Saksa (osa 2)

”LAMPAITA” LÖYDETÄÄN VANKILASSA

Veljet tapasivat kaikenlaisia ihmisiä vankilassa ja luonnollisestikin kertoivat heille toivostaan mikäli mahdollista. Kuinka iloisia  he olivatkaan kun joku heidän vankitovereistaan hyväksyi totuuden. Willi Lehmbecker kertoo meille tällaisen kokemuksen. Hän oli vangittuna monien muiden vankien kanssa huoneessa, jossa sai tupakoida:

”Minulla oli ylälaveri, mutta alapuolellani oleva mies tupakoi niin kovasti, että saatoin tuskin hengittää. Kun kaikki muut nukkuivat, saatoin todistaa hänelle Raamatusta ja Jumalan tarkoituksesta ihmiskunnan suhteen. Huomasin hänen kuuntelevan hyvin tarkkaavaisesti. Tämä nuori mies oli osallistunut aktiivisesti politiikkaan, ja hänet oli viety vankilaan kun hän oli ollut levittämässä laittomia lehtiä. Lupasimme toisillemme, että jos pääsisimme vapaiksi, yrittäisimme tavata toisemme. Mutta kävikin toisin. Vuonna 1948 tapasin hänet jälleen yhdessä kierroskonventissamme. Hän tunsi minut heti, tervehti minua iloisesti ja kertoi minulle sitten tarinansa. Kärsittyään tuomionsa hänet oli vapautettu ja hän oli joutunut sotapalvelukseen Venäjän rintamalle. Täällä hänellä oli tilaisuus ajatella perin pohjin kaikkea, mitä olin kertonut hänelle. ... Lopuksi hän sanoi minulle: ’Tänään minusta tuli sinun veljesi.’ Voitteko kuvitella miten liikuttunut ja iloinen olin?”

Hermann Schlömerillä oli samankaltainen kokemus. Se sattui samoin eräässä kierroskonventissa, missä eräs veli tuli hänen luokseen ja kysyi: ”Tunnetko minut?” Veli Schlömer vastasi: ”Kasvosi ovat tutun näköiset, mutta en tiedä kuka olet.” Veli esitteli sitten itsensä ja sanoi, että hän oli ollut vanginvartijana Frankfurt-Preungesheimin vankilassa samaan aikaan kun veli Schlömer oli ollut siellä kärsimässä viiden vuoden tuomiotaan. Veli Schlömer oli kertonut vartijalle monia asioita totuudesta. Hän oli myös pyytänyt tältä Raamattua, jota vankilan pappi ei ollut suostunut tuomaan hänelle. Vanginvartija oli inhimillinen ja hankki Raamatun veli Schlömerille. Ja jotta hänellä olisi ollut jotakin tekemistä yksinäisessä kopissaan hän toi hänelle perheensä sukkia parsittavaksi. Veli Schlömerillä oli todellakin syytä iloita kun hän ymmärsi, että tässä tapauksessa Jehovan sana oli pudonnut hedelmälliseen maaperään.

HENGELLINEN RAVINTO VÄHENEE

Hengellinen ruokalista Saksassa kävi yhä niukemmaksi. Miten vaarallista se oli yksilöille ja ryhmille, kun he kadottivat yhteyden järjestöön eivätkä enää voineet nauttia hengellistä ravintoa, siitä kertoo meille Heinrich Vieker:

”Kun natsit pääsivät valtaan, meidän seurakunnassamme oli noin 30–40 julistajaa. Tämän järjestelmän aikaansaama haastava tilanne sai pian monet veljet ’siirtymään varjon puolelle’, tulemaan toimettomiksi ja noin puolet julistajista jäi kokonaan  pimentoon. Tämä tarkoitti sitä, että meidän oli oltava hyvin varovaisia ollessamme tekemisissä noiden poisjääneiden kanssa, tervehdimme heitä tavatessamme, mutta emme antaneet heille lehtiä vaikka meillä niitä oli. Erään keskustelun aikana saimme kerran selville, että kaikki veljet neljäätoista lukuun ottamatta olivat äänestäneet vaaleissa.”

Oli tietenkin olemassa vaara, että joiltakin veljiltä evättiin hengellinen ravinto vain siksi, että jotkut epäsuotuisat olosuhteet saisivat meidät luulemaan, että he olisivat vetäytyneet pois Jehovan järjestöstä. Näin tapahtui Grete Kleinille ja hänen äidilleen Stettinissä. Kuullaanpa mitä hän itse kertoo:

”Kokoonnuimme pienissä ryhmissä eri veljien kodeissa. Seurakunnanvalvojamme antoi minulle Vartiotornin kirjoittaakseni hänelle monistusvahat monistamista varten. Mutta vain vähän aikaa ja sitten tämä etu, jota arvostin niin paljon, oli ohi. Veljet olivat tulleet pelokkaiksi ja pelkäsivät, että ne voitaisiin löytää saatuaan tietää, että isäni vastusti totuutta. Me, äitini ja minä, emme saaneet yhtäkään Vartiotornia. Itse asiassa veljien pelko meni niin pitkälle, etteivät he enää tervehtineetkään meitä kun tapasimme kadulla. Meidät molemmat oli täysin leikattu pois järjestöstä. Stettinissä raamatuntutkijain seurakunta lakkasi olemasta, koska olimme vailla johtajaa ja vailla hengellistä ravintoa, vaikka olimme vielä vapaita. ...

”Paikoillaan pysyminen merkitsee todellisuudessa taaksepäin menemistä; huomasimme pian tämän hengellisestä asenteestamme. Sodan alkamisesta lähtien rukoilin jatkuvasti keskitysleireissä olevien hengellisten veljiemme puolesta; pian kuitenkin rukoilin myös lihallisten veljieni puolesta, jotka olivat sotimassa kirjaimellisilla aseilla Venäjällä ja Kreikassa. Tuohon aikaan mieleeni ei edes juolahtanut, että oli väärin tehdä niin. Usein mieleeni tuli ajatus, olisiko ollenkaan mahdollista, että uusi järjestelmä tulisi Jumalan valtakunnan alaisuudessa.

”Minun lisäkseni Stettinin seurakunnassa oli paljon muita nuoria, jotka eivät tienneet asemaansa. Monet nuoret miehet kuten Günter Braun, Kurt ja myöskin Artur Wiessmann ottivat osaa sotaan lihallisin asein. Kurt Wiessmann sai jopa surmansakin sodassa. Eräänä tärkeänä syynä kielteiseen asenteeseemme oli epäilemättä se, että Stettinin seurakunnan johtajat olivat joutuneet ihmispelon uhreiksi. ...

”Toisaalta nämä veljet, jotka tulivat heikoiksi tänä aikana, ovat osoitus Jehovan kärsivällisyydestä, rakkaudesta ja anteeksiantavaisuudesta, koska kuten myöhemmin sain selville, jotkut heistä katuivat vilpittömästi menettelyjään kun työ alkoi jälleen ja heidät ennallistettiin Jehovan suosioon. Jotkut heistä ovat  vieläkin kokoajan palveluksessa tänä päivänä [1974], kuten esimerkiksi Stettinin entinen seurakunnanvalvoja, joka ihmispelon vuoksi katkaisi kaiken yhteyden minuun ja äitiini ja muutti vaimonsa kanssa paikkakunnalle, jossa heitä ei tunnettu ollenkaan. Mutta miten iloinen olinkaan kun tapasin heidät jälleen Wiesbadenissa alkaessani palvella Beetelissä ja olen voinut nähdä heidän molempien jatkavan kokoajan palveluksessa vanhuusvuosiinsa asti. Hänen toimintatapansa vuoksi jotkut veljet saivat kokea kovia keskitysleireissä ja vankiloissa ja monien oli vaikeaa antaa hänelle anteeksi. Mutta Jehovan armo auttoi heitä tekemään niin ja oli heille suurenmoisena esimerkkinä.”

EPÄVARMUUTTA MAGDEBURGISSA JA MUUALLA

Jos palaamme vuoteen 1933, jolloin Hitleristä tuli valtakunnankansleri, huomaamme, että veli Rutherford ymmärsi pian, että Saksan hallitus tarkkaili rakennustamme Magdeburgissa sekä siellä olevia arvokkaita painokoneita. Yritettiin kovasti saada vastuunalaiset virkailijat oivaltamaan, että Wachtturm Bibel- und Traktat-Gesellschaft (Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseura) oli Pennsylvaniassa olevan Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran apujärjestö, ja koska Magdeburgin toimiston omaisuus oli suureksi osaksi saatu lahjoituksina Amerikasta, se oli itse asiassa amerikkalaista omaisuutta. Näissä olosuhteissa veli Balzereit Saksan kansalaisena saattoi toimia vain heikolla menestyksellä taistellessaan amerikkalaisen omaisuuden vapauttamiseksi. Sen vuoksi veli Rutherford pyysi Sveitsin haaratoimiston valvojaa veli Harbeckia hoitamaan juttua käyttäen samalla hyväkseen Yhdysvaltain kansalaisuuttaan.

Veli Balzereit, joka näki hyväksi muuttaa turvaan Tšekkoslovakiaan, oli nyt sitä mieltä, että hänen valtaansa rajoitettiin ja hänen ylpeyttään loukattiin. Kuitenkaan hän itse ei osoittanut mitään halua palata Saksaan ohjaamaan henkilökohtaisesti neuvotteluja, jotta Seuran omaisuutta ei olisi menetetty, ja tukemaan veljiään heidän uskontaistelussaan. Samalla veli Balzereit ja monet muut veljet, jotka olivat tässä asiassa asettuneet hänen puolelleen, syyttivät veli Harbeckia, että hän oli hoitanut leväperäisesti Saksan etuja ja toiset menivät jopa niin pitkälle, että lähettivät sähkösanoman veli Rutherfordille veli Balzereitin puolesta.

Veli Rutherford antoi Balzereitille seuraavan vastauksen: ”Palaa Magdeburgiin ja pysy siellä, ryhdy hoitamaan asioita ja tee mitä voit, mutta ilmoita veli Harbeckille kaikesta. ... Itse asiassa sinun ei tarvitse kysyä lupaa palataksesi Saksaan, koska minun mielestäni, ja senhän sinä tiedät, sinun olisi pitänyt pysyä siellä alusta pitäen. Yritit saada minut kuitenkin uskomaan,  että pakenit maasta, koska henkilökohtainen turvallisuutesi oli vaarassa.”

Vuosi 1933 läheni kohta loppuaan eikä ollut vielä saavutettu mitään ykseyttä säännöllisten kokousten pitämiseksi ja saarnaamistyön suorittamiseksi. Veli Poddig kuvailee tilannetta: ”Kehittyi kaksi ryhmää. Ne jotka pelkäsivät, olivat sitä mieltä että me olimme tottelemattomia ja vaaransimme sekä heidät että Jehovan työn.” Veli Harbeckin elokuussa 1933 kirjoittamaa kirjettä levitettiin laajalti Saksan veljille ja pelkurit käyttivät sitä todisteena puolustaessaan asenteensa oikeutusta. Tällä välin Seura julkaisi Vartiotornissa kirjoituksen nimeltä ”Älkää pelätkö heitä!” mikä tuki niiden toimintaa, jotka lisääntyvästä vastustuksesta ja huonosta kohtelusta huolimatta olivat seuranneet omantuntonsa ääntä ja jatkuvasti kokoontuneet yhteen pienissä ryhmissä ja suorittaneet saarnaustyötä maan alla. Kirjoitus osoitti heille, että heidän tekonsa olivat olleet Jumalan tahdon kanssa sopusoinnussa.

Neuvottelut Magdeburgin omaisuuden takaisinsaamiseksi olivat katkenneet, ja niinpä veli Rutherford kirjoitti veli Harbeckille 5.1.1934: ”Minusta tuntuu, ettemme tule saamaan mitään Saksan hallitukselta. Olen sitä mieltä, että Saatanan järjestön tämä siipi tulee jatkuvasti vainoamaan kansaamme, kunnes Herra keskeyttää sen.”

Tällä välin Saksassa asuvat veljet olivat kirjoittaneet lisää kirjeitä veli Rutherfordille ja näin hän sai tarkemman kuvan työn tilasta Saksassa sekä myös veljien hengellisestä asenteesta. Yksi näistä, veli Poddigin kirje, käsitteli Vartiotornin kirjoitusta ”Älkää pelätkö heitä!” Siinä selitettiin, että jotkut veljet kieltäytyivät hyväksymästä tätä Vartiotornia ”ruokana oikeaan aikaan”. Jotkut jopa yrittivät estää veljiä jatkamasta maanalaista saarnaamistyötä. Veli Rutherfordin vastaus tuli veljille kaikkialle. Siinä sanottiin muun muassa: ”Kirjoitus ’Älkää pelätkö heitä’ joka ilmestyi saksankielisessä Vartiotornissa 1.12.1933 (suomeksi 1.1.1934), kirjoitettiin erityisesti Saksassa olevien veljiemme hyödyksi. On hämmästyttävää, että ketkään veljet haluaisivat vastustaa niitä, jotka olisivat kiinnostuneita etsimään tilaisuuksia todistaa Herrasta. ... Edellä mainittu kirjoitus soveltuu Saksaan yhtä hyvin kuin kaikkiin muihinkin maailman alueisiin. Erityisesti se sopii jäännökseen, missä tahansa sen yksityisiä jäseniä saattaakin olla. ... Tämä tarkoittaa sitä, ettei kirjallisuudenpalvelijalla, palvelusjohtajalla, elonkorjuutyön johtajalla eikä kenelläkään muulla ole oikeutta sanoa teille, mitä teidän on tehtävä, tai kieltäytyä antamasta teille tällaista kirjallisuutta, jota on saatavissa. Teidän työnne Herran palveluksessa ei ole laitonta, sillä te teette sen totellen Herran käskyä. ...”

 BASELISSA TEHDYT SUUNNITELMAT YHTEISTÄ TOIMINTAA VARTEN

Konventti sovittiin järjestettäväksi Baselin messualueelle Sveitsiin 7.–9. syyskuuta 1934. Veli Rutherford toivoi tapaavansa siellä monia Saksasta tulleita veljiä kuullakseen heiltä ensi käden tietoja maassa vallitsevasta todellisesta tilanteesta. Mitä vaikeimpien olosuhteiden vallitessa lähes tuhat veljeä Saksasta pystyi tulemaan konventtiin. He kertoivat myöhemmin, miten masentunut veli Rutherford oli, kun hän oli henkilökohtaisesti kuullut, mitä veljet olivat jo saaneet kärsiä.

Toisaalta hänen oli pakko todeta, etteivät edes paikalla olevat matkustavat valvojat olleet yksimielisiä saarnaustyön suhteen. Hän puhui heille, mihin toimiin Saksassa oli ryhdyttävä konventin jälkeen. Suunnitelmat yhteistä toimintaa varten tehtiin.

Lokakuun 7. päivä 1934 tulee säilymään aivan erikoisena kaikkien niiden mielessä, joilla oli etu osallistua tuon päivän tapahtumiin. Tuona päivänä Hitler ja hänen hallituksensa saivat vastaansa Jehovan todistajien pelottoman toiminnan – ryhmän, joka hänen mielestään edusti naurettavaa vähemmistöä.

Yksityiskohdat tästä olivat veli Rutherfordin kirjeessä, josta erikoissanansaattajan oli vietävä yksi kopio jokaiseen seurakuntaan Saksassa. Samalla viestinviejille annettiin ohjeet, jotta he olisivat ryhtyneet valmisteluihin kokousten pitämiseksi kaikkialla Saksassa tuona erikoisena päivänä. Veli Rutherfordin kirjeessä sanottiin muun muassa:

”Jokaisen Jehovan todistajien ryhmän Saksassa on kokoonnuttava yhteen sopivaan paikkaan siinä kaupungissa missä he asuvat, sunnuntaiaamuna lokakuun 7. päivänä 1934 kello 9.00. Tämä kirje on luettava kaikille läsnäoleville. Teidän tulisi yhtyä Jehovalle esitettyyn rukoukseen pyytäen häneltä Kristuksen Jeesuksen, Päämme ja Kuninkaamme, kautta hänen ohjaustaan, suojelustaan, vapautustaan ja siunaustaan. Lähettäkää sen jälkeen kirje Saksan hallituksen virkailijoille, ja kirje on laadittava etukäteen valmistetun sisällön mukaisesti. Muutama minuutti pitäisi käyttää keskusteluun Matteuksen 10:16–24:stä pitäen samalla mielessänne, että kun teette niin kuin tekstissä sanotaan, te ’puolustatte henkeänne’. (Est. 8:11) Tämän jälkeen voitte lopettaa kokouksen ja sitten teidän pitäisi lähteä naapureittenne luokse todistamaan heille Jehovan nimestä, Jumalastamme ja hänen Kristuksen Jeesuksen hallitsemasta valtakunnastaan.

”Veljenne kaikkialla maailmassa ajattelevat teitä ja esittävät samanlaisen rukouksen Jehovalle samaan aikaan.”

PÄÄTTÄNEINÄ TOTELLA JUMALAA

Valmistelut oli tietenkin suoritettava täysin salaisesti. Jokaista  asiaan liittyvää veljeä vaadittiin suostumaan siihen, etteivät he puhuisi edes omalle vaimolleen tai muille perheensä jäsenille siitä mitä suunniteltiin lokakuun 7. päiväksi. Näistä varotoimenpiteistä huolimatta aivan viime hetkellä syntyi tilanne, jolla olisi saattanut olla hirveät seuraukset, ellei Jehova olisi varjellut voimakkaalla käsivarrellaan. Siitä mitä tapahtui Mainzissa, kertoo meille Konrad Franke:

”Minut oli vangittu ensimmäisen kerran alkuvuodesta 1933 ja viety keskitysleiriin, ja sieltä päästyänikin minun oli ilmoittauduttava useasti Gestapolle, joka syytti joka kerran minua siitä, että johdin toimintaa tässä kaupungissa, sillä jatkuvat pidätykset todistivat että järjestetty saarnaamistoiminta jatkui edelleen. Postini oli tämän vuoksi lähetettävä eri osoitteeseen, jonka veli Franz Merck, aluepalvelusjohtajamme, tiesi. Mutta jostakin selittämättömästä syystä hän ei ollut jättänyt minulle henkilökohtaisesti veli Rutherfordin kirjettä, jossa oli tarpeelliset ohjeet, kuten oli sovittu Baselissa, vaan lähetti tiedot minulle postitse oikeaan osoitteeseeni ja kirjaimellisesti ’viime hetkellä’. Onneksi veli Albert Wandres oli jo ehtinyt kertoa minulle kampanjasta, sama veli, jonka kanssa työskentelin hyvin läheisesti, joten olin jo tietoinen kaikista kirjeessä esitetyistä yksityiskohdista. Koska lokakuun 7. päivä lähestyi hyvin nopeasti, enkä minä ollut vielä saanut tätä tärkeää tietoa veli Merckiltä, menin eteenpäin ilman hänen apuaan ja sovin kokouksen pitämisestä erään veljen talossa Mainzin esikaupungissa ja tähän kokoukseen kutsuttiin lähes 20 henkilöä.

”Kahta päivää ennen kokousta oli tehtävä äkillinen muutos, koska se paikka jossa aioimme pitää kokouksen, osoittautuikin vaaralliseksi. Kun sitten kaikille kysymykseen tuleville veljille ja sisarille oli ilmoitettu uuden kokouspaikan osoite, saatiinkin äkkiä selville, että eräs talossa asuva perhe oli myös ollut hyvin vihamielinen ja oli uhannut toimittaa pidätettäväksi kaikki, joiden he tiesivät olevan Jehovan todistajia, jos nämä joskus tulisivat taloon. Niinpä veljet, jotka omistivat talon ja joiden huoneistossa kokous oli määrä pitää seuraavana aamuna, pyysivät, että se pidettäisiin jossakin muualla. Sen vuoksi oli tarpeellista käydä lokakuun 6. päivänä jälleen kaikkien veljien luona ilmoittamassa kolmas sijaintipaikka kokoukselle, joka pidettäisiin seuraavana aamuna kello yhdeksän. Mutta missä? Ei näyttänyt olevan mitään mahdollisuutta jäljellä. Harkittuani asiaa rukoillen päätin kutsua veljet pieneen tienraivausasuntooni, vaikka se oli vaarallista.

”Palasin kotiin väsyneenä tuona lokakuun 6. päivän iltana ja vaimoni antoi minulle kirjeen, joka oli kannettu myöhään illalla normaalin postinkantoajan jälkeen, ja näin oli tehty huolimatta  siitä, että kyseessä oli aivan tavallinen kirje eikä mikään erikoiskirje, joka postivirkailijoitten olisi pitänyt jakaa tähänkin aikaan. Avasin sen ja huomasin sen olevan veli Rutherfordin kirje. Veli Merck oli lähettänyt sen minulle luultavasti siksi, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuutta tuoda sitä minulle henkilökohtaisesti ajoissa.

”Kirjeen tuontitapa osoitti minulle kuitenkin, että se oli ensin käynyt Gestapolla – kuten kaikki yksityispostini – ja se oli hoitanut sen kannon ilmeisesti luullen, etten minä vielä tiennyt mitään erikoisrynnistyksestä. Se päätteli minun tekevän tarpeellisia järjestelyjä kirjeen sisällön mukaisesti jolloinkin yön aikana, joten se voisi löytää meidät kaikki yhteenkokoontuneina ja pidättää sitten meidät vaivattomasti seuraavana aamuna. Itse asiassa oli ollut riittävästi aikaa varoittaa viranomaisia kaikkialla Saksassa. Olisi yksinkertainen asia pidättää kaikki Jehovan todistajat yhteenkokoontuneina eri kaupungeissa seuraavana aamuna.

”Mitä minun pitäisi tehdä? Asuntoni sijaitsi rakennuksessa, jossa oli myös kapakka, ja oli erittäin vaarallinen. Kaikki talossa asuvat vastustivat katkerasti paitsi se sisar, joka omisti rakennuksen ja jonka makuuhuone oli aivan minun asuntoni vieressä. Toisaalta muita kokoontumispaikkoja ei ollut käytettävissä. Luottaen Jehovan apuun päätin olla tekemättä enää lisämuutoksia, etten saattaisi veljiä ja sisaria tarpeettoman jännittyneiksi, sillä useimmat heistä asuivat jakaantuneissa perheissä eikä heillä ollut vähäisintäkään käsitystä siitä mikä olisi kokouksen tarkoitus. Itse valmistauduin sisimmässäni jälleen pidätykseen.

”Lokakuun 7. päivänä kello 7 aamulla ensimmäiset veljet olivat jo saapuneet. Oli tehty järjestely, että jokainen tulisi yksin yli kahden tunnin aikana, ettei herätettäisi huomiota. Veljet tulivat yksi kerrallaan odottaen hartaasti, mitä tulisi, vaikkei heille ohjeiden mukaan ollut tiedotettu kokouksen todellista syytä. Mutta heidän joukossaan ei ollut yhtäkään, joka ei olisi tuntenut, että tämä oli äärimmäisen merkityksellinen päivä. Jokainen, myös ne sisaret, joiden aviomies useimmissa tapauksissa oli vastustaja ja joista useimmilla oli pieniä lapsia huollettavanaan, näytti minusta päättäväiseltä ja halukkaalta tekemään mitä tahansa heiltä pyydettäisiinkin Jehovan nimen kunniaansaattamisen puolesta.

”Kello 8.50 kaikki olivat kokoontuneet meidän yhden huoneen käsittävään tienraivausasuntoomme. Minä tosiaan odotin näkeväni Gestapon ajavan pihaan suurella autolla millä minuutilla tahansa ja vangitsevan meidät kaikki. Tunsin siksi tarpeelliseksi selittää tilanteen veljille ja antaa heille tilaisuuden vetäytyä osallistumasta kokoukseen, mikäli he pelkäisivät mahdollisia  seurauksia. Sanoin heille: ’Tilanne on sellainen, että meidät kaikki saatetaan vangita seuraavien kymmenen minuutin kuluessa. En halua, että kukaan teistä voisi syyttää minua myöhemmin siitä, että saatoin teidät tähän tilanteeseen ilmoittamatta sen vakavuudesta. Pyydän siksi teitä avaamaan Raamattunne 5. Mooseksen kirjan 20. luvun kohdalta’. Luin 8. jakeen: ’Joka pelkää ja arkailee, menköön ja palatkoon kotiinsa, etteivät hänen veljensäkin menettäisi rohkeuttaan niinkuin hän.’ Luettuani tämän läsnä oleville sanoin: ’Jokainen, josta tuntuu, että tilanne on liian vaarallinen, voi nyt vetäytyä osallistumasta kokoukseen.’

”Mutta ei yksikään, eivät edes sisaret, joilla oli vastustava aviomies ja pieniä lapsia, harkinneet vetäytymistä pelon vuoksi. Se mitä sitten seurasi on jotakin, jota tuskin voi ilmaista sanoin. Muutaman seuraavan minuutin aikana, jotka kestivät kello yhdeksään, vallitsi huoneessa juhlallinen hiljaisuus. Oli ilmeistä, että kaikki läsnä olevat olivat uskoneet asian hiljaisessa rukouksessa Jehovan suojelevaan käteen. Kello tuli 9. Vaikka mieleeni tahtoikin hiipiä ajatus: ’Gestapo tulee pihaan millä hetkellä tahansa’, aloitin kokouksen rukouksella. Äkkiä meillä kaikilla oli tunne, että meidät ympäröi jokin vahva, suojeleva piiri, joka ei sulkenut sisäänsä vain vaarassa olevia veljiä Saksassa, vaan kaikki veljet kautta maailman, jotka ohjeiden mukaan olivat kokoontuneet monissa maissa samaan aikaan ja luonnollisesti myös aloittivat kokouksensa rukouksella. Kaiken tämän tarkoituksena oli esittää vastalause Hitlerille heidän Saksassa olevien veljiensä epäinhimillisen kohtelun vuoksi.

”Sen jälkeen pidin veljille puheen, jossa toistin veli Rutherfordin Baselissa pitämän merkittävän puheen pääkohdat rohkaisuksi Saksan veljille. Siinä esitettiin raamatulliset todisteet, että muuttuneista olosuhteista huolimatta meitä ei ollut vapautettu vastuustamme Jehovan edessä kokoontua yhteen säännöllisesti tutkimaan hänen Sanaansa ja ylistämään häntä eikä velvollisuudestamme palvella hänen todistajinaan ja tehdä Valtakuntaa julkisesti tunnetuksi.”

Sopusoinnussa toimenpiteen kanssa, johon Jehovan todistajat ryhtyivät kautta Saksan, kaikki ryhmät hyväksyivät innostuneina, että seuraava kirje lähetettäisiin hallitukselle samana päivänä kirjattuna kirjeenä:

”HALLITUSVIRANOMAISILLE:

”Pyhään Raamattuun kirjoitettu Jehova Jumalan sana on ylin laki, ja meille se on ainoa oppaamme siksi, että olemme antautuneet Jumalalle ja olemme totisia ja vilpittömiä Kristuksen Jeesuksen seuraajia.

 ”Kuluneena vuotena Te olette sekä Jumalan lain vastaisesti että meidän oikeuksiamme loukaten kieltäneet meitä Jehovan todistajina kokoontumasta yhteen tutkimaan Jumalan sanaa ja palvomasta ja palvelemasta häntä. Sanassaan hän käskee meidän olla jättämättä yhteen kokoontumistamme. (Heprealaisille 10:25) Jehovan käsky meille kuuluu: ’Te olette minun todistajani, että minä olen Jumala. Menkää ja kertokaa kansalle minun sanomani.’ (Jesaja 43:10, 12; 6:9; Matteus 24:14) Teidän lakinne ja Jumalan lain välillä on suoranainen ristiriita, ja uskollisten apostolien johtoa seuraten ’meidän täytyy totella Jumalaa ennemmin kuin ihmisiä’, ja niin me kyllä teemme. (Apostolien teot 5:29) Ilmoitamme siis Teille, että me tottelemme hinnasta mistä hyvänsä Jumalan käskyjä, kokoonnumme tutkimaan hänen Sanaansa ja palvomme ja palvelemme häntä siten kuin hän on käskenyt. Jos Teidän hallituksenne tai virkailijanne tekevät meille väkivaltaa siksi, että me tottelemme Jumalaa, niin meidän veremme on tuleva Teidän päällenne, ja Te olette siitä vastuussa Kaikkivaltiaalle Jumalalle.

”Me emme ole kiinnostuneita poliittisista asioista vaan olemme kokonaan antautuneet Jumalan valtakunnalle hänen Kuninkaansa Kristuksen alaisuudessa. Emme tee vääryyttä emmekä vahinkoa kenellekään. Meidän ilomme olisi saada asua rauhassa ja mahdollisuuksien mukaan tehdä hyvää kaikille ihmisille, mutta koska Teidän hallituksenne ja sen virkailijat yrittävät jatkuvasti pakottaa meitä rikkomaan kaikkeuden korkeinta lakia, niin meidän on nyt annettava Teille tiedoksi, että me Jehova Jumalan armosta tahdomme totella häntä ja luotamme täysin siihen, että Hän vapauttaa meidät kaikesta sorrosta ja sortajista.”

Tukien täysin veljiään Saksassa Jehovan todistajat kautta maapallon kokoontuivat yhteen 7. lokakuuta ja Jehovalle esitetyn yhteisrukouksen jälkeen lähettivät varoitussähkeen Hitlerin hallitukselle:

”Teidän väkivaltainen tapanne suhtautua Jehovan todistajiin pöyristyttää kaikkia maailman hyväntahtoisia ihmisiä ja häpäisee Jumalan nimeä. Lakatkaa vainoamasta Jehovan todistajia, tai muuten Jumala hävittää Teidät ja Teidän kansallispuolueenne.”

Yllättävää oli, että vain muutamia veljiä pidätettiin tuona päivänä, vaikka Gestapo – tosin vasta viime hetkellä – oli saanut selville mitä oli tekeillä. Palataanpa veli Franken raporttiin:

”Siitä huolimatta että yli tunti oli kulunut siitä kun olimme lopettaneet kokouksen rukouksella, yksikään Gestapon mies ei vielä ollut ilmestynyt paikalle. Ensimmäiset alkoivat nyt lähteä, yksitellen kuten aikaisemminkin. Noin kahdeksan veljeä oli vielä  siellä kun lähdin ajaakseni polkupyörällä läheiseen Wiesbadenin kaupunkiin jättääkseni itse kirjeen postiin. Kirje oli kirjoitettu yöllä ja jätetty Wiesbadeniin, missä veljien oli määrä postittaa se, jos minut olisi pidätetty kuten odotin. Kun ajoin puutarhaportin kautta, eräs Gestapon agentti ajoi sisään pyörällään, muttei tuntenut minua. Kahdeksaa muuta veljeä varoitettiin, ja he pakenivat viereiseen sisar Darmstadtin makuuhuoneeseen, sisaren joka omisti talon. Ne kysymykset, joita Gestapon agentti teki vaimolleni, samalla kun hän tutki huoneemme, paljastivat heidän tietävän kaiken meidän kokoontumisestamme. Tästä huolimatta ei minua eikä muita veljiä pidätetty tuona päivänä. Vasta muutamia kuukausia myöhemmin kun Gestapo taas pidätti minut, se kertoi minulle, että sillä oli hallussaan veli Rutherfordin kirje.”

Sillä välin kun jotkut veljet olivat ahkerasti vierailemassa naapureittensa luona heti kokouksen jälkeen kiinnittäen heidän huomiotaan Valtakuntaan, monissa postitoimistoissa Saksan ulkopuolella vallitsi suuri tyrmistys. Erityisesti Euroopassa postivirkailijat kieltäytyivät monissa paikoissa ottamasta sähkösanomaa vastaan. Näin tapahtui Budapestissa. Martin Pötzinger oli läsnä kokouksessa siellä ja häntä pyydettiin viemään sähke postitoimistoon. Hän kertoo: ”Sähke otettiin vastaan, mutta seuraavana päivänä minulle ilmoitettiin pääpostista, että minun pitäisi käydä siellä henkilökohtaisesti. Me kaikki odotimme, että Gestapo ottaisi minut vangiksi, karkottaisi minut maasta ja lopettaisi siten toimintani ... mutta näin ei tapahtunut. Minulle kerrottiin vain, ettei Unkari lähettäisi sähkettä, ja minulle palautettiin rahat.” Doornissa Hollannissa, jossa Saksan keisari Wilhelm II eli maanpaossa, postitoimisto ensin kieltäytyi lähettämästä sähkettä, mutta ilmoitti myöhemmin Hans Thomasille, joka oli jättänyt sen, että se oli lähetetty ja sen saapuminen Berliiniin oli varmistettu.

Mikä vaikutus kirjeillä ja erityisesti sähkösanomilla oli Hitleriin, voidaan nähdä Karl R. Wittigin kirjoittamasta raportista, jonka todisti Frankfurtin (Main) julkinen notaari 13.11.1947:

SELITYS – Kävin aikaisemmin kutsuttuna lokakuun 7. päivänä 1934 toht. Wilhelm Frickin luona, joka oli siihen aikaan Valtakunnan ja Preussin sisäasiainministeri, hänen Berliinissä, Königsplaz 6:ssa, sijaitsevassa Valtakunnan sisäasiainministeriössään, koska olin kenraali Ludendorffin valtuutettu. Minun piti saada ilmoituksia, joiden sisältönä oli yritys saada kenraali Ludendorff lopettamaan natsihallituksen vastustaminen. Keskustellessani toht. Frickin kanssa Hitler tuli yhtäkkiä huoneeseen ja alkoi ottaa osaa keskusteluun. Kun keskustelumme koski pakosta niitä toimenpiteitä, joihin oli tähän mennessä ryhdytty Kansainvälistä Raamatuntutkijain Seuraa [Jehovan todistajia]  vastaan, niin toht. Frick näytti Hitlerille joukon sähkeitä, joissa esitettiin vastalause Kolmannen valtakunnan raamatuntutkijoihin kohdistamalle vainolle, sanoen: ”Jos raamatuntutkijat eivät mukaudu heti paikalla, niin me käytämme heitä vastaan kaikkein ankarimpia keinoja.” Silloin Hitler hyppäsi ylös ja kirkui kädet nyrkkiin puristettuina hysteerisesti: ”Tämä pesue hävitetään perinpohjin Saksasta!” Neljä vuotta tämän keskustelun jälkeen saatoin omien havaintojeni perusteella todeta ollessani seitsemän vuotta turvasäilössä kansallissosialistien keskitysleirien helvetissä Sachsenhausenissa, Flossenbürgissä ja Mauthausenissa – olin vankeudessa, kunnes liittoutuneet vapauttivat minut – ettei Hitlerin kiukunpurkaus ollut pelkkä uhkaus. Mitään muuta mainittujen keskitysleirien vankiryhmää ei asetettu alttiiksi SS-sotilaitten sadismille sillä tavalla kuin raamatuntutkijain. Se oli sadismia, minkä tunnuksena oli sellaisten ruumiillisten ja henkisten kidutusten loputon sarja, mitä mikään maailman kieli ei pysty ilmaisemaan.

Kun olimme lähettäneet kirjeemme Hitlerille, alkoi pidätysten aalto. Kovimmin se iski Hampurissa, missä vain muutamia päiviä lokakuun 7. päivän jälkeen Gestapo pidätti 142 veljeä.

MAANALAINEN TOIMINTA JÄRJESTETÄÄN

Kun olimme nyt ilmoittaneet Hitlerille lokakuun 7. päivän kirjeessämme, että hänen kiellostaan huolimatta me tulisimme jatkuvasti noudattamaan Jumalan käskyjä yksinomaisesti, ryhdyimme järjestämään kaikkia rohkeita ja halukkaita veljiä ja sisaria pieniksi ryhmiksi jonkun kypsän veljen johtoon, jonka tehtäväksi jäi huolehtia ja paimentaa Herran lampaita kokosydämisesti.

Maa jaettiin kolmeentoista alueeseen, ja hyvät paimennuskyvyt omaava veli nimitettiin kullekin alueelle palvelemaan aluepalvelusjohtajana, kuten häntä silloin kutsuttiin. Heidän oli oltava veljiä, jotka asiaan liittyvistä vaaroista huolimatta olisivat halukkaita olemaan yhteydessä pieniin ryhmiin huoltaakseen heille hengellistä ravintoa ja tukeakseen heitä heidän saarnaamistoiminnassaan ja vahvistaakseen heidän uskoaan. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta nimitetyt veljet olivat veljille tähän asti täysin tuntemattomia. He olivat kuitenkin todistaneet Hitlerin valtaantulosta lähtien, että he olivat hillinneet omat henkilökohtaiset etunsa panemalla Valtakunnan edut ensi sijalle.

”VARTIOTORNIN” MONISTAMISTA JA LEVITTÄMISTÄ

Veljet monistivat ja levittivät Vartiotornin jäljennöksiä monilla eri paikkakunnilla kaikkialla Saksassa. Hampurissa esimerkiksi  Helmut Brembach valmisti Schleswig-Holsteinissa ja Hampurissa asuville veljille jäljennöksiä, joita hän vaimonsa kanssa valmisti öisin. Sisar Brembach kertoo seuraavan kokemuksen niistä monista, joita hänelle ja hänen miehelleen sattui:

”Oli aamupäivä kun ovikello äkkiä soi paljon tavallista äänekkäämmin. Kun avasin oven, huomasin siellä kolme miestä. Aavistin keitä he olivat. ’Gestapo’, sanoi yksi heistä ja samassa he kaikki kolme olivat jo sisällä. Sydän kurkussa ajattelin kaikkia välineitä, joita taloon oli kätketty. Vavisten pelosta rukoilin Jehovaa.

”Inhimilliseltä kannalta ei olisi ollut mikään ongelma löytää pakattuja Vartiotorneja ja kaikkia niiden teossa tarvittavia laitteita. Koska talossamme asui useita perheitä, heidän joukossaan kaksi poliisiupseeria, ei ollut mitään paikkaa jonne olisi voinut kätkeä mitään erityisesti ottaen huomioon sen, että tarvittavat välineet – paperit, monistuskone, kirjoituskone ja muste sekä pakkaustarvikkeet – olivat kaikki suurikokoisia. Koska emme tienneet miten olisimme kätkeneet nämä kaikki niiden näkyvistä, jotka eivät olisi saaneet nähdä niitä – me tarvitsimme niitä joka toinen viikko – päätimme pakata kaiken perunalaatikkoomme, joka oli keskellä kellaria ja jonne kuka tahansa talon asukkaista olisi voinut päästä. Aina kun olimme lopettaneet Vartiotornin valmistamisen, panimme huolellisesti kaiken takaisin tähän laatikkoon, peitimme sen tyhjillä säkeillä ja ladoimme sen jälkeen tyhjiä tomaattilaatikoita sen päälle kattoon asti ja toivoimme, että toden tullen ne jotka yrittäisivät löytää jotakin, eivät joko huomaisi tai olisivat liian välinpitämättömiä ja laiskoja halutakseen siirtää mitään pois perunalaatikon päältä. Luotimme Jehovaan, emme voineet tehdä mitään muutakaan.

”Virkailija kysyi minulta, oliko meillä mitään kiellettyä kirjallisuutta talossa. Jotten olisi valehdellut, sanoin: ’Olkaa hyvä ja etsikää itse!’ He etsivät koko asunnon, avasivat kaapin oven niin etteivät nähneet kirjoituskonetta, jota emme olleet muistaneet viedä perunalaatikkoon, ja jos he olisivat sen löytäneet, he olisivat tunnistaneet sen koneeksi, jota tarvittiin Vartiotornin kirjoittamiseen. Mutta Jehova sokaisi heidät. Kun he eivät löytäneet mitään asunnosta, he kysyivät, voisivatko he tutkia kellarin. Luulin nyt, että he varmasti löytäisivät kaikki tarvikkeet. Yritin kätkeä pelkoni heiltä vaikka sydämeni jyskytti aina vain kovemmin. Mikä vielä pahempaa, aivan perunalaatikon takana oli matkalaukku täynnä monistettuja Vartiotorneja, jotka mieheni piti ottaa mukaansa seuraavan päivän matkalleen. Mutta mitä tapahtui? Kolme virkailijaa seisoi keskellä huonetta ja voitko kuvitella, juuri siinä, missä laari oli ja matkalaukku täynnä Vartiotorneja sen takana. Mutta kukaan heistä  ei näyttänyt huomaavan sitä; oli aivan kuin he olisivat olleet sokeita. Kukaan heistä ei tehnyt pienintäkään yritystä etsiä perunalaatikosta tai edes katsoa mitä matkalaukussa oli. Lopulta yksi heistä tiedusteli ullakkoamme; sieltä he löysivät joitakin vanhoja julkaisuja, jotka näyttivät tyydyttävän heitä ja niin he lähtivät. Mutta kaikkein tärkeimmät tarvikkeet olivat Jehovan ja hänen enkeleittensä avulla pysyneet kätkettyinä heidän silmiltään.”

Voitaisiin kertoa monia muitakin samankaltaisia tapauksia, jotka osoittivat Jehovan ohjauksen pitää nämä monistusvälineet kätkettyinä pitkät ajat, ja näin voitiin hänen kansalleen hankkia kirjallisuutta.

JÄRJESTETYT SAARNAAMISTYÖHÖN

Kaikki mukanamme olleet eivät osallistuneet saarnaustoimintaan. Päinvastoin, joissakin seurakunnissa vain puolet osallistui tähän työhön. Esimerkiksi Dresdenissä seurakunta oli saavuttanut erääseen aikaan 1200 julistajan huipun, mutta kiellon jälkeen luku putosi nopeasti 500:aan. Kuitenkin Saksassa on saattanut olla vähintään 10000, jotka halusivat osallistua saarnaustyöhön siihen liittyvistä vaaroista huolimatta.

Aluksi suurin osa osallistui työhön käyttäen vain Raamattua ja samalla niitä vanhempia kirjasia ja kirjoja, jotka olivat säästyneet Gestapon kynsistä, levitettiin uusintakäyntien yhteydessä. Toiset käyttivät todistuskortteja. Jotkut kirjoittivat kirjeitä tuntemilleen henkilöille käyttäen hyväkseen jotakin erikoistilannetta. Ovelta-ovelle-työ jatkui, vaikka se oli hyvin vaarallista. Joka kerta kun ovi avattiin, saattoi ovenavaaja olla SA- tai SS-mies. Soitettuaan yhtä ovikelloa julistajat tavallisesti siirtyivät toiseen taloon tai joissakin erittäin vaarallisissa tapauksissa jopa kokonaan toiselle kadulle.

Ainakin kahden vuoden ajan oli mahdollista melkein kaikkialla Saksassa – joissakin paikoissa vielä kauemminkin – saarnata talosta taloon. Ei ole epäilystäkään, että tämä oli mahdollista vain Jehovan erikoisessa suojeluksessa.

Ne pienet kirjallisuusmäärät, jotka olivat saatavissa saarnaamistoimintaan, olivat pian menneet. Tutkimme sen tähden mahdollisuuksia kirjallisuuden saamiseksi muista maista. Ernst Wiesner Breslausta kertoo meille joitakin mielenkiintoisia yksityiskohtia, miten tämä tapahtui käytännössä:

”Kirjallisuutta lähetettiin meille Sveitsistä Tšekkoslovakian kautta. Ulkopuolinen säilytti sitä rajalla, josta se sitten kuljetettiin Riesengebirgen harjanteen yli Saksaan. Tämä työ, jota suoritti  kypsien, halukkaitten veljien ryhmä, oli hyvin vaarallista ja erittäin rasittavaa. Ylitimme rajan keskiyöllä. Veljet oli hyvin organisoitu ja heillä oli käytössään suuret selkäreput. He tekivät matkan kahdesti viikossa, vaikka heidän oli tämän lisäksi oltava vielä työssään joka päivä. Talvella he käyttivät kelkkoja ja suksia. He tunsivat jokaisen polun ja sivutien, heillä oli hyvät taskulamput, kiikarit ja hyvät retkeilykengät. Varovaisuus oli ylin laki. Saavuttuaan Saksan rajalle keskiyön tienoilla eikä vielä rajan ylittämisen jälkeenkään kukaan uskaltanut puhua sanakaan pitkään aikaan. Kaksi veljeä kulki edellä ja aina kun he kohtasivat jonkun, he antoivat heti merkin taskulampuillaan. Tämä oli merkkinä takana tuleville veljille, jotka seurasivat noin sadan metrin päässä kantaen painavia selkäreppujaan, kätkeytyä pensaikkoihin tien varrella odottamaan, kunnes edellä kulkevat veljet palasivat mainiten tietyn tunnussanan, joka muutettiin joka viikko.

”Tämä saattoi tapahtua monta kertaa yön aikana. Heti kun tie oli jälleen vapaa, veljet jatkoivat matkaansa Saksan puolelle ja siellä tietyn kylän tiettyyn taloon, jossa kirjat pantiin pieniin laatikkoihin samana yönä tai varhain seuraavana aamuna, varustettiin osoitteilla ja vietiin sitten polkupyörällä Hirschbergin tai muiden lähellä sijaitsevien kaupunkien postiin. Kaikkialla Saksassa asuvat veljet saivat kirjallisuutensa tällä tavalla ... Tämä innokas ja erityisen taitava veliryhmä pystyi kuljettamaan suuren määrän kirjallisuutta Saksaan yli kahden vuoden ajan joutumatta kiinni ja vahvisti näin monia kaikkialla maassa.” Samanlaista toimintaa oli myös Ranskan, Saarin, Sveitsin ja Hollannin rajoilla.

Tässä yhteydessä on kiinnostavaa lukea erään sisaren kirjoittama kirje: ”Kun luette Vuosikirjasta raporttia Saksasta, saatatte kysyä itseltänne, miten on mahdollista, että niin paljon kirjallisuutta levitettiin sellaisissa oloissa. Mekin kysymme tuota samaa. Jos Jehova ei olisi puolellamme, se olisikin mahdotonta. Poliisit varjostavat monia veljiä aina kun he lähtevät kotoaan, ... Mutta Jehova tietää sen ja siitä huolimatta hän antaa meidän nauttia niin runsaasti tätä ravintoa, että vahvistumme yhä uudelleen.”

Meillä oli riittävästi aikaa kätkeä kirjallisuutta eri paikkoihin ennen kuin kielto tuli voimaan. Mutta ymmärtääksemme mitä tapahtui on tärkeää pitää mielessä, että veljillä ei ollut koskaan ollut kokemusta kirjallisuuden säilytyksestä kiellon alaisuudessa. Sen sijaan, että kirjallisuus olisi jaettu useille veljille, se pyrittiin alussa sijoittamaan suuriin varastoihin, minkä ajateltiin olevan turvallista, erityisesti ottaessamme huomioon sen seikan, että vastuuasemissa olevat olivat sitä mieltä, että kielto olisi  vain väliaikainen. Joissakin säilytyspaikoissa oli tilaa 30–50 tonnille kirjallisuutta. Myöhemmin monet veljet alkoivat kuitenkin huolestua ja miettivät mitä tapahtuisi, jos viholliset löytäisivät ja takavarikoisivat nämä suuret varastot. Tämän vuoksi varastoja hoitavat veljet alkoivat antaa kirjoja käytettäväksi palveluksessa huolimatta siitä, voitiinko niitä levittää maksusta vai ilmaiseksi.

Kun kävi ilmi, että vaino jatkuisi ja kätköpaikkojen pitäminen tulisi yhä vaarallisemmaksi, veljet alkoivat antaa niin paljon kirjoja ja kirjasia pois kuin mahdollista. Ollessaan kenttäpalveluksessa he yksinkertaisesti panivat niitä oven sisäpuolelle kun ketään ei ollut näkemänsä tai työnsivät niitä kynnysmaton alle ja toivoivat, että ne sieltä joutuisivat vilpittömien ihmisten käsiin, jotka kaipasivat sitä voimaa ja toivoa, jota ne saattoivat antaa.

MUISTONVIETTO

Koska olimme päättäneet olla laiminlyömättä yhteenkokoontumistamme sopusoinnussa Jehovan käskyn kanssa, on selvää että olimme erittäin päättäväisiä muistonvieton suhteen. Siihen aikaan Gestapo oli erittäin aktiivinen ja se oli useimmiten saanut muistonvieton päivämäärän tietoonsa joko Saksan ulkopuolella painetuista julkaisuista tai monistetusta Vartiotornista, joita se joskus sai käsiinsä. Sen viha kohdistui erityisen voimakkaasti voideltuihin, jotka mainittiin, ei ainoastaan muistonvieton vaan myöskin erikoisrynnistysten yhteydessä. He näkivät heissä järjestön ”johtajat”, jotka olisi ensin tuhottava, jotta voitaisiin tuhota järjestö.

Huhtikuun 17. päivänä 1935 pidetty muistonvietto oli erityisen jännittävä. Gestapo oli saanut päivämäärän selville jo useita viikkoja aikaisemmin, ja sillä oli runsaasti aikaa tiedottaa asia kaikkiin virastoihinsa. Salaisessa kiertokirjeessä, joka oli päivätty 3.4.1935, sanottiin:

”Yllätyshyökkäys Raamatuntutkijain tunnettuja toimihenkilöitä vastaan sanottuna aikana saattaisi ehkä olla menestyksellinen. Ilmoittakaa toiminnan tuloksista huhtikuun 22. päivään mennessä 1935.”

Mutta heidän ”ilmoituksensa tuloksista” oli vähäistä, sillä suurin osa virkailijoita, kuten eräskin Dortmundista, saattoi raportoida ainoastaan, että niiden koteja, joiden uskottiin olevan Raamatuntutkijain Seuran johtajia, oli asetettu valvonnan alaisiksi, mutta missään tapauksessa ei ollut pidetty kokouksia. Tilanteen rauhoittamiseksi he lisäsivät, että ”tällä alueella olevat  Raamatuntutkijain johtavat ja aktiiviset jäsenet ovat jo turvasäilössä eikä ole enää ketään jäljellä johtamassa kokouksia”.

Mutta salainen poliisi erehtyi, sillä pian sen jälkeen kun tämä salainen kiertokirje oli lähetetty, saimme siitä jäljennöksen eräältä totuuden ystävältä, joka oli päässyt selville tästä salaisesta tiedosta. Aluepalvelusjohtajat varoittivat kaikkia palvelijoita hyvissä ajoin ja antoivat heille sopivia ohjeita miten välttyä paljastumiselta ja silti noudattaa Herramme ja Mestarimme ohjeita.

Niin sitten monet kokoontuivat yhteen heti kuuden jälkeen, kun taas toiset odottivat kunnes Gestapo oli tullut ja mennyt, ja sitten he lähtivät veljiensä luokse pieniin ryhmiin pitääkseen muistonvieton keskiyöllä. Joka tapauksessa useimmat Gestapon osastot lähettivät samantapaisia raportteja kuin Dortmundista tullut raportti.

Willi Kleissle kertoo että Kreuzlingenin veljet pitivät muistonvieton tasan kuudelta. Heitä oli neuvottu ennen rakennuksesta lähtemistään käymään samassa rakennuksessa sijaitsevassa kaupassa, jonka omisti eräs veli, ja sieltä he saattoivat ostaa sokeria, kahvia tai muuta sellaista. Sen jälkeen he saattoivat lähteä ulos tavallisen kaupan ovesta. ”Nuijajoukot”, kuten veli Kleissle nimitti heitä, ilmestyivät paikalle, mutta vasta sitten kun kaikki veljet olivat menneet liikkeeseen eivätkä he voineet todistaa mitään. Mutta Gestapon esittämät kysymykset sekä poliisien lausunnot osoittivat selvästi, että he olivat saaneet Vartiotornista selville muistonvieton päivämäärän.

Veljet olivat kuitenkin aina valmistautuneet yllätyksiin ja tämä oli hyvä. He yrittivät yhdistää viikoittaisiin kokouksiinsa mutta ennen kaikkea muistonviettoihinsa joitakin vaarattomia jokapäiväisen elämän toimintaan liittyviä asioita ja se pelasti usein heidät pidätykseltä. Franz Kohlhofer lähellä olevasta Bambergistä kertoo:

”Tänä nimenomaisena päivänä vakoilijat olivat erityisen toimeliaita tarkkaillessaan Jehovan todistajien koteja toivoessaan voivansa saada joitakuita heistä kiinni laittomasta toiminnasta ja sitten pidättää heidät. ... Olimme useita päiviä aikaisemmin päättäneet kokoontua muistonviettoon sellaisen veljen kotiin, joka kasvatti sikoja. Jokaisen piti tuoda mukanaan korillinen perunankuoria ja muita jätteitä. Kaiken tämän piti tapahtua kovalla kiireellä, koska Gestapo saattoi ilmaantua minä hetkenä hyvänsä. Kaiken varalta otimme myös mukaan pelikortit voidaksemme harhauttaa poliisit, jos he yllättäisivät meidät. Ja mitä tapahtuikaan? Juuri kun veli oli esittänyt loppurukouksen, ovelle koputettiin. Mutta silloin neljä miestä istui pöydän ympärillä syventyneenä viattomaan korttipeliin. He saattoivat tuskin  uskoa silmiään, kun tuijotimme heitä sanattomina ja viattoman näköisinä. Koska he eivät saaneet meitä kiinni oikealla hetkellä, he joutuivat lähtemään luotamme saamatta aikaan sitä, mitä varten heidät oli lähetetty.”

KASTE

Tänä aikana monet oppivat totuuden ja heidät kastettiin mitä koettelevimmissa olosuhteissa. Pian monet näistä vastakastetuista joutuivat vankiloihin tai keskitysleireihin, ja monet heistä menettivät henkensä niiden kanssa, jotka olivat tuoneet heille hyvän uutisen.

Paul Buder oli kiinnittänyt huomionsa ”Miljoonat”-esitelmään jo vuonna 1922, mutta tuli totuuden tuntemukseen vasta vuonna 1935, kun eräs nuori tyttö, joka oli samassa työpaikassa hänen kanssaan, antoi hänelle kirjan Luominen. ”Tämä tapahtui 12. toukokuuta 1935”, hän kirjoittaa muistelmissaan, ”ja juuri sitä olin etsinyt. Toukokuun 19. päivänä erosin kirkosta ja kerroin tälle nuorelle tytölle, että halusin tulla Jehovan todistajaksi. Kuinka onnellinen hän olikaan! Hän oli ollut jo vankilassa kuusi viikkoa syytettynä siitä, että hän oli kolporteeraaja. Sitten sain yhteyden veli ja sisar Woiteen Forstin seurakunnassa. Vaikka seurakunnassa minua pidettiin natsien vakoojana, kävin säännöllisesti talosta taloon kaikissa kylissä mukanani pieni Luther-Raamattuni. Heinäkuun 23. päivänä 1936 minut kastettiin Neissejoessa Forstissa ja läsnä olivat veli ja sisar Woite sekä myös eräs vanha veli, joka piti puheen.”

Kastetilaisuuksia pidettiin usein pienissä puitteissa yksityiskodeissa. Aina silloin tällöin niitä pidettiin ulkosalla, joskus mukana oli vain muutamia kasteelle aikovia ja joskus enemmän. Heinrich Halstenberg kertoo meille eräästä kastetilaisuudesta Weserjoella:

”Vuonna 1941 monet kiinnostuneet ilmaisivat haluavansa tulla kastetuiksi. Havaitessamme lähistöllä olevan useita sellaisia, joilla oli tämä sama halu, aloimme etsiä sopivaa paikkaa ja löysimme sen Dehmestä Weserjoelta. Kun kaikki oli suunniteltu yksityiskohtaisesti ja huolellisesti, kastepäiväksi määrättiin 8. toukokuuta 1941. Veljet ja kasteelle aikovat olivat siellä jo varhain aamulla. Muista näytti siltä kuin olisimme ryhmä uimaan meneviä ihmisiä. Joitakuita lähetettiin vartioon, jottei kukaan voisi yllättää meitä. Kun oli puhuttu kasteen tärkeydestä esitimme Jehovalle rukouksen. Sitten 60 kasteelle aikovaa kastettiin joessa. Muut, jotka olivat joko liian vanhoja tai sairaita mennäkseen kylmään veteen, kastettiin yksityisesti kylpyammeessa, joten yhteensä tuona päivänä kastettiin 87 henkeä.”

 IHMISMETSÄSTYS ALKAA

Albert Wandres oli ollut yksi aluepalvelusjohtajista jo ennen lokakuun 7. päivää 1934, ja Gestapo oppi pian tuntemaan hänen nimensä erityisesti niissä monissa oikeudenkäynneissä, joita pidettiin jatkuvana tulvana Ruhrin alueella, missä hän oli töissä. Vastauksessa kysymykseen, mistä jutun vastaaja oli saanut kirjansa, kuultiin usein nimi ”Wandres”. Gestapo teki kaikkensa saadakseen hänet pidätetyksi. Hän oli kuitenkin nokkelasti pyytänyt kaikkia niitä veljiä, joilla oli kuvia hänestä, joko palauttamaan tai hävittämään ne. Tämän takia Gestapolla ei ollut aavistustakaan siitä minkä näköinen hän oli, vaikka se tunsi hänet nimeltä. Vasta kolmen ja puolen vuoden ajojahdin jälkeen hänen vastustajansa saivat hänet käsiinsä. Kuunnellaanpa kun veli Wandres kertoo meille joitakin kokemuksiaan maanalaisen toimintansa ajalta.

”Kerran tapasin useita veljiä Düsseldorfissa erään veljen ruokatavarakaupassa. Ajattelimme, että jos menisimme kauppaan ja lähtisimme sieltä juuri ennen sulkemisaikaa, niin se herättäisi vähiten huomiota. Kerran olimme olleet yhdessä noin tunnin ajan, kun Gestapo yhtäkkiä vaati päästä sisään. Ehdin juuri ajoissa pois varastohuoneesta, jossa olimme keskustelleet, myymälän puolelle, joka oli muutaman askelen päässä. Onneksi valot oli jo sammutettu. Hetkeä myöhemmin he ryntäsivät varastohuoneeseen ja pidättivät kaikki siellä olevat veljet. He tutkivat koko huoneen ja löysivät salkkuni, joka oli täynnä Vartiotorneja. Yhtäkkiä yksi miehistä huudahti iloisena: ’Tätä me juuri etsimme! Kenelle tämä salkku kuuluu?’ Kukaan ei vastannut. Nyt hän vaati saada tietää, missä kaupan omistajan asunto oli. ’Kolmannessa kerroksessa’, kuului vastaus. ’Lähdetään’, huusi Gestapon agentti, ja kaikki veljet lähtivät portaita ylös asuntoon kiivaassa takaa-ajossa olevien Gestapon agenttien kanssa, jotka toivoivat löytävänsä veljen asunnosta sen, jota he etsivät.

”Sitten menin varovaisesti takaisin varastohuoneeseen, puin päälleni takin ja hatun, otin salkkuni ja varmistauduin, ettei ketään ollut kadulla ulkopuolella. Sitten lähdin kiireesti. Kun herrat palasivat yläkerrasta, he huomasivat harmikseen, että lintu oli lentänyt häkistä ja oli jo matkalla Elberfeld-Barmeniin.” Veli Wandres lisää: ”Tätä kaikkea on hyvin huvittava ja mukava kertoa, mutta on toista kokea se itse.”

Veli Wandres jatkaa: ”Olin kerran viemässä Bonniin ja Kasseliin kahta painavaa matkalaukkua, jotka olivat täynnä Valmistus-kirjoja. Ne oli lähetetty rajan yli läheltä Trieriä. Saavuin Bonniin myöhään illalla ja jätin matkalaukut turvalliseen paikkaan seurakunnanpalvelijan kellariin. Seuraavana aamuna noin kello  5.30 soi ovikello. Gestapo oli jälleen kerran tulossa tutkimaan asuntoa. Veli Arthur Winkler, silloinen seurakunnanpalvelija, koputti ovelleni ja kiinnitti huomioni tulossa oleviin kutsumattomiin vieraisiin. Koska ei ollut mitään pakomahdollisuutta, päätimme ottaa asiat vastaan sellaisina kuin ne tulivat. Kun poliisit tulivat huoneeseeni, he kysyivät, mitä tein siellä, ja minä vastasin lyhyesti, että olin lähdössä Reinin-matkalle ja halusin käydä katsomassa Bonnin kasvitieteellistä puutarhaa. He tutkivat paperini huolellisesti ja hieman epävarmoina tosin antoivat ne sitten minulle takaisin. Veli Winklerin oli lähdettävä heidän mukanaan poliisiasemalle, missä yksi poliiseista kertoi esimiehelleen – kuten veli Winkler kertoi minulle myöhemmin – ’Siellä oli toinenkin.’ ’Ettekä tuoneet häntä mukananne? Te olittekin varmaan oikeat sinne lähetettäviksi!’ ’Miksi?’ kysyi eräs heistä. ’Pitäisikö meidän palata hakemaan hänet?’ ’Hakemaan hänet? Luuletteko, että hän odottaa teidän paluutanne?’ Todellakin, tuskin agentit olivat lähteneet talosta, kun minäkin lähdin mukanani toinen matkalaukku (he eivät olleet löytäneet niitä), jonka vein Kasseliin.

”Saapuessani Kasseliin seurakunnanpalvelija veli Hochgräfe kertoi minulle: ’Et voi jäädä tänne. Sinun täytyy lähteä heti. Gestapo on käynyt täällä joka aamu viikon ajan.’ Sovimme, että hän kävelisi noin 50 metriä edelläni ja näyttäisi minulle tien siihen paikkaan, jonne voisin jättää kirjallisuuden. Olimme tuskin kävelleet 200 metriä kaunista Kastanienalleeta, kun meitä vastaan tuli Gestapon asiamiehiä, jotka tunsivat hyvin seurakunnanpalvelijan. Koska kuljin noin viisikymmentä metriä jäljessä, saatoin hyvin nähdä heidän pilkallisen irvistyksensä, mutta he eivät pysäyttäneet häntä. Muutamaa minuuttia myöhemmin oli kirjallisuus, joka vahvistaisi veljien uskoa, viety turvaan.

”Erään toisen kerran olin viemässä kahta painavaa matkalaukkua, joissa oli kirjallisuutta, Burgsolmsiin lähelle Wetzlaria. Kello oli yksitoista illalla ja oli pilkkopimeää. Kukaan olisi tuskin voinut nähdä minua, mutta silti minulla oli outo tunne, että minua tarkkailtiin. Saavuttuani määräpaikkaani neuvoin veljiä kätkemään matkalaukut heti turvapaikkaan. Noin puoli kuusi seuraavana aamuna tuli kaupungin poliisikersantti. Seisoin keskellä huonetta ja olin juuri valmistautunut peseytymään, kun hän kääntyi sisaren puoleen ja sanoi: ’Tänne tuli eilen illalla eräs mies, jolla oli kaksi painavaa matkalaukkua. Varmaan olette saaneet jälleen kirjallisuutta. Missä teillä on se?’ Sisar vastasi: ’Mieheni on jo lähtenyt töihin, enkä minä tiedä mitä eilen illalla on tapahtunut, koska en ollut kotona.’ Kersantti vastasi: ’Jollette anna matkalaukkuja suosiollisesti, niin sitten meidän on etsittävä ne talosta. Käyn pormestarin luona, sillä ilman häntä en voi suorittaa etsintää. Mutta teidän on pysyttävä  täällä kunnes palaan takaisin.’ Koko tämän keskustelun ajan olin seisonut keskellä huonetta ja ihmettelin, miksi agentilla oli ollut sellainen outo lasimainen ilme silmissään eikä hän edes puhunut minulle. Saatoin vain aavistaa, että hänet oli ikään kuin lyöty sokeaksi. Kun hän oli lähtenyt pormestarin luokse, valmistauduin minäkin heti lähtöön. Menin ulos ja odotin talon takana, kunnes kersatti ja pormestari menivät sisälle etuovesta. Samalla hetkellä livahdin talon takaa. Naapurit, jotka sattuivat näkemään tapauksen, olivat ilmeisesti onnellisia, että olin onnistunut pakenemaan. Puin loput vaatteet päälleni metsikössä ja juoksin sitten niin nopeasti kuin pystyin seuraavalle rautatieasemalle ja matkustin edelleen.”

Toisilla aluepalvelusjohtajilla oli samantapaisia kokemuksia.

TOISENLAINEN KOETTELEMUS

Vuosina 1934–1936 uskolliset paimenet tukivat veljiään kaikkialla Saksassa rohkaisten heitä osallistumaan kokouksiin ja jos mahdollista kaikkiin palveluksen piirteisiin vainosta huolimatta. Tällä välin pidettiin oikeudenkäynti Hallessa joulukuun 17. päivänä 1935 veli Balzereitia, Dollingeria ja seitsemää muuta ”huomattavana” pidettyä veljeä vastaan. Ainakin puolelle heistä se merkitsi heidän kristillisen kilpailunsa päättymistä.

Monet veljet lukuisissa oikeudenkäynneissä, joita pidettiin Saksassa tähän aikaan, myönsivät avoimesti mitä he olivat tehneet Valtakunnan etujen hyväksi näissä koettelevissa oloissa. Sen sijaan nämä Hallessa syytettyinä olevat veljet kielsivät tehneensä mitään minkä hallitus oli kieltänyt. Kun puheenjohtaja kysyi veli Balzereitin mielipidettä, tämä sanoi että heti kun kiellosta oli ilmoitettu Baijerissa, hän oli antanut määräykset työn lopettamisesta siellä ja samoin oli tehty muissakin maakunnissa. Hän sanoi, ettei hän ollut koskaan antanut määräyksiä, joissa olisi rohkaistu ketään halveksimaan kieltoa.

Kun puhemies kysyi jokavuotisesta muistonvietosta, Balzereit vastasi, että hänkin oli kuullut miten veljet olivat suunnitelleet kokoontumista viettämään sitä kiellosta huolimatta. Hän oli kuitenkin varoittanut heitä tästä, koska hän tiesi poliisin ryhtyvän erikoistoimiin tuona päivänä.

Luonnollisestikin vastaajan henkilökohtainen asenne sotapalveluksen suhteen tuli esille, kuten kaikissa silloisissa oikeudenkäynneissä. Hän julisti olevansa täysin tyytyväinen Führerin (Hitlerin) selitykseen, nimittäin että sota itsessään oli rikos, mutta jokaisella maalla oli oikeus ja velvollisuus suojella kansalaistensa elämää.

Pian tämän jälkeen veli Rutherford kirjoitti seuraavan kirjeen Saksan veljille:

 ”Jehovan uskolliselle kansalle Saksassa:

”Huolimatta teihin kohdistuneesta ilkeästä vainosta ja Saatanan asiamiesten aiheuttamasta suuresta vastustuksesta tässä maassa, on ilahduttavaa tietää, että Herralla on vielä tässä maassa muutamia tuhansia, jotka uskovat häneen ja kestävinä julistavat sanomaa Hänen valtakunnastaan. Teidän uskollisuutenne vastustajienne edessä ja uskollisina pysymisenne Herralle on jyrkkänä vastakohtana sen menettelylle, joka ennen oli Seuran johtajana Saksassa, sekä muiden hänen puolellaan olevien toimintatavalle. Olen äskettäin saanut todistusjäljennöksen heidän oikeudenkäynnistään Hallessa ja olen hämmästynyt huomatessani, ettei kukaan heistä antanut oikeudessa uskollista ja totuudellista todistusta Jehovan nimestä. Erityisesti Balzereitin entisenä johtajanviran haltijana oli pidettävä Herran lippua korkealla ja julistettava olevansa Jehovan ja hänen valtakuntansa puolella kaiken vastustuksenkin keskellä, mutta hän ei lausunut sanaakaan osoittaakseen luottavansa täysin Jehovaan. Aina silloin tällöin olin kiinnittänyt hänen huomionsa asioihin, joita voitaisiin tehdä Saksassa, ja hän oli vakuuttanut minulle, että hän tekisi parhaansa rohkaistakseen veljiä jatkamaan todistamistyötä. Mutta oikeudessa hän vakuutti voimakkaasti, ettei mitään ollut tehty. Minun on tarpeetonta tässä yhteydessä puhua asiasta enempää. Riittäköön kun sanon, ettei Seuralla tästä lähtien ole mitään tekemistä hänen kanssaan eikä keidenkään niiden kanssa, joilla tuossa tilanteessa oli tilaisuus todistaa Jehovan nimestä ja hänen valtakunnastaan ja jotka eivät kuitenkaan niin tehneet. Seura ei tule tekemään mitään saadakseen heidät vapaaksi vankilasta, vaikka se saattaisi pystyä tekemään jotakin.

”Kääntäkööt nyt kaikki ne, jotka rakastavat Herraa, kasvonsa Hänen, Jehovan, ja Hänen Kuninkaansa puoleen ja pysykööt uskollisina ja lujina valtakunnan puolella huolimatta kaikesta vastustuksesta, joka teitä voi kohdata. ...”

Asiaa käsiteltiin saksankielisessä Vartiotornissa 15.7.1936 varoitukseksi niille, jotka halusivat vilpittömästi pysyä uskollisina Jehovan todistajina kaikissa olosuhteissa.

Päinvastoin kuin monet uskolliset Saksan veljet, jotka oli tuomittu jopa viideksi vuodeksi vankeuteen, Balzereit tuomittiin kahdeksi ja puoleksi vuodeksi ja Dollinger kahdeksi vuodeksi. Kärsittyään vankeusrangaistuksensa Balzereit pantiin Sachsenhausenin keskitysleiriin, jossa hänet pakotettiin esittämään erittäin häpeällistä roolia. Hän oli allekirjoittanut julistuksen, jossa hän kieltäytyi olemasta missään tekemisissä veljien kanssa ja lupasi välttää kaikkea kosketusta heidän kanssaan. Käytöksensä vuoksi hänet vapautettiin noin vuotta myöhemmin, mutta tällä välin hän oli joutunut kokemaan monia nöyryytyksiä, sillä  SS-miehet vihasivat pohjimmiltaan myös pettureita. SS-miehet antoivatkin hänelle nimen ”Beelsebub”, ja kerran eräs SS-mies pyysi häntä seisomaan kaikkien veljiensä edessä – leirissä oli silloin noin 300 veljeä – ja hänen piti toistaa allekirjoittamansa julistus, jossa hän luopuu yhteydestä Jehovan todistajiin, ja hän luki sen!

Vuonna 1946, johon mennessä Balzereitista oli tullut katkera totuuden vastustaja, hän kirjoitti kirjeen sotakorvausviranomaisille, ja kirjeestä paljastui hänen vihamielinen asenteensa, joka hänellä oli ollut jo ennen oikeudenkäyntiä. Näin päättyi Jumalan kansan historian synkkä luku Saksassa, luku, jonka ensimmäiset kappaleet oli kirjoitettu jo 1920-luvulla.

GESTAPO ISKEE – 28. ELOKUUTA 1936

Kahden vuoden innokkaan toiminnan kausi oli päättynyt eikä Gestapo ollut tänä aikana onnistunut vaikuttamaan ratkaisevasti järjestettyyn maanalaiseen toimintaan, vaikka se varjostikin tarkasti kaikkia tuntemiaan Jehovan todistajia. Mutta aikaa myöten se sai yhä enemmän tietoja toiminnastamme ja tiesi pian mitä me teimme. Jotta meitä vastaan olisi voitu taistella tehokkaammin, perustettiin ”Gestapon erikoisosasto” Preussin salaiselle valtionpoliisille lähetetyn luottamuksellisen tiedotteen mukaan, joka oli päivätty 24. kesäkuuta 1936.

Vuonna 1936 salainen valtionpoliisi laati pitkän luettelon niiden henkilöiden osoitteista, joiden joko epäiltiin olevan Jehovan todistajia tai ainakin ystävällisiä heitä kohtaan. Tämä luettelo perustui pääasiassa niihin osoitteisiin, joita oli kirjassa Päivittäistä taivaan mannaa, jota takavarikoitiin kotietsintöjen aikana. Gestapon asiamiehille järjestettiin jopa erikoisia kursseja. Heitä opetettiin johtamaan Vartiotornin tutkistelua; heidän oli tutkittava huolellisesti uusimman Vartiotornin kirjoitukset, jotta he olisivat voineet vastata kysymyksiin aivan kuin veljet. Lopulta heidän oli opeteltava rukoilemaankin. Kaikki tämä siksi että he voisivat päästä järjestön keskelle tuhoamaan sen sisältäpäin.

Anton Kötgen Münsteristä kertoo, että kun hän oli jättänyt kirjallisuutta eräälle ”ystävälliselle” naiselle, hänet heti pidätettiin ja pantiin vankilaan. ”Samaan aikaan”, veli Kötgen jatkaa ja sanoo, ”Gestapon asiamiehet kävivät vaimoni luona, joka oli ulkona puutarhassa. He esittelivät itsensä veljiksi, mutta vain saadakseen häneltä veljien osoitteita. Vaimoni näki kuitenkin heidän tarkoituksensa ja paljasti heidät Gestapon agenteiksi.” Mutta aina ei Gestapon miehiä tunnistettu ajoissa.

Tällä välin veli Rutherford suunnitteli matkaa Sveitsiin ja halusi, jos mahdollista, puhua Saksasta saapuneiden veljien kanssa.  Sovittiin, että pidettäisiin konventti Luzernissa 4.–7.9.1936. Sveitsin keskustoimisto oli ehdottanut, että laatisimme raportteja veljistä eri puolilta Saksaa, heidän pidätyksistään, kohtelustaan Gestapon käsissä, miten he olivat menettäneet työpaikkansa koska eivät olleet esittäneet natsitervehdystä sekä myös raportteja niistä veljistä, jotka olivat kuolleet julmassa käsittelyssä ja niin edelleen. Nämä tiedot oli tuotava salaa Sveitsiin ennen konventin alkua, jotta veli Rutherfordilla olisi ollut tilaisuus tutustua niihin.

Mutta aivan yhtäkkiä 28.8.1936 Gestapo ryhtyi keskitettyyn, armottomaan hyökkäykseen pannen alulle kampanjan, jonka aikana Jehovan todistajia metsästettiin kuin villieläimiä. Kaikki mahdolliset voimavarat mobilisoitiin toimintaan sekä päivällä että yöllä, mutta pääasiassa yöllä Jehovan todistajien vangitsemiseksi. Kaikki se tieto, minkä Gestapo oli edellisten kuukausien aikana koonnut, oli nyt sille suureksi avuksi. Pahaa aavistamattomat henkilöt, joukossa sellaisiakin, jotka eivät olleet koskaan väittäneet olevansa Jehovan todistajia, siepattiin verkkoon. Tällaiset olivat luonnollisestikin erittäin halukkaita kertomaan Gestapolle kaiken mitä tiesivät Jehovan todistajista, jotta heidät päästettäisiin vapaiksi; ja vaikka usein näytti siltä, että he eivät paljoakaan tienneet, kuitenkin nämä pienet vihjeetkin täydensivät kuvaa, jonka Gestapo siihen mennessä oli pystynyt rakentamaan. Myöhemmissä kuulusteluissa Gestapo usein kerskui, miten tämä tieto oli auttanut sitä saamaan kiinni tuhansia henkilöitä, joista suurin osa pantiin vankilaan ja myöhemmin keskitysleireihin.

Kun Gestapon hyökkäys lopulta oli täydessä vauhdissa, onnistuttiin suuressa hyökkäyksessä saamaan kiinni veli Winklerkin, joka siihen aikaan oli Saksan työn johtaja, sekä useita aluepalvelusjohtajia, joiden nimet ja alueet olivat useimmissa tapauksissa jo tunnettuja. Gestapo piti tätä ”rynnistystä” niin tärkeänä, että koko sen poliisiverkosto oli komennettu hyökkäykseen Jehovan todistajia vastaan ja alamaailman rikolliset ainekset saivat toimia rauhassa.

Tehtyään useiden kuukausien ajan tarkkaa työtä Gestapo sai selville, että veli Winklerin ja muiden eri puolilta Saksaa tulleiden vastuullisten veljien tärkeitä kokouksia pidettiin Berliinin eläintarhassa. Näin tapahtui varsinkin vuoden lämpimänä aikana. Nämä kokoukset saatettiin kauan naamioida siellä olevan veli Varduhnin tuolivuokraamon avulla. Hän saattoi huomaamattomasti kertoa saapuville veljille, missäpäin eläintarhaa veli odotti heitä ja ohjata heidät varmaan paikkaan, jossa voitiin keskustella. Milloin tahansa sitten vaara uhkasi, hän varoitti heitä yksinkertaisesti menemällä veljien luo keräämään maksua  tuoleista, jotka he olivat ”vuokranneet”. Mutta tämä erinomainen järjestely ei kauan pysynyt salassa. Tavalla tai toisella Gestapo oli saanut selville yksityiskohdat, ja se osoittautui sille avuksi sen ovelassa hyökkäyssuunnitelmassa. Veli Klohe, joka itsekin oli mukana tässä asiassa, kertoo meille mitä tapahtui Berliinissä tuona jännittävänä aikana:

”Odotin innokkaasti Luzernin konventtia; minulla oli hyvät mahdollisuudet päästä konventtiin mukaan, koska jo aikaisemmin olin onnistunut hankkimaan Sveitsin viisumin. Mutta ennen lähtöä halusin käydä Leipzigissa keskustellakseni järjestöön liittyvistä asioista veli Frostin kanssa, jonka alueelle minun piti tulla aluepalvelusjohtajaksi, koska tämä paikka oli tullut vapaaksi veli Paul Grossmannin pidätyksen jälkeen. En kuitenkaan päässyt veli Frostin luokse, vaan paikassa, jossa odotin tapaavani hänet, tapasinkin Gestapon. Menin ensin aivan turraksi, sillä juuri kun olin vähällä aloittaa sellaisen onnellisen palveluksen, minut riistettiinkin pois veljieni yhteydestä ja Gestapo kuljetti minut Leipzigiin. (Sieltä hänet vietiin Berliiniin.)

”Tällä välin Gestapo oli saanut selville, että meillä oli kokoontumispaikka Berliinin eläintarhassa, ja se oli saanut selville monia muitakin asioita järjestöstämme. Tämän tiedon se oli saanut monilla eri tavoilla käyttäen kiristystäkin.

”Muutamia päiviä myöhemmin luokseni tuli viisi virkailijaa ladatut pistoolit käsissään ja he käskivät minun vaihtaa siviilivaatteet päälleni ja sitten he veivät minut paikkaan lähelle kultakalalammikkoa, missä veli Varduhn vuokrasi puutarhatuolejaan. He eivät kuitenkaan epäilleet häntä yhdeksi Jehovan todistajaksi. Nyt minun olisi toimittava ”syöttinä” veljilleni, jotka tulisivat lopulta suunniteltuun kokoukseen, josta Gestapo oli nyt saanut vihiä.

”Olin tuskin istuutunut paikkaan joka minulle sanottiin, kun näin sisaremme Hildegard Meschin lähestyvän minua. Hän oli ihmetellyt miksen ollut tullut heidän luokseen, vaikka minua oli odotettu, ja nyt hän halusi tulla katsomaan miksen ollut tullut. Koska iskuista saamani märkivät haavat olivat säärissäni hyvin tuskalliset, virkailijat eivät epäilleet mitään kun äkkiä taivuin kyyryyn irvistäen tuskasta juuri samalla hetkellä kun hän käveli ohi polun toisella puolella ja yritin samanaikaisesti antaa hänelle silmilläni merkin, että Gestapo oli eläintarhassa. Hän ymmärsi, epäröi vain sekunnin, palasi sitten veli Varduhnin luokse ja ilmoitti hänelle tästä uudesta tilanteesta. Tämä merkitsi mitä suurinta vaaraa veli Winklerille, joka tulikin paikalle pian tämän jälkeen ja tietämättä mitään tilanteesta istuutui tyhjälle tuolille. Veli Varduhn tuli pian hänen luokseen ja pyysi maksua tuolista ja samalla varoitti häntä, että Gestapon asiamiehet  olivat eläintarhassa. Winkler nousi pian tuolilta, jätti salkkunsa paikalle ja pakeni – kuten näytti – suoraan Gestapon asiamiesten välistä. Sain myöhemmin tietää, että myöhään samana iltana hän oli mennyt veli Kassingin asunnolle, jossa ryhmä Gestapon asiamiehiä oli häntä odottamassa ja pidätti hänet heti.”

Muutamassa päivässä ainakin puolet Saksan aluepalvelusjohtajista sekä tuhansittain muita veljiä ja ystäviä oli pidätetty. Näin kävi veli Georg Bärillekin, joka kertoo:

”Joka ilta noin kymmenen aikaan saatoin kuulla miten vankeja vietiin eri selleistä. Pian tämän jälkeen kuulin miten heitä hakattiin kellarikerroksessa; kuulin myös heidän huutonsa ja nyyhkytyksensä. Joka ilta kun kuulin miten koppien ovia avattiin, ajattelin: ’Nyt on minun vuoroni.’ Mutta minua ei vaivattu ennen kuin vasta neljäntenä tai viidentenä päivänä noin kuuden aikaan, jolloin minut pyydettiin kuulusteluun. Tällä kerralla eräs SS-mies ohjasi minut huoneeseensa ja pyysi minua istumaan. Sitten hän sanoi: ’Tiedämme, että voitte kertoa meille enemmän kuin haluatte.’ Hän nousi seisomaan, otti lyijykynän, jota hän teroitti paperikorin reunaa vasten ja jatkoi pientä puhettaan: ’En tee tätä teille vaikeaksi, tulkaahan tänne.’ Hän pyysi minua tulemaan pöytänsä luokse, näytti minulle useita koneella kirjoitettuja sivuja ja antoi minun lukea ne. Se oli luettelo kaikista Saksan matkustavista palvelijoista ja minun nimeni oli viimeisenä. Luin niiden seurakuntien nimet, joissa olimme vierailleet, sekä niissä olevien veljien nimet. Siinä oli mustaa valkoisella, miten paljon kirjallisuutta, gramofoneja ja äänilevyjä olimme tilanneet. Myös lahjoitukset ja muut käyttämämme rahasummat olivat luettelossa. Saatoin tuskin uskoa sitä. Tässä oli nyt koko maanalainen järjestömme Gestapon käsissä. Tarvitsin todella muutaman minuutin tajutakseni tilanteen täysin. Mistä Gestapo oli pystynyt saamaan nämä tiedot, kysyin itseltäni. Jollei listassa olisi ollut tarkkoja tietoja omasta toiminnastani, olisin epäillyt raportin luotettavuutta. Dresdeniläinen SS-Gestapo-mies Bauch, joka johti kuulustelua, antoi minulle aikaa koota ajatuksiani. Luulenpa, että kasvoillani on täytynyt olla melko tyrmistynyt ilme istuutuessani uudestaan tuolille. Hän sanoi sitten: ’Nyt ei todellakaan ole mitään syytä olla vaiti.’

”Kuukausia minua vaivasi ajatus siitä, mistä Gestapo oli voinut saada tietonsa. Myöhemmin sain selville, että kaikista saamistamme tilauksista, raporteista ja rahalähetyksistä oli pidetty kirjaa Berliinissä. Myöhemmin Gestapo löysi nämä tiedot ja takavarikoi ne.”

 ROHKEA TOIMINTA HÄMÄÄ POLIISEJA

Luzerniin 4.–7.9.1936 suunniteltu konventti sai äkkiä uuden käänteen, kun kahta viikkoa ennen sen alkua tapahtui joukko pidätyksiä. Ehkäpä tämä konventti, josta Gestapokin oli saanut tietoa, määräsi ajankohdan sen hyökkäykselle meitä vastaan. Ainakin se yritti tehdä kaikkensa, jotta saksalaiset veljet eivät voisi osallistua konventtiin. Tämä voidaan nähdä salaisen valtionpoliisin luottamuksellisesta kiertokirjeestä, joka oli päivätty 21. elokuuta 1936 ja jossa sanotaan veljien matkustamisesta konventtiin: ”Nämä henkilöt eivät saa lähteä maasta. Tällaisissa tapauksissa passi on otettava heiltä pois.”

Niinpä niistä yli tuhannesta, jotka olivat suunnitelleet matkaa, vain noin kolmesataa saattoi toteuttaa aikomuksensa. Mutta näistäkin suurimman osan oli ylitettävä raja laittomasti ja monia pidätettiin paluumatkalla.

Veli Rutherford käytti luonnollisestikin tilaisuutta hyväkseen ja puhui läsnä oleville Saksan palvelijoille heidän vaikeuksistaan. Häntä kiinnosti erityisesti miten veljistä voitaisiin huolehtia hengellisesti. Heinrich Dwenger oli konventissa ja kertoo seuranneesta keskustelusta:

”Aluepalvelusjohtajat kutsuttiin nyt paikalle tekemään ehdotuksia. He suosittelivat veli Rutherfordille minun lähettämistäni takaisin Saksaan. He olivat pyytäneet minua ehdottamaan sitä itse, mutta olin sanonut, etten voinut suostua siihen, koska minut oli lähetetty Prahaan eikä minua niin haluttanut palata Saksaan. Saattoi näyttää siltä, että olin tyytymätön tehtävääni. Niinpä sitten kävi, että veli Frost nimitettiin sillä kertaa vastuutehtävään. Sitten veli Rutherford kysyi: ’Mitä tapahtuu jos sinut pidätetään?’ Siinä tapauksessa että veli Frost pidätettäisiin, veljet suosittelivat hänen seuraajakseen veli Dietschiä.”

Päätös hyväksyttiin ja noin 2000–3000 kappaletta päätöstä lähetettiin Hitlerille ja hänen hallituksensa virkailijoille Saksaan. Lisäksi yksi kappale lähetettiin paaville Roomaan. Vahvistuksen siitä, että päätökset olivat menneet perille sekä Vatikaaniin Roomaan että valtakunnankanslerille Berliiniin, sai Bernistä kotoisin ollut Franz Zürcher, joka oli lähettänyt päätökset konventista syyskuun 9. päivänä 1936. Päätöksessä, jossa oli kolme ja puoli konekirjoitettua sivua, sanottiin seuraavaa:

”Esitämme voimakkaan vastalauseen siitä, että roomalaiskatolinen hierarkia ja sen Saksassa sekä kaikissa muissa osissa maailmaa olevat liittolaiset ovat kohdelleet Jehovan todistajia niin julmasti, mutta me jätämme asian täysin Herran Jumalamme käsiin, joka Sanansa mukaan tulee maksamaan täysin takaisin. ... Lähetämme sydämelliset terveisemme vainotuille veljillemme  Saksaan ja pyydämme heitä olemaan rohkeita ja luottavan täysin Kaikkivaltiaan Jumalan Jehovan ja Kristuksen lupauksiin ...”

Täällä hyväksyttyä päätöstä aiottiin sitten levittää monille saksalaisille salamarynnistyksessä. 300000:sta Bernissä painetusta kappaleesta 200000 lähetettiin Prahaan, josta ne vietiin rajan yli lähelle Zittauta ja muillekin paikkakunnille Riesengebirgen vuoristoon. Loput 100000 kappaletta aiottiin kuljettaa Saksaan Hollannista, mutta pahaksi onneksi ne takavarikoitiin Hollannissa. Niinpä monien aluepalvelusjohtajien oli valmistettava omat kappaleensa Berliiniä ja Pohjois-Saksaa varten. Levityksen piti tapahtua 12. joulukuuta 1936 kello 17–19.

Myöhempien ilmoitusten mukaan rynnistykseen osallistui noin 3450 veljeä ja sisarta. Jokaiselle annettiin 20 tai enintään 40 kappaletta ja tarkoituksena oli päästä niistä mahdollisimman pian eroon annetulla alueella. Ne piti vain panna postilaatikkoihin tai pistää ovien alitse.

Yksi kappale jätettiin kuhunkin taloon, suuriin kerrostaloihinkaan ei tavallisesti kolmea enempää. Sitten kiirehdittiin seuraavalle kadulle ja tehtiin samoin siellä, sillä näin tehden käytiin mahdollisimman paljon aluetta.

Vaikutus vastustajiin oli tuhoisa! Erich Frost, joka toimi läheisessä yhteistyössä Prahan toimiston kanssa niiden kahdeksan kuukauden aikana, jolloin hän johti Saksan työtä, kertoi seuraavan raportin tästä rynnistyksestä eräällä Prahaan tekemällään matkalla:

”Päätöksen levitys osoittautui valtavaksi iskuksi hallitukselle ja Gestapolle. Levitys tapahtui äkkirynnäköllä 12.12.1936. Kaikki oli suunniteltu minuutin tarkkuudella, kaikille uskollisille työntekijöille oli lähetetty tieto ja kullekin annettu hänen alueensa sekä nippu päätöksiä jo vuorokautta ennen rynnistyksen alkua. Levitys alkoi täsmälleen kello 17 illalla. Jo ensimmäisen tunnin aikana poliisit sekä SA- ja SS-miehet partioivat kaduilla yrittäen saada kiinni joitakin rohkeita levittäjiä. Mutta he saivat kiinni vain muutamia, tuskin 12:ta enempää koko maassa. Seuraavana tiistaina virkailijat kuitenkin ilmestyivät monien veljien koteihin ja syyttivät heitä suoraan levitystyöhön osallistumisesta. Veljemme eivät tietenkään tienneet siitä mitään, ja vain hyvin harvoja pidätettiin.

”Sanomalehdistön mukaan rohkeutemme herättää kauhean vihan lisäksi kasvavaa pelkoa. He ovat täysin ymmällä, että Hitlerin hallituksen neljän vuoden terrorin jälkeen on yhä mahdollista toteuttaa tällainen kampanja salassa ja niin laajassa mitassa. Ja ennen kaikkea he pelkäävät suurta yleisöä. Monet valittivat poliisille, mutta kun poliisiviranomaiset ja muut tietämättömät  virkailijat menivät koteihin ja kysyivät asukkailta, olivatko he saaneet sellaista lehtistä vai eivät, he antoivat kieltävän vastauksen. Tämä johtui tietenkin siitä, että vain kaksi tai enintään kolme perhettä kussakin talossa oli saanut päätöksen. Poliisi ei tietenkään tiennyt sitä, vaan oli vakuuttunut että se oli jätetty joka ovelle.

”He olivat siis sitä mieltä, että ihmiset olivat saaneet päätöksemme, mutta eivät jostakin syystä halunneet myöntää sitä poliisikuulustelussa, ja tämä aiheutti heille äärimmäistä epävarmuutta ja pelkoa.”

Gestapo pettyi täysin, sillä se luuli murskanneensa kokonaan toimintamme 28.8. suorittamansa laajan rynnistyksen tuloksena. Ja nyt päätöksen levitys, jota he pitivät laajamittaisempana kuin se todellisuudessa olikaan. Oli kiistaton tosiasia, että vihollinen oli onnistunut saamaan suuria aukkoja Jumalan kansan riveihin, mutta se ei koskaan onnistunut lopettamaan työtä kokonaan. Veljet jatkoivat edelleenkin saarnaamistaan kuten voidaan nähdä aluepalvelusjohtajien veli Rutherfordille lähettämästä raportista ajalta 1. lokakuuta – 1. joulukuuta 1936. Tulokset olivat seuraavanlaisia: (kaikki luvut ovat likimääräisiä) 3600 työntekijää, 21521 tuntia, 300 Raamattua, 9624 kirjaa ja 19304 kirjasta. Tämä ei ollut mitenkään huono verrattuna edelliseen kuukausiraporttiin ennen pidätysten aaltoa (16. toukokuuta – 15. kesäkuuta): 5930 työntekijää, 38255 tuntia, 962 Raamattua, 17260 kirjaa ja 52740 kirjasta.

”AVOIMEN KIRJEEN” PALJASTUS

Käytännöllisesti katsoen jokaisessa kuulustelussa ja oikeudenkäynnissä, joita pidettiin päätöksen levityksen (12.12.1936) jälkeen, siitä mainittiin. Virkailijat tekivät asian vieläkin pahemmaksi monille veljillemme väittäessään etteivät lausunnot olleet tosia emmekä me voisi todistaa väitteitämme. Työn johtamisesta vastuussa olevat veljet ehdottivat tämän vuoksi veli Rutherfordille, että ”avoin kirje” levitettäisiin ”salamarynnistyksessä” samalla tavalla kuin päätöskin oli jaettu. Siinä esitettäisiin vastaus Gestapolle ja osoitettaisiin heidän väitteensä vääriksi. Veli Rutherford suostui ja pyysi veli Harbeckiä Sveitsistä kirjoittamaan ”avoimen kirjeen”, koska hänellä oli hallussaan kaikki vainosta kerätty aineisto aina vuoteen 1936 asti. Seuraava siitä lainattu kappale osoittaa selvästi ne armottomat todisteet, joita veljet käyttivät vastatessaan viholliselleen julkisesti:

”Kristillinen kärsivällisyys ja häpeä on pidättänyt meitä jo tarpeeksi kauan, ettemme ole tuoneet yleisön tietoon sekä Saksassa että muualla näitä julmuuksia. Meillä on hallussamme murskaava todistusaineisto, joka osoittaa, että yllä mainittu julma Jehovan  todistajien pahoinpitely on ollut todellisuutta. Erityisen huomattavassa määrin tällaisesta julmasta kohtelusta ovat olleet vastuussa muuan Theiss Dortmundista sekä Tennhoff ja Heimann Gelsenkirchenin ja Bochumin salaisesta poliisista. He ovat jopa menneet niin pitkälle, että ovat hakanneet naisia ruoskilla ja kumimailoilla. Theiss Dortmundista ja eräs mies Hammin valtionpoliisista ovat erityisen tunnettuja sadistisesta julmuudestaan pahoinpidellessään kristittyjä naisia. Meillä on hallussamme nimet ja yksityiskohdat noin kahdeksastatoista tapauksesta, joissa Jehovan todistajia on tapettu väkivaltaisesti. Esimerkiksi lokakuun alussa 1936 Gelsenkirchenin kaupungintalossa salaisen poliisin virkailijat hakkasivat kuoliaaksi erään Jehovan todistajan nimeltä Peter Heinen Neuhüllerstrassen varrelta Gelsenkirchenistä Westfalenista. Tästä järkyttävästä tapauksesta ilmoitettiin valtakunnankanslerille Adolf Hitlerille. Jäljennökset lähetettiin myös valtakunnanministerille Rudolf Hessille sekä salaisen poliisin päällikölle Himmlerille.”

Kun ”avoin kirje” oli saatu valmiiksi, koko teksti kirjoitettiin alumiinimatriisiksi Bernissä ja lähetettiin Prahaan. Veli Frost antoi jonkin aikaa ohjeita läheisesti hänen kanssaan maanalaisessa työssä toimineelle Ilse Unterdörferille ottaa raportteja ja tuoda niiden tieto tänne. Eräällä näistä Prahaan tehdyistä matkoista sisar Unterdörferille annettiin matriisit, joilla ”avoin kirje” piti painaa rotaatiomonistuskoneella, joka juuri oli ostettu. Maaliskuun 20. päivänä 1937 sisar Unterdörfer saapui Berliiniin mukanaan kallisarvoinen tuomisensa.

”Otin vastaan lähetyksen”, kertoo veli Frost, ”ja annoin sitten tämän ’vaarallisen’ aineiston edelleen toiselle sisarelle, joka huolehti siitä, että se pantiin turvapaikkaan. Tuona yönä minut ja sisar Unterdörfer, joka oli tuonut nämä arvokkaat matriisit, pidätettiin molemmat asuinpaikassamme. Niin kovaa kuin meidän olikin hyväksyä se tosiasia, että olimme menettäneet vapautemme natsidiktatuurin jatkuessa, meidät teki kuitenkin onnellisiksi tieto siitä, että olimme varmistaneet uuden rynnistyksen turvallisen järjestämisen.”

Mutta veli Frost erehtyi. Kun häntä kuljetettiin vankilaan, hän huomasi rotaatiomonistuskoneen vieressään poliisiautossa. Gestapo oli löytänyt sen yhden etsintänsä aikana. Matriisit, joita ei voitaisi käyttää missään muussa koneessa, olivat myös kadonneet, eikä niitä enää koskaan löydetty.

Ida Strauss, jolle veli Frost oli antanut matriisit ja joka oli tutustunut rynnistykseen yksityiskohtia myöten, ajatteli samoin. ”Minulla oli alumiinimatriisit käsilaukussani”, hän muistelee, ”ja olin viemässä niitä paikkaan, jossa konetta säilytettiin. Oli jo myöhäinen ilta ja pimeää; talon omistaja, eräs kiinnostunut,  seisoi portailla ja huusi: ’Lähtekää pois heti, menkää jonnekin turvalliseen paikkaan. Gestapo on takavarikoinut koneen, pidätti veljet, ja he olivat odottamassa teitä aivan viime hetkeen asti, mutta lopulta he lähtivät pois.’ Mitä nyt tapahtuisi? Seuraavien päivien aikana sain selville, että monia veljiä oli pidätetty samana iltana enkä löytänyt veljien joukosta ketään, joka olisi ollut millään tavalla yhteydessä järjestöön.

”Aloin nyt etsiä jotakuta veljeä ja sisaria, jotka olisivat tarpeeksi pelottomia antautumaan edistämään Jehovan työtä. Tiesin olevani Gestapon mustalla listalla ja minut voitiin pidättää milloin hyvänsä. Kun se sitten tapahtui, olin onnellinen, että työn eteenpäin vieminen oli uskollisissa käsissä.”

”Avoimen kirjeen” matriisien suhteen sisar Strauss erehtyi myöskin. Matriiseja ei voinut enää käyttää, koska kone oli takavarikoitu eikä toista ollut saatavissa.

Nyt kun veli Frost oli pidätetty, Heinrich Dietschi ryhtyi johtamaan työtä, kuten oli sovittu Luzernissa veli Rutherfordin kanssa käydyssä keskustelussa. Hänen oli ensiksi päästävä selville tästä ”avoimesta kirjeestä”. Hän etsi tämän vuoksi käsiinsä veli Strohmeyerin, joka asui Lemgossa. Sekä veli Strohmeyer että veli Kluckhuhn oli juuri vapautettu vankilasta heidän kärsittyään kuuden kuukauden tuomionsa, jonka he olivat saaneet v:n 1936 saksankielisen Vuosikirjan painamisesta. Mutta veli Strohmeyer suostui auttamaan meitä.

Ongelmana oli vain saada matriisit Sveitsistä. Tällä kerralla saimme pahvimatriiseja, jotka veljien oli ensin tehtävä stereolevyiksi, jotta niitä voitaisiin käyttää laattoina painokoneessa. Veli Dietschi oli hankkinut matriisit Sveitsistä sen jälkeen kun siellä oli painettu 200000 ”avointa kirjettä”, mutta niitä ei voitu yrityksistä huolimatta kuljettaa rajan yli Saksaan.

Kun painatusasia oli ratkaistu, päätettiin, että ”avointa kirjettä” levitettäisiin ”salamarynnistyksessä”, joka pidettäisiin kesäkuun 20. päivänä 1937. Sisar Elfriede Löhr kertoo: ”Veli Dietschi järjesti kampanjan. Olimme kaikki rohkeita, kaikki oli järjestetty ihmeellisesti ja kaikille alueille oli riittävästi kirjeitä. Otin mukaani suuren matkalaukullisen niitä rautatieasemalta Breslaun ympärillä olevaa aluetta varten ja vein ne Liegnitzin veljille. Minulla oli myös omani, jotka levitin sovittuna aikana kaikkien muiden veljien tavoin.”

”Avoimen kirjeen” levityksen on täytynyt tulla yllätyksenä Gestapolle, koska se oli kerskunut kuukausia, että se oli täysin murskannut järjestön. Tämä vain lisäsi sen kiihtymystä. Oli kuin joku olisi äkkiä sohaissut muurahaispesään. He juoksivat kuin mielettömät ympäriinsä ilman mitään päämäärää mitä suurimmassa  sekasorrossa, varsinkin sellaiset kuin Theiss Dortmundista.

Mutta Theissin voittojen aika oli jo päättymässä. Koska Theiss uskoi, ettei hänen pitäisi osoittaa mitään armoa Jehovan todistajia kohtaan, hän järjesti eräänä päivänä etsinnän Wunsch-nimisen entisen veljen kotiin, vaikka tämä oli tällä välin kääntynyt pois totuudesta ja palveli ylikersanttina Hitlerin ilmavoimissa. Kun Wunsch tuli kotiin, hänen vaimonsa kertoi hänelle, että talo oli tarkastettu. Hän lähti heti tapaamaan Theissia Dortmundiin ja kysyi häneltä, miksi etsintä oli tehty. Nähdessään ilmavoimien ylikersantin seisovan edessään Theiss änkytti pelästyneenä: ”Oletteko te yhteydessä raamatuntutkijoihin?” Wunsch vastasi: ”Olen kuunnellut jonkin verran heidän esitelmiään, mutta olenhan minä ollut kaikkialla muuallakin, missä on ollut jotakin kuunneltavaa.” Nyt rouva Theiss keskeytti. Kiihtyneenä Theiss murtui ja sanoi: ”Jospa vain olisin tiennyt, en olisi koskaan ryhtynyt tuhoamaan raamatuntutkijain järjestöä. Se voi tehdä ihmisestä hullun. Luulet vanginneesi yhden pedon ja äkkiä näet kymmenen muuta innokkaassa toiminnassa. Minua kaduttaa, että olen koskaan ryhtynyt tähän hommaan.”

Ei ole luultavaa, että tämän paholaisen asiamiehen omatunto koskaan rauhoittui. Päinvastoin kirjassa Kreuzzug gegen das Christentum (Ristiretki kristillisyyttä vastaan) alaotsikon ”Olet voittanut, galilealainen!” alla sanottiin:

”Olemme saaneet kuulla, että useaan kertaan mainittu Theiss Dortmundista on kärsinyt jonkin aikaa hirveitä omantunnontuskia rikollisten toimiensa vuoksi ja että demonit ajavat häntä vähitellen kohti hulluutta. Muutamia kuukausia sitten hän kerskui, että oli ’murskannut kappaleiksi’ 150 Jehovan todistajaa. Hän oli juuri se, joka sanoi uhmaavasti: ’Jehova, julistan sinulle iankaikkisen pilkan, kauan eläköön Babylonin kuningas!’

”Nyt hän kuitenkin etsii käsiinsä näitä ihmisiä ja lupaa olla kiduttamatta heitä enää ja on pyytänyt heitä kertomaan, mitä hän voisi tehdä vapautuakseen uhkaavasta rangaistuksesta ja siitä hirvittävästä henkisestä kärsimyksestä, jota hän tuntee. Hän sanoo, että hän sai ’ylhäältä käskyn kohdella heitä niin epäinhimillisesti’ eikä halua enää tehdä niin, koska uusia Jehovan todistajia ilmaantuu jatkuvasti. Kuten Juudas kavallettuaan Mestarin viholliselle etsii Theisskin katumusta, mutta ei voi löytää sitä. On yhä useampia tapauksia, jolloin Gestapon asiamiehet ja muut puolueen jäsenet ovat Jehovan todistajien lujuuden järkyttäminä nähneet väärän menettelynsä ja jättäneet työpaikkansa.”

 ”Avoimen kirjeen” levitys aiheutti Gestapolle paljon huolta, ja vähän myöhemmin se asetti ansan. Vain muutamien päivien kuluttua johtolanka vei sen suoraan Lemgoon ja veljien Strohmeyerin ja Kluckhuhnin luokse, jotka olivat painattaneet ”avoimen kirjeen”. Gestapo pystyi todistamaan, että he olivat painaneet ainakin 69000 kappaletta. Molemmat tuomittiin kolmeksi vuodeksi vankilaan, ja kun he olivat kärsineet tuomionsa Gestapo vei heidät turvasäilöön nimittäen heitä ”parantumattomiksi”.

Sen jälkeen kun suurin osa aluepalvelusjohtajista oli pidätetty, sisaria pyydettiin täyttämään aukkopaikat ja ylläpitämään yhteyttä veli Dietschin ja seurakuntien välillä. Yksi näistä oli Elfriede Löhr, joka yritti saada yhteyden veli Dietschiin sen jälkeen kun veli Frost ja sisar Unterdörfer oli pidätetty. Hän matkusti Württembergiin ja etsinnän jälkeen löysi veli Dietschin Stuttgartista. Veli otti hänet mukaansa ja tutustutti hänet eri menetelmiin, joilla veljiin pidettiin yhteyttä. Laajoja valmisteluja tehtiin myös siirrettävän radiolähettimen rakentamiseksi Hollannissa, ja se piti ottaa käyttöön joskus syksyllä 1937. Gestapo oli jo saanut tästä vihiä ja se oli raivoissaan veli Dietschille, jonka nimen se tunsi, mutta joka osoittautui olevan yhtä vaikeasti tavoitettavissa kuin veli Wandreskin.

Näihin samoihin aikoihin Gestapo pidätti sisar Dietschin ja vei hänet Dortmundin pahamaineiseen ”kivikamariin”. He yrittivät saada häntä paljastamaan missä hänen miehensä piileskeli, mutta hän ei suostunut puhumaan. Häntä pahoinpideltiin niin pahasti, että käsittelyn jälkeen hänen toinen jalkansa oli lyhyempi kuin toinen. Sen lisäksi hänen oli vapautumisensa jälkeen maattava viikkokausia alkoholiin kastetuissa kääreissä.

VUODEN 1937 PARIISIN KONVENTIN JÄLKISATOA

Vuoden 1937 Pariisin konventissa kuten vuotta aikaisemmin Luzernin konventissa piti myös veli Rutherfordin olla läsnä. Tällä kerralla vain muutamat veljet saattoivat tulla Saksasta. Vihollinen oli aikaansaanut suuria aukkoja veljien riveihin. Veli Riffel, yksi harvoista konventtiin päässeistä, kertoi myöhemmin, että yksistään Lörrachissa ja sen ympäristössä oli pidätetty 40 veljeä ja sisarta, joista kymmenen oli hirtetty, pantu kaasukammioon tai ammuttu tai he olivat kuolleet nälkään tai keskitysleirin ”lääketieteellisissä kokeiluissa”.

Pariisissa hyväksyttiin päätös, jossa jälleen kerran todistettiin selvästi ja kiistattomasti asemamme Jehovaan ja hänen valtakuntaansa nähden Jeesuksen Kristuksen alaisuudessa ja tuotiin avoimesti esille Saksassa kärsimämme julma vaino ja varoitettiin vastuussa olevia Jumalan vanhurskaasta tuomiosta.

 Niiden kahden viikon aikana, jolloin Saksan viimeinen aluepalvelusjohtaja oli ollut poissa, asiat olivat alkaneet kehittyä. Sisar Löhr, joka oli yleensä läsnä noin 15 veljen ja sisaren kanssa veli Dietschin pitämissä viikoittaisissa kokouksissa, joissa keskusteltiin palvelukseen liittyvistä ongelmista, oli pidätetty. Pidätys tapahtui seuraavalla tavalla:

Koska kokoukset useimmiten alkoivat noin kello yhdeksän aamulla ja usein kestivät viiteen iltapäivällä, veljet ja sisaret olivat kysyneet, eivätkö he voisi syödä päivällistään yhdessä. Sisar Löhriä oli pyydetty valmistamaan ruoka. Turvallisuussyistä veljet vaihtoivat kokouspaikkaa joka viikko, minkä vuoksi oli siirrettävä myös suuri keittoastia ruuanvalmistusta varten. Saiko Gestapo selville asian viimeksi pidätetyiltä veljiltä tai jollain muulla tavalla, kukaan ei tiedä, mutta se sai kuitenkin selville, missä viimeinen kokous ennen Pariisin konventtia oli pidetty. Gestapo vartioi tätä asuntoa, ja kun sisar Löhr tuli sinne noutamaan keittoastiaa noin kolme neljä päivää ennen kuin seuraava kokous pidettäisiin, Gestapo seurasi häntä sieltä seuraavaan kokouspaikkaan, jossa se pidätti hänet välittömästi. Gestapo sai pian selville, ettei se ollut löytänyt ainoastaan uutta kokouspaikkaa, vaan myös veli Dietschin salaisen piilopaikan. Pariisin konventin jälkeen hän palasi suoraan Berliiniin ja ottamatta selville mahdollista vaaraa meni suoraan asunnolle. Veli Dietschi joutui ansaan ja hänet pidätettiin heti paikalla. Luonnollisestikin kokoukset, joihin nyt osallistui yhä vähemmän matkustavia palvelijoita, oli muutettava ajan ja paikan suhteen.

Veli Dietschi oli uurastanut väsymättömästi monen vuoden ajan maanalaisessa toiminnassa eikä ollut vetäytynyt pois vaarankaan uhatessa. Hän sai neljän vuoden tuomion, mutta toisin kuin suurin osa veljistä, häntä ei pantu keskitysleiriin hänen tuomionsa päätyttyä.

Vuonna 1945, jolloin työtä alettiin organisoida uudelleen, hän oli yksi ensimmäisiä, jotka palvelivat seurakuntia ”veljienpalvelijana”. Mutta miten surullista, vuosia myöhemmin hän alkoi kehitellä omia teorioitaan ja kääntyi pois Jehovan järjestöstä.

Mutta palatkaamme vuoteen 1937. Kun veljiemme riveihin oli tullut jälleen kerran vaarallisia aukkoja, veli Wandres yritti paikata niitä ainakin väliaikaisesti taatakseen veljille heidän hengellisen ravintonsa. Kun veli Franke oli pidätetty, hän oli ottanut tämän alueen huostaansa, mutta nyt hän tunsi vastuuta muistakin käymättömistä alueista ja pyysi Bad Kreuznachista kotoisin olevaa sisar Auguste Schneideria jakamaan hengellistä ravintoa veljille Bad Kreuznachiin, Mannheimiin, Kaiserslauterniin, Ludwigshafeniin, Baden-Badeniin ja koko Saarin alueelle. Kuten kaikille muillekin, jotka joutuivat matkustamaan tänä  äärimmäisen vaikeana aikana, hänellekin annettiin toinen nimi; nyt häntä kutsuttiin ”Paulaksi”.

Veli Wandres, joka totesi että vihollinen raivosi erityisesti Saksassa, pyysi Freiburgista kotoisin olevaa veli Hermann Emteriä huolehtimaan tästä alueesta. Syyskuun 3. päivänä he molemmat matkustivat Dresdeniin. Vaikka veli Wandres ei ollut ollut siellä koskaan aikaisemmin, Gestapo odotti heitä perillä. Kolme vuotta kestänyt ajojahti oli nyt päättynyt.

Noin syyskuun puolessa välissä veli Wandresin kanssa tehtyjen järjestelyjen mukaisesti pahaa aavistamaton ”Paula” odotti rautatieasemalla Bingenissä vieressään kaksi suurta matkalaukkua, jotka olivat täynnä kirjallisuutta. Äkkiä eräs mies tuli hänen luokseen ja sanoi: ”Hyvää päivää, Paula. Albert ei tulekaan ja teidän on tultava minun mukaani.” Oli hyödytöntä yrittää vastustaa, sillä vieras oli Gestapon asiamies. Hän lisäsi: ”Teidän ei tarvitse odottaa Albertia, olemme jo pidättäneet hänet ja vieneet kaikki hänen rahansa. ... Herra Wandres sanoi teidän tulevan tänne mukananne kaksi suurta matkalaukkua ja sanoi, että nimenne on Paula.” Tähän päivään mennessä ei ole saatu selville mistä Gestapo sai tietonsa. Mutta tämä oli suosittu Gestapon käyttämä menettely, nimittäin se että se väitti joidenkin veljien sanoneen jotakin murtaakseen toisten luottamuksen näitä veljiä kohtaan, jotta he jättäisivät sellaiset muka ”petturit”.

SUUNNITELMA LOPULLISESTA PIDÄTYKSESTÄ

Näihin pidätyksiin päättyi eräs tärkeä ajanjakso Saksan veljillä. Hyvin järjestetyn toiminnan aika oli lopussa. Kaikki osoitti, että alkaisi uusi vaihe taistelussa. Gestapon tavoitteena oli nyt tuhota jokainen, joka oli niin rohkea, että pysyi Jehovassa, ja samalla tuhottaisiin järjestö.

Düsseldorfin Gestapon toukokuun 12:ntena 1937 lähettämän kiertokirjeen mukaan raamatuntutkijat oli tästä lähtien vietävä keskitysleireille sellaisissakin tapauksissa, joissa mitään laillista vangitsemismääräystä ei olisi olemassa, ja pelkän epäilyn perusteella. Samantapaisia tiedotteita näkyi kaikkialla Saksassa. Tämän lisäksi raamatuntutkijat vietiin automaattisesti keskitysleireihin, kun he pääsivät pois vankilasta. Tämä päätös tehtiin vielä ankarammaksi ja laajaulotteisemmaksi huhtikuussa 1939. Tästä lähtien vain ne, jotka olivat halukkaat allekirjoittamaan julistuksen, jossa he luopuisivat Jehovasta ja hänen järjestöstään, päästettäisiin vapaiksi. Monille veljille ei annettu edes tilaisuutta päättää allekirjoittaisivatko he julistuksen.

Kun Essenistä kotoisin oleva Heinrich Kaufmann oli kärsinyt vankeustuomionsa ja oli juuri pukenut siviilivaatteensa päälleen, rikospoliisi yksinkertaisesti vain sanoi hänelle, että he veisivät  hänet turvasäilöön. Kuitenkin he veivät hänet ensiksi hänen kotiinsa, jota hän ei ollut nähnyt puoleentoista vuoteen, ja kysyivät häneltä: ”Oletteko halukas luopumaan uskostanne ja seuraamaan Hitleriä?” Samalla he näyttivät hänelle hänen kotinsa avaimia ja laatikkoa, jossa oli noin 10 kiloa ruokatavaroita ja lupasivat hänelle, että hänen vaimonsakin saisi palata Ravensbrückin keskitysleiristä. Veli Kaufmann hylkäsi tarjouksen.

Joskus veljiä yritettiin pettää, kuten Ernst Wiesner kertoo. Vähän ennen vapauttamista hänen eteensä tuotiin paperi. Paperin sisältö oli luonteeltaan niin yleistä, että luettuaan sen läpi huolellisesti, hän päätti, että hän voisi allekirjoittaa sen. Mutta nyt tuli juoni ilmi. Veli Wiesnerin oli pantava nimensä sivun alareunaan, vaikka sivun koko alaosa oli tyhjä. Ei ollut epäilystäkään, että Gestapo myöhemmin lisäisi siihen sellaista, jota veli Wiesner ei olisi voinut allekirjoittaa hyvällä omallatunnolla. Mutta hän ymmärsi heti, mitä he aikoivat tehdä, ja ennen kuin he saattoivat pysäyttää häntä, hän oli allekirjoittanut nimensä aivan konekirjoitustekstin alapuolelle. Tämän takia allekirjoituksesta huolimatta häntä ei päästetty vapaaksi, vaan salainen poliisi ilmoitti hänelle kolme viikkoa ennen hänen tuomionsa päättymistä, että hänet tultaisiin siirtämään keskitysleiriin.

KESKITYSLEIRIT – AMMOTTAVA HORNA

Kirjassa Vierteljahresheft für Zeitgeschichte (Neljännesvuoden historia) Hans Rothfels kirjoittaa toisessa lentolehtisessään vuodesta 1962: ”Keskitysleireihin joutuminen merkitsi raamatuntutkijoille heidän viimeisen ja vaikeimman kärsimyksensä aikaa kansallissosialistien hallitusaikana. ...”

Monille oli kuitenkin lohduttavaa, että siellä oli jo vangittuina uskollisia veljiä, jotka vainon kuumuus oli karaissut. Heidän kanssaan oleminen ja heidän rakkaudellisen huolenpitonsa saaminen oli lohduttavaa ja se virkisti jokaisen uuden ”sisääntulijan” sydäntä.

Mutta aina kun veljiemme lujuus havaittiin ja hallitus sai tietää siitä, sen ainoana ajatuksena oli, miten lisätä heidän kärsimyksiään. Niinpä jonkin aikaa Jehovan todistajille annettiin tavanomaiset 25 iskua teräsruoskalla ja heitä kidutettiin monella muullakin julmalla tavalla kun he saapuivat leireihin. Heidän orjantyönsä alkoi kello puoli viisi aamulla, jolloin leirinkello herätti jokaisen ylös. Pian tämän jälkeen puhkesi meteli: vuoteiden tekeminen, peseytyminen, kahvinjuonti, nimenhuuto – ja tämä kaikki juoksuaskelin. Kenenkään ei annettu tehdä mitään tavallisessa tahdissa. He marssivat nimenhuutoon, astuivat sitten esiin liittyäkseen eri työryhmiin. Seurasi todellinen näytelmä: soran, hiekan, kivien, paalujen ja kokonaisten parakkien  osien kantamista, mitä jatkui koko päivän – ja kovalla kiireellä. Työnjohtajat, jotka karjuivat vangeille lakkaamatta pakottaen heidät kestokyvyn rajoille, olivat pahimpia, joita Hitlerillä oli käytettävänään.

Jeesuksen samanlaisten kärsimysten muistaminen oli lohduttavaa ja rohkaisevaa ja antoi heille voimaa kestää tällaista epäinhimillistä kohtelua.

Vaihtelun vuoksi pidettiin ”rangaistusharjoituksia” joskus ilman mitään varsinaista syytä. Veljet pakotettiin usein olemaan ilman ruokaa. Saattoi olla todellinen koetus, kun heidät sen sijaan, että olisivat voineet istua syömään ateria, pakotettiin seisomaan asennossa toiset neljä tai viisi tuntia pihalla vain sen takia, että joltakin veljeltä puuttui takista nappi, tai jonkin muun vähäpätöisen säännön rikkomisen vuoksi.

Lopulta he saivat mennä nukkumaan, jos nälkä sen salli. Mutta öitä ei aina voitu käyttää vain nukkumiseen. Usein saattoi paikalle ilmestyä keskiyöllä yksi tai useampia pahamaineisia ”parakkien johtajia” terrorisoimaan vankeja. Nämä välikohtaukset saattoivat joskus alkaa ammuskelulla ilmaan tai parakin kattoparruihin. Sitten asukkaat pakotettiin juoksemaan ympäri parakkeja tai joskus jopa kiipeämään niiden yli yöpaidat päällään niin kauan kuin ”parakin johtajat” halusivat. On ymmärrettävää, että vanhemmat veljet kärsivät eniten tällaisesta kohtelusta ja monet heistä menettivät siinä henkensä.

Maaliskuussa 1938 keskirysleireissä olevien Jehovan todistajien kirjeenvaihto kiellettiin kokonaan. Tätä kesti yhdeksän kuukautta, jona aikana veljet eivät voineet kirjoittaa sukulaisilleen eivätkä myös voineet saada kirjeitä heiltä. Senkin jälkeen kun tämä kielto oli kumottu, pysyi voimassa sääntö, että kukin Jehovan todistaja sai kirjoittaa sukulaisilleen vain viisi riviä kuukaudessa, mitä sittemmin jatkui 3¹/2–4 vuotta, joissakin leireissä vielä kauemminkin. Teksti oli valmiiksi kirjoitettu ja se kuului: ”Kirjeesi on tullut perille; kiitoksia hyvin paljon. Voin hyvin, olen terve ja virkeä. ...” Mutta on tapauksia, jolloin kuolinilmoitus tuli perille ennen kuin kirje, jossa luki: ”Voin hyvin, olen terve ja virkeä.” Kirjeen tyhjään osaan leimattiin seuraavanlainen kirjoitus: ”Vanki on edelleen samanlainen kuin ennenkin, uppiniskainen raamatuntutkija, joka ei aio hylätä raamatuntutkijoiden vääriä opetuksia. Tämän vuoksi häneltä on kielletty normaalin kirjeenvaihdon etuoikeudet.”

”PAKSULAINEN” TAPAA PAREMPANSA

Elämä keskitysleirillä oli täynnä jokapäiväisiä huoliaan, jotka  joskus aiheutuivat leirinkomentajasta itsestään. Sachsenhausenin komentajana oli jonkin aikaa mies nimeltä Baranowsky, ja vankan ruumiinrakenteensa vuoksi vangit antoivat pian hänelle pilkkanimen ”Paksulainen”.

Hän oli tavallisesti itse vastassa jokaista uutta tulokasta pitäen heille ”tervetuliaispuheensa”. Se alkoi tavallisesti seuraavin sanoin: ”Olen leirinkomentaja ja minua kutsutaan ’Paksulaiseksi’. Kuunnelkaahan nyt kaikki! Voitte saada minulta mitä tahansa – kuulan kalloon, rintaan tai vatsaan. Voitte leikata kurkkunne auki jos haluatte tai katkaista valtimonne. Voitte juosta sähköaitaan jos niin haluatte. Mutta muistakaa vain, että poikani osaavat ampua hyvin. He lähettävät teidät suoraa päätä taivaaseen.” Hän teki joka tilanteessa pilaa Jehovasta ja hänen pyhästä nimestään.

Mutta Jehovan todistajien kiellon alkuaikana oppi eräs nuori 23-vuotias mies Dinslakenista totuuden. Hänen nimensä oli August Dickmann. Vaikka häntä ei ollut vielä kastettu, Gestapo pidätti hänet ja vei hänet oikeuteen. Hänen kärsittyään tuomionsa Gestapo oli onnistunut painostamaan häntä allekirjoittamaan ”julistuksen” epäilemättä siinä toivossa, että tämä olisi vapauttanut hänet lisäkidutuksesta. Tästä huolimatta hänet tuotiin Sachsenhauseniin lokakuussa 1937 heti kun hän oli kärsinyt vankeusrangaistuksensa. Siellä olevat veljet käyttivät jokaisen tilaisuuden keskustellakseen toistensa kanssa rohkaisevasti ja iloisesti, ja nyt ollessaan heidän joukossaan hän ymmärsi sovitelleensa vihollisen kanssa heikkoutensa vuoksi. Hän katui ja pyysi peruuttamaan allekirjoittamansa lausunnon.

Tällä välin hänen lihallinen veljensä Heinrich oli myös joutunut Sachsenhausenin leiriin. August kertoi hänelle lausunnon allekirjoittamisesta ja myös siitä, miten hän oli vaatinut sen peruuttamista.

Seuraavat viikot kuluivat nopeasti. Kun toinen maailmansota puhkesi vuoden 1939 loppupuolella, leirinkomentaja Baranowsky alkoi toteuttaa suunnitelmiaan. Hän näki tilaisuutensa kun August Dickmannin vaimo lähetti miehelleen heidän kotiinsa Dinslakeniin tulleen kutsuntamääräyksen. Kolme päivää sodan syttymisen jälkeen Dickmann määrättiin ilmoittautumaan ”poliittiselle osastolle”. Ennen nimenhuutoa Heinrich, jolle August oli kertonut tästä uudesta tilanteesta, varoitti häntä että nyt kun sota oli syttynyt, hän voisi varautua mihin tahansa. Hänen pitäisi olla täysin varma siitä mitä hän halusi tehdä. August vastasi: ”He voivat tehdä minulle mitä he haluavat. En allekirjoita enkä sovittele enää.”

Kuulustelu pidettiin sinä iltapäivänä, mutta August ei palannut  veljien luokse. Kuten myöhemmin selvisi, hän ei ollut ainoastaan kieltäytynyt allekirjoittamasta kutsuntalomaketta vaan oli myös antanut hienon todistuksen. Hänet pantiin yksinäiskoppiin maanalaiseen tyrmään, ja leirinkomentaja ilmoitti tapauksesta Himmlerille pyytäen lupaa teloittaa Dickmann julkisesti veljien ja koko leirin läsnä ollessa. Hän oli vakuuttunut, että monet Jehovan todistajat allekirjoittaisivat, jos he joutuisivat todella kuoleman eteen. Tähän mennessä veljien enemmistö oli kieltäytynyt allekirjoittamasta, mutta heitä oli vain uhkailtu. Himmler vastasi paluupostissa, että Dickmann pitää tuomita kuolemaan ja teloittaa. Nyt tie oli avoin ”Paksulaisen” ’suurelle näytökselle’.

Oli perjantai. Koko leirissä vallitsi kolkko hiljaisuus, kun yhtäkkiä paikalle ilmestyi komennusryhmä muodostaen nopeasti pihalle teloitusrivistön. Tästä oli tietysti seurauksena kaikenlaisia huhuja. Jännitys kasvoi entisestäänkin kun työt käskettiin lopettaa tuntia tavallista aikaisemmin. Paul Buder muistaa vieläkin, kun heidän työryhmänsä marssiessa takaisin eräs SS-mies sanoi hänelle nauraen: ”Tänään on ylösnousemuspäivä. Yksi teistä lähtee tänään taivaaseen.”

Kun ryhmä, johon Heinrich Dickmann kuului, saapui perille, tuli leirinvanhin hänen luokseen ja kysyi, tiesikö hän mitä oli tekeillä. Kun hän vastasi ettei tiennyt, hänelle kerrottiin, että hänen veljensä August ammuttaisiin.

Mutta ei ollut aikaa pitkiin keskusteluihin. Kaikki vangit komennettiin kentälle. Jehovan todistajat sijoitettiin aivan teloitusryhmää vastapäätä. Kaikkien silmät olivat kääntyneet tähän paikkaan. SS-vartijat marssivat paikalle, turvallisuustoimenpiteet olivat nelinkertaiset tavallisiin verrattuina. Suojukset otettiin pois konekivääreistä ja aseet panostettiin, jotta niitä olisi voitu heti käyttää. SS-miehet olivat tulleet istumaan korkealle muurille nähdäkseen mitä tapahtuisi – heitä oli niin paljon, että tuntui siltä kuin koko joukko-osasto olisi komennettu paikalle seuraamaan tätä veristä näytöstä. Pääportti oli rakennettu vahvoista pyöreistä rautaputkista ja jännitystä kaipaavat SS-miehet seisoivat ja roikkuivat sen päällä kuin rypäleterttu. Jotkut heistä olivat jopa kiivenneet portin salpojen päälle nähdäkseen paremmin. Heidän silmänsä olivat täynnä uteliaisuutta ja verenhimoa. Joidenkin kasvoissa näkyi kauhu, sillä he kaikki tiesivät mitä pian tapahtuisi.

Useiden huomattavien SS-miesten saattamana August saatettiin paikalle kädet eteen sidottuina. Jokaiseen teki vaikutuksen hänen tyyneytensä ja rauhallisuutensa, jotka olivat kuin sellaisella, joka oli jo voittanut taistelun. Paikalla oli lähes 600 veljeä, ja  hänen lihallinen veljensä Heinrich seisoi vain muutaman metrin päässä.

Äkkiä kovaäänisistä kuului rahinaa, kun mikrofonit pantiin päälle. Sitten kuului ”Paksulaisen” ääni: ”Vangit, kuunnelkaa!” Seurasi heti hiljaisuus. Sitten kuului tämän hirviön lyhyttä astmaattista hengitystä kun hän jatkoi:

”Vanki August Dickmann Dinslakenista, syntynyt tammikuun 7:ntenä 1910, kieltäytyy suorittamasta asepalvelusta väittäen, että hän on ’Jumalan valtakunnan kansalainen’. Hän on sanonut: Joka vuodattaa ihmisen veren, hänen verensä tullaan vuodattamaan. Hän on poistunut yhteiskunnasta ja SS-johtajan Himmlerin ohjeiden mukaisesti hänet on teloitettava.”

Kun koko pihamaalla vallitsi kuolonhiljaisuus, ”Paksulainen” jatkoi: ”Ilmoitin Dickmannille tunti sitten, että hänen surkea elämänsä tulee päättymään kello kuusi.”

Yksi virkailijoista tuli vangin luo ja kysyi vielä kerran, oliko hän muuttanut mielensä ja haluaisi allekirjoittaa kutsuntapaperit, jolloin ”Paksulainen” vastasi: ”Se olisi hyödytöntä.” Kääntyen Dickmannin puoleen hän komensi: ”Käänny ympäri, senkin sika!” ja antoi sen jälkeen ampumiskäskyn. Kolme SS-miestä ampui tämän jälkeen Dickmannia selkään. Myöhemmin eräs johtava SS-mies käveli ruumiin luokse ja ampui häntä päähän, jolloin veri alkoi virrata pitkin poskia. Tämän jälkeen eräs alempiarvoinen SS-mies otti käsiraudat hänen käsistään, neljä veljeä määrättiin panemaan hänet mustaan arkkuun ja kantamaan parakille.

Kaikki muut vangit saivat nyt hajaantua ja lähteä parakeilleen paitsi Jehovan todistajat, joiden oli jäätävä paikoilleen. Nyt oli tullut aika ”Paksulaiselle” näyttää toteen väitteensä. Suurin ponnistuksin hän kysyi, kuka oli nyt valmis allekirjoittamaan sitoumuksen – jossa henkilö ei ainoastaan hylännyt uskoaan, vaan ilmaisi myös halunsa ryhtyä sotilaaksi. Kukaan ei vastannut. Sitten kaksi astui eteenpäin. Mutta ei allekirjoittaakseen sopimusta. He pyysivät, että heidän molempien allekirjoitus, jonka he olivat kirjoittaneet noin vuosi sitten, pyyhittäisiin pois!

Tämä oli liikaa ”Paksulaiselle”. Raivoissaan hän lähti pihalta. Kuten arvata saattaa, veljille koitti vaikeat ajat sinä iltana ja seuraavina päivinä. Mutta he pysyivät lujina.

Dickmannin teloituksesta ilmoitettiin radiossa monta kertaa seuraavien päivien aikana ilmeisesti toisten vielä vapaana olevien todistajien pelottelemiseksi.

Kolme päivää myöhemmin Dickmannin veli Heinrich kutsuttiin ”poliittiselle osastolle”. Kaksi korkea-arvoista Gestapon  asiamiestä oli tullut Berliinistä nähdäkseen millaisen vaikutuksen hänen veljensä teloitus oli tehnyt häneen. Hänen omien sanojensa mukaan käytiin tällainen keskustelu:

”’Näittekö miten veljenne ammuttiin?’ Vastasin: ’Kyllä näin.’ ’Mitä opit siitä?’ ’Minä olen ja tulen edelleenkin pysymään Jehovan todistajana.’ ’Sitten teidät ammutaan seuraavana.’ Pystyin vastaamaan useisiin raamatullisiin kysymyksiin, kunnes lopulta asiamies huusi: ’En halua tietää mitä on kirjoitettu, haluan tietää mitä te ajattelette.’ Ja kun hän yritti näyttää minulle, miten tarpeellista oli puolustaa isänmaata, hän sanoi useaan otteeseen: ’Sinut tullaan ampumaan seuraavana ... kuolet seuraavana ... tapetaan seuraavana.’ Lopulta toinen heistä sanoi: ”Tämä on hyödytöntä. Kas tässä, kirjoitahan nämä valmiiksi.’”

Lausunto pantiin vielä kerran veli Dickmannin eteen allekirjoitettavaksi. Hän kieltäytyi sanoen: ”Jos haluaisin olla samaa mieltä hallituksen ja valtion kanssa allekirjoittamalla tämän, niin se merkitsisi, että hyväksyisin veljeni teloituksen. Tätä en voi tehdä.” He vastasivat: ”Sitten voit alkaa laskea kuinka kauan sinä voit vielä olla elävien kirjoissa.”

Mutta mitä tapahtui ”Paksulaiselle”, joka oli pilkannut ja uhmannut Jehovaa niin kuin vain harvat ihmiset koskaan ovat tehneet? Hänet nähtiin tämän jälkeen vain muutamia kertoja leirissä eikä sitten enää lainkaan. Vangit saivat kuitenkin selville, että pian August Dickmannin teloituksen jälkeen hän oli sairastunut kauheaan tautiin. Hän kuoli viisi kuukautta myöhemmin saamatta enää koskaan tilaisuutta pilkata Jehovaa tai hänen todistajiaan. ”Olen ryhtynyt taisteluun Jehovaa vastaan. Katsomme kumpi on vahvempi, minä vai Jehova”, oli ”Paksulainen” sanonut maaliskuun 20:ntenä 1938 sijoittaessaan veljiä ”eristysjoukkoon”. Taistelu oli ratkaistu. ”Paksulainen” oli hävinnyt. Ja veljemme kuitenkin vapautettiin ”eristysosastosta” muutamaa kuukautta myöhemmin ja he saivat joissakin tapauksissa hieman vapauksia, ja koko leirissä liikkui sillä aikaa huhu, että ”Paksulainen” oli vakavasti sairaana ja kun upseereita kävi hänen sairasvuoteensa ääressä, hän kuiskasi: ”Raamatuntutkijat rukoilevat että kuolisin, koska ammutin yhden heikäläisistä.” On myöskin totta, että hänen kuolemansa jälkeen hänen tyttärensä vastasi, kun häneltä kysyttiin hänen isänsä kuolinsyytä: ”Raamatuntutkijat rukoilivat, että isäni kuolisi.”

DACHAU

Rötistä kotoisin oleva veli Friedrich Frey kertoo, minkälaiseen kohteluun ”eristysryhmä” joutui Dachaussa: ”Voi tuskin kuvailla sitä nälkää, kylmyyttä ja kidutuksia. Eräs upseeri potkaisi  kerran minua saappaillaan vatsaan aiheuttaen minulle vaikean vamman. Erään toisen kerran nenänvarteni tuli niin muodottoman näköiseksi sinä päivänä saamistani iskuista, että aina tähän päivään asti minun on ollut vaikea hengittää. Kerran eräs SS-mies löysi minut kun olin pistämässä suuhuni muutamia kuivia leivänmurusia työaikana tyydyttääkseni nälkääni. Hän potkaisi minua vatsaan saappaallaan ja löi minut maahan. Lisärangaistukseksi minut ripustettiin kolmen metrin korkuiseen paaluun kädet selän taakse sidottuina. Tämän epänormaalin asennon ja ruumiin painon vuoksi vereni ei päässyt kunnolla kiertämään ja tunsin piinaavaa tuskaa. Eräs SS-mies otti kiinni molemmista jaloistani, heilutti niitä edestakaisin ja huusi: ’Oletko vielä Jehovan todistaja?’ Mutta en voinut vastata, koska otsallani oli jo kuolonhiki. Siitä saakka hermoni ovat nykineet tähän päivään asti. En voinut olla ajattelematta niitä viimeisiä tunteja, jotka Herramme ja Mestarimme vietti kädet ja jalat naulojen lävistämänä.”

Vähän ennen ”joulua” Dachaussa pystytettiin suuri joulupuu, ja se koristeltiin sähkökynttilöillä ja muilla koristeilla. Leirin 45000 vankia mukaan luettuna yli sata Jehovan todistajaa toivoi voivansa nauttia muutamasta rauhallisesta päivästä. Mutta mitä tapahtui? Kello kahdeksalta jouluaattona, kun kaikki vangit olivat parakeissaan, alkoivat leirin sireenit äkkiä ulvoa; vankien oli marssittava ulos pihamaalle mahdollisimman nopeasti. Samalla kuultiin SS-soittokunnan soittoa. Paikalle marssi viisi komppaniaa täysin aseistettuja SS-joukkoja. Leirinkomentaja, jonka seurassa oli SS-upseereita, piti lyhyen puheen sanoen vangeille, että he halusivat viettää joulua heidän kanssaan sinä iltana omalla erityisellä tavallaan. Sitten hän veti salkustaan nimilistan ja luki noin tunnin ajan niiden vankien nimiä, joille viime viikkojen aikana oli määrätty rangaistuksia. Paikalle tuotiin pölkky, jonka päälle ensimmäinen vanki sidottiin nahkaremmeillä. Tämän jälkeen kaksi SS-miestä, joilla oli teräsruoska kädessään, asettui toinen pölkyn vasemmalle, toinen oikealle puolelle, ja he alkoivat hakata vankia samalla kun orkesteri soitti ”Jouluyötä”; kaikkien vankien oli laulettava mukana. Samalla kahtakymmentäviittä iskuaan saava vanki pakotettiin laskemaan lyönnit ääneen suurella äänellä. Joka kerta kun uusi vanki tuotiin sidottavaksi pölkkyyn, vaihtuivat uudet SS-miehet ruoskan varteen. Tämä oli todellakin arvokas tapa ”kristilliselle kansakunnalle” viettää joulua.

Sellaisessa kohtelussa veljemme tarvitsivat vahvaa uskoa, uskoa, jonka Jumalan sanan huolellinen tutkiminen oli tehnyt vahvaksi. Helmut Knöller koki sellaista, mikä osoittaa, miten tutkimisen laiminlyöminen on vaarallista ja voi jättää henkilön  valmistautumattomaksi sellaisiin koetuksiin. Annetaanpa hänen kertoa oma kokemuksensa:

”Ensimmäiset päiväni Dachaussa olivat hyvin vaikeat. 20-vuotiaana olin nuorin uusista tulokkaista. Minut määrättiin erikoisryhmään, jonka oli työskenneltävä sunnuntaisinkin. Valvojani oli erityisen ankara minulle. Minun oli tehtävä juosten vaikeimmat työt, joihin en ollut tottunut. Pyörryin yhä uudelleen, mutta minut virvoitettiin joka kerta siten, että minut vietiin kellarissa veteen joka ulottui lantioon asti ja vettä kaadettiin pääni päälle.

”Olin fyysisesti melkein täysin näännyksissä. Tätä jatkui päivästä päivään, ja olin joutumaisillani epätoivoon tietäessäni tätä voivan jatkua viikkojen, jopa kuukausienkin ajan. ... Mutta vaikeudet tulivat niin suuriksi, että lopulta menin leirin johtajan luo ja allekirjoitin julistuksen, jonka mukaan minulla ei ole enää mitään tekemistä kansainvälisten raamatuntutkijoiden kanssa. Se, että allekirjoitin tämän, oli suoranaista seurausta riittämättömästä tutkimisesta kotonani. Vanhempani olivat itse tutkineet liian vähän ja me lapset olimme saaneet vain puutteellista opetusta heiltä ... Minulle oli kerrottu, että me voisimme allekirjoittaa sellaisen julistuksen, koska siinä ei ensinnäkään sanottu mitään Jehovan todistajista, vaan puhuttiin vain raamatuntutkijoista, ja toiseksi ei ollut väärin pettää vihollista, jos se johtaisi siihen, että meidät vapautettaisiin, joten voisimme paremmin palvella Jehovaa ulkopuolella.” Vasta myöhemmin Sachsenhausenissa kypsät veljet auttoivat häntä ymmärtämään kristillisen nuhteettomuuden merkityksen ja rakensivat hänen uskoaan.

MAUTHAUSEN

Vaikka Dachaussa vietiinkin monia kaasukammioihin tai tapettiin julmasti, oli Mauthausen silti varsinainen tuhoamisleiri. Leirinkomentaja Ziereis sanoi toistuvasti, että häntä kiinnostivat vain kuolintodistukset. Itse asiassa siellä olevissa kahdessa nykyaikaisessa krematoriossa tapettiin kuuden vuoden aikana 210000 ihmistä, keskimäärin 100 päivässä.

Jos vankeja yleensä komennettiin töihin, merkitsi se tavallisesti kivilouhoksille lähtemistä. Siellä olevaa äkkijyrkkää kallion jyrkännettä nimittivät epäinhimilliset SS-miehet ”laskuvarjohyppääjien muuriksi”. Sadat vangit työnnettiin tämän jyrkänteen yli ja he jäivät makaamaan liikkumattomina alapuolelle. He saivat surmansa joko pudotessaan tai hukkuessaan sadeveden täyttämään ojaan. Monet epätoivoiset vangit hyppäsivät jopa omasta aloitteestaankin syvyyteen.

 Toisena vetonumerona olivat niin sanotut ”kuoleman portaat”. 186 erikokoista irtonaista kivenlohkaretta oli kasattu pinoksi, jota nimitettiin portaiksi. Kun vangit olivat raahanneet painavia kiviä harteillaan huipulle, SS-miehet järjestivät mielellään joukkoputoamisia potkaisemalla heitä tai lyömällä heitä kiväärinsä perällä saaden heidät näin kaatumaan taaksepäin ”portaita” alas. Tämä aiheutti monien kuoleman, ja ylhäältä putoilevat kivenjärkäleet lisäsivät kuolleitten lukua. Frankfurtista kotoisin oleva Valentin Steinbach muistaa, miten aamulla lähteneestä 120 miehen ryhmästä palasi usein illalla elävinä vain 20.

NAISTEN KESKITYSLEIRIT

Keskitysleirejä ei rakennettu ainoastaan miehille vaan myös naisia varten. Yksi näistä avattiin jo vuonna 1935 Moringenissa lähellä Hannoveria. Kun painostus Jehovan todistajia kohtaan lisääntyi yhä enemmän vuonna 1937, alettiin Moringenin leiriä evakuoida. Joulukuussa vietiin Lichtenburgin leiriin noin 600 vankia, joiden joukossa oli joitakin sisaria. Koska sisaremme eivät antaneet periksi painostuksesta huolimatta, muodostettiin  ”rangaistusjoukkue”. Heidän johtajansa antoivat heille hyvin vähän syötävää ja yrittivät jatkuvasti löytää syitä rangaistuksen antamiseen. Leirinkomentaja kertoi heille: ’Jos haluatte pysyä elossa, niin tulkaa minun luokseni allekirjoittamaan.’

Ilse Unterdörfer kertoo meille eräästä menettelystä, jonka avulla sisariamme yritettiin saada luopumaan nuhteettomuudestaan: ”Eräänä päivänä Chemnitzistä kotoisin oleva sisar Elisabeth Lange kutsuttiin johtajan luokse. Hän kieltäytyi jyrkästi allekirjoittamasta julistusta jolloin hänet vietiin tämän vanhan linnan kellarissa sijaitsevaan selliin. Jokainen, joka tuntee vanhoja linnoja ja niiden tyrmiä, joi kuvitella, miten äärimmäisen koettelevaa se oli. Sellit olivat pieniä synkkiä luolia, joissa oli pieni kaltereilla varustettu ikkuna. Vuode oli kiveä ja suurimman osan ajasta vangittu joutui makaamaan tällä kovalla ja kylmällä ’vuoteella’, niin ettei ollut edes olkipatjaa. Sisar Lange vietti puoli vuotta tässä yksinäisessä vankiluolassa linnan kellarissa. Vaikka hän kärsi ruumiillisesti, se ei saanut häntä luopumaan päättäväisyydestään pysyä uskollisena.”

Eräs toinen menetelmä, jolla sisaremme yritettiin saada luopumaan lujuudestaan, oli kova ruumiillinen työ. ’Tästä syystä monet sisaret joutuivat lähtemään Ravensbrückiin. Ensimmäinen ryhmä saapui toukokuun 15:ntenä 1939 ja pian seurasi muita ryhmiä. Leirillä oli pian 950 naista, heistä noin 400 Jehovan todistajia. Kaikkien heidän oli tehtävä mitä vaikeinta rakennus- ja siivoustyötä, sellaisia töitä, joita tavallisesti vain miehet tekevät. Uusi leirinkomentaja, joka oli tunnettu julmuudestaan, ajatteli voivansa murtaa sisaret panemalla heidät suorittamaan raskasta ruumiillista työtä.

Tällaisen työn takia monet luonnollisestikin kuolivat. Tämän lisäksi kokonaisia ryhmiä vietiin Auschwitziin, leiriin, joka Mauthausenin tavoin oli rakennettu erikoisesti joukkotuhoamista varten. Naiset, jotka olivat vanhoja, sairaalloisia tai eivät täyttäneet SS-miesten vaatimuksia naisista, jotka tuottaisivat ”herrarodun”, tapettiin. Berta Maurer kertoo meille mitä siellä tapahtui:

”Meidät pakotettiin seisomaan alasti komitean edessä, joka suoritti valintansa. Heti tämän jälkeen ensimmäistä ryhmää lähetettiin viemään Auschwitziin. Heidän mukanaan oli joukko sisaria, jotka oli petetty luulemaan, että heitä oltiin viemässä leiriin, jossa he pääsisivät helpommalla, vaikka jokainen tiesi, että Auschwitz olisi vielä sietämättömämpi. Toiseen ryhmään valituille kerrottiin samoin. Tässä ryhmässä oli monia heikkoja ja sairaita sisaria.” Pian tämän jälkeen heidän sukulaisilleen ilmoitettiin heidän kuolemastaan. Melkein kaikissa tapauksissa kuolinsyyksi ilmoitettiin ”verenkiertohäiriö”.

 Eräs toinen seikka, joka on saattanut olla koetus sisarille, käy selville Bad Kreuznachista kotoisin olevan Auguste Schneiderin sanoista:

”Eräänä päivänä tuli eräs vanki luokseni ja sanoi: ’Rouva Schneider, olen lähdössä täältä.’ Kysyin minne hän oli menossa ja hän vastasi: ’Täällä on niin paljon miehiä, että vankeja varten laitetaan porttola. Meitä on pyydetty mukaan ja noin 20–30 naista on ilmoittautunut vapaaehtoisiksi. Meille annetaan sieviä vaatteita ja meidät kaunistetaan.’ Kysyin häneltä, minne porttola aiottiin pystyttää, ja hän vastasi: ’Miesten leiriin.’

”Voi tuskin kuvailla mitä siellä tapahtui. Mutta eräänä päivänä eräs SS-johtaja kertoi minulle: ’Rouva Schneider, te olette kuulleet mitä tapahtuu miesten leirissä. Halusin vain kertoa teille, että kukaan Jehovan todistaja ei ole ottanut osaa siihen.’”

Ravensbrück tuli kuuluisimmaksi naisten keskitysleirinä. Toisen maailmansodan syttyessä siellä oli jo viitisensataa sisaria.

Eräänä päivänä muutamia sisaria komennettiin äkkiä selleistään ja heidät pantiin puhdistamaan koko rakennusta, koska Himmler oli ilmoittanut tulevansa tarkastukselle. Mutta sinä päivänä hän ei kuitenkaan ilmaantunut paikalle. Sisaremme olivat jo valmistautuneet vuoteeseenmenoa varten, mikä tarkoitti sitä, että he olivat ottaneet tyynyinä käytetyt kengät jaloistaan, mutta kylmyyden vuoksi he nukkuivat vaatteet päällään. He nukkuivat niin lähellä toisiaan kuin mahdollista, jotta heillä olisi ollut lämmin. Aina silloin tällöin he vaihtoivat paikkoja, jotta jokainen olisi vuorollaan laitimmaisena, ja laidalla oli luonnollisesti kylmempää. Äkkiä käytäviltä kuului kovaa meteliä ja koppien ovia auottiin. Sisaremme seisoivat nyt sen miehen edessä, joka Saksassa päätti elämästä ja kuolemasta. Himmler tarkasti sisaria kriittisesti ja esitti heille joitakin kysymyksiä, ja hänen oli pakko vakuuttua siitä, etteivät he halunneet tehdä mitään myönnytyksiä.

Samana iltana kun Himmler adjutantteineen oli lähtenyt, suuri määrä vankeja huudettiin ulos, ja muut vangit saattoivat kuulla näiden huudot. Himmler oli määrännyt ”kovennettua” rangaistusta myös naisille; he saivat 25 iskua teräsruoskasta paljaille takamuksilleen.

Eräs sisar kertoo siitä rohkeudesta, jolla monet kohtasivat vaikeutensa: ”Ryhmässäni oli eräs juutalainen nainen, joka oli omaksunut totuuden. Eräänä yönä hänetkin herätettiin. Kuulin kun hän nousi ylös ja yritin antaa hänelle joitakin lohdutuksen sanoja. Mutta hän sanoi: ’Tiedän mikä minua odottaa. Mutta  olen onnellinen kun olen saanut tulla tietämään ihmeellisen ylösnousemustoivon. Odotan rauhallisena kuolemaa.’ Ja rohkeasti hän käveli ulos.”

JAKAUMAT TUOVAT LISÄÄ VAIKEUKSIA

Jouduttuaan erilleen ulkopuolella olevista veljistä leirissä olevat tunsivat suurta hengellisen ravinnon nälkää. Veljet kyselivät uusilta tulokkailta saadakseen tietää, mitä Vartiotornissa oli julkaistu. Joskus saatiin täsmällinen tieto, mutta joskus ei. Oli myöskin veljiä, jotka yrittivät löytää Raamatusta vapautuspäivänsä, ja vaikka todisteet olivat heikkoja, jotkut pitivät kuitenkin toiveikkaasti kiinni näistä ”oljenkorsista”.

Näihin aikoihin Buchenwaldiin tuotiin eräs veli, jolla oli poikkeuksellisen hyvä muisti. Aluksi hänen kykynsä muistaa oppimiaan asioita ja kertoa niitä toisille oli rohkaisun lähteenä veljille. Mutta aikaa myöten hänestä tuli epäjumala, ”Buchenwaldin ihme”, ja hänen sanojaan ja hänen henkilökohtaista mielipidettään pidettiin ratkaisevana. Joulukuusta 1937 vuoteen 1940 asti hän piti puheen joka ilta, yhteensä noin tuhat puhetta, ja monet puheet otettiin muistiin pikakirjoituksella, jotta ne voitiin monistaa. Vaikka leirissä oli paljon vanhempia veljiä, jotka olivat kyvykkäitä pitämään esitelmiä, tämä veli oli ainoa, joka piti puheita. Ja niitä, jotka eivät olleet täysin samaa mieltä hänen kanssaan, nimitettiin ”Valtakunnan vihollisiksi” ja ”Aakanin perheeksi”, ja ”uskollisten” oli heitä kartettava. Lähes 400 veljeä oli mukana enemmän tai vähemmän halukkaasti tässä järjestelyssä.

”Vihollisiksi” nimitettyjen joukossa oli myös veljiä, jotka olivat olleet halukkaita vaarantamaan elämänsäkin edistääkseen Valtakunnan etuja parhaiden kykyjensä mukaan. Heidätkin oli tuotu leiriin, koska he olivat päättäneet säilyttää nuhteettomuutensa jopa kuolemaan asti. Jotkut heistä, se on myönnettävä, eivät soveltaneet täysin Raamatun periaatteita. Kuitenkin heidän yrittäessään säilyttää yhteyden vastuussa oleviin, jotta hekin voisivat hyötyä siitä hengellisestä ravinnosta, jota Buchenwaldissa oli saatavana, nämä pitivät ”arvolleen sopimattomana” keskustella asioista.

Wilhelm Bathen Dinslakenista, joka vieläkin [1974] palvelee uskollisesti Jehovaa, kertoo miltä hänestä henkilökohtaisesti tuntui: ”Kun ymmärsin, että minutkin oli erotettu, järkytyin hengellisesti ja masennuin niin, että kysyin itseltäni, miten sellainen saattoi olla mahdollista ... laskeuduin usein polvilleni ja rukoilin Jehovaa, jotta hän antaisi minulle merkin. Kysyin itseltäni, olinko minä syypää tilanteeseen ja oliko hänkin erottanut minut. Minulla oli Raamattu ja luin sitä hämärässä valaistuksessa ja  sain paljon lohtua ajatellessani, että tämä tuli minulle koetukseksi, muutoinhan olisin jo tuhoutunut, sillä tämä veljistä erotettuna oleminen oli hirvittävä tuska.”

Näin inhimilliset epätäydellisyydet ja liian korostettu näkemys omasta tärkeydestä saivat aikaan jakaumia Jumalan kansan keskuudessa ja aiheuttivat joillekin ankaria koetuksia.

”HENGISSÄ SÄILYMISESTÄ” HUOLEHTIMINEN OLI PETOLLISTA

Jotkut, jotka vietiin leireihin ja olivat päättäneet olla sovittelematta, antoivat myöhemmin huolen ”hengissä säilymisestä” himmentää rakkautensa Jehovaan ja veljiinsä. Jos joku saattoi saada leirijärjestössä jonkin vastuullisen aseman, jolloin hänen annettiin valvoa jotakin toiminnan piirrettä, niin silloin hänen ei enää tarvitsisi kuluttaa kaikkia voimiaan pakkotyössä. Mutta tämä oli vaarallista. Monissa tapauksissa tämä vaati läheistä yhteistyötä SS:n kanssa, vankien ajamista työhön kovemmalla vauhdilla ja niiden ilmiantoa – jopa omien veljiensäkin – jotka ansaitsevat rangaistuksen.

Eräs Martens-niminen veli huomasi olevansa juuri tällaisessa asemassa ollessaan Wewelsburgin leirillä. Aluksi hänen valvonnassaan oli 250 raamatuntutkijaa. Hän yritti jatkuvasti olla oikein hyvä ”leirinvanhin” SS-miesten silmissä. Myöhemmin hänen joukkoonsa lisättiin monia poliittisia vankeja ja muita leiriin tulleita. Martens ei halunnut menettää asemaansa ja niin hänen oli puolustettava SS-miesten etuja ja käytettävä heidän menetelmiään.

Ennen pitkää hän kielsi veljiä käsittelemästä päivän tekstiä ja rukoilemasta yhdessä. Pian hän suoritti ruumiintarkastuksia heille ja hakkasi kumiletkulla niitä, joilta löydettiin päiväntekstin jäljennös. Eräänä aamuna kun useita veljiä oli yhdessä rukoilemassa, hän ryntäsi heidän keskelleen ja keskeytti heidät sanoen: ”Ettekö tiedä leirin sääntöjä? Luuletteko että minä haluan vaikeuksia vain teidän vuoksenne?” Näin monet uskolliset veljet saivat paljon lisäkärsimyksiä niiden harvojen taholta, jotka olivat kadottaneet päämäärän näkyvistään.

NÄLÄN ONGELMA

Toisen maailmansodan alettua saatavissa oleva ruoka lähetettiin rintamille. Keskitysleireillä ateriat muodostuivat enimmäkseen jonkinlaisesta nauriista, jota yleensä käytettiin vain eläinten ruokintaan. Kaiken valmistuksessa ilmeni sellainen rakkauden puute, että vankien kuultiin usein sanovan, että sikakin kieltäytyisi syömästä tuota ruokaa. Mutta tärkeää ei ollut herkullinen  ruoka, vaan tärkeintä oli hengissä pysyminen. Monet kuolivat nälkään. ”Suurin koetukseni oli nälkä”, kirjoittaa veli Kurt Hedel ja selittää seuraavaa: ”Olen 190 senttiä pitkä ja painan normaalisti 105 kiloa. Mutta talvella 1939/1940 painoin vain 40 kiloa, jopa vähemmänkin. Olin vain luuta ja nahkaa. Koostani huolimatta en saanut syödäkseni enempää kuin pienikokoisemmat. Usein painoin nyrkkini vatsaani tuskien vuoksi, kunnes eräs kypsä veli neuvoi minua esittämään pulmani Jehovalle rukouksessa ja pyytämään häneltä apua kestääkseni tuskan. Huomasin pian, miten suuri apu rukous on sellaisissa tilanteissa.” Eräs toinen veli muistelee, että hän työnsi usein hiekkaa suuhunsa taistellessaan nälän tuskaa vastaan.

Miten lohduttavaa olikaan veljellinen seura sellaisissa tilanteissa. Niin, oli hyvin liikuttavaa nähdä, miten kuolemaisillaan olevat veljet antoivat osan niukasta leipäosuudestaan niille, joilla oli vaikeampaa kuin heillä. Usein kysymys oli vain murusista, joita he salaa piilottivat niiden tyynyn alle, joille ei jostakin syystä ollut annettu mitään syötävää ja jotka oli pakotettu seisomaan pihalla ankarassa pakkasessa tuskin mitään yllään. Miten tyynnyttävää olikaan niiden, jotka vihollinen oli melkein nujertanut, kuulla kypsän veljen rohkaisevien sanojen valuvan öljyn tavoin haavaan ja antavan uutta voimaa aikana, jolloin tilanne tuntui heistä kestämättömältä. Ja miten voimakkaaksi yhteinen rukous osoittautuikaan! Usein iltaisin, kun parakit oli lukittu ja hiljaisuus vallitsi makuusaleissa, ongelmat esitettiin yhteisesti rukouksessa Jehovalle. Usein kysymys oli asioista, jotka koskivat heitä kaikkia, mutta aivan yhtä usein oli kysymys jonkun yksityisen veljen ongelmasta. Aina kun Jehova toi heti muutoksen parempaan, kuten hän toi niin monissa tapauksissa, se oli yhteisen kiitosrukouksen aiheena seuraavana päivänä. Tilanteissa, joissa ihminen ei pystynyt yksin tekemään mitään, veljet jälleen kerran totesivat, että ”me emme ole koskaan yksin”.

MITÄ TAPAHTUI NIILLE JOTKA SOVITTELIVAT

On mielenkiintoista, että SS, joka usein käytti mitä alhaisimpia keinoja saadakseen jonkun allekirjoittamaan julistuksen, kääntyi usein heti niitä vastaan, jotka olivat allekirjoittaneet, ja piinasi heitä jälkeenpäin vielä enemmän kuin ennen. Karl Kirscht vahvistaa tämän: ”Jehovan todistajat joutuivat keskitysleireissä enemmän kuin ketkään toiset juonittelun uhreiksi. He luulivat tällä tavalla voivansa saada meidät allekirjoittamaan julistuksen. Meiltä kysyttiin jatkuvasti, aiommeko allekirjoittaa. Jotkut tekivätkin niin, mutta useimmissa tapauksissa he joutuivat odottamaan yli vuodenkin ennen kuin pääsivät vapaiksi. Tänä aikana SS-miehet haukkuivat heitä julkisesti tekopyhiksi ja pelkureiksi  ja ennen kuin heidät päästettiin leiristä, heidät pakotettiin tekemään niin sanottu ”kunniakierros” veljiensä ympäri.

Wilhelm Röger muistelee, miten eräs veli allekirjoitti julistuksen kun hänen vaimonsa ja tyttärensä tulivat käymään hänen luonaan, mutta hän ei kertonut veljille tästä mitään. ”Useita viikkoja myöhemmin hänelle ilmoitettiin, että hänen pitäisi valmistautua vapautukseen. (Sellaisten oli tavallisesti seisottava portilla kunnes heidän nimensä huudettiin.) Tämä veli seisoi portilla koko päivän ja seisoi siellä vielä illallakin, ja sitten hänen oli palattava veljien luokse parakeille. Iltanimenhuudon jälkeen, jonka piti paljon pelätty kapteeni nimeltä Knittler, tämä veli pantiin hakemaan jakkara parakeilta ja hänet pakotettiin sitten seisomaan sen päällä, kun veljet marssivat sisälle. Knittler kiinnitti nyt huomionsa veljeen ja katsoi meihin kiinteästi ja sanoi: ’Katsokaa tätä pelkurianne, hän on allekirjoittanut kertomatta siitä kenellekään teistä!’ Todellisuudessa SS olisi halunnut, että me kaikki olisimme allekirjoittaneet. Mutta se kunnioitus, jota he salaa tunsivat meitä kohtaan, oli mennyt heti kun joku allekirjoitti.”

Sisar Dietrichkeit muistaa kaksi sisarta, jotka allekirjoittivat julistuksen. Kun he palasivat, he kertoivat sisar Dietrichkeitille, että he olivat allekirjoittaneet, koska he pelkäsivät nääntyvänsä nälkään. He kertoivat myös, että SS oli kysynyt heiltä: ”Nyt kun olette kieltäneet Jumalanne Jehovan, mitä Jumalaa nyt aiotte palvella?” Nämä kaksi sisarta vapautettiin pian, mutta venäläisten valloitettua maan heidät molemmat pidätettiin uudelleen syystä tai toisesta ja venäläiset veivät heidät vankilaan, missä he todella myös nääntyivät nälkään. Eräässä toisessa tapauksessa venäläiset raiskasivat erään allekirjoittaneen sisaren sodan viimeisinä päivinä ja sen jälkeen tappoivat hänet.

Monet veljet, jotka allekirjoittivat julistuksen, vietiin sotapalvelukseen ja joutuivat rintamalle, jossa suurin osa heistä sai surmansa.

Vaikka oli tarpeeksi todisteita siitä, että ne veljet, jotka allekirjoittivat, joutuivat pois Jehovan suojeluksesta, niin useimmiten ei pitänyt paikkaansa se että he olivat ”pettureita”. Monet olivat peruuttaneet allekirjoituksensa ennen vapautustaan kun kypsät veljet olivat auttaneet heitä ymmärtämään mitä he olivat tehneet. Katuen ja pyytäen Jehovalta vielä mahdollisuutta todistaa uskollisuutensa monet näistä veljistä liittyivät Hitlerin vallan murruttua innokkaina julistajien riveihin ja alkoivat työskennellä seurakunnanjulistajina, myöhemmin tienraivaajina, valvojina, jopa matkustavina valvojinakin ja edistivät näin esimerkillisesti Jehovan valtakunnan etuja. Monet saivat lohtua Pietarin  kokemuksesta, joka myös oli kieltänyt Herransa ja Mestarinsa mutta päässyt takaisin hänen suosioonsa. – Matt. 26:69–75; Joh. 21:15–19.

KAVALLUS

Kun jotkut kadottivat hengellisen tasapainonsa tilapäisesti viekkaiden menetelmien vuoksi tai inhimillisen heikkouden takia, oli myös muita, joista tuli pettureita ja jotka aiheuttivat veljille paljon kärsimyksiä.

Julius Riffel kertoo, että vuonna 1937/1938 ”tuli veli Hans Müller Dresdenistä Bernin Beetel-kotiin ja yritti saada yhteyden Saksan veljiin näennäisenä päämääränään muodostaa uudelleen Saksan maanalainen järjestö, kun niin monia veljiä oli pidätetty.

”Ilmaisin luonnollisestikin halukkuuteni olla yhteistoiminnassa kuten monet muutkin veljet. Surullista sanoa, mutta emme silloin tienneet, että tämä ’veli’ Müller toimi Saksan Gestapon kanssa yhteistoiminnassa. Pahaa aavistamatta teimme suunnitelmat Bernissä ja aloitimme työmme. Minun oli määrä ottaa johto Baden-Württenbergissä. Helmikuussa 1938 yritin Saksan rajan ja yritin järjestää toimintaa uudelleen ottamalla yhteyttä veljiin, jotka vielä olivat vapaina. Kaksi viikkoa myöhemmin minut pidätettiin. ... Gestapo tiesi toimintamme kaikkine yksityiskohtineen ja tiedot se oli saanut tältä väärältä veljeltä, joka oli auttanut muodostamaan maanalaista järjestöä vain pettääkseen sen myöhemmin Gestapolle. Tämä ’veli’ teki samalla tavalla vuotta myöhemmin Hollannissa ja myös Tšekkoslovakiassa ...

”Vuonna 1939 vankilan kuorma-auto vei minut Reinin varrella olevaan Koblenziin, missä minun oli todistettava kolmen sisaren oikeudenkäynnissä, samojen sisarien, joiden kanssa olin toiminut maan alla Stuttgartissa. Siellä kuulin itse kun eräs Gestapon asiamies kertoi oikeuden virkailijalle, miten he tiesivät toiminnastamme kaiken yksityiskohtia myöten, kuten peiteosoitteet, salanimet sekä järjestörakenteen. Odottaessamme kerran ulkopuolella käytävässä tämä sama Gestapon asiamies kertoi minulle, etteivät he olisi koskaan päässeet selville toiminnastamme niin helpolla, ellei joukossamme olisi kelvottomia. Ikävä kyllä en voinut kiistää sitä. Aina silloin tällöin pystyin varoittamaan veljiä vankilasta käsin tästä petollisesta ’veljestä’, mutta veli Harbeck ei ottanut huomioon tätä varoitusta yksinkertaisesti vain siksi, ettei hän voinut uskoa sitä. Omasta mielestäni Müller oli vastuussa satojen veljien joutumisesta vankilaan.”

VIRTA KULKEE JATKUVASTI

Vaikka vihollinen aikaansai jatkuvasti uusia aukkoja Jumalan  kansan riveihin ja vähensi suuresti vielä vapaudessa olevien lukumäärää, oli aina toisia, jotka arvostivat sitä miten tarpeellista oli varata veljille hengellistä ravintoa. He toimivat näin, vaikka tiesivät että heidän henkensä oli vaarassa. Yksi niistä veljistä, jotka olivat järjestämässä Vartiotornin levitystä veljien keskuudessa sillä aikaa kun Müller jatkoi likaista toimintaansa Dresdenissä, oli Ludwig Cyranek. Hän oli tässä toiminnassa mukana pidättämiseensä asti, jolloin hänelle annettiin kahden vuoden vankeustuomio. Ja heti päästyään pois vankilasta veli Cyranek palasi suoraa päätä takaisin työhön.

Monet sisaret täyttivät iloisesti ne paikat, jotka vapautuivat kun veljiä pidätettiin, vaikka he tiesivät, että mitä ankarimpien sotalakien mukaan he voisivat menettää henkensä, jos heidät saataisiin kiinni. Niiden joukossa, jotka levittivät Vartiotornia, oli esimerkiksi sisar Neuffer Holzgerlingenistä, sisar Pfisterer Stuttgartista ja sisar Franke Mainzista. Veli Cyranek kirjoitti näille sisarille kirjeitä, joissa oli vaaratonta tietoa, kirjeitä, jotka sisarten täytyi silittää voidakseen lukea salasanoman, jonka veli oli kirjoittanut alle sitruunamehulla, ja sanoma selvitti heille, mihin heidän pitäisi viedä Vartiotorneja ja kuinka monta.

Veli Cyranek meni aina silloin tällöin Stuttgartiin, missä Maria Hombach toimi hänelle sihteerinä. Hän saneli tälle raportteja Saksan työstä, minkä jälkeen hän lähetti tiedot Hollantiin Arthur Winklerille, joka huolehti työstä Saksassa ja Itävallassa. Sisar Hombach kirjoitti nämä kirjeet sitruunamehulla, jotta tärkeä tieto ei joutuisi asiattomien käsiin.

Tämän maanalaisen toiminnan jatkuminen ainakin vuoden verran oli mahdollista vain Jehovan ohjauksessa. Hän huolehti usein kansansa johtamisesta oudoilla tavoilla, jotta sille voitiin varata hengellistä ravintoa oikeaan aikaan. Mülleristä tuntui pian, että oli tullut aika paljastaa Gestapolle koko tämä järjestäytynyt toiminta. Jokainen asiassa mukana ollut pidätettiin muutaman päivän kuluessa. Dresdenin oikeudenkäynnissä veli Cyranek tuomittiin kuolemaan ja muut saivat pitkiä vankeustuomioita. Heinäkuun 3. päivänä 1941, vain muutamia tunteja ennen tuomionsa täytäntöönpanoa, hän kirjoitti sukulaisilleen seuraavan kirjeen:

”Rakas veljeni, kälyni, vanhempani sekä kaikki muut mukaan luetut veljet.

”Pelätkää Jumalaa ja antakaa hänelle kunnia! Minun täytyy kirjoittaa Teille nämä tuskalliset uutiset, että kun saatte tämän kirjeeni, en ole enää elossa. Ettehän sure liikaa. Muistakaa, että Kaikkivaltiaalle Jumalalle on aivan yksinkertainen asia herättää minut kuolleista. Hän voi tehdä kaiken, ja jos hän sallii  minun juoda tämän katkeran maljan, niin totisesti sillä on tarkoitus. Tietäkää se, että olen yrittänyt palvella häntä heikkoudessani ja olen täysin vakuuttunut siitä, että hän on ollut oikealla puolellani loppuun asti. Jätän itseni hänen haltuunsa. Ajatukseni näinä viimeisinä tunteina ovat teidän luonanne, rakkaani. Älköön sydämenne olko pelästynyt, vaan säilyttäkää sen sijaan levollisuutenne, sillä näin on paljon parempi teille kuin että murehditte alituisesti minusta tietäessänne että kärsin vankilassa. Ja nyt rakas äitini ja isäni, saanen kiittää Teitä molempia kaikesta hyvästä mitä olette tehneet minulle. Voin sanoa vain heikon kiitokseni Teille. Maksakoon Jehova Teille kaikesta mitä olette tehneet. Rukoilen, että hän suojelisi ja siunaisi Teitä, sillä vain hänen siunauksensa tekee rikkaaksi. Rakas Toni, voin vain uskoa, että olet tehnyt kaikkesi saadaksesi minut vapautetuksi tästä ’leijonien luolasta’, mutta turhaan. Minulle ilmoitettiin tänä iltana, että armonanomukseni on hylätty ja tuomioni toimeenpannaan huomenaamuna. En ole vedonnut millään tavalla enkä ole pyytänyt armoa ihmisiltä. Arvostan sitä hyvää, jota olet tehnyt auttaessasi minua ja kiitän sinua sekä Luisea sydämeni pohjasta kaikesta siitä hyvästä, mitä olen saanut Teiltä. Teiltä saamani myötätunnon rivit tekivät hyvää minulle. Monet terveiset Teille kaikille ja saanen lähettää Teille kaikille suudelman. Sydämessäni on erityisesti paikka Karlia varten. Olkoon Jumala kanssanne siihen asti kunnes tapaamme jälleen. Kiedon käsivarteni ympärillenne lähtiessäni. (allekirjoitus) Ludwig Cyranek.”

Julius Engelhardt, joka monisti Vartiotorneja sisar Freyn kanssa Bruchsalissa, oli toiminut läheisesti veli Cyranekin kanssa Etelä-Saksassa. Suunnitelmana oli, että jos veli Cyranek pidätettäisiin, hän jatkaisi työtä. Murheellista oli, että Müller kavalsi hänetkin Gestapolle ja tämä löysi pian hänen piilopaikkansa hänen kotikaupungistaan Karlsruhesta. Mutta veli Engelhardt oli aina rohkaissut sisaria sanomalla heille: ’Se ei voi maksaa meille enempää kuin päämme’, ja hän oli päättänyt myydä vapautensa mahdollisimman kalliista hinnasta. Vaikka Gestapon asiamies oli jo pidättänyt hänet, hän riistäytyi äkkiä irti ja juoksi alas rappusia ja katosi sitten kadulla väkijoukkoon ennen kuin poliisi ehti pysäyttää hänet. On mielenkiintoista, mitä maailman historioitsijat kirjassa Widerstand und Verfolgung in Essen 1933–1945 (Vastustusta ja vainoa Essenissä 1933–1945) sanovat veli Engelhardtin toiminnasta Gestapon asiakirjojen mukaan:

”Cyranekin, Noernheimin ja muiden pidättäminen ei millään tavalla lopettanut laittomien julkaisujen levittämistä, sillä Engelhardt, joka oli aluksi toiminut aktiivisesti maan lounaisosassa, oli joutunut pakenemaan Ruhrin alueelle vuonna 1940, kun  näytti siltä, että hänet voitaisiin pidättää hänen edellisessä tukikohdassaan Karlsruhessa. Oltuaan vähän aikaa Essenissä hän löysi laittoman asuinpaikan Oberhausen-Sterkradesta, missä hän vuoden 1941 alusta vuoden 1943 huhtikuuhun asti valmisti 27 erilaista Vartiotornin numeroa, aluksi 240 kappaleen painoksena ja myöhemmin 360 kappaletta. Ruhrin alueelta hän järjesti tukikohdat Müncheniin, Mannheimiin, Speyeriin, Dresdeniin sekä Freibergiin Saksassa ja toimi koko maan rahastonhoitajana. ... Syyskuun 18:ntena 1944 Hammin ylämaan oikeus langetti pitkät vankeustuomiot Essenin ryhmän jäsenille, jotka pitivät kokouksiaan ja levittivät säännöllisesti Vartiotornia Engelhardtin toiminnan yhteydessä. ... Monia heistä on surmattu.”

Christine Hetkamp esittää myös rohkaisevan selostuksen veli Engelhardtin toiminnasta: ”Aviomiehestäni, joka oli kastettu, tuli ilkeämielinen vastustaja. ... En ollut poissa yhdestäkään kokouksesta, joita pidettiin vuoroon äitini kodissa, meillä tai veljeni luona. Meillä voitiin pitää kokouksia, koska mieheni lähti pois maanantaisin ja oli sisarensa luona lauantaihin saakka; tämä sisar asui jonkin matkan päässä kaupungista. Sisaren perheenjäsenet olivat kiihkeitä natseja, ja mies etsi suojaa sieltä, koska hän ei enää kestänyt meidän henkeämme, mikä on ymmärrettävää. Hänen poissa ollessaan painettiin Vartiotornia kodissamme melkein kolmen vuoden ajan. Eräs veli (veli Engelhardt), joka asui luonamme kolme vuotta, kirjoitti aluksi kaikki vahat koneella ja käytti niitä sitten Vartiotorni-lehden monistamiseen. Sen jälkeen hänellä oli tapana matkustaa äitini kanssa Berliiniin, Mainziin, Mannheimiin jne., missä he jättivät lehdet luotettaville henkilöille, jotka levittivät ne sitten edelleen. Veli Engelhardt ja äitini olivat koko järjestelyn johdossa, kun taas minä valmistin ruokaa ja pesin pyykit. Kun äitini vietiin vankilaan, ryhdyin minä jakamaan Vartiotorneja Mainzissa ja Mannheimissa. ... Huhtikuussa 1943 äitini pidätettiin toisen kerran ja tällä kertaa lopullisesti. Pian tämän jälkeen pidätettiin myös veli Engelhardt, joka oli johtanut ja valvonut niin kauan tätä maanalaista toimintaa.”

Myöhemmin sisar Hetkampin tytär, hänen lankonsa, sisarensa, kälynsä ja tätinsä pidätettiin. He kaikki olivat oikeudessa kesäkuun 2. päivänä 1944. Veli Engelhardt sekä seitsemän muuta syytettyä, joukossa sisar Hetkampin äiti, tuomittiin kuolemaan. Heidät kaikki teloitettiin pian tämän jälkeen.

Tästä lähtien olosuhteet Saksassa tulivat yhä sekavammiksi. Ei voitu enää varmuudella päättää missä Vartiotorni pitäisi monistaa, mutta sitä monistettiin.

USKOLLISET KUOLEMAAN ASTI

Kolmannen valtakunnan aikana suoritetut lukuisat teloitukset  sattuivat erityisesti vainojen aikaan. Ainakin 203 veljeä ja sisarta vahvistamattomien tietojen mukaan joko teloitettiin tai ammuttiin. Lukuihin eivät sisälly ne, jotka kuolivat nälkään, tauteihin tai julmaan kidutukseen.

Veli Bär kertoo eräästä kuolemaantuomitusta veljestä: ”Kaikki vangit ja myös vankilan virkailijat olivat hämmästyneitä hänestä. Hän oli lukkoseppä ja suoritti korjaustyötä kaikkialla vankilassa. Kun hän oli jokapäiväisessä työssään, hänessä ei näkynyt merkkiäkään alakuloisuudesta tai surusta; kiireisessä työssäänkin hän sen sijaan lauloi ylistyslauluja Jehovalle.” Eräänä päivänä puolenpäivän aikaan hänet haettiin verstaalta ja surmattiin samana iltana.

Veli Bär jatkaa kertomustaan sanoen: ”Vaimoni näki kerran Potsdamin vankilassa sisaren, jota hän ei tuntenut. Hän käveli hänen ohitseen vankilan pihalla. Kun tämä sisar näki vaimoni, nosti hän käsiraudoilla yhteen kytketyt kätensä iloiseen tervehdykseen. Vaikka hänet oli tuomittu kuolemaan, ei hänen katseessaan näkynyt merkkiäkään tuskasta eikä surusta.” Tämä kuolemaantuomittujen veljiemme ja sisartemme heijastama tyyneys ja rauha saa lisäarvoa kun muistamme, mitä heidän oli kestettävä kopeissaan.

Kun veljemme ja sisaremme olivat päättäväisiä ja alistuvaisia ja itse asiassa joskus jopa iloisiakin sen vaikean tien edessä, joka heidän piti kulkea, toiset, jotka eivät olleet todistajia, murtuivat usein täysin jo pelkästä kuoleman pelosta ja alkoivat huutaa niin kovaäänisesti, että heidät oli vaiennettava väkisin.

Jonathan Stark Ulmista ei antanut perään kuolemanpelolle. Tosin hän oli vasta 17-vuotias, kun Gestapo pidätti hänet ja lähetti hänet ilman laillisia muodollisuuksia Sachsenhauseniin, jossa hänet pantiin kuoleman parakkeihin. Mikä oli hänen rikoksensa? Kieltäytyminen osallistumasta sotaa edistävään työhön. Emil Hartmann Berliinistä kuuli, että Jonathan oli suljettu noihin parakkeihin, ja vaikka se olisi voinut aiheuttaa hänelle ankaria rangaistuksia, veli Hartmann hankki pääsyn tämän nuoren veljen puheille voidakseen vahvistaa häntä. Nämä lyhyet käynnit olivat hyvin rohkaisevia heille molemmille. Jonathan oli aina hyvin onnellinen. Vaikka hänellä itsellään oli kuolema edessään, hän lohdutti äitiään suurenmoisella ylösnousemustoivolla. Kun leirin komentaja vei Jonathanin teloituspaikalle vain kaksi viikkoa hänen saapumisensa jälkeen, hänen viimeiset sanansa olivat: ”Jehovan ja Gideonin puolesta.” (Gideon oli uskollinen Jehovan palvelija, joka esikuvasi Jeesusta Kristusta.) – Tuom. 7:18.

Elise Harms Wilhelmshavenista muistaa, että hänen miestään  pyydettiin seitsemän kertaa peruuttamaan sanansa kun hänet oli tuomittu, ja kun hän kieltäytyi, hänen annettiin käydä miehensä luona sillä ehdolla, että hän tekisi kaikkensa saadakseen hänet muuttamaan mielensä. Mutta sitä hän ei voinut tehdä. Kun hänet oli teloitettu, sisar oli onnellinen, että hänen miehensä oli pysynyt uskollisena Jehovalle eikä häntä enää voitu painostaa olemaan uskoton. Tällä välin hänen miehensä isä Martin Harms oli pidätetty kolmannen kerran ja viety Sachsenhauseniin. Syvästi liikuttava on se kirje, jonka hänen poikansa kirjoitti hänelle vähän ennen teloitustaan 9.11.1940:

”Rakas hyvä isäni.

”Meillä on vielä kolme viikkoa aikaa joulukuun 3. päivään, siihen päivään, jolloin näimme toisemme kaksi vuotta sitten viimeisen kerran. Voin vieläkin nähdä rakkaan hymysi kun työskentelit vankilan kellarissa ja minä olin ulkona kävelemässä vankilan pihalla. Varhain sinä aamuna emme vielä tienneet, että rakas Lieschenini (hänen vaimonsa) ja minut vapautettaisiin sinä iltapäivänä emmekä myöskään tienneet, rakas isäni, suureksi suruksemme, että sinut vietäisiin samana päivänä Vechtaan ja sitten myöhemmin Sachsenhauseniin. Nuo viimeiset hetket, jolloin olimme yksin Oldenburgin vankilan vierailuhuoneessa, ovat vieläkin lähtemättömästi mielessäni, miten kiedoin käteni ympärillesi ja lupasin huolehtia äidistä ja sinusta niin paljon kuin pystyisin. Viimeiset sanani olivat: ’Pysy uskollisena, rakas isäni!’ Näiden viimeisten 21 ’vapauden orjuudessani’ viettämäni kuukauden aikana olen pitänyt lupaukseni. Kun minut vietiin vankilaan 3. syyskuuta annoin vastuun edelleen toisille lapsillesi. Olen ajatellut sinua ylpeydellä tänä aikana ja olen myös ihmetellyt sitä tapaa, jolla olet kantanut taakkasi uskollisena Herralle. Ja nyt minullekin on annettu tilaisuus todistaa uskollisuuteni Herralle kuolemaan asti, ei uskollisena vain kuoleman rajalle saakka vaan itse kuolemaan asti. Kuolemantuomioni on jo julistettu ja joudun olemaan yötä päivää käsiraudoissa – (paperilla) olevat merkit johtuvat käsiraudoista – mutta en ole vielä saanut lopullista voittoa. Uskollisena pysymistä ei ole tehty helpoksi kenellekään Jehovan todistajalle. Minulla on vieläkin mahdollisuus pelastaa maallinen elämäni, mutta vain kadottaakseni todellisen elämän. Jehovan todistajalle annetaan tosiaan mahdollisuus purkaa liittonsa vieläpä hirsipuun edessä. Tämän vuoksi olen vieläkin keskellä taistelua ja minun on saatava vielä monta voittoa, ennen kuin voin sanoa: ”Olen hyvän kilvoituksen kilvoitellut, olen uskon säilyttänyt, minulle on talletettuna vanhurskauden seppele, jonka Herra, vanhurskas tuomari, on antava minulle.” Taistelu on epäilemättä vaikea, mutta olen kaikesta sydämestäni kiitollinen Herralle, että hän ei  ole ainoastaan antanut minulle tarpeellista rohkeutta kestää tähän saakka kasvotusten kuoleman kanssa, vaan on antanut minulle iloa, jonka tahtoisin jakaa kaikkien rakkaitteni kanssa.

”Rakas isäni, Sinä olet myös yhä vankina, enkä tiedä tavoittaako tämä kirje Sinua milloinkaan. Jos kuitenkin joskus pääsisit vapaaksi, niin pysy yhtä uskollisena kuin olet nyt, sillä tiedäthän, että joka on laskenut kätensä auraan ja katsoo taakseen, ei ole Jumalan valtakunnan arvoinen. ...

”Kun Sinä, rakas isä, olet taas kotona, niin huolehdithan erityisesti rakkaasta Lieschenistäni, sillä hänelle tulee olemaan kovin vaikeaa tietää, että hänen rakkaansa ei tule takaisin. Tiedän, että Sinä teet tämän ja kiitän Sinua siitä jo nyt. Rakas isäni, hengessä huudan sinulle: pysy uskollisena, niin kuin minäkin olen yrittänyt pysyä uskollisena, niin voimme nähdä toisemme jälleen. Ajattelen sinua loppuun saakka.

Poikasi Johannes

Auf Wiedersehen!”

ROHKAISUN SANOJA ULKOPUOLELLA OLEVILLE

Eivät vain kuoleman uhan edessä olevat saaneet rohkaisua ulkopuolella olevilta veljiltä; vankilassa olevat veljet rohkaisivat usein jopa enemmän vapaudessa olevia. Sisar Auschner Kemptenistä vahvistaa tämän. Hän sai 21-vuotiaalta pojaltaan helmikuun 28:ntena 1941 kirjeen, joka sisälsi seuraavat lyhyet, hänen 18¹/2-vuotiaalle veljelleen tarkoitetut rivit: ”Rakas veljeni. Edellisessä kirjeessäni kiinnitin huomiosi erääseen kirjaan, ja toivoin että olet pannut sydämellesi sen, mitä sanoin, sillä se voi vain hyödyttää Sinua.” Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin sisar Auschner sai tältä nuorimmalta pojaltaan jäähyväiskirjeen. Hän oli pannut sydämelleen sen, mitä hänen vanhempi veljensä oli kirjoittanut, ja seurasi häntä uskollisena kuolemaan.

Kaksi veljestä Ernst ja Hans Rehwald Stuhmista Itä-Preussista antoivat myös toisilleen apua samalla tavalla. Sen jälkeen kun Ernst oli joutunut sotaoikeuden eteen ja tuomittu kuolemaan, hän kirjoitti kirjeen kuolemansellistään Hans-veljelleen, joka oli vankilassa Stuhmissa: ”Rakas Hans. Jos sama asia tapahtuisi Sinulle, muista silloin rukouksen voima. En tunne minkäänlaista pelkoa, sillä Jumalan rauha on sydämessäni.” Jonkin aikaa myöhemmin hänen veljensä oli samassa tilanteessa, ja vaikka hän oli vasta 19-vuotias, hänet teloitettiin.

USKOLLISUUDEN KOE AVIOPUOLISOILLE

Oli vaikuttavaa nähdä, miten lähisukulaiset rohkaisivat rakkaitaan  olemaan horjumatta nuhteettomuudessaan. Sisar Höhne Frankfurtista (Oder) oli yksi niistä, jotka saattoivat aviomiehensä rautatieasemalle tämän saatua lähtökäskyn ja näkivät hänet viimeisen kerran. Sisaren viimeiset sanat olivat: ”Ole uskollinen” – sanat, jotka veli Höhne säilytti mielessään kuolemaansa saakka.

Monissa tapauksissa veljet olivat juuri avioituneet, ja ellei heidän rakkautensa Jehovaan ja Kristukseen Jeesukseen olisi ollut niin vahva, he eivät varmasti olisi kyenneet kestämään sitä, että yhteydenpito heidän rakkaisiinsa oli katkaistu. Kaksi sisarta, jotka ovat olleet leskinä yli 30 vuotta, ajattelevat noita menneitä myrskyisiä aikoja kiitollisina avusta, jota Jehova antoi heille. Sisar Bühler ja sisar Ballreich Neulosheimista läheltä Speyeria avioituivat molemmat juuri ennen toimintakiellon voimaantuloa, ja totuuden he oppivat samoihin aikoihin. Vuonna 1940 molemmat aviomiehet saivat kutsun sotapalvelukseen, ja kun he kieltäytyivät, heidät pidätettiin.

Sisar Ballreich meni Mannheimiin sotilaspiirin kutsuntaviranomaisten luo, ja kuuli siellä, että nämä kaksi veljeä oli lähetetty Wiesbadeniin, jossa heidän piti mennä sotaoikeuteen. Sisar Ballreich sai luvan käydä katsomassa miestään sillä ehdolla, että hän yrittäisi taivuttaa häntä muuttamaan mielensä. Sisar Bühlerille annettiin lupa vierailla oman miehensä luona samoilla ehdoilla. Molemmat sisaret lähtivät heti Wiesbadeniin. Sisar Bühler kertoo:

”Voin tuskin kuvailla miten surullinen tapaaminen oli. Hän (aviomies) kysyi: ’Miksi olet tullut?’ Vastasin, että minun luultiin yrittävän vaikuttaa häneen. Mutta hän lohdutti minua, antoi minulle raamatullisia neuvoja ja sanoi, ettei minun tulisi olla surullinen niin kuin muut, joilla ei ole mitään toivoa, ja käski minua luottamaan täysin suurenmoiseen Jumalaamme, Jehovaan. ... Eräs nuori oikeuden sihteeri, joka oli tullut kanssamme vankilaan, neuvoi meitä jäämään Wiesbadeniin tiistaihin asti, jolloin tapauksen piti olla oikeudessa. Jos jäisimme, meidän varmasti annettaisiin tulla oikeussaliin. Niinpä jäimme tiistaihin saakka. Odotimme kadulla ulkopuolella kunnes miehemme kahden aseistetun sotilaan saattamana tuotiin katua pitkin paikalle kuin ammattirikolliset. Todellakin näytelmä enkeleille ja ihmisille. Sisar Ballreich ja minä lähdimme heidän mukanaan. Saimme luvan tulla oikeuteen. Se ei kestänyt tuntiakaan, ja sen päätyttyä kaksi viatonta ja urhoollista miestä oli tuomittu kuolemaan. Jälkeenpäin saatoimme olla heidän kanssaan noin kaksi tuntia eräässä huoneessa ensimmäisessä kerroksessa. Mutta lähdettyämme oikeustalosta kävelimme pitkin Wiesbadenin katuja kuin kaksi kadonnutta lammasta.”

 Pian tämän jälkeen nämä kaksi nuorta sisarta saivat ilmoituksen, että heidän miehensä oli ammuttu 25.6.1940 ja heidän huulillaan oli kuultu sanat ”Jehova iankaikkisesti”.

VANHEMMAT JA LAPSET PANEVAT JEHOVAN ENSIMMÄISELLE SIJALLE ELÄMÄSSÄÄN

Paderbornista kotoisin olevien Kusserowin veljesten tapaus ei saanut huomiota osakseen ainoastaan oikeusistuimissa, piiriasianajajien ja puolustajien keskuudessa, vaan kiinnitti myös yleisön huomiota. Koska he olivat saaneet oivallista opetusta Jehovan teistä kotonaan, he olivat halukkaat antamaan elämänsäkin pelottomasti. Ja heidän äitinsä käytti heidän kuolemaansa tilaisuutena antaa lisätodistusta ylösnousemustoivosta asuinpaikkakunnallaan. Kolmas veli Karl pidätettiin kolme kuukautta myöhemmin ja vietiin keskitysleiriin. Hän kuoli neljä viikkoa vapautumisensa jälkeen. Tässä perheessä oli 13 jäsentä, 12 joutui vankilaan tuomittuina yhteensä 65 vuodeksi, joista he kärsivät 46 vuotta.

Kusserowin tapauksen kaltainen oli Appel-nimisen perheen tapaus Süderbrarupista, ja tässäkin tapauksessa vanhempien lisäksi myös lapset olivat halukkaat panemaan Valtakunnan edut omien etujensa edelle. He omistivat pienen kirjapainon Süderbrarupissa. Kuunnellaanpa mitä sisar Appel kertoo meille tapahtuneesta:

”Vuonna 1937 kun Saksassa vyöryi laaja pidätysten aalto, mieheni ja minut vietiin pois lastemme luota lokakuun 15. päivän iltana. Kahdeksan henkilöä (Gestapo ja poliiseja) tuli kotiimme ja suoritti perinpohjaisen tarkastuksen kellarista ullakolle. Sitten he veivät meidät mukanaan. ... Kun meidät oli tuomittu, mieheni vietiin Neumünsteriin ja minut Kielin naisvankilaan. ... Monien yleisten armahdusten jälkeen meidät vapautettiin vuonna 1938. ... Kun toinen maailmansota syttyi, tiesimme kuitenkin mikä meitä odotti, sillä mieheni oli päättänyt pysyä puolueettomana. Puhuimme tästä kaikesta lapsillemme ja kiinnitimme heidän huomionsa siihen, että Raamatussa oli ennustettu vainoista.

”Järjestimme lapsillemme mahdollisuuksien mukaan riittävästi vaatteita, jotta he olisivat tulleet toimeen tässä suhteessa. Kun mieheni oli kertonut kutsuntaviranomaisille raamatulliset syynsä, miksi hän ei voinut osallistua sodankäyntiin, hän järjesti loput henkilökohtaiset asiansa kuntoon. Esitimme päivittäin kaikki murheemme Jehovalle rukouksessa. Maaliskuun 8:ntena 1941 kello 8 aamulla soi ovikello ja kaksi sotilasta tuli hakemaan miestäni. He odottivat ulkopuolella ja antoivat hänelle viisitoista  minuuttia aikaa jättää meille jäähyväiset. Poikamme Walter oli jo lähtenyt kouluun. Muut kolme lasta ja sisar Helene Green, joka oli töissä kirjapainossamme, kutsuttiin heti tulemaan huoneeseen. Mieheni viimeinen toivomus oli, että laulaisimme laulun ’Se joka on uskollinen, se joka on luotettava, ei anna pelon tulla sieluunsa’. Vaikka sanat juuttuivat kurkkuumme, me lauloimme. Rukouksen jälkeen sotilaat tulivat sisään ja ottivat mieheni mukaansa. Se oli viimeinen kerta, jolloin lapset näkivät isänsä. Hänet vietiin Lyypekkiin, missä eräs korkea-arvoinen virkailija puhui hänelle pitkään hyvin isällisesti yrittäen näin saada hänet ottamaan asepuvun päälleen. Mutta Jehovan muuttumaton laki oli niin lujasti ankkuroitunut mieheni sydämeen, ettei hän voinut sovitella. ...

”Oli varhainen heinäkuun 1. päivän aamu 1941, kun poliisit toivat minulle kirjeen ... ja siinä ilmoitettiin, että automme takavarikoitaisiin kommunistisena omaisuutena ja poliisi sulkisi kirjapainomme. Sitten he antoivat minulle toisen kirjeen ja siinä sanottiin: ’Teidän on tuotava lapsenne kaupungintalolle 3. heinäkuuta 1941. Vaatteet ja kengät on myös oltava mukana.’ Tämä oli kova isku.

”Oli heinäkuun 3. päivä, kun nuorisokotien johtajat tulivat hakemaan lapsiani. Nainen, joka otti 15- ja 10-vuotiaat tyttäreni Christan ja Waltraudin, sanoi minulle: ’Olen tiennyt jo monta viikkoa, että joudun ottamaan lapsenne, enkä ole voinut nukkua sen jälkeen kun sain tietää, että joudun ottamaan lapset pois hienosta perheestä. Mutta minun on pakko.’

”Jotkut naapureistamme eivät voineet olla näyttämättä inhoaan tämän teon vuoksi, mutta pian viranomaiset julkaisivat varoituksen, että ’jokainen, joka keskustelee Appelin tapauksesta, syyllistyy kansalliseen kapinaan’. Ja varmuuden vuoksi lapsiani tultiin noutamaan kolmen poliisin voimalla. ... Miehelleni oli luonnollisesti kerrottu mitä he olivat tehneet lapsillemme ja liikkeellemme. He toivoivat tämän voivan pehmittää häntä. Häntä syytettiin epärehelliseksi ja tunnottomaksi, koska hän oli jättänyt perheensä pulaan. Mieheni kirjoitti minulle hyvin rakkaudellisen kirjeen ja sanoi, että hän oli seuraavana aamuna noussut ylös hyvin varhain, polvistunut ja esittänyt rukouksessaan Jehovalle kaikki perhettään kohtaan tuntemansa huolet. ...

”Samana päivänä kun lapset vietiin, sain ilmoituksen, että minun oli tultava Berliinin-Charlottenburgin sotaoikeuteen. Minut vietiin yleisen syyttäjän luokse, joka pyysi minua taivuttamaan miestäni ottamaan sotilaspuvun päälleen. Kun kerroin hänelle raamatullisen syyn, miksi en voinut tehdä sitä, hän huusi raivoissaan: ’Sitten häneltä katkaistaan pää!’ Tästä huolimatta  pyysin lupaa saada keskustella mieheni kanssa. Hän ei vastannut minulle, mutta painoi soittokellon nappia, jolloin paikalle tuli eräs sotilas, joka vei minut kerrosta alemmaksi, missä useat virkailijat tervehtivät minua jäätävillä katseillaan ja esittivät syytöksiään. Kun lähdin pois seurasi yksi heistä perässäni, otti minua kädestä ja sanot: ’Rouva Appel, pysykää aina yhtä lujana kuin nytkin. Te toimitte aivan oikein.’ Olin todella hämmästynyt. Tärkeää oli kuitenkin se, että saatoin keskustella mieheni kanssa.

”Vielä Berliinissä ollessani natsit myivät liikkeemme. Minut pakotettiin allekirjoittamaan kauppakirja, koska – kuten minulle kerrottiin – minut muuten pantaisiin keskitysleiriin.

”Kun olin käynyt mieheni luona Berliinissä useita kertoja, hänet tuomittiin kuolemaan. Lakimies, joka ’puolusti’ häntä, huomautti: ’Miehellenne on annettu mainio tilaisuus päästä vapaaksi tästä kaikesta, mutta hän ei halua käyttää tilaisuutta.’ Tähän mieheni vastasi: ’Olen tehnyt päätökseni Jehovan ja hänen valtakuntansa puolesta ja siinä kaikki.’

”Lokakuun 11. päivänä 1941 mieheni mestattiin. Viimeisessä kirjeessä, joka hänen sallittiin kirjoittaa vain muutamia tunteja ennen teloitustaan, hän sanoi: ’Kun saatte tämän kirjeen, rakas Mariani ja neljä lastani, Christa, Walter, Waltraud ja Wolfgang, on kaikki jo ohi ja olen saavuttanut voiton Jeesuksen Kristuksen kautta ja toivon, että olen ollut voittaja. Toivotan teille sydämestäni siunattua pääsyä Jehovan valtakuntaan. Pysykää uskollisina! Kolme nuorta veljeä, jotka kulkevat huomisaamuna saman tien kuin minäkin, ovat tässä vieressäni. Heidän silmänsä säteilevät!’

”Pian tämän jälkeen jouduin lähtemään kodistani Süderbrarupista. Huonekalut vietiin viiteen eri paikkaan. Itse lähdin pennittömänä äitini luokse.

”Poikani Walter joutui lähtemään pois koulusta nuorisokotiin, ja hänet lähetettiin Hampuriin, missä hän ryhtyi opettelemaan kirjapainoammattia. Vuonna 1944 hänet kutsuttiin asepalvelukseen, vaikka hän oli vasta 17-vuotias. Hän oli mitä ihmeellisimmällä tavalla saanut sitä ennen haltuunsa kirjan Jumalan Harppu ja oli oppinut melko paljon siitä iltaisin pienessä ullakkohuoneessaan, kun Hampuria pommitettiin. Hän halusi antautua Jehovalle. Monien vaikeuksien jälkeen hän onnistui lähtemään Malenteen uudenvuoden aikaan 1943/1944 ja siellä eräässä hämärässä pesulassa eräs veli kastoi hänet salassa. ...

”Hän pystyi löytämään minut salaisesti, ja minä odotin häntä  monta tuntia Hampurin kaduilla ennen kuin hän tuli, koska minun ei ollut lupa tavata lapsiani minkäänlaisissa olosuhteissa.

”Hänen rohkaisukseen saatoin kertoa hänelle, että olin saanut kirjeen Sachsenhausenista veljiltä, jotka olivat kuulleet kohtalostamme. Veli Ernst Seliger kirjoitti, että kun leiri oli hiljentynyt illalla, polvistuivat sadat eri maista kotoisin olevat veljet ja mainitsivat meidät rukouksissaan Jehovalle. Sitten poikani vietiin väkisin Itä-Preussiin ja määrättiin erääseen sotilasryhmään. Jäätävässä kylmyydessä he riisuivat häneltä vaatteet ja panivat sotilaspuvun hänen eteensä, mutta hän kieltäytyi pukemasta sitä päälleen. Vasta kahden päivän kuluttua he antoivat hänelle jotain lämmintä syötävää. Mutta hän pysyi lujana.

”Hampurissa toivotimme toisillemme jäähyväiset. Hän kertoi minulle kulkevansa isänsä tietä. Noin seitsemän kuukautta myöhemmin sen jälkeen kun hänen paperinsa oli väärennetty, jotta hänet olisi saatu näyttämään vanhemmalta, hänet todella teloitettiin, vaikka hän ei koskaan saanut mahdollisuutta päästä oikeuteen. Lain mukaan hän oli vieläkin alaikäinen ja kuului nuorisolain käytön piiriin.

”Süderbrarupissa tuli eräs poliisi luokseni ja luki minulle Itä-Preussista saapuneen poliisi-ilmoituksen. Minulle ei kuitenkaan annettu mitään. Vaikkakaan en ollut ajatellut, että poikani joutuisi kulkemaan saman tien kuin isänsäkin, koska hän oli niin nuori ja sodan loppuminen oli niin lähellä, niin kuitenkin tuntemastani suuresta tuskasta huolimatta esitin rukouksen Jehovalle. Nyt saatoin sanoa: ’Kiitos sinulle Jehova, että hän on kaatunut taistelukentällä sinun puolestasi.’

”Sitten tuli vuoden 1945 suuri muutos. Toivotin iloisena tervetulleiksi luokseni kolme jäljelle jäänyttä lastani. Kaksi nuorinta oli viety nuorisokodista ja he olivat asuneet erään työväenpuolueen johtajan luona viimeiset kolme vuotta, ja siellä heitä oli kasvatettu kansallissosialismin periaatteiden mukaisesti. Minun sallittiin käydä tapaamassa heitä vain kerran aina neljäntoista kuukauden aikana ja sain puhua heille vain muutamia tunteja ja aina jonkun muun läsnäollessa. Tästä huolimatta tyttäreni pystyivät kerran kuiskaamaan minulle, että heillä oli pieni Uusi testamentti, jota he pitivät huolellisesti piilossa. Kun he olivat yksin, toinen vartioi oven luona ettei ketään tulisi ja toinen luki useita jakeita. Kuinka onnellinen olinkaan!

”Nyt vuonna 1945 uskolliset veljet alkoivat palata vankeudestaan. Flensburgiin saapui laiva, jossa oli monia veljiä ja sisaria pääasiassa idästä. Heti alkoi innokkaan toiminnan aika. Siellä sitten tutustuin nykyiseen aviomieheeni, veli Josef  Scharneriin. Hänkin oli joutunut olemaan yhdeksän vuotta vankeudessa. Todellakin, olimme molemmat läpikäyneet vaikeita aikoja, ja meillä molemmilla oli sama halu kuluttaa viimeiset jäljellä olevat vuotemme palvellen Jehovaa kaikella voimallamme.”

OPETUSLAPSIA TEHDÄÄN JOPA KUOLEMANSELLISSÄ

Tuntuu uskomattomalta, että opetuslapsia voidaan tehdä jopa kuolemansellissä, mutta veli Massors kertoo tällaisen kokemuksen kirjeessään, jonka hän lähetti vaimolleen 3.9.1943:

”Vuosina 1928/30/32 olin tienraivaajana Prahassa. Esitelmiä pidettiin ja kaupunkiin jaettiin kirjallisuutta. Tuohon aikaan tapasin hallituksen poliittisen luennoitsijan Anton Rinkerin. Puhuin hänelle pitkään. Hän otti Raamatun ja monia kirjoja, mutta selitti, ettei hänellä ollut aikaa tutkia tällaisia asioita, koska hänen täytyy huolehtia perheestään ja ansaita leipänsä. Hän kertoi kuitenkin, että hänen sukulaisensa olivat kaikki hyvin uskonnollisia, vaikka he eivät käyneetkään kirkossa.

”On täytynyt olla jolloinkin vuonna 1940/41, kun selliini tuotiin uusi kumppani, kuten usein sattui. Hän oli hyvin masentunut, kuten jokainen on aluksi. Vasta silloin kun sellin ovi paukahtaa kiinni takana, ymmärtää äkkiä missä on. ’Nimeni on Anton Rinker ja olen kotoisin Prahasta’, sanoi uusi koppitoverini minulle. Tunsin hänet heti ja sanoin: ’Anton, niin Anton! Etkö sinä tunne minua?’ ’Niin, kyllähän sinä näytät tutulta, mutta ...’ Vasta kotvan kuluttua hän muisti, että olin käynyt hänen luonaan vuosina 1930/32 ja hän oli ottanut Raamatun ja useita kirjoja minulta silloin. ’Mitä!’ sanoi Anton, ’sinäkö olet täällä uskosi takia? Sitä en voi ymmärtää; ei kukaan pappi tee noin. Mihin sinä oikeastaan uskot?’ Hän oli päättänyt ottaa selville.

”’Mutta miksi papit eivät kerro näitä asioita?’ hän kysyi. ’Tämä on totuus. Nyt tiedän, miksi minun oli tultava tähän vankilaan. Minun täytyy sanoa, rakas Franz, että ennen tähän selliin tuloani rukoilin Jumalaa, että hän lähettäisi minut jonkun uskovan luokse, muussa tapauksessa olin ajatellut tehdä itsemurhan. ...’

”Kului viikkoja ja kuukausia. Sitten Anton kertoi minulle: ’Ennen kuin lähden tästä maailmasta, auttakoon Jumala vaimoani ja lapsiani löytämään totuuden, jotta voin lähteä rauhassa.’ ... Eräänä päivänä hän sai vaimoltaan kirjeen, jossa hän kirjoitti muun muassa:

”’... Kuinka onnellisia olisimmekaan, jos vain voisit lukea  Raamattua ja kirjoja, joita ostit siltä saksalaiselta mieheltä vuosia sitten. Kaikki on käynyt aivan kuten niissä kirjoissa sanottiin. Tämä on se totuus, johon meillä ei ollut koskaan aikaa.’”

[Kuva s. 151]

Mauthausenin keskitysleirin sisääntuloportin edessä oleva piha, jossa on ryhmä alastomia tulokkaita