Brittein saaret

KUN kaksi Atlantin ylittänyttä laivamatkustajaa nousi maihin Liverpoolissa Englannissa jolloinkin vuoden 1881 syyskuussa, heillä ei ollut aavistustakaan siitä, että heillä olisi etu panna alulle jotakin, minkä oli määrä kasvaa valtavasti ja tuoda suurta iloa Jumalaa pelkääville briteille. J. C. Sunderlin ja J. J. Bender olivat Alleghenyssa Pennsylvaniassa toimivan tunnetun ”pastorin” Charles T. Russellin kaksi työtoveria, ja he olivat tulleet järjestämään 162-sivuisen julkaisun levittämisen, jonka nimi oli ”Ruokaa ajatteleville kristityille”.

Kummallakin oli oma toimintasuunnitelmansa, ja pian Sunderlin oli matkalla Lontooseen samalla kun Bender matkusti pohjoiseen Glasgow’hun. Suunnitelman mukaan suurimmissa kaupungeissa piti palkata sopiva mies värväämään avustajia, myös poikia, jakamaan kirjoja ilmaiseksi kirkosta poistuville ihmisille. Tämän työn oli määrä tapahtua nopeasti, se piti saada tehtyä kahtena peräkkäisenä sunnuntaina. Sunderlin värväsi melkein viisisataa asiapoikaa jakamaan julkaisuja Lontoossa. Glasgow’ssa Bender pani lehteen ilmoituksen ja matkusti junalla Edinburghiin, missä hän etsi käsiinsä miehen, joka huolehtisi työstä siellä. Kaiken tämän tehtyään hän matkusti yhä kauemmas järjestäen levityksen sellaisissa kaupungeissa kuin Dundeessa ja Aberdeenissa. Glasgow’hun palattuaan hän valitsi yhden pojan kahdeksastatoista lehti-ilmoitukseen vastanneesta ja sopi hänen kanssaan 30000 julkaisun levittämisestä.

Sitten matkustaessaan ristiin rastiin kohti etelää Bender pani levityksen toimeen Carlislessä, Newcastle-on-Tynessa, Liverpoolissa, Manchesterissä, Hullissa, Leedsissä ja muissa katolisen Lancashiren puuvillateollisuusvyöhykkeen kaupungeissa sekä protestanttisen Yorkshiren villateollisuuskaupungeissa. Kaiken kaikkiaan Brittein saarille oli tarkoitus levittää 300000 tällaista erinomaista raamatullista julkaisua.

Vaikka Britannia oli kaupallisen valtansa huipulla, Lontoossa ja muissa suurissa kaupungeissa kuhisi joukoittain kalpeita ja ryysyisiä poikaviikareita, jotka juoksentelivat ilman kenkiä ja sukkia etsimässä ruoanmurusia katuojista ja jätekasoista. Tytöt puolestaan raatoivat puoli-ilmaiseksi melkein kellon ympäri tukahduttavan kuumissa tehdassaleissa ompelukoneitten rätinässä ja haisevan lieden päällä kuumenevien silitysrautojen lemussa. Valtavat ihmisjoukot tarvitsivat kipeästi Raamatun lohduttavaa sanomaa.  Julkaisu ”Ruokaa ajatteleville kristityille” oli osoittautuva todelliseksi lohdutukseksi monille, ja erityisesti sille köyhyyden vitsaamalle ihmisluokalle, joka asui suurimmaksi osaksi slummeissa ja jolla oli suuria vaikeuksia löytää tarpeeksi syötävää.

Toivo heräsi monissa näistä ihmisistä, ja pian alkoi muodostua useita raamatuntutkijoiden ryhmiä tämän laajalle levinneen toiminnan ansiosta. Tom Hart Lontoon Islingtonista pyysi kirjeitse kolme lehtistä ja sai ne. Hän sai lisäksi ”Siionin Vartio-Tornin” säännöllisesti yhdeksän kuukauden ajan, ja kaikki tämä aivan ilmaiseksi, mikä oli uutta uskonnon alalla. Siitä lähtien hän tilasi lehden säännöllisesti. Häntä hätkähdytti joka numerossa esiintyvä teema: ”Lähtekää siitä ulos minun kansani”, joka oli raamatullinen kehotus jättää kristikunnan uskonnolliset ryhmät ja seurata Raamatun opetuksia. Hän ja eräs toinen rautatieläinen, Johnathan Ling, alkoivat tutkia yhdessä. Tämän johdosta Hart virallisesti erosi kirkosta vuonna 1884, ja pian hänen esimerkkiään seurasivat Ling sekä kaksitoista muuta, jotka kaikki alkoivat pitää yhdessä omia kokouksia. Tämän laatuinen säännöllinen kokoustoiminta Britanniassa näyttää alkaneen näistä kokouksista. Monet näissä kokouksissa läsnä olleista osoittivat myös halukkuutta osallistua valistuksen viemiseen toisille. Eräs bristolilainen taksinkuljettaja kirjoitti: ”Minulla on valtava halu kertoa siitä toisille.”

Heinäkuun 1. päivänä vuonna 1891 Charles T. Russell saapui ensi kerran Brittein saarille ja nousi maihin Queenstownissa Irlannissa kaksi kuukautta kestäneellä lähetysmatkallaan, jolla hän kävi Britanniassa, Euroopassa ja Venäjällä. Hän tuli siihen tulokseen, että Britanniassa työllä olisi parhaat kasvumahdollisuudet, ja päätti keskittää toiminnan sinne. Hän kävi puhumassa pienille Vartio-Tornin tilaajien ryhmille ja piti myös esitelmiä jopa 200:lle nimenomaisesti kutsutulle kiinnostuneelle Liverpoolissa ja Lontoossa. Lisäksi hän järjesti niin, että kolporteeraajat voisivat saada eräästä lontoolaisesta liikkeestä Tuhatvuotissarastus-kirjoja, raamatuntutkistelun apuvälineitä, erikoishintaan.

Noina alkuaikoina hyvän uutisen levitystyötä suoritettiin monilla eri tavoilla. Jotkut osa-ajan työntekijät päättivät tarjota kirjoja puistoissa ja muissa paikoissa, joissa ihmiset olivat rentoutumassa. Eräs kolmen hengen ryhmä kävi läpi kaikki Lontoon puistot tällä tavalla. Pitkät raamatulliset keskustelut olivat tavallisia. Toiset keskittyivät liikkeisiin. Talosta-taloon-käynnit olivat kuitenkin tavallisempia. Eräs veli, joka kävi jokaisen talon Skotlannin pienissä kaupungeissa, levitti keskimäärin 30 kirjaa päivässä.

 TRAKTAATTITYÖ SKOTLANNISSA

”Ruokaa ajatteleville kristityille” -traktaatin levittäminen oli vasta alkua. Traktaattityö menestyi. Sarah Ferrie, jolla oli vuodevaateliike Glasgow’ssa, oli myös ”Siionin Vartio-Tornin” tilaaja. Hän kirjoitti pastori Russellille ja sanoi, että hän ja muutamat hänen ystävistään haluaisivat vapaaehtoisesti osallistua työhön. Myöhemmin valtava kuorma-auto vyöryi hänen liikkeensä ovelle. Siinä oli 30000 lehtistä. Ne olivat erinomaista painotyötä ja ne kaikki piti levittää ilmaiseksi. Sarah-täti, kuten häntä alettiin kutsua, ja hänen ystävänsä panivat toimeksi. Tavallisesti kolme heistä seisoi sopivan matkan päässä kirkosta, jokainen rakennuksen eri oville johtavalla tiellä, niin että kirkossakävijät ja muut voisivat saada ilmaisen julkaisun.

Yksi toimelias työntekijä, veli Phillips, oli liikemies ja kävi vuoron perään Glasgow’ta ympäröivissä kaupungeissa. Hän matkusti joka päivä eri junassa ja jakoi traktaatteja toisille matkustajille. Kun hän oli näin käynyt läpi kaikki säännöllisesti käyttämänsä junat, hän alkoi matkustaa aikaisemmilla junilla ja teki saman uudestaan. Ainakin neljä ihmistä hyväksyi totuuden tämän junissa tapahtuneen traktaattilevityksen johdosta. Veli Phillipsin poika George palveli myöhemmin monta vuotta haaratoimiston valvojana Etelä-Afrikassa.

Minnie Greenlees, Sarah Ferrien sukulainen, matkusti maaseudulla ympäriinsä hevosvaunuillaan poikansa Alfredin ja tämän kahden nuoremman veljen kanssa. Hän lähetti pojat levittämään traktaatteja syrjäisille maatiloille ja yksinäisiin mökkeihin sillä aikaa kun hän itse levitti satoja kappaleita kirjaa Jumalan aikakausisuunnitelma.

Vuoteen 1901 mennessä Glasgow’n ryhmä, joka kokoontui aluksi sisar Ferrien kodissa, oli kasvanut niin suureksi, että sen piti ruveta pitämään kokouksensa Masonic Halls -salissa. Tuon ensimmäisen Skotlannin ja Englannin välisen rajan pohjoispuolella sijaitsevan seurakunnan jäsenmäärä kasvoi 35:een vain neljässä vuodessa sen perustamisesta. Voimakas kiireellisyyden taju pani veljet liikkeelle. He levittivät satojatuhansia traktaatteja kaikkialla Skotlannissa. Monet niistä olivat nelisivuisia traktaatteja, jotka muistuttivat pientä sanomalehteä ja joissa oli muun muassa seuraavanlaisia huomiota herättäviä otsikoita: ”Pappien joilla ei ole Jumalan valtuutusta pitäisi lopettaa saarnaaminen”, ”Babylonin kukistuminen” jne.

Yksistään Glasgow’ssa eräs veli raportoi levittäneensä 10093 kappaletta ilmaista kirjasta Kehitysoppi Raamatun valossa. Kirjallisuutta  levitettiin näin anteliaasti suurimmaksi osaksi kirkkojen ulkopuolella. Glasgow’ssa käytiin 73 kirkon ulkopuolella.

Samanaikaisesti kiinnitettiin huomio maaseutualueisiin. Alfred Greenlees ja Alexander MacGillivray kävivät läpi suuren osan Skotlantia polkupyörillään. He kävivät myös läpi Orkneyn saaren ja Britannian pohjoisosan. MacGillivraystä tuli myöhemmin haaratoimiston valvoja Australiaan.

Raamatun tuntemuksen leviämistä Skotlannissa voidaan ehkä mitata sillä, että vuonna 1903 oli 70 henkeä läsnä Kristuksen kuoleman muistonvietossa. Glasgow’ssa kokoontui säännöllisesti raamatuntutkijoiden ryhmiä ainakin kuudessa paikassa. Traktaattien levitystyö, jonka alun perin suoritti palkattu työvoima, järjestettiin myöhemmin niin, että sen tekivät lähes kokonaan vapaaehtoiset. Kolporteeraajat taas levittivät Vartiotorni-seuran julkaisemia sidottuja kirjoja ja elättivät itsensä sillä pienellä summalla, jonka Seura antoi heille näiden julkaisujen levittämisestä.

JÄRJESTÄYTYMINEN SUUREMPAA TOIMINTAA VARTEN

Vuoden 1898 joulukuuhun mennessä Britanniaan oli perustettu yhdeksän seurakuntaa. Alettiin kipeästi tarvita apua työn organisoimisessa. C. T. Russell oli hieman aikaisemmin lähettänyt Amerikasta ”saarnaajaveljiä” työskentelemään kolporteeraajien kanssa kentällä ja puhumaan seurakunnille. Saarnaajaveljet olivat raamatullisesti puhuen vanhimpia, jotka vierailivat seurakunnissa ja antoivat raamatullisia neuvoja sekä rohkaisua. Todellisuudessa he olivat nykyään kierrosvalvojina tunnettujen matkustavien palvelijoiden edeltäjiä. Sitten Russell päätti nimittää saarnaajaveljeksi Jesse Hemeryn, rautateiden opastimen hoitajan Manchesteristä. Hemery oli kymmenen vuotta toiminut aktiivisesti traktaattityössä Benderin ohjauksessa, ja nyt hän aloitti uuden palveluksensa suorittamisen 3. tammikuuta vuonna 1899.

Vuosi 1900 oli vain muutaman päivän vanha, kun Hemery sai Russellilta kirjeen, jossa sanottiin muun muassa: ”Olen suunnitellut jotakin ... Ison-Britannian etuja ajatellen, ja uskon suunnitelmien toteutuvan jossakin määrin vuoden 1900 aikana.” Russellin suunnitelma alkoi toteutua kuukautta myöhemmin, kun E. C. Henninges astui vaimonsa kanssa Liverpoolin satamalaiturille ja matkusti Lontooseen.

Henninges kävi muutamien kirjakauppiaiden luona arvioidakseen hintoja, tukkukauppiaille myönnettäviä provisioita tai alennuksia ja valitsemassa kirjan ulkoasun, joka todennäköisesti vetoaisi parhaiten. Hän nimitti myös lisää kolporteeraajia. Hän laati  kaikille kirjakauppiaille ja lehdenmyyjille kiertokirjeen, jossa hän tarjosi myytäväksi ”Siionin Vartio-Tornia”, 16-sivuista lehteä, 50 prosentin provisiolla kutakin 24 numeroa käsittävää vuositilausta kohti. Seura otti tehtäväkseen toimittaa lehdet ja maksaa postimaksun sekä antaa niin monta ilmaista näytenumeroa kuin lehdenmyyjä lupaisi antaa sellaisille ihmisille, joista todennäköisesti tulisi tilaajia. Kiertokirjeessä tähdennettiin sitä, että nämä ylimääräiset edut olisivat voimassa vain siihen asti, kun olisi saatu kokoon melko hyvä tilaajien määrä, jolloin englantilaisista lehdistä alettaisiin periä asianmukainen korvaus.

Pian Englantiin saapui useita tonneja kirjoja ja lehtiä täyttämään laajenevan työn tarpeet. Vähentääkseen amerikkalaisten kirjanpainajien tarvetta Henninges teki järjestelyt lehtien painamiseksi Lontoossa.

Henninges myös etsi ja löysi Gipsy Lane 131:stä (tunnetaan nykyään Green Streetinä) Forest Gaten kaupunginosasta Itä-Lontoosta sopivat tilat, joihin voitiin sijoittaa Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran Brittein saarten haaratoimisto. Maanantaina 23. huhtikuuta vuonna 1900 E. C. Henninges avasi Seuran ensimmäisen haaratoimiston Yhdysvaltojen ulkopuolella.

Vuoden 1901 loppupuolella Henninges kutsuttiin takaisin Amerikkaan uutta tehtävää varten. Sillä välin Jesse Hemery oli järjestänyt asiansa niin, että hän saattoi käyttää kaiken aikansa palveluksessa, ja hän oli halukas ottamaan vastaan tehtävän Lontoossa. Torstaina, 1. marraskuuta vuonna 1901 Hemery siis nimitettiin Brittein saarten haaratoimiston valvojaksi. Aivan ensimmäiseksi Russellin kirjoittamille kirjoille määrättiin uudet hinnat. Joidenkin kirjojen kohdalla tämä merkitsi tappiota, mutta Russell oli ehdottannt alhaisempaa hintaa levityksen nopeuttamiseksi. Suunnilleen näihin aikoihin Seura julkaisi myös kirjasen nimeltä Hints to Colporteurs (Vihjeitä kolporteeraajille), mikä osoitti, että näiden kokoajanpalvelijoiden lukumäärä oli lisääntymässä.

Huhtikuussa vuonna 1903 Russell saapui Englantiin konventtimatkalle. Hän puhui useille kuulijakunnille mukaan luettuina ne noin 800 henkeä, jotka olivat läsnä Shoreditch Town Hallissa Lontoossa. Euroopan mantereella pidettyjen konventtien jälkeen hän vieraili Skotlannissa. Kun Russell edellisen kerran kävi Glasgow’ssa vuonna 1891, hän oli etsinyt ”Siionin Vartio-Tornille” kuusi tilaajaa. Tällä kertaa noin tuhat tuli kuulemaan hänen puhettaan aiheesta ”Tuhatvuotiskauden toiveita ja odotteita”. Keski- ja Pohjois-Englannin kaupungeissa Russell puhui 500–600 hengen kuulijakunnille ennen lähtöään Dubliniin, missä hänellä oli pidättyväinen mutta tarkkaavainen yleisö.

 Tällä matkallaan veli Russell käytti aikaa hankkiakseen työtä varten suuremmat toimitilat Lontoossa. Sopiva rakennus löytyi Pohjois-Lontoosta, ja niinpä vuoden 1903 syksyllä haaratoimisto muutti Forest Gatelta Eustoniin Eversholt Street 24:ään.

TOIMINTA HERÄTTÄÄ VASTUSTUSTA

Tuon Brittein saarilla sijaitsevan Jehovan kansan varhaisen järjestön edessä oli vaikeuksia. Monien raamatuntutkijoiden innokas toiminta sai todella vihollisen ryhtymään taisteluun. Samaan aikaan yritykset saattaa järjestö yhdenmukaisemmaksi raamatullisten vaatimusten kanssa synnyttivät jyrkkiä eroja raamatuntutkijoiden omissa riveissä. Esimerkiksi Glasgow’ssa ja muissa seurakunnissa naisilla oli aluksi ollut melko huomattava osa heidän johtaessaan pyhäkouluja lapsille. Tätä järjestelyä harkittiin nyt uudelleen ja pian kävi ilmi, ettei veli Russell kannattanut sitä. Jotkut joutuivat aika lailla pois tolaltaan, kun käsitystä naisen asemasta kristillisessä seurakunnassa muutettiin. – 1. Tim. 2:11, 12.

Maanantaina 13. huhtikuuta 1908 Charles Russell vieraili jälleen kerran Isossa-Britanniassa tarkoituksenaan tehdä laaja kiertomatka, johon sisältyisi useita suuria yleisökokouksia. Belfastissa jotkut vastustajat ahdistivat häntä kysymyksillä, mutta hän vaiensi heidät helposti. Dublinissa ilmeni vastustusta vaaditun kyselyjakson aikana, ja tuota vastustusta johti NMKY:n johtaja. Russell osoitti, että hän pystyi yhtä hyvin väittelemään kuin selittämäänkin, sillä tapaamisen jälkeen sekä johtaja että hänen pääapulaisensa olivat täysin hämmentyneitä. Kaikkialla Skotlannissa ja Englannissa salit olivat aivan täynnä, ja monet ihmiset eivät päässeet sisään.

Vartiotorni-seuran presidentti kävi vuosien kuluessa useita kertoja Isossa-Britanniassa. Vuoden 1910 toukokuussa hän teki jälleen kolmen viikon saarnamatkan Brittein saarille. Yorkshiressä sijaitsevassa Otleyn kaupungissa, jossa oli 8000 asukasta, kuusi metodistipappia oli aiheuttanut melkoista kohua hänen edellisen vierailunsa aikana omaksumalla totuuden, minkä vuoksi heitä arvosteltiin ankarasti sekä saarnastuoleissa että lehdistössä. Tässä tilaisuudessa yksi näistä kuudesta toimi veli Russellin puheenjohtajana. Tätä kokousta mainosti julkinen kuuluttaja, voimakasrakenteinen mies, jolla oli niskapalmikko ja kansallispuku päällä ja joka karjui pöytäkelloa soittaen: ”Kuulkaa! Kuulkaa! Kuulkaa!”, ennen kuin huusi ilmoituksensa. Tällä matkalla NMKY:n Dublinin johtaja vahvisti saarnaajien määrää kokouksen häiritsemiseksi, mutta erään silminnäkijän kertomuksen mukaan Russell ’käytännöllisesti katsoen hukutti ryhmän raamatunpaikkoihin’, ja jälleen  vastustajat olivat hämmentyneitä yleisön suureksi iloksi.

Seuraavana vuonna veli Russell aloitti jälleen Isoon-Britanniaan ja Eurooppaan suuntautuvan matkan. Cardiffissa Walesissa hän piti puheen salissa, johon oli ahtautunut noin 2000 henkeä, mikä oli enemmän kuin sinne tavallisesti mahtui. Plymouthin veljet olivat julkaisseet pienen lehtisen, ja he esittivät siinä kymmenen kohtaa, joissa Jumalan aikakausisuunnitelmasta otettujen lainausten väitettiin olevan ristiriidassa Raamatun kanssa. Tämä auttoi mainostamaan kokousta, ja kaksituntisen puheensa lopuksi Russell käytti puoli tuntia vastaten lehtisen kysymyksiin samoin kuin muihin suullisesti esitettyihin kysymyksiin.

Kun Russell palasi taas Dubliniin pitääkseen kokouksen, hän joutui jälleen vastatusten NMKY:n johtajan kanssa, joka yritti hajottaa kokouksen noin sadan järjestöönsä kuuluvan nuoren miehen avulla. He kirkuivat ja huusivat ivallisesti tilaisuudessa. Esitetyt kysymykset olivat tavallisen kaavan mukaisia, ja jotkut niistä esitettiin Russellia vastaan kohdistetun hyökkäyksen muodossa. Russell vastasi niihin tyhjentävästi ja yleisö oli ilmeisen tyytyväinen rähinöitsijöitä lukuun ottamatta. Päätettyään matkansa veli Russell oli pitänyt 55 kokousta 24 kaupungissa eri puolilla Eurooppaa, ja läsnäolijoiden yhteismäärä oli noin 44000 henkeä. Samanaikaisesti oli levitetty ilmaiseksi yli miljoona vihkosta ja lehteä. Brittein saarten ja Euroopan kansat alkoivat todella saada tietoa Jehovan järjestöstä.

Vuoden 1911 lopussa yli kolmesataa sanomalehteä Isossa-Britanniassa julkaisi Russellin saarnoja. Tätä työtä tekevä yhtymä tunnettiin nimellä Pastori Russellin luentotoimisto. Se julkaisi havainnollisen vihkosen maailmankiertueesta, johon liittyisi Russellin käynti Isossa-Britanniassa 1912. Tämä julkaisu oli noin ”Siionin Vartio-Tornin” kokoinen, ja siinä esitettiin yleiskatsaus Seuran toiminnoista ja sen opetuksista. Se sisälsi näköispainoksia lehtileikkeistä, joista monet oli otettu brittiläisistä sanomalehdistä ja jotka selostivat Russellin kokouksia. Se osoittautui tehokkaaksi välineeksi Raamatun totuuden levittämisessä.

”Ryhmien laajennustyö” alkoi myös edistyä hyvin. Työssä käytettiin sellaista menetelmää, että nimitetty vanhin valitsi paikan ja piti kolme ”karttapuhetta” sisältävän puhesarjan Raamatun aikakausia käsittelevästä kronologisesta kartasta. Sitten seurasi kolme muuta puhetta. Esitelmäsarjojen jälkeen yleisöä pyydettiin kokoontumaan yhteen säännöllistä tutkimista varten. Se, että veljet tuohon aikaan tajusivat asian kiireellisyyden, sai heidät jakamaan ilmaista kirjallisuutta jokaiselle maatilalle ja syrjäiselle pientilalle sekä Skotlannissa että Englannissa.

 TALOUDELLISIA JA OIKEUDELLISIA KYSYMYKSIÄ

Seuran näkemys taloudellisista asioista näinä vuosina ilmaisi luottamusta Herraan. Kun veli Russell selitti Seuran maailmanlaajuista talouskertomusta vuodelle 1911, hän ilmoitti: ”Me emme epäile sitä, että nämä velat pian hoidetaan. Kuitenkin koska vaje on lähes kaksinkertaistunut viime vuodesta, meidän on syytä jossain määrin ’jarruttaa’, sillä meidän käsityksemme Herran tahdosta on se, että me käytämme rahaa vain siinä määrin kuin sitä hänen sallinnallaan annetaan.”

Eräs tapaus Oldhamissa Lancashiressä valaisee rahan käsittelyä. Oli suuren puuvillalakon vuosi. Koska Oldham oli puuvillakaupunki, siellä kärsittiin suuresta pulasta. Oldhamin ekleesia (seurakunta) päätti käynnistää avustustoiminnan. Toimittiin näin: Erääseen sivuhuoneeseen asetettiin pöytä ja sen päälle kolme astiaa. Yksi niistä oli kultaa, yksi hopeaa ja yksi kuparia varten. Oven ulkopuolella seisoi vanhin, ja vain yksi henkilö kerrallaan päästettiin sisään. Jokainen, joka meni huoneeseen, ’seisoi yksin Herran edessä’. Kukaan muu ei tiennyt, paniko hän astioihin rahaa vai ottiko hän sitä niistä. Jotkut jotka alkuviikkoina panivat astioihin rahaa sanoivat, että heidän täytyi ottaa rahaa ennen lakon loppumista. Mutta kuten lesken pieni öljyruukku, josta puhutaan 1. Kuningasten kirjan 17:14–16:ssa, nuo kolme astiaakaan eivät koskaan tyhjentyneet, ennen kuin kaikki olivat jälleen palanneet työhön.

Seuran kasvavasta taloudellisesta taakasta huolimatta katsottiin maaliskuussa 1911 tarpeelliseksi muuttaa Lontoon haaratoimisto suurempiin tiloihin, joten Seura otti hallintaansa Craven Terrace 36:ssa Lancaster Gatessa Länsi-Lontoossa sijaitsevan kiinteistön. Siellä oli tarpeeksi suuri kokoussali, johon mahtui kasvava määrä uskovia Lontoon alueelta. Kiinteistö oli aikaisemmin tunnettu nimellä Craven Hillin seurakunnan kappeli, mutta nyt sille annettiin nimeksi Lontoon Tabernaakkeli. Siihen kuului suuri parvi, iohon mahtui lähes yhtä monta henkeä kuin pohjakerrokseen – kaikkiaan lähes 1200.

Aikanaan Ison-Britannian raamatuntutkijoiden lisääntyneen toiminnan vuoksi tarvittiin muutoksia ryhmän oikeudellisessa rakenteessa. 30. kesäkuuta 1914 Kansainvälinen Raamatuntutkijain Seura rekisteröitiin yhtiölailla yhtiöksi jossa osakkaiden vastuu on rajoittamaton. Vastuu Lontoon Tabernaakkelin kiinnityksestä siirtyi uudelle oikeudelliselle yhtiölle, josta tuli myös Craven Terrace 34:n vuokralainen. Tuossa rakennuksessa asuivat silloin Hemeryt ja kymmenen muuta Beetel-perheen jäsentä. Oikeudellinen  pääyhtiö oli Pennsylvaniassa rekisteröity Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseura. Siten Seura tässä maassa valmistettiin ottamaan vastaan sekä laajentuvan työmäärän että edessä olevien musertavien paineitten synnyttämä haaste.

LUOMISNÄYTÖS

Kun innokkaasti odotettu vuosi 1914 lähestyi, saarnaamistyö ei hiljentynyt. Charles T. Russellin vuoden 1913 loppukesällä tekemään matkaan kuuluivat Lontoon ja Glasgow’n konventit. Puhuessaan Lontoossa 4. elokuuta 1913 hän ilmoitti: ”... pakanain ajat päättyvät lokakuussa 1914 – mikä ei ole kovin kaukana”. Hän esitti käsityksen, jonka mukaan se ’palaminen’, johon Raamattu viittaa, ei olisi ”kirjaimellinen palaminen, vaan vaikeuksien aika – tuosta ’tulesta’ apostolit ja profeetat puhuivat tunnusmerkkinä, joka lopettaa tämän nykyisen ajan ja aloittaa uuden maailmanjärjestyksen”.

Kun vuosi 1914 alkoi, Seura oli erittäin toimelias ja katsoi kauaksi tulevaisuuteen. Ryhdyttiin aivan uuteen työhön. Jotta ihmiset voitaisiin saada vaikuttavalla tavalla tajuamaan totuuksia, joita raamatuntutkijat olivat julistaneet 40 vuotta, ”Luomisnäytös” astui näyttämölle. Ensimmäinen näytös Isossa-Britanniassa oli vuoden 1914 heinäkuussa. Seura valmisti 20 täydellistä varustepakkausta, joista jokaiseen sisältyi projektoreita, filmejä, kuultokuvia, valkokankaita, gramofoneja, levyjä ja käsikirjoituksia. Koko ohjelma sisälsi neljä kahden tunnin näytäntöä, joiden jälkeen seurasi loppupuhe. Näin ollen saattoi samanaikaisesti olla käynnissä 80 esitystä. Tarkoitus oli esittää ”Luomisnäytös” suurimpien kaupunkien parhaissa ja suurimmissa teattereissa joka puolella maata. Aluksi jotkut valvojat tekivät sopimuksia teattereiden johtajien kanssa. Sen jälkeen saapui mainosvalvoja ja teki järjestelyjä laajaa mainoskampanjaa varten. Sitten tuli avauksesta vastuussa oleva valvoja. Hänen tehtävänsä oli tarkastaa järjestelyt ja varmistaa, että kaikki tarvittavat yksityiskohdat olivat kunnossa. Lopulta saapuivat esittäjät toteuttamaan kokousmuodollisuudet, järjestämään käsikirjoitusten ja ilmaisten kirjasten jakelun ja suunnittelemaan, miten kaikista niistä kiinnostuneista, jotka ilmoittivat nimensä, voitaisiin huolehtia.

Tavallisesti meneteltiin niin, että ”Luomisnäytöksen” ensimmäistä osaa esitettiin viikon ajan missä tahansa tarkoitukseen varatussa paikassa. Toisen viikon ajan esitettiin sitten toista osaa, ja niin jatkettiin neljänteen osaan asti. Viides kokous varattiin loppupuheelle. Käytettävissä olevaan aikaan vaikutti tietenkin suuresti se, kuinka pitkä kukin ”Luomisnäytöksen” esitys oli. Veli  Russell oli henkilökohtaisesti läsnä näytäntöjen alkaessa Lontoossa, jossa yleisö täytti talot ja nautti esityksestä hyvin paljon. Sitten Russell ja hänen seurueensa matkustivat Glasgow’hun ja muihin Skotlannin kaupunkeihin aloittamaan tämän uuden työn myös siellä.

Kingswayllä sijaitsevan Lontoon oopperatalon arveltiin olevan ihanteellinen paikka sarjan esittämiselle, mutta pidettiin itsestään selvänä, että kustannusten vuoksi se ei olisi mahdollisuuksien rajoissa. Vuoden 1914 lokakuussa johdolta tuli kuitenkin tarjous lokakuun 12. ja 27. päivän väliseksi ajaksi sadan punnan vuokraa vastaan. Seura tarttui tähän tilaisuuteen. Lontoon veljet olivat tilanteen tasalla, ja vaikka aikaa oli vain viikko, he onnistuivat jakamaan noin 400000 ”Luomisnäytös”-traktaattia ennen ensi-iltaa. Nämä traktaatit olivat itse asiassa pieniä sanomalehtiä, jotka oli kuvitettu monilla otteilla sillä hetkellä mainostettavan ”Luomisnäytöksen” osasta, ja ne sisälsivät paljon selityksiä ja muuta lukemista. Tilaisuudesta tiedottamiseen käytettiin myös suuri määrä ikkunamainoksia ja kiertokirjeitä. Veljet kävivät myös liike- ja tavarataloissa, hotelleissa, sairaaloissa ja kaikissa paikoissa, joissa todennäköisesti oli suuri henkilökunta, ja he antoivat heille paljon jakelumainoksia ja pääsylippuja.

Oopperatalossa oli runsaasti aitiopaikkoja käytettävissä. Niinpä Lontoossa asuville ylimyksille ja korkea-arvoisille henkilöille lähetettiin erityisiä kutsukortteja. Sen vuoksi aitiot olivat melkein aina täynnä sellaisen ihmisryhmän edustajia, arvohenkilöt mukaan luettuina, jota ”Luomisnäytös” ei tähän mennessä ollut tavoittanut. Esimerkiksi kahden piispan tiedetään olleen läsnä. Kiinnostus kasvoi sitä mukaa kuin sarja eteni oopperatalossa. Päätöstilaisuus oli tiistaina, 27. lokakuuta, jolloin yli tuhat henkeä oli läsnä iltapäivällä. Illalla oopperatalo oli jälleen täynnä, ja satoja käännytettiin pois, koska he eivät voineet päästä sisään. Myöhemmin myös Lontoon Royal Albert Hallia käytettiin ”Luomisnäytös”-esityksiin. Seitsemän ensimmäisen päivän läsnäolijamäärä oli peräti 24192. Raportti, joka käsitteli ”Luomisnäytöksen” esittämistä Skotlannissa tuohon aikaan, osoitti että sitä oli näytetty 45 kaupungissa, Glasgow mukaan luettuna, ja että läsnäolijoiden kokonaismäärä oli 300000. Yhteensä 4919 kiinnostunutta henkilöä ilmoitti nimensä päätöstilaisuuksissa.

Englannin ja Skotlannin kiertueiden jälkeen ”Luomisnäytöstä” esitettiin suurelle vastaanottavaiselle yleisölle Belfastissa, Portadownissa, Ballymenassa ja muissa Irlannin keskuksissa. Seura valmisti ”Luomisnäytöksestä” myös lyhennetyn version, johon ei  kuulunut filmejä eikä liikkuvia kuvia, vaan pelkkiä kuultokuvia. Tämä esitys tunnettiin Heureka-näytöksenä. Näihin esityksiin tuli myös melkoinen joukko kiinnostuneita henkilöitä.

Vuoden 1914 loppuun mennessä, sen jälkeen kun ”Luomisnäytöstä” oli esitetty kuusi kuukautta Brittein saarilla, 1226650 ihmistä oli nähnyt esityksen 97 kaupungissa Lontoon lisäksi. Se, että raamatuntutkijat levittivät Valtakunnan sanomaa tällä tavalla ja käymällä säännöllisesti talosta taloon, oli johtanut järjestön suureen kasvuun Brittein saarilla. Kun ensimmäinen maailmansota syttyi, siellä oli 182 seurakuntaa, ja tuon vuoden muistonvietossa oli läsnä 4100 henkeä. Mutta edessä oli voimakkaasti vaikuttavia tapahtumia, ei ainoastaan maailman tilanteessa vaan myös Seuran sisäpuolella.

RAAMATUNTUTKIJAT HYÖKKÄYKSEN KOHTEENA

Kun ”pakanain ajat” päättyivät vuonna 1914, alkoi Brittiläinen imperiumi, joka silloin oli valtansa huipulla, hajota. Ahneet kauppiaat alkoivat nylkeä väestöä. Kaupoissa oli niukasti elintarvikkeita. Diskonttokorko nousi 10 prosenttiin, mitä pidettiin kauheana. Myöhemmin ensimmäiseksi maailmansodaksi muuttuvan sodan alkuvaiheessa Englannin armeijaa täydensivät vapaaehtoiset joukot. Vapaaehtoisista oli vielä valtava puute siitä huolimatta, että kirkko tuki voimakkaasti värväyskampanjaa. Sen vuoksi pantiin toimeen kutsunnat. Nyt tuli esiin uusi ryhmä: syvästi halveksitut omantunnonsyistä kieltäytyjät.

Perustettiin tuomioistuimia pohtimaan kunkin omantunnonsyistä kieltäytyjän tapausta erikseen, ja tuomioistuimen velvollisuus oli arvioida kyseessä olevan henkilön vilpittömyys. Pian yli 40 raamatuntutkijaa vangittiin, koska tuomioistuimet eivät katsoneet heidän asepalveluksesta kieltäytymisensä johtuvan omantunnonsyistä. Siksi Kansainvälinen Raamatuntutkijain Seura pani liikkeelle vetoomuksen, jonka allekirjoitti kaikkiaan 5500 ihmistä. Siinä vastustettiin vangitsemista, ja se lähetettiin lähetekirjeen kanssa Ison-Britannian pääministerille.

Maanantaina 17. heinäkuuta 1916 Edinburghin kreivikunnan oikeudessa tuli esille ennakkotapauksen luonteinen oikeudenkäynti. James Frederick Scottia, joka vuonna 1971 oli vielä kokoajanpalveluksessa Skotlannissa, syytettiin siihen aikaan siitä, että ”hänen olisi pitänyt ilmoittautua palvelukseen ja siirtyä armeijan reserviin”, mutta hän ”ei ollut saapunut”, kun hänelle oli lähetetty kutsu. Hänet vapautettiin, ja tuon tuomion perusteella Lontoon toimisto ryhtyi toimenpiteisiin toimiston vakinaisten työntekijöiden ja vanhinten vapauttamiseksi sotapalveluksesta.

 Sillä välin kahdeksan omantunnonsyistä kieltäytynyttä raamatuntutkijaa oli lähetetty Ranskaan, josta tuli tieto, että heidät oli tuomittu ammuttaviksi. Kun heidät asetettiin riviin teloitusjoukkojen eteen, kenraali Sir Douglas Haig lievensi tuomion kymmeneksi vuodeksi pakkotyötä. Nuo kahdeksan lähetettiin takaisin Englantiin kärsimään tuomionsa Dartmoorin vankilassa. Sotilasviranomaiset menettelivät tuohon aikaan hyvin paljon oman mielensä mukaan. Vuoden 1916 syyskuuhun mennessä 264 veljeä oli anonut vapautusta sotapalveluksesta. Näistä viiden vetoomus hyväksyttiin, 154 määrättiin työskentelemään kansallisten etujen hyväksi, 23 määrättiin siviilijoukkoihin ja 82 luovutettiin armeijalle.

Jotkut veljistä joutuivat sotilaallisen raakuuden kohteiksi. Esimerkiksi Frank Platt oli armeijan upseereiden sadismin uhri. Hänet pantiin yksinäiskoppiin. Hänelle pidettiin ”ampumaharjoituksia”, joissa hänen oltuaan kolme kuukautta vedellä ja leivällä täytyi kantaa neljäntoista kilon painoa loitolla itsestään ja kuullessaan vihellyksen hänen täytyi toistuvasti laittaa se maahan, nostaa se uudelleen ja toistaa tämä, kunnes hän kaatui uupuneena maahan. Koska hän kaatui väsymyksestä eikä pystynyt enää nousemaan, hänet tuomittiin vielä kahdeksaksitoista päiväksi ampumaharjoituksiin. Kun hän oli vielä tämän jälkeen elossa, häntä lyötiin useita kertoja kasvoihin ja sitten hänet sidottiin päiväksi toisensa jälkeen pienessä varastohuoneessa olevaan parruun hartioista, käsistä ja jaloista. Sitä kesti aamulla kello kahdeksasta iltaan kello kahdeksaan, ja vain keskipäivällä oli tunnin tauko, jolloin hänelle annettiin hiukan kylmää riisiä ja vettä. Päämajan aliupseeri tuli katsomaan häntä joka päivä ja kysyi: ”Joko olet saanut tarpeeksesi?” Vankilan johtaja kävi useita kertoja ja tiedusteli: ”Onko sinulla mukava olla?” Sitten Platt siirrettiin ”Le Havren synkkään murjuun”, jossa vangit sidottiin, ja heitä lyötiin, joskus kuoliaaksi. Eräs lontoolainen sanomalehti sai tietää ”synkän murjun” tarinan, ja sen johdosta johtaja, päämajan aliupseeri ja hänen alaisuudessaan työskennelleet siviilivirkailijat siirrettiin pois vankilasta.

Jotkut, jotka olivat omaksuneet totuuden ennen kuin sota syttyi, olivat ”absolutisteja”, ts. he kieltäytyivät olemasta missään tekemisissä sodan kanssa tai tekemästä mitään työtä, joka liittyi siihen. Heidät pantiin yksinkertaisesti vankilaan. Heidän joukossaan oli Pryce Hughes, josta myöhemmin tuli Ison-Britannian haaratoimiston valvoja. Yhdessä muiden vankien kanssa hänet lähetettiin rakentamaan patoa Walesiin. Siellä hän tapasi erään vankitoverin, Edgar Clayn. He olivat yhdessä tienraivaajina ja myöhemmin he työskentelivät Beetelissä yhdessä Frank Plattin kanssa ja vuonna 1972 kaikki kolme työskentelivät vielä onnellisina siellä.

 KRIISI JÄRJESTÖSSÄ

Säästäväisyyden tarve, Ison-Britannian pahenevat olosuhteet ja asevelvollisuuden seuraukset vaikuttivat yhdessä siihen, että Valtakunnan työn edistyminen rajoittui. Yhtäaikaa esiintyvät henkilökohtaiset ja järjestöön liittyvät ongelmat vaikuttivat myös omalla tavallaan. Russell oli ”Siionin Vartiotornin” varhaisissa numeroissa osoittanut Raamatusta, että ongelmat tulisivat ensisijaisesti niiden voideltujen taholta, jotka olivat omaksuneet totuuden ja edistäneet sen leviämistä ja jotka sitten luopuivat. Seurakunnat lähestyivät nyt aikaa, jolloin nämä erimielisyydet täsmennettäisiin ja oikaistaisiin tuntuvin joskaan ei menestyksellisin vaikutuksin. – Apt. 20:29, 30; Matt. 13:36–41.

Tuohon aikaan seurakuntia johtivat vanhimmat apulaispalvelijoiden avustamina, ja heidät kaikki nimitettiin ja valittiin vuosittain paikallisesti. Tavallisesti tämän valintaprosessin läpiviemiseen kului useita kokouksia. Tunteet kuohahtivat usein, ja syntyneet erimielisyydet eivät päättyneet vaalien mentyä ohi. Lokakuussa 1916 Lontoon Tabernaakkelin vanhimmat allekirjoittivat ja lähettivät Russellille kirjeen, jossa he kuvailivat seurakunnan rakenteeseen ja käytettyihin tutkimismenetelmiin liittyviä ongelmia. He pyysivät Russellia esittämään mielipiteensä näistä ongelmista ja erimielisyyksistä. He vakuuttivat, etteivät tekisi mitään muutoksia, ennen kuin Russellin näkemys tiedettiin. Samanaikaisesti he ilmaisivat uskollisuutta presidenttiä ja Seuraa kohtaan.

Russellilla ei kuitenkaan ollut tilaisuutta ilmaista ajatuksiaan näistä ongelmista. Tiistaina 31. lokakuuta 1916 Charles Taze Russell kuoli junassa ollessaan esitelmämatkalla Yhdysvalloissa. Brittein saarilla asuville veljille hänen kuolemansa merkitsi jälleen yhtä ongelmaa ennestäänkin jännitystä ja vaikeuksia täynnä olevassa tilanteessa. Veli Russellin kuolema loi synkän varjon kaikkien veljien ylle. Kaikki olivat pitäneet häntä erittäin suuressa arvossa. Hän oli ollut helposti lähestyttävä ja hyvin rakastettu, ja hän oli ollut eloisan ja ystävällisen kiinnostunut ihmisistä. Monille hänen kuolemansa merkitsi myös Jumalan kansan järjestön yhdistävän johdon menetystä. Mutta toisille juuri tuo menetys avasi tilaisuuden edistää heidän omia suunnitelmiaan.

7. marraskuuta 1916 Brooklynin päätoimistosta ilmoitettiin Lontoon toimistolle, että veli Paul S. L. Johnson oli lähdössä Isoon-Britanniaan. Hänen vierailunsa tarkoitus oli tarkastella Seuran ja Lontoon Tabernaakkelin johtoon liittyviä vaikeuksia. Hänen todellinen valtansa Isossa-Britanniassa ei olisi sen suurempi kuin muidenkaan tässä maassa käyneiden saarnaajaveljien valta, ja se tehtiin hänelle täysin selväksi, ennen kuin hän lähti  Brooklynin toimistosta. Hän teki matkan Isossa-Britanniassa puhuen yleisökokouksissa aiheesta ”Ison-Britannian kukistuneet sankarit – lohtua heidän surijoilleen”. Hän suositteli, että seurakunnat perustaisivat ”Profeettain kouluja” kouluttaakseen veljiä julkisessa puhumisessa. Asiapaperien tukemana, jotka näyttivät antavan hänelle täydet valtuudet, hän teki huomattavan vaikutuksen seurakunnissa. Tämän juuri hankkimansa tuen turvin hän palasi Lontooseen, missä hänen todelliset päämääränsä tulivat pian ilmi.

Sunnuntaina 4. helmikuuta 1917 Lontoon seurakunnan sihteeri luki Paul Johnsonilta tulleen kirjeen, jossa hän ilmoitti, että veljet Shearn ja Crawford eivät olleet enää Seuran johtajia. ”Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran erikoisedustajana” Johnson otti tehtäväkseen neuvoa pankkia hylkäämään Shearnin ja Crawfordin nimikirjoitukset ja hyväksymään šekit, jotka Ebenezer Housden ja Alexander Kirkwood olivat varmentaneet. Sitten Johnson sähkötti J. F. Rutherfoidille, josta oli äskettäin tullut Vartiotorni-seuran presidentti: ”Tilanne sietämätön. Shearn, Crawford erotettu.”

Heti kun presidentti Rutherford kuuli Johnsonin erottaneen nuo kaksi johtajaa, hän lähetti sähkeen vaatien heidän asettamistaan uudelleen tehtäväänsä. He kieltäytyivät kuitenkin ottamasta tehtäviään uudelleen vastaan. Samaan aikaan veli Rutherford nimitti toimikunnan ottamaan selkoa ongelmasta. Rutherfordin tietämättä yksi tuon toimikunnan jäsenistä, Housden, oli sekaantunut koko tilanteeseen, sillä hän oli yksi uusista šekkien allekirjoittajista. Sillä välin Rutherfordin reaktio ei millään tavoin häirinnyt Johnsonia. Hän oli varma, että Rutherford oli ”epäilemättä Shearnin ja Crawfordin järjestämän sähkekampanjan uhri”. Niinpä Johnson aloitti itsekin tuollaisen kampanjan. Hänen ensimmäinen sähkeensä sisälsi 85 sanaa, mutta se jäi myöhempien sähkeiden varjoon, sillä eräskin aikaansaannos sisälsi 115 sanaa. Ensimmäisessä sähkeessä hän samaisti itsensä ja toiset Esterin, Nehemian ja muiden Raamatun kirjojen henkilöiden kanssa. Hän vertasi itseään Esraan, Nehemiaan ja Mordokaihin. Hän pyysi Seuran presidenttiä olemaan hänen ”oikea kätensä”.

Sillä välin Johnson neuvoi Hemeryä kokoamaan kiireesti ruokavarastoja ja varastoimaan ne paikkaan, jossa ne olisivat turvassa ihmisiltä ja rotilta. Hän ehdotti toisen valekaton rakentamista ja sen vuoraamista tinalla. Hän sanoi, että tarvittaisiin erityisesti vehnää ja pähkinöitä. Hän sanoi vaatimustensa perustuvan Elisan ennustuksiin nälänhädästä. Ne kuusi vanhinta, jotka olivat allekirjoittaneet lokakuussa lähetetyn kirjeen ja jotka valittiin myöhemmin uudelleen, olivat Johnsonin sanojen mukaan todellisuudessa ”Haamanin poikia”, jotka Johnson ”surmasi” edellisenä sunnuntaina  ja jotka hän ”hirttäisi” 4. maaliskuuta 1917 erottamalla heidät. Suunnilleen samoihin aikoihin Hemery sähkötti Rutherfordille: ”Johnson väittää kaikki hänen vallassaan.” Seuraavana päivänä Rutherford sähkötti Johnsonille: ”Työsi päättynyt Lontoossa; palaa Amerikkaan, tärkeää.” Ja Hemerylle Rutherford sähkötti: ”Johnson mieletön. Ei valtuuksia. Valtakirjat passin hankkimiseksi lähetetty. Palauttakaa hänet Amerikkaan.” 7. maaliskuuta Johnson kieltäytyi varapresidentti A. I. Ritchielle ja W. E. Van Amburghille osoittamassaan 87-sanaisessa sähkeessä tunnustamasta Rutherfordin oikeutta kutsua hänet takaisin Amerikkaan, hän väitti, että hänellä oli Lontoon seurakunnan täysi tuki toimilleen Shearnia ja Crawfordia vastaan, ja vetosi Seuraan Rutherfordia vastaan, jota hänen mukaansa ei ollut valittu presidentin asemaan.

Johnson aloitti kampanjan pankkia vastaan uhaten ryhtyä oikeudellisiin toimiin, jos he hyväksyisivät laillisesti kirjoitettuja šekkejä, ja vaatien omien ehdokkaittensa valtuuksien tunnustamista. Hän korosti sitä, että hänellä oli täydet valtuudet, peruutti Alexander Kirkwoodin oikeudet, erotti Hemeryn Ebenezer Housdenin virallisesti vahvistamalla asiakirjalla ja teki yleisesti tunnetuksi että hänestä, Johnsonista, olisi pitänyt tulla Seuran presidentti, mutta hän oli kieltäytynyt hyväksymästä virkaa.

Johnson, jota Lontoon toimistoa edelleen johtanut Hemery vastusti, valitsi Housdenin avustajakseen, hankki Lontoon toimiston avaimet ja otti sen väkisin haltuunsa. Hän takavarikoi postin, avasi kassakaapin ja otti Seuralle kuuluvat rahat. Sen jälkeen hän nosti Lontoon ylioikeudessa yksinään Seuran erikoisedustajana ja sen nimissä oikeusjutun Lontoon toimiston johtajaa ja sitä pankkia vastaan, jonne Seuran varat oli talletettu. Asianajajien välityksellä toimien Johnson hankki määräyksen, joka esti vastaajia käyttämästä Seuran varoja. Tässä vaiheessa Hemery sähkötti Rutherfordille: ”Johnson riehuu. Posti ja rahat hänen ja Housdenin hallussa. Lähettäkää nopeasti sinetöity valtuuksien peruutus. Asianajaja suosittelee Johnsonin poistamista väkisin.” Rutherford vastasi sähkeellä: ”Vastustakaa Johnsonin määräyksiä. Ei edusta Seuraa. Pitäkää hänet kurissa.” Presidentin allekirjoituksen, Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran leiman ja sinetin yläpuolelle oli W. E. Van Amburghin vahvistamana kirjoitettu Johnsonin nimityksen peruutus. Johnsonin oikeuksien mitätöimistä seurasi kaikkien hänen toimiensa virallinen kumoaminen.

Johnson hävisi oikeusjutun, jota varten hän oli palkannut asianajajia. Hän epäonnistui myös kapinassaan ja yrityksessään saada haltuunsa Seuran varat. 10. maaliskuuta Rutherford sähkötti Hemerylle pyytäen häntä ottamaan ohjat käsiinsä. Hemery meni heti  pankkiin turvatakseen siellä talletettuna olevat 800 puntaa. Hän ei mennyt hetkeäkään liian aikaisin. Heti hänen jälkeensä saapui Johnson ja käytti päätoimistosta saamiaan kirjeitä saadakseen rahat haltuunsa. Seurauksena oli sanallinen ja oikeudellinen riita. Pettyneenä Johnson jatkoi oikeudellisia toimiaan. Kun juttu meni oikeuteen, Johnsonin asianajaja päätti Hemeryn todistuksen luettuaan olla jatkamatta oikeudenkäyntiä. Nämä tapahtumat masensivat tietysti Johnsonia, ja hän oli hiljainen jonkin aikaa, mutta ei pitkään. Hänen suuruudenhulluutensa elpyi. Pian kävi ilmi, että hänen tarkoituksensa ei ollut pelkästään ottaa haltuunsa toimisto. Hänen päämääränään oli hallita koko Ison-Britannian kenttää ja sen varoja ja toimittaa Vartiotorni-lehden erillistä painosta.

Pettyneenä ja raivoissaan Johnson keskusteli pitkään salaliittolaisensa Housdenin kanssa. Keskiviikkona molemmat menivät varhain nukkumaan omiin huoneisiinsa. Hemery jakoi tehtävät veli Cronkille ja neljälle muulle. Kaksi pujahti Johnsonin huoneeseen, ja hiljaa mutta tukevasti he telkesivät oven. Hemery, Cronk ja kaksi muuta hiipivät varpaisillaan Housdenin huoneeseen, ja pienien vaikeuksien jälkeen he onnistuivat saamaan avaimet. Nopeasti Hemery ja Cronk menivät kassakaapille, avasivat lukon ja käänsivät oven auki. Rahat olivat poissa. Johnson ja Housden olivat anastaneet itselleen säästöt, joihin sisältyi 50 puntaa kullassa, 190 puntaa rahassa ja tulot postista niiltä päiviltä, joina se oli ollut heidän hallussaan. Tämän summan lisäksi puuttui 350 punnan šekki.

Hemery ja Cronk tekivät vielä toisen retken Housdenin huoneeseen, mutta tällä kertaa eivät varpaisillaan. ”Missä rahat ovat?” kysyi Hemery. Housden kieltäytyi antamasta mitään tietoja edes tiukan kuulustelun aikana. Mutta hän lupasi, ettei hän enää auttaisi Johnsonia. Kyselyn kuluessa Hemery esitti mahdollisuuden kutsua poliisi. Kello 23.30 ovikello soi. Ovella oli poliisi. Hän halusi saada selityksen Lontoon hyvin tiukkojen valaistussääntöjen rikkomiselle. Yksi yläkerran ikkunoista oli kirkkaasti valaistu, eikä sitä ollut pimennetty. Poliisi vaati nähdä ne, jotka olivat vastuussa asiasta, ja Hemery vei hänet huoneeseen, jossa sääntöjä rikottiin, ja koputti ovelle. Ovi avautui ja oviaukossa seisoi mies, jonka halu tavata poliisi ei ollut koskaan ollut vähäisempi. ”Tämä”, Hemery sanoi poliisille, ”on herra Housden.”

Seuraavana aamuna kello 6 Beetel-perhe heräsi väkivaltaisiin ääniin. Lyönnit ja jyskytys ja viimeinen jysäys osoittivat, että Johnson ei ollut sellainen mies, jota kookkaalla puukappaleella teljetty ovi saattoi pidätellä. Cronk varoitti Johnsonia, että vaikka hän saattoi käydä kylpyhuoneessa, jos hän halusi, hän ei voinut toimia oman päänsä mukaan. Cronk mainitsi, että poliisi oli käynyt  Housdenin luona edellisenä yönä, mutta hän ei kertonut vierailun syytä. Niinpä Johnson lähti Housdenin luokse. Mutta Housden, jota yön tapahtumat olivat järkyttäneet, ei halunnut tulla ulos eikä edes keskustella hänen kanssaan oven läpi. Housden oli selvästi huolissaan, ja sama tunne alkoi tarttua Johnsoniinkin. Vaikka hän oli aikanaan himoinnut näitä tiloja, nyt näytti olevan aika lähteä ja lähteä viivyttelemättä. Hän palasi kerrosta ylempänä sijaitsevaan huoneeseensa ja pukeutui. Hän jätti matkalaukkunsa auki, meni ulos parvekkeelle, joka sijaitsi rakennuksen Craven Terracen puoleisella seinustalla, kiipesi kaiteen yli ja roikkui hetken, ennen kuin laskeutui alas pitkin rakennuksen julkisivua.

Koska Beetelin etuovi oli auki, jotkut saattoivat ajatella, että oli helpompiakin tapoja päästä kadulle kuin Johnsonin valitsema, ja he olisivat olleet oikeassa. Mutta jos Johnson olisi valinnut helpon tavan, maitomies ei olisi sinä aamuna nähnyt näkyä, joka varmasti jäi hänen mieleensä: silinteripäinen, lievetakkinen kaupunkilaisherra laskeutumassa kumikalossit jalassaan alas syöksytorvea pitkin.

Tuona päivänä Housden antoi veli Gentlelle paketin, joka sisälsi noin 220 punnan arvosta kultaa, valtion obligaatioita ja muita asiapapereita. Gentle soitti Hemerylle kertoakseen, että hänen, Gentlen, täytyi pitää rahat, kunnes Johnsonin asianajajilta tulisi tiedonanto, joka vahvistaisi niiden luovuttamisen. Hemery järkytti Gentleä huomauttamalla, että hän käsitteli varastettua omaisuutta. Iltaan mennessä Hemery oli saanut käteiset rahat, mutta tarvittava raha-asioita koskeva tiedonanto puuttui yhä.

Vaikka presidentti Rutherford käsitteli Johnsonia koko ajan ankarasti ja lujasti, hän painotti yhtä voimakkaasti sitä, että häntä tuli kohdella ystävällisesti. Pyrkiessään löytämään syyn Lontoon haaratoimistossa ja yleensä Englannissa tehtävässä työssä ilmenneeseen valtavaan hajaannukseen hän esitti näkemyksen, jonka mukaan kolmen johtajan välillä vuosia vallinnut erimielisyys sinänsä oli vaikeuksia aiheuttava tekijä, ja Jehova oli ”sallinut vihollisen tunkeutua sisään”. 16. maaliskuuta 1917 Rutherford lähetti kopioita uusista Lontoon haaratoimistoa varten tehdyistä säännöistä ja kehotti kolmea johtajaa käymään ne yhdessä läpi ja, jos he suostuisivat niihin, allekirjoittamaan ja palauttamaan yhden jäljennöksen Brooklynin päätoimistoon. Säännöissä annettiin Hemerylle asianmukaiset valtuudet presidentin edustajana.

Lontoossa esiintyneitä ongelmia selvittämään nimitetyn toimikunnan työn tulokset saapuivat maahan samaan aikaan kuin presidentin päätös. Mutta Rutherfordin lähetekirje sisälsi Housdenin veli Van Amburghille lähettämän sähkeen tekstin, jossa luki:  ”JOHNSON PALJASTI HEMERYN SHEARNIN CRAWFORDIN JÄTTILÄISMÄISEN YRITYKSEN RIISTÄÄ VARTIOTORNILTA RAHA-ASIOIDEN VALVONTA. RUTHERFORDIN SÄHKEET ROHKAISEVAT HEITÄ. KÄSKE JOHTOKUNNAN VAIENTAA HÄNET. Allekirjoitus HOUSDEN.” Tämä sähke oli päivätty 18. maaliskuuta 1917. Heti kun se saapui, Van Amburgh antoi sen Rutherfordille. Kun Rutherford sai toimikunnan raportin käsiinsä, hän tutki sitä turhaan löytääkseen tietoa tästä uudesta salaliitosta. Housden, joka oli toimikunnan jäsen ja yksi raportin allekirjoittajista, oli pysynyt vaiti silloin tuntemattomista syistä. Johnsonin olinpaikan arvoitus, hänen poistuttuaan omalaatuisella tavallaan Englannin haaratoimistosta, ei selvinnyt ennen vuoden 1917 huhtikuuta, jolloin hän oli puolitiessä matkalla Yhdysvaltoihin. Tosin hänen kiireisen lähtönsä jälkeen Beetel-kotiin tuli pari outoa puhelinsanomaa, ja pääteltiin että Johnson seisoi joka kerta salaperäisen soittajan vieressä yrittäen saada joitakin tietoja ystävästään Housdenista.

Myöhemmin, kahden pitkän istunnon jälkeen, Rutherford osoitti, että Johnson oli täysin terve yhtä kohtaa lukuun ottamatta, nimittäin itseään. Johnson väitti painokkaasti, että hänen täytyi palata Isoon-Britanniaan. Presidentti Rutherfordin vastaus oli: ”Me huolehdimme siitä, ettei hän palaa sinne.” Sen sijaan suositeltiin, että Hemery järjestäisi matkan selvittääkseen asiat seurakunnille. Tarkoitus oli, että veli Kirkwood auttaisi häntä matkan tekemisessä ja Hemery itse kävisi suurimmissa seurakunnissa.

Aikaisemmista ja senhetkisistä hankauksista kertovien raporttien lisäksi Rutherford tiesi seitsemän edellisen vuoden aikana Englantiin tekemiensä matkojen perusteella, että vaikka työ tuossa maassa laajeni tavattomasti, niin monet, joiden huono sydämentila heikensi vakavasti heidän Raamatun tuntemustaan, ilmaisivat ylpeyden henkeä. Siksi tehtiin järjestelyjä veljien rakentamiseksi saarnaajaveljien työn avulla, jonka maailmansota oli suurelta osin katkaissut. Veli Rutherford päätteli, ettei niillä yhdeltätoista vanhimmalla, jotka olivat allekirjoittaneet Russellille lokakuussa lähetetyn kirjeen, ollut mitään taka-ajatuksia. Vaikka he olivat olleet väärässä, heidän toimintaansa ei sisältynyt mitään uskottomuutta Seuraa kohtaan. Rutherford löysi todellakin hyvät syyt lähes kaikille valituksen aiheille. Hän teki raportissaan samoin kuin saatekirjeissään kaikille asianosaisille erittäin helpoksi jatkaa iloisesti velvollisuuksiensa hoitamista Jumalan palveluksessa tai tarttua niihin uudelleen. Koko asia käsiteltiin kirjeenvaihdon välityksellä, sillä matkustaminen Englannin ja Amerikan välillä oli yhä vaikeaa. Kesäkuuhun mennessä Hemery oli saanut saarnaajaveljien  työn jälleen käyntiin, ja tässä toiminnassa oli muutamia kyvykkäitä miehiä. Hän teki myös itse saarnamatkoja ja havaitsi, että seurakunnat olivat kaiken kaikkiaan hyvässä tilassa huolimatta niistä kolhuista, joita ne olivat kokeneet.

Johnson ei luopunut kunnianhimoisesta suunnitelmastaan helposti. Kun hän oli palannut Brooklyniin, hän aloitti kampanjan päästäkseen takaisin Englantiin. Rutherford kertoi, että Johnson työskenteli kovasti Seuran johtokunnan jäsenten käännyttämiseksi sen presidenttiä vastaan. Hän ehdotti, että Hemery ottaisi selville, mitä seurakunnat ajattelisivat Johnsonin paluusta, ja antaisi heidän sitten kirjoittaa Brooklyniin ja esittää mielipiteensä. Sillä välin kolmijäseninen toimikunta vaati Housdenia toimittamaan todisteita salaliittoa koskevan syytteensä tueksi, mutta koska hän ei pystynyt hankkimaan niitä, hän oli kirjoittanut Rutherfordille anteeksipyynnön, jossa hän peruutti perustelemattoman syytteensä.

Siihen mennessä Amerikan ulkomaille siirretyt sotajoukot olivat jo Ranskassa ja uusi sotilaslaki, kutsuntalaki, kokosi lisätyötä presidentti Rutherfordin kirjoituspöydälle. Näiden lisääntyvien paineitten vuoksi Rutherford ilmoitti Englannissa oleville uskollisille: ”Minusta tuntuu, että minun on parasta odottaa hiukan, ennen kuin tulen Englantiin, ja istua täällä varaventtiilin päällä siltä varalta, että he räjäyttävät minut täysin ilmaan, mutta minä toivon Herran armon kautta, etteivät he pysty tekemään sitä.” Kävi ilmi, että juuri sen toteuttamiseksi Rutherfordin viholliset kokosivat joukkojaan.

VALHEITA JA KIRPEITÄ TOTUUKSIA

Noina vaikeina aikoina oli helppo havaita totuuden viholliset, olipa heillä kristikunnan edustajien ohut ulkokuori tai silloisten raamatuntutkijoiden keskuudessa olleitten luopioitten lampaan kaltainen vaatetus. Näiden vihollisten erityinen kohde, joka sai heidät kaikki taistelemaan ja sen vuoksi paljastumaan totuuden vihollisiksi, oli julkaisu Täyttynyt salaisuus. Johnsonin ryhmä hyökkäsi sitä vastaan nelisivuisessa painetussa ”Kirjeessä Kansainvälisille Raamatuntutkijoille”. Muut vastustavat lehdet alkoivat seurata esimerkkiä. Yksi niistä, jonka nimi oli ”Kristuksen valtakunnan airut”, jäljitteli Vartiotornin kokoa ja joitakin muita sen toistuvia piirteitä jopa siinä määrin, että siinä oli sanasta sanaan samat väliotsikot. Todellakin vain huijarit alentuisivat käyttämään niin petollisia menetelmiä.

Raamatuntutkijain Kuukausilehden ”Babylonin kukistuminen” -numero mainosti Täyttynyt salaisuus -kirjaa ja siinä esitettiin kirpeitä totuuksia, jotka riistivät kristikunnan uskonnolta sen valheellisen  ulkokuoren. Papisto ei ollut ainoa, joka parkui, vaan se taivutti myös kummankin sotivan puolen poliittiset vallanpitäjät ryhtymään toimenpiteisiin, sillä Saksan papit vastustivat raamatuntutkijoita yhtä voimakkaasti kuin heidän virkaveljensä Englannissa ja Yhdysvalloissa. Kanada, joka oli Englannin liittolainen, toimi edelläkävijänä sakottamalla ja vangitsemalla ihmisiä, jotka omistivat joko Täyttynyt salaisuus -kirjoja tai ”Babylonin kukistuminen” -traktaatteja.

Englannissa pantiin liikkeelle valheellisia, vääristeltyjä uutisia. Esimerkiksi Northern Echo kertoi: ”Liittovaltion viranomaiset tekivät tänään ratsian Beetel-kotiin, joka on Kansainvälisten Raamatuntutkijain Seuran päätoimisto ja sijaitsee Columbia Heightsissa Brooklynissa, ja he takavarikoivat sieltä voimakkaat radiolaitteet. Kiinteistö sijaitsee lähellä New Yorkin satamaa.” Toinen selostus lisäsi: ”Laitteet oli todennäköisesti tarkoitettu käytettäväksi yhteydenpitoon vihollisen kanssa.” Riemuissaan vihollinen piti huolta siitä, että tämä harhaanjohtava kertomus levisi laajalti.

Mutta mikä oli totuus asiasta? Todellisuudessa uutinen kerrottiin Electrical Review -lehden maaliskuun 8. päivän numerossa seuraavasti: ”LAITON RADIO. – Reuter kertoo, että liittovaltion viranomaiset ovat New Yorkissa ala-Broadwaylla vallanneet Tower-toimistorakennuksen. Sieltä löydettiin radiolaitteet, jotka olivat tarpeeksi voimakkaita yhteydenpitoon Saksan kanssa. Nuo radiolaitteet omisti muuan Richard Pfund, joka aikanaan toimi Tuckertonissa ja Sayvillessa sijaitsevien Telefunken-tehtaitten johtajana. Vaikka laitteita ei ollut kytketty, asiantuntijat sanoivat, että ne voitiin saada toimimaan jälleen puolen tunnin kuluessa. Kun Pfundia kuulusteltiin asiasta, hän vakuutti, että hän suoritti tutkimustyötä Amerikan laivastolle. Tämä väite vahvistettiin myöhemmin oikeaksi, mutta viranomaiset tekevät parhaillaan lisätutkimuksia.”

Tower-toimistorakennus ala-Broadwaylla Manhattanilla oli kaukana Brooklynissa Columbia Heightsissa sijaitsevasta Beetelistä, maantieteellisesti, ääntämyksellisesti ja kaikilla muillakin tavoin. Koska raportti oli peräisin New Yorkista ja sen oli toimittanut Keskusuutispalvelun kokenut kirjeenvaihtaja, Rutherfordin reaktio esitti asian aivan oikein, sillä hän sähkötti Hemerylle Lontooseen: ”RADIORATSIAUUTISET HARKITUN VALHEELLISIA.”

Vahinko oli kuitenkin tapahtunut, ja se sai Englannin lehdistöviraston johtajan suorittamaan tutkimuksia. Ennen Täyttynyt salaisuus -kirjan painamista Englannissa Hemery oli alleviivannut  kirjasta kappaleet, jotka paljastivat, että papisto menetteli ulkokultaisesti rohkaistessaan kaikkien kansojen miehiä tappamaan toisiaan ja että samaan aikaan kun saksalaiset sotilaat käyttivät vöitä, joissa luki ’Jumala kanssamme’, englantilaiset papit jakelivat kunnian sädekehiä saksalaisten tappamien sotilaitten ylle. Jotkut kappaleet esittivät papit houkutuslintuina, joiden tarkoitus oli saada toiset tappamaan ja tulemaan tapetuiksi, samalla kun he itse välttivät kaikkea suoranaista osallistumista. Hemery otti tehtäväkseen poistaa sellaiset kappaleet, ja hänelle annettiin lupa jatkaa painamista ja levittämistä. Mutta samanaikaisesti seurakunnat kävivät ahkerasti alueitaan käyttäen lehtistä ”Babylonin kukistuminen”, ja ne menestyivät suurenmoisesti työssään. Eräs seurakunta Lancashirestä raportoi: ”Me saimme työn päätökseen neljässä tunnissa.” Liverpoolissa julkaisua levitettiin yli 80000 kappaletta. Lehdistöviraston johtaja kirjoitti heti Hemerylle ja vaati häntä haastatteluun, jossa hän kertoi hänelle, että Täyttynyt salaisuus loukkasi valtakunnan puolustuslain 18. sääntöä. Hemery järjesti niin, ettei julkaisua enää painettu.

Epäilemättä sodan vaikutukset aiheuttivat jyrkkiä muutoksia ja usein selvän johdon puuttumisen, minkä johdosta jotkut sovittelivat, kuten tapahtui silloin kun Täyttynyt salaisuus -kirjasta poistettiin aineistoa. Samaan aikaan järjestön ja seurakuntien virkailijoita vangittiin milloin milläkin tekosyyllä. Kaikesta huolimatta joukko uskollisia miehiä ja naisia jatkoi taistelua Englannissa. He eivät tehneet sitä puolustaakseen kristikunnan tai sen poliittisten ystävien aluetta, vaan pitääkseen yllä suuren Jumalan, Jehovan, puhdasta palvontaa. Veljien keskuudessa vallinnut hengellinen tila vaati todella rohkaisua ja maailman etenevien tapahtumien todellisen merkityksen tajuamista, kun ne todistivat, että Jehovan silmät valvoivat heitä heidän parhaakseen.

TOIVON JULISTAMINEN MILJOONILLE

Vartiotorni-lehti julkaisi perinpohjaisen raportin Cedar Pointissa Ohiossa vuonna 1919 pidetystä konventista, ja se antoi vauhtia toiminnalle Englannissa. 25. elokuuta 1920 presidentti Rutherford ja jotkut muut Brooklynista aloittivat esitelmämatkan Englannissa. Yleisöpuheen teema oli ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan”. Kaikkialla maassa salit olivat täynnä, kokouksiin tulvi ihmisiä ja tuhannet eivät päässeet sisään. Kaikki tämä osoitti yleisen reaktion. Tuo esitelmä oli nelipäiväisen Lontoossa pidetyn konventin kohokohta. Tuossa kaupungissa veljet jakoivat yli 400000 lehtistä kutsuen ihmisiä kokoukseen, joka täytti Royal Albert Hallin ääriään myöten.

Vuoden 1920 loppupuolella Seura julkaisi Kultaisen Ajan numeron  27, 20-sivuisen normaalikokoa suuremman numeron uudesta lehdestä. Siinä oli luotettavia kertomuksia Jumalan kansan vainoista Englannissa, Kanadassa, Yhdysvalloissa, Saksassa ja muissa maissa. Se paljasti mikä osuus kristikunnan uskonnolla ja sen johtajilla oli ollut vainoissa. Se osoitti näiden hyökkäyksien takana olevat syyt ja julisti, että kristikunta samoin kuin koko järjestelmä oli tuomittu. Se paljasti Kansainliiton. Se ennusti kommunismin ja anarkian leviämisen. Mutta ennen kaikkea se osoitti parannuskeinon koko ihmiskunnan ongelmiin. Tämän lehden 1. joulukuuta 1920 alkavaksi suunnitellun levitysrynnistyksen tarkoitus oli jättää yksi numero jokaiseen kotiin. Kaksi viikkoa myöhemmin käydessään toisen kerran julistaja pyytäisi ovenavaajaa maksamaan lehdestä. Jotkut maksoivatkin, mutta toiset nostivat metelin, koska heidän mielestään sanoma oli vastenmielinen.

Vuonna 1922 veli Rutherford teki toisen matkan Englantiin ja piti nytkin esitelmää ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan”, ja jälleen yleisö täytti salit. Vuonna 1925 huhtikuussa ja toukokuussa pidetyissä konventeissa käytettiin samoja saleja, ja jälleen ne täyttyivät nopeasti ääriään myöten, ja monissa tapauksissa väkijoukkoja täytyi käännyttää pois. Vuoden 1925 lopussa Englannissa oli 355 seurakuntaa, 167 kokoajan kolporteeraajaa ja lisäksi 96 osa-ajan saarnaajaa, joita silloin nimitettiin ”apulaisiksi”.

Veli Rutherfordin esimerkkiä seuraten puhujat matkustivat kautta koko maan pitäen puheen samasta aiheesta ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan” elokuvateattereissa, saleissa, missä tahansa kokouspaikassa, joka voitiin vuokrata. Laaja mainostaminen sanomalehdissä ja traktaattien ja julisteiden avulla herätti yleisön huomion. Veljillä oli tapana vuokrata sali, joskus maaseudulta, mainostaa kokousta voimakkaasti, pitää puhe ja sitten käydä alue läpi levittäen kirjaa Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan. Ensimmäisen vuoden rynnistystä varten painettiin neljännesmiljoona kirjaa ja puheita pidettiin sadoille tuhansille ihmisille. Hyvin harvat esitykset ovat koskaan tehneet yleisöön suurempaa vaikutusta kuin luottavainen julistus: ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan.”

VALMISTAUTUMINEN SUUREMPAAN VASTUUSEEN

Veli Rutherford tiesi varsin hyvin, että tuleva hengellinen taistelu käytäisiin lisääntyneellä voimalla ja aseilla, jotka molemmin puolin olisi uudistettu vastaamaan eteen tulevia tilanteita. Hän tajusi, että vastustus voimistui sekä salaisesti että avoimesti. Niinpä ryhdyttiin kiinnittämään huomiota Jehovan kansan järjestäytymiseen. Tähän saakka järjestö oli ollut löyhä ja jokseenkin monimutkainen. Ohjeet Englannissa tehtävää työtä varten tulivat käytännöllisesti  katsoen Lontoon seurakunnan virkailijoilta. He muodostivat seitsenjäsenisen toimeenpanevan komitean, joka valittiin 70:n vuosittain valittavan vanhimman joukosta, ja he olivat vastuussa päätöksistä, kokouksista ja seurakunnan järjestäytymisestä. Neljännesvuosittain pidettävät raha-asioita koskevat kokoukset ja kuukausittain pidettävät palveluskokoukset menivät usein ristiin erilaisten tarkoitustensa vuoksi. Vanhinten pitämissä kokouksissa päätettiin, kuinka tehostaa toimeenpanevan komitean päätöksiä. Jälleen tarkoitukset menivät ristiin. Oli muutoksen aika, ja muutos oli tulossa.

Vaikka seurakuntien hallintomuoto säilyi pohjimmiltaan demokraattisena, tästä muodosta etäännyttiin selvästi. Raamatullisten pätevyysvaatimusten tuli rajoittaa vanhinten valitsemista vaaleilla. Eräs päätös sisälsi seuraavat ehdot: ”Että tämä seurakunta ei nimitä ketään, joka ei pidä Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuraa Herran kanavana hänen tahtonsa ilmaisemiseksi tänä aikana; ja lisäksi, että se nimittää virkaan vain sellaisia, jotka ilmaisevat, että he tekevät kaiken, mikä on järkevästi katsoen mahdollista, edistääkseen Valtakunnan etuja sopusoinnussa sen johdon kanssa, jota aika ajoin saadaan Seuralta sen julkaisujen kautta ja sen presidentin esittämänä.”

Suunnitelmat siihen asti suurinta Englannissa pidettävää konventtia varten olivat lähes valmiit, kun koko ammattiyhdistysliikkeen ajama yleislakko pysäytti koko kansakunnan vuonna 1926. Hallitus ryhtyi kuitenkin voimakkaisiin toimenpiteisiin ja palkkasi armeijan suojelemaan vapaaehtoista työvoimaa jopa siinä määrin, että rautatieliikenne toimi, ja lakko päättyi juuri sopivasti konventin häiriintymättä vakavasti. Seitsenpäiväinen konventti alkoi tiistaina 25. toukokuuta 1926 Alexandra Palacessa Lontoossa. Puheessaan Rutherford ennusti Brittiläisen imperiumin hajoamisen, ja se aiheutti myöhemmin vastalauseita sekä englantilaisten että joidenkin ulkopuolisten taholta. 13000 ihmistä täytti Royal Albert Hallin kuullakseen puheen ”Miksi maailmanvallat horjuvat – parannuskeino”, johon sisältyi päätös ”Todistus maailman hallitsijoille”. Tässä yleisöesitelmässään Rutherford tuomitsi papiston tukeman Kansainliiton ja ennusti sen jatkuvan voimattomuuden ja lopullisen tuhon. Lontoolainen Daily News -lehti käytti paljon palstatilaa hänen ajatustensa julkaisemiseen.

Tämä oli Englannissa ensimmäinen konventti, jossa saatiin nauttia kirjan julkaisemisesta. Konventtilaiset saattoivat saada toisen Rutherfordin kynästä lähteneen sidotun kirjan jonka nimi oli Vapautus! Puhuessaan tästä uudesta julkaisusta sen julkaisemisen yhteydessä Rutherford sanoi: ”Jumalan Harppu -kirjaa on jonkin verran paheksuttu sen vuoksi, ettei siinä ole yhtään arvostelevaa sanaa  tästä nykyisestä Saatanan valvonnassa olevasta maailmasta. Tulette havaitsemaan, että tämä kirja sovittaa täysin kaikki sellaiset laiminlyönnit.” Ja niin se tekikin. Toinen tässä konventissa annettu julkaisu oli kirjanen Lippu kansoille. Konventin osanottajat ottivat kukin ainakin noin 50 tällaista kirjasta, matkustivat kaupungin ulkopuolelle ja onnistuivat levittämään 120000 kappaletta. Sen lisäksi he levittivät kuusi miljoonaa kappaletta traktaattia ”Todistus maailman hallitsijoille”. Sillä viikolla oli sanomalehtilakko, ja monilla ihmisillä ei ollut mitään lukemista. Eräs konventin osanottaja, joka tarjosi kirjasta korvausta vastaan, sanoi: ”Ihmiset melkein sieppasivat ne meiltä.”

Muuan ulkomainen alue, joka ei tosin koskaan ollut kuulunut Englannin haaratoimiston alaisuuteen, sai näihin aikoihin apua Englannista. Englannissa toimineet tienraivaajat Edwin Skinner ja George Wright muuttivat Bombayhin heinäkuussa 1926 ja perustivat sinne haaratoimiston. Vuonna 1980 Intiassa oli lähes 5000 julistajaa.

Vuonna 1927 ryhdyttiin valmisteluihin konventin pitämiseksi Glasgow’ssa Skotlannissa. Konventtipäiviksi sovittiin 10.–14. syyskuuta. Sitä silmällä pitäen Seura teki järjestelyjä, jotta käytäisiin radioluvan haltijoiden luona ja pyydettäisiin heiltä allekirjoitusta vetoomukseen ”Tie elämään” -esitelmän radioimiseksi. Se oli määrä esittää St. Andrews Grand Hallissa. 26000 luvanhaltijaa allekirjoitti vetoomuksen, ja he edustivat noin 100000 ihmistä. Kolme veljeä esitti vetoomuksen BBC:lle (Englannin radioyhtiölle), joka kuitenkin hylkäsi sen jokseenkin epäystävällisesti. Joka tapauksessa noin 10000 kuuli puheen. Noin puolet tuosta määrästä oli kolmessa salissa, jotka oli yhdistetty suoralla puhelinlinjalla, ja sama määrä ihmisiä kuuli puheen kadulla kovaäänisten kautta.

Vähän yli neljäkymmentä vuotta hengellistä sotaa Saatanan vanhan asiainjärjestelmän kanssa oli käyty paljolti uskonnollisten oppien alueella, mutta nyt tuli ilmeiseksi, että sota oli siirtymässä uuteen vaiheeseen – vaiheeseen, jossa hyökkäykset tulisivat muiden kuin uskonnollisten ryhmien taholta. Sen kuluessa Raamatun totuuden julistajat joutuisivat Saatanan koko järjestön, sekä uskonnollisen että poliittisen, raivon kohteiksi. Oli aika ottaa asia avoimesti esille ja tosi palvonnan kannattajien asettua lujasti sen järjestön rinnalle, joka niin ilmeisesti nautti Jehovan siunausta.

JEHOVAN NIMI TEHDÄÄN TUNNETUKSI

Vuoden 1931 huomattavin tapahtuma oli sen ymmärtäminen, että tosi kristityt ovat ja heidän tulisi olla Kaikkivaltiaan Jumalan todistajia, Jumalan, jonka nimi yksin on Jehova. (Ps. 83:19, UM) Siitä lähtien Jumalan kansaan kuuluvat kaikkialla maailmassa alkoivat  tehdä tiettäväksi, että he olivat Jehovan todistajia ja että he halusivat tulla tunnetuksi sillä nimellä. Asiaa käsittelevä päätös, joka hyväksyttiin Columbuksessa Ohiossa sunnuntaina 26. heinäkuuta tuona merkittävänä vuonna, hyväksyttiin myös muualla, mm. Englannissa, pidetyissä samanlaisissa konventeissa. Esimerkiksi Lontoon Alexandra Palacessa pidettyyn konventtiin saapui väkijoukko, joka täytti ääriään myöten tuon 10000 hengen salin. Tässä konventissa annettiin myös selitys Hesekielin kirjan yhdeksänteen lukuun ja julkaistiin ensimmäinen osa kolmiosaisesta kirjasarjasta Puolustus.

Tänä aikana Seura järjesti kaksipäiväisiä palveluskonventteja, joiden aikana suoritettiin aina palvelusta kentällä. Seurakunnat, jotka pystyivät varaamaan kokoontumista ja ruokkimista varten tarvittavat tilat, saattoivat vapaasti anoa Seuralta tuollaista konventtia, jolloin Seura toimitti ohjelman ja puhujat. Tuohon aikaan Jehovan todistajat tässä maassa eivät myöskään antaneet BBC:n kateellisen menettelytavan estää itseään. Veli Rutherford järjesti Valtakunnan sanoman säännöllisen radioimisen Englantiin Euroopan mantereen asemilta. Seura toimitti lehtisiä, joissa mainostettiin puheita ja rohkaistiin Englannissa asuvia virittämään radionsa oikealle aaltopituudelle. Fecamp, Normandian radio ja Lyons olivat muutamia niistä asemista, joita mainostettiin, jotta ihmiset voisivat kuulla Jehovan nimestä ja tarkoituksesta.

Sen tajuaminen, mikä vastuu heillä oli Jehova Jumalan todistajina, sai monet innostumaan siinä määrin, että he ryhtyivät kokoajanpalvelukseen tienraivaajina. Pian heitä oli Englannissa 212, ja sen lisäksi 130 toimi ”apulaisina”. Tienraivaajia vaadittiin käyttämään 25 tuntia viikossa talosta-taloon-työhön, ja apulaisten tavoite oli puolet tuosta määrästä. Haaratoimiston valvojan raportissa vuodelta 1933 sanottiin: ”Meillä on enemmän anomuksia tienraivauspalvelukseen kuin alueita heille annettaviksi.” Niinpä Englannista ryhdyttiin lähettämään tienraivaajia Ranskaan, Belgiaan ja muihin Euroopan maihin. Tienraivaajilla oli sopiva nimitys, sillä he raivasivat todella uutta maaperää viedessään Jumalan nimeä syrjäisille alueille. Yleensä he työskentelivät pareittain, ja Seura antoi heille aluekartan, johon oli selvästi merkitty seurakuntien alueet, mutta he eivät toimineet seurakuntien alueella.

Yhä tehokkaampia välineitä otettiin käyttöön Jehovan nimen levittämiseksi. ”Mahdotonta”, kaapeli-insinöörit sanoivat, kun Seura pyysi heitä yhdistämään suoralla linjalla tunnin puheen viidellä mantereella sijaitseviin kokoussaleihin. 2. kesäkuuta 1935 ”Hallitus”-puheen oli määrä olla Washingtonissa (D.C.) pidetyn viisipäiväisen konventin kohokohta. Postilaitoksen insinöörien oli määrä yhdistää kuusi kaupunkia Englