovalle. Nämä jatkoivat työtä. He huomasivat, että näinä kriittisinä aikoina Saksassa oli enemmän kuulevia korvia kuin aikaisemmin. Tätä vahvistaa Fritz Winklerin kokemus (Berliinistä).

Vuonna 1919 hän oli töissä Hallessa (Saalessa) ja matkusti joka lauantai junalla vanhempiensa luo Geraan. Eräänä lauantaina nousi junaan eräältä pysäkiltä mies tyttärensä kanssa. Miehellä oli selässään selkäreppu täynnä jotakin, ja myös tyttärellä oli laukku mukanaan ja sekin oli täynnä. Tuskin juna oli ehtinyt lähteä, kun tämä mies, Zeitzista kotoisin oleva veli, avasi selkäreppunsa, joka oli aivan täynnä kirjaa Jumalan aikakausisuunnitelma, ja piti sen jälkeen puheen junassa oleville matkustajille käyttämällä kirjan ensimmäisellä sivulla olevaa ”aikakausien karttaa” apunaan. Puheensa päätyttyä hän tarjosi kaikille Raamatun tutkielmien 1. osaa. Kun hän lähti junasta muutamaa asemanväliä myöhemmin, oli hänen selkäreppunsa tyhjä ja hänen tyttärensä laukku tuskin puolillaan. Tämä kokemus sai Fritz Winklerin lähtemään erääseen esitelmään, jonka perusteella hän tuli tuntemaan totuuden.

SEULOMISTYÖ

Mutta kaikki eivät hyväksyneet sitä tapaa, millä hyvää uutista julistettiin. Erityisesti jotkut niistä ’vanhimmista’, jotka seurakuntalaiset olivat valinneet demokraattisesti, estivät työtä enemmän kuin edistivät. Veljiä piti varoittaa kiistelemästä heidän kanssaan. Oli parempi antaa heidän kulkea omaa tietään ja käyttää Valtakunnan palvelukseen se aika, joka muuten olisi kulunut hyödyttämään väittelyyn. Vartiotorni oli kirjoittanut selvästi, että tällainen erotteleminen tulisi ja sen vuoksi kristittyjä kehotettiin tarkkailemaan niitä, jotka saivat aikaan jakaumia ja riitelyjä, ja karttamaan sellaisia. Tämän vuoksi oli tarpeellista tehdä joitakin muutoksia ympärillä olevissa maissa vuoden 1919 aikana ja nämä vaikuttivat myös veljiin ja työhön Saksassa. Sinä vuonna esimerkiksi veli Lauper alkoi toimia niin kuin hän itse ymmärsi asiat. Häntä pyydettiin tämän vuoksi palauttamaan Vartiotorni-seuralle kuuluva kirja- ja lehtivarasto, jota hän oli pitänyt hallussaan monta vuotta.

Vuoden 1919 loppupuolella veljille tiedotettiin vielä suuremmasta ongelmasta. Veli Russell oli joitakin vuosia sitten nimittänyt A. Freytagin huolehtimaan Ranskan ja Belgian työstä Seuran Geneven toimistosta käsin. Hänen valtuuksiinsa kuului myös huolehtia ranskankielisen Vartiotornin sekä Raamatun tutkielmien julkaisemisesta. Hän käytti valtuuksiaan kuitenkin väärin alkaen julkaista omaa kirjallisuuttaan ja aiheutti näin melkoista sekaannusta veljien keskuudessa. Freytag vapautettiin  tehtävästään ja Seuran toimisto suljettiin, uusi toimisto avattiin Berniin veli E. Zauggin johdolla veli Binkelen toimiessa yleisvalvojana.

Tällä välin Freytagin kannattajat olivat alkaneet pitää erillisiä kokouksia ja he toimivat Saksan veljien keskuudessa, joista jotkut kadottivat selvän näkemyksensä, kun Freytag arvosteli ja häpäisi Seuraa ja syytti sitä väärien oppien levittämisestä. Veli Binkele huomasi tarpeelliseksi kumota Freytagin väärät syytökset syyskuussa 1920 ja vastata moniin Saksasta tulleisiin kysymyksiin 4-sivuisessa kiertokirjeessä. Mutta kuitenkin Freytagin kylvämät epäilyn siemenet alkoivat versoa, ja monet heikot seurasivat häntä ja perustivat omia seurakuntiaan. Tämä ryhmä on olemassa Saksassa tänäkin päivänä.

LISÄPALVELUSTEHTÄVIÄ ODOTELLEN

Tammikuun alusta 1919 lähtien Vartiotorni painettiin jälleen 16-sivuisena ja siinä oli myös kansilehdet (joita sotavuosina ei ollut käytetty kustannusten säästämiseksi). Saarnaajaveljien toimintaa vahvistettiin, ja neljä veljeä alkoi vierailla säännöllisesti seurakunnissa. Samanaikaisesti he toimivat kuumeisesti kääntäessään Raamatun tutkielmien seitsemättä osaa – Täyttynyttä salaisuutta. Tämän lisäksi suunniteltiin 4-sivuisen traktaatin ”Babylonin kukistuminen” valmistamista, joka oli lyhennys kirjasta.

Huolellisia valmisteluja suoritettiin. Elokuun 21. päivästä eteenpäin muutamien kuukausien ajan jaettiin traktaatteja suorastaan tulvimalla sekä levitettiin kirjaa Täyttynyt salaisuus. Se oli laaja kampanja, vaikkeivät kaikki siihen osallistuneetkaan, varsinkaan ’valitut vanhimmat’, jotka mieluummin vain pitivät puheita. Jopa monet muuten halukkaat veljet ja sisaret epäröivät luettuaan kirjan sisällön.

Leipzigista kotoisin oleva veli Richard Blümel, joka oli kastettu vuonna 1918, ei ollut ajatellut ollenkaan, että hän kasteestaan huolimatta yhä oli erään kristikunnan kirkon muodollinen jäsen. Hän oli ollut sitä mieltä, että ”jollen käy kirkossa, niin en silloin siihen kuulukaan”. Mutta luettuaan traktaatin ja ymmärtäessään, että hänen pitäisi kehottaa toisia lähtemään Babylonista, hän ymmärsi ettei ollut oikein osallistua tähän työhön ellei ensin itse eroaisi kirkosta. Varhain elokuun 21. päivän aamuna hän poistatti nimensä virallisesti kirkon jäsenluettelosta, ja samana iltapäivänä hän lähti levittämään traktaattia ”Babylonin kukistuminen” puhtaalla omallatunnolla.

Myöhemmin samana vuonna Leipzigin konventissa veli Cunow, joka valvoi silloin työtä Saksassa, puhui työn laajentamisesta – maassa oli nyt lähes 4000 toimivaa veljeä – sekä ilmoitti että  Kultaista Aikaa alettaisiin painaa Saksaksi heti kun saataisiin ohjeet päätoimistosta. Kaikki läsnäolleet olivat todella innostuneita ja ilmaisivat halukkuutensa tukea työtä rahallisesti.

KENTTÄ KYPSYY ELONKORJUUSEEN

Kuinka Saksa olikaan muuttunut vain muutamassa vuodessa! Ennen ensimmäistä maailmansotaa vain muutamat olivat halunneet kuunnella Valtakunnan hyvää uutista. Mutta keisari, joka vuonna 1914 oli niin voitonriemuisesti julistanut Saksalle loistavaa tulevaisuutta, oli nyt lähtenyt maanpakoon Hollantiin. Saksan armeija lähti valloittamaan Ranskaa, mutta joutui palaamaan takaisin kotimaahansa nöyryytettynä. Lause heidän vyönsoljessaan ”Jumala kanssamme!” oli osoittautunut virheelliseksi. Kotiinpalaavat sotilaat olivat nähneet sodan hyödyttömyyden, sodan, jota Jumala ei koskaan tukenut, niin kuin papisto oli monta kertaa yrittänyt saada heitä uskomaan.

Monet veljet muistavat vieläkin elävästi, miten juuri tämä turha ja tarkoitukseton sota sai heidät heräämään totuuteen. Monet kieltäytyivät uskomasta, että Jumalalla olisi ollut mitään tekemistä tässä ihmiselämän järjettömässä tuhoamisessa, he päinvastoin pitivät tästä vastuullisena papistoa, joka oli luvannut niin sanotuissa ”kenttähartaustilaisuuksissa”, että sodassa kaatuneet saisivat taivaallisen palkinnon. Toiset taas saatuaan tiedon miehensä tai poikansa kaatumisesta ”kunnian kentällä” alkoivat ihmetellä, olivatko nämä todella taivaassa vai kenties tulisessa helvetissä, jota papit saarnasivat. Heille oli erittäin ajankohtainen puhe ”Missä ovat kuolleet?” Veljet levittivät kirjoja enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kahden kolporteeraajasisaren kerrotaan levittäneen yhdessä keskimäärin 400 kappaletta Raamatun tutkielmien osia kuukaudessa. Jehovan uskolliset palvelijat käyttivät hyväkseen lähes kaikki tilanteet. Lyhyen aja kuluessa monilla paikkakunnilla kukoisti vireitä seurakuntia.

Torstaina 27. toukokuuta 1920 seitsemän puhujaa puhui Berliinissä noin 8000–9000 totuudennälkäiselle ihmiselle seitsemässä suuressa salissa eri puolilla kaupunkia aiheesta: ”Loppu on lähellä. Mitä sitten?” Kiinnostus oli niin suuri, että 1500 ihmistä pyysi veljiä käymään luonaan ja 2500 kirjaa sekä muuta kirjallisuutta levitettiin.

Nyt Luomisnäytös pääsi todella oikeuksiinsa. Yksi kaikkein vaikuttavimmista esityksistä pidettiin Gustav-Siegle-Hausissa Stuttgartissa noin tuhannelle ihmiselle. Kiinnostus oli niin valtavaa, että veljet antoivat omat istuimensa kiinnostuneille. Heille pidettiin erikoisesitys sunnuntaina, ja välillä oli vain pieni lounastauko, kun koko ohjelma tavallisesti esitettiin neljänä iltana.

 Luomisnäytös otettiin vastaan hyvin innostuneesti Saksassa, sosialistisen ajattelutavan linnakkeessa, ja sinne alkoi nousta seurakuntia kuin sieniä virkistävän sateen jälkeen. Näiden joukossa oli myös Waldenburgin seurakunta, jossa pian alkoi kokoontua noin sata ihmistä säännöllisesti tutkimaan Jumalan sanaa eräällä suurella maatilalla, jonka omistaja oli vain vähän aikaisemmin ollut kirkon johtokunnan jäsen.

TÄRKEITÄ ASKELEITA KOHTI TEOKRAATTISTA JÄRJESTÖÄ

Veli Rutherford, joka henkilökohtaisesti halusi vierailla tähän aikaan Saksassa, mutta ei onnistunut saamaan maahantulolupaa, kutsui nyt 26 veljeä Saksasta Baseliin Sveitsiin 4.–5. lokakuuta 1920 pohtimaan, mitä keinoja löytyisi työn tehokkaammaksi hoitamiseksi Saksassa. ”Saksan haaratoimisto” suljettiin ja avattiin uusi toimisto, joka nimitettiin ”Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran Keski-Euroopan toimistoksi”, ja sen pääpaikkana tuli väliaikaisesti olemaan Zürich, mutta se siirrettäisiin heti tilaisuuden tullen Berniin. Tämän toimiston, jonka johdossa oli täysin Herralle antautunut ja Seuran presidentin nimittämä päävalvoja, oli valvottava työtä Sveitsissä, Ranskassa, Belgiassa, Alankomaissa, Itävallassa, Saksassa ja Italiassa. Kullakin yllämainituista maista oli oma paikallinen valvojassa, joka oli myöskin presidentin nimittämä. Tämän järjestelyn tarkoituksena oli yhdistää työ Keski-Euroopassa niin, että työtä voitaisiin tehdä kaikkein parhaalla tavalla.

Tällä kaksipäiväisellä kokouksella, johon osallistui Saksasta 26 veljeä, heidän joukossaan veljet Hoeckle, Herkendell ja Dwenger, oli erityisesti tarkoituksena löytää keinoja, miten työtä voitaisiin tehokkaimmin jatkaa Saksassa sekä myös kuka olisi paras paikallinen valvoja. Saksassa monta vuotta toiminut komitea lakkautettiin. Veli Cunow, joka oli johtanut työtä tähän mennessä muutamia vuosia, pyysi että hänet vapautettaisiin tästä toimesta ja pantaisiin saarnaajaveljen tehtävään, ja niin oli tarpeellista löytää uusi valvoja. Paul Balzereit valittiin paikalliseksi valvojaksi Saksaan, ja veli Binkele nimitettiin Keski-Euroopan toimiston päävalvojaksi.

”MILJOONARYNNISTYS”

Helmikuussa 1921 ilmoitettiin kirjasen Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan julkaisemisesta sekä esitelmäkampanjasta, jonka piti virallisesti alkaa 15. helmikuuta ja kestää useita vuosia. Parhaat puhujat valittiin pitämään puheita, ja missä ketään ei ollut saatavissa, seurakunnat saattoivat kirjoittaa Seuralle pyytäen sitä järjestämään puhujan.

Ovi oli näin avattu mahtavan todistuksen antamiseen, jollaisesta  veljet eivät osanneet edes uneksiakaan vuotta aikaisemmin. Seuran vuosiraportissa sanottiin: ”Koskaan ennen ei Saksassa ole osoitettu sellaista kiinnostusta kuin nyt. Suuret ihmisjoukot tulevat ja vaikka vastustus lisääntyy, totuus leviää.”

Näin oli myös Konstanzissa. Sisar Berta Maurer, joka on palvellut Jehovaa yli 50 vuotta, muistaa vieläkin miten yleistä esitelmää Maailma päättyy – miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan!” mainostettiin suurissa julisteissa ja miten puhe sitten pidettiin kaupungin suurimmassa salissa, samassa paikassa, jossa Jan Hus oli tuomittu poltettavaksi roviolla. Lisäpuheita pidettiin ja 15. toukokuuta 1921 kastettiin viisitoista henkilöä. Konstantin seurakunta alkoi siitä.

Dresdenissä puhe oli todellinen sensaatio. Seurakunta vuokrasi kolme suurta salia, mutta joissakin tapauksissa kahta tuntia ennen kuin puhe oli määrä pitää, raitiotieliikenne jouduttiin pysäyttämään, koska suuri väkijoukko oli saanut liikenteen aivan tukkoon. Täpötäysiin saleihin ei mahtunut enää yhtään enempää. Puhujien oli vaikea päästä väkijoukkojen läpi salille. Vasta kun oli luvattu pitää puhe uudelleen ulkopuolella olevien hyödyksi, väkijoukot väistyivät syrjään.

Wiesbadenin kadulta rouva Elisabeth Pfeiffer löysi traktaatin, joka mainosti ”Miljoonat”-esitelmää. Hän sanoi itsekseen: ”Tuollaista hölynpölyä! Mutta lähdenpä kuitenkin, koska haluaisin nähdä, millaisia ovat ne ihmiset, jotka uskovat tuollaiseen.” Hän lähti ja hämmästyi nähdessään suuren väkijoukon kadulla yrittämässä turhaan sisäänpääsyä jo ennestäänkin täpötäyteen tyttölukion eteisaulaan, jossa puhe pidettiin. Tuolloin maassa olivat vielä ranskalaiset miehittäjät, jotka ystävällisesti huolehtivat järjestyksen valvonnasta. Kun he näkivät, että sali oli täynnä ja kadulla seisoi satoja ihmisiä, he puhuivat veli Bauerille, esitelmänpitäjälle ja kertoivat odottavalle väkijoukolle, että tämä haluaa esittää puheen heille uudestaan. Noin 300–400 ihmistä odotti kärsivällisesti, ja heidän joukossaan oli myös rouva Pfeiffer. Se mitä hän kuuli tuona iltana, teki häneen niin syvän vaikutuksen, että hän kävi sen jälkeen kaikissa kokouksissa ja tuli pian innokkaaksi sisareksi.

Erään toisen kerran veljet Wandres ja Bauer olivat sopineet esitelmän pitämisestä, mutta päinvastoin kuin ennen, jolloin he olivat saaneet täydet salit kuulijoikseen, sinä iltana ei aluksi tullut ketään. Kun alkamisaika lähestyi, he molemmat lähtivät ulos kadulle nähdäkseen, olisiko ketään tulossa. He löysivät joitakin, joita olisi kiinnostanut kuulla esitelmä, mutta jotka jostakin veljille tuntemattomasta syystä eivät halunneet mennä sisälle saliin. Kun heiltä kysyttiin syytä, he sanoivat, että oli huhtikuun 1. päivä, ja epäilivät, että kysymyksessä saattoi olla  vain joidenkin kujeilijoiden järjestämä aprillipila. Kuitenkin jo puolen tunnin sisällä puhetta oli saapunut kuuntelemaan 30–40 ihmistä.

Veli Erich Eickelberg Remscheidista levitti Miljoonat-kirjasta Solingenissa ja hänelle sattui seuraava kiinnostava kokemus: Hän esitteli itsensä eräälle tapaamalleen miehelle sanoen: ”Tuon teille hyvän uutisen, että miljoonat nyt elävät eivät kuole koskaan, vaan tulevat elämään rauhassa ja onnessa iankaikkisesti maan päällä. Tämä kirjanen todistaa sen ja maksaa vain kymmenen Saksan penniä.” Herrasmies kieltäytyi tarjouksesta, mutta hänen vierellään seisonut pieni poika sanoi: ”Isä, miksi et osta sitä? Ruumisarkkuhan maksaa paljon enemmän.”

JÄRJESTÖ VARUSTETTU UUTTA TOIMINTAA VARTEN

Sodanjälkeiset vuodet 1919–1922 osoittautuivat todellisiksi kehityksen ja valmistelun vuosiksi veljille Saksassa.

