Saksa (osa 3)

HENGELLISTÄ RAVINTOA KESKITYSLEIREISSÄ

Noina vuosina jolloin varsinkin keskitysleireissä olevat veljet olivat eristettyjä, heillä oli hyvin vähän mahdollisuuksia saada Raamattu tai muita julkaisuja. Sitäkin enemmän ponnisteltiin tärkeitten Vartiotornin kirjoitusten sisällön muistelemiseksi jouduttaessa seisomaan tuntikausia pihalla tai iltaisin, kun parakissa oli vähän hiljaisempaa. Heidän ilonsa oli erityisen suuri, kun oli jotenkin mahdollista hankkia Raamattu.

Jehova käytti joskus kiinnostavia tapoja saadakseen Raamatun palvelijoittensa käsiin. Franz Birk Renchenistä (Schwarzwald) muistelee, että Buchenwaldissa eräänä päivänä muuan maailmallinen vanki kysyi häneltä, haluaisiko hän saada Raamatun. Hän oli löytänyt sellaisen paperitehtaasta, jossa hän työskenteli. Tietysti veli Birk otti tarjouksen kiitollisena vastaan.

Veli Franke muistaa myös, miten vuonna 1943 eräs iäkäs SS-mies, joka oli liittynyt kyseiseen järjestöön vain olojen pakosta, kävi useiden pappien luona vapaapäivänään kyselemässä Raamattua. Kaikki pahoittelivat, ettei heillä enää ollut Raamattua. Illalla hän löysi lopulta erään papin, joka sanoi hänelle, että hänellä on yksi pieni Luther-Raamattu, jota hän oli säilyttänyt aivan erityisestä syystä. Hän oli kuitenkin niin onnellinen siitä, että SS-mies osoitti kiinnostusta Raamattuun, että hän sanoi antavansa Raamatun tälle. Seuraavana päivänä tämä harmaahiuksinen SS-mies antoi veli Frankelle Raamatun ilmeisen iloisena siitä, että saattoi antaa tämän lahjan vangille, jonka vartijana hän toimi.

Myöhemmin oli mahdollista salakuljettaa uusia Vartiotornin kirjoituksia keskitysleireihin. Birkenfeldin keskitysleirissä se tehtiin seuraavalla tavalla: Vankien joukossa oli eräs veli, joka rakennustaiteellisista tiedoistaan johtuen työskenteli erään siviilihenkilön kanssa, ja tämä suhtautui myötämielisesti Jehovan todistajiin. Tämän ystävällisen miehen välityksellä veli sai yhteyden leirin ulkopuolella oleviin veljiin, jotka pian varasivat veljelle uusimmat Vartiotornit.

Veljillämme Neuengammen leirissä oli samankaltaisia tilaisuuksia. Siellä olevista noin seitsemästäkymmenestä veljestä suurin osa pantiin puhdistustyöhön Hampurin ilmahyökkäysten jälkeen. Siellä Hampurissa he saattoivat hankkia Raamattuja, ja kerrankin he löysivät kolme Raamattua vain muutaman minuutin aikana.  Willi Karger, joka koki tämän henkilökohtaisesti, kertoo: ”Haluaisin kertoa siitä hengellisestä lisäravinnosta, jota eräs Döbelnistä kotoisin oleva sisar toi meille. Älköön tätä unohdettako koskaan. Hänen veljensä Hans Jäger kuului työryhmäämme Bergedorfissa lähellä Hampuria ja se pantiin töihin Glunzin rautatehtaalle. Kova työ ja ankara vartiointi olivat osamme. Veli Jäger onnistui kuitenkin salakuljettamaan sieltä kirjeen, jossa hän ilmoitti sisarelleen missä hän olisi ruokatunnillaan. Hänen sisarensa matkusti junalla Hampuriin ja varovaisesti otti selvää missä me olimme töissä. Hän onnistui antamaan meille pyytämämme lehdet niin, että huolimatta SS-vartijoista ja Jehovan huolenpidon avulla nämä arvokkaat lehdet saatiin vietyä huomaamatta leiriin.”

Jokainen suunnitteli eri keinoja, ja ajan mittaan leirissä oli useita Raamattuja. Eräs veli kirjoitti vaimolleen Danzigiin, että hän söisi mielellään vähän ”Elberfeldin kakkua”, ja seuraavassa ruokapaketissa (joita veljet saattoivat ottaa vastaan tällä leirillä siihen aikaan) hän sai Elberfeldin Raamatun, joka oli huolellisesti leivottu kakun sisään. Jotkut olivat kosketuksissa vankeihin, jotka työskentelivät krematoriossa. Nämä kertoivat, että  siellä poltettiin paljon kirjoja ja lehtiä, joten veljet tekivät järjestelyjä saadakseen salaa Raamattuja ja lehtiä vaihtamalla niitä joihinkin ruokatarvikkeisiinsa.

Sachsenhausenissa saivat veljet joitakin Raamattuja käsiinsä vielä eristysosastolla ollessaan. Vaikka tämä kuulostanee oudolta, niin eristysosasto osoittautui tässä tapauksessa eräänlaiseksi turvapaikaksi, koska veljellä, joka oli määrätty vartioimaan eristysosastolle johtavaa ovea, oli myös avain hallussaan, joten hänen piti sulkea ja avata ovi. Yhdessä huoneessa oli seitsemän suurta pöytää, joiden ääressä istui 56 veljeä. Kun muut veljet söivät aamiaistaan, käsitteli eräs veli päivän tekstiä noin viidentoista minuutin ajan. Päivän tekstin käsittely siirtyi sitten pöydästä toiseen ja eri veljille sen mukaan kuin he pöydissä istuivat. Tämä päivän teksti oli sitten veljien keskustelun teemana, kun he joutuivat seisomaan tuntikaupalla pihalla.

Ankaran talven 1939/1940 aikana todistajat esittivät kirjallisuutta koskevan asian Jehovalle rukouksessa, ja ihme tapahtui. Jehova pani suojelevan kätensä erään veljen päälle, joka pystyi salakuljettamaan kolme Vartiotornia ”eristykseen” puujalkansa  sisällä, ja se tapahtui huolellisesta tarkastuksesta huolimatta. Vaikka veljien oli ryömittävä sänkynsä alle lukemaan taskulampun valossa toisten vartioidessa oikealla ja vasemmalla puolella, se oli osoitus Jehovan suurenmoisesta ohjauksesta. Hyvänä Paimenena hän ei hylkää kansaansa.

Talvella 1941/1942, kun veljet oli vapautettu eristysosastolta, saatiin yhtä aikaa seitsemän Vartiotornia, joissa käsiteltiin Danielin 11. ja 12. lukua sekä Miikan kirjaa, kirja nimeltä ”Kreuzzug gegen das Christentum” (Ristiretki kristinuskoa vastaan) ja Kiertokirje (nykyinen Valtakunnan Palveluksemme), kaikki samaan aikaan. Tämä oli todellakin lahja taivaasta, sillä yhdessä muissa maissa olevien veljiensä kanssa he saattoivat nyt saada selvän ymmärryksen ”Etelän kuninkaasta” ja ”Pohjan kuninkaasta”.

Koska niillä vangeilla, jotka eivät olleet eristyksessä, oli sunnuntai-iltapäivät vapaata ja poliittisen osaston kapteeni lähti muille parakeille sinä iltapäivänä tapaamaan ystäviään, veljien oli mahdollista pitää Vartiotornin tutkistelu joka sunnuntai useiden kuukausien ajan. Tähän tutkisteluun osallistui keskimäärin 220–250 veljeä ja 60–70 vartioi kaikkia leiriin johtavia teitä ja aina vaaran tullen he antoivat tietyn merkin. Niinpä SS-mies ei päässyt koskaan heitä yllättämään tutkistelun aikana. Muuan vuonna 1942 johdettu tutkistelu on jäänyt unohtumattomasti läsnä olleiden mieleen. Veljiin teki niin syvän vaikutuksen se, miten Danielin kirjan 11. ja 12. lukua selitettiin, että he lopuksi lauloivat iloisen marssin tahdissa kansanlauluja sekä niiden sekaan siroteltuja Valtakunnan lauluja, eivätkä he antaneet vähän matkan päässä parakeista tornissa vartiovuorossa olevalle vartijalle mitään aihetta epäluuloon; hän päinvastoin nautti kuulemistaan lauluista. Kuvittelehan 250 miestä, jotka vankeudessa ollessaankin olivat todellisuudessa vapaita, laulamassa kokosieluisesti Jehovan ylistykseksi. Mikä asetelma! Ovatkohan enkelit taivaassa laulaneet samanaikaisesti?

KESKITYSLEIREISSÄ OLEVIEN PAINETTA LIEVITETÄÄN

Vaikka Jehovan uskollisten todistajien veri virtasikin jatkuvasti natsien kidutuskeskuksissa aina hallituksen täydelliseen romahtamiseen asti, niin niiden aseet, jotka olivat toistuvasti vannoneet, että Jehovan todistajat poistuisivat keskitysleireistä vain krematorion piippujen kautta, alkoivat heiketä. Oli myöskin sodan mukanaan tuomia ongelmia. Erityisesti vuonna 1942/1943 oli aikoja, jolloin Jehovan todistajat jätettiin melkein rauhaan.

Sota, joka oli nyt muodostunut totaaliseksi, oli kääntynyt sellaiseksi, että kaikki saatavilla olevat joukot pantiin liikkeelle.  Tästä syystä he alkoivat sijoittaa vuonna 1942 sopivia vankeja mahdollisimman laajamittaisesti taloudellisesti tuottaviin kohteisiin. Tässä yhteydessä on mielenkiintoista panna merkille SS-johtaja Pohlin sanat, jotka hän esitti esimiehelleen Himmlerille ”keskitysleirien tilasta”:

”Sota on muuttanut näkyvällä tavalla keskitysleirien rakennetta ja perustavanlaatuisesti niiden tehtävää vankien käytön suhteen.

”Vankien säilyttäminen yksistään turvallisuuden vuoksi, kasvatuksellisista tai ehkäisevistä syistä ei ole enää etualalla [joukkotuhoamista ei edes mainittu]. Paino on nyt sijoittunut asian taloudelliselle puolelle. Kaikkien vankien liikkeellepano ensi sijassa sotilaallisiin tehtäviin (sotavarusteiden lisäämiseen) ja toiseksi rauhaan liittyviin tehtäviin tulee yhä tärkeämmäksi.

”Tästä toteamuksesta johtuvat välttämättömät toimenpiteet vaativat keskitysleirien vähitellen tapahtuvaa muuttumista aikaisemmasta yksipuolisesta poliittisesta rakenteestaan järjestöksi, joka vastaa taloudellisia tarpeita.”

Tämä muutos edellytti tietysti sitä, että vangeille oli annettava parempaa ruokaa, jos heitä aiottiin käyttää työhön. Tästä koitui veljille vielä huojennusta. Virkailijat olivat muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta tarpeeksi järkeviä eivätkä laittaneet veljiä sotavarusteluun liittyviin työpaikkoihin, vaan käyttivät heitä heidän ammattiensa mukaisesti eri toimipaikoilla.

Tällä välin Jehova oli tehnyt oman osansa, sillä hän voi ohjata ihmisten sydämiä – niidenkin jotka ovat hänen vihollisiaan – kuin vesivirtoja. Hyvä esimerkki tästä on Himmler. Vuosia hän uskoi, että yksin hän voisi päättää Jehovan uskollisten palvelijoiden elämästä, mutta äkkiä hän alkoi muuttaa mieltään ”raamatuntutkijoiden” suhteen. Hänen henkilääkärinsä, suomalainen lääkäri nimeltä Kersten, näytteli tässä tärkeää osaa.

Hieroja Kerstenillä alkoi olla voimakas vaikutus Himmleriin, joka oli aina melko sairas. Hän kuuli, että Jehovan todistajia vainottiin julmasti, ja eräänä päivänä hän pyysi Himmleriä antamaan hänelle muutamia naisia, jotta he tulisivat töihin Harzwaldeen hänen maatilalleen, joka sijaitsi noin 50 kilometriä pohjoiseen Berliinistä. Epäröityään hetken Himmler suostui ja myöhemmin hän myöntyi Kerstenin lisäpyyntöön vapauttaen erään sisaren keskitysleiriltä, jotta tämä voisi työskennellä Kerstenin toisessa kodissa Ruotsissa. Näiltä sisarilta Kersten ensin kuuli totuuden keskitysleirien oloista ja niistä sanoinkuvaamattomista kärsimyksistä, jotka olivat olleet varsinkin Jehovan todistajien  osana jo vuosia. Häntä masensi paljon se, että tämä vihollinen parani hänen käsittelyssään aina sen verran, että saattoi jatkaa murhanhimoista menettelyään. Hän päätti sen vuoksi käyttää vaikutusvaltaansa lievittääkseen edes jonkin verran näiden vankien kärsimyksiä. Voidaan näin laskea hänen vaikutuksensa ansioksi, että kymmenet tuhannet todistajat jäivät tuhoamatta erityisesti sodan loppuaikana. Hänen vaikutuksensa oli erikoisesti Jehovan todistajille suureksi hyödyksi. Tämä voidaan nähdä kirjeestä, jonka Himmler kirjoitti lähimmille kumppaneilleen, ylimmille SS-johtajille Pohlille ja Müllerille. Tässä kirjeessä, jossa oli leima ”Salainen”, oli seuraavia kohtia:

”Oheistan raportin noin kymmenestä raamatuntutkijasta, jotka ovat töissä lääkärini maatilalla. Minulla on ollut tilaisuus perehtyä raamatuntutkijain asiaan joka puolelta. Rouva Kersten teki oivallisen ehdotuksen. Hän sanoi, ettei hänellä ole koskaan ollut näin hyviä, halukkaita, uskollisia ja tottelevaisia ihmisiä työssä kuin nämä kymmenen naista. Nämä ihmiset tekevät paljon rakkaudesta ja ystävällisyydestä. ... Yksi näistä naisista sai kerran 5 Saksan markkaa palvelurahaa eräältä vieraalta. Hän otti rahan vastaan, koska ei halunnut tahrata talon mainetta, mutta antoi rahat rouva Kerstenille, koska leirissä olevilla ei saanut olla rahaa. Naiset tekivät kaikki heiltä vaaditut työt vapaaehtoisesti. Iltaisin he kutoivat, sunnuntait he touhusivat jotakin muuta. Kesällä he nousivat ylös paria tuntia aikaisemmin ja kävivät keräämässä koreittain sieniä, vaikka heidän piti tehdä töitä 10–12 tuntia päivässä. Nämä piirteet täydentävät käsitykseni raamatuntutkijoista. He ovat uskomattoman fanaattisia, halukkaita ihmisiä, valmiita uhrautumaan. Jos me voisimme saada heidän fanaattisuutensa palvelemaan Saksaa tai istuttaa tällaisen yltiöpäisyyden kansaamme, olisimme silloin paljon vahvempia kuin nyt. Tietysti koska he kieltävät sodan, ovat heidän oppinsa niin turmiollisia, ettemme voi hyväksyä niitä tekemättä Saksalle mitä suurinta vahinkoa. ...

”Mitään ei saavuteta heitä rankaisemalla, koska jälkeenpäin he vain keskustelevat siitä innolla. ... Jokainen rangaistus on ansioksi tuonpuoleisessa maailmassa. Siksi jokainen tosi raamatuntutkija antaa teloittaakin itsensä epäröimättä. ... Jokainen joutuminen tyrmään, jokainen näläntuska, jokainen paleltuminen on ansioksi, jokainen rangaistus, jokainen isku on etu Jehovalta.

”Jos tästä lähtien leireissä kehittyy ongelmia raamatuntutkijoista, kiellän leirinkomentajaa käyttämästä minkäänlaista rangaistusta. Tällaisista tapauksista pitää lähettää tieto minulle lyhyine selostuksineen olosuhteista. Olen ajatellut vastaisuudessa toimia  toisin ja sanoa asianomaiselle henkilölle: ’Et saa tehdä työtä. Sinua ruokitaan paremmin kuin muita eikä sinun anneta tehdä mitään.’

”Näiden vaarattomien hullujen uskomuksen mukaisesti ansio silloin päättyy ja Jehova ottaa sen sijaan pois kaikki aikaisemmat ansiot.

”Niinpä ehdotankin, että kaikki raamatuntutkijat pannaan työhön – esimerkiksi maataloustyöhön, joka ei mitenkään liity sotaan eikä kaikkiin heidän hölmöyksiinsä [Jehovan todistajien suhtautumistapa käsittämätön kansallissosialistien kannalta]. Jos heille annetaan sopiva työ, ei heitä tarvitse vartioida; he eivät karkaa. Heille voidaan antaa valvomattomia töitä, he tulevat osoittautumaan parhaiksi työnjohtajiksi ja työntekijöiksi.

”Rouva Kersten on ehdottanut miten heitä vielä voidaan käyttää hyväksi: voimme panna raamatuntutkijoita töihin ’Lebensbornheimeihimme’ (koteihin, jotka oli perustettu SS-miesten siittämien lasten kasvattamiseksi uudeksi herrakansaksi), ei lastenhoitajiksi, vaan mieluummin ruoanlaittajiksi, taloudenhoitajiksi, pesulatyöhön tai senkaltaisiin tehtäviin. Mikäli meillä on vielä miehiä ovenvartijoina, voimme käyttää heidän sijastaan vahvoja raamatuntutkijanaisia. Olen vakuuttunut, ettei meillä useimmissa tapauksissa ole vaikeuksia heidän kanssaan.

”Olen myös samaa mieltä niistä ehdotuksista, että raamatuntutkijoita sijoitettaisiin suuriin perheisiin. Päteviä ja tarpeeksi kyvykkäitä raamatuntutkijoita olisi löydettävä ja heistä olisi tehtävä ilmoitus minulle. Minä sijoitan heidät sitten henkilökohtaisesti suuriin perheisiin. Näissä perheissä he eivät saisi pitää päällään vanginpukua vaan siviilivaatteita, ja olot olisi järjestettävä samantapaisesti sekä vapaille että Harzwaldessa asuville raamatuntutkijoille.

”Kaikissa näissä tapauksissa, joissa vangit ovat osittain vapaita ja määrätyt tällaiseen työhön, me haluamme välttää kirjoitettuja ohjeita tai allekirjoituksia; me hoidamme nämä asiat vain kädenpuristuksella.

”Lähettäkäähän ehdotuksia toiminnan käynnistämiseksi sekä selostus.”

Niin myös kävi. Pian useita sisaria lähetettiin työhön SS-talouksiin, kauppapuutarhoihin, maatiloille ja ”Lebensbornheimeihin”.

Oli muitakin syitä miksi SS oli halukas ottamaan Jehovan todistajia koteihinsa. SS tunsi salaisen vihan väestön keskuudessa  kasvavan. Sille selvisi, että luottamuksellisissa piireissä siitä ei enää puhuttu sukkeluuksia. Monet eivät enää luottaneet edes kotiapulaisiinsa vaan pelkäsivät, että he panisivat myrkkyä heidän ruokaansa tai tappaisivat jollakin muulla tavalla. Myöhemmin korkeimmat SS-virkailijat eivät uskaltaneet mennä parturiinkaan peläten, että heidän kurkkunsa leikattaisiin. Max Schröer ja Paul Wauer määrättiin säännöllisesti SS-miesten partureiksi, koska nämä tiesivät, etteivät Jehovan todistajat kostaisi eivätkä tappaisi ihmisvihollisiaan.

Näiden leirien ulkopuolella työskentelevien veljien ja sisarten luona sallittiin käydä heidän sukulaisiaan tai he itse saattoivat vierailla sukulaistensa kotona. Joillekin annettiin tätä varten monen viikon loma. Tämä merkitsi lopulta sitä, että veljet ja sisaret saivat enemmän ruokaa, ja näin heidän terveytensä parani nopeasti ja monet säästyivät kuolemasta nälkään ja pahoinpitelyyn.

Miten suuresti asenne keskitysleireissä muuttui Jehovan todistajien eduksi, voidaan nähdä kokemuksesta, joka Reinhold Lühringillä oli. Helmikuussa 1944 hänet kutsuttiin äkkiä työryhmästään ja häntä pyydettiin ilmoittautumaan leirin toimistoon. Juuri siellä niin monia oli pahoinpidelty ja yritetty saada kieltämään uskonsa Jehovaan. Kuinka hämmästynyt veli Lühring olikaan kun häntä vastapäätä istuvat upseerit kysyivät, voisiko hän alkaa hoitaa maatilaa, johtaa oikealla tavalla työtä ja työntekijöitä. Vastattuaan kaikkiin heidän kysymyksiinsä myöntävästi hän joutui myöhemmin Tšekkoslovakiaan 15 muun veljen kanssa, ja heidät vietiin hoitamaan rouva Heydrichin maatilaa.

Muuan työryhmä, johon kuului 42 veljeä, kaikki päteviä ammattimiehiä, vietiin Wolfgangjärvelle Itävaltaan rakentamaan taloa eräälle johtavalle SS-virkailijalle. Vaikka työnteko vuorenrinteellä ei ollut helppoa, oli veljien tilanne paljon parempi. Esimerkiksi Erich Frost, joka kuului tähän ryhmään, sai luvan pyytää haitarinsa kotoaan. Sen saatuaan hän ja muut veljet saivat usein luvan lähteä iltaisin järvelle, jossa hän soitti kansanlauluja sekä konserttikappaleita, ja näistä nauttivat veljien lisäksi rannalla asuvat, myöskin SS-miehet, joiden valvonnassa veljet tekivät työtä.

Myös hengellisen ravinnon varaaminen keskitysleirissä oleville veljille tuli jatkuvasti helpommaksi. Tohtori Kerstenin osuus ei ollut suinkaan vähäinen, koska hän usein matkusti Ruotsissa olevan kotinsa ja Harzwalden maatilansa väliä. Hän antoi aina sisarten, jotka Himmler oli antanut työntekijöiksi hänen maatilalleen ja hänen kotiinsa Ruotsiin, pakata matkalaukkunsa. Sisarien välillä oli tehty hiljainen sopimus, että Ruotsissa oleva  sisar pakatessaan panisi Vartiotorneja Kerstenin matkalaukkuun. Saavuttuaan Harzwaldeen tämä käski siellä toimivan sisaren purkaa matkalaukun ja antoi sisaren tehdä tämän aina yksin. Kun sisaret olivat huolellisesti tutkineet nämä Vartiotornit, he antoivat ne edelleen lähellä olevaan keskitysleiriin.

Herra Kerstenin maatila Harzwaldessa sijaitsi ihanteellisella paikalla noin 35 kilometriä etelään Ravensbrückin naisten keskitysleiristä ja noin 30 kilometriä pohjoiseen miesten leiristä Sachsenhausenissa. Tavaroita kuljetettiin alinomaa Harzwaldesta molempiin leireihin, joten ei ollut vaikeaa salakuljettaa hengellistä ravintoa leireissä oleville veljille ja sisarille.

Näin yhä läheisempi suhde vallitsi eri leirien ja niiden yksityiskotien välillä, joihin sisaremme oli määrätty työskentelemään SS-perheissä. Ilse Unterdörfer kertoo tästä mielenkiintoisesta ajasta:

”Koska meillä työpaikassamme oli melkoinen määrä vapautta, onnistuimme lähettämään sensuroimattomia kirjeitä sukulaisillemme. Saatoimme myös olla kirjeenvaihdossa ulkopuolella toimivien veljiemme kanssa tai niiden kanssa, jotka olivat päässeet erikoistöihin SS-miesten luokse ja näin nauttivat suuremmasta vapaudesta. Onnistuimmepa saamaan yhteyden vapaina eläviin veljiin, joilta saimme hankituksi Vartiotorneja. Kun oli elänyt monta vuotta aiemmin oppimiensa asioiden mukaisesti sekä uusien tulijoiden tuomista uusista totuuksista, oli ihmeellisen virkistävää saada taas henkilökohtaisesti lukea Vartiotornia. Minut määrättiin eräälle SS-maatilalle lähelle Ravensbrückiä SS-upseeri Pohlin valvontaan. Vankien esimiehenä olin vastuussa sisariemme työstä. Jotkut meistä jopa nukkuivat siellä eikä meidän enää tarvinnut mennä lainkaan leiriin. Minun oli sitten mahdollista erään sisaren kirjeessään kirjoittamien järjestelyjen mukaan saada yhteys berliiniläiseen Franz Fritscheen, jonka tapasin eräänä iltana maatilan metsikössä. Hän toi minulle aina useita Vartiotorneja. Lisäksi saimme vielä muullakin tavalla hengellistä ravintoa. Kaksi sisarta oli työssä tehtaassa ja hekin toivat Vartiotorneja leiriin. Tällä tavalla Jehova piti meistä rakkaudellisesti huolta aikana, jona me sitä eniten tarvitsimme.”

Jehova siunasi niitä veljiä, jotka pystyivät helpommin hankkimaan hengellistä ravintoa ja sitten koettivat viedä sitä edelleen muille, kuten voidaan nähdä Franz Birkin kertomuksesta. Hän oli yksi niistä, jotka olivat joutuneet Harzwalden maatilalle. He saivat pian kuulla, että toiset vangitut veljet, joita eräs sotilas vartioi, olivat rakentamassa taloa metsään noin kymmenen kilometrin päähän. Koska Harzwalden maatilan veljillä oli  jo melkoisesti vapautta, he etsivät tilaisuutta tavata nämä veljet siellä metsässä.

”Eräänä sunnuntaiaamuna”, kertoo veli Birk, ”veli Krämer ja minä otimme polkupyörämme ja lähdimme etsimään veljiämme. Ajaessamme metsikön läpi löysimme pian aukeaksi hakatun paikan, johon uutta rakennusta oltiin rakentamassa. Nähdessämme erään vangin tulevan aukion poikki heilutimme hänelle kättämme ja hän lähti tulemaan luoksemme metsän läpi. Heti kun näimme vaaleansinipunaisen kolmion hänen vaatteissaan, tiesimme, että hän oli veli. Kerrottuamme hänelle olevamme Harzwalden ryhmästä hän vei meidät uuteen rakennukseen. Koska meillä oli uusia Vartiotorneja mukanamme, istuuduimme ja aloitimme tutkistelun. Sen jälkeen kävimme veljiemme luona joka sunnuntai. Heitä vartioi eräs Freiburgista kotoisin ollut ylikersantti, joka suhtautui ystävällisesti veljiin. Vähän ennen joulua kysyin häneltä: ’Miten olisi jos te ja veljemme vierailisitte Harzwalden maatilalla pyhäpäivien aikana?’ Hän vastasi miettiväisenä, että hän halusi lähteä miehineen jonnekin jossa nämä voisivat leikkauttaa tukkansa. Kun hän kuuli että meillä oli parturi Harzwaldessa, hän suostui heti. Ja niinpä sitten varhain jouluaamuna veljemme tulivat tämän upseerin kanssa maatilalle. Berliiniläinen sisar Schulze, joka oli työssä keittiössä, otti erikoisesti huolehtiakseen tästä upseerista, jotta me voisimme olla vapaasti toistemme seurassa. Samana iltana veljet palasivat kotiin hyvin iloisina siitä, että olivat saaneet kokoontua yhteen näin siunauksellisella tavalla. Ajattelehan: tämä oli tapahtunut vihollistemme keskellä!”

Aikanaan oli suuremmat mahdollisuudet saada hengellistä ravintoa kaikkiin keskitysleireihin. Gertrud Ott ja kahdeksantoista muuta Auschwitzissa vangittuna olevaa sisarta lähetettiin työhön erääseen hotelliin, jossa asui SS-miesten perheitä. Koska sinne tuli muitakin henkilöitä syömään ja juomaan, ei kestänyt kauan kun vielä vapaudessa olevat sisaremme huomasivat vangitut sisarensa pesemässä ikkunoita. ”Mekin olemme sisaria”, he mutisivat kävellessään ohi katsomatta ylös. Kolme viikkoa myöhemmin he järjestivät tapaamisen käymälään. Siitä lähtien ulkopuolella asuvat sisaret tulivat säännöllisesti tuomaan hotellissa työskenteleville sisarille Vartiotorneja ja muita julkaisuja, jotka edelleen lähetettiin Ravensbrückiin.

Joulukuun alussa 1942 tuli erityisen hieno tilaisuus noin 40 veljelle, jotka lähtivät Wewelsburgiin suorittaakseen siellä erikoistyötä. Vaikka heitä vieläkin pidettiin vankeina, heillä oli melkoisesti vapautta, sillä siellä ei ollut enää sähköistettyä piikkilanka-aitaa eikä vartiomiehiä pitämässä heitä leirin sisällä.

 Veli Engelhardt oli vielä tähän aikaan vapaa ja hän oli antanut lähellä asuville veljille tehtäväksi löytää keino Vartiotornien saamiseksi leiriin. Voitettuaan monia ongelmia Sandor Beier Herfordista ja Martha Tünker Lemgosta tarkastelivat tilannetta yksinkertaisesti kävelemällä alueen läpi niin kuin nuori pari. He saivat pian yhteyden veljiin ja varasivat sen jälkeen heille säännöllisesti Vartiotorneja. Ensimmäisellä kerralla he tapasivat veljet hautausmaalla tietyllä haudalla; seuraavalla kerralla he kätkivät lehdet mansikkakasaan tai antoivat ne veljille henkilökohtaisesti keskiyön aikaan jossakin ennalta sovitussa paikassa. Joka kerraksi sovittiin uusi tapaamispaikka. Kun veli Engelhardt ja sisaret, jotka olivat valmistaneet ja levittäneet lehdet, pidätettiin, heräsi kysymys siitä, miten vielä vapaudessa olevat saisivat hengellistä ravintoa.

Tällä kertaa veljet Wewelsburgissa yrittivät löytää ratkaisun itse. He onnistuivat hankkimaan kirjoituskoneen, jolla yksi veljistä kirjoitti monistusvahat. Toinen veli rakensi alkeellisen monistuskoneen puusta. Vapaudessa olevat sisaret, joihin heillä vielä oli yhteys, toivat veljille monistuksessa tarvittavat välineet. Täällä tuotettiin lopulta niin paljon Vartiotornin irtonumeroita, että niitä voitiin varata laajalle alueelle Pohjois-Saksaan. Elisabeth Ernsting muistaa että hän sai aina viisikymmentä kappaletta sitä aluetta varten, joka hänelle oli annettu. Näin oli mahdollista varata Vartiotorni lähes kahden vuoden ajan, aina hallituksen kukistumiseen asti vuonna 1945 Westfalenissa ja muilla alueilla asuville veljille.

Hengellisestä ravinnosta huolehtiminen keskitysleireissä oleville veljille ja sisarille parani niin paljon, että vuonna 1942 Sachsenhausenissa voitiin puhua jo pienestä virrasta. Berliiniläinen veli Fritsche, joka oli saanut kuolemantuomion vähän ennen natsihallituksen loppua mutta jota ei ollut vielä teloitettu, pystyi yli puolentoista vuoden ajan huolehtimaan veljille paitsi kaikki uudet lehdet, myös paljon vanhoja numeroita sekä kaikki tällä välin julkaistut kirjat ja kirjaset. Oli ikään kuin veljet olisi johdettu reheville laitumille, sillä jokaisella veljellä oli kappale jotakin Seuran julkaisua tutkittavana joka ilta. Mikä muutos! Mutta ei siinä vielä kaikki. Järjestö toimi niin hyvin, että veli Fritsche pystyi lähettämään kirjeitä veljien sukulaisille tai toisiin leireihin tai ulkomaiden haaratoimistoihin. Siten oli mahdollista puolentoista vuoden aikana salakuljettaa leiristä 150 kirjettä ja lähes yhtä monta leiriin. Lähetetyt kirjeet todistivat veljien hyvästä hengellisestä tilasta. On ymmärrettävää, että näistä kirjeistä tehtiin monia kopioita. Muutamia jopa monistettiin ja niitä käytettiin rohkaisuksi ulkopuolella oleville veljille ja erityisesti vangittujen sukulaisille.

 TEOKRAATTISTA YKSEYTTÄ JULISTETAAN ROHKEASTI LEIREISSÄ

Kaikki sujui hienosti noin puolitoista vuotta aina syksyyn 1943 saakka, jolloin veli Fritsche pidätettiin. Kotietsinnöissä löydetyt raportit Sachsenhausenista käänsivät huomion häneen. Poliisit löysivät hänen hallustaan Vartiotornien ja muiden julkaisujen lisäksi joitakin veljiltä tulleita kirjeitä, jotka hänen piti jakaa. Huomatessaan, että kirjeenvaihtoa suoritettiin lähes kansainvälisessä mitassa, poliisit alkoivat epäillä leirinjohtajien kykyä tai halukkuutta huolehtia velvollisuuksistaan. Himmler määräsi sen tähden välittömän tarkastuksen kaikkiin epäilyksenalaisiin keskitysleireihin.

Kampanja alkoi huhtikuun lopulla. Eräänä aamuna joitakin salaisen poliisin virkailijoita tuli Sachsenhauseniin. Yllätyshyökkäys veljien kimppuun oli hyvin suunniteltu. Leirin sisällä työskentelevät kutsuttiin työpaikoiltaan seisomaan pihalle, jossa heiltä kysyttiin päivän teksteistä ja suoritettiin ruumiintarkastus. Joitakin julkaisuja löydettiin. Tavanomaiset lyönnit kuuluivat asiaan. Mutta Gestapo ei saanut veljiä luopumaan, sillä Jehova oli ravinnut heitä runsaasti heidän vihollistensa keskellä. Heillä oli selvä näkemys tehtävästään, eivätkä he pelänneet asennoitua yksimielisesti teokraattisen hallitusvallan puolelle.

Ernst Seliger tunnettiin veli Fritschen yhdysmiehenä, joten häneen kiinnitettiin erikoista ”huomiota”. Hän oli pyrkinyt sitomaan lihallisten haavojen lisäksi myös hengelliset haavat ja hänen isällinen nöyrä menettelynsä oli suuresti lisännyt tässä leirissä vallitsevaa ykseyttä. Mutta hän oli kovin levoton ensimmäisen kuulustelunsa tuloksesta ja rukoili Jehovaa, että Hän kääntäisi voitoksi hänen ”tappionsa”, jona hän sitä piti. Mutta tämä ei tullut koetukseksi pelkästään yhdelle henkilölle. Wilhelm Röger Hildenistä kuvailee tilannetta seuraavasti: ”Nyt piti olla ’yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta’.” Kaikki veljet todistivat veli Seligerin lausunnon, että hän oli tuonut päivän tekstit heidän rohkaisukseen. He vahvistivat sen tosiasian, että he olivat lukeneet veli Seligerin leiriin tuomaa kirjallisuutta ja että he rohkaisisivat edelleen toinen toistaan ja puhuisivat toivostaan tulevaisuudessakin.

Kului neljä päivää. Sunnuntaiaamuna veli Seliger meni leirin hallinto-osastolle, jotta he voisivat kirjoittaa asiakirjat. Hän kuvailee kokemuksiaan: ”Ensin todistin kolmessa sairaalan huoneessa (siellä hän toimi apulaisena) ... sitten astuin iloisena ’leijonien luolaan’. Lääkäri ja apteekkari olivat tutkimassa kirjeitä, joita olimme laittomasti lähettäneet leiristä. Seurasi kahden tunnin kiivas väittely. Kun asiakirja oli melkein valmis, kuulusteleva upseeri sanoi: ’Seliger, mitä te aiotte nyt tehdä?  Aiotteko edelleenkin jatkaa päivän tekstien kirjoittamista ja veljienne rohkaisemista? Ja aiotteko edelleen jatkaa sanomanne saarnaamista täällä leirissä vankien keskuudessa?’ ’Aion, juuri niin aion tehdä, enkä ainoastaan minä, vaan myös kaikki veljeni.’ ... Kello 14 kuulustelu oli ohi ja kaikkien veljien nimissä annettu julistus esitettiin heille, minkä jälkeen he kaikki lähtivät iloisesti saarnaustyöhön” – leirin parakeille.

Veljet muistelivat, että oli kulunut lähes kymmenen vuotta lokakuun 7. päivästä 1934, jolloin Hitlerille oli ilmoitettu kirjeessä, että Jehovan todistajat eivät lakkaa kokoontumasta yhteen eivätkä saarnaamista uhkauksista huolimatta. Nyt lähes kymmenen vuotta myöhemmin Gestapo totesi, ettei Jumalan kansan taisteluhenki ollut vielä murtunut, ei keskitysleirien sisä- eikä ulkopuolella. Kirjeet todistivat sen.

Gestapo suoritti nyt tutkimuksia muissa keskitysleireissä nähdäkseen, vallitsiko niissä paljon puhuttu ’teokraattinen ykseys’. Seuraava leiri oli Berlin-Lichterfelde, Sachsenhausenin sivuosasto. Veli Paul Grossmann, joka toimi yhdysmiehenä Sachsenhausenin ja Lichterfelden välillä, kertoi myöhemmin kuulustelusta:

”Huhtikuun 26:ntena 1944 Gestapo iski uudelleen. Kymmeneltä tuona aamuna tuli kaksi Gestapon upseeria Lichterfeldeen kuulustelemaan minua perinpohjaisesti, koska olin yhdysmies Sachsenhausenin ja Lichterfelden välillä. He näyttivät minulle kahta laitonta kirjettä, jotka olin kirjoittanut veljille Berliiniin. Nämä kirjeet paljastivat selvästi meidän toimintamenetelmämme. [Voimme myöntää, miten epäviisasta on kirjoittaa tällaista tietoa sisältäviä kirjeitä, koska on odotettavissa, että ennemmin tai myöhemmin virkailijat löytävät ne suorittaessaan pidätyksiä tai kotietsitöjä.] Virkailijat tiesivät näin järjestömme toiminnan yksityiskohtia myöten ja lisäksi sen, että olimme säännöllisesti saaneet ruokaa ’äidiltämme’.

”Vaikka he käänsivät kaiken ylösalaisin, löysivät he vain yhden Vartiotornin. Minun oli seisottava portilla sillä aikaa kun toisia veljiä tuotiin työstä. Heidätkin tutkittiin ja pantiin seisomaan portille. Tämä oli todellinen sensaatio, koska tällaista suurta poliisietsintää ei ollut suoritettu pitkään aikaan. Kuulustelun aikana oli paljon lyöntejä ja herjaavia sanoja ja joitakin Vartiotorneja sekä tekstejä löydettiin. Laaja raportti Sachsenhausenin leirikokemuksista, Raamattu ja muita papereita säilyi sen sijaan turvassa heidän käsistään. Veljet kertoivat avoimesti, että he olivat toimineet aktiivisesti teokratian etujen hyväksi ja lukeneet Vartiotorneja. Meidän oli seisottava portilla kello yhteentoista asti sinä iltana. Tällä välin leiriin oli tullut poliisin  kuorma-auto, jolla siirrettäisiin kaksitoista kapinanjohtajaa Sachsenhauseniin. Tämä merkitsi heidän hirttämistään. Heidän oli palautettava lusikkansa, ruokailuvälineensä ja muut tavaransa. Mutta siirtoa ei tapahtunut tuntemattomien syiden vuoksi eikä seuraavanakaan päivänä, vaikka kuolemantuomioista oli jo kirjoitettu sukulaisille. Kolmantena päivänä tapahtui yllätys. Niitä 12 veljeä ei teloitettu, vaan heidät pantiin takaisin työhön.”

Lichterfeldessä olevat veljet pantiin sitten allekirjoittamaan seuraavanlainen julistus: ”Minä ------------ yksi Jehovan todistajista, leirissä alkaen ------------ tunnustan kuuluvani ’teokraattiseen ykseyteen’, joka vallitsee Sachsenhausenin keskitysleirillä. Olen myös saanut päivän tekstit ja kirjallisuutta, olen lukenut ne ja antanut edelleen muille.” Jokainen allekirjoitti tämän julistuksen innokkaasti.

Samantapaisia poliisietsintöjä suoritettiin samoin tuloksin muillakin leireillä, yksi Ravensbrückissä 4.5.1944, koska kirjeistä ilmeni, että Sachsenhausenin ja Ravensbrückin välillä oli yhteys. Tässä leirissä ryhdyttiin ankariin toimenpiteisiin ”kapinanjohtajia” vastaan. Mutta ennen pitkää täälläkin sisaret pantiin takaisin entisiin työpaikkoihinsa, kun asianomaiset osastonjohtajat olivat heitä pyytäneet. Tämä oli lisätodistus, että yksinvaltiaan valta oli tähän aikaan jo melkein murtunut.

Saksan armeijan kärsimät tappiot itärintamalla vuonna 1944 vaativat niin monia uhreja, että sotaan alettiin kutsua vanhuksien ja Hitler-nuorten lisäksi vankejakin, joille annettiin tilaisuus lähteä itärintamalle. Tästä syystä leireihin tuli lähetystöjä, jotka tarjosivat poliittisille vangeille tilaisuuden liittyä arvossa alennetun kenraali Dirlewangerin divisioonaan. Jos he vain ilmoittautuisivat siihen, heitä pidettäisiin vapaina saksalaisina. Oli kuitenkin mielenkiintoista, että kaikki vangit, joilla oli sinervänpunainen kolmio, lähetettiin aina ennen tämän tarjouksen esittämistä parakeilleen. He tiesivät minkä vastauksen he saisivat Jehovan todistajilta, ja sen vuoksi he eivät enää kysyneet heiltä.

LEIRIEN KIIREELLINEN EVAKUOINTI

Vuonna 1945 Yhdysvaltain ja Englannin ilmavoimien yötä päivää jatkuneet pommitukset sekä Saksan armeijan perääntyminen, joka lopulta kääntyi avoimeksi paoksi, osoittivat jokaiselle, että toisen maailmansodan loppu oli lähellä. SS oli lakannut näyttelemästä itsevarmuuttaan. Se ei suinkaan ollut kadehdittavassa asemassa, kun ottaa huomioon sen että sadattuhannet eri keskitysleireissä odottivat kiihkeästi vapautustaan. Nämä massat olivat arvaamatonta, jopa räjähdysaltista materiaalia, joka sai  monet SS-miehet pelkäämään vankeja. Mutta Himmler noudatti jatkuvasti Führerinsä käskyjä ja lähetti seuraavansisältöisen sähkösanoman Dachaun ja Flossenbürgin komentajille: ”Antautuminen ei tule kysymykseenkään. Leiri on evakuoitava välittömästi. Kukaan vanki ei saa jäädä vihollisen käsiin elävänä. (allekirjoitus Heinrich Himmler)” Samanlaisia ohjeita lähetettiin muihinkin leireihin.

Tämä oli viimeinen pirullinen suunnitelma vaarantaa leireissä pidettyjen Jumalan uskollisten palvelijoiden henki vielä kerran. Mutta he eivät olleet tästä liiaksi huolissaan. He asettivat luottamuksensa Jehovaan eivätkä välittäneet siitä mitä heillä henkilökohtaisesti oli edessään.

SS-upseereilla, joiden velvollisuutena oli raivata pois vangit, oli edessään ratkaisematon tehtävä. Veli Walter Hamann, joka oli määrätty työskentelemään SS-kanttiinissa, kuuli sattumalta mielenkiintoisen SS-upseerien keskustelun. Hän kertoo: ”Upseerit puhuivat kaikkien vankien tappamisesta kaasulla, mutta kaasukammiot olivat koko leirille aivan liian pienet. Sitten kuulin heidän puhelinkeskustelunsa lämmitysöljyn toimittamisesta polttouuneja varten: mutta öljyä ei voitaisi toimittaa. Sitten mainittiin leirien ja niiden asukkaiden räjäyttämisestä. Dynamiittilaatikoita oli jo asetettu eri parakkeihin, erityisesti sairaalaparakkiin. Mutta tästäkin suunnitelmasta luovuttiin. Lopulta päätettiin evakuoida 30000 vankia; heille kerrottaisiin, että heidät lähetetään suurempaan leiriin – jota ei ollut olemassa – koska todellisuudessa heidät aiottiin kaikki upottaa Lyypekin lahteen. Tähän ei tarvittaisi kaasua, öljyä eikä dynamiittia.”

Tällä välin liittoutuneiden sotajoukot lähestyivät yhä nopeammin idästä ja lännestä. SS alkoi nyt tuntea huolta omasta hengestään ja tuli yhä hämmentyneemmäksi varsinkin sen jälkeen, kun hallituksen määräys leirien hävittämisestä oli tullut tunnetuksi. Tällaisten ylipääsemättömien ongelmien edessä se yksinkertaisesti ajoi vangit ulos maantielle ja pani heidät marssimaan pois mukanaan vain niukasti ruokaa. Kuka tahansa joka myöhemmin seurasi näiden marssien reittiä, joille aivan oikein annettiin nimi ”kuolemanmarssit”, huomasi, että kaikkia vietiin kohti samaa määränpäätä. Tarkoituksena oli saada heidät viedyksi Lyypekin lahdelle tai pohjoiselle avomerelle, missä heidät lastattaisiin laivoihin ja upotettaisiin ennen vihollisjoukkojen saapumista.

Pian ruoka oli loppunut eikä ajoittain ollut edes vettä. Siitä huolimatta nälkään nääntyvät vangit pakotettiin päiväkausia marssimaan kaiken päivää valtavassa vesisateessa keskimääräisen lämpötilan ollessa vain neljä astetta. Yöllä heidän annettiin  mennä makuulle metsiköissä sateen liottamaan maahan. SS-vartija ampui säälimättömästi niskaan niitä, jotka eivät jaksaneet pysyä mukana tässä kovassa vauhdissa. Kuinka paljon näillä marsseilla menehtyi ihmisiä, voidaan nähdä Sachsenhausenin esimerkistä. Evakuoinnin aikaisista 26000:sta elossa olevasta vangista 10700 jäi makaamaan Sachsenhausenin ja Schwerinin välisen tien varrelle kuoliaiksi ammuttuina.

Ne muutamat veljet, jotka lähtivät Mauthausenin leiristä, olivat myös vaarallisessa asemassa. Suuria tunneleita oli kaivettu vuoren sisään, johon pelätyt V-2-raketit rakennettiin. Eräänä päivänä yksi tunneleista suljettiin ja sinne asetettiin miinoja. Suunnitelmana oli lavastaa ilmahyökkäys, jolloin tunneliin voitaisiin ajaa 18000 vankia, minkä jälkeen tunneli räjäytettäisiin ilmaan. Mutta venäläisten tankkien nopea eteneminen yllätti leirin johtajat ja SS näki paremmaksi jättää vangit oman onnensa nojaan ja yrittää pelastaa oman henkensä jos mahdollista. Mutta he eivät päässeet kovinkaan pitkälle. Vain muutamaa päivää myöhemmin vangit tunsivat leirinkomentajan, jonka tiedettiin sanoneen: ”Haluan nähdä vain kuolintodistuksia!” ja hänet poljettiin kuoliaaksi. Poliittiset vangit alkoivat nyt kostaa vankitovereilleen, jotka leirinvanhimpina, parakkien vanhimpina ja työnjohtajina olivat tulleet verivelkaisiksi.

Dachaun vankien kuolemanmarssi kulki läpi metsien, ja ne jotka eivät pysyneet vauhdissa mukana, saivat surmansa SS-miesten luodeista. Heidän päämääränään olivat Ötztalerin Alpit, missä kaikki sinne päässeet ammuttaisiin joka tapauksessa. Veljet pysyivät yhdessä ja auttoivat toinen toistaan ja näin pelastivat monia heikkoja ampumiselta kunnes he pääsivät Bad Tölziin, jossa heidät vapautettiin. Veli Ropelius muistaa, että he viettivät viimeisen yön lumipeitteen alla Waakirchenin metsässä. Päivän sarastaessa Baijerin maakunnan poliisit tulivat heidän luokseen ja kertoivat heille, että he olivat vapaita ja että SS-miehet olivat paenneet. Jatkaessaan matkaansa he löysivät aseita, jotka oli pantu puita vasten, mutta eivät yhtään SS-miestä.

SS otti vakavasti hallituksen määräykset päästä eroon kaikista vangeista. Vain muutamia päiviä ennen antautumista ryhmät koottiin yhteen Neuengammessa ja lastattiin erääseen rahtilaivaan, jonka piti viedä heidät ’Cap Arconaan’, loistoluokan höyrylaivaan, joka oli ankkuroituna Neustädterlahdella. Noin 7000 vankia oli jo tällä 200 metrin pituisella aluksella. SS oli suunnitellut, että ’Cap Arcona’ ajettaisiin ulos avomerelle, jossa se upottaisi sen vankeineen. Mutta laiva liehutti lippuaan vielä toukokuun 3:ntena 1945, jolloin englantilaiset taisteluhävittäjät  upottivat sen. Rahtilaiva ’Thielbeck,’ jossa oli noin 2000–3000 vankia, painui myös upoksiin. Noin 9000 vankia meni vesihautaan Neustädterin lahdella. On ymmärrettävää, että eloon jääneet värisevät kun he muistelevat tätä tapahtumaa. Tähän päivään asti on Neustädterin lahdelta löytynyt 12–17 tällaisen hukutetun vangin luurankoa vuosittain kaivauksissa ja uimareiden havaintojen perusteella.

Sama kohtalo oli suunniteltu Sachsenhausenin vangeille, joiden joukossa oli 220 veljeä. Murhaavan marssin aikana he kävelivät lähes 200 kilometriä kahdessa viikossa.

Todistajat olivat varhain tajunneet uhkaavan vaaran, joten he olivat kunnostaneet kenkänsä ja koonneet yhteen muutamia pieniä rattaita kuljettaakseen heikoimpien vähäiset tavarat ja heikoimmat sitten kuorman päällä. Muutoin nämä veljet joutuessaan kävelemään koko matkan olisivat olleet yli 10000 kuolleen joukossa. Mutta tällä tavalla veljet, jotka eivät olleet fyysisesti aivan yhtä huonossa kunnossa, saattoivat vetää heidät mukanaan. Matkan varrella pantiin toisia rattaille, kun heidän voimansa ehtyivät. Muutamien päivien levon jälkeen, kun he olivat saaneet takaisin riittävästi voimaa, he vuorostaan vetivät jälleen rattaita. Siten vieläpä tämän kuolemanmarssin kuluessakin he kaikki pysyivät yhdessä kuin suurena perheenä nauttien Jehovan suojelusta loppuun saakka.

Sitten eräänä iltapäivänä kun tämä pakenevien vankien ryhmä oli enää kolmen päivänmatkan päässä Lyypekistä, SS antoi jokaiselle määräyksen pystyttää leiri erääseen metsään lähellä Schweriniä. Matkan aikana veljet olivat muodostaneet pieniä ryhmiä ja valmistaneet hätävaratelttoja huovistaan. Lattian he olivat peittäneet pienillä oksilla lievittääkseen yön kylmyyttä. Sinä yönä, kun venäläisten luodit viheltelivät heidän päänsä yläpuolella ja kun amerikkalaiset jatkoivat etenemistään, tämä osa Saksan rintamasta luhistui. Noilla siellä olevilla oli sanoinkuvaamaton tunne kun yhtäkkiä keskellä yötä kajahti huuto toistuen tuhansia kertoja: ”ME OLEMME VAPAAT!” Ne lähes 2000 SS-miestä, jotka siihen saakka olivat johtaneet vankeja, olivat salaa riisuneet univormunsa näyttääkseen siviileiltä, jotkut olivat jopa pukeutuneet vanginvaatteisiin peittääkseen henkilöllisyytensä. Muutamaa tuntia myöhemmin joitakin heistä kuitenkin tunnistettiin ja tapettiin säälimättömästi.

Pitäisikö veljien nyt hyväksyä amerikkalaisten upseerien tarjous, joka oli nyt tullut, ja purkaa leiri keskellä yötä? Harkittuaan asiaa rukouksen hengessä he päättivät odottaa auringonnousuun asti. Mutta senkin jälkeen he jäivät paikoilleen muutamaksi tunniksi, koska pakolaisten keskellä asuva maanviljelijä  oli antanut veljille 90 kiloa herneitä. Hieno ateria valmistettiin ja syötiin. Voi, kuinka veljet arvostivatkaan sitä! Lähes kahteen viikkoon heillä ei ollut oikeastaan mitään paitsi vähän teetä, jota he keräsivät matkan varrelta ja valmistivat iltaisin metsiköissä milloin vain oli vettä saatavissa.

Kuinka kiitollisia he olivatkaan kun he huomasivat, että he olivat kaikki mukana. Mutta kuten he myöhemmin saivat selville, heillä oli vielä toinen syy olla kiitollisia Jehovalle, sillä pohjoiseen suuntautuneen marssinsa aikana SS oli kerran viivyttänyt heitä metsässä useita päiviä, koska he eivät olleet varmoja siitä, missä rintama sijaitsi. Nämä muutamat päivät olivat juuri riittävä aika, joiden aikana he olisivat ehtineet Lyypekkiin ennen kuin rintama lopullisesti luhistui.

Nyt heillä ei ollut enää mitään kiirettä jatkaa matkaa. Siellä, tässä metsässä lähellä Schweriniä, he alkoivat kirjoittaa kertomusta kokemuksistaan kirjoituskoneella, jonka sotilaat olivat heittäneet siirrettävästä toimistostaan. Tähän raporttiin sisältyi päätöskin, joka oli kirjoitettu ihmeellisen tunteen vallitessa siitä, miten he olivat olleet vapaudessa muutamia tunteja, sekä arvostus siitä, että Jehova oli suojellut heitä niiden monien vuosien aikana, jotka he olivat olleet ”leijonien luolassa”. Tämä on päätös:

PÄÄTÖS!

”Toukokuun 3:ntena 1945

”Kuudesta kansakunnasta olevien 230 Jehovan todistajan päätös, kun he olivat kokoontuneet metsään lähelle Schweriniä Mecklenburgissa.

”Me tänne kokoontuneet Jehovan todistajat lähetämme sydämestä lähtevät terveisemme uskolliselle Jehovan liittokansalle ja sen kumppaneille kautta koko maailman Psalmin 33:1–4 ja 37:9:n sanoilla. Tulkoon tiettäväksi, että suuri Jumalamme, jonka nimi on Jehova, on täyttänyt sanansa kansaansa kohtaan erityisesti Pohjan kuninkaan alueella. Pitkä, ankara koetuksen aika on takanamme ja niillä, jotka ovat säilyneet hengissä siepattuina ikään kuin tulisesta pätsistä, ei ole edes tulen hajua itsessään. (Ks. Daniel 3:27.) Päinvastoin, he ovat täynnä tarmoa ja Jehovalta tullutta voimaa sekä odottavat innokkaasti uusia käskyjä Kuninkaalta lisätäkseen teokraattisia etuja. Päätöksemme ja halukkuutemme toimia on ilmaistu Jesajan 6:8:ssa ja Jeremian 20:11:ssä (Mengen käännös). Herran avun ja hänen kallisarvoisen tukensa turvin vihollisen vehkeilyt eivät ole saaneet meitä luopumaan nuhteettomuudestamme, vaikka he  yrittivät sitä käyttämällä lukemattomia väkivaltaisia, pirullisia juonia sekä tuhansia keskiaikaisia inkvisitiomenetelmiä, sekä ruumiillisia että henkisiä, ja monia imarteluja sekä viettelyjä. Kaikki nämä erilaiset kokemukset, jotka riittäisivät aineistoksi moniin kirjoihin, on kuvailtu lyhyesti apostoli Paavalin sanoissa 2. Korinttolaiskirjeen 6:4–10:ssä, 2. Korinttolaiskirjeen 11:26, 27:ssä ja ennen kaikkea Psalmissa 124 (Elberfeldin käännös). Saatana ja hänen demoniagenttinsa on jälleen kerran osoitettu valehtelijoiksi. (Joh. 8:44) Suuri kiistakysymys on jälleen ratkaistu Jehovan hyväksi ja hänen kunniakseen. – Job 1:9–11.

”Meidän ja teidän iloksi tietäkää, että Herra Jehova on siunannut meitä runsaalla saaliilla, 36 hyvän tahdon ihmisellä, jotka Sachsenhausenista lähtiessämme julistivat vapaaehtoisesti: ’Tulemme teidän kanssanne, sillä olemme kuulleet, että Jumala on teidän kanssanne.’ Sakarjan 8:23 on täyttynyt! Kiireellisen lähtömme vuoksi monet teokratian ystävät eivät voineet liittyä mukaamme, mutta Jehova ohjaa asiat niin, että he pian löytävät tiensä takaisin luoksemme.

”Me Jehovan todistajat julistamme uudestaan täydellisen uskomme Jehovaan ja täydellisen antautumisemme hänen teokratialleen.

”Lupaamme juhlallisesti, että meillä on vain yksi halu, nimittäin että meidän sallittaisiin syvästä arvostuksesta hänen ihmeellisten varjelustensa loputonta tapahtumaketjua kohtaan ja sitä kohtaan, että hän vapautti meidät tuhansista vaikeuksista, ristiriidoista ja murheista kun olimme leijonien luolassa, palvella Jehovaa ja hänen suurta Kuningastaan Jeesusta Kristusta halukkain ja iloisin sydämin kautta koko iankaikkisuuden. Se olisi itsessään meidän suurin palkintomme.

”Lopetamme päätöksemme Psalmin 48 sanoihin ollessamme iloisesti vakuuttuneita pikaisesta yhteenkokoontumisestamme.

”Palvelijatoverinne Jehovan pyhän nimen puolesta.”

Näin ilmaistuaan ensin kiitollisuutensa Jehovalle hänen ansaitsemattomasta hyvyydestään, hänen suojeluksestaan ja nyt myös ennallistetusta vapaudestaan veljet purkivat leirin. Vaikka 900–1000 vankia oli kuollut tuona ensimmäisenä vapauden yönä, veljet pääsivät Schweriniin täysin vahingoittumattomina. Mutta koska Elbejoen yli johtavat sillat oli tuhottu, he eivät voineet lähteä kahteen kolmeen kuukauteen. He löysivät asuinpaikkoja armeijan parakkien talleilta, missä he saattoivat monistaa Vartiotorneja ja pitää Vartiotornin tutkisteluja joka aamu valmistaakseen  itseään hengellisesti edessä olevaa työtä varten. Samanaikaisesti he aloittivat kenttäpalveluksen jälleen, vaikka olosuhteiden pakosta he joutuivat suorittamaan sitä vanginpuvussaan. Lopulta he saattoivat jatkaa matkaansa länteenpäin päästäkseen vielä kerran kosketuksiin sukulaistensa kanssa ja nähdäkseen, mitä voitaisiin tehdä Valtakunnan työn uudelleen järjestämiseksi.

KERTOMUS NUHTEETTOMUUDESTA

Tässä kertomuksessa on yritetty kerätä kokoon eräs tärkeä vaihe Jehovan kansan nykypäivien historiasta. Mutta vain pieni osa voidaan kertoa niistä mielenkiintoisista asioista, joita veljet ja sisaret Saksassa kokivat kansallissosialistisen hirmuhallituksen aikana. Tarvittaisiin monia, monia kirjoja tallentamaan kaikkea sitä mitä tapahtui siksi, että todistajat pitivät lujasti kiinni tosi palvonnasta ja puolustivat Jehovan nimeä. Puhukoot ne yksityiset kokemukset, jotka on kerrottu, niiden monien puolesta, joiden kokemuksista olisi myös voitu kertoa, niin ettei tästä koituisi kunniaa ja ylistystä ihmisille, vaan pikemminkin Jehovalle. Hän oli se, joka ryhtyi toimiin oikeaan aikaan vapauttaakseen kansansa ryhmänä, vaikka hän sallikin monien siihen kuuluvien menettää henkensä hänen pyhän nimensä puolesta.

Jokainen joka puhui noiden vuonna 1945 tyranniasta vapautettujen kanssa, muistaa, miten usein he yhdessä ylistivät Jehovaa Psalmin 124 sanoin. He muistelivat Vartiotornin suurenmoisia kirjoituksia, joita oli ilmestynyt vainon puhjetessa ja joissa Jehova oli valmistanut heitä tuota vaikeaa aikaa varten. Nyt he ymmärsivät, mitä Jeesus tarkoitti sanoessaan, ettei heidän tulisi pelätä niitä, jotka voivat tuhota ruumiin. He tiesivät, mitä merkitsi joutua heitetyksi tuliseen pätsiin tai Danielin tavoin leijonien luolaan. Mutta he ymmärsivät myös, että Jehova on väkevämpi ja tekee heidän otsansa heidän vihollistensa otsaa kovemmaksi. Jopa ulkopuolisetkin myöntävät tämän ja sitä korostetaan usein, kun historioitsijat puhuvat Saksan historian tästä osasta. Esimerkiksi Michael H. Kater kirjoitti neljännesvuosijulkaisussa Zeitgeschichte 1969 vihkossa 2:

”’Kolmas valtakunta’ osasi käsitellä sisäistä vastustusta vain raa’alla väkivallalla eikä se silloinkaan pystynyt voittamaan kapinoivia voimia Saksan kansan keskuudessa, eikä se kyennyt hallitsemaan vakavien raamatuntutkijain ongelmaa vuosina 1933–1945. Jehovan todistajat tulivat vainon ajastaan vuonna 1945 heikentyneinä, mutta eivät hengellisesti murtuneina.”

Myöskin Friedrich Zipfelin kirjan Kirchenkampf in Deutschland (Kirkkojen taistelu Saksassa) arvostelusta me luemme:

”Tuskin keskitysleireistä on kirjoitettu yhtäkään erittelyä tai  muistelmateosta, jossa ei olisi kuvattu vakavien raamatuntutkijain vahvaa uskoa, ahkeruutta, avuliaisuutta ja kiihkomielistä marttyyrikuolemaa. Tämä on aivan toista kuin se vastustava kirjallisuus, joka oli kirjoitettu ennen Jehovan todistajien vangitsemista edeltänyttä taistelua ja jossa ei heitä mainita ollenkaan tai ainoastaan sivumennen. Raamatuntutkijain toiminta ja vaino on kuitenkin hyvin kummallinen tapaus. Tämän pienen uskonnollisen ryhmän jäsenistä 97 prosenttia joutui kansallissosialistisen vainon uhreiksi. Yksi kolmannes heistä tapettiin joko teloittamalla, muilla väkivaltaisilla menettelyillä, nälällä, sairaudella tai orjatyöllä. Tämä ankara painostus oli vailla vertaa ja se oli seurausta sovittelemattomasta uskosta, joka ei voinut olla sopusoinnussa kansallissosialistisen ideologian kanssa.”

Kuinka nöyryytetty olikaan nyt kukistetun Saksan valtakunnan johtaja. Göbbels oli sanonut hänestä 31. joulukuuta 1944: ”Jos maailma todella tietäisi mitä hän haluaisi kertoa ja antaa sille ja kuinka syvä hänen rakkautensa on hänen omaa kansaansa ja koko ihmiskuntaa kohtaan, silloin se jättäisi heti väärät jumalansa ja ylistäisi häntä ... Koskaan ei ole hänen huuliltaan päässyt väärä sana eikä turmeleva ajatus. Hän on itse totuus.” Mutta tämä mies, joka yritti olla jumala, teki itsemurhan.

Kuinka nöyryytettyjä olivat nekin, jotka olivat panneet luottamuksensa häneen – esimerkiksi Himmler, joka myöskin piti Hitleriä jumalana ja tunnottomasti totteli hänen käskyjään. Juuri Himmler oli tehnyt Jehovan uskollisten palvelijoiden elämän niin kovin vaikeaksi monien vuosien aikana. Kuinka paljosta vuodatetusta verestä hän onkaan vastuussa! Vuonna 1937 hän sanoi mahtipontisesti sisarillemme Lichtenburgissa: ”Tekin annatte vielä periksi, pysäytämme teidän kasvunne, me pysymme kauemmin kuin te!” Ja kuinka masentunut hän olikaan paetessaan natsien hallitusvallan kukistuttua, kun hän tapasi veli Lübken Harzwaldessa ja kysyi häneltä: ”No niin, raamatuntutkija, mitä nyt tapahtuu?” Veli Lübke antoi hänelle perinpohjaisen todistuksen ja osoitti, että Jehovan todistajat olivat aina osanneet odottaa natsivallan loppumista ja omaa vapautustaan. Himmler lähti pois sanomatta sanaakaan, ja pian tämän jälkeen hän myrkytti itsensä.

Mutta kuinka Jehovan palvojat iloitsivatkaan ankeista olosuhteista huolimatta. Heillä oli ollut etu todistaa nuhteettomuutensa kaikkeuden Suvereenille Hallitsijalle. Hitlerin hallinnon aikana 1687 heistä oli menettänyt työpaikkansa, 284 liikkeensä, 735 kotinsa eikä 457 voinut enää jatkaa ammattiaan. 129 tapauksessa omaisuus oli takavarikoitu, 826 eläkeläiseltä oli otettu pois eläke ja 329 muuta oli kärsinyt muita henkilökohtaisia menetyksiä.  860 lasta oli otettu pois vanhemmiltaan. 30 tapauksessa poliittiset viranomaiset olivat hajottaneet avioliiton painostuksellaan, ja 108 tapauksessa oli myönnetty avioero, kun totuutta vastustava kumppani oli sitä hakenut. Yhteensä 6019 oli pidätetty, useat heistä kaksi, kolme tai useampia kertoja, joten pidätystapauksia rekisteröitiin yhteensä 8917. Kaikkiaan heille oli tuomittu vankeutta 13924 vuotta ja kaksi kuukautta, 2¹/4 kertaa Aadamin luomisesta tähän asti kulunut aika. Yhteensä 2000 veljeä ja sisarta oli viety keskitysleireihin, missä he olivat viettäneet 8078 vuotta ja kuusi kuukautta, keskimäärin neljä vuotta kukin. Yhteensä 635 oli kuollut vankilassa, 253 oli tuomittu kuolemaan ja näistä 203 oli suoranaisesti teloitettu. Mikä kertomus nuhteettomuudesta!

JÄLLEENRAKENNUSTYÖ ALKAA

Heti sodan jälkeen Sveitsin Beetel-kodin veljet olivat ainoita, jotka olivat yhteydessä Saksan veljiin. Kun he saivat tietää, että monissa seurakunnissa esiintyi jonkinlaisia sopimattomia pyrkimyksiä senkin jälkeen kun veljet olivat päässeet vapaiksi keskitysleireiltä, he lähettivät seuraavan kiertokirjeen seurakunnille:

”Kaikille rakkaille palvelijatovereillemme Saksassa Rakkaat

veljet Kristuksessa,

”Lopultakin olette vapaat natsien ikeestä! – Jotkut teistä ovat kärsineet vuosia joko vankilassa tai keskitysleireillä tai saaneet osakseen muunlaista vainoa. ...

”Mutta ei kukaan, joka on katsottu arvolliseksi kärsimään erikoisella tavalla Herran nimen puolesta, tule tästä itserakkaaksi tai kanna marttyyrin pyhimyskehää päänsä päällä tai korota itseään toisten yläpuolelle, jotka eivät olleet vankilassa tai keskitysleireillä. Kenenkään ei pitäisi kerskua lähimmäisilleen kärsimyksistään. Älkää unohtako, että monilla kotiin jääneillä veljillä oli myös monia ongelmia ja he olivat ankaran painostuksen alaisuudessa. Kristitty ei voi valita kärsimyksiään. Herra päättää tai pikemminkin sallii ne.

”Tästä syystä, rakkaat veljet, älkäämme olko epäoikeudenmukaisia ryhmittymällä toiselle puolelle älkäämmekä tuomitko ketään, joka meidän ajattelumme mukaisesti on sovitellut tai oli halukas tekemään niin. Herra tuomitsee sydämemme. Hänen edessään olemme kuin avoin kirja ...

”Veli Erich Frost Leipzigista on valtuutettu johtamaan toimintaa teidän alueellanne. Tämä järjestely on kuitenkin presidentin määräysten mukaisesti luonteeltaan vain väliaikainen. Veli Frost  tulee, mikäli mahdollista raportoimaan säännöllisesti presidentille julistamistyön edistymisestä.

”Seuran uuden presidentin, veli Nathan Homer Knorrin, johdossa on saarnaamistyö järjestetty perusteellisemmin kuin koskaan aikaisemmin ja menee hienosti eteenpäin! ...

”Bernin Raamattutalon perhe [allekirjoitus] Fr. Zürcher”

Veljet Frost, Schwafert, Wauer, Seliger, Heinicke ja muut alkoivat heti vapautumisensa jälkeen yrittää saada takaisin Seuran omaisuutta, jotta työtä olisi voitu ohjata jälleen sieltä. Tämä jälkimmäinen osoittautui mahdottomaksi venäläisten viranomaisten vihamielisen asenteen takia.

Veli Frost, joka tällä välin oli nimitetty haaratoimiston valvojaksi, pyysi Willi Maccoa Saarbrückenistä, Hermann Schlömeriä ja Albert Wandresia Wiesbadenista sekä Konrad Frankea Mainzista järjestämään ja huolehtimaan seurakunnista noilla Länsi-Saksan alueilla, joilla he olivat toimineet aluepalvelusjohtajina kiellon aikana.

Samanaikaisesti veli Franke ponnisteli Stuttgartin lähistöllä ostaakseen paperia, jota voitaisiin käyttää pienten Vartiotornin painosten painamiseen. Järjestelyt oli myös tehty radiopuheiden pitämiseksi Stuttgartista, Frankfurtista ja Saarbrückenistä, ja näin olisi saatu yleisön huomio kohdistumaan Valtakunnan sanomaan. Lopulta veli Franke vuokrasi kaksi toimistohuonetta Wiesbadenista ja viikkoa myöhemmin pienen huoneen samasta talosta asuintiloiksi.

Vuoden 1945 lopulla veli Frost meni Magdeburgista Stuttgartiin ja keskusteli järjestöön liittyvistä kysymyksistä uskollisten veljien kanssa, jotka olivat halukkaita ryhtymään kokoajanpalvelukseen matkustavina palvelijoina tai toimimaan Beetelissä. Koska Seura oli rekisteröity Magdeburgissa Itä-Saksassa, näytti tarpeelliselta avata haaratoimisto Stuttgartissa Länsi-Saksassa.

Pian veli Frost suuntasi matkansa Alankomaihin tapaamaan veli Knorria ja puhumaan henkilökohtaisesti hänen kanssaan ensimmäistä kertaa. Hän pysähtyi matkallaan Wiesbadenissa ja kun veli Franke oli näyttänyt hänelle kaksi vuokraamaansa toimistohuonetta, hän päätti heti peruuttaa Stuttgartin suunnitelmat ja avata toimiston Wiesbadenissa. Se merkitsi sitä, että kaksi toimistohuonetta ja veli Franken pienet asuintilat tulivat Beetel-kodiksi, jossa pian työskenteli ja söi 20 veljeä ja sisarta.

 Noin vuotta myöhemmin Wiesbadenin kaupunki tarjosi veli Frankelle hänen kiellon aikana kärsimänsä vankeuden takia kahden huoneen asuntoa Wilhelminenstrasse 42:sta, joten veli Franken lisäksi koko Beetel muutti. Jehovan ansaitsemattomasta hyvyydestä oli mahdollista vuokrata samasta talosta vielä yksi huone, jonka omisti eräs sisar, ja tästä huoneesta tehtiin toimisto. Tänne veli Knorr teki ensimmäisen vierailunsa Saksan veljien luo.

Veljet olivat käyneet toistuvasti ylipormestarin puheilla, ja vaikka hän oli luvannut heille huoneita, vieläpä kokonaista taloakin, mitään ei vielä ollut saatu. Nyt he käyttivät hyväkseen Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran presidentin vierailua ja korostivat asiaa kaikille sopiville viranomaisille ja varsinkin ylipormestarille kysyen häneltä, mitä he sanoisivat Seuran presidentille, joka oli amerikkalainen, kun tämä kysyisi heiltä mitä toimistotiloja heille on tarjottu, jotta he voisivat huolehtia vastuustaan. He toivat esille myöskin Hitlerin kiellon ja pitkät vankeusvuotensa sekä osoittivat viranomaisille sen vastuun, jonka he olivat vapaaehtoisesti ottaneet korjatakseen ne vääryydet, joita todistajiin oli kohdistettu. Kuinka hämmästyneitä veljet olivatkaan kun ylipormestari sanoi: ”Miksi ette sitten ota käyttöönne Kohlheckin rakennuksen läntistä siipeä?” Se oli suunniteltu käytettäväksi ilmavoimien parakkeina, mutta sitä ei ollut saatu valmiiksi eikä käyttöön ennen sotaa. Tämä oli juuri se rakennus, jota he olivat toivoneet ja yrittäneet monta kertaa saada, mutta ilman menestystä.

Onnellisina tästä tiedosta he jäivät innokkaina odottamaan veli Knorrin vierailua, jonka aikana tehtäisiin sopimus, jonka hän sitten allekirjoittaisi laillisesti Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran presidenttinä.

 NÜRNBERGIN KONVENTTI

Vaikka veljet yrittivätkin kovalla kiireellä järjestää uudelleen seurakuntia ja varata niille hengellistä ravintoa paperin niukkuudesta huolimatta, heidän halunsa saada suuri konventti kasvoi. Mutta sellaisen konventin järjestämiseen tällaisena aikana liittyi monia ongelmia, joihin ei ainoastaan kuulunut ruoan ja majoitustilojen puute, vaan niihin liittyi se tosiasia, että Saksa oli jaettu neljään sotilaalliseen vyöhykkeeseen ja oli äärimmäisen vaikeaa matkustaa vyöhykkeeltä toiselle. Tästä huolimatta veli Frost pyysi veli Frankea suorittamaan järjestelyjä ainakin yhtä piirikonventtia varten kullakin miehitysvyöhykkeellä ja pitämään mikäli mahdollista yhden niistä Nürnbergissä amerikkalaisten vyöhykkeellä.

Ensimmäisten yritysten epäonnistuttua eräs veli meni henkilökohtaisesti Nürnbergin viranomaisten luokse ja päätti, että tässä kaupungissa oli kuitenkin mahdollista pitää sellainen konventti. Järjestelyt tehtiin syyskuun 28. ja 29. päiväksi. Jännitys veljien keskuudessa kasvoi vieläkin suuremmaksi, kun ilmoitettiin, että sotilashallitus oli lopulta tarjoutunut antamaan käyttöömme Nürnbergissä olevan Zeppelinwiesen kentän.

Tähän aikaan Nürnbergissä oli meneillään niin sanottujen ”sotarikollisten” oikeudenkäynti ja heidät oli määrä tuomita syyskuun 23. päivänä. Tämä päivämäärä oli määrätty viikkoja etukäteen, ja maailmalle oli tehty se tunnetuksi.

Kun lopuksi saatiin varmuus, että konventti voitaisiin pitää Nürnbergissä, veljet päättivät aivan viime hetkellä pidentää konventtia yhdellä päivällä, niin että se päättyisi maanantaina, 30. syyskuuta. Kun oli tehty uudelleen järjestelyt erikoisjunista ja kaikki muut järjestelyt tätä kolmatta konventtipäivää varten, radiot ja sanomalehdet ilmoittivat äkkiä maailmalle, ettei tuomioita sotarikoksista Nürnbergin oikeudenkäynnissä julkistettaisi ennen kuin 30. syyskuuta. Tästä seurasi ongelmia, koska amerikkalainen sotilashallitus pelkäsi mahdollisia mielenosoituksia Nürnbergissä ja julisti ulkonaliikkumiskiellon. Se merkitsi, ettei kukaan kaupungista voisi saapua seuraamaan yleistä esitelmää maanantaina. Niinpä esitelmä siirrettiin pidettäväksi sunnuntai-iltana kello 19.30, jolloin veli Frost puhui aiheesta ”Kristityt tulikokeessa”. Läsnä olevien 6000 ilo oli sanoinkuvaamaton kun he saivat kuulla, että paikalla oli heidän lisäkseen 3000 henkilöä Nürnbergistä kuuntelemassa esitelmää.

Vaikka amerikkalaisen sotilashallituksen virkailijat aluksi yrittivät keskeyttää konventtimme kolmannen päivän, koska samana päivänä tuomittiin sotarikollisia, veljet voittivat. Pitkien neuvottelujen  jälkeen sotilasviranomaiset peruuttivat vaatimuksensa. Kuinka he voisivat estää Jehovan todistajia, jotka olivat niin monta vuotta vastustaneet nyt oikeuden edessä seisovia, päättämästä konventtiaan rauhassa ja häiriöttä?

Maanantaiaamuna veljet kokivat toisenkin kohokohdan konventissa, jonka tunnuksena oli ”Kokosydämisinä eteenpäin sodanjälkeiseen aikaan”, kun pidettiin puhe ”Pelottomia maailman salaliitosta huolimatta”.

Kuka voi kuvata miltä niistä 6000 yhteenkokoontuneesta veljestä tuntui kun he ymmärsivät, miten Jehova oli ohjaillut asioita? Ajattelehan, että natsien hallitusvallan kukistumisen jälkeen Jehovan todistajat, joilla oli todellinen rauhan sanoma ihmiskunnalle, olivat ensimmäiset, joiden annettiin kokoontua yhteen tällä kentällä, joka oli kerran ollut Hitlerin paraatialueena. Ja osaammeko kuvitella heidän reaktioitaan kun he ajattelivat, että tänä heidän konventtinsa kolmantena päivänä kuolemantuomiot oli jo langetettu niille, jotka edustivat sitä murhanhimoista järjestelmää, joka oli yrittänyt pyyhkäistä Jehovan todistajat olemattomiin? Konventin puheenjohtaja sanoi: ”Pelkästään se, että saattoi kokea tämän päivän, joka on vain esimakua siitä voitosta, jonka Jumalan kansa saa vihollisistaan Harmagedonin taistelussa, vastasi kaikkia niitä yhdeksää vuotta, jotka jouduin olemaan keskitysleirissä.” Sanomalehdistön edustajat kirjoittivat muistiin hänen lausuntonsa ja julkaisivat sen tiedoksi kaikkialla maailmassa.

AVUSTUSTOIMENPITEITÄ ULKOMAILTA

Vuonna 1947 veljet Knorr, Henschel ja Covington pystyivät vierailemaan veljien luona Saksassa. Heidän vierailunsa aikana sovittiin konventin järjestämisestä Stuttgartiin lauantaina ja sunnuntaina, toukokuun 31. ja kesäkuun 1. päivänä. Koska kaupungissa ei ollut saatavissa yhtään salia, kaikki olivat tuhoutuneet pommituksissa, konventtipaikka järjestettiin eräälle esikaupunkialueelle. Konventissa oli läsnä noin 7000.

Tämän veli Knorrin vierailun aikana hänelle selvisi, että Seuran toimittamia ruoka- ja vaatelähetyksiä pitäisi toimittaa edelleen. Sveitsin veljet olivat antaneet monia lahjoituksia ruokatarvikkeina ja vaatteina jaettavaksi Saksan veljille, jotka niin kipeästi niitä tarvitsivat, ja osoittivat näin veljellisen rakkautensa. Mutta veli Knorr tunsi heistä niin suurta huolta, että hän oli päättänyt kertoa heidän ahdingostaan veljille, jotka kokoontuisivat Los Angelesin konventtiin vain muutaman viikon kuluttua,  ja rohkaista heitä lahjoittamaan ruokaa ja vaatteita. Saksan veljet eivät kuitenkaan olleet erityisen tietoisia ahdingostaan, niin onnellisia ja arvostavia he olivat, kun Jehova oli valmistanut heille nämä hengelliset pidot, jotka huipentuivat siihen, että veli Knorr oli heidän keskellään.

Kun hän kertoi huomioistaan veljille Yhdysvalloissa ja rohkaisi heitä lahjoittamaan ruokatarvikkeita, veljet vastasivat välittömästi kehotukseen lahjoittamalla yhteensä 140000 dollaria [noin 560000 mk], summan, jolla ostettiin 22000 suurta ruokapakettia CARE-järjestöltä lähetettäväksi Saksaan. Tämän lisäksi he lahjoittivat 220 tonnia vaatteita – pukuja, leninkejä, alusvaatteita ja kenkiä miehille, naisille ja lapsille.

Heti kun oli saatu ilmoitus, että lähetys oli matkalla, Beetelissä ryhdyttiin toimenpiteisiin niiden nopeaa ja joustavaa jakelua varten. Eräästä Wiesbadenin esikaupungista he vuokrasivat huoneen majatalosta, jossa he lajittelivat ja jakoivat vaatteet. Jokainen julistaja, joka oli ollut toimelias kenttäpalveluksessa viimeiset kuusi kuukautta – toisin sanoen sellainen, joka ei ollut raportoinut vain saadakseen CARE-paketin – rekisteröitiin, ja kutakin heistä odotti suuri ja arvokas ruokapaketti.

Jakelu oli tuskin alkanut kun haaratoimistoon alkoi tulvia kokonaisia vuoria kirjeitä, joissa veljet ilmaisivat arvostuksensa. Oli liikuttavaa nähdä miten arvostavasti veljet ottivat vastaan nämä lahjat ja miten he tunsivat pakottavaa tarvetta kiittää sekä Jehovaa että lahjoittajia, Amerikassa olevia veljiään. Usein joku lopetti työnsä pyyhkiäkseen kyyneleet silmistään, kun hän luki näitä lahjansaajien lähettämiä kirjeitä. Esimerkiksi eräs isä avattuaan paketin ja nähtyään sen sisällön polvistui 12-vuotiaan poikansa kanssa ja kiitti Jehovaa rukouksessa tästä veljiltä saamastaan rakkaudellisesta lahjasta.

Veli Knorr teki myös järjestelyjä, jotta lähes puolitoista miljoonaa kappaletta kirjoja Olkoon Jumala totinen, Uusi maailma ja Totuus on tekevä teidät vapaiksi lähetettäisiin Saksaan lahjana. Näiden kirjojen levityksestä saatuja rahoja tultaisiin käyttämään perustana haaratoimiston toiminnalle. Näin Jehova piti kaikesta tarpeellisesta huolen, jotta työ lähtisi uudelleen käyntiin Saksassa.

ETEENPÄIN SODANJÄLKEISISTÄ VAIKEUKSISTA HUOLIMATTA

Vuosi 1948 alkoi sarjalla lakkoja Etelä-Saksassa ja Ruhrin alueella protestiksi kehnoon ravintotilanteeseen. Liha- ja rasva-annoksia  oli pienennetty entisestään. Kun UNO oli julistanut että ihminen tarvitsee päivässä 2620 kaloria, joissakin paikoissa ei voitu saada ravinnosta läheskään näin paljon – vain 1000 tai ehkäpä vain 700 kaloria. Melkein jokaisella oli nälkä ja tilanne paheni jatkuvasti, mistä seurasi yleinen katkeruuden tunne.

Kuitenkin Jehovan kansa aloitti uuden vuoden täynnä intoa ja tarmoa. Joka seurakunnassa pidettiin erikoiskokous tammikuun 1. päivänä ja näissä oli yhteensä 38682 läsnä ja samassa kuussa raportoi kenttäpalvelusta 27056 julistajaa, mikä oli 2183 enemmän kuin edellisessä kuussa. Oli aika aloittaa jokavuotinen Vartiotorni-rynnistys, mutta täällä Saksassa me todella tarvitsimme henkilökohtaiset kappaleemme Vartiotornia. Se oli ongelma erityisesti kun huononeva paperitilanne pahensi tilannetta kaikkien muiden ongelmien kanssa. Veli Knorr teki järjestelyt, että Sveitsissä painettaisiin riittävä määrä Vartiotorni-lehtiä ja lähetettäisiin Saksaan, joten tammikuussa sen lisäksi että jokaisella julistajalla oli oma Vartiotorninsa myös jokaiseen seurakuntaan lähetettäisiin niin paljon ylimääräisiä kappaleita, että monet säännöllisesti Vartiotornin tutkistelussa mukana olevat saattoivat hankkia oman henkilökohtaisen lehtensä. Niin meille huollettiin jatkuvasti hengellistä ruokaa.

Tähän aikaan suurin osa Saksan kaupungeista oli pelkkänä rauniokasana. Niin oli myös Kassel; se oli melkein täydellisesti tuhottu ja suunnittelukomissio, joka oli asetettu huolehtimaan puhdistuksesta, arvioi aluksi, että kaupungin tyhjentäminen raunioista veisi vähintään 23 vuotta. Tänne suunnittelimme konventtiamme. Kaupunki ei voinut antaa meille konventtiamme varten mitään muuta kuin suuren Karlswiesen, niityn, jossa oli yli 50 suurta pommikuoppaa. Mutta veljet, jotka olivat saaneet kokemusta keskitysleireissä, ryhtyivät onnellisina työhön välittämättä viranomaisten jatkuvista epäilevistä huomautuksista. Käyttäen alkeellisia menetelmiä he kärräsivät noin 10000 kuutiometriä kiviä ja lähistössä tuhottujen talojen raunioita ja täyttivät pommien jäljet. Työhön kului melkein neljä viikkoa.

Nämä viikot olivat koettelevia, sillä tuskin veljet olivat aloittaneet työnsä kun alkoi sataa, ja sadetta kesti aina konventin alkamiseen asti. Vaikka he olivat läpimärkiä, he eivät antaneet kovan työn eivätkä sateen masentaa mieltään. Kun ihmiset sanoivat heille, että oli mahdotonta pitää sellaista konventtia Karlswiesellä tällaisella ilmalla, he vastasivat optimistisesti, että heti kun konventti alkaisi, sää muuttuisi kauniiksi.

Keskellä kiireistä valmistelutyötä ilmoitettiin rahanuudistuksesta.  Oli odotettavissa mitä pahimmanlaatuisia hankaluuksia. Kesäkuun 21. päivänä rahanuudistus astui voimaan ja kolmen läntisen vyöhykkeen jokainen asukas sai 60 vanhasta Saksan markastaan 40 markkaa uuden kurssin mukaan. Kuukautta myöhemmin he saivat vielä 20 Saksan markkaa. Pankkitilit vähennettiin kymmenenteen osaan vanhoista Saksan markoista, ja useimmissa tapauksissa ne jäädytettiin hetkeksi.

Uuden rahan arvo kävi pian ilmi. Myyntiin ilmestyi pian valtavia tavaravarastoja ja nyt sai ostaa liikkeistä monia tarpeellisia tavaroita, joita ei ollut saanut vuosiin. Mutta veljemme olivat tietoisia hengellisistä tarpeistaan ja uhrasivat halukkaasti Saksan markkojaan päästäkseen konventtiin. Monet myivät arvokkaita tavaroita kuten kameroita ja niin edelleen peittääkseen konventtikulut. Jehovan käsi ei ollut liian lyhyt auttamaan niitä, jotka panivat Valtakunnan edut ensimmäisiksi. Eräs esimerkki on sisar Neupert Münchenistä, joka kertoo: ”Mehiläiseni olivat vaarassa, koska minulla ei ollut sokeria eikä varaa ostaa sitä, mutta Kassel oli minulle tärkeämpi. Enkä pettynyt. Palatessani takaisin huomasin, että mehiläiseni olivat työskennelleet niin ahkerasti, että saatoin kerätä sinä vuonna hunajaa noin 1000 kiloa.”

Kun vastuuasemissa olevat veljet haaratoimistosta saapuivat Kasseliin, heitä tervehdittiin sanoilla, jotka oli lainattu Jesajan 12:3:sta: ’Te saatte ilolla ammentaa vettä.’ Veljet olivat kirjoittaneet nämä sanat viiriin ja laittaneet sen niityllä olevan sisääntuloaukon yläpuolelle. Toiset, jotka olivat vielä ammentamassa vettä jäljellä olevista pommikuopista, jotta maa kuivuisi nopeammin, tervehtivät heitä omalla versiollaan mainitusta Raamatun jakeesta: ’Ämpäreillä te saatte ammentaa vettä.’

17 erikoisjunaa saapui Kasseliin ja perjantaiaamuna, viikkoja kestäneen kaatosateen jälkeen, aurinko paistoi kirkkaalta siniseltä taivaalta yli 15000 läsnäolijalle. Seuraavana päivänä määrä kohosi 17000:een ja huippu saavutettiin yleisessä esitelmässä, jota kuulemaan oli kerääntynyt 23150 lukuun ottamatta niitä kasselilaisia, jotka olivat kerääntyneet laumoittain konventtialueen ympärillä sijaitseville kaduille. Kasselin sanomalehdet puhuivat ”25000–30000 ihmisestä Karlswiesellä”.

Ylipormestarikin oli paikalla ja piti lyhyen puheen veljille, joiden työ oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Hyvä sää jatkui ja katolinen poliisipäällikkö sanoi veljille käydessään konventtialueella seuraavana päivänä: ”Teillä tuntuu olevan hyvät välit yläkerran miehen kanssa!” Pienen tauon jälkeen hän lisäsi: ”Paremmat kuin meillä.”

 Yksi tämän konventin monista kohokohdista oli kun jokainen konventtilainen sai ilmaisen kappaleen kirjaa ”Totuus on tekevä teidät vapaiksi” ja kaksi kappaletta kirjasta Kaikkien kansojen ilo. Vielä yksi kohokohta oli kenttäpalvelus. Erikoisjunat kuljettivat veljet kaikkiin lähikaupunkeihin, aina Paderborniin saakka, ja tämä piispan kaupunki käytiin läpi täysin yhdessä päivässä. Tässä konventissa kastettiin 1200 uutta veljeä ja sisarta.

Siitä, että Jehovan todistajat olivat halukkaita panemaan hengelliset edut ensimmäisiksi, oli seurauksena rauha, ykseys ja kasvu. Heinäkuun konventtikuukauden aikana 33741 julistajaa raportoi palvelusta ja luku nousi elokuussa 36526:een. Palvelusvuosi päättyi 83 prosentin kasvuun. Seurakuntien lukumäärä kasvoi ja lokakuun 15:ntenä tehtiin uusi jako kierroksiin, joita oli nyt 70.

Vuonna 1948 myös ensimmäiset laakapainokoneet asennettiin Wiesbadenin Beeteliin. Koska samanaikaisesti oli saatu suuri paperilahjoituserä Brooklynista, oli mahdollista aloittaa painotoiminta suuressa mitassa. Kaksi konetta kävi yötä päivää pitkän aikaa. Mutta monia ulkopuolisia kiinnosti tietää, miten olimme onnistuneet saamaan nämä kaksi konetta, koska mikään firma ei valmistanut koneita siihen aikaan. Koneet olivat kuuluneet entiselle miljonäärille ja olivat vahingoittuneet pahoin Darmstadtin ilmapommituksissa. Kun tämä mies ja hänen toimistopäällikkönsä olivat kaivaneet rautaosat raunioista, he veivät ne Reinin varrella sijaitsevan Johannisbergin tehtaalle, jossa ne oli alun perin valmistettu. Siellä oltiin onnellisia, kun työntekijöille saatiin jotakin tekemistä, ja nämä korjasivat koneet täysin kuntoon. Tällä välin tämän kerran rikkaan kirjanpainajan sihteeri, josta tuli pian hänen vaimonsa, oppi totuuden ja käytti vaikutusvaltaansa, niin että mies myi koneet Seuralle uskomattoman alhaiseen hintaan.

Jo ennen tätä veljet olivat voineet tuottaa noin 4000–6000 lehteä kuukaudessa lähes puolentoista vuoden ajan eräässä pienessä kirjapainossa Karlsruhessa. Se oli ollut kansallissosialistinen kirjapaino, ja amerikkalaiset miehitysjoukot olivat luovuttaneet sen natsihallituksen vainoamille henkilöille. Koska Beetelin jäsenet kuuluivat tähän ryhmään, tämä pieni kirjapaino luovutettiin heidän käyttöönsä sillä ehdolla, että he hoitaisivat sitä itse. Erwin Schwafertille annettiin vastuu johtaa toimintaa ja huolehtia siitä, että Vartiotornit painettaisiin siellä kunnes me voisimme jatkaa työtä omassa kirjapainossamme.

Yksi suuri ongelma oli kirjallisuuden levitys. Vaikka julistajien lukumäärä kasvoi kuukausittain, sotilashallitus ei voinut antaa  meille enää paperia. Niinpä meidän oli laadittava uusi levityssuunnitelma joka kuukausi siten että jokaista kuutta tai seitsemää julistajaa kohti oli käytettävissä yksi Vartiotorni. Tämä oli myös yksi syy, miksi veli Knorr yritti kaikin keinoin saada Seuran laillisesti rekisteröidyksi Wiesbadeniin Pennsylvanian Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran haarajärjestönä. Näin olisi mahdollista hankkia nopeasti paperia Saksan ulkopuolelta, jotta veljien yhä kasvava tutkimismateriaalin kysyntä olisi voitu täyttää. Mutta he tarvitsivat myös kirjallisuutta työskennellessään talosta taloon. Vuoteen 1948 asti veljillä oli käytettävissään vain joitakin julkaisuja, pääasiassa kirjasia, ja niitäkin lainattiin vain viikoksi pariksi kerrallaan.

Vuonna 1949 oli mahdollista lisätä painotoimintaa huomattavasti paperintoimitusten parannuttua. Tammikuun 1. päivänä 1949 Vartiotornia painettiin 40000 kappaletta ja tämä luku kasvoi, niin että huhtikuun 15. päivän numeroa painettiin 80000 kappaletta, toukokuun 1. päivän numeroa 100000 ja toukokuun 15. päivän numeroa 150000 kappaletta.

Kun vuoden 1947 muistonvietossa oli läsnä kaikilla neljällä vyöhykkeellä Saksassa 35840, niin vuotta myöhemmin oli 48120 ja vuonna 1949 läsnäolijoiden määrä muistonvietossa oli noussut 64537:ään. Täälläkin oli toisinaan ongelmia ratkaistavana. Esimerkiksi lähellä Göppingeniä Holzheimissa vuoden 1948 muistonvietto pidettiin poliisin suojeluksessa. Mistä tämä johtui? Veli Eugen Mühleis selittää: ”Evankelisen kirkon pappia oli kielletty viettämästä illallista, koska paikkakunnalla oli puhjennut lavantauti. Sen koulun johtaja, jonne olimme suunnitelleet muistonviettoamme, yritti nyt estää meitä. Terveydenhoitolautakunta oli antanut meille luvan, mutta oli asettanut useita rajoituksia estääkseen tarttuvan taudin leviämisen. Poliisi lähetettiin muistonviettotilaisuuteemme varmistamaan, että näitä rajoituksia noudatettaisiin.”

Vuoden 1949 alussa Wiesbadenin painotiloja laajennettiin; kahdeksan painokonetta oli nyt toiminnassa, kaksi niistä kävi ympäri vuorokauden. Vuoden aikana lähetettiin Brooklynista noin puolitoista miljoonaa sidottua kirjaa levitettäväksi, ja tämä antoi suuremmat mahdollisuudet uusintakäyntien suorittamiseen ja raamatuntutkisteluille. Julistajien määrät kasvoivat joka kuukausi, ja elokuussa 1949 raportoi 43820. Palvelusvuonna saavutettiin 33 prosentin lisäys julistajien määrässä.

VASTUSTUS KOMMUNISTISESSA ITÄ-SAKSASSA

Työn kehittyminen oli aivan erilaista Itä-Saksassa ja Berliinin  kaupungin itäisellä sektorilla, joka toisen maailmansodan päätyttyä joutui Neuvostoliiton miehittämäksi ja sen sotilashallinnon alaisuuteen. Monet sen sotilasviranomaisista eivät tienneet paljoakaan Jehovan todistajista paitsi sen, että he olivat kestäneet natsien julmaa vainoa. Alussa oli suhteellisen vähän vaikeuksia, mutta kun seurakunnat alkoivat kukoistaa ja monet alkoivat kiinnostua Valtakunnan sanomasta, tuli Neuvostoliiton sotilashallitus epäluuloiseksi työtämme kohtaan, koska näytti siltä ettei se pystynyt valvomaan sitä. Esitelmissämme oli usein paljon enemmän ihmisiä kuin kommunistisen puolueen poliittisissa kokouksissa, joita sotilashallitus suosi.

Paikalliset venäläiset virkailijat alkoivat avoimesti rajoittaa seurakuntien sekä yksityisten julistajien toimintaa. Jotkut kristikunnan papistosta näkivät tässä tilaisuutensa ystävystyä kommunistien kanssa. He esittivät vääriä syytöksiä veljistä sanoen heidän vastustavan viranomaisia ja saarnatessaan, että Jumalan valtakunta on ihmiskunnan ainoa toivo, saattavan ihmiset tekemään passiivista vastarintaa sotilashallituksen yrittäessä saada Itä-Saksan lamassa olevaa taloutta kuntoon.

Nämä vaikeudet saivat Seuran Magdeburgin toimistossa työskentelevät veljet lähestymään Venäjän sotilashallituksen päämajaa, joka sijaitsi Itä-Berliinissä. Aluksi heidän ponnisteluihinsa suhtauduttiin yleisen käytännössä olevan periaatteen ”ei mitään kiellettyä, ei mitään sallittua” mukaisesti. Mutta veljet onnistuivat lopulta saamaan päämajasta todistuksen, jossa vakuutettiin, että Jehovan todistajat toimivat laillisesti. Tämän todistuksen esittäminen silloin, kun sattui välikohtauksia, auttoi joissakin tapauksissa, mutta toiset viranomaiset näyttivät ajattelevan, että päämaja oli niin kaukana ja he voisivat toimia oman päänsä mukaan.

Sodan jälkeen liittoutuneitten neljä voittajavaltaa jakoi Berliinin, Saksan valtakunnan entisen pääkaupungin, neljään osaan, joilla oli osaksi itsenäinen, osaksi yhteinen hallitus. Erimielisyydet tulivat yhä kiihkeämmiksi kun venäläiset saartoivat Berliinin länsivyöhykkeet sen taloudellisen uudistuksen jälkeen, joka oli aloitettu vuonna 1948. Läntiset liittoutuneet mursivat saarron käyttämällä oikeuttaan ilmakäytäviin, jotka oli vapautettu tarkastuspakosta, ja varasivat näin väestölle näillä kolmella sektorilla elämän välttämättömyydet rakentamalla ”ilmasillan”. Myöhemmin päästiin sopimukseen ja venäläiset poistivat saarron, mutta silloin Berliini oli jo lopullisesti jaettu kaupunki: Itä-Berliini kuului kommunistien hallintoon ja Länsi-Berliini joiltakin osin Saksan liittotasavaltaan.

 Piirikonventti oli suunniteltu pidettäväksi Leipzigissa 1948, mutta Venäjän sotilasviranomaiset eivät suostuneet antamaan lupaa. Suunnitelmat tehtiin sitten konventin pitämiseksi kauniilla paikalla sijaitsevalla Waldbühnellä, joka sijaitsi Berliinin brittiläisellä vyöhykkeellä. Mutta tähän liittyi loputtomasti ongelmia. Ei ainoastaan rahanuudistus ja huono sää, vaan tärkein kysymys oli, miten tuhannet ihmiset kaikkialta Itä-Saksasta pääsevät tulemaan tähän Berliinin saarrettuun kaupunkiin? Lopulta erikoisjunien sallittiin tulla kaupunkiin ja niinpä sitten kriittisestä poliittisesta tilanteesta huolimatta konventtiin saapui melkein 14000 ensimmäisenä päivänä. Kolmantena päivänä oli läsnä yli 16000 ja yleisessä esitelmässä sunnuntai-iltana oli yli 25000. Uusia julistajia, jotka vertauskuvasivat antautumisensa vesikasteella, oli 1069. Jehova osoittautui suurenmoiseksi isännäksi, joka valmisti kansalleen runsaan pitopöydän aivan kahden kansainblokin taistelun keskipisteessä.

Mitä tapahtui Seuran omaisuudelle Magdeburgissa, kommunistisessa Itä-Saksassa? Wachtturmstrasse 17–19:ssä olevat rakennukset oli palautettu vuonna 1945 heti sodan päätyttyä ja ne oli jo 95-prosenttisesti kunnostettu, ja noin 90 prosenttia Seuran omistamasta rakennuksesta Leipziger Strasse 16:ssa oli korjattu. Veljemme olivat rakentaneet uudelleen tuhoutuneet rakennukset, antaneet vapaaehtoisesti palveluksiaan ilmaiseksi. Saksin maakuntahallituksen kesäkuun 24:ntenä 1949 julkistaman päätöksen mukaan Seuralle palautettiin loputkin kiinteistöt, jotka sijaitsivat Fuchsberg 5–7:ssä ja Wachtturmstrasse 1–3:ssa. Magdeburgin haaratoimistosta käsin huolehdittiin siinä kuussa yhteensä 16960 julistajasta, jotka olivat Itä-Saksassa.

Raamatun totuudella oli kova kysyntä. Matkustavat valvojat raportoivat, että usein yleisissä esitelmissä oli läsnä 100–150 henkilöä, vaikka seurakunnissa oli vain 30–40 julistajaa. Suurissa kaupungeissa läsnäolijamäärä kohosi useasti tuhanteenkin. Monia raamatuntutkisteluja aloitettiin; eräässä seurakunnassa tutkistelujen suhde julistajiin oli 3,8. Matkustavien valvojien matkanteko ei aina ollut helppoa. Jotkut heistä kulkivat vanhoilla lainatuilla polkupyörillä, joissakin ei ollut kumirenkaita, vaan ainoastaan metallivanteet. Heidän oli matkustettava pitkiä matkoja. Ongelmana olivat myöskin säännöstelykortit. Eräs kierrosvalvoja kertoo, että työväenpuolueen antama todistus, jonka mukaan hän oli ”saarnaaja”, epäsi häneltä säännöstelykortin.

Eräs toinen kierrosvalvoja kertoo: ”Jokaisessa esitelmätilaisuudessa oli runsaasti vakoojia. Kerran veljet eivät olleet aivan  varmoja eräästä siviilipukuisesta miehestä. Ennen esitelmän alkua lähestyin häntä ja kysyin: ’Anteeksi poliisi, voisitteko sanoa minulle mitä kello on?’ Hän sanoi, ja koska hän ei ihmetellyt sitä että sanoin häntä poliisiksi, tiesimme, että hän oli poliisi siviilivaatteissa.”

Vihamielisyydet Neuvostoliiton ja Saksan kommunistiviranomaisten välillä lisääntyivät yhä. Itä-Saksassa asuville veljille suunniteltiin jälleen piirikonventtia Waldbühnelle Berliiniin 29.–31.7.1949. Tämä konventti pidettiin kerääntyvien vainonpilvien varjossa, mutta se osoitti veljiemme päättäneen jatkaa Jehovan palvelemista ehyellä sydämellä. Konventtivalmistelut suoritettiin niin hiljaisesti ja vähin äänin kuin mahdollista. Itä-Saksassa olivat kommunistit hyökänneet jo monta kertaa uskonnonvapautta vastaan. Esimerkiksi Saksissa jouduttiin kierroskonventti peruuttamaan viime hetkellä ja väkivaltaisuuksissa loukkaantui muutamia todistajia.

Pystyimme järjestämään kahdeksan erikoisjunaa. Noin 8000 henkilöä oli jo maksanut yli 100000 Saksan markkaa matkalipuista, kun muutamia tunteja ennen lähtöä junavuorot peruutettiin. Rautatiet kieltäytyivät kahteen viikkoon maksamasta takaisin jo maksettuja lippurahoja. Tuhannet todistajat odottivat erikoisjunia asemilla saadakseen vain kuulla, että ne oli peruutettu. Poliisit sulkivat kaikki Berliiniin johtavat tiet ja tarkastivat kaikki autot, linja-autot ja kuorma-autot löytääkseen konventtiin menijät. Mutta ensimmäisen konventtipäivän iltana läsnä oli ainakin 16000 ihmistä. Sunnuntain yleisessä esitelmässä oli läsnä yli 33000. Vihollisten ilkeät hyökkäykset ja ponnistelut olivat vain koituneet jättiläismäiseksi todistukseksi heitä vastaan.

Meitä vastaan kohdistetut omavaltaiset toimenpiteet tulivat pian tunnetuiksi ja vaikka sanomalehdille ei lähetetty yhtään kutsua, monet reportterit kirjoittivat sensaatiomaisia juttuja siitä miten kommunistit yrittivät estää todistajia pääsemästä Berliiniin. Lauantai-iltana haaratoimistonvalvoja Erich Frost luki päätöksen tuhansille kokoontuneille ja samana iltana amerikkalainen Berliinissä toimiva radioasema RIAS välitti siitä tiedon. Veli Frost korosti heidän rohkeaa asennettaan sanomalla: ”Onko bolševismi parempi kuin muut järjestelmät? Luulevatko kommunistit, että heidän on saatettava päätökseen se minkä Hitler aloitti? Me emme pelkää kommunisteja yhtään enempää kuin natsejakaan!”

Berliinin piirikonventissa hyväksytyssä päätöksessä esitettiin voimakas vastalause epädemokraattisia ja perustuslainvastaisia kieltoja ja uskonnollisten palvelusten rajoituksia vastaan Saksissa  sekä tällaiseen toimintaan käytettyjen huoneiden takavarikointia vastaan. Tämä päätös lähetettiin 3.8. päivätyn saattokirjeen kanssa Neuvostoliiton sotilashallituksen päävirkailijoille, jotka toimivat Berliinissä. Jäljennökset lähetettiin myös 4176 huomattavalle julkiselle viranomaiselle tai niille, jotka olivat tekemisissä sanomalehdistön, radioasemien, uutistoimistojen ja muiden sellaisten kanssa sekä Berliinissä että Länsi- ja Itä-Saksassa. Näin jokaisen huomio kiinnitettiin kommunistien pyrkimykseen ja tosi kristittyjen järkkymättömyyteen. Elokuussa, kuukausi konventin päättymisen jälkeen, saavuttivat Jehovan todistajat Itä-Saksassa uuden julistajahuipun, joka oli 568 enemmän kuin koskaan aikaisemmin oli raportoitu!

Kampanjan lietsonta Jehovan todistajia vastaan laajeni jatkuvasti. Uskonnonvapautta rajoitettiin yhä enemmän. Raamatuntutkistelujen johtaminen kiellettiin, poliisit hajottivat uskonnollisia kokouksia, veljet saivat lopputilin valtiolle tai kunnalle kuuluvista työpaikoistaan uskontonsa vuoksi. Anomus, jossa vaadittiin takuita todellisesta uskonnonvapaudesta, esitettiin Saksan demokraattisen tasavallan hallitukselle 18.2.1950. Tulos oli se, että uskonnollisia tilaisuuksia hajotettiin yhä enemmän perustuslain vastaisesti, kirjallisuutta takavarikoitiin ja useampia johtavia saarnaajia pidätettiin. Kesäkuun 27:ntenä 1950 lähettivät Itä-Saksan Jehovan todistajat vielä toisen anomuksen hallitukselle osoittaen sen pääministeri Otto Grotewohlille. Tämän jälkeen kommunistien julma käsi iski kovasti.

Varhain elokuun 30. päivän aamuna 1950 kommunistien poliisijoukot kahden venäläisen upseerin johdolla syöksyivät Magdeburgin Beeteliin. He pidättivät kaikki veljet lukuun ottamatta yhtä, jota he pitivät ”talonmiehenä”. Sisäministeriön kirje, joka oli päivätty 31. elokuuta, ilmoitti Magdeburgin toimiston sulkemisesta. Mutta vasta syyskuun 3:ntena poliisit esittivät tämän kirjeen yksinäiselle veljelle, ”talonmiehelle”.

Silminnäkijöinä Beetelissä olleet sisaret kuvailevat, mitä tapahtui tuona elokuun 30. päivän aamuna: ”Noin viiden aikaan aamulla hälytyskello alkoi soida. Pukeuduin nopeasti. ... Avatessani oven rynnätäkseni alakertaan kohtasin kaksi poliisia, jotka käskivät minua pysyttelemään huoneessani. Sitten toinen poliiseista tuli luokseni ja käski minua avaamaan kaapin. Kieltäydyin, jonka jälkeen hän esitti minulle henkilöllisyyskorttinsa. He penkoivat kaiken läpi...” Miten poliisit olivat päässeet Beeteliin? Toinen sisar kertoo: ”Katselin ulos ikkunasta huoneessa n:o 23 ja huomasin poliisin kiipeävän portin yli. Toiset olivat jo tulleet yli. Yövartija ei ollut suostunut avaamaan heille  porttia. Arvioni mukaan ryhmään kuului vähintään 25–30 poliisia ja kaikki olivat siviilivaatteissa.”

Sisar Bender, joka palveli tuolloin Magdeburgin Beetelissä ja palvelee edelleenkin uskollisesti Wiesbadenin Beetelissä, kertoo kokemuksensa: ”Elokuun 30:ntenä 1950 neljän ja viiden välillä aamulla itäsaksalaiset poliisit tulivat Beetel-kotiin. Jokaisen oli pysyttävä huoneessaan, mutta noin kymmenen aikaan pujahdin poliisien huomaamatta Beetelistä kapuamalla palotikkaita pitkin ensimmäisen kerroksen parvekkeelta ja kiipesin sen jälkeen naapurin pensasaidan yli. Vaikka näin poliiseja kadulla, kävelin naapurimme tontilta huolettomasti erään veljen kotiin, jossa talletettiin joitakin Seuran asiakirjoja. Otin ne mukaani ja veli ajoi minut autolla Berliiniin.” Näin oli mahdollista pelastaa joitakin asiakirjoista.

Kaikki kirjallisuus takavarikoitiin ja vietiin pois Seuran kuorma-autolla. Samoin vietiin keittiössä säilytetyt ruokatavarat. Sisaret saivat kuitenkin pitää säännöstelykorttinsa. Eräs silminnäkijä kertoo: ”Tällä välin he olivat – kuten huomasimme – vieneet veljet hiljaisuudessa pois kaksittain. ...”

Vainon aalto oli alkanut. Poliisin tullessa pidättämään erästä veljeä tämä tervehti häntä pukeutuneena raidallisiin ”seepravaatteisiin”, joita hänen oli ollut pakko käyttää natsien keskitysleirillä! Lavastettuja oikeudenkäyntejä pidettiin, ja jälleen kerran Jehovan todistajien työ vetäytyi maan alle.

Lothar Wagner oli yksi niistä veljistä, jotka saivat pitkän vankeusrangaistuksen vuonna 1950. Hän kuvailee elävästi, miten hän pystyi säilyttämään nuhteettomuutensa joutuessaan olemaan seitsemän vuotta yksin kopissa:

”Elokuun 30. päivänä 1950 minut pidätettiin Plaussa Mecklenburgissa, ja 4.10.1950 Itä-Saksan Berliinissä toimiva korkein oikeus langetti minulle 15 vuoden kuritushuonetuomion. Vuonna 1956 Unkarissa puhjenneiden levottomuuksien vuoksi tuomioni alennettiin kymmeneksi vuodeksi.

”Nämä kymmenen vuotta (ja kuusi viikkoa kestänyt kuulusteluaika, jota ei vähennetty tuomiosta) vietin Brandenburg-Gördenin kuritushuoneessa. Sieltä myös pääsin vapaaksi 3.10.1960.

”Tästä ajasta jouduin olemaan seitsemän vuotta yksinäissellissä. Ensimmäisten kolmen vuoden aikana ainoa yhteyteni ulkomaailmaan oli puolen konekirjoitusarkin kokoinen kirje, jossa oli 15 riviä. Sen verran sain kirjoittaa ja sen verran ottaa vastaan  joka kuukausi – riippuen siitä hyväksyikö poliisi kirjeeni sisällön vai ei. Vuoteen 1958 asti työtä pidettiin etuna – sen vuoksi minun ei annettu tehdä työtä. Vuoden 1958 jälkeen sitä pidettiin rangaistuksena – sitten minun oli tehtävä töitä.

”Kun joutuu olemaan yksin sellissään niin monta vuotta, niin monien muiden ahdistusten lisäksi on olemassa yksi huomattava vihollinen, jota vastaan joutuu taistelemaan – aika. Aika on voitettava.

”Minä ratkaisin tämän ajan ongelman seuraavalla tavalla: Yhtenäisyys vahvistaa, ja tämä pitää paikkansa myös ajasta. Jos koko vankeusaikaa – yhteensä viittätoista vuotta – pitää yhtenä yksikkönä, melkein musertuu tällaisen aikamäärän edessä, koska se yksinkertaisesti on mielikuvituksemme rajojen ulkopuolella ja tämä suunnaton aikamäärä on edessäsi kuin hirviö. On päästävä siitä voitolle ja alistettava aika. Kun tämän maailman hallitsijat yrittävät hallita suuria kansakuntia, joita he eivät voi pitää hallinnassaan, he valitsevat usein periaatteen: hajota ja hallitse!

”Ajan suhteen sovelsin tätä periaatetta; jaoin ajan. En laskenut vuosia tai kuukausia, en edes viikkoja tai päiviä, vaan sen sijaan enimmäkseen tunteja. Aamulla, sanokaamme seitsemältä, en kysynyt itseltäni: mitä teen tänään? vaan: mitä teen yhdeksään mennessä?

”Äkkiä kaikki näytti erilaiselta. Yksi tai kaksi tuntia ei herättänyt pelkoa. Saatoin helposti hallita tilanteen niin kauan. Mutta vielä oli ongelma: Millä täyttäisin ajan? Paperia ja kynää ei voinut saada. Ainoa todellinen tehtäväni oli sellini puhtaana pitäminen ja syöminen. Vaikka tekisi nämä molemmat perinpohjaisesti ja mahdollisimman hitaasti, ne eivät mitenkään täyttäisi koko päivää. Luonnollisesti kaikki teokraattisen palveluksen piirteet, henkilökohtaisesta tutkimisesta kansainvälisiin konventteihin, talosta-taloon-palveluksesta yleisiin esitelmiin, sisältyivät mahdollisimman laajasti ajatuksiini. Mutta kaikesta tästä huolimatta päivästä jäi usein tunti tai pari, jolloin ei ollut mitään tekemistä, ja nämä olivat kaikkein vaarallisimmat, sillä huolimattomuus, epätoivo ja apeus voisi helposti turmella kaiken mitä oli vaivalloisesti päivän mittaan rakentanut.

”Eräänä päivänä keksin ’kellon’, josta oli minulle apua moniksi vuosiksi käyttämällä tätä vaarallista hyödytöntä aikaa hyödyllisellä tavalla. Huomasin, että päivälliseen oli aikaa vielä kaksi tuntia. Kävelin edestakaisin sellissäni, viisi askelta eteenpäin ja viisi taaksepäin ja koko ajan lauloin Valtakunnan lauluja. Kun olin päässyt 30. laulun loppuun, ovi avattiin ja päivällinen tarjottiin.  Olin keskittynyt laulujen sanoihin enkä ollut edes huomannut ajan kulua. Tämä oli keksintö, joka säästi minut yksitoikkoisuudelta ja masennukselta monen vuoden ajan. Keskityin useita viikkoja täydentämään Valtakunnan laulujen kokoelmaani. Kun en tiennyt sanoja tarkkaan, lisäsin yksinkertaisesti säkeistön pari. Käytin minua miellyttäviä maailmallisia sävelmiä laulaessani Valtakunnan lauluja ja mietin niihin teokraattiset sanat. Näin kokoelmassani oli lopulta 100 Valtakunnan laulua, jotka osasin laulaa, ja kaikki oli numeroitu. Yksi laulu kesti täsmälleen neljä minuuttia, joten saatoin tarkalleen laskea kuinka monta laulua minun olisi laulettava kuluttaakseni tietyn aikajakson. Vuosien varrella lauloin vähintään kaksi tuntia joka päivä eli 30 Valtakunnan laulua. Minulla oli kerrankin mahdollisuus laulaa koko päivä aamusta iltaan, kun en halunnut tehdä mitään muutakaan. Miten runsaasti rohkaisua ja rakentavia ajatuksia Valtakunnan laulumme sisältävätkään! Jos käyttää kunkin laulun sanoja jäsennyksenä, voi helposti tehdä puheen kustakin laulusta – lisämahdollisuus täyttää aika kärsimättä hengellisesti. Voi todella sanoa, että Valtakunnan laulumme ovat ruokaa oikeaan aikaan.

”Olen erittäin kiitollinen Jehovalle, että hänen henkensä avulla saatoin pysyä hengellisesti vahvana nämä kymmenen vuotta, jotka jouduin olemaan erillään hänen järjestöstään. Haluaisin rohkaista jokaista osoittamaan oikeaa arvostusta kaikkea hengellistä ravintoa kohtaan, jota meille annetaan, koska emme tiedä miten arvokasta se tulee joskus olemaan meille. Jos nautimme säännöllisesti hengellistä ravintoa oikeaan aikaan, se auttaa meitä erikoisten vaikeuksien aikana, jolloin olemme yksin, luottamaan täysin Jehovaan ja kestämään lujina hänen puolellaan.”

1.9.1955 – 31.8.1961 Seura piti hallussaan kaunista haaratoimistoa Länsi-Berliinissä, ja sieltä voitiin paremmin kiinnittää huomiota tämän jaetun kaupungin erikoisiin olosuhteisiin. Se osoittautui myös hyväksi järjestelyksi pitää läheiset järjestösiteet Länsi-Berliinin ja Itä-Saksan välillä.

Nämä siteet Itä-Saksassa sekä Itä- ja Länsi-Berliinissä asuvien Jehovan todistajien välillä joutuivat lujalle koetukselle vuoden 1961 aikana sattuneiden tapahtumien käänteessä, joihin todistajat eivät itse voineet vaikuttaa. Heti sodan jälkeen yhä kasvava pakolaisvirta lähti Itä-Saksasta paeten Länsi-Berliiniin ja Länsi-Saksaan, yleensä tyytymättömänä hallituksen politiikkaan. Koska Itä-Saksan viranomaiset eivät sallineet kansalaistensa matkustaa maasta, he ylittivät ”vihreän rajan” salaa pakolaisina. Viranomaiset yrittivät ehkäistä tätä pakolaisvirtaa lisäämällä rajavartijoita,  tarkastamalla henkilöitä junissa ja kaduilla sekä julkaisemalla ankaria lakeja ”tasavallasta pakenevia” vastaan. Suhteellisen vaivaton tapa ylittää raja länteen oli siirtyä Berliinin itävyöhykkeen kautta. Vuoden 1961 alkupuolella pakolaisvirta oli kasvanut 20000 ihmiseen kuukaudessa, heinäkuussa se ylitti 30000. Yhteensä yli kolme miljoonaa asukasta, kuudesosa koko väestöstä, oli jättänyt omaisuutensa ja tavaransa Itä-Saksaan ja paennut pakolaisina Länsi-Berliiniin ja Länsi-Saksaan.

Estääkseen aluettaan tulemasta yhä autiommaksi kommunistiviranomaiset ryhtyivät tarmokkaaseen toimintaan. Varhain elokuun 13. päivän aamuna 1961 he alkoivat rakentaa sementtimuuria ja piikkilanka-aitaa, jonka varrella oli suoranainen kuolemanvyöhyke automaattisine hälytysjärjestelmineen ja vartijoineen, jotka ampuisivat heti tarvittaessa. Muuri rakennettiin 50 kilometriä pitkälle rajalle kaupungin itäisen ja läntisen sektorin välillä sekä 120 kilometriä pitkälle rajalle kolmen läntisen sektorin ja Itä-Saksan välillä. Tämä tiukensi ansaa Länsi-Berliinin ympärillä ja pysäytti äkkiä sen raskaan liikenteen, joka vieläkin, valvonnasta huolimatta, jatkui kaupungin kahden osan välillä. Jehovan todistajat, jotka asuivat Itä-Saksassa, eivät enää voineet hankkia kirjallisuutta matkustamalla Länsi-Berliiniin tai asioimalla siellä olevassa haaratoimistossa eivätkä he enää voineet osallistua Länsi-Saksassa pidettäviin konventteihin.

Kirjallisuuden hankkiminen ei tietenkään ollut helppoa aiemminkaan. Kommunistien viranomaiset olivat kieltäneet kirjallisuuden viemisen Itä-Saksaan, ja se oli sen vuoksi rangaistava teko. Kun rajalla suoritetuissa tarkastuksissa veljiltä löydettiin kirjallisuutta, heidän piti varautua pitkiin vankeusrangaistuksiin. Tällaiset matkat vaativat sen vuoksi vahvaa uskoa ja täydellistä turvautumista Jehovaan.

Vainojen alusta vuonna 1950 Berliinin muurin rakentamiseen asti vuonna 1961 Itä-Saksan viranomaiset pidättivät 2897 Jehovan todistajaa; heistä 2202, joukossa 674 sisarta, vietiin oikeuden eteen ja tuomittiin yhteensä 12013 vuodeksi vankeuteen eli keskimäärin viisi ja puoli vuotta vankeutta aina kullekin. Vankeutensa aikana 37 veljeä ja 13 sisarta kuoli pahoinpitelyyn, sairauksiin, aliravitsemukseen ja vanhuuteen. Alun perin 12 veljelle langetettiin elinkautinen vankeustuomio, mutta tämä alennettiin myöhemmin 15 vuodeksi.

Itä-Saksan veljet sopeutuivat pian tähän Berliinin muurin synnyttämään uuteen tilanteeseen. Toisia keinoja käytettiin, jotta heille voitiin toimittaa välttämätöntä hengellistä ravintoa, ja he  jatkoivat kristillistä palvelustaan suurella innolla. Ilmeisestikään kommunistien viranomaiset eivät olleet odottaneet tätä. He yrittivät soluttaa järjestöön vakoojia, jotka vierailivat niiden luona, joiden tiedettiin olevan Jehovan todistajia, ja väittivät olevansa Seuran lähettämiä veljiä, joiden tehtävänä oli auttaa uusien olosuhteiden mukaiseen toimintaan. Mutta veljet olivat jo hyvin koulutettuja; he tunsivat heti tällaiset vakoojiksi.

Vuosien mittaan pidätettyjen ja tuomittujen veljien lukumäärä putosi jyrkästi. Vuonna 1963 sattui vain 15 uutta Jehovan todistajien pidätystapausta ja vuonna 1964 yhdeksän, ja näiden kahden vuoden aikana vapautettiin 96 ja 48 veljeä pitkien vankeusrangaistusten jälkeen. Kesällä 1964 neljä veljeä, jotka olivat olleet vangittuina monta vuotta, kokivat odottamattoman yllätyksen. Vaikka heille alun perin oli langetettu elinkautinen tuomio, heidät äkkiä vapautettiin ja lähetettiin Länsi-Saksaan. He saapuivat perille ehtiäkseen juuri konventtiin. Heistä tuntui kuin he olisivat nähneet unta. Vain muutamia päiviä aikaisemmin he olivat olleet Itä-Saksan synkissä vankiloissa, missä he olivat vain uneksineet siitä, että olisivat voineet kokoontua yhteen vapaudessa olevien veljiensä kanssa. Ja nyt he saivat äkkiä kokea tämän sydämessään olleen kätketyn halun täyttymyksen. Kaksi heistä, veljet Friedrich Adler ja Wilhelm Engel, olivat Magdeburgin Beetel-perheen jäseniä. Friedrich Adler oli pidätetty ja pantu vankilaan vuonna 1950, kaksi kuukautta ennen kuin työ kiellettiin, kun taas Wilhelm Engel oli yksi niistä, jotka pidätettiin kun Beetel takavarikoitiin 30. elokuuta 1950. Veli Engel luovutettiin Berliinin sektorin Punaiselle Ristille hänen huonon terveytensä vuoksi. Hänet vietiin välittömästi sairaalaan, missä hän kuoli muutaman viikon kuluttua. Nämä veljet olivat jo Hitlerin hallitusaikana olleet vankilassa yhdeksän vuotta ja olivat siis kestäneet kaikkiaan 23 vankeusvuotta uskonsa vuoksi. Friedrich Adler meni jälleen Beetel-palvelukseen, tällä kerralla Wiesbadeniin. Hän saattoi katsella taaksepäin pitkää ja tapahtumarikasta elämäänsä kokoajan palveluksessa, sillä jo 1920 luvulla hän oli palvellut kolporteeraajana. Pitkän vankeusaikansa heikentämänä hän päätti maallisen vaelluksensa joulukuussa 1970.

Marraskuussa 1964 kommunistien viranomaiset antoivat Itä-Saksan veljille uuden iskun. Vähän ennen sitä oli sotapalvelukseenastumismääräys lähetetty kaikille kansalaisille. Nuoret veljet olivat kieltäytyneet sotapalveluksesta, mutta heitä yleensä kohdeltiin ymmärtäväisesti ja heidän asennettaan kunnioitettiin. Mutta nyt äkkiä aamuhämärän pimeydessä 142 veljeä pidätettiin. Odottamaton käänne heidän tapaustensa käsittelyssä asetti uskon  koetuksen näille nuorille veljille. Heidät pantiin työleiriin. Aluksi heidät yritettiin saada tekemään työtä ”rakennussotilaina”, mikä olisi jotenkin korvannut sotapalveluksen, mutta tästä he yksimielisesti kieltäytyivät. Rangaistuksesta huolimatta he pysyivät lujina, ja tällaiset pakkokeinot vähenivät. Heidän oli tehtävä kovaa työtä rautatienrakennustyömaalla aamu neljästä ilta yhdeksään. Kun he eivät olleet työssä, he saivat opetusta, jossa heille yritettiin vakuuttaa, että Jehovan todistajien johtavat veljet olivat lännen agentteja. Suurin osa näistä nuorista veljistä oli tullut tuntemaan totuuden vasta kiellon jälkeen ja viranomaiset olivat ihmeissään nähdessään näiden nuorten miesten seisovan pelottomasti tosi kristillisten periaatteiden puolesta, vaikka kommunisti- ja ateistinuoriso yritti valtavasti muokata heitä.

Vuonna 1965 valtion turvallisuusministeriön vakoojat ja salaiset agentit lisäsivät suuresti veljiemme tarkkailua ja ahdistamista. Monia koteja tarkastettiin, veljiä pysäytettiin kaduilla ja kuulusteltiin. Salaisia kuuntelulaitteita asennettiin autoihin ja koteihin, vieläpä veljien makuuhuoneisiin. Viranomaiset yrittivät antaa veljille vaikutelman, että he tiesivät veljien jokaisen liikkeen.

Tietenkin viranomaisilla oli menestystä hankkiessaan tietoonsa monia yksityiskohtia kuuntelemalla veljien vilpittömiä keskusteluja. Kun veljet joutuivat kuulusteltaviksi, salainen poliisi yritti saada näyttämään siltä että he olisivat saaneet tietonsa työstämme kapitalistisesta maailmasta saadakseen veljien keskuuteen tiettyä hämmennystä. He yrittivät näin kylvää epäilyksen ja epäluottamuksen siemeniä hallitsevaa elintä ja Seuran toimistojen veljiä kohtaan. Mutta veljet eivät antaneet tämän hämmentää itseään, ja aikaa myöten he alkoivat käsittää yhä paremmin, miten taaja vakoiluverkko heidän ympärilleen oli kiristetty.

Tämä kävi erityisen selväksi, kun eräänä marraskuun päivänä vuonna 1965 varhain aamulla kahdeksan viranomaisen ryhmä meni jokaisen veljen kotiin kaikkialla maassa suorittamaan useita tunteja kestäneen tarkastuksen. 15 ”johtavana” veljenä pidettyä pidätettiin ja pidettiin vankilassa 9–13 kuukautta, minkä jälkeen heidät asetettiin syytteeseen ja vietiin oikeuden kuultavaksi. Vuonna 1966 heille langetettiin aina 12 vuodenkin tuomioita, keskiarvon ollessa yli seitsemän vuotta.

Sillä aikaa kun näitä veljiä kohdeltiin kuin toivottomia rikollisia, salainen poliisi metsästi muita, jotka olivat saarnanneet hyvää uutista ja kokoontuneet yhteen palvomaan Jehovaa pienissä ryhmissä aivan kuten jo tuomitut veljet olivat tehneet. He esittivät  heille tarjouksen, että jos he kirjoittaisivat raportin toiminnastaan ja liittäisivät mukaan niiden nimet, jotka osallistuvat palvelukseen – tämä olisi valtion turvallisuuden takeeksi – he voisivat jatkaa kokoontumistaan pieninä ryhminä, pitää raamatullisen kirjallisuutensa ja olla yhteydessä muissa maissa asuvien veljiensä kanssa. Mutta veljet hylkäsivät viranomaisten vilpillisen tarjouksen. Yksi virkailijoista valitti: ”Luulimme saaneemme teidän johtajanne, mutta nyt olemmekin vain kadottaneet näkyvistämme teidän työnne.”

Vuoden 1969 aikana neljätoista niistä viidestätoista vuoden 1965 kampanjan aikana pidätetystä veljestä, jotka tähän mennessä olivat olleet vankilassa noin neljä vuotta, vapautettiin äkkiä. Suurin osa heistä lähetettiin Länsi-Saksaan. Viimeistä tähän ryhmään kuuluvaa pidettiin mielivaltaisesti vankilassa vielä vuoden ajan, minkä jälkeen hänet vapautettiin syyskuussa 1970.

Tämän jälkeen salainen poliisi on muuttanut taktiikkaansa ja käyttänyt apunaan tavallisia poliiseja ja muita valtion asiamiehiä vaikeuttaakseen veljien toimintaa. Joillakin alueilla poliisit ovat panneet veljet maksamaan suuria sakkoja, koska otaksuttiin heidän häirinneen rauhaa saarnatessaan tai yhteen kokoontuessaan. Monet veljet onnistuivat saamaan nämä sakot poistetuksi vetoamalla perustuslaissa mainittuun uskonnonvapauteen ja vaatimalla nähtäviksi ne todistajat, joiden rauhaa oli häiritty. Tällaisia todistajia ei tietenkään ollut olemassa.

Toisilla paikkakunnilla viranomaiset ovat yrittäneet painostaa veljiä ajamalla heidät pois kodeistaan ja panemalla heidät asumaan ala-arvoisiin asuntoihin, maksaen heille alhaista palkkaa ansiotyöstä ja kieltämällä nuoremmilta veljiltä erikoiskoulutuksen erilaisiin työpaikkoihin.

Siitä lähtien kun työ Itä-Saksassa eristettiin ulkomaailmasta, kun Berliinin muuri rakennettiin vuonna 1961, monet tuhannet ovat kuulleet hyvän uutisen, oppineet totuuden, antautuneet ja tulleet kastetuiksi. He ovat elävä todiste siitä, että Jehovan henkeä ei voida rajoittaa, ei edes ihmisten rakentamilla muureilla eikä linnakkeilla. Niinpä Itä-Saksan Jehovan todistajat, jotka ovat työskennelleet ja eläneet kiellon aikana ja suurissa vaikeuksissa 30 vuotta, voivat nyt sanoa kuten kuningas Daavid: ”Jumalani avulla minä ryntään ylitse muurin.” – Ps. 18:30.

ONNISTUNEET SAARNAUSRYNNISTYKSET

Tänä aikana Valtakunnan sanomaa vietiin Länsi-Saksassa huomattavalla  tavalla yleisön tietoon yhä uudestaan. Vartiotornin tilausrynnistys vuonna 1949 laski perustan sille että kymmenettuhannet henkilöt saivat säännöllisesti hengellistä ravintoa koteihinsa. Jokaiselle, joka osallistui Vartiotornin tutkisteluun sekä kaikille kiinnostuneille henkilöille tarjottaisiin Vartiotornin tilausta. Saavutimmeko tavoitteemme? Vuoden 1949 palvelusvuoden aikana hankittiin 59475 tilausta, mihin määrään emme ole päässeet koskaan sen jälkeen!

Katutyö lehtiä käyttämällä oli vielä yksi keino, jonka avulla elintärkeää sanomaa Jumalan valtakunnasta vietiin ihmisille. Tämä toiminta ärsytti erikoisesti papistoa. Katolisessa Baijerissa tehtiin yrityksiä estää lehtikatutyötä säätämällä lakeja ja liikennemääräyksiä. Väitettiin myös, että tämä toiminta toi häpeää joillekin uskonnollisille ryhmille. Mutta heidät vaiennettiin kun Baijerin ja Hessenin maakunnat lähettivät lausunnon kaikille poliisivirkailijoille vuonna 1954, että Jehovan todistajien suorittama palvelus ei kuulu näiden rajoitusten piiriin.

Erikoisrynnistys Valtakunnan sanoman viemiseksi kaikille vapaille alueille suunniteltiin alkavaksi kesällä heinä- ja elokuussa 1956. Veljet toimivat ennennäkemättömällä innolla ja kävivät vähintään 80-prosenttisesti kaiken vapaa-alueen. Länsi-Saksassa ei ollut sinä vuonna montakaan ihmistä, jonka luona hyvän uutisen palvelija ei olisi käynyt. Mutta usein oli myös vastustusta, erityisesti maaseutualueilla, kuten huomaamme seuraavasta raportista: ”Koko kylä oli hämmennyksissä. Nuoret seurasivat meitä talosta taloon ja esittelivät meidät tarkoituksenaan saada ihmiset heti kääntymään meitä vastaan. Oli mahdotonta jättää edes yhtä ainoata kirjaa koko kylään.”

Viikkoa myöhemmin sama seurakunta työskenteli eräässä toisessa kylässä samalla alueella. Julistajat kohtasivat rautatieasemalla, keskustelivat yhdessä päivän tekstistä ja johdannoista sen päivän todistamistyössä. Eräs mies liittyi julistajien seuraan ja alkoi kuunnella. Hänelle todistettiin kuten Jehovan todistajat olisivat tehneet millä tahansa ovella. Kun veli lopetti, muukalainen veti lompakkonsa esiin ja sanoi: ”Haluan saada nuo kirjat.” Kuten kävi ilmi, tämä mies asui siinä kylässä, jossa viikkoa aikaisemmin ei saatu levitetyksi edes yhtä kirjaa. Huolimatta vastustuksesta maaseutualueilla, missä papistolla oli vielä jonkin verran otetta väestöön, näiden kahden kuukauden aikana levitettiin 166 prosenttia enemmän kirjoja ja 60 prosenttia enemmän lehtiä kuin samoina kuukausina vuotta aikaisemmin.

Tällaisten rynnistysten lisäksi oli muita, joissa levitettiin  traktaatteja ja kirjasia. Vuoden 1958 ”Jumalan tahdon” kansainvälisessä konventissa New Yorkissa hyväksyttiin merkittävä päätös. Suunnitelmia tehtiin sen maailmanlaajuisen levityksen järjestämiseksi joulukuussa, ja 70 miljoonaa kappaletta painettiin 50 kielellä; seitsemän miljoonaa painettiin saksaksi. Nämä traktaatit ojennettiin ovenavaajalle henkilökohtaisesti esittämällä vain joitakin lyhyitä ajatuksia. Kun papit katolisilla alueilla ymmärsivät mitä levitettiin, he varoittivat kyläläisiä. Mutta neljän viikon innokkaan toiminnan jälkeen oli syytä olla iloinen ja riemuita, koska tämä oli hyvä tilaisuus viedä uusia kenttäpalvelukseen, useimmat seurakunnat pystyivät raportoimaan lisäystä julistajien määrässä 10–50 prosenttia ja koko maassa saavutettiin 11,6 prosentin kasvu.

ANNETTU ”OPETUSLASTEN KIELI”

Sitä mukaa kuin halukkaiden työntekijöiden joukkoa virtasi jatkuvasti Jehovan järjestöön, hän huolehti ’uskollisen orjaluokkansa’ välityksellä tarpeellisen valmennuksen antamisesta heille kaikille, nuorille ja vanhoille. Siten hänen palvelijansa ovat saaneet ”opetuslasten kielen”. (Jes. 50:4) Tästä on ollut seurauksena kasvua. Maailma on myös huomannut, mikä vaikutus tällä harjoituksella on ollut todistajiin. Eräs sanomalehti esimerkiksi kirjoitti, että 11-vuotias Ingo Rücker oli voittanut lukukilpailun Recklinghausenissa. ”Vain ulkopuoliset hämmästyisivät, sillä todellisuudessa ei ollut mitään keinoa estää hänen voittoaan. 11-vuotias Ingo Rücker oli kerännyt plus-pisteitä kilpailua varten kolmen vuoden ajan: Jehovan todistajien palveluskoulussa ... Hän oli paras lukija Joosef-koulussa, vaikka kilpailu olikin kova loppuun saakka hänen ja erään nuoren tytön välillä, joka osallistuu myös palveluskouluun.” Eräs kierrosvalvoja kirjoitti vierailtuaan Lörrachin seurakunnassa: ”Jotain erikoista tapahtui tiistai-iltana. Kun määräyksiä sisarille esitettiin, eräs vanhahko sisar meni äkkiä korokkeelle. Hän ei ainoastaan esittänyt sujuvaa keskustelua ilman muistiinpanoja vain Raamattu kädessään, vaan hallitsi myös kaikki puhumisen säännöt. Kun kysyimme sisarelta hänen ikäänsä, hän kertoi meille, että hän oli täyttänyt 90 vuotta muutamaa viikkoa aikaisemmin.”

Tärkeänä järjestelynä tässä edistyvässä koulutuksessa Valtakunnan palveluskoulun ensimmäinen kurssi alkoi toimia marraskuun 13. päivänä 1960 pitääkseen huolta seurakunnanvalvojien edistyvästä harjoituksesta. Tämä on nyt laajentunut kolmeksi kouluksi Wiesbadeniin, Hampuriin ja Müncheniin.

1948 – JA 20 VUOTTA SEN JÄLKEEN

Oli vuosia, jolloin hyvän uutisen julistajien lukumäärässä tapahtui  huomattavaa kasvua, mutta oli joitakin vuosia jolloin ei kasvua ollut ollenkaan. Palvelusvuosi 1948 päättyi 83 prosentin kasvuun. Kuukauden keskiarvo tunneissa oli sinä vuonna 16 tuntia. Lisäys jatkui seuraavinakin vuosina; vuonna 1949 33 prosentin kasvu, 1950 23 prosentin ja 1951 26 prosentin kasvu.

Tällä välin taloudellinen jännitys ja vaikeudet jatkuivat ja työttömien määrä kohosi yli kahden miljoonan helmikuun puolivälissä 1950. Syyskuun lopulla 1952 työttömien määrä oli vielä 1249000. Sen jälkeen työttömyys on vähentynyt, aluksi hitaasti, sitten nopeammin.

Toinenkin muutos kävi ilmeiseksi. Toimivien seurakunnanjulistajien määrä kasvoi vuosi vuodelta, mutta hyvän uutisen kokoajansaarnaajien lukumäärä ei pysynyt samassa vauhdissa. Päinvastoin, vuonna 1955 oli tienraivaajia 200 vähemmän kuin 1950, kun samaan aikaan julistajien määrä oli kasvanut 21641:llä ollen melkein kaksi kertaa niin suuri kuin vuonna 1950. Alimmillaan se oli vuonna 1956; kun vuonna 1950 oli 4,4 prosenttia julistajista kokoajanpalveluksessa, oli se nyt pudonnut 1,6 prosenttiin.

Aikaa myöten Saksasta tuli hyvinvointivaltio. Siellä oli täystyöllisyys, ja siitä tuli laajalti mainostettu ”talousihme”. Tämä vaikutti joidenkin niiden ajatteluun, jotka olivat Jehovan todistajien yhteydessä. Vuoden 1963 huhtikuusta heinäkuuhun julistajien ja heidän kenttäpalveluksessa käyttämiensä tuntien määrässä tapahtui laskua. Heinäkuussa oli 6000 julistajaa vähemmän ja he käyttivät yli 40000 tuntia vähemmän kenttäpalvelukseen kuin huhtikuussa.

Veljien enemmistö pysyi tietenkin ahkerana palveluksessa ja nautti työnsä siunauksista. Vuosina 1965–1967 kastettiin 9325 henkilöä, mutta silti julistajien keskimäärä vuonna 1967 oli vain 400 enemmän kuin 1965, ja julistajien huippu oli 437 vähemmän! Oli ilmeistä, että jotkut julistajat olivat antaneet käsiensä vaipua halutessaan aineellista, olivat heikentyneet innossaan ja antaneet sijaa halulle maailman tarjoamiin asioihin. Jotkut tulivat jopa toimettomiksi. Sitten myös esimerkiksi palvelusvuonna 1964 erotettiin 569 henkilöä suurimmaksi osaksi moraalittomuuden takia. Vain 95 heistä pyysi päästä takaisin.

Palvelusvuoden 1968 aikana alkoi näkyä muutosta. Kova taistelu materialismia vastaan alkoi tuottaa tuloksia, eivätkä menetykset olleet enää niin suuria kuin aiemmin. Hienoa edistystä saavutettiin kaikilla lohkoilla. Meillä oli nyt 466 erikoistienraivaajaa,  tavallisten tienraivaajien määrä oli noussut 2651:een ja saman vuoden aikana saavutimme huipun, kun 7163 oli kokoajansaarnaamistyössä. Palvelusvuosi päättyi kolmen prosentin kasvuun, vaikka kolmen palvelusvuoden aikana ei ollut saavutettu yhtään kasvua. Asiat alkoivat jälleen mennä eteenpäin.

4.7.–11.8. 1968 meillä oli 11 piirikonventtia. Julkaistiin kirja Totuus joka johtaa ikuiseen elämään. Brooklynin toimiston avulla saatoimme antaa jokaiselle julistajalle oman henkilökohtaisen kappaleensa sekä viisi ylimääräistä kirjaa levitettäväksi. Elokuussa suoritetussa rynnistyksessä levitettiin 139471 kirjaa, uusi huippu. Kysyntä oli suuri. Maaliskuun loppuun 1973 mennessä olimme painaneet Wiesbadenin kirjapainossamme 2900115 kappaletta Saksaksi ja 1715338 neljällä muulla kielellä. Kirjan tehokkuuden ja sinisen värin vuoksi monet antoivat pian sille nimen ”sininen pommi”.

Kiinnostavia kokemuksia tämän kirjan tehokkuudesta voitiin kuulla jo seuraavissa kierroskonventeissa. Eräs sisar kertoi: ”Saatuamme Totuus-kirjamme saatoin hyvin vähän aavistaa, millaisen arvokkaan raamatuntutkimisoppaan olimme saaneet käsiimme. Aloin heti kysellä kotikaupunkini ihmisiltä talosta-taloon-palveluksessa, olisivatko he kiinnostuneita oppimaan lyhyessä ajassa Raamatun periaatteet tämän kirjan avulla. Miten hämmästynyt olinkaan kun eräs hyvin uskonnollinen nainen, jonka tiesin johtavan kirkkokuoroa sisarensa kanssa, sanoi: ’Haluni on aina ollut perehtyä Raamattuun. Minulla ei ole koskaan ollut tilaisuutta siihen, joten olen onnellinen, että haluatte auttaa minua.’ Saatoin tuskin uskoa tätä. Nyt hän on tutkinut säännöllisesti kaksi kuukautta ja edistyy hienosti. ... Eräs melko huomattava ja varakas nainen halusi samoin tutkia Raamattua kanssani. Viime viikolla hän sanoi minulle: ’Tämä kirja puhuu todella puolestaan. En ole koskaan lukenut näin ymmärrettävää kirjaa.’ Nyt on alkanut jatkuva tapahtumien ketju. Täynnä intoa menin naapurini luokse auttaakseni häntäkin. Eräs nainen alkoi tutkia tässä kuussa, ja neljä henkilöä odottaa jo seuraavaa kirjalähetystä ja voimme sitten sopia sopivasta tutkisteluajasta ... Voin kertoa teille, että kaupungissamme on nykyisin muotia tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa.”

Tuli helpommaksi aloittaa raamatuntutkisteluja tämän uuden kirjan avulla, kuten nähdään siitä seikasta, että raamatuntutkistelujen määrä kasvoi vuonna 1969 47691:een. Vuoden aikana kastettiin 6678 henkilöä, paras luku sitten vuoden 1955. Toukokuussa 1970 saavutimme 86222 julistajan määrän, joka ei ollut ainoastaan viides julistajien huippu peräkkäin, vaan myös ensimmäinen  kerta kun meillä koskaan oli ollut toukokuussa enemmän julistajia kuin edellisessä huhtikuussa. Tuon vuoden lokakuussa saavutimme toisen huipun, tällä kertaa 86489 julistajia. Tämä merkitsi 7718 julistajan lisäystä verrattuna vuoden 1968 julistajien määrään. Tässä nopeassa lisäyksessä heijastui Jehovan siunaus hänen maanpäällisiä palvelijoitaan kohtaan. Varmasti Totuus-kirjalla oli ollut melkoinen osuus tässä kasvussa.

KONVENTIT AUTTAVAT HUOMATTAVALLA TAVALLA TODISTUKSEN ANTAMISESSA

Konventit ovat näytelleet tärkeää osaa Jehovan nimen tunnetuksi tekemisessä ja Valtakunnan julistajien määrän lisääntymisessä Saksassa. Ensimmäisestä sodanjälkeisestä konventista, joka pidettiin Nürnbergissä 9000:n ollessa läsnä, ja vuoden 1948 Kasselin konventista aina nykyisiin konventteihin asti, joissa on ollut yli 100000 ihmistä läsnä, on tehty monia järjestöön liittyviä muutoksia, ongelmia on ratkottu ja uusia ajatuksia kehitetty.

Frankfurt am Mainissa kokoontui 24.–26. elokuuta 1951 osanottajia 24 kansakunnasta ”Puhtaan palvonnan” konventtiin. Mutta ennen kuin 34542 osanottajaa saattoi kokoontua perjantaiaamuna, oli ratkottu monia ongelmia monen hermostuttavan tunnin aikana. Millaisia ongelmia? Eräs suuri keittiö kaupungissa oli luvannut valmistaa ateriamme, mutta kun konventin alkamisaika lähestyi, he tulivat yhä haluttomammiksi. Mitä voitaisiin tehdä? Seura osti 51 suurta 300 litran kaasu-, hiili- ja höyrykattilaa ja rakensi oman keittiön. Koska saatavilla ei ollut tarvittavia materiaaleja, jotta kaikki kattilat olisi saatu toimimaan kaasulla, oli kaikki kattilat muutettava käymään höyryllä. Oli monta päivää hitsattava yhteen putkia, jotka oli ostettu romukauppiailta suurin hankaluuksin. Kattilanseinämät olivat osittain paperinohuita ja ne oli paikattava. Seuraava suuri kysymys oli, mistä saataisiin tarvittava höyry. Lähetimme lähetystön Frankfurtin rautatieyhtiön puheille ja onnistuimme saamaan käyttöömme veturin, joka oli pysäköitynä eräällä käyttämättömällä sivuraiteella. Mutta tämä veturi ei pystynyt tuottamaan matalapainehöyryä ja niin meidän oli löydettävä keino alentaa höyryn paine 24. osaan siitä mitä se nyt oli. Ongelma ratkaistiin lopulta, höyry käännettiin päälle, ja viidentoista minuutin kuluttua kattilat olivat valmiit käytettäviksi. Sanomalehdistö oli hämmästynyt siitä mitä olimme tehneet. Sen kirjoitukset sekä veljiemme innokas saarnaustoiminta saivat aikaan sen, että 47432 ihmistä oli läsnä kuuntelemassa veli Knorrin esitelmää ”Pystyykö uskonto kohtaamaan maailman ahdingon?”.

 Vuoden 1953 suuri tapahtuma oli epäilemättä Uuden maailman yhteiskunnan konventti New Yorkissa. Kuinka onnellisia ne 284 veljeä olivatkaan, jotka pystyivät pääsemään sinne Saksasta! New Yorkin konventin kanssa samaan aikaan oli kaksi konventtia Saksassa, Nürnbergissä länsisaksalaisille ja viikkoa myöhemmin Berliinissä siellä asuville ja Itä-Saksasta saapuneille veljille. Nürnbergissä varustettiin 38 telttaa joukkomajoitukseen ja yli 1000 yksityistelttaa. Yritettiin hankkia myös yksityishuoneita, mikä tuotti ongelmia kaupungin papistolle. Nürnberger Evangelische Gemeindeblattissa (Nürnbergin evankelisessa seurakuntalehdessä) oli kirjoitus nimeltä ”Varovaisuutta Jehovan todistajien konventissa”. Siinä sanottiin muun muassa: ”Erikoisongelma on herännyt siitä, että jotkut evankelisen kirkon jäsenet ovat hyvässä uskossa antaneet ilmaisia majoituksia vieraileville Jehovan todistajille. Useimmissa tapauksissa kirkon virkailijat ovat pyytäneet sellaisia henkilöitä peruuttamaan lupauksensa.” Mutta tämä koituikin heille bumerangiksi: tämän vuoksi monet ihmiset olivat entistäkin halukkaampia tarjoamaan meille majoituksia. Papistolla oli todella ongelma!

Kaksi vuotta myöhemmin suuri ”Voittoisan Valtakunnan” kansainvälinen konventti pidettiin samassa kaupungissa samalla paikalla Zeppelinwiesellä. Se oli hyvin vaikuttava konventti; edusteilla oli 62 kansakuntaa. Epätavallinen puhujalava hallitsi valtavan suurta Zeppelinwieseä. Kivinen puhujalava oli 300 metriä pitkä ja 75 askeleen portaat johtivat tämän pitkän puhujalavan huipulle 144 pilarin pylvässaliin.

Sen lisäksi että majoituspaikkoja hankittiin hotelleista ja yksityiskodeista, oli käytössä jättiläismäinen telttakaupunki, johon mahtui 37000 ihmistä. Pystytettiin suuria telttoja, joihin kuhunkin mahtui 600 ihmistä. Oljilla täytetyt säkit olivat patjoina.

Perjantaiaamuna pidettiin suuri kastetilaisuus, jossa 4333 ihmistä vertauskuvasi antautumisensa vesikasteella. Näiden uusien veljien joukossa oli joitakin Itä-Saksasta, sillä yli 4000 oli tullut sieltä. Perjantai-iltana konventissa olevat kuulivat kommunistien lähettämän radio-ohjelman, jossa uhattiin kaikkia idästä saapuneita Jehovan todistajia, jotka olivat läsnä Nürnbergin tai Berliinin konventeissa, että heidät pidätettäisiin kun he palaisivat takaisin. Mutta tuhannet eivät antaneet tämän pelottaa itseään.

Kuinka monet kuulivat veli Knorrin laajalti mainostetun puheen? Lehti Neue Illustrierte, joka oli päivätty elokuun 20:ntenä, kirjoitti: ”Zeppelinwiese, jossa Hitler kerran julisti, että hän pyyhkäisisi pois ’Jehovan todistajat’, oli nyt tupaten  täynnä.” Niin olikin, sillä 107423 henkilöä kuunteli tarkkaavaisesti aihetta ”Maailman valloitus pian – Jumalan valtakunnan toimesta”. Nürnbergin kaupungin asukkaita oli paikalle kerääntynyt yli 20000. Juuri kun presidentti aloitti loppuhuomautuksiaan, alkoi sataa – kaatamalla – mutta yleisö pysyi paikoillaan, ja kun veli Knorr oli lopettanut, sade oli lakannut. Sitten tapahtui jotakin, mitä nuo läsnä olevat eivät unohda koskaan. Valtava sateenkaari ilmestyi taivaalle. Mikä sykähdyttävä näky! Veli Knorr heilutti jäähyväisiksi nenäliinaansa ja vastauksena tähän näytti kuin koko kenttä olisi muuttunut heiluviksi valkoisiksi kukiksi. Monilla oli kyyneleitä silmissään. Vahvistuneina uskossa ja paremmin varustettuina jatkamaan palvelustaan tuhannet konventtilaiset aloittivat kotimatkansa.

Seuraava suuri kansainvälinen konventti pidettiin vuonna 1961 Hampurissa, Saksan suurimmassa satamakaupungissa. Oli ratkaistava monia visaisia ongelmia. Suurin ongelma oli konventtialue, joka ei ollut muuta kuin kahdeksan hehtaarin suuruinen nurmikenttä, joka sijaitsi Hampurin suurimman puiston keskellä. Konventti alkoi yhtäaikaa valtavan sateen kanssa, ja ruohikko muuttui pian mutakentäksi. Ja vesisadetta jatkui, ensimmäisestä päivästä aina viimeiseen päivään asti. Oli rohkaisevaa nähdä, kun kymmenet tuhannet saapuivat joka päivä konventtialueelle ja kuuntelivat ohjelmaa sateenvarjoista muodostuvien katosten alla. Sanomalehtimiesten ja valokuvaajien hämmästykseksi sade ja muta eivät vaikuttaneet suurestikaan konventin kulkuun. Sanomalehti Hamburger Morgenpostissa kirjoitettiin: ”Melkein kaikki heistä näyttävät onnellisilta, jopa mudassa ja sateessakin, se on myönnettävä. He ovat pukeutuneet värikkäästi. Heidän keskuudessaan on hämmästyttävän paljon nuoria. ...” Muuan poliisivirkailija sanoi eräälle konventin toimiston edustajalle: ”Vaikka tämä on suurin Hampurissa pidetty konventti, emme epäile lainkaan, ettei kaikki sujuisi joustavasti. Tiedämme, että tulisitte mainiosti toimeen ilman meitäkin, mutta mielestämme tämä on hyvää harjoitusta poliiseillemme ja toivomme, ettette pahastu, vaikka olemmekin täällä teidän kanssanne.”

Tämä oli viimeinen tilaisuus Itä-Saksan veljillemme, joita oli läsnä useita tuhansia, päästä konventtiin. Muutamaa päivää myöhemmin rakennettiin Berliinin muuri.

Sade tuhosi melko lailla puiston nurmikenttää, mutta kun konventti oli ohi, veljet päällystivät koko alueen uudella ruokamullalla ja istuttivat nurmikon uudelleen. Nyt puisto oli entistäkin kauniimpi ja tästä oli hyötyä Hampurin virkailijoille ja asukkaille. Tapa jolla heidän puistonsa nurmikko istutettiin uudelleen  ja jolla veljet kestivät järkähtämättömästi vesisateen, teki syvän vaikutuksen Hampurin asukkaisiin.

Vuonna 1963 ”Iankaikkisen hyvän uutisen” konventti kiersi maailmaa ja tuli myös Saksaan Müncheniin, Baijerin pääkaupunkiin. Theresienwiese oli ”valtakunnansalinamme”.

Valmistelutyöt sekä itse konventti tekivät syvän vaikutuksen Müncheniin, sen liikemiehiin ja virkailijoihin. Poliisi, joka oli määrätty työskentelemään konventtialueella, sanoi eräälle veljelle: ”Olen täällä mielelläni. Tunnen oloni helpottuneeksi. Pidän teikäläisten vilpittömyydestä ja heidän rehellisyydestään. Se on aivan erilaista kuin eukaristisessa konventissa, joka pidettiin täällä kaksi vuotta sitten.” Tämäntapaisia vertailuja tekivät usein rehelliset huomioitsijat, jotka olivat vilpittömiä havainnoissaan. Tällaiset vaikutelmat tekevät pysyvän vaikutuksen. Kolme vuotta myöhemmin muuan müncheniläinen liikemies kertoi eräälle veljelle, että hänen työtoverinsa suuressa müncheniläisessä tavaratalossa huomasivat, että aina kun Münchenissä pidettiin suuria kokoustilaisuuksia, myymälävarkauksissa tapahtui nousua. Meidänkin konventtimme aikana he olivat varautuneet tällaiseen lisäykseen ja olivat hämmästyneitä, kun konventti ei vaikuttanut tähän millään tavalla. He olivat aivan ymmällä. Niinpä tämä ’Iankaikkisen hyvän uutisen’ konventti kuten muutkin aikaisemmat konventit auttoi tekemään tunnetuksi Jehovan nimeä, hänen tarkoitustaan ja kansaansa.

HYVÄ UUTINEN TÄYTYY SAARNATA KAIKKIEN KANSOJEN IHMISILLE

Saksa on ainoastaan osa siitä maailmanlaajuisesta pellosta, jolla hyvää uutista täytyy saarnata. (Mark. 13:10) Vartiotornin Raamattukoulu Gilead on antanut hyvin menestyksellistä opetusta lähetystyöntekijöille ja lähettänyt heitä tämän maailmanlaajuisen kentän eri osiin. Ensimmäinen Gileadin käynyt, joka lähetettiin Saksaan, Filip Hoffmann, saapui maahan vuonna 1949.

Vuonna 1951 tuli neljä muuta. Katsellessaan taaksepäin noihin aikoihin he usein muistelevat huvittuneina, miltä veli Frostista on täytynyt tuntua, kun he ilmestyivät Beeteliin. Hän oli pyytänyt veli Knorria lähettämään joitakin Gileadin käyneitä Saksaan auttamaan työssä. Mutta nähtyään nuo neljä näiden on täytynyt näyttää hänen silmissään hyvin nuorilta, sillä he kaikki olivat vasta vähän yli kahdenkymmenen ikäisiä. Seuraavina vuosina Saksaan määrättiin lopulta yhteensä 13 ulkomaista lähetystyöntekijää. Näistä 11 toimii edelleenkin (1974) kokoajanpalveluksessa  eri maissa (yksi heistä kuoli määräpaikassaan vuonna 1972 kahdenkymmenen uskollisen palvelusvuoden jälkeen) ja yhdeksän näistä yhdestätoista työskentelee ahkerasti Saksassa joko Beetelissä tai matkustavina veljinä. Kolme heistä saapui Sveitsistä vuonna 1956, kun käännösosasto siirrettiin Bernistä Wiesbadeniin, ja he ovat edelleenkin (1974) tässä tehtävässään.

Alice Berner kuuluu tähän pitkäaikaisten palvelijoiden ryhmään. Kuunnelkaamme lyhyesti, millainen mielenkiintoinen ura hänellä on ollut: ”Aloitin kokoajanpalvelukseni Sveitsissä tammikuussa 1924 tienraivaajana. Mutta noin kuuden kuukauden jälkeen minut kutsuttiin Zürichin Beeteliin. Pian meidät siirrettiin uuteen Beetel-kotiin Berniin. Siellä toimin vuosien varrella monilla eri osastoilla. Vuonna 1932 uusi määräykseni vei minut Pariisiin, missä palvelin joutuen usein keskeyttämään työni, koska minun oli toisinaan lähdettävä maasta ja toimittava jonkin aikaa tienraivaajana Belgiassa, koska Ranskan viranomaiset eivät halunneet antaa minulle pysyvää viisumia. Tällä tavalla olin noin kolme vuotta Pariisissa. Vuonna 1935 Seura osallistui kansainväliseen näyttelyyn Brysselissä, jossa minulla oli etu palvella kirjallisuusosastolla. Sieltä minut kutsuttiin takaisin Berniin, jossa toimin jälleen kymmenen vuotta kunnes vuonna 1946 sain suurenmoisen kutsun saapua Gileadin 8. kurssille. Sen jälkeen jouduin jälleen takaisin Sveitsiin, jossa vietin toiset kymmenen iloista palvelusvuotta, minkä jälkeen kolme meistä sai uudeksi määräyspaikakseen Saksan. Haluan kiittää Jehovaa kaikesta siitä hyvyydestä, jota hän on osoittanut minulle antaessaan minun viettää onnellista ja rikasta elämää täynnä hienoja mahdollisuuksia hänen palveluksessaan.” Sisar Berner on vieläkin (1974) rohkaisuna Beetel-perheen jäsenille suorittaessaan päivittäin työtään käännösosastolla.

Saksaan lähetetyt lähetystyöntekijät olivat kannustuksena monille saksalaisille veljille lähteä Gilead-kouluun ja lähetystyöhön. Tähän mennessä Saksasta on 183 käynyt Gileadin. Näistä 29 palasi kotimaahansa erikoistienraivaajiksi, matkustaviksi palvelijoiksi tai Beetel-perheen jäseniksi, ja toiset on lähetetty uusiin koteihin eri puolille maapalloa.

Niitä varten, joita on kiinnostanut päästä Gilead-kouluun, on tehty erikoisjärjestely heidän englannintaitonsa parantamiseksi. Keväällä 1973 Saksassa oli 16 englanninkielistä seurakuntaa, ja niissä oli yhteensä 450 julistajaa ja 130 kokoajanpalvelijaa. Ne jotka aikovat lähteä Gileadin, määrätään näihin seurakuntiin, joissa he voivat osallistua kokouksiin ja lähteä kenttäpalvelukseen englanninkieliselle alueelle. Sen jälkeen kun ensimmäinen  englanninkielinen seurakunta perustettiin Wiesbadeniin vuonna 1967, on kastettu noin 250 henkilöä.

Viime vuosien aikana Saksasta on lähetetty noin 95 erikoistienraivaajaa Euroopan tai Afrikan maihin jatkamaan erikoistienraivaajan työtään siellä. Jotkut halusivat työskennellä ulkomaisilla kentillä, vaikka he eivät osanneet yhtään sen maan kieltä, mihin he aikoivat lähteä. He halusivat kuitenkin erityisesti ponnistella oppiakseen uuden kielen voidakseen palvella niissä maissa, joissa heidän apuaan tarvittiin. Esimerkiksi neljä erikoistienraivaajaa sai Wiesbadenin Beetelissä viikon pikakurssin ranskan kielessä ennen kuin heidät lähetettiin Tšadiin Afrikkaan. Heidän oli luonnollisesti jatkettava kielen opiskelua sielläkin, mutta pian he pystyivät tekemään itsensä ymmärretyiksi ja saattoivat jatkaa palvelustaan Afrikan hehkuvan auringon alla.

Viime vuosien aikana on ollut myös monia, jotka ovat muuttaneet Saksaan muista maista. Kukoistavan talouden vuoksi hallitus päätti tuoda maahan ulkomaalaisia työntekijöitä, ja heille tarjotut hyvät palkat houkuttelivat monia siirtotyöläisiä maahan. Vuonna 1962 siellä oli jo työssä 700000 henkilöä Italiasta, Jugoslaviasta, Kreikasta, Turkista, Espanjasta ja Portugalista, ja useimmissa näistä maista saarnaustyötä on voitu suorittaa vain mitä suurimpien vaikeuksien keskellä. Tämä oli meille uusi toiminnan kenttä, joka laajeni jatkuvasti. Tilastot syyskuulta 1972 osoittivat, että Saksassa oli töissä 2352392 ulkomaalaista. Näistä esimerkiksi 474934 oli Jugoslaviasta ja 511104 Turkista.

Monet veljet halusivat oppia vieraita kieliä voidakseen auttaa näitä ihmisiä kuulemaan ja ymmärtämään Valtakunnan sanoman. Totuuden nälkä oli todella suuri näiden siirtotyöläisten keskuudessa ja monia mielenkiintoisia kokemuksia saatiin. Eräs kierrosvalvoja kertoi hankkineensa jonkin verran espanjankielistä kirjallisuutta ja levittäneensä yli 100 kirjasta ja kuusi kirjaa suhteellisen lyhyessä ajassa. Hän sanoi: ”Suurin osa espanjalaisista, joille tarjosin kirjasia, otti kaikki ne viisitoista erilaista kirjasta, jotka minulla oli.”

Pian muodostettiin vieraskielisiä seurakuntia, ensimmäinen oli kreikankielinen seurakunta, joka perustettiin Müncheniin 1.5.1962. Toukokuussa 1973 siellä oli 1560 kreikkaa puhuvaa julistajaa, jotka oli jaettu kahteen kierrokseen. Ensimmäinen espanjankielinen seurakunta perustettiin Frankfurtiin vuonna 1964, ja ensimmäinen italialainen seurakunta Kölniin. Kesällä 1973 espanjankielisellä kierroksella oli 660 julistajaa, ja italialainen kierros raportoi 1000 julistajaa sekä 45 kokoajanpalvelijaa. Meillä oli myös turkkilaisia ja jugoslavialaisia ryhmiä. Monille  oli ”taloudellinen paratiisi”, jota he olivat tulleet etsimään Saksaan, kääntynyt paljon arvokkaammaksi hengelliseksi paratiisiksi.

Opittuaan totuuden monet uudet veljemme palasivat kotimaahansa täynnä intoa viedä totuus sukulaisilleen ja naapureilleen. Esimerkiksi eräs veli Sisiliasta kastettiin Kölnissä lokakuussa 1965. Joulukuussa hän lähti käymään perheensä luona ja luonnollisesti puhui heille ja kaikille sukulaisilleen ja tuttavilleen totuudesta. Huhtikuun lopulla 1966 hänen oli palattava Saksaan saadakseen passinsa leimatuksi. Mutta hän kertoi löytäneensä neljä henkilöä, jotka olivat olleet niin syvästi kiinnostuneita totuudesta, että hänen täytyisi palata heti kotiin jatkamaan tutkistelua heidän kanssaan. Hänen päämääränään oli aloittaa seurakunnan kirjantutkistelu siellä. Tuossa kylässä ei ollut vielä koskaan aikaisemmin saarnattu. Lähin Jehovan todistaja asui noin sadan kilometrin päässä.

LAAJENNUS – BEETEL-PERHEEN KANNALTA KATSOTTUNA

Vartiotorni-seuran haaratoimisto Wiesbadenissa on saanut tehdä ahkerasti työtä Jehovan todistajien suorittaman työn takia kaikkialla Saksassa. Koska juuri täältä he saavat kirjallisuusvarastonsa, paikka kiinnostaa kovasti veljiä ja monet heistä tulevat käymään Beetelissä ja kirjapainossa. Vastaanottopöydän takana työskentelevä veli voi kertoa, miten erityisesti lomapäivinä tuhansille vieraille näytetään Beetel-kotia ja kirjapainoa. Kerrankin tuli yli 4000 vierailijaa. Ulkopuolella seisoi 51 linja-autoa! Myös ulkomaiden veljet käyvät mielellään luonamme. Joitakin vuosia sitten eräs mies vieraili Beetelissä, ja jälkeenpäin hän uskalsi aloittaa raamatuntutkistelun. Erään Beetelin veljen ja tämän miehen välille syntyi kirjeenvaihto, myöhemmin hän hyväksyi totuuden, hänet kastettiin, ja hän lähti kokoajanpalvelukseen ja palvelee nykyään kierrosvalvojana.

Ne, jotka todella asuvat ja tekevät työtä Beetelissä, ovat saaneet nauttia monista siunauksista vuosien aikana. He ovat nähneet Seuran toimitiloja laajennettavan, uusia toimintamuotoja otetun käyttöön, valmistautumista erikoistoimintoihin – ja heidän etunaan on ollut olla kaiken tämän toiminnan keskipisteessä. Aina silloin tällöin muitakin on kutsuttu auttamaan tässä toiminnassa.

Talvella 1951/52 esimerkiksi aloitettiin uuden lisärakennuksen rakennustyöt haaratoimiston tilojen laajentamiseksi. Tämä piti veljet ahkerina koko päivän ja joskus iltaan saakka lumi-  ja vesisateessa sekä tuulessa. Noin 20 veljeä pyydettiin Beeteliin auttamaan. Iltaisin tavallisten työtuntiensa jälkeen myös monet Beetel-perheen jäsenet osallistuivat rakennustyöhön.

Oli todella iloinen tapahtuma kun rotaatiopainokone saapui Sveitsin haaratoimistosta Bernistä. Mutta tämä ei ollutkaan mikä tahansa rotaatiokone! Se oli ensimmäinen painokone, jota oli käytetty kirjojen painamisessa Magdeburgin haaratoimistossa vuonna 1928. Natsien asettaman kiellon jälkeen se oli viety Prahaan Tšekkoslovakiaan, mistä se muutamaa vuotta myöhemmin oli viety edelleen Berniin, jottei se olisi joutunut natsien käsiin. Nyt se oli vielä kerran Saksan haaratoimistossa ja tällä hetkellä iästään huolimatta painaa uutterasti kirjoja tai jopa 7000 lehteä tunnissa.

Toinen ilon aihe oli, kun saksankielinen Herätkää!-lehti ilmestyi ensimmäisen kerran 32-sivuisena painoksena 8. tammikuuta 1953. Tästä numerosta lähtien tätä lehteä alettiin levittää Saksassa. Se lisäsi suuresti veljien intoa lehtityössä.

Beetel-koti Wiesbadenissa laajeni jatkuvasti. Vuonna 1956 oli julistajien huippu 50530 ja he levittivät noin 1,3 miljoonaa kappaletta kirjallisuutta. Seuraavana palvelusvuonna huippu oli 56883. Veli Knorr saapui Wiesbadeniin marraskuun lopulla 1956 pikavierailulle, joka ei kestänyt edes yhtä vuorokautta. Syy? Hän selittää sen itse julkaisemassaan raportissa englanninkielisessä Vartiotornissa 1. toukokuuta 1957. ”Täälläkin vierailun syynä oli pohtia laajennukseen liittyviä ongelmia. Beetel-kotimme ja nykyinen kirjapainomme ovat liian pienet, joten otimme yhteyden erääseen arkkitehtiveljeen. Hänen kanssaan  työskentelimme koko päivän suunnitellessamme suurempaa Beetel-kotia ja kirjapainoa. Seura saattoi ostaa erään tontin Wiesbadenin kaupungilta ja perinpohjaisen keskustelun jälkeen kaupungin viranomaiset suostuivat suunnitelmaamme muuttaa erään kadun paikkaa, joten meidän oli mahdollista pystyttää uusi rakennuksemme aivan nykyisen rakennuksemme viereen ja näin katu jäi uuden rakennuksen taakse. ... Rakennus tulee olemaan tarpeeksi suuri, jotta sinne voidaan sijoittaa joitakin uusia painokoneita, joita nyt rakennetaan parhaillaan, ja korkea katto suo meille runsaasti sisäkorkeutta.”

Sen sijaan, että olisimme pitäneet perinteelliset harjannostajaiset juomisineen, valmistimme maukkaan aterian työntekijöille ja rakennusviranomaisille ja tarjoilimme sen Beetelin ruokasalissa. Veljet tarjoilivat heille ruoan ja he istuivat pöydissä, joille oli laitettu valkoiset pöytäliinat. He kuulivat puheen, jossa selitettiin rakentamisen tarkoitusta, Jehovan todistajien toimintaa yleensä ja miten rakennuksen rahoituspuolesta oli selviydytty. Beetel-perheen jäsenet esittivät musiikkiohjelman. Useimmat vieraat saivat kokonaan erilaisen käsityksen Jehovan todistajista ja heidän toiminnastaan. Herkullisen ruoan tarjoilu ja tapa miten kaikkia kohdeltiin samanarvoisina, oli puheenaiheena rakennustyöhön osallistuneiden keskuudessa Wiesbadenissa vuosia tämän jälkeen. Juhlan päätyttyä kaikille annettiin lahjaksi kirja ja kirjanen. Jotkut työntekijöistä, jotka eivät ennakkoluulon takia olleet osallistuneet päivälliseen, tulivat seuraavana päivänä ja pyysivät saada ainakin lahjakirjan itselleen. Se, että he olivat jääneet ilman ruokaa, oli heidän oma vikansa; nyt heille tarjottiin nautittavaksi hengellistä ruokaa tämän ilmaisen julkaisun välityksellä.

Tammikuussa 1959 eri osastot alkoivat muuttaa uuteen rakennukseen.

Tällä välin, kuten painonvalvoja Günter Künz kertoo, ”saimme jatkuvasti parempia välineitä valmistaaksemme kirjoja, lehtiä ja muita painotuotteita. Vuonna 1958 saimme sitomakoneita, joita oli aikaisemmin käytetty Bernissä Sveitsissä. Oli mahdollista sitoa jopa 5000 kirjaa päivässä. Vuosien mittaan veli Knorr antoi luvan korvata suurimman osan näistä koneista uusilla, sillä ne olivat jo olleet käytössä noin 40 vuotta.” Tällä tavalla meidän oli mahdollista lisätä kirjantuotantoamme vuoteen 1973 mennessä suuresti.

Veljet kirjapainon toimistossa laskivat kerran, että vuoden 1966 viimeisten kuukausien aikana painettiin 61622 kappaletta  Babylon-kirjaa, 500796 kappaletta kirjaa Asiat joissa Jumalan on mahdotonta valehdella ja 98885 Vuosikirjaa, ja niistä kertyisi 15 kilometrin korkuinen pino, jos kirjat ladottaisiin päällekkäin. Se oli todella hieno saavutus. Tuotanto tapahtui usein täydellä teholla, jotta seurakunnille olisi voitu varata tarpeeksi kirjallisuutta. Keväällä 1968 Beeteliin kutsuttiin tilapäisesti 22 ylimääräistä työntekijää auttamaan kirjan Onko ihminen kehityksen vai luomisen tulos? valmistamisessa. Kirjansitomo toimi kahdessa vuorossa ja joka päivä valmistui 10000 kirjaa. Ne lähetettiin heti seurakunnille, jotta tätä uutta kirjaa voitaisiin käyttää toukokuun rynnistyksen aikana ja näin ihmisille annettaisiin tilaisuus tietää totuus tästä aiheesta. Kova työ tuotti tuloksia, sillä levitimme 136525 kirjaa, mikä oli korkein määrä sitten vuoden 1963.

Vuonna 1968 veli Knorr vieraili Wiesbadenissa kahdesti. Ensimmäisen kerran kesäkuussa ja perheen iloksi hän ilmoitti, että kirjapainoomme hankittaisiin uusi rotaatiokone ja kolme uutta konetta kirjansitomoon. Pian tämän jälkeen kaksi näistä koneista asennettiin paikoilleen ja pantiin käyntiin. Marraskuun vierailunsa aikana veli Knorr teki laajoja järjestelyjä kirjapainossa suorittamamme työn laajentamiseksi. Veljet alkoivat työskennellä kahdessa vuorossa, ja noin 15–20 työskenteli yöllä. Veli Knorr oli kiinnittänyt huomiomme siihen miten tärkeää on pysytellä hengellismielisenä, joten yövuorossa toimivia varten perustettiin erityinen seurakunta, sillä muutoin he olisivat jääneet vaille kokouksia. Heidän kokouksensa pidettiin päivällä. Kirjantuotanto nousi tasapainoon ja saatoimme painaa kirjoja hollantilaisille, tanskalaisille, norjalaisille ja ruotsalaisille veljille. Saatuamme uusia koneita pystyimme kahdessa vuorossa tuottamaan noin 20000 kirjaa päivässä. Vuosi 1969 oli toinen kiireinen ja tuottoisa vuosi tuotannon käydessä täydellä teholla ja me saimme yhä suurempia huippuja.

”On myöhempi kuin luuletkaan” oli aiheena saksankielisessä Herätkää!-lehden erikoisnumerossa, joka oli päivätty 8. huhtikuuta 1969. Seurakunnilta tuli jatkuvasti tilauksia ja yhä uusia lehtiä oli painettava. Itse asiassa niitä painettiin kirjapainossamme 10241250 kappaletta. Molemmissa vuoroissa työskentelevät veljet olivat jopa halukkaita tekemään ylitöitä, sillä lehtien lisäksi oli painettava suuret määrät kirjoja (palvelusvuoden 1969 loppuun mennessä 3343304 kirjaa, kuusi kertaa niin paljon kuin vuonna 1966). Koneemme olivat käynnissä käytännöllisesti katsoen kellon ympäri. Usean kuukauden ajan teimme töitä kahdessa vuorossa, söimme kahdessa vuorossa ja nukuimme kahdessa vuorossa. Se oli hyvin kiireistä, mutta myöskin erittäin kiitollista ja onnellista aikaa.

 Tienraivausosastolla toimiva veli oli erittäin onnellinen kun hän huomasi, että huhtikuussa oli ollut kentällä 11454 tilapäistä sekä lisäksi 1959 vakituista tienraivaajaa.

Palvelusvuoden 1969 aikana tuotettiin noin 40 miljoonaa kappaletta kirjallisuutta – lehtiä, kirjoja ja kirjasia. Noin 2000 tonnin lehti- ja kirjamäärän lähettäminen muiden painotuotteiden lisäksi oli tietenkin kallista. Vähentääksemme näitä kustannuksia aloimme jakaa kirjallisuutta omilla kuorma-autoillamme joulukuun 3:ntena 1959. Albert Kamm, joka on ollut tällä osastolla aivan alusta lähtien, kertoo: ”Ihmiset kaikkialla ovat kiinnostuneita tietämään mitä meillä on autoissamme: poliisit, bensiiniaseman työntekijät, tullivirkailijat ja jopa ihmiset, joilta pysähdymme kysymään jotakin osoitetta. He ovat aina erittäin hämmästyneitä kun kerromme heille, että kuorma-auto on täynnä Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä. Kun keskustelun aikana kerrot heille, että meillä on viisi tällaista suurta kuorma-autoa ja kaksi hieman pienempää ja että ne kaikki ovat täynnä lehtiä, niin voit nähdä hämmästyksen heidän kasvoillaan. Usein voi antaa hienon todistuksen. Kun palaamme kaksi viikkoa myöhemmin, monet eivät silti voi täysin käsittää sitä, että Vartiotornia taas tuodaan.”

Wiesbaden sijaitsee keskeisellä paikalla ja niinpä kuorma-autoillamme on Saksassa 11 reittiä. Pitkät matkat ovat noin 1200–1500 kilometriä. Kukin kuorma-auto ajaa noin 70000–80000 kilometriä vuosittain. Wiesbadenissa painettuja kirjoja viedään myös Luxemburgiin, Alankomaihin, Belgiaan, Sveitsiin ja Itävaltaan.

Kirjapainon toimiessa täydellä teholla rakennustyötä tehtiin edelleen vuoden 1969 aikana. Vanhan rakennuksen ullakko-osa muutettiin 13 uudeksi huoneeksi. Työn tekivät veljet, jotka olivat onnellisia saadessaan käyttää aikaansa, voimaansa ja kykyjään Beetelissä tilapäisesti. Huonekalut, kuten sängyt, kaapit ja niin edelleen, rakennettiin huoneisiin puusepänverstaassamme.

Tästä rakennustyöstä huolimatta Beetel-koti oli yhä liian pieni. Toukokuussa 1970 veli Knorr ja veli Larson, Brooklynin painon valvoja, vierailivat luonamme noin viikon ajan. Tarkastettuaan kodin ja painon veli Knorr päätti, että toiminnan kannalta parhaitten etujen mukaista olisi laajentaa edelleen. Tämä merkitsi paljon työtä Richard Kelseylle, joka oli ottanut vastaan haaratoimistonvalvojan tehtävät syksyllä 1969. Sopimus tehtiin erään yhtiön kanssa varsinaisesta rakennustyöstä, kun taas veljet tekisivät sisätyöt. Puusepänverstaassa Ferdinand  Reiter valmistautui tekemään huonekaluja uusiin huoneisiin. Tämä ei ollut hänelle mitenkään uutta, sillä jo 1947 hän oli tehnyt pelkkään nykyisen vanhan rakennuksen kehikkoon ikkunat ja ovet. Tällä välin hän oli tullut myös hieman vanhemmaksi, mutta vaikka hän on jo (1974) 80 vuotta vanha (perheen toiseksi vanhin), hän on vielä melko terve ja tekee töitä joka päivä ollen tässä hyvänä esimerkkinä. Nuorilla veljillä on jopa tapana sanoa: ”On vaikeaa pysytellä Ferdinandin vauhdissa mukana.”

Tämä laajennus oli todella tarpeellinen. Huhtikuussa 1971 saavutettiin uusi 89706 julistajan huippu ja muistonvietossa oli läsnä 145419. Kesäkuussa meillä oli tunneissa paras keskiarvo sitten vuoden 1954. Palvelusvuoden 1971 loppuun mennessä olimme levittäneet 19 miljoonaa Raamattua, kirjaa, kirjasta ja lehteä. Tämä merkitsi sitä, että suunnilleen joka perheeseen Länsi-Saksassa ja Länsi-Berliinissä riitti yksi raamatuntutkistelun apuväline.

Helmikuun 11:s 1972 oli erikoinen päivä. Miksi? Kymmeneltä aamulla ensimmäiset saksankieliset Raamatun Uuden maailman käännökset saapuivat Brooklynista. Miten suuresti iloitsimmekaan siitä! Teimme heti järjestelyjä raamatturynnistystä varten touko- ja kesäkuussa. Seurakunnat antoivat uutisen julkaistavaksi sanomalehdissä omilla alueillaan. Nämä kirjoitukset auttoivat jokaista kiinnittämään huomiota Uuden maailman käännökseen. Joissakin otsikoissa sanottiin: ”Rynnätkää hakemaan uusi raamatunkäännös”, ”96000 palvelijaa osallistuu ’raamatturynnistykseen’”, ”Jehovan todistajat vievät jokaiselle perheelle Raamatun”. Jopa uskonnolliset sanomalehdet ja aikakauslehdet ottivat tähän kantaa ja auttoivat omalla tavallaan kirkkojensa jäseniä kiinnittämään huomion tähän Raamattuun. Württembergin Evangelische Gemeindeblattissa (Evankelinen seurakuntalehti) esimerkiksi oli kirjoitus: ”Käännöksen ensimmäinen saksankielinen painos on otettu tavattoman suurena, miljoonana kappaleena. Luterilaisten Raamattujen tarve täällä Saksassa on noin puoli miljoonaa kappaletta vuodessa. Jehovan todistajat eivät varmastikaan ole suunnitelleet täyttävänsä tätä Raamatun tarvetta tulevina vuosina. Kun otamme huomioon heidän tavanomaisen innokkuutensa, voidaan odottaa, että he tulevat käyttämään tätä uutta julkaisua laajassa rynnistyksessä. ... Raamatun lisäksi, joka maksaa vain viisi Saksan markkaa, ... ostajia rohkaistaan ottamaan raamatuntutkistelu, ja myyjät tarjoutuvat johtamaan tällaista tutkistelua ostajien kodeissa.” Katolische Sonntagsblatt (Katolinen sunnuntailehti) julkaisi saman kirjoituksen. Uuden maailman käännöksen saaminen ja sen levittäminen oli todella palvelusvuoden 1972 kohokohta.

 Palvelusvuoden 1973 alussa Länsi-Saksassa ja Länsi-Berliinissä oli 95975 hyvän uutisen julistajaa, ja kirjallisuuden tuotanto heidän tarpeittensa täyttämiseksi kohosi uusiin huippuihin. Palvelusvuoden aikana Wiesbadenin kirjapainossa painettiin ja sidottiin 17 miljoonaa uutta kirjaa, osa niistä Saksaan, osa Skandinavian maihin ja Alankomaihin. Voitko kuvitella Beetel-perheen riemua, kun tuotanto oli laskettu yhteen – yli 3500000 kirjaa yhdessä vuodessa!

Ja näiden julkaisuja saaneiden elämässä on tapahtunut hienoja muutoksia. Erääseen 12-vuotiaaseen poikaan esimerkiksi teki niin syvän vaikutuksen se mitä hän oppi, että hän pyysi todistajaa, joka tutki hänen äitinsä ja hänen kanssaan, viemään hänetkin kenttäpalvelukseen. Todistaja selitti tietenkin, että ensin hänen on lähdettävä pois Suuresta Babylonista, poistettava nimensä kirkonjäsenien listasta. Heti seuraavana päivänä tämä poika tuntien asian kiireellisyyden meni välitunnilla kaupungin virastoon täyttääkseen tarpeellisen kaavakkeen. Virkailija sanoi, että pojan pitäisi tulla toisen kerran, koska hän ei voinut nyt huolehtia asiasta. Sinä samana iltana, kun koulu oli päättynyt, hän palasi toimistoon. Jälleen virkailija yritti saada häntä lähtemään pois sanoen, että hänen äitinsä pitäisi allekirjoittaa kaavake ja sitten hän voisi tulla toisen kerran. Poika pyysi kiihkeästi virkailijaa soittamaan hänen äidilleen puhelimella ja pyytämään häntä tulemaan nyt heti. Virkailija soitti, mutta sanoikin, että äiti voisi tulla hänelle sopivana aikana pojan kanssa selvittämään asiaa. Tähän poika esitti äänekkään vastalauseensa puhelimeen: ”Ei äiti, tule nyt heti paikalla!” Niin hän tekikin ja toi mukanaan nuoremmatkin poikansa. Lomakkeet täytettiin ja allekirjoitettiin. Sitten äiti sanoi: ”No kun kerran olemme täällä, mekin voimme erota samalla.”

Seuran toimistossa veljet odottivat hyvin kiinnostuneesti raportteja siltä vuodelta. Länsi-Saksassa oli läsnä muistonvietossa 150313 ja Länsi-Berliinissä 7911. Kuukausi kuukaudelta tapahtui huomattavaa lisäystä kastettujen määrässä. Heinäkuuhun mennessä oli kastettu 5209 verrattuna samana aikana edellisenä vuonna kastettuihin, joita oli 3812. Palvelusvuoden 1973 loppuun mennessä tämä luku kasvoi suurenmoiseen 6472:een niitä, jotka olivat asennoituneet Jehovan puolelle. Tällä hetkellä Länsi-Saksassa ja Länsi-Berliinissä oli 98551 henkilöä, jotka julkisesti julistivat, että Jumalan valtakunta on ihmiskunnan ainoa toivo.

RAUHA MAASSA – MUTTA VAIN JUMALAN VALTAKUNNAN AVULLA

Jo vuonna 1939 Adolf Hitler oli valinnut ”rauhan” tunnussanakseen  jokavuotiselle valtakunnan juhlapäivälleen. Muistorahoja ja erikoispostimerkkejä päästettiin liikkeelle tänä ”Valtakunnan rauhan juhlapäivänä”. Mutta juhlat peruutettiin, kun sota syttyi. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin, elokuussa 1969, Zeppelinwiesellä Nürnbergissä, samalla paikalla missä valtakunnan rauhan juhlapäivää olisi pitänyt juhlia kolmekymmentä vuotta aikaisemmin, pidettiin Jehovan todistajien ”Rauha maassa” kansainvälinen konventti.

Suurenmoiselle 130000 osanottajan yhteismäärälle varattiin jonkinlainen majoitus tässä konventissa. Jotta tämä olisi ollut mahdollista, olivat todistajat vuokranneet jo vuotta aikaisemmin telttoja kuuden hehtaarin alueelle, joten he saattoivat pystyttää 48 suurta telttaa. Noin puolitoista vuotta aikaisemmin he olivat pyytäneet Nürnbergin kaupunkia vuokraamaan heille kaikki kaupungin koulut ja urheiluhallit käytettäviksi yhteismajoitustiloina. Edellisen vuoden syksyllä aloitettiin myös virvokeosaston rakentamistyöt.

Kun konventti alkoi, osanottajia oli paikalla 78:sta eri maasta. Konventin ohjelma esitettiin paitsi saksaksi myös kreikaksi, kroatiaksi, hollanniksi, sloveniaksi ja turkiksi. Tänne ihmiset olivat kokoontuneet yhteen maapallon kaikista osista ja he asuivat yhdessä rauhassa nauttien kristillisen veljeyden rakkaudellisista siteistä.

Jättiläismäiseltä kiviseltä puhujalavalta, jossa natsipuolueen johtajat olivat kerran unelmoineet tuhatvuotisesta hallituksesta, veli Knorr piti 150645 kuulijalle yleisen esitelmän ”Lähestyvä tuhatvuotinen rauha”. Mutta hän ei rohkaissut kuulijakuntaansa uneksimaan siitä mitä ihmiset väittäisivät voivansa tehdä. Hän osoitti sen ainoan keinon, jonka avulla pysyvä rauha koskaan voi tulla ihmiskunnalle, nimittäin Jumalan valtakunnan hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen käsissä. Ja hän osoitti Raamatusta, että tuo tuleva rauhan kausi on aivan lähellä!

VALMISTAUTUMINEN JUMALAN VOITTOON

Lujasti vakuuttuneina siitä, että me elämme aivan sen ajan kynnyksellä, jolloin Jumala tulee voittamaan kaikki vihollisensa, Jehovan todistajat suunnittelivat sarjan kansainvälisiä konventteja vuodeksi 1973 korostamaan teemaa ”Jumalan voitto”. Kaksi näistä konventeista pidettiin Saksassa, ja niihin saapui osanottajia ainakin 75 maasta. Viimeisenä konventtipäivänä, jolloin esitelmä ”Jumalan voitto – mitä se merkitsee ahdistetulle ihmiskunnalle” pidettiin Düsseldorfin Rheinstadionilla, siellä oli  yleisöä 67950. Münchenin Olympiapuistossa oli tätä samaa puhetta kuuntelemassa viisipäiväisen konventin lopussa 78792. Yhteensä 146742!

Juuri Münchenissä Hitler oli pyrkinyt valtaan viisikymmentä vuotta aikaisemmin vallankaappauksella. Nyt hän ja hänen natsihallituksensa ovat poissa, mutta Jehovan todistajat, joiden joukkoon liittyy yhä uusia ihmisiä, viittaavat jatkuvasti luottavaisina Jumalan valtakunnan voittoon.

Münchenissä olivat myös monista maista tulleet urheilijat kilpailleet vuoden 1972 olympiakisoissa. Tapausta kutsuttiin rauhan juhlaksi, mutta kun palataan tuohon tapaukseen, tulee useimmille elävimmin mieleen siellä tapahtunut verenvuodatus, joka heijasti kansojen välillä vallinnutta eripuraisuutta. Kiinnittäen huomion tähän muuan sanomalehtimies kirjoitti lehdessä Münchner Anzeiger: ”Seisoessani stadionin tyhjällä penkkirivillä päivää ennen ’Jumalan voiton’ konventin alkamista ja nähdessäni ne halukkaat vapaaehtoiset työntekijät työskentelemässä täällä (yhteensä heitä oli 7000) ajatukseni siirtyivät automaattisesti syyskuun 5. päivään 1972. Tuolloin väkivalta ja murha astuivat näyttämölle. Näinä päivinä uskolliset yrittävät oman vakaumuksensa mukaan herättää sen mikä on hyvää ja jaloa heidän lähimmäisessään.” Jehovan todistajat eivät olleet täällä olympia-areenalla kilpailemassa, yrittämässä osoittaa, että hän tai hänen kansansa olisi parempi kuin muut. Sen sijaan he ’vaeltavat Jehovan nimessä’, ”Jumalan, joka antaa rauhan”. Rakkaus häneen sai heidät tulemaan tähän konventtiin monista kansoista ja sama rakkaus saa heidät yksimielisesti ylistämään Jumalan nimeä ja odottamaan sitä päivää, jolloin se puhdistetaan kaikesta häpeästä. – Miika 4:5, UM; Room. 15:33.

Näissä konventeissa korostettiin, että meidän kunkin on elintärkeää ’pitää läheisenä mielessä Jehovan päivän läsnäolo’, sen ”päivän”, jolloin Jumala langettaa tuomion pahoille ja palkitsee palvelijansa, Jumalan voiton ”päivän”. (2. Piet. 3:11, 12) Heitä muistutettiin, että Jeesuksen Kristuksen mallin mukaisesti heidän täytyy jokaisen henkilökohtaisesti voittaa maailma, jos he aikovat nauttia Jumalan suosiosta kun ”Jehovan päivä” saapuu. (Joh. 16:33) He eivät saa mukautua maailman mukaan, tehdä asioita niin kuin se tekee, eivätkä sallia henkilökohtaisen välinpitämättömyyden tai pelon maailmaa kohtaan saada heitä vetäytymään pois tekemästä Jumalan tahtoa.

Jehovan todistajat eivät lähteneet tästä konventista tuntien, että nyt on aika vähentää saarnaamista, koska Jumalan voitto on nyt niin lähellä. Päinvastoin heitä rohkaistiin käyttämään  täysin hyväkseen tämä jäljellä oleva aika ja heille annettiin välineitä, joita käyttää työssä. Eräässä ohjelmassa esitettiin pääpiirteittäin laaja kansainvälinen traktaatin ”Onko aika loppumassa ihmiskunnalta?” levitys. Heille annettiin uusi kirja, jolla oli sykähdyttävä nimi Jumalan tuhatvuotinen valtakunta on tullut lähelle. He saivat myös kirjan Tosi rauha ja turvallisuus – mistä lähteestä?, joka kiinnittää huomion suureen kaikkeuden suvereenisuutta koskevaan kiistakysymykseen, jonka kaikki älylliset luomukset joutuvat kohtaamaan. Jo nyt he levittävät tätä tietoa muille ihmisille. Huolimatta siitä millaisiksi olosuhteet saattanevatkin kehittyä tässä ongelmien vitsaamassa maailmassa ennen kuin loppu tulee, Jehovan todistajat ovat päättäneet ponnistella eteenpäin Jumalalta saamassaan työssä saarnaten hyvää uutista Hänen valtakunnastaan.

Vuodesta 1974 lähtien ovat työn monet kiinnostavat puolet kannustaneet Saksan veljiä heidän palveluksessaan. Hyvin näkyvä todiste monien veljien halukkuudesta käyttää varojaan Jehovan ylistykseksi on ollut konventtisalien pystyttäminen monille Saksan alueille. Todellisuudessa ensimmäinen saatiin valmiiksi  Berliinissä vuonna 1972, mutta sitten rakennustyössä oli useiden vuosien tauko. Vuonna 1976 ostettiin Kaiserslauternista eräs kiinteistö, ja tällä tontilla sijaitseva suuri rakennus muutettiin konventtisaliksi. Sen jälkeen on saatu valmiiksi neljä salia ja kaksi muuta on valmisteilla Saksan liittotasavallassa. Kun vielä yhtä paikkaa koskevat järjestelyt on saatu loppuun, kaikki Saksan kierrokset voivat pitää konventtejaan jossakin näistä saleista, sillä ne sijaitsevat sopivissa paikoissa eri puolilla maata. Veljet ovat olleet hyvin innostuneita asiasta, ja Jehova on siunannut heidän ponnistelujaan sopivien tilojen rakentamiseksi kierroskonventteja ja pienempiä vieraskielisiä piirikonventteja varten.

Vuosi 1978 toi Saksaan kaksi kansainvälistä konventtia. Aikaisemmissa kansainvälisissä konventeissa oli käytetty Münchenin olympiastadionia ja Düsseldorfin suurta jalkapallostadionia, ja niitä käytettiin jälleen. Kaupungin viranomaiset, joihin otettiin yhteyttä konventin merkeissä, olivat poikkeuksellisen yhteistoiminnallisia; Düsseldorfin kaupunki jopa painoi kirjanmerkin, jossa oli konventin teema. Se annettiin ilmaiseksi jokaiselle läsnäolijalle, samalla kun he saivat ohjelmansa. Ensin näytti siltä, ettemme saisi vuokratuksi Münchenin stadionia suunnitelluksi konventtiajaksi, koska jalkapalloliitto oli myös järjestänyt ottelun erääksi iltapäiväksi samaan aikaan. Vaikka tilojen vuokraamisesta vastaavia viranomaisia painostettiin muuttamaan mielensä, he pitivät sanansa ja antoivat meidän käyttää stadionia suunnitelmien mukaisesti. Tämä harmitti kovasti jalkapalloliittoa. Reportterit kirjoittivat tästä sanomalehdissä. Tällä kertaa Jehovan todistajat olivat voittaneet ottelun potkaisematta yhtään maalia. Molemmissa konventeissa oli läsnä yhteensä 108699 henkeä.

Koska haaratoimistomme suunnittelee painomenetelmien muuttamista, kävi tarpeelliseksi ajatella jälleen laajennusta. Vaikka olimme juuri vuonna 1975 saaneet päätökseen Beetel-kotimme ja kirjapainomme laajennuksen, huomasimme mahdottomaksi sijoittaa uusia suuria offsetrotaatiopainokoneita tähän paikkaan. Siksi saimme hallitsevalta elimeltä luvan etsiä uusia tiloja. Nykyisiä tiloja ei ollut enää mahdollista laajentaa.

Tutustuttuamme 122 mahdolliseen paikkaan onnistuimme ostamaan kiinteistön, joka sijaitsee Seltersissä Taunusvuorilla, vain noin 35 kilometrin päässä nykyisestä paikastamme. Tämä on kauniilla seudulla oleva 30 hehtaarin alue. Sen sijainti Taunusvuorten luonnonpuistoalueella ilmakylpylän vieressä merkitsee sitä, että ympärillemme ei tule koskaan tehtaita tai muita rakennuksia, jotka voisivat pilata Jehovan luomakunnan kauneutta.

Olemme saaneet monia osoituksia Jehovan ohjauksesta  hankkiessamme tätä paikkaa uutta kotiamme ja kirjapainoamme varten. Vaikka yleensä olisi mahdotonta rakentaa niin suuria rakennuksia tälle rajoitusten alaiselle alueelle, meille on annettu rakennuslupa. Keskustelujen alkuvaiheessa viranomaiset sanoivat, että rakennuslupa annetaan ainoastaan Vartiotorni-seuralle ja että kukaan muu ei voisi rakentaa tänne kaavoituksen astuttua voimaan. Seuran hyväksi annettua poikkeuslupaa ei siis voisi siirtää kenellekään toiselle. Vaikka katolinen kirkko on vastustanut suunnitelmiamme, tarvittavat luvat on saatu hyvin nopeasti ja viranomaiset ovat olleet poikkeuksellisen yhteistoiminnallisia.

Uuden König- ja Bauer-offsetrotaatiopainokoneen luovutusaika kesäkuussa 1981 on vaatinut jouduttamaan suunnittelua ja piirustusten viemistä viranomaisille. Rakennuspaikalla työskentelee tällä hetkellä noin 250 veljeä ja sisarta. Me pystymme majoittamaan mukavasti 350 työntekijää ja saamaan kirjapaino-osan valmiiksi uuden painokoneen asennusaikaan mennessä, jos Jehova tahtoo. Samanaikaisesti työ edistyy uusien kotien ja toimistorakennuksien ja muiden tilojen valmistamiseksi.

Ostaessamme kiinteistön sillä sijaitsi kolme suurta kerrostaloa, ja olemme voineet majoittaa kaikki työntekijät niihin. Sen lisäksi on pystytetty parakkeja useampien työntekijöitten majoittamiseksi ja tilojen saamiseksi työpajoille ja tarvikevarastolle.

Me saamme samanmallisen suuren IBM-tietokoneen, jollainen on toimitettu Seuralle Japaniin ja Yhdysvaltoihin. Tämän laitteen luovutus on suunniteltu myös vuodeksi 1981, ja se antaa meille lisäkannustusta vauhdittaa mahdollisimman paljon rakennustyötämme.

Lisätodistus siitä, että Jehova on siunannut palvelijoittensa toimintaa täällä, on tämän vuoden muistonvieton läsnäolijamäärä: 170435 Länsi-Saksassa ja 7415 Länsi-Berliinissä. Kasvumahdollisuudet ovat vielä suuret, ja me odotamme saavamme paljon uusia raamatuntutkisteluja vuonna 1980 suoritetun vanhempien isokokoisten kirjojemme huomattavan levitysrynnistyksen johdosta. Helmi- ja maaliskuussa levitettiin yhteensä 494923 kirjaa, 333691 niistä yksistään maaliskuussa. Se oli kaikkien aikojen suurin kirjojen levitysmäärä täällä yhden kuukauden aikana.

On sykähdyttävää kokea kaikkea sitä, mitä nykyään tapahtuu Jehovan järjestössä, ja me odotamme innokkaasti tulevaa kehitystä. Hengellinen paratiisi Saksassa samoin kuin muualla Jehovan järjestelyjen alaisuudessa kaunistuu vuosi vuodelta, ja me iloitsemme suuresti kaikista siunauksistamme.

 Vuosien mittaan Jehovan todistajat Saksassa kuten muuallakin ovat joutuneet koetukseen. Heille se ei ole tullut yllätyksenä. He tietävät, että heidän Herransa ja Mestarinsa Jeesus Kristus kärsi vainoa pahojen ihmisten käsissä ja he odottavat samaa. (Joh. 15:20) Jehovan todistajat ymmärtävät selvästi kiistakysymyksen. He tietävät, että Saatana Panettelija on esittänyt haasteen Jehovan suvereenisuuden oikeudenmukaisuudesta. Hän on avoimesti väittänyt, että ne jotka palvelevat Jehovaa, eivät tee sitä rakkaudesta Jumalaa kohtaan, vaan itsekkäästi, haluten hyötyä siitä henkilökohtaisesti. Saatana on väittänyt, että koetukseen joutuessaan kukaan ei pysy Jehovan suvereenisuuden uskollisena kannattajana, ja tuo Jumalan ja ihmisen vastustaja käyttää puolellaan olevia ihmisiä yrittäessään todistaa olevansa oikeassa kiistakysymyksessä. – Luuk. 22:31.

Sen sijaan Jehovan todistajat myöntävät, että kaikki mitä heillä on ja kaikki heidän tulevaisuudentoiveensa johtuvat Jehovan ansaitsemattomasta hyvyydestä. Tämän aidon, Luojaan omaamansa rakkauden avulla he pitävät etuna saada osoittaa nuhteettomuutensa hänelle, vaikka se maksaisi heille mitä tahansa henkilökohtaisesti. Koska he kieltäytyvät sovittelemasta jumalattoman maailman kanssa, monet ovat menettäneet työpaikkansa ja kotinsa. Jotkut ovat kestäneet lastensa ja aviopuolisonsa menetyksen. Toisia on hakattu teräsruoskilla tiedottomiksi, heitä on kuollut nälkään tai teloitettu teloitusjoukkojen toimesta.

Mutta kuka kaikessa tässä on selviytynyt voittajana? Ei Panettelija eikä hänen vallassaan oleva maailma. Sen sijaan voittajia ovat olleet Jehovan kristityt todistajat, jotka ovat panneet uskonsa ainoaan tosi Jumalaan ja hänen Poikaansa. Kuten apostoli Johannes kirjoitti: ”Jokainen Jumalan lapsi voittaa maailman. Me voitamme maailman uskollamme. Vain se joka uskoo että Jeesus on Jumalan Poika, voi voittaa maailman.” (1. Joh. 5:4, 5, Uusi testamentti nykysuomeksi) On totta, että jotkut heistä kuolivat Jumalan vihollisten käsissä, mutta koska heillä on toivo päästä Kristuksen perijätovereina hänen taivaalliseen valtakuntaansa ja elää hänen läsnäolonsa aikana, heidät herätettiin ”tuokiossa, silmänräpäyksessä” kuolemattomaan taivaalliseen elämään – heidän saavutettuaan voiton maailmasta. (1. Kor. 15:51, 52) Toiset, joilla oli maallisen elämän toivo Jumalan uudessa järjestyksessä, joutuivat väliaikaisesti lepäämään varmoina siitä, että Jumala, joka ei voi valehdella, ennallistaa heidät elämään valtakuntansa vanhurskaan hallinnon aikana. Vielä on tuhansia, jotka ovat Jumalan avulla selviytyneet Saatanan ja hänen näkyvien asiamiestensä raaoista hyökkäyksistä. Monet  heistä ovat vieläkin elossa, saarnaavat vielä hyvää uutista yhä todistaen uskollisuutensa Jehovalle. Ja heidän päätöksensä on jatkaa uskollisesti tulkoonpa heidän eteensä minkälaisia koetuksia tahansa tulevina päivinä.

Rohkaistukoot sen takia kaikki jotka lukevat tämän kertomuksen, kestämään uskollisina. Pitäkää mielessä nämä apostoli Paavalin henkeytetyt sanat: ”Riemuitkaamme ollessamme ahdistuksissa, koska tiedämme, että ahdistus saa aikaan kestävyyttä, kestävyys vuorostaan hyväksytyn tilan, hyväksytty tila vuorostaan toivon, eikä toivo johda pettymykseen, koska Jumalan rakkaus on vuodatettu sydämeemme pyhän hengen välityksellä, joka meille annettiin.” (Room. 5:3–5) Saakoon Jumalan rakkaus sinut tekemään Jumalan tahdon tekemisestä kaikkein tärkeimmän asian elämässäsi niin että luotat täysin Jumalan voittoon, joka nyt on niin lähellä.

[Kuva s. 172]

Sachsenhausenin keskitysleiri

SS-parakit

Nimenhuutoaukio

Sellirakennus

Eristysosasto

[Kuva s. 173]

Kaasukammio

Teloituspaikka

Syöpäläisten tuhoamisasema

[Kuva s. 194]

Vartiotorni-seuran Wiesbadenista hankkima rakennus

[Kuva s. 224]

Vartiotorni-seuran Beetel-koti ja painorakennus Wiesbadenissa vuonna 1973

[Kuvat s. 232, 233]

 ”Jumalan voiton konventissa Düsseldorfissa (yllä) oli läsnä 67950 ja Münchenissä (alla) 78792