Seura, joka oli kiinnostunut vahvistamaan työtä sekä sisäisesti että ulkonaisesti, ryhtyi nyt tarpeellisiin toimiin vahvistaakseen työn laillisuuden ja sen suhteen hallitukseen. Tämän tuloksena Alleghenyssä Yhdysvalloissa vuonna 1884 perustettu Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseura tunnustettiin joulukuun 7. päivänä 1921 Saksassa lailliseksi ulkomaalaiseksi yhdistykseksi.

Vuoden 1922 aikana julistettu sanoma keskittyi pääasiassa teeman ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan” ympärille. Seura asetti helmikuun 26. päivän 1922 päiväksi, jolloin ”Miljoonat”-esitelmä pidettiin maailmanlaajuisesti, Saksassa puhe pidettiin tuona päivänä 121 kaupungissa yhteensä noin 70000 ihmiselle. Toinen suuri maailmanlaajuinen todistuspäivä oli kesäkuun 25:s, jolloin 119 esitelmää pidettiin Saksassa ja niitä oli kuuntelemassa noin 31000 ihmistä. Vielä kaksi tällaista ”maailmanlaajuista esitelmää” pidettiin saman vuoden aikana, ja Saksassa niitä oli seuraamassa 75397 lokakuun 29:ntenä ja 66143 joulukuun 10. päivänä. Näin tuhannet saivat kuulla hyvän uutisen.

VELI RUTHERFORD KÄY JÄLLEEN EUROOPASSA

Veli Rutherford lähti laajalle matkalle Eurooppaan vuonna 1922, jona aikana hän kävi Hampurissa, Berliinissä, Dresdenissä, Stuttgartissa, Karlsruhessa, Münchenissä, Barmenissa, Kölnissä ja Leipzigissa. Hampurissa kokoontui noin 500 veljeä yksipäiväiseen konventtiin – hieno lisäys siitä kun hän kävi täällä vain kahdeksan vuotta aikaisemmin! Stuttgartista löydettiin yleistä esitelmää varten sali, johon mahtui vain 1200 henkeä; sadat oli palautettava takaisin ovilta. Ja Münchenissä veli Rutherford puhui 7000 henkilölle, jotka olivat sulloutuneet ”Zirkus Kroneen”.  Ennen kuin puhe alkoi, saatiin tietää että yleisön joukossa oli ryhmä juutalaisuuden vastustajia sekä joitakin jesuiittapappeja, jotka olivat tulleet paikalle aikomuksenaan häiritä puhetta sekä jos mahdollista, keskeyttää koko kokous. Veli Rutherford sanoi: ”On sanottu, että tässä kaupungissa (Münchenissä) ja muillakin paikkakunnilla juutalaiset olisivat rahoittaneet Kansainvälisen Raamatuntutkijain Seuran.” Hän oli tuskin ehtinyt sanoa nämä sanat, kun yleisön joukosta huudettiin: ”Se on totta” ja niin edelleen. Mutta veli Rutherford puhui vakuuttavasti ja voimakkaasti ja tukki pian suut niiltä, jotka aiheuttivat epäjärjestystä, vaikka he yrittivätkin valloittaa puhujan korokkeen estääkseen häntä saamasta puhettaan päätökseen.

Suurin tapahtuma Saksassa vuonna 1922 oli Leipzigissa pidetty konventti 4.–5. kesäkuuta. Seura oli valinnut Leipzigin kaupungin sopivaksi Saksan konventtipaikaksi. Veljet, joista suurin osa asui Saksassa, olivat hyvin köyhiä eikä heillä olisi ollut varaa pitempään matkaan. Niinpä Leipzig oli mitä sopivin paikka.

Maanantaiaamuksi oli suunniteltu kysymys-vastaus-ohjelma, jossa myös veli Rutherford olisi mukana. Kysymysten joukossa, jotka oli kirjoitettu jo etukäteen, oli yksi erityisen kiinnostava. Se koski ”Völkerschlachtdenkmalia” (”Kansaintaistelun muistomerkkiä”), joka sijaitsi Leipzigissa ja oli vihitty asiaan kuuluviin juhlallisuuksin vuonna 1913 muistoksi Leipzigin lähellä noin sata vuotta aikaisemmin sattuneen kapinan johdosta. Tätä muistomerkkiä koskeva kysymys kuului lyhyesti seuraavasti: ”Viittaako Jesajan 19:19 tähän muistomerkkiin, kun siinä sanotaan: ’Sinä päivänä on oleva Herran alttari keskellä Egyptin maata ja sen rajalla Herran patsas’?”

Huomattakoon myös, että juuri täällä kolme vuotta aikaisemmin – nimittäin Leipzigissa pidetyssä konventissa vuonna 1919 – monet veljet olivat lähteneet katsomaan Kansaintaistelun muistomerkkiä eräänä aamuna. Samana iltapäivänä puhui veli Alfred Decker, ’vaaleilla valittu vanhin’, josta myöhemmin tuli totuuden katkera vastustaja, ja joka yritti todistaa, että juuri tämä muistomerkki oli Jesajan 19:19:ssä mainittu patsas. Muistomerkin rakentaja, salaneuvos Thieme, kutsuttiin myös tähän juhlalliseen tilaisuuteen ja häntä ja hänen arkkitehtejään pyydettiin esittämään sopivia selityksiä.

Ennen kuin veli Rutherford vastasi kysymykseen, hän kävi katsomassa tätä valtavaa luomusta. Myöhemmin puhuessaan koko konventtiyleisölle hän ei kaunistellut sanoja selittäessään ettei Jesajan 19:19 viitannut tähän muistomerkkiin. Sen pystyttämisestä oli täysin vastannut mies, joka palavassa kunnianhimossaan oli suuren vastustajan vaikutusvallan alaisuudessa.  Jehovalla ei olisi mitään syytä pystyttää sellaista patsasta maan päälle evankeliumikauden lopussa. Jättiläismäisen monumentin jokainen osa osoitti sen alkuperän olevan lähtöisin Saatanasta ja olevan hänen ja hänen liittolaistensa ja rikostovereittensa demonien aikaansaannosta, demonien, jotka olivat saaneet ihmiset pystyttämään tämän ”hulluuden muistomerkin”. Saksan keisari oli kerran toivonut voivansa sanoa: ”Tuossa seisoi kerran Napoleon, jonka maailmanvalloitusyritys epäonnistui täydellisesti – ja tässä seisoo nyt Saksan keisari, joka samalla tavalla lähti valloittamaan maailmaa ja jonka yritys menestyi hyvin, ja tämän vuoksi on koko maailman kumarrettava häntä.”

”JUMALAN HARPPU”

Valmistautuessaan uuden kirjan Jumalan Harpun nopeaan levittämiseen, kirjan, joka nyt oli saatavissa saksankielisenä, Seura valmisti ja painoi viisi miljoonaa kappaletta traktaattia ”Miksi?”. Valitettavasti kirjapainot, joiden tehtäväksi Jumalan Harpun painaminen oli annettu, olivat aina aikataulusta jäljessä, ja tämän vuoksi kirjan julkaisupäivä viivästyi monta kertaa. Seuran painattamassa traktaatissa mainittua kirjan hintaa ei voitu pitää entisellään nopeasti pahenevan inflaation vuoksi, ja tammikuun alussa 1923 hinta oli korotettava 100 Saksan markasta 250:een, jolla summalla saattoi ostaa 115 grammaa margariinia, vaikka tähän mennessä Jumalan Harpun julkaisukustannukset olivat kohonneet 350 Saksan markkaan. Kirjan sisältö sai aikaan valtavaa innostusta ei vain veljien keskuudessa, vaan myös totuuden ystävät iloitsivat siitä.

Langenschursdorfissa, joka kuului Waldenburgin seurakunnan alueeseen, nuori veli nimeltään Erich Peters, melko kyvykäs puhuja, oli niin innostunut kirjan sisällöstä ja ehdotuksesta aloittaa tutkisteluja tämän kirjan avulla, että hän kysyi isältään lupaa saada kutsua ystäviään ja naapureitaan vanhempiensa kotiin kerran viikossa määräiltana, jotta hän voisi keskustella heidän kanssaan Jumalan Harpusta. Tähän iltatutkisteluun tuli myöhemmin niin paljon ihmisiä, että heidän kotinsa ensimmäisen kerroksen jokaiseen huoneeseen oli järjestettävä istuinpaikat. Tämä nuori veli puhuen innokkaasti Jehovan valtakunnasta ja sen siunauksista seisoi huoneiden välisellä kynnyksellä, jotta kaikki saattoivat nähdä ja kuulla hänen puheensa. Muut seurakunnat seurasivat nopeasti tätä esimerkkiä ja pian niin kutsutut ”Harppu-tutkistelut” kuuluivat osana tavalliseen ohjelmaan.

ENSIMMÄINEN KIRJAPAINO

Huhtikuusta 1897 joulukuuhun 1903 saksankielinen Vartiotorni oli painettu Alleghenyssä (Yhdysvalloissa) ja tammikuusta  1904 heinäkuun 1:een 1923 maailmallisissa kirjapainoissa Saksassa. Maailmalliset kirjapainot olivat painaneet Seuran kirjoja ja muita julkaisuja vuosikymmeniä, ellei niitä ollut lähetetty suoraan Amerikasta. Aikanaan Barmeniin asennettiin kulujen pienentämiseksi kaksi suurta laakapainokonetta sekä muita koneita, vaikka tilaa ei ollutkaan kovin paljoa.

Koska aluksi ei ollut keitään sellaisia veljiä, joilla olisi ollut kokemusta latomisesta tai kirjansidonnasta, niin veli Ungerer, kokenut kirjanpainaja ja kirjaltaja Bernistä (Sveitsistä), lähetettiin Barmeniin opettamaan kirjapainotaitoa ensimmäisille vapaaehtoisille työntekijöille. Heidän halunsa tehdä työtä ja päättäväisyytensä, jolla he yrittivät tehdä hyvää painotyötä huolimatta vaatimattomista laitteistaan, jotka heillä oli käytettävissään, oli todella hämmästyttävä.

Koska kaikki huoneet oli varattu makuuhuoneiksi ja muihin tarkoituksiin, painokoneet sijoitettiin 2-kerroksisen kodin portaiden viereen ja 20 x 8 metrin suuruiseen puuvajaan. Veli Hermann Görtz muistaa vieläkin, miten he painoivat 100000 ylimääräistä kappaletta Kultaisen Ajan ensimmäistä numeroa (1.10.1922). Heidän oli pantava jokainen paperiarkki koneeseen kahdesti, koska koneessa ei ollut automaattialistajaa. Koska veljet eivät voineet kunnolla pysyä painatustarpeen tasalla, he tekivät töitä lähes vuoden ajan usein keskiyöhön asti.

MITEN JOTKUT OPPIVAT TOTUUDEN

Oudot olosuhteet saivat toisinaan jotkut kiinnittämään huomionsa totuuteen, ja näin kävi esimerkiksi veli Eickelbergille, joka kävi katsomassa yhden Luomisnäytös-esityksen. Puhuessaan ”uskonpuhdistuksesta” puhuja sanoi, että ’protestantit olivat jo lopettaneet protestoimisensa’, jolloin joku yleisön joukosta huusi: ”Me protestoimme vielä!” Puhuja pyysi saliin valoja, ja jokainen kääntyi katsomaan kuka tämä ”urhoollinen” oli. Kukapa muu kuin protestanttinen pappi, joka istui kahden katolisen papin välissä! Suuttunut yleisö vaati, että pappi poistettaisiin salista. Veli Eickelberg ymmärsi, ettei totuutta voisi löytää kirkkojärjestelmistä.

Eugen Stark lähti katsomaan Luomisnäytöstä Stuttgartiin. Saliin oli jo tullut 3000 ihmistä kun ilmoitettiin, että projektoriin oli tullut jokin vika, jota ei voitaisi korjata sinä iltana. Kaikkia pyydettiin palaamaan seuraavana iltana. Eugen Stark lähti pois pettyneenä ja meni tapaamaan äitiään, joka kuului Uuteen apostoliseen kirkkoon. Molemmat olivat sitä mieltä, ettei raamatuntutkijoilla voinut olla totuutta, muutoinhan sellaista ei olisi tapahtunut. Veli Stark ei aikonut mennä takaisin seuraavana iltana, vaan aikoi käydä tapaamassa sen sijaan siskoaan.  Hänen raitiovaununsa kulki juuri sen salin ohi, jossa esitelmä pidettiin, ja hän oli hämmästynyt nähdessään, että salille oli menossa aivan yhtä paljon ihmisiä kuin edellisenäkin iltana. Sen suurempia miettimättä hän hyppäsi ulos raitiovaunusta pudoten melkein sen pyörien alle. Mutta kolhuistaan huolimatta hän nousi ylös ja meni salille. Jälkeenpäin hän oli niin innostunut, että hän hankki Raamatun tutkimisen apuvälineitä ja antoi osoitteensa, jotta hänen luokseen voisi joku tulla. Nyt kukaan ei voinut saada häntä luopumaan Raamatun tutkimisesta.

Kurt Diessner kyllästyi uskontoon erään laulun vuoksi, jota hänen pappinsa opetti hänelle koulussa sotavuonna 1915. Siinä kerrottiin viholliskansojen tuhoamisesta ja sanottiin, että Saksan sotajoukkojen pitäisi ajaa heidät takaisin järviin, soihin, Vesuviukseen tai mereen. Myöhemmin vuonna 1917 kirkonkelloja otettiin ja sulatettiin kranaattien kuoriksi, ja eräässä kirkon lehdessä oli kuva suuresta kellosta, jota pappi siunasi kädet levällään. Alapuolella oli seuraavanlainen kirjoitus: ”Ja nyt menkää eteenpäin ja repikää vihollistemme ruumiit palasiksi.” Kurt Diessner teki nyt päätöksensä. Oli 1920-luvun alkupuoli, kun hän tunnisti ja omaksui Jehovan tosi palvonnan ja voi vieläkin [1974] toimia aina aika ajoin tilapäisessä tienraivauspalveluksessa.

KOKOSYDÄMISINÄ LAAJENNUSTYÖSSÄ

Jotkut niistä, jotka 50–60 vuotta sitten kuulivat ja vastasivat Jehovan palveluskutsuun, ovat vielä keskellämme ja puhuvat innokkaasti toiminnastaan silloin kun he vielä olivat ”nuoria ja vahvoja”. Vaikka he olivat köyhiä aineellisesti, he olivat rikkaita hengellisesti.

Minna Brandt Kielistä kertoo, miten hänellä oli tapana kävellä pitkiä matkoja lähtiessään saarnaamaan Valtakunnan sanomaa, ja jos hän ei voinut palata takaisin samana päivänä, hän saattoi nukkua yön kedolla heinäsuovassa. Myöhemmin hän matkusti peukalokyydillä Schleswig-Holsteinin pohjoisimpiin kaupunkeihin, usein kuorma-autolla. Siihen aikaan veljillä oli suuret kovaääniset, joita he käyttivät pitäessään esitelmän iltapäivällä torilla tai jossakin muussa sopivassa paikassa saarnattuaan sitä ennen aamupäivän kylässä.

Ernst Wiesner (joka myöhemmin oli kierrostyössä) ja muut saattoivat ajaa polkupyörillä 90–100 kilometriä Breslausta saarnaamismatkallaan. Veljet Leipzigissa, missä Erich Frost ja Richard Blümel palvelivat, olivat hyvin kekseliäitä yrittäessään ohjata ihmisten mielenkiinnon Valtakunnan sanomaan. Heillä oli jonkin aikaa veljistä kokoonpantu pieni orkesteri, joka marssi pitkin katuja samalla soittaen. Heitä seuraavat antoivat  lyhyen todistuksen matkan varrella olevissa taloissa ja kiirehtivät sitten eteenpäin ehtiäkseen marssivan orkesterin mukaan.

Vuonna 1923 huomio kiinnitettiin kokoajan saarnaamistyöhön ja esitettiin kiireinen kutsu: ”Etsimme tuhatta tienraivaajaa.” Tämä sai melkoista liikettä Jumalan kansan keskuudessa aikaan, sillä se tarkoitti sitä, että noin joka neljättä 3642:sta siihen aikaan raportoivasta ”työntekijästä” pyydettiin tienraivaajaksi. Kutsu ei jäänyt veljiltä huomaamatta.

Willi Unglaube esimerkiksi ymmärsi, että häntäkin tarkoitettiin, ja niin hän ryhtyi tienraivaajaksi, ja kuten hän sanoi, ”ei vain yhdeksi tai kahdeksi vuodeksi, vaan niin kauaksi aikaa kuin Jehova voi käyttää minua tässä tehtävässä”. Hän toimi eri puolilla Saksaa ja myöhemmin Magdeburgin Beetel-kodissa monta vuotta. Vuonna 1932 hän vastasi kutsuun kun ulkomaisille kentille etsittiin tienraivaajia. Hänet lähetettiin ensin Ranskaan, sitten Algeriaan, Korsikaan, Etelä-Ranskaan, myöhemmin takaisin Algeriaan ja edelleen Espanjaan. Sieltä hän lähti Singaporeen, sitten Malesiaan, edelleen Jaavalle ja vuonna 1937 Thaimaahan, missä hän oli siihen asti kunnes palasi Saksaan vuonna 1961. Hän oli 25-vuotias vastatessaan tienraivauskutsuun ja nyt kun hän on kohta 77-vuotias [1974], hän on edelleenkin yksi innokkaimmista ja menestyksellisimmistä tienraivaajistamme.

1. helmikuuta 1931 Konrad Franke ryhtyi tienraivaajaksi. Hän alkoi muistaa Luojaansa jo varhain nuoruudessaan. Nyt kun hän kuuluu Beetel-perheeseen, hän on onnellinen voidessaan katsoa taaksepäin niihin 42 vuoteen, jotka hän on ollut yhtäjaksoisesti kokoajan palveluksessa, ja näistä hän on ollut 14 vuotta Saksan haaratoimiston valvojana.

SAARNAAJAVELJIEN PALVELUS

1920-luvulla saarnaajaveljien pitämät rohkaisevat puheet rakensivat epäilemättä paljon veljiä. Liikenneyhteydet tuohon aikaan olivat melko rajoitetut eivätkä kulkuneuvot erityisen mukavat. Koska saarnaajaveljien oli käytävä paljon maaseutualuetta, oli heidän usein turvauduttava hevosen vetämään kärrykyytiin. Kuitenkin he joutuivat pakostakin kävelemään pitkiäkin matkoja.

Emil Hirschburger määrättiin kerran pitämään puhetta Etelä-Saksaan. Hän matkusti junalla ja huomasi, että samalla osastolla hänellä oli matkaseuralaisina kuusi miestä, jotka vaatetuksensa perusteella selvästi olivat katolisia pappeja. He keskustelivat innokkaasti puheesta, jota veli Hirschburger oli menossa pitämään, mutta eivät luonnollisestikaan tienneet, että puhuja oli siinä heidän vierellään. Näyttää siltä, että he olivat olleet  uskonnollisessa kokouksessa, ja että pappia, joka asui samassa kaupungissa jossa veli Hirschburgerin piti pitää esitelmä, oli kehotettu haastamaan hänet julkiseen väittelyyn. Tämä pappi oli kiinnostunut saamaan virkaveljiltään neuvoja, miten hänen pitäisi hoitaa väittely, jotta ”tämä raamatuntutkija” ei voittaisi häntä yleisessä tilaisuudessa. Mutta ilmeisesti mitkään vastaukset eivät tyydyttäneet häntä. Yksi toisensa perään he lähtivät junasta toivottaen toisilleen hyvää vointia. Kun viimeinen oli lähdössä, huolestunut pappi kysyi lähtevältä toveriltaan luottavaisella äänellä, mitä tämä ajatteli asiasta ja olisiko hänen mielestään viisasta mennä tilaisuuteen. Vastaus tuli seuraavanlaisesti ja se lausuttiin leveällä švaabilaismurteella: ”Jos sinusta tuntuu, että kykenet kohtaamaan hänet, niin mene sitten.” Veli Hirschburger ei saanut tavata häntä puhetilaisuudessa.

LUOMISNÄYTÖS

1920-luvun alussa näytöksen filmit olivat jo melkein loppuun kuluneita. Mutta Seura pystyi ostamaan uutisfilmin sekä raamattuaiheisia filmejä useilta maailmallisilta filmiyhtiöiltä, ja sen jälkeen kun niitä oli uudistettu joko poistamalla joitakin sopimattomia osia tai lisäämällä toisia, filmejä voitiin esittää. Näin saatiin täysin uusia filmejä, joiden pituus oli 5000–6000 metriä. Tämän lisäksi uusittiin kuultokuvat, joita oli esitetty joko ottamalla ne suoraan kirjasta Luominen tai muista Vartiotorni-seuran julkaisemista kirjoista tai hankittiin kuvia kaupoista. Tuohon aikaan ei ollut värivalokuvausta, mutta Wilhelm Schumann Magdeburgin Beetelistä uurasti väsymättömästi muuttaessaan mustavalkoisia kuvia värillisiksi. Nämä kauniisti väritetyt kuvat tekivät aina pysyvän vaikutuksen katsojiin. Koska monet kuvat esittivät Jehovan ihmeellistä luomakuntaa, niin filmin nimi muutettiin ”Luomisnäytökseksi”. Tästä vuoden 1932 saksankielinen Vuosikirja sanoi:

”Mitään ei ole jäljellä aikaisemmasta Luomisnäytöksestä paitsi nimi ja kuvien käyttö. Teksti ... on otettu kirjasta Luominen ja muista ja nimi ’Luomisnäytös’ on samoin kirjasta Luominen.”

Vuonna 1928, kun esityksen piti alkaa Stettinissä, Erich Frost, ammattimuusikko ja entinen maailmallisen orkesterin johtaja, kutsuttiin Stettiniin esittämään taustamusiikkia elokuvan aikana, joka tietysti oli mykkäfilmi. Ryhmään liittyi pian muitakin soittajia. Myöhemmin he jäljittelivät soittimillaan jopa lintujen laulua ja puiden huminaa. Kun filmiä esitettiin Münchenissä kesällä 1930, etevä violisti Heinrich Lutterbach tapasi orkesterin ja se pyysi häntä välittömästi liittymään mukaan. Hän otti tarjouksen vastaan iloisesti täydentäen näin orkesteria, jonka soitosta nautittiin kaikkialla. Kaksi vuotta myöhemmin Seura antoi veli Frostille toisen elokuvasarjan sekä  kuvia ja antoi hänelle ohjeet niiden esittämisestä Itä-Preussissa. Tämän jälkeen veli Lutterbach otti tahtipuikon käteensä ja alkoi johtaa pientä orkesteria.

Filmin esitys suunniteltiin Müncheniin vuonna 1930. Luomisnäytös oli jo esitetty siellä aikaisemmin suurella menestyksellä, eivätkä uskonnolliset johtajat siitä luonnollisestikaan pitäneet. Epätoivoissaan he kehottivat satoja ihmisiä Müchenin seurakunnistaan ostamaan esitykseen liput yleisesti mainostetuista lipputoimistoista ja sitten jäämään pois esityksestä. Tästä olisi seurauksena tyhjä sali. Veljet saivat tämän pian selville ja ryhtyivät vastatoimiin. Ja niin kävi, että koko suunnitelma tuli bumerangin tavoin takaisin häiriön aiheuttajille.

SEURA MUUTTAA

Vastuussa olevat veljet ymmärsivät pian, että Barmenin kirjapainon koneet olivat riittämättömät. Ilmeisestikin Jehovan hengen ohjaamana heidän huomionsa kohdistui Magdeburgiin, mistä voitiin heti ostaa kiinteistö. Vaikka ei ollut pakko toimia nopeasti, Seura osti kiinteistön sieltä Leipziger Strasselta. Virallinen muutto Barmenista Magdeburgiin tapahtui 19.6.1923. Ranskalaiset joukot miehittivät äkkiä Reinin ja Ruhrin alueet mukaan luettuna Barmen ja Elberfeld. Tämä tarkoitti tietysti sitä, että ranskalaiset ottivat haltuunsa postitoimiston, rautatieaseman ja saksalaisen pankin, ja tämä kaikki olisi tehnyt hyvin vaikeaksi huolehtia seurakuntien eduista Barmenista käsin. Vuoden 1923 vuosiraportissa sanotaan tästä tapahtumasta: ”Brooklynin päätoimisto sai eräänä aamuna tiedon, että Saksan haaratoimisto oli turvallisesti muuttanut Magdeburgiin. Heti seuraavana aamuna sanomalehdet kirjoittivat, että ranskalaiset olivat miehittäneet Barmenin. Me kiitämme kallista Herraamme tästä suojeluksesta ja siunauksesta.”

Nyt oli mahdollista painaa Vartiotorni omassa kirjapainossamme. Ensimmäinen painettu numero oli heinäkuun 15. päivän numero 1923. Noin kolme tai neljä viikkoa myöhemmin asennettiin sinne suuri automaattialistajalla varustettu tasokehilöpainokone, ja työt alkoivat Raamatun tutkielmien ensimmäisen osan painamiseksi. Heti sen jälkeen kirja Jumalan Harppu painettiin samalla koneella.

Mutta lisävarusteita tarvittiin. Tämän takia veli Balzereit kysyi veli Rutherfordilta lupaa rotaatiokoneen ostoon. Veli Rutherford näki tarpeen ja suostui, mutta yhdellä ehdolla. Hän oli huomannut, että vuosien varrella veli Balzereit oli kasvattanut itselleen parran, joka oli samantyylinen kuin veli Russellilla oli ollut. Hänen esimerkkiään seurattiin pian, sillä siellä oli muitakin, jotka halusivat muistuttaa veli Russellia. Tästä olisi voinut  olla seurauksena luomusten palvontaa, ja veli Rutherford halusi estää tämän. Niinpä seuraavan vierailunsa aikana hän koko Raamattutalon perheen läsnä ollessa kertoi veli Balzereitille, että tämä voisi ostaa rotaatiokoneen, mutta vain sillä ehdolla, että hän ajaisi pois partansa. Veli Balzereit suostui tähän surullisena ja meni sitten parturiin. Seuraavien päivien aikana sattui useita vääriä tunnistamisia ja joitakin hauskoja tilanteita ”muukalaisen” vuoksi, jota hänen työtoverinsa eivät heti tunteneet.

Vuotta myöhemmin oli mahdollista asentaa painokoneen ensimmäinen osa pohjakerrokseen, ja toinen osa saatiin myös pian hankituksi. Nyt saattoi jo puhua hyvin varustetusta kirjapainosta ja kirjansitomosta, joka pystyi kiristämään vauhtia niin, että yhdessä päivässä valmistuisi 6000 kappaletta 400-sivuista kirjaa.

Vuosina 1923 ja 1924 oli suurta kasvua kirjallisuuden levityksessä. Voidakseen huolehtia tästä Seura osti vuonna 1925 ensimmäisen rakennuksen vieressä olevan maatilan. Kirjapainon sekä kirjansitomon laitteita parannettiin ja niitä hankittiin lisää. Tukeva sementtirakennus rakennettiin vasta hankitulle tontille ja sinne sijoitettiin kirjansitomo ja tasokehilökoneet, tilat järjestettiin kahdelle rotaatiokoneelle pohjakerrokseen, latomo ja muut valmistelevat osastot toiseen kerrokseen ja toimisto kolmanteen kerrokseen. Tästä huolimatta jouduttiin tekemään paljon ylitöitä, sillä kirjallisuuden levitys kasvoi jatkuvasti. Toinen rotaatiokone hankittiin vuonna 1928, mutta kysyntä oli edelleen niin kova, että veljet käyttivät koneita kahdessa vuorossa 12 tuntia kerrallaan ja jopa sunnuntaisin. Tämä tarkoitti sitä, että koneet kävivät yötä päivää keskeytyksettä useita vuosia. Kirjansitomossa tilanne oli samanlainen, koska veljien oli siellä viimeisteltävä painosta tulleet kirjat. Näin he pystyivät tuottamaan 10000 kirjaa päivässä.

Nyt oli myös mahdollista rakentaa komea konventtisali vasta hankitulle maatilalle. Se somistettiin aistikkaasti ja siellä oli tilaa 800 henkilölle. Veljet antoivat sille nimen ”harppusali”, mikä johtui epäilemättä siitä, että he arvostivat kirjaa Jumalan Harppu.

Ne Raamattutalon perheen jäsenet, jotka kykenivät lähtemään sunnuntaisin, matkustivat suurella kuorma-autolla, johon oli väliaikaisesti järjestetty paikat 54 henkilölle, tai matkustivat linja-autolla, junalla, autolla tai polkupyörällä Magdeburgin lähistölle osallistuakseen saarnaamistyöhön. He työskentelivät usean sadan kilometrin säteellä ja saattoivat perustaa useita seurakuntia.

Aikaa myöten Raamattutalon työntekijöiden määrä kohosi yli 200:aan.

 VUODEN 1924 KONVENTTI MAGDEBURGISSA

Suurin tapahtuma vuonna 1924 oli Magdeburgin konventti, johon myös veli Rutherford osallistui. Arviolta 4000 veljeä ja sisarta saapui kaikkialta Saksasta, jotkut polkupyörillä. Suurin osa ei voinut tuoda mukanaan muuta kuin riittämättömän lounaslaatikon, sillä koko kansakunta oli rutiköyhä. Monilla ei ollut rahaa maksaa matkaa ja tuhansien oli jäätävä kotiin. Polkupyöräilijöiden oli varauduttava usean päivän matkaa varten. Heillä ei ollut paljon varoja ruokaan eikä majoitukseen. Monet toivat mukanaan ruokaa, joka oli pääasiassa kuivaa leipää. Kun näläntunne vaivasi kovasti puheitten aikana, veljet ottivat palan kuivaa leipää taskustaan ja puraisivat sitä. Veli Rutherfordiin tämä teki niin suuren vaikutuksen, että hän sopi välittömästi järjestelyistä seuraavaksi päiväksi, että jokainen läsnäolija (4000) saisi pari lämmintä frankfurtilaista, kaksi sämpylää sekä pullollisen mineraalivettä täysin ilmaiseksi. Voimme kuvitella läsnäolijoiden iloa, kun suuret astiat täynnä frankfurtilaisia ilmestyivät äkkiä molempiin päihin konventtisalia. Veljet menivät jonoihin käyden hakemassa annoksen. Virkistäytyneinä yhdessä nauttimastaan ateriasta he palasivat omille paikoilleen saliin ja tunsivat olevansa kuin pitovieraita.

Konventin tervetuliaispuheessa veli Rutherford pyysi kaikkia niitä, jotka jo olivat antautuneet ja vertauskuvanneet sen vesikasteella, nostamaan kätensä ylös. Nähdessään kuinka monet nostivat kätensä hän lisäsi: ”Viisi vuotta sitten ei koko Euroopassa ollut näin paljon todistajia.”

Myöhemmin yleisen esitelmän aikana sattui valitettava välikohtaus pääasiassa. Jonkun varomattomuudesta pieni varalamppu putosi lattialle, jolloin joku vielä varomattomampi henkilö huusi: ”Tulipalo!” ja tämä sai jotkut paniikkiin. Koska kaikki tämä tapahtui salin takaosassa, kukaan näyttämöllä ollut ei tiennyt täsmälleen mitä oikein tapahtui, ja aluksi veljet luulivat joidenkin häiritsijöiden yrittävän hajottaa kokousta. Kun häiriö ei tuntunut rauhoittuvan, veli Rutherford antoi orkesterille merkin aloittaa soittaminen. He alkoivat sitten laulaa ”Paloon rakkauden valtaa” ja katso, tuhannet salissa yhtyivät lauluun. Hysterian aallot pian tasoittuivat, ja veli Rutherford pystyi jatkamaan esitelmäänsä ilman keskeytystä.

”SYYTÖS PAPPEJA VASTAAN”

Tämä oli päätöksen nimi, joka valmistettiin vuonna 1924 maailmanlaajuisesti levitettäväksi. Saksan veljet osallistuivat tähän erityisesti keväällä 1925. Se oli erittäin tärkeä päätös, jossa papiston teot paljastettiin säälimättömästi, ja tästä oli seurauksena samantapainen reaktio kuin olisi pistänyt kepillä ampiaispesään. Erikoisesti Baijerissa papisto aloitti hyökkäyksensä  estäen veljiämme heidän työssään. Weimarin tasavallan ensimmäinen saksalainen presidentti oli juuri kuollut ja uusia vaaleja suunniteltiin. Poliitikot sanoivat: ’Kukaan katolilainen ei uskalla tulla presidentiksi’, ja katolisessa Baijerissa suhtauduttiin tähän epäillen kaikkia Roomalle epäystävällisiä julkaisuja. Ei ainoastaan Baijerissa, vaan muuallakin Saksassa papisto taisteli vastaan käyttäen kaikkia mahdollisia keinoja.

Veli Balzereitin henkeä uhattiin. Hänelle lähetetyssä nimettömässä kirjeessä sanottiin muun muassa näin:

”Sinä paholainen lampaan vaatteissa!

”Syytökset, joita olet esittänyt papistoa vastaan, koituvat sinun tuhoksesi! Ennen kuin tiedätkään, on maailma päässyt sinusta ja kuolemasi pelästyttää seuraajasi paikoilleen. ... Tuomio on langetettu sinulle!

”Vaadimme kolmen viikon kuluessa seuraavaa: että peruutat julkisesti julkaisusi ”Syytös pappeja vastaan”. Jos tätä ei tehdä ... tulet kuolemaan.

”Tämä ei ole mikään turha uhkaus ...”

Mutta tässäkään ei ollut syytä kompromissin tekoon. Päinvastoin, pieni mutta rohkea voidellun jäännöksen armeija ryhtyi vastatoimiin. Traktaattia nimeltä ”Totta vai valhetta?” levitettiin, ja siinä tehtiin julkisesti tunnetuiksi nämä uhkaukset. Ja kysyttiin, olivatko lehtisessä olevat syytökset pappeja vastaan ”totta vai valhetta”. Siinä esitettiin myös pappien lausuntoja ja otteita uskonnollisista lehdistä.

Epätoivoisena Pommerin papisto jätti syytteen yleisen syyttäjän virastoon Vartiotorni-seuraa ja sen virkailijoita vastaan. Seurasi oikeudenkäynti Magdeburgissa. Mutta yleinen syyttäjä teki virheen, kun hän luki koko päätöksen oikeudenkäynnin aikana ja kumosi näin omat väitteensä, että päätös oli osoitettu Stettinin konsistoria vastaan. Jokainen oikeussalissa ymmärsi, että päätöstä ei ollut osoitettu vain Stettinin konsistoria vastaan, vaan papistoa vastaan kaikkialla maailmassa. Oikeus huomioi tämän ja julisti veli Balzereitin syyttömäksi, mutta näki tarpeelliseksi varoittaa häntä samantapaisten terävien hyökkäysten julkaisemisesta tulevaisuudessa.

INFLAATIO

Julistajia oli neuvottu jo elokuussa 1921 olemaan säästäväisiä levittäessään traktaattia Raamatuntutkijain Kuukausilehti, koska painatuskustannukset olivat nousseet huomattavan korkeiksi. Levitystä  ei pitäisi suorittaa umpimähkään, vaan lehti tulisi antaa ainoastaan niille, jotka olivat tosi kiinnostuneita.

Vuoden 1922 alussa Seuran oli pakko ilmoittaa, että Vartiotornin vuositilaushintaa, lehti ilmestyi tähän aikaan vain kerran kuukaudessa, jouduttiin nostamaan 16 Saksan markkaan. Kuukautta myöhemmin oli tarpeellista korottaa hinta 20:een ja saman vuoden heinäkuussa 30 Saksan markkaan. Seuraavien kuukausien aikana inflaatio tapahtui kuitenkin sellaisella vauhdilla, että lokakuussa Seuran oli pakko ilmoittaa, että uusia tilauksia ei voitaisi ottaa kuin kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan. Hinta kolmen kuukauden tilauksesta oli tällä välin kohonnut 70 Saksan markkaan. Vuoden 1923 ensimmäisten kolmen kuukauden aikana veljien oli maksettava 200 ja seuraavien kolmen kuukauden aikana 750 Saksan markkaa. Kesäkuun 15. päivänä vuositilaus maksoi 3000 Saksan markkaa, ja kuukautta myöhemmin se oli 40000 Saksan markkaa. Elokuun 1. päivänä Seuran oli pakko lopettaa tilausten vastaanotto kerta kaikkiaan, ja yksityisiä kappaleita myytiin, jos rahat saatiin välittömästi. Mutta 1. syyskuuta yksi lehti maksoi jo 40000 Saksan markkaa. Kuukautta myöhemmin yksi irtonumero maksoi 1660000 Saksan markkaa, ja lokakuun 25:nteen mennessä inflaatio oli kiivennyt niin korkealle, että lehden irtonumero maksoi 2,5 miljardia Saksan markkaa. Rahalla ei ollut enää muutenkaan mitään arvoa.

Tämä lyhyt tarkastelu noihin kriittisiin inflaatiovuosiin osoittakoon, miten vaikeissa olosuhteissa Herran työtä piti suorittaa tuohon aikaan. Itse asiassa vuoden 1923 kolmen viimeisen kuukauden aikana Seuran julkaisujen levittäminen pysähtyi melkein täydellisesti. Oli mahdollista jatkaa vain Jehovan avulla.

’VAALEILLA VALITUT VANHIMMAT’

Vaaleilla valittujen vanhimpien demokraattinen järjestely oli sellainen teko, joka olisi voinut riittää hidastuttamaan työn eteenpäin menoa 1920-luvulla. Oli monenlaisia mielipiteitä siitä, miten tällaiset vaalit olisi suoritettava. Jotkut vaativat, että ehdokkaiden olisi kyettävä vastaamaan vähintään 85-prosenttisesti oikein V.D.M.-kysymyksiin. (V.D.M. tarkoittaa Verbi Dei Minister eli Jumalan sanan palvelija.) Näin kävi esimerkiksi Dresdenissä. Mutta Hallen veljille sattunut kokemus osoittaa, millaisia vaikeuksia tällaisista mielivaltaisista vaatimuksista saattoi seurata. Seurakunnassa oli veljiä, joiden asenne työhön ei ollut oikea, mutta jotka silti halusivat olla johtajia seurakunnassa. Kun heille lopulta kerrottiin, etteivät he olleet edes oikein vastanneet V.D.M.-kysymyksiin, minkä vuoksi heitä ei voitaisi päästää johtaviin asemiin seurakunnassa, he korjasivat heti tämän näennäisen huolimattomuuden. Kun he jälkeenpäinkään eivät  onnistuneet saamaan haluamaansa asemaa, puhkesi kapina, minkä johdosta seurakunta hajosi ja jäljelle jäi vain noin 200–250 julistajaa alkuperäisistä 400:sta.

Joissakin seurakunnissa oli usein vakavia välikohtauksia vaalien aikana. Barmenissa esimerkiksi vuonna 1927 piti äänestää joistakin ehdokkaista kättä nostamalla. Eräs silminnäkijä kertoo, että vähän ajan päästä kaikki huusivat yhteen ääneen, ja veljien oli muutettava äänestystapa salaiseksi, mitä menetelmää monet seurakunnat käyttivät. Kielissä jouduttiin vanhimpien äänestyksen ajaksi järjestämään poliisivartio paikalle.

Tällaista sattui siksi, että jotkut ehdokkaat eivät olleet kypsiä kristittyjä. Itse asiassa jotkut heistä vastustivat Valtakunnan työtä suoranaisesti tai epäsuorasti.

Kun Seura esimerkiksi rohkaisi seurakuntia tutkimaan säännöllisesti Vartiotornia, niin juuri jotkut näistä ’vaaleilla valituista vanhimmista’ vastustivat ehdotusta ja saivat aikaan jakaumia useissa seurakunnissa. Remscheidin seurakunnanjohtaja sanoi, että tulevaisuudessa vain ne saisivat johtaa Vartiotornin tutkistelua, jotka lähtisivät sunnuntaiaamuisin kenttäpalvelukseen, minkä jälkeen eräs ’vaaleilla valituista vanhimmista’ otti tuolin käteensä, uhkasi johtajaa sillä ja käveli ulos seurakunnasta vieden mukanaan 40 muuta. Jotain tämänkaltaista tapahtui Kielissäkin, jossa Raamattutalon ponnisteluista huolimatta 50 veljeä ja sisarta 200:sta jätti seurakunnan.

Katsoessamme taaksepäin noita aikoja voimme varmasti sanoa, että 1920-luvun toinen puolisko oli erottelutyötä Saksassa. Jotkut niistä, jotka olivat kulkeneet mukanamme tähän asti, tulivat Valtakunnan avoimiksi vihollisiksi. Jumalan järjestö ei menettänyt mitään heidän lähtiessään, koska 1930-luku osoittautui tosi koetuksen ajaksi niille, jotka olivat pysyneet uskollisina.

LAINOPILLISIA ONGELMIA

Vuosina 1924–1926 valtiovarainministeriö oli pitänyt Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuraa luonteeltaan täysin hyväntekeväisyyden harjoittajana eikä ollut vaatinut veroja kirjallisuuden levityksestä saadusta tulosta, mutta tämä yleishyöty peruutettiin vuonna 1928. Tästä seuranneesta oikeudenkäynnistä syntyi paljon julkisuutta, koska Seura oli pitänyt huolen Vartiotornin ja Kultaisen Ajan välityksellä, että suuri yleisö tiesi tämän takana olevan kahden suurimman kirkkojärjestelmän johtajat. Tämän väitteen totuudellisuuden todisti se, että he itse myönsivät tämän myöhemmin avoimesti selittäen, että sen tarkoituksena oli ’estää raamatuntutkijoita levittämästä raamatullista tietoa’. Veljet kehottivat kaikkia vanhurskauteen taipuvaisia henkilöitä kirjoittamaan nimensä vetoomukseen, joka esitettiin tätä  epäoikeudenmukaista tekoa vastaan. On ymmärrettävää, että oikeuteen teki syvän vaikutuksen, kun heille esitettiin 1200000 nimellä varustettu vetoomus. Oikeus päätti myöhemmin jutun meidän hyväksemme.

Eräs toinen keino, jonka avulla uskonnolliset johtajat yrittivät pysähdyttää työn valtavan etenemisen, oli saattaa julistajat toimimaan vastoin maan lakeja. Jo vuonna 1922 tulivat ensimmäiset oikeusjutut ”laittomasta kulkukaupasta, johon liittyi kieltäytyminen maksamasta veroja kulkukaupasta saaduista tuloista”. Vuonna 1923 oli lisää oikeusjuttuja ja jälleen kerran syytteenä oli ”kulkukaupasta annettujen säädösten rikkominen”. Ankaria tuomioita langetettiin. Vuonna 1927 pidätettiin 1169 veljeä ja vietiin oikeuteen ”kulkukauppalakien rikkomisesta” sekä ”kulkukaupan suorittamisesta ilman lupaa”. Vuonna 1928 oli 1660 oikeudenkäyntiä ja vuonna 1929 1694. Mutta papisto etsi jatkuvasti sellaista lakia, jota olisi voitu käyttää aseena raamatuntutkijoiden hiljentämiseksi. Lopulta he luulivat, että he olivat löytäneet etsimänsä lain. Saarbrücker Landes Zeitungin joulukuun 16. päivän numero 1929 viittasi tähän:

”Valitettavasti poliisi ei ole voinut tehdä mitään raamatuntutkijain työn lopettamiseksi. Tähän asti tehdyt pidätykset ... ovat kaikki päättyneet syyttömäksi julistamiseen. ... Nyt kuitenkin Berliinin tuomioistuin on pitänyt tuomion voimassa samankaltaisessa tapauksessa vedoten siihen periaatteeseen, että uskonnollisen kirjallisuuden tarjoaminen talosta taloon ja kaduilla kuuluu sen poliisijärjestysmääräyksen alaisuuteen, jonka mukaan on pidettävä sapattilepo sunnuntaina ja pyhäpäivinä sellaisesta, mihin liittyy ruumiillista ponnistusta, jolloin toiminta on työtä ja yleisö kiinnittää siihen huomiota.

”Onneksi monet oikeusistuimet Saarin alueella ovat voineet tällaisissa tapauksissa tuomita vastaajat kuultuaan tästä pykälästä. Tämä antaa meille nyt mahdollisuuden lopettaa raamatuntutkijain työ.”

TAISTELUA BAIJERISSA

Kaikkialla Saksassa tehtiin tämänsuuntaisia yrityksiä, mutta Baijerissa kaikkein eniten, siellä suoritettiin enemmän pidätyksiä kuin missään muualla. Paikalliset lait onnistuivat jopa lopettamaan työn joksikin ajaksi. Vuonna 1929 Seura päätti tehdä keskitetyn ”yhden päivän hyökkäyksen” Regensburgin eteläpuolelle lähettämällä sinne noin 1200 julistajaa saarnaamaan eräänä sunnuntaina. Rautatieyhtiön kanssa sovittiin kahden erikoisjunan lähettämisestä, toinen lähtisi Berliinistä ottaen lisää veljiä Leipzigista, ja toinen Dresdenistä poimien veljiä mukaan Chemnitzistä ja muista Saksin kaupungeista. Jokainen matkustaja  maksaisi matkastaan noin 25 Saksan markkaa, joka silloin oli melkoinen summa. Mutta veljet olivat enemmänkin kuin halukkaita tähän uhraukseen. He halusivat vain varmistua, että he voisivat osallistua tähän rynnistykseen, sillä vihollinen oli varuillaan.

Kun järjestelyjä tähän rynnistykseen tehtiin, veljet olivat varmoja siitä, että papisto käyttäisi vaikutusvaltaansa estääkseen toiminnan, jos se saisi kuulla siitä etukäteen. Sen takia veljet tekivät kaiken voitavansa pitääkseen asian salassa. Tästä huolimatta he eivät voineet estää papistoa saamasta vihiä tavalla tai toisella noin viikkoa ennen. Äkkiä rautateiltä ilmoitettiin, ettei sieltä haluttukaan antaa meille kahta erikoisjunaa. Heti kaikkia mukaan halunneita seurakuntia kehotettiin vuokraamaan linja-autoja. Papisto kuuli tästäkin ja järjesti kaikkien Saksista johtavien maanteiden varsille vahvat poliisiosastot seuraavaksi viikonlopuksi. Nämä poliisit löytäisivät jonkin syyn pysäyttääkseen kaikki autot, joissa olisi raamatuntutkijoita, ja viivyttäisivät heitä tarpeeksi kauan, niin että heidän olisi palattava kotiin saamatta tehtäväänsä suoritetuksi.

Tällä välin rautatieyhtiö oli kuullut bussijärjestelystämme ja koska he eivät halunneet menettää tätä suurta tilaisuutta, he suostuivat viime hetkellä vuokraamaan kaksi erikoisjunaa käyttöömme. Veljet peruuttivat heti linja-autotilaukset. Tämä viime hetken muutos suunnitelmissa vain kahta päivää ennen lähtöä jäi papeilta huomaamatta. Niinpä sitten kun he olivat vartioimassa kaikkia valtateitä, kaksi erikoisjunaa liitettiin yhteen Reichenbachissa (Vogtlandissa) ja ne jatkoivat matkaa Regensburgin lähistöön yhtenä erikoisjunana noin kahden aikaan yöllä. Sen jälkeen juna jatkoi matkaa pysähtyen jokaisella asemalla ja jättäen aina pois joitakin veljiä, joista jotkut olivat ottaneet mukaansa polkupyöränsä, jotta he saattoivat lähteä työskentelemään myöskin maaseudulle.

Sinä päivänä annettiin valtava todistus, sillä jokaisella oli mukanaan tarpeeksi kirjallisuutta levitettäväksi sekä myös ilmaiseksi annettavaksi. Veljet olivat päättäneet yrittää jättää jotakin jokaiseen kotiin. Monia veljiä pidätettiin eivätkä he voineet palata kotiin erikoisjunassa, mutta silti ne, joilla oli etu osallistua tähän rynnistykseen, puhuvat aina innokkaasti tästä retkestä. Me emme varmastikaan erehdy väittäessämme, että myöskin vastustajamme muistivat kauan tämän viikonlopun.

PANKIN VARARIKKO

Keskellä kasvavaa työttömyyttä ja taloudellista epävarmuutta meni konkurssiin se pankki, johon oli talletettu suurin osa  Saksan ja Keski-Euroopan työn rahoittamiseen tarkoitetuista varoista. Pelkästään Saksan haaratoimisto kärsi 375000 Saksan markan menetyksen.

Seuran oli pakko ilmoittaa seurakunnille, että kesäksi 1930 Berliiniin suunniteltu konventti jouduttaisiin peruuttamaan. Kirjeessä mainittiin myös mahdollisesta ”tuotannon keskeyttämisestä”. Mutta tämä ilmoitus vaikutti veljiin kuin hälytyskello. Vaikka veljien taloudellinen tilanne oli kehno, sillä monet heistä olivat työttömiä, niin he olivat heti valmiita lahjoittamaan Berliinin konventtiin jo säästämiään rahoja julkaisujen jatkuvan saannin varmistamiseksi sekä antamaan mitä muutenkin voisivat luovuttaa vähäisistä rahavaroistaan. Itse asiassa monet luopuivat vihkisormuksistaan ja muista koruistaan.

Tämän tuloksena suunnitelmat, jotka oli tehty työn laajentamiseksi jo ennen kuin pankkiongelma oli noussut esiin, eivät estyneet eivätkä edes lykkääntyneet kauemmaksi. Keväällä 1930 ostettiin maatila ennen hankitun maatilan vierestä. Äsken ostetulla tilalla olevat vanhat rakennukset purettiin, ja veljet käyttivät niistä saatuja tarvikkeita niin paljon kuin mahdollista uuden suuren Beetel-kodin rakentamiseen. Siinä oli 72 huonetta, kussakin tilaa kahdelle, sekä suuri ruokasali.

LISÄÄ OIKEUSJUTTUJA

Vuonna 1930 nostettiin vielä 434 oikeusjuttua. Tämä tarkoitti sitä, että vireillä olleiden juttujen kanssa oli yhteensä 1522 juttua oikeusistuimissa odottamassa ratkaisua.

Mutta uskonnollisilla vihollisillamme oli vaikeaa aikaa heidän yrittäessään merkitä meidät lainrikkojiksi vuonna 1930, koska sisäministeriön kiertokirjeessä, joka oli päivätty 19.4. ja osoitettu kaikille poliisivirkailijoille, oli seuraava lause: ”Seura edistää nykyisin pelkästään uskonnollisia kohteita eikä toimi poliittisesti ... tulevaisuudessa on vältettävä nostamasta rikossyytteitä, erityisesti sellaisia, jotka koskevat valtakunnan kulkukauppalakien rikkomisia.”

PARIISIN JA BERLIININ KONVENTIT

Vuonna 1931 veli Rutherford suunnitteli jälleen matkaa Eurooppaan. Pariisissa konventin piti olla 23.5.–26.5. ja Berliinissä 30.5.–1.6. Saksassa vallitsevan huonon taloudellisen tilanteen vuoksi veli Rutherford ehdotti, että Etelä-Saksasta ja Reinin alueelta olevat veljet matkustaisivat Pariisiin, koska se tulisi heille halvemmaksi kuin matka Berliiniin. Erikoisjunia, joiden oli määrä lähteä Kölnistä, Baselista ja  Strassburgista, järjestettiin. Veljet arvostivat tätä kehotusta, koska 3000:sta Pariisiin kokoontuneesta 1450 oli tullut Saksasta.

Berliinin konventti pidettiin Urheilupalatsissa. Yleisöä ei alussa odotettu kovinkaan paljoa taloudellisen kriisin vuoksi ja koska lähes 1500 oli mennyt Pariisiin. Mikä ilo olikaan, kun yleisöä tuli melkein 10000, aivan odottamaton määrä!

Veli Rutherford, joka käytti hyväkseen jokaista tilaisuutta kitkeäkseen veljistä pois maailmallisia uskonnollisia tapoja, oli jo aiheuttanut pienoisen vallankumouksen pukeutumisellaan ollessaan ensimmäisessä konventissa. Hän oli huomannut, että veljet Euroopassa – ja tähän kuului myös Saksa – pitivät erityisen mielellään konventeissa mustia vaatteita. Miehet käyttivät mustien pukujen lisäksi – hautajaisissa jopa silinterihattuja – mustia solmioita, aivan kuten oli tapana väärillä uskonnollisilla järjestöillä. Tämä havainto sai veli Rutherfordin ostamaan erittäin vaaleavärisen puvun ja tummanpunaisen solmion, jota hän käytti puvun kanssa. Kun hän näin pukeutuneena oli tullut Saksaan, alkoivat monet päästä eroon mustista vaatteistaan.

Sitten Berliinin konventissa ollessaan hän kiinnitti huomion moniin häntä ja veli Russellia esittäviin kuviin, joita myytiin postikorttikoossa ja jotkut kuvat olivat vieläpä kehystettyjä. Nähtyään näitä kuvia monilla pöydillä salin lähistössä olevilla käytävillä hän mainitsi tästä seuraavassa puheessaan ja kehotti kaikkia läsnä olevia olemaan ostamatta noita kuvia ja pyysi samalla selvin sanoin vastuuasemassa olevia palvelijoita poistamaan kuvat kehyksistään ja hävittämään ne, mikä sitten tehtiin. Hän halusi välttää kaikkea, mikä voisi johtaa luomuksen palvontaan.

Berliinin konventin yhteydessä veli Rutherford luonnollisestikin kävi Magdeburgin haaratoimistossa. Aikaisempien vierailujen tapaan tämäkin osoittautui virkistäväksi, vapauttavaksi tuulenhenkäykseksi. Vähän ennen veli Rutherfordin vierailua hänen ja veli Russellin kuvia oli riippunut kaikissa huoneissa. Nyt kaikki nämä poistettiin heti kun veli Rutherford näki ne.

Veli Rutherfordilta ei ollut jäänyt huomaamatta monia muitakaan asioita vuosien varrella. Ei ainoastaan hän vaan monet muut Beetelissä olivat ymmärtäneet sen vaaran, missä veli Balzereit oli. Kiistämätön tosiasia on, että hän oli hyvä organisaattori ja työ Saksassa edistyi hienosti hänen ohjauksessaan. Hänen suuri virheensä kuitenkin oli, että hän katsoi suuren kasvun enemmänkin johtuvan omasta henkilökohtaisesta kyvykkyydestään kuin Jehovan hengen toiminnasta. Erään aterian aikana Beetel-kodin ruokasalissa veli Balzereit pyysi, ettei häntä enää nimitettäisi ”veljeksi” maailmallisten ihmisten läsnä ollessa.  Sellaisissa tapauksissa häntä pitäisi nimittää ”herra johtajaksi”. Hän jopa laitatti omaan toimisto-oveensa kyltin ”johtaja”.

Tänä aikana veli Balzereitin nuhteettomuutta Jehovaa kohtaan uhattiin toiseltakin taholta. Hän oli ilmeisesti aina pelännyt vainoa. Saksan haaratoimiston vastuullisena johtajana häntä oli syytetty, kun päätöstä ”Syytös pappeja vastaan” levitettiin. On totta, että hänet julistettiin syyttömäksi, mutta kun tuomari vetosi häneen, ettei hän enää vastedes esittäisi kirjallisuudessamme sellaisia voimakkaita lausuntoja, hän ilmeisestikin päätti noudattaa tätä ehdotusta, sillä kun ilmaisut ja lausunnot Vartiotornissa tai muissa Brooklynista tulleissa julkaisuissa näyttivät liian voimakkailta hänen mielestään, hän ”vesitti” niitä.

Materialistiset halut alkoivat myös kasvaa. Balzereit oli kirjoittanut mielellään runoja ja julkaissut niitä Kultaisessa Ajassa salanimellä Paul Gerhard, ja hän oli myös kirjoittanut kirjan ja julkaissut sen Leipzigissa. Tämä kirja lisättiin sitten seurakuntien levitettävien kirjojen luetteloon ja seurakunnat tuntematta tosi olosuhteita tilasivat sitä ja tuottivat veli Balzereitille tästä melkoisesti rahallista hyötyä. Hän oli myöskin rakennuttanut tenniskentän Beeteliin, ei niinkään koko perheen hyödyksi kuin omaan käyttöönsä.

Yrittäessään saada uuden rakennuksen valmiiksi vihkimisjuhlaa varten veli Rutherfordin vierailun ajaksi, veli Balzereit oli lisännyt Beetelissä työskentelevien lukumäärää 165:stä joulukuun loppuun mennessä 1930 230:een, mutta hän ei ollut siinä rehellinen. Peläten, ettei veli Rutherford hyväksyisi näin monta työntekijää, Balzereit lähetti 50 veljeä pois ”saarnausmatkalle”, jotta he olisivat olleet poissa näkyvistä. Kun he palasivat, heiltä kysyttiin, halusivatko he mieluummin palata kotiin vai aloittaa tienraivauksen. Monet veljet ymmärsivät, että kysymyksessä oli Jehovan työ eikä mikään inhimillinen asia, ja käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja alkoivat tienraivaajiksi, kun taas toiset lähtivät pois katkerina.

VAINO LISÄÄNTYY

Vuonna 1931 Baijerin viranomaiset ottivat vielä kerran johdon taistelussa Jumalan kansaa vastaan. Soveltamalla väärin 28. maaliskuuta 1931 annettua kiireellistä määräystä, joka käsitteli poliittisia levottomuuksia, he ymmärsivät tässä nopeasti tilaisuuden lakkauttaa raamatuntutkijain kirjallisuus. Münchenissä 14. marraskuuta 1931 kirjamme takavarikoitiin. Neljä päivää myöhemmin Miinchenin poliisiviranomaiset julkaisivat määräyksen, joka koski koko Baijeria, ja siinä kiellettiin raamatuntutkijain kirjallisuus kokonaisuudessaan.

 Luonnollisestikin veljet vetosivat asiasta heti oikeuteen. Helmikuussa 1932 Ylä-Baijerin hallitus ei kumonnut tätä päätöstä. Tästä vedottiin heti Baijerin sisäministeriöön, joka hylkäsi vetoomuksen 12. maaliskuuta 1932 ”perusteettomana”.

Magdeburgin poliisipäällikkö tuli sitä vastoin meidän puolellemme 14. syyskuuta 1932 sanoen: ”Vakuutamme täten, että Kansainvälinen Raamatuntutkijain Seura toimii pelkästään raamatullisten ja uskonnollisten asioiden parissa. Se ei ole tähän mennessä osallistunut poliittiseen toimintaan. Mitään sellaisia pyrkimyksiä ei ole havaittu, jotka voisivat osoittaa vihollisuutta valtiota vastaan.”

Mutta vaikeudet lisääntyivät joka kuukausi jopa muissakin Saksan osavaltioissa. Paul Köcher oli tullut Simmerniin kuuden erikoistienraivaajan kanssa esittääkseen siellä lyhennelmää Luomisnäytöksestä kahtena iltana. Hänet pakotettiin kuitenkin keskeyttämään esitys, sillä kun Daavidia näytettiin harppu kädessään ja luettiin samalla yksi hänen psalmeistaan, koko sali joutui aivan sekasorron valtaan. Pian saatiin selville, että lähes kaikki mukanaolijat kuuluivat SA:han, Hitlerin rynnäkköjoukkoihin.

Samantapaisia kokemuksia sattui Saarissa. Joulukuussa 1931 vedottiin hallitukseen, jotta he kieltäisivät poliiseja estämästä työtämme. Tämä määräys julkaistiin, mutta se raivostutti niin papistoa, että varoituksia raamatuntutkijoita vastaan esitettiin joka viikko saarnastuolista. Vihamielisyydet lisääntyivät jatkuvasti, ja vuoden 1932 lopussa oli peräti 2335 oikeusjuttua vireillä. Tästä huolimatta vuosi 1932 osoittautui parhaaksi vuodeksi kirjallisuuden julkaisemisen suhteen.

Tammikuun 30. päivänä 1933 Hitler nimitti itsensä valtakunnankansleriksi. Helmikuun 4. päivänä hän julkaisi määräyksen, joka antoi poliisille valtuudet takavarikoida kaiken kirjallisuuden, joka ’vaarantaa yleistä järjestystä ja turvallisuutta’. Tämä määräys rajoitti myös kokoontumis- ja painovapautta.

JÄÄNNÖKSEN KIITOKSEN ANTAMISEN TODISTUSAIKA

Muistonvietto sattui sinä vuonna huhtikuun 9:nneksi ja sen yhteydessä ”Jäännöksen kiitoksen antamisen todistusaika” suunniteltiin 8.–16. huhtikuuta. Käyttämällä kirjasta Ratkaisu aiottiin antaa maailmanlaajuinen todistus.

Kuitenkaan veljet Saksassa eivät voineet viettää tätä kahdeksanpäiväistä todistusaikaa rauhassa. Ratkaisu-kirjasen avulla suoritettava kampanja johti kieltoon Baijerissa 13. huhtikuuta. Tämän jälkeen tuli kiellot Saksiin 18. huhtikuuta, Thüringeniin 26. huhtikuuta ja Badeniin 15. toukokuuta. Kielto julkaistiin  tämän jälkeen muissakin Saksan maakunnissa. Veli Franke, joka tähän aikaan toimi tienraivaajana Mainzissa, kertoo että yli 60 julistajan seurakunnilla oli 10000 kirjasta levitettävänä. Veljet ymmärsivät, että heidän oli nyt toimittava nopeasti levittääkseen ne. He olivat järjestäneet aikansa niin, että 6000 kirjasta oli jo levitetty rynnistyksen kolmen ensimmäisen päivän aikana. Mutta neljäntenä päivänä monet veljet pidätettiin, ja heidän kotinsa tutkittiin läpikotaisin. Poliisi ei kuitenkaan löytänyt kuin muutaman kirjasen, koska veljet olivat aavistaneet tämän toiminnan ja olivat kätkeneet muut 4000 kirjasta turvalliseen paikkaan.

Kaikki pidätetyt veljet vapautettiin samana päivänä. He järjestivät heti rynnistyksen levittääkseen jäljellä olevat 4000 kirjasta ja kaikkia seurakunnassa olevia veljiä kehotettiin osallistumaan tähän, mikäli he pystyivät. Sinä iltana he ajoivat polkupyörillä Bad Kreuznachiin, joka on kaupunki noin neljänkymmenen kilometrin päässä Mainzissa, ja siellä he levittivät loput kirjaset kaupungin asukkaille antaen joillekin kirjaset ilmaiseksi. Seuraavana päivänä saatiin todistus, että menettely oli ollut oikea, sillä tällä välin Gestapo oli suorittanut tarkastuksen kaikkien niiden kodeissa, joiden tiedettiin olevan raamatuntutkijoita. Mutta kaikki 10000 kirjasta oli levitetty.

Magdeburgissa hallitusviranomaiset olivat ilmoittaneet toimistoon, että etusivun kuva (sotilas, joka pitää kädessään verta tippuvaa miekkaa) oli heidän mielestään sopimaton, ja vaativat sen poistamista. Veli Balzereit, joka oli useaan otteeseen ilmaissut haluavansa sovitella, antoi heti ohjeet poistaa kirjasista värikkäät etukannet.

Se oli todistusviikko, joka oli täynnä jännittynyttä odotusta. Vihollinen paljasti päivittäin yhä selvemmin, että se oli päättänyt taistella armottomasti. Niinpä oli sitäkin rohkaisevampaa, kun raportti saatiin valmiiksi ja siitä nähtiin, että 24843 oli osallistunut muistonviettoon, kun edellisenä vuonna luku oli 14453. Toimivien julistajien lukumäärä tämän todistusrynnistyksen aikana oli myös ilonaihe: 19268, kun taas vuotta aikaisemmin Valtakunta-kirjasen avulla suoritettuun rynnistykseen oli osallistunut 12484. Kahdeksanpäiväisen rynnistyksen aikana oli levitetty 2259983 Ratkaisu-kirjasta.

GESTAPO TUTKII BEETEL-KODIN

Natsit toivoivat löytävänsä jotain aineistoa, joka yhdistäisi meidät kommunismiin, kun he miehittivät Seuran toimiston ja kirjapainon huhtikuun 24. päivänä. Siinä tapauksessa he olisivat voineet soveltaa meihin uutta lakia ja takavarikoida koko omaisuutemme sekä antaa sen valtiolle, niin kuin he olivat jo tehneet  rakennuksille, jotka kuuluivat kommunisteille. Tutkittuaan läpikotaisin koko rakennuksen poliisit kävivät eräänä iltana hallitusviranomaisten luona ja kertoivat heille, etteivät he olleet löytäneet mitään epäilyttävää. Heille annettiin käsky: ”Teidän täytyy löytää jotakin!” Mutta he eivät voineet löytää mitään yrityksistään huolimatta, ja niin omaisuus oli palautettava veljille 29.4. Brooklynin toimisto oli esittänyt vastalauseensa omaisuuden laittomasta takavarikoinnista (omistaja amerikkalainen järjestö) samana päivänä Amerikan hallituksen kautta.

BERLIININ KONVENTTI 25. KESÄKUUTA 1933

Kesään 1933 mennessä Jehovan todistajien työ oli kielletty melkein kaikissa Saksan maakunnissa. Veljien koteja tarkastettiin säännöllisesti ja monia veljiä pidätettiin. Hengellisen ravinnon saanti tyrehtyi osittain, mutta vain hetkeksi; kuitenkin monet veljet kysyivät, miten kauan olisi mahdollista jatkaa työtä. Tässä tilanteessa seurakunnille lähetettiin hyvin lyhyt ilmoitus konventista, joka pidettäisiin Berliinissä 25. kesäkuuta. Koska oletettiin monien jäävän konventista pois monien kieltojen takia, seurakuntia rohkaistiin lähettämään ainakin yksi tai useampia osanottajia. Konventtiin tuli kuitenkin 7000 veljeä. Monilta kului matkantekoon kolmekin päivää, jotkut ajoivat polkupyörällä koko matkan, ja toiset tulivat kuorma-autolla, koska linja-autoyhtiöt eivät halunneet vuokrata busseja kielletylle järjestölle.

Veli Rutherford, joka yhdessä veli Knorrin kanssa oli saapunut Saksaan vain muutamia päiviä aikaisemmin nähdäkseen mitä voitaisiin tehdä Seuran omaisuuden turvaamiseksi, oli valmistanut veli Balzereitin kanssa julistuksen konventtilaisten hyväksyttäväksi. Siinä esitettiin vastalause Hitlerin hallitukselle siitä, että se oli sekaantunut veljien saarnaustyöhön. Kaikille korkeille hallitusviranomaisille, valtakunnan presidentistä alaspäin, tultaisiin antamaan oma kappaleensa julistuksesta, jos mahdollista kirjattuna lähetyksenä. Muutamia päiviä ennen konventin alkua veli Rutherford palasi Yhdysvaltoihin.

Monet konventin osanottajat pettyivät ”julistuksen” suhteen, koska monissa kohdin se ei ollut niin voimakas kuin veljet olivat odottaneet. Dresdenistä kotoisin oleva veli Mütze, joka tähän asti oli työskennellyt läheisesti veli Balzereitin rinnalla, syytti tätä myöhemmin alkuperäisen tekstin miedontamisesta. Se ei ollut ensimmäinen kerta kun veli Balzereit oli vesittänyt Seuran julkaisujen selvän ja suoran esitystavan välttääkseen vaikeuksia hallituksen edustajien kanssa.

Monet veljet kieltäytyivät hyväksymästä sitä juuri tästä syystä. Kieltäytyipä Kipper-niminen entinen saarnaajaveli jopa esittämästä sitä konventtilaisten hyväksyttäväksi ja eräs toinen veli  luki sen hänen puolestaan. Ei voitu oikeudenmukaisesti sanoa, että tuo julistus hyväksyttiin yksimielisesti, vaikka veli Balzereit myöhemmin ilmoitti veli Rutherfordille, että niin oli käynyt.

Konventtilaiset palasivat koteihinsa väsyneinä, ja monet olivat pettyneitä. Kuitenkin he ottivat mukaansa 2100000 kappaletta ”julistusta” ja levittivät ne nopeasti sekä lähettivät niitä myös monille vastuuasemissa oleville henkilöille. Hitlerille lähetetyn kappaleen mukaan laitettiin kirje, jossa sanottiin muun muassa:

”Niin kauan kuin Vartiotorni-seuran Brooklynin toimisto on toiminut, se on aina ollut erittäin ystävällinen Saksaa kohtaan. Vuonna 1918 Seuran presidentti ja seitsemän johtokunnan jäsentä Amerikassa tuomittiin kukin 80 vuoden vankeusrangaistukseen sen vuoksi, että presidentti kieltäytyi käyttämästä kahta toimittamaansa lehteä Amerikassa Saksan vastaiseen sotapropagandaan.”

Vaikka julistusta oli heikennetty eivätkä monet veljet olleet sydämestään hyväksyneet sitä, kuitenkin hallitus oli raivoissaan ja aloitti vainon aallon niitä vastaan, jotka olivat sitä levittäneet.

MAGDEBURGIN TOIMISTO MIEHITETÄÄN JÄLLEEN

Julistuksen levittäminen kaikkialla Saksassa vain päivää myöhemmin kuin työ kiellettiin Preussissa oli merkki Hitlerin poliiseille ryhtyä toimintaan. 27. kesäkuuta kaikille poliiseille annettiin määräys ’tutkia välittömästi kaikki paikalliset ryhmät ja liikepaikat ja takavarikoida kaikki valtiolle vihamielinen aineisto’. Seuraavana päivänä 28.6. Magdeburgin rakennukseen tuli 30 SA-miestä, jotka sulkivat kirjapainon ja nostivat hakaristilipun rakennuksen katolle. Poliisiviranomaisten virallisen määräyksen mukaisesti oli Raamatun tutkiminenkin kiellettyä ja rukoileminen Seuran omaisuuden puolesta. 29.6. tästä tehtiin ilmoitus koko Saksan kansalle radion välityksellä.

Veli Harbeckin, Sveitsin haaratoimistonvalvojan, tarmokkaista ponnisteluista huolimatta Seuran kirjapainosta vietiin kirjoja, Raamattuja ja kuvia yhteensä 65189 kiloa 21., 23. ja 24. elokuuta 25 kuorma-autolla ja poltettiin julkisesti Magdeburgin laitamilla. Aineiston painatuskulut kohosivat noin 92719,50 Saksan markkaan. Lisäksi takavarikoitiin paljon muita julkaisuja ja sitten poltettiin tai muuten tuhottiin monissa seurakunnissa kuten esimerkiksi Kölnissä, jossa hävitettiin kirjallisuutta ainakin 30000 Saksan markan arvosta. Saksankielisessä Kultaisessa Ajassa (1.6.1934) sanottiin, että kaiken hävitetyn omaisuuden arvo (huonekalut, kirjallisuus jne.) oli arviolta 2–3 miljoonaa Saksan markkaa.

 Menetys olisi ollut suurempikin, ellei olisi ryhdytty toimiin kirjallisuuden suurimman osan poiskuljettamiseksi Magdeburgista, joissakin tapauksissa laivalla, ja siirtämiseksi sopivampiin paikkoihin. Tällä tavoin oli mahdollista pitää suuria määriä kirjallisuutta salassa salaisen poliisin näkyvistä ja ulottuvilta monien vuosien ajan. Tätä kirjallisuutta käytettiin paljolti maanalaisessa saarnaustoiminnassa seuraavien vuosien aikana.

Yhdysvaltain hallituksen puututtua asioihin Seuran Magdeburgin rakennus palautettiin Seuralle lokakuussa. Päätösasiakirjassa, joka oli päivätty 7.10.1933, sanottiin, että ’Seuran omaisuus vapautettiin ja palautettiin kokonaisuudessaan meidän vapaasti käytettäväksemme, vaikka silti kiellettiin suorittamasta siellä minkäänlaista toimintaa, painamasta kirjallisuutta tai pitämästä kokouksia’.

”YSTÄVYYS MAAILMAN KANSSA”

Kristikunnan papisto ei ollut yhtään häpeissään siitä, että se antoi täyden tukensa Hitlerille ja hänen ponnisteluilleen vainota Jehovan todistajia. Oschatzer Gemeinnützigessä (21.4.1933) oli luterilaisen papin Otton kirjoitus, joka lähetettiin radio-ohjelmana 20. huhtikuuta Hitlerin syntymäpäivän kunniaksi, ja siinä sanottiin:

”Saksan luterilainen kirkko Saksin maakunnassa on harkinnut huolellisesti uutta tilannetta ja pyrkii mitä läheisimpään yhteistyöhön kansamme poliittisten johtajien kanssa antaakseen näin koko kansalle jälleen voimaa Jeesuksen Kristuksen vanhasta evankelioimista. Ensimmäiset tulokset tästä yhteistoiminnasta voidaan jo kirjata sen kiellon muodossa, joka tänään on kohdistettu Raamatuntutkijain Kansainväliseen Seuraan ja sen alaosastoihin, jotka toimivat Saksissa. Mikä käännekohta onkaan saavutettu Jumalan ohjauksessa. Tähän saakka Jumala on ollut kanssamme.”

MAANALAINEN TOIMINTA ALKAA

Vaikka natsien valtaantulon ensimmäisen vuoden aikana maanalainen todistustyö oli käytännöllisesti katsoen järjestäytymätöntä eikä pienten ryhmien kokouksia pidetty kaikkialla, niin kuitenkin Gestapo löysi uusia syitä pidättääkseen veljiä.

Pian sen jälkeen kun ensimmäiset veljet oli pidätetty ja heidän kotinsa tutkittu, ne jotka olivat valppaita, alkoivat ymmärtää, että nämä toimenpiteet merkitsivät vain alkua vielä pahemmille vainoille. He ymmärsivät, että olisi täysin järjetöntä yrittää sopia näistä kysymyksistä neuvottelupöydän ääressä. Ainoa oikea menettely oli taistella totuuden puolesta.

Mutta monet epäröivät ja olivat sitä mieltä, että oli parasta  odottaa, sillä Jehova tulisi varmasti tekemään jotakin estääkseen kansansa vainoamisen. Kun tämä ryhmä hukkasi aikaa epäröintiin varoen yrittämästä toiminnallaan saattaa asioita pahemmiksi, toiset julistajat olivat päättäneet jatkaa työtä. Rohkeat veljet alkoivat pian pitää kokouksia pienille ryhmille kodeissaan, vaikka he tiesivät, että se voisi johtaa pidätyksiin ja kovaan vainoon.

Joissakin paikoissa veljet alkoivat monistaa kopioita Vartiotornin kirjoituksista, sillä joitakin lehtiä saatiin aina salakuljetetuksi naapurimaista. Karl Kreis Chemnitzistä oli yksi tämän järjestelyn alkuunpanijoista. Kirjoitettuaan monistusvahat hän toi ne veli Boschanille Schwarzenbergiin, jossa monistettiin jäljennökset. Niiden joukossa, jotka olivat erityisen innokkaita tähän aikaan, olivat Hildegard Hiegel ja Ilse Unterdörfer. Heti kun kielto tuli voimaan he päättivät, ettei mikään estäisi heitä suorittamasta Jumalalta saamaansa tehtävää. Sisar Unterdörfer osti itselleen moottoripyörän ja ajoi sillä edestakaisin Chemnitzin ja Olbernhaun väliä tuoden veljille monistettuja Vartiotornin jäljennöksiä. Lähempänä asuvien luona hän kävi polkupyörällä välttääkseen herättämästä tarpeetonta huomiota.

Veli Johann Kölbl järjesti 500 Vartiotornin monistamisen Münchenissä ja ne annettiin siellä oleville veljille sekä Baijerin kaukaisella metsäalueella asuville veljille.

Hampurissa veli Niedersberg otti heti aloitteen. Hän oli toiminut saarnaajaveljenä joitakin vuosia ennen kuin sairastui multippeliskleroosiin. Esteestä huolimatta hän teki sen minkä pystyi. Tänä koetuksen aikana veljet kävivät mielellään hänen luonaan, sillä hän vahvisti aina heidän uskoaan. Hänen rakkautensa veljiä kohtaan sai hänet pian ryhtymään toimiin, jotta veljet olisivat saaneet säännöllisesti hengellistä ravintoa. Hän alkoi monistaa Vartiotornia kodissaan. Hän opetti Helmut Brembachin kirjoittamaan vahat ja näytti hänelle, miten monistuskonetta käytetään. Kun hän näki, että työtä voitiin jatkaa ilman häntä, hän ilmoitti muille aikovansa lähteä vierailemaan Schleswig-Holsteinin länsirannikon seurakunnissa rohkaistakseen heitä ja varmistaakseen, että he saavat Vartiotornin. Jälleen kerran hän keskusteli perinpohjaisesti veljien kanssa, miten lehti voitaisiin lähettää, ja he sommittelivat salakielen, jonka avulla he saisivat tietää, mitä hän kirjoitti ja kuinka monta kappaletta pitäisi lähettää kuhunkin seurakuntaan.

Oli 6. tammikuuta 1934, kun veli Niedersberg lähti kotoaan huonosta terveydentilastaan huolimatta. Hän pystyi kävelemään vain suurin ponnistuksin kävelykepin avulla, mutta hän lähti luottaen Jehovaan. Vierailtuaan useissa seurakunnissa hänen ensimmäiset salakirjoitetut sanomansa saapuivat Hampuriin, ja sieltä Vartiotornin monistettuja jäljennöksiä alettiin lähettää. Hän  saapui Meldorfin lähistöön juuri kun eräs siellä asuva hyvin tunnettu veli kuoli. Koska monet ympäristöseurakuntien veljet tulisivat hautajaisiin, veli Niedersbergiä pyydettiin pitämään hautajaispuhe. Hän käytti hyväkseen tätä tilaisuutta ja piti voimakkaan puheen tarkoituksenaan rohkaista paikalla olevia veljiä, jotka eivät olleet voineet olla kokouksissa moneen kuukauteen. Odotusten mukaisesti hautajaisiin kokoontui paljon veljiä, jotka palasivat omille alueilleen saatuaan paljon rohkaisua kuulemastaan.

Paikalla oli tietysti muitakin, olipa mukana Gestapon virkailijoitakin. Veli Niedersbergin puheen jälkeen he pyysivät hänen nimensä ja osoitteensa, mutta eivät pidättäneet häntä ilmeisesti uskaltamatta tehdä sitä tilanteen vuoksi. Niinpä veli saattoi jatkaa matkaansa, joka oli tulossa yhä vaikeammaksi hänelle. Tultuaan veli Thoden luo Hennstedtiin, hän sai äkkiä ankaran päänsärkykohtauksen ja kuoli pian tämän jälkeen aivohalvaukseen. Hänen viimeiset voimansa oli käytetty, jotta veljille saataisiin rakentavaa hengellistä ravintoa. Kahta viikkoa myöhemmin Gestapo tuli hänen kotiinsa Hampurin Altonaan pidättämään häntä.

Saksassa monistettujen Vartiotornin irtonumeroiden lisäksi lähetettiin jonkin verran Sveitsistä, Ranskasta, Tšekkoslovakiasta ja jopa Puolastakin, ja ne olivat erikokoisia ja -muotoisia. Aluksi monia Vartiotornin kirjoituksia lähetettiin Zürichistä Sveitsistä, ja niiden nimenä oli ”Joonadab”. Kun Gestapo sai selville tämän menettelyn, kaikkia Saksan postitoimistoja kehotettiin takavarikoimaan kaikki kirjekuoret, joissa oli tämä nimi ja ryhtymään sopiviin toimiin myös kirjeiden vastaanottajia vastaan. Useimmissa tapauksissa tämä merkitsi heille pidätystä.

Myöhemmin sekä nimeä että Vartiotornin käärimistapaa muutettiin melkein joka numerolle. Monissa tapauksissa käytettiin Vartiotornin kirjoituksen nimeä ja sitä yleensä vain kerran, kuten esimerkiksi ”Kolme juhlaa”, ”Obadja”, ”Taistelija”, ”Aika”, ”Temppelilaulajat” ja niin edelleen. Mutta Gestapo sai käsiinsä joitakin näitäkin kappaleita ja siinä tapauksessa lähetettiin kiertokirje Saksan jokaiselle poliisiasemalle ja kirjeessä ilmoitettiin, että juuri tämä lehti oli kielletty. Mutta monta kertaa tieto tuli liian myöhään, koska silloin oli jo ilmestynyt toinen Vartiotornin kirjoitus, joka oli aivan eriniminen ja -näköinen. Gestapon oli pian myönnettävä katkeran vihaisena, että Jehovan todistajat olivat askelta edellä heitä sotataidossa.

Näin menetettiin myös Kultaisen Ajan suhteen. Vähään aikaan sitä ei nimetty kiellettyjen lehtien luetteloon. Myöhemmin kun se kiellettiin virallisesti, se lähetettiin yksityisesti Saksan veljille, yleensä ulkomailla asuvilta veljiltä ja erityisesti  Sveitsistä. Ne jotka lähettivät lehtiä, varmistautuivat aina, että osoite oli käsin kirjoitettu ja joka kerran eri henkilölle.

Mitä huonompia tuloksia Gestapo sai yrittäessään katkaista hengellisen ravinnon virtaamisen, sitä julmemmaksi se tuli veljiä kohtaan. Yleensä se pidätti heidät tarkastettuaan heidän kotinsa, vaikka useinkin ilman mitään syytä. Poliisiasemilla veljiä yleensä käsiteltiin julmasti, kun heitä yritettiin kiristää myöntämään syyllisyytensä johonkin väärintekoon.

”VAPAAT” VAALIT

Eräs toinen ase, jota käytettiin yleisön pelotteluun ja erityisesti suunnattiin Jehovan todistajia vastaan, jotta heidät olisi pakotettu sovittelemaan, oli niin sanotut ”vapaat” vaalit. Ne jotka eivät antaneet pakottaa itseään äänestämään, julistettiin ”juutalaisiksi”, ”isänmaanpettureiksi” ja ”konniksi”.

Vaalityöntekijät kutsuivat Oschatzista (Saksista) kotoisin olevan Max Schubertin viisi kertaa luokseen ja halusivat hänen osallistuvan äänestykseen vaalipäivänä. Naiset kävivät hänen vaimonsa luona samassa tarkoituksessa. Veli Schubert kertoi vierailijoilleen kuitenkin joka kerta olevansa Jehovan todistaja ja jo äänestäneensä Jehovaa, mikä riitti hänelle, eikä hänen enää tarvinnut äänestää ketään toista.

Hänellä oli vaikea aika seuraavana päivänä. Hän toimi lipunmyyjänä rautateillä ja oli alituisesti kosketuksissa ihmisten kanssa. Sinä päivänä he korostivat tervehdystään hänelle sanomalla ”Heil Hitler”. Hän vastasi tervehdyksiin sanomalla ”Hyvää päivää” tai jotakin samantapaista. Hänestä kuitenkin tuntui, että jotakin oli ”ilmassa”, ja hän keskusteli siitä vaimonsa kanssa lounaalla ja kehotti häntä valmistautumaan mihin tahansa. Lopetettuaan palveluksensa sinä iltapäivänä poliisi nappasi hänet noin viiden aikaan ja kuljetti hänet kansallissosialistisen puolueen paikallisjohtajan asunnolle. Kahden hevosen vetämät pienet vaunut seisoivat oven edessä. Veli Schubert pakotettiin seisomaan vaunujen keskellä ja hänen ympärillään istui joukko SA-miehiä, kullakin palava soihtu kädessään. Vaunujen edessä seisoi yksi kädessään torvi ja takaosassa mies rumpujen kanssa ja he pitivät melua vuorotellen, jotta kaikki katselisivat kulkuetta. Kaksi SA-miestä vaunuissa piti suurta kylttiä, jossa luki: ”Olen roisto ja isänmaanpetturi, koska en äänestänyt.” Pian kulkueen takana oli muodostunut ryhmä, joka toisti jatkuvasti julistuksessa olevia sanoja. Sanottuaan lauseen loppuun he kysyivät: ”Minne hän kuuluu?” mihin väkijoukossa olevat lapset huusivat yhteen ääneen: ”Keskitysleiriin!” Veli Schubertia kuljetettiin pitkin noin 15000 asukkaan kaupungin katuja kahden ja puolen tunnin ajan. Luxemburgin radiossa ilmoitettiin tästä seuraavana päivänä.

 Jotkut veljistä osallistuivat siviilipalvelukseen. Koska he eivät esittäneet natsitervehdystä tai osallistuneet vaaleihin ja poliittisiin menoihin, hallitus oli suunnitellut kesästä 1934 lähtien lakia, joka kieltäisi raamatuntutkijat kansallisesti, jotta heidät voitaisiin poistaa siviilityöstä. Tähän kieltoon tarvittiin kansallista lakia eikä vain paikallisia maakuntien lakeja. Sellainen laki hyväksyttiin 1. huhtikuuta 1935. Mutta jotkin yksityiset virastot olivat jo toimineet omavaltaisesti.

Ludwig Stickel oli Pforzheimin kaupungin tilintarkastaja. 29. maaliskuuta 1934 hän sai kirjeen ylipormestarilta ja siinä sanottiin: ”Olen ryhtymässä rikosoikeudellisiin toimiin Teitä vastaan tarkoituksenani saada Teidät erotetuksi virastanne. Teitä syytetään siitä, että olette kieltäytynyt äänestämästä valtakunnanpäivän vaaleissa 12. marraskuuta 1933 ...” Pitkässä kirjeessä veli Stickel selitti asemansa, mutta koska tuomio oli oikeastaan jo langetettu, hänelle ilmoitettiin, että hänet oli erotettu työstään elokuun 20. päivänä.

Heidän tarkoituksenaan oli ryöstää Jehovan todistajilta heidän ansiomahdollisuutensa – erottamalla heidät toimipaikoistaan, ajamalla heidät pois työpaikoistaan, sulkemalla heidän liikepaikkansa ja kieltämällä heitä harjoittamasta ammattiaan.

Gertrud Franke Mainzista totesi tämän, kun hänen miehensä oli pidätetty viidennen kerran vuonna 1936 ja salainen poliisi oli vakuuttanut hänelle, ettei heillä ollut minkäänlaista aikomusta päästää häntä enää koskaan vapaaksi. Kun sisar Franke oli päästetty vapaaksi – häntä oli pidetty vankilassa noin viisi kuukautta – hän meni työnvälitystoimistoon löytääkseen työpaikan. Hän huomasi kuitenkin, että koska hän oli ollut vankilassa, kukaan ei halunnut palkata häntä. Lopulta erään sementtitehtaan oli pakko ottaa hänet töihin. Kaksi viikkoa myöhemmin hän koki toisen yllätyksensä, kun hän huomasi, että hänet oli merkitty Saksan työväenpuolueeseen ilman hänen omaa suostumustaan ja hänen palkastaan oli peritty siihen liittyviä maksuja. Ymmärtäen tämän järjestön poliittiset pyrkimykset hän meni välittömästi toimistoon ja valitti, että hänen tilistään oli pidätetty rahaa järjestölle, jota hän ei tunnustanut mitenkään oikeaksi, ja hän vaati että asia hoidettaisiin kuntoon. Sen johdosta hänet erotettiin välittömästi. Mentyään jälleen työnvälitystoimistoon hänelle kerrottiin, että toimisto ei hankkisi hänelle työtä eikä antaisi hänelle minkäänlaista työttömyysavustusta. Jos hän ei halunnut liittyä työväenpuolueeseen, niin toimeentulo jäisi hänen omaksi huolekseen.

NUORET VAIKEUKSISSA

Monissa tapauksissa Jehovan todistajien lapsilta kiellettiin tilaisuus saada opetusta. Annetaanpa Helmut Knöllerin kertoa kokemuksensa omin sanoin:

 ”Silloin kun Jehovan todistajien toiminta Saksassa kiellettiin, vanhempani kastettiin vertauskuvaksi heidän antautumisestaan Jehovalle. Minulle päätöksen aika tuli kun olin 13 vuoden ikäinen ja kiellosta ilmoitettiin. Koulussa jouduin usein tekemään päätöksiä lipuntervehtimiskysymyksessä ja päätin toimia uskollisesti Jehovalle antautumiseni mukaisesti. Näissä olosuhteissa opiskelun jatkaminen korkeamman koulutuksen saamiseksi ei tullut mieleenkään, ja niinpä aloin opiskella kauppiaanammattia toimimalla oppipoikana Stuttgartissa; tämän vuoksi jouduin käymään kahdesti viikossa kauppakoulussa, missä lipuntervehtimismenoja pidettiin joka päivä. Koska olin luokkatovereitani kookkaampi, niin tietysti sain osakseni epätavallista huomiota kieltäytyessäni tervehtimästä lippua.

”Kun opettaja astui luokkaan, opiskelijoiden piti nousta seisomaan, ja sanoa ’Heil Hitler!’ ja nostaa oikea käsi ylös. Tätä en tehnyt. Opettaja luonnollisestikin kiinnitti huomionsa vain minuun ja usein oli seuraavankaltaisia kohtauksia: ’Knöller, tulkaa tänne! Miksi ette sano ”Heil Hitler!”’ ’Opettaja, se on vastoin omaatuntoani.’ ’Mitä? Sinä sika! Mene pois siitä – sinähän haiset – kauemmaksi siitä. Häpeä! Petturi!’ ja niin edelleen. Minut siirrettiin sitten toiseen luokkaan. Isäni kävi puhumassa rehtorille ja sai häneltä seuraavan tyypillisen selityksen: ’Voiko Jumalanne, johon luotatte, antaa teille edes leipäpalasta? Adolf Hitler voi, ja tämän hän on osoittanut.’ Tämän vuoksi ihmisten oli kunnioitettava häntä ja tervehdittävä häntä sanoen ’Heil Hitler!’”

Kun hän oli palvellut oppiaikansa loppuun, toinen maailmansota puhkesi ja veli Knöller kutsuttiin sotapalvelukseen. Hän kertoo tästä seuraavasti:

”Minut määrättiin sotapalvelukseen 17. maaliskuuta 1940. Pitkän aikaa olin aprikoinut, mitä tapahtuisi. Laskeskelin että kun olisin ilmoittautunut kutsuntapaikkaan ja sitten kieltäytynyt sotilasvalasta, minut vietäisiin sotaoikeuteen ja ammuttaisiin. Itse asiassa pidin tätä parempana kuin joutumista keskitysleiriin. Mutta näin ei käynyt. Minua ei viety sotaoikeuteen, vaan minut vangittiin ja määrättiin vedelle ja leivälle. Viisi päivää myöhemmin Gestapo tuli ja vei minut kuulusteluihin, jotka kestivät useita tunteja, ja siellä minua uhattiin kaikilla mahdollisilla tavoilla. Sinä iltana minut palautettiin vankilaan. Olin niin onnellinen; ei ollut enää jälkeäkään pelosta, vaan ainoastaan iloa ja odotusta, mitä tulevaisuus toisi tullessaan ja miten Jehova taas auttaisi minua. Kolme viikkoa myöhemmin korkea-arvoiset Gestapon virkailijat lukivat minulle vangitsemismääräyksen, jossa sanottiin, että koska asenteeni oli vihamielinen valtiota kohtaan ja oli vaara, että olisin toimiva jäsen kielletyssä Kansainvälisten  Raamatuntutkijain Seurassa, minun täytyy jäädä turvasäilöön. Se merkitsi ’keskitysleiriä’. Kävi siis aivan päinvastoin kuin olin toivonut. Yhdessä muiden vankien kanssa minut toimitettiin Dachaun keskitysleiriin 1. kesäkuuta.”

Veli Knöller tutustui Dachaun olojen lisäksi myöskin elämään Sachsenhausenissa. Hänet siirrettiin myöhemmin monien muiden vankien kanssa Englannin kanaalissa sijaitsevalle Alderneyn saarelle. Dramaattisen matkan jälkeen hän tuli Steyriin Itävaltaan, jossa hän ja ne jotka olivat hänen kanssaan, lopulta vapautettiin 5.5.1945. Noiden vuosien levottomuus voidaan nähdä siitä, että veli Knöller, joka oli saanut osakseen niin paljon vainoa, ei ollut vielä saanut tilaisuutta vertauskuvata antautumistaan Jehovalle vesikasteella, vaikka hänen uskolliset vaellusvuotensa näissä mitä vaikeimmissa olosuhteissa todistivat, että hän oli tehnyt tällaisen antautumispäätöksen. Tässä pienessä pelastuneiden ryhmässä, joiden kanssa hän palasi kotiin, oli yhdeksän muuta veljeä, jotka kaikki olivat uskollisesti kestäneet 4–8 vuotta keskitysleireissä ja nyt kiitollisina käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja menivät kasteelle Passaussa.

LAPSET RIISTETÄÄN VANHEMMILTAAN

Veli ja sisar Strenge saivat kokea, miten vähän Jehovan todistajilla oli mahdollisuutta käyttää hyväkseen laillisia oikeuksiaan noina myrskyisinä vuosina. Veli Strenge pidätettiin ja tuomittiin kolmeksi vuodeksi vankeuteen ja sisar Strenge, joka jäi nyt yksin lastensa kanssa, joutui tilanteeseen, joka vaati häneltä viimeisetkin voimanrippeet. Hän kertoo:

”Koulussa poikani oli opittava eräs isänmaallinen laulu ja isänmaallinen runo ulkoa. Koska hän ei voinut tehdä tätä uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi, hän kieltäytyi. Hänen opettajansa komensi kaksi nuorta poikaa viemään hänet kuin rikollisen rehtorin, erään herra Hannebergin, puheille, joka sanoi että häntä hakattaisiin sormille kunnes ne tulisivat verisiksi, turpoaisivat ja tulisivat mustiksi ja sinisiksi niin että ’hän ei voisi enää pistää niitä [takapuoleensa]’.” Hän uhkasi edelleen poikaa ja sanoi, ettei hän näkisi enää koskaan isäänsä. Lopulta hän kysyi tältä 10-vuotiaalta pojalta, kieltäytyisikö tämä sotapalveluksesta. Günter viittasi Raamattuun ja sanoi: ”Se, joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu”, jolloin rehtori käski Günterin opettajaa ’rankaisemaan häntä tavalliseen tapaan’. Tämän jälkeen rehtori lähetti hänet kotiin ja sanoi, että hän käskisi poliisien tulla hakemaan häntä viiden minuutin päästä viedäkseen hänet kasvatuslaitokseen. Tuskin poikani oli tullut kotiin, kun poliisit ajoivat talomme eteen suurella autolla. Joukko poliiseja vaati tiukkasävyisesti sisäänpääsyä, mutta kieltäydyin  avaamasta ovea. Jonkin ajan kuluttua poliisit menivät naapurini luokse ja vaativat häneltä todistusta rikollisuudestani. Kun hän ei voinut kertoa mitään rikollisluontoista minusta, häntä painostettiin niin kauan että hän lopulta myönsi kuulleensa meidän laulavan joka aamu ja rukoilevan. Sitten poliisit lähtivät.

”Seuraavana aamuna poliisit palasivat noin puoli yhdentoista maissa. Koska en halunnut avata ovea, Gestapon virkailijat huusivat: ’Sinä kirottu raamatuntutkija! Avaa ovi!’ Sitten he lähtivät lähellä asuvan lukkosepän luokse ja saivat hänet murtautumaan sisään.

”Pitäen revolveria rintaani vasten yksi Gestapon agenteista huusi: ’Antakaa meille lapset!’ Mutta pidin heitä tiukasti itseäni vasten ja he tarttuivat minuun suojaa etsien. Koska pelkäsimme, että he erottaisivat meidät väkivalloin, huusimme apua kaikin voimin.

”Ikkuna oli auki ja suuri väkijoukko kerääntyi talomme eteen ja kuuli minun huutavan epätoivoisesti: ’Olen synnyttänyt lapseni mitä suurimmalla tuskalla enkä anna heitä koskaan teille. Teidän täytyy hakata ensin minut kuoliaaksi.’ Sitten pyörryin jännityksestä. Tultuani tajuihini Gestapo kuulusteli minua kolme tuntia. Minut yritettiin saada sanomaan jotakin, josta miestäni olisi voitu syyttää. Kuulustelu keskeytyi monta kertaa pyörtymiskohtauksiini. Tällä välin oli yhä kasvava väkijoukko taloni edessä alkanut osoittaa huudoillaan, ettei se ollut samaa mieltä siitä mitä sisällä tapahtui. Lopulta Gestapo lähti vielä kerran pois pystymättä suorittamaan tehtävää, jota varten se oli tullut. Nyt lapset aiottiin ottaa pois salaa. Ilmeisesti tämän suunnitelman mukaisesti minut kutsuttiin Elbingin erikoistuomioistuimen eteen muutamaa päivää myöhemmin. Samana päivänä lasteni piti ilmoittautua vartijalle, joka oli määrätty heille. Epäilin pahinta ja kävin vartijan luona molempien lasteni kanssa edellisenä päivänä. Hän sanoi, että 15-vuotias tyttäreni pantaisiin työleiriin ja 10-vuotias Günter annettaisiin perheeseen, joka kasvattaisi häntä kansallissosialismin aatteiden mukaisesti. Jos he kieltäytyisivät tästä, heidät molemmat sijoitettaisiin kasvatuslaitokseen. Kiihtyneenä kysyin: ’Sanokaahan minulle, elämmekö jo Venäjällä vai olemmeko vielä Saksassa?’ mihin hän vastasi: ’Rouva Strenge, jätän huomioon ottamatta sen mitä juuri sanoitte. Minäkin olen lähtöisin uskonnollisesta perheestä; isäni on pappi.’ Kun pyysin että tyttärelleni sallittaisiin vähintään koulutusmahdollisuus jossakin, tämä asiamies sanoi: ’En halua mitään vaivaa teistä. Olisin mieluummin tekemisissä kahdenkymmenen muun lapsen kuin yhden raamatuntutkijan lapsen kanssa.’

”Tuli lauantai, se päivä, jolloin minun piti mennä Elbingin  oikeuteen puolustamaan uskoani Jehovaan ja hänen lupauksiinsa. Vahvistaakseni itseäni ja voidakseni jälleen kerran vuodattaa sydämeni kävin ennen lähtöäni vankilassa olevan mieheni luona. Kun hänet tuotiin, vaivuin nyyhkyttäen hänen käsivarsilleen. Kaikki murhe ja kaikki viime päivien hirvittävät tapahtumat kumpusivat jälleen mieleeni: miehelleni oli annettu kolmen vuoden vankeustuomio, lapset oli riistetty minulta ja erotettu toisistaan. Olin aivan masentunut ja lähellä katkeamispistettä. Mutta kuin enkelien puhetta olivat mieheni sanat, kun hän lohdutti minua muistuttamalla Jobin kokemuksista ja hänen kärsimyksistään ja kuinka hän oli kuitenkin murtumattoman uskollinen Jumalaa kohtaan, niin että vaikka hän oli menettänyt kaiken, hän ei syyttänyt Jumalaa väärinteosta. Hän kertoi minulle kuinka Jehova oli siunannut häntäkin runsaasti siinä ankarassa koetuksessa mihin hän oli joutunut monissa kuulusteluissa ja oikeudenkäynnissä. Tämä antoi minulle uutta voimaa. Nyt lähdin kuulusteluun pää pystyssä kuullakseni ylpeänä, miten innokkaasti lapseni olivat todistaneet Jehovasta ja hänen Valtakunnastaan ja uskostaan opettajiensa ja muiden korkeiden virkailijoiden edessä. ’Saksalainen oikeus’ antoi tuomion: Koska en ole kasvattanut lapsiani kansallissosialismin mukaisesti ja koska olen laulanut lauluja heidän kanssaan Jehovan ylistykseksi, minut tuomittaisiin vankeuteen kahdeksaksi kuukaudeksi.”

LUOKKATOVERIT EROTTAVAT YHTEYDESTÄÄN

12-vuotiaalla veli Willi Seitzillä Karlsruhesta oli erilainen kokemus. Hän kertoo itse:

”Voin tuskin kuvata mitä olen joutunut kestämään tähän mennessä. Koulutoverini ovat hakanneet minua koulussa; kun lähdemme jonnekin, minun on mentävä yksin, jos minut yleensä otetaan mukaan, enkä saa puhua koulutovereilleni, joita minulla vielä on. Toisin sanoen: ’Minua vihataan ja pilkataan kuin syyhyistä koiraa.’ Ainoana lohtunani on ollut, että Jumalan valtakunta tulee pian. ...”

22.1.1937 Willi karkotettiin koulusta ”koska hän oli kieltäytynyt natsitervehdyksestä, laulamasta isänmaallisia lauluja ja osallistumasta juhliin”.

TUOMITTUJA RUKOILEMISESTA JA LAULAMISESTA

Max Ruef Pockingista sai myös huomata, miten järjestelmällisiä yrityksiä tehtiin Jehovan todistajien pakottamiseksi luopumaan nuhteettomuudestaan. Hänen toimeentulonsa tuhottiin. Kiinnitys, jonka hän oli ottanut tehdäkseen muutoksia rakennuksessa, peruutettiin. Koska hän ei voinut maksaa kiinnitystä heti takaisin, koko hänen omaisuutensa myytiin huutokaupassa toukokuussa 1934.

 ”Vaino ei loppunut tähän”, kertoo veli Ruef. ”Päinvastoin, poliittisen johtajan kiihotuksesta minua syytettiin väärin ja minut vedettiin oikeuteen. Koska minua ei voitu syyttää mistään, tuomitsi Münchenin erikoistuomioistuin minut puoleksi vuodeksi vankeuteen, koska olin rukoillut kiellettyä rukousta ja laulanut kodissani. Aloin kärsiä tuomiotani joulukuun 31. päivänä 1936. Vaimoni, joka odotti kolmatta lastaan, ei saanut 12 Saksan markan vuokra-avustuksen lisäksi minkäänlaista apua itselleen ja kahdelle lapselle, jotka olivat iältään yhdeksän ja kymmenen vuotta. Synnytysaika tuli. Anoimme molemmat, että rangaistukseni keskeytettäisiin muutamaksi viikoksi, jotta voisin huolehtia joistakin välttämättömistä asioista. Noin viikkoa ennen lapsemme syntymää anomuksemme hylättiin ’riittämättömin’ perustein.

”Maaliskuun 27. päivänä minulle ilmoitettiin, että vaimoni oli kuollut ja minut vapautettaisiin kolmeksi päiväksi, jotta voisin huolehtia tarpeellisista asioista. Menin heti sille klinikalle, jonne vaimoni oli tuotu synnytyksen jälkeen, vaikka hän olikin kuollut ennen sinne tuloaan. Lääkäri ja eräs sairaanhoitaja, jotka eivät vielä tienneet minun olevan Jehovan todistaja, vaativat minua jyrkästi ’nostamaan syytteen lääkäriä ja kätilöä vastaan, sillä vaimosi oli terve eikä hänessä ollut mitään vikaa’, mutta minä vastasin väsyneesti: ’Silloin minulla olisi paljon tekemistä.’ Mentyäni kotiin löysin kuolleen lapsen makuuhuoneesta ja toiset lapset, yhdeksän- ja kymmenvuotiaan, sellaisessa mielentilassa kuin voi helposti kuvitella. Jos nyt jättäisin heidät yksin, ettei kukaan huolehtisi heistä, ehkä en enää koskaan näkisi heitä.”

Veli Ruefin appivanhemmat pyysivät, että hänen vaimonsa ruumis lähetettäisiin Pockingiin, missä kenenkään perheeseen kuulumattoman ei annettaisi puhua hänen haudallaan. Niin sitten kävi, että veli Ruef itse piti puheen vaimonsa haudalla ja Jehova antoi hänelle voimaa siihen.

Ajatus kahden lapsensa jättämisestä vaille huolenpitoa oli veli Ruefille sietämätön. Kun hänelle myönnetystä lomasta oli enää vain muutamia tunteja jäljellä, hän vei toisen lapsensa appivanhempiensa luokse, vaikka he eivät olleetkaan Jehovan todistajia, ja toisen hän otti veljien luo, jotka asuivat lähellä Sveitsin rajaa. Lopulta hän suoritti dramaattisen pakomatkan rajan yli Sveitsiin, mistä hän sai turvapaikan lapsensa kanssa.

ENSIN RANGAISTUS, SITTEN ”YSTÄVÄLLISYYTTÄ” NUHTEETTOMUUDEN MURTAMISEKSI

Oli tapauksia jolloin vanhemmistaan erilleen joutuneet lapset tulivat heikoiksi uskossa joksikin ajaksi ja lopulta olivat vaarassa  liittyä natsien leiriin, aivan kuten liikkeen johtajat laskelmoivatkin. Ottakaamme esimerkiksi Horst Henschel Meissenista. Hänet kastettiin vuonna 1943 12-vuoden ikäisenä isänsä kanssa. Hän kirjoittaa:

”Lapsuuteeni mahtui monenlaista. Erosin Hitler-nuorista – ainakin niin kuin se oli mahdollista – ja olin onnellinen ja vahva. Kun kieltäydyin esittämästä Hitler-tervehdystä, joka koulussa piti suorittaa joka päivä, minua lyötiin, mutta iloitsin tietäessäni, saatuani vahvistusta vanhemmiltani, että olin pysynyt uskollisena. Mutta oli tilanteita, jolloin joko ruumiillisen rangaistuksen pelosta tai tilanteen aiheuttaman pelon vuoksi sanoin ’Heil Hitler’. Muistan kuinka sitten lähdin kotiin silmät kyynelissä ja miten rukoilimme yhdessä Jehovaa ja miten jälleen rohkaistuin vastustamaan vihollisen hyökkäyksiä seuraavalla kerralla. Sitten sama asia toistui myöhemmin.

”Eräänä päivänä Gestapo tuli ja tutki kotimme. ’Oletteko Jehovan todistaja?’ kysyi yksi leveäharteinen SS-mies äidiltäni. Muistan vieläkin kuin se olisi tänään tapahtunut, miten hän nojasi ovenpieleen ja sanoi lujalla äänellä ’kyllä’, vaikka hän tiesi sen merkitsevän hänen pidättämistään ennemmin tai myöhemmin. Niin kävikin kaksi viikkoa myöhemmin.

”Hän puuhaili ahkerasti pienen siskoni kanssa, joka olisi vuoden vanha seuraavana päivänä, kun poliisit tulivat mukanaan vangitsemismääräys ... Koska silloin isäni oli kotona, me pysyttelimme hänen suojassaan ... Kaksi viikkoa myöhemmin isänikin pidätettiin. Voin vieläkin muistaa kun hän istui kumarassa keittiön lieden ääressä ja tuijotti tulta. Ennen kuin lähdin kouluun, syleilin häntä niin kovasti kuin jaksoin, mutta hän ei kääntynyt katsomaan minua. Olen usein ajatellut, miten kova taistelu hänellä oli, ja olen kiitollinen Jehovalle tänä päivänä, että hän antoi isälle tarpeeksi voimaa, jotta hän saattoi antaa minulle niin hienon esimerkin. Tulin kotiin ja huomasin olevani yksin. Isäni oli komennettu sotapalvelukseen ja hän oli lähtenyt kaupungin kutsuntalautakuntaan selittämään kieltäytymistään. Hänet pidätettiin välittömästi. Isovanhempani ja muut sukulaisemme – jotka kaikki vastustivat Jehovan todistajia ja jotkut jopa kuuluivat natsipuolueeseen – olivat ryhtyneet toimiin saadakseen minut ja pienen vuoden vanhan sisareni luokseen, jotta meitä ei pantaisi nuorisokotiin tai ehkäpä kasvatuslaitokseen. Toinen sisareni, joka oli jo 21-vuotias, pidätettiin vain kaksi viikkoa isäni pidättäminen jälkeen, ja hän kuoli kolme viikkoa myöhemmin vankilassa sairastuttuaan kurkkumätään ja tulirokkoon.

”Olin nyt pienen sisareni kanssa isovanhempieni luona.  Muistan kuinka rukoilin polvistuen pienen sisareni vuoteen reunalle. Minun ei annettu lukea Raamattua, mutta kun olin onnistunut saamaan naapurin rouvalta yhden salaa luin sitä kuitenkin.

”Isoisäni, joka ei ollut totuudessa, kävi kerran katsomassa isääni vankilassa. Hän palasi kotiin kiihtyneenä ja kauhean vihaisena. ’Tämä rikollinen, tämä kelvoton! Kuinka hän voi hylätä omat lapsensa?’ Kahleet käsissään ja jaloissaan isäni oli tuotu isoisäni eteen, joka yhdessä muiden kanssa yritti saada isääni sotapalvelukseen omien lastensa vuoksi. Mutta hän pysyi uskollisena ja hylkäsi lujasti ehdotuksen, jolloin eräs virkailija huomautti isoisälleni: ’Vaikka tällä miehellä olisi kymmenen lasta, hän ei toimisi toisin.’ Vaikka tämä kuulosti kauhealta isoisästäni, minulle se todisti, että isäni oli pysynyt uskollisena ja että Jehova auttoi häntä.

”Jonkin ajan kuluttua sain kirjeen häneltä. Se oli hänen viimeinen kirjeensä. Koska hän ei tiennyt, missä äiti oli vangittuna, hän kirjoitti minulle. Menin ullakolla olevaan makuuhuoneeseeni ja luin ensimmäiset sanat: ’Ole iloinen kun saat tämän kirjeen, koska minä olen kestänyt. Kahden tunnin päästä minut teloitetaan. ...’ Olin surullinen ja itkin, vaikka en silloin käsittänytkään asiaa niin syvästi kuin nyt sen tajuan.

”Kaikkien näiden ratkaisevien asioiden tapahtuessa pysyin suhteellisen lujana. Epäilemättä Jehova antoi minulle tarpeellisen voiman ratkaistakseni ongelmani. Mutta Saatanalla on monia keinoja houkutella meidät ansaansa ja minä sain pian kokea tämän. Yksi sukulaisistani meni opettajani luo ja pyysi heitä olemaan kärsivällisiä minua kohtaan. Äkkiä he kaikki muuttuivat hyvin, hyvin ystävällisiksi minua kohtaan. Opettajat eivät rangaisseet minua, vaikka en sanonutkaan Heil Hitler, ja sukulaiseni tulivat erityisen ystävällisiksi ja miellyttäviksi minulle. Sitten alkoi tapahtua.

”Liityin omasta aloitteestani Hitler-nuoriin, vaikkei kukaan pakottanut minua siihen ja vaikka tämä tapahtuikin vain muutamaa kuukautta ennen toisen maailmansodan päättymistä. Siihen, mitä Saatana ei pystynyt saamaan aikaan voimakeinoin, hän pystyi imartelulla ja viekkaudella. Nyt voin sanoa, että ankara ulkoa päin tuleva vaino voi koetella uskollisuuttamme, mutta eri puolilta tulevat Saatanan salakavalat hyökkäykset eivät ole sen vaarattomampia kuin julmat hyökkäykset. Nyt ymmärrän mitä vaikeita uskonkoetuksia äitini oli kestettävä vankilassa ollessaan. Sain isäni viimeisen kirjeen vakuudeksi hänen uskollisuudestaan ja antautumisestaan kuolemaan asti, ja se vahvisti minua suuresti. Toisaalta äidilleni lähetettiin isäni  vaatteita ja pukuja, joissa veritahrat vielä selvästi näkyivät, äänettömäksi todistukseksi hänen julmasta kuolemastaan. Äitini kertoi minulle myöhemmin, että hänen oli vaikea kestää kaikkea tätä, mutta silti vaikein koetus hänelle tänä aikana olivat minun kirjeeni, joissa kerroin lopettaneeni Jehovan palveluksen.

”Sota päättyi nopeasti. Äitini tuli kotiin ja auttoi minua palaamaan antautuneeseen tilaan. Hän kasvatti minua jatkuvasti Jehovan rakkaudessa ja palvonnassa. Katsoessani taaksepäin näen, että minulla oli silloin monia samoja ongelmia kuin monilla nuorilla veljillämme nykyään. Mutta äitini ei koskaan antanut periksi yrittäessään auttaa minua pysymään antautumisen polulla. Jehovan ansaitsemattoman hyvyyden vuoksi minulla on ollut etu olla kokoajan palveluksessa 22 vuotta; tästä ajasta vietin 6 vuotta ja 4 kuukautta vankilassa Itä-Saksassa, vangittuna samalla tavalla kuten vanhempanikin.

”Olen usein kysynyt itseltäni, mitä olen tehnyt ansaitakseni niin runsaat Jehovan siunaukset vuosien varrella. Nyt uskon, että vastaus siihen on isäni ja äitini esittämissä rukouksissa. He eivät olisi voineet antaa parempaa esimerkkiä kristillisestä käytöksestä kuin minkä he antoivat omalla elämällään.”

On yhteensä 860 tunnettua tapausta, jolloin lapset vietiin pois vanhemmiltaan, vaikka tarkka luku voi olla melkoisesti suurempi. Ottaen huomioon tällaisen epäinhimillisyyden ei ole kumma, että ajan mittaan jotkut viranomaiset menivät niin pitkälle, että lasten synnyttäminen kävi mahdottomaksi yksinkertaisesti vain siksi, että he sanoivat aviomiehen sairastavan ”perinnöllistä sairautta”. Hänet voitiin sitten steriloida lain antaman valtuutuksen turvin.

MENETELMÄT KUULUSTELUISSA

Yksi käytetyistä julmista menetelmistä oli antaa aviokumppanin ja muiden perheenjäsenten kokea rakkaimpiensa kidutukset kuulustelujen aikana. Emil Wilde kuvailee tämän menettelyn julmuutta, kun hänet pakotettiin kuuntelemaan sellistään kun hänen vaimonsa kirjaimellisesti kidutettiin kuoliaaksi.

”Syyskuun 15. päivänä 1937”, hän aloittaa, ”varhain aamulla noin viiden maissa tuli kaksi Gestapon virkailijaa ja tutki kotimme kuulusteltuaan ensin lapsiamme. Jälkeenpäin minut ja vaimoni vietiin poliisiasemalle ja suljettiin heti vankikoppiin. Ensimmäinen kuulustelumme tapahtui noin kymmenen päivää myöhemmin. Minulle kerrottiin, että vaimoanikin kuulusteltaisiin samana päivänä, ja tämä pitikin paikkansa.

”Iltapäivällä noin yhden aikaan kuulin, miten joku nainen huusi kovalla äänellä. Häntä hakattiin ja kun huudot tulivat  yhä kovemmiksi ja saatoin kuulla ne yhä selvemmin, ymmärsin että ne olivat vaimoni huutoja. Soitin kelloa ja kysyin, miksi tätä naista, vaimoani, hakattiin; minulle kerrottiin ettei se ollut vaimoni vaan joku toinen, joka ansaitsi käsittelyn käytöksensä vuoksi. Myöhemmin samana iltapäivänä huudot alkoivat jälleen ja tulivat niin koviksi, että soitin taas kelloa ja valitin siitä miten he kohtelivat vaimoani. Gestapo kielsi edelleen väittäen, ettei kyseessä ollut minun vaimoni. Noin yhden aikaan yöllä en voinut enää kestää ja soitin jälleen kelloa, ja tällä kerralla paikalle tuli eräs poliisiupseeri, jonka nimeä en tiedä ja hän sanoi: ’Jos vielä kerran soitatte kelloa, niin käsittelemme teitä samalla tavalla kuin vaimoannekin!’ Tämän jälkeen vankilassa oli hiljaista, sillä tällä välin he olivat vieneet vaimoni hermotautisairaalaan. Varhain aamulla lokakuun 3. päivänä Gestapon päävartija Glassin tuli selliini ja kertoi, että vaimoni oli kuollut sairaalassa. Sanoin hänelle vasten kasvoja, että he olivat vastuussa vaimoni kuolemasta, ja hänen hautajaispäivänään nostin murhasyytteen Gestapoa vastaan. Tästä oli seurauksena, että minua syytettiin Gestapon herjaamisesta.

”Tämä tarkoitti sitä, että seuraisi lisäoikeudenkäynti ensimmäisen oikeudenkäyntini lisäksi. Kun sitä pidettiin, kaksi sisarta nousi erikoiskuulustelun aikana todistamaan: ’Kuulimme rouva Wilden huutavan: ”Te paholaiset, te hakkaatte minut hengiltä.”’ Tuomari vastasi: ’Mutta he eivät nähneet sitä, he vain kuulivat. Tuomitsen teidät kuukaudeksi vankeuteen.’ Monet sisaret, jotka näkivät vaimoni hänen kuolemansa jälkeen, vakuuttivat että hän oli hirvittävän runnellun näköinen suuret juomut kaulallaan ja kasvoissaan. Minulle ei annettu lupaa mennä hänen hautajaisiinsa.”

Joissakin tapauksissa veljiä yritettiin hypnotisoida. Joillekin heistä annettiin ruokaa, johon oli lisätty huumausaineita, niin että he saattoivat menettää mielensä hallinnan eivätkä aina tienneet mitä puhuivat. Kun toisia yritettiin saada tunnustamaan, heiltä sidottiin jalat ja kädet selän taakse koko yöksi. Koska jotkut eivät kyenneet kestämään tällaista julmaa kidutusta, Gestapo pystyi saamaan tietoja siitä miten Jehovan todistajien työ oli organisoitu ja miten sitä suoritettiin.

YSTÄVÄLLISIÄ VIRKAILIJOITA JA TYÖNANTAJIA

Vaikka virkailijat käyttivät ’uutta, voimakasta ja mahtipontista kieltä’, joka oli erityisen luonteenomaista kaikille uuden valtion johtajille ja perustui niin sanottuun ’Führer-periaatteeseen’, niin oli kuitenkin ilahduttavaa, että siellä täällä jotkut poliisivirkailijat, jotka olivat tekemisissä Jehovan todistajien kanssa vankiloissa ja niiden ulkopuolella, osoittivat että he pystyivät vielä tuntemaan sääliä maanmiestään kohtaan.

 Carl Göhring, joka kieltäytyi esittämästä natsitervehdystä ja liittymästä työläisten etujärjestöön, erotettiin työstään Leuna-tehtaiden omistamasta yksityisestä rautatieyhtymästä Merseburgissa. Työnvälitystoimisto kieltäytyi hankkimasta hänelle työtä eikä sosiaalihuolto antanut hänelle minkäänlaista tukea. Mutta Jehova, joka tuntee kansansa tarpeet, ohjasi asiat niin, että veli Göhring löysi pian työpaikan paperitehtaalta Weissenfelsista. Sen johtaja, herra Kornelius, palkkasi kaikki alueella olevat veljet, jotka oli sanottu irti työpaikoistaan, eikä vaatinut heiltä mitään, mikä olisi ollut vastoin heidän omaatuntoaan.

Kuten myöhemmin kävi ilmi, oli muitakin tällaisia työnantajia, vaikkei kovin monia. Näin monet veljet pääsivät pelastumaan Gestapon kynsistä.

Oli myös joitakin yksityisiä tuomareita, jotka eivät sydämessään olleet ensinkään samaa mieltä Hitlerin hallituksen käyttämien julmien menettelyjen kanssa. Erityisesti alussa monet tuomarit esittivät veljille allekirjoitettavaksi vaarattoman paperin, jossa vain yksinkertaisesti todettiin, etteivät he osallistuisi minkäänlaiseen poliittiseen toimintaan. Koska veljet saattoivat allekirjoittaa tämän ilman mitään syyllisyydentunnetta, se pelasti monia heistä vankeudelta.

Kotitarkastuksissa ilmeni usein, etteivät kaikki virkailijat suhtautuneet niin vihamielisesti Jehovan todistajiin kuin ulkonaisesti olisi saattanut näyttää. Veli ja sisar Poddig kokivat tämän, kun heidän kodissaan suoritettiin tarkastus. He olivat juuri saaneet postia, Vartiotorni-lehtiä ja muita julkaisuja sisar Poddigin lihalliselta sisarelta, joka asui Hollannissa. Mutta ennen kuin he ehtivät lukea mitään, alkoi ovikello äkkiä soida.

”Nopeasti”, huusi sisar Poddig, ”pane kaikki ruokakomeroon ja sulje ovi.” Mutta koska tämä olisi saattanut herättää huomiota, he päättivät viime hetkessä jättää oven auki. Tällä välin Gestapon asiamies yhdessä SA-miehen kanssa oli tullut taloon. ”No niin”, hän sanoi, ”aloitetaanpa täältä.” Tällä hän tarkoitti ruokakomeroa, jonka ovi oli auki. Veli Poddigin pieni poika sanoi äkkiä: ”Saatte kyllä etsiä kauan, ennen kuin löydätte mitään ruokakomerosta”, jolloin asiamies naurahti ja vastasi: ”No mennään sitten toiseen huoneeseen.” Koko etsintä päättyi tuloksettomana. Itse asiassa veli Poddig ja hänen perheensä saivat vaikutelman, että he – ainakaan Gestapon asiamies – eivät halunneet löytää mitään. Oli ilmeistä, että SA-mies ei ollut tyytyväinen etsintään ja halusi jatkaa sitä. Mutta Gestapon asiamies moitti tätä ja kielsi häntä etsimästä enää. Lähdettyään hän äkkiä palasi takaisin yksin ja kuiskasi sisar Poddigille: ”Rouva Poddig, kuulkaa mitä sanon. He vievät lapsenne teiltä, koska  he eivät kuulu Hitler-nuoriin. Lähettäkää lapsenne kuitenkin sinne, vaikka se ei olisi kuin muodon vuoksi.” ”Sitten he molemmat lähtivät ja me saatoimme lukea Hollannista saamamme postin rauhassa”, veli Poddig kirjoittaa. ”Kiitimme Jehovaa monista uusista asioista sekä Vartiotornista, joka oli jälleen postin mukana.”

NENÄSTÄ VEDETTYJÄ

On tietysti lukuisia tapauksia, jolloin Gestapon virkailijat lyötiin ilmeisesti sokeudella kun he suorittivat etsintöjään ja veljet usein voittivat heidät nopeilla neuvokkailla toimillaan, mikä selvästi osoitti Jehovan suojeluksen ja enkelien avun.

Sisar Kornelius Marktredwitzistä kertoo erään kokemuksen: ”Eräänä päivänä meille tuli poliiseja suorittamaan etsintää. Meillä oli kotona useita julkaisuja, myös useita monistettuja Vartiotorneja. Sillä hetkellä en huomannut mitään muuta mahdollisuutta kuin pistää ne kaikki tyhjään kahvipurkkiin, joka juuri sattui olemaan pöydällä. Etsittyään kaikki paikat oli vain ajan kysymys, milloin he saisivat selville tämän kätköpaikan. Juuri sillä hetkellä lihallinen sisareni sattui tulemaan asuntooni. Sanoin hänelle suoraa päätä: ’Kas tässä, otahan kahvisikin mukaan.’ Hän katseli ensin hieman hämmästyneenä, mutta ymmärsi sitten mitä tarkoitin ja lähti heti pois ottaen kahvipurkin mukaansa. Kirjallisuus oli näin poissa vaaravyöhykkeeltä eivätkä virkailijat olleet huomanneet, että heitä oli vedetty nenästä.”

Huvittava on myös tarina, jonka veli ja sisar Kornelius kertovat 5-vuotiaasta pojastaan Siegfriedistä, jolla siihen aikaan ei ollut mitään vaikeuksia natsitervehdyksen suhteen eikä muutenkaan, koska hän ei ollut vielä kouluiässä. Mutta koska hänen vanhempansa kasvattivat häntä totuudessa, hän tiesi, että heidän kirjallisuutensa, jonka he aina kätkivät lukemisen jälkeen, oli hyvin tärkeää eikä Gestapo olisi saanut löytää sitä. Kun hän eräänä päivänä näki kahden virkailijan olevan tulossa hänen kotiinsa pihan poikki, hän ymmärsi heti, että he olivat etsimässä kätkettyä kirjallisuutta. Hän tiesi heti, mitä hänen pitäisi tehdä, jotteivät he löytäisi mitään. Vaikka hän ei vielä käynyt koulua, hän sieppasi veljensä koulurepun, tyhjensi sen ja sulloi sinne kaiken kirjallisuuden. Hän pani repun selkäänsä ja meni ulos kadulle. Siellä hän odotteli, kunnes virkailijat olivat lähteneet suoritettuaan tuloksettoman etsinnän. Sen jälkeen hän palasi kotiinsa ja kätki uudelleen kirjallisuuden samaan paikkaan mistä oli sen löytänyt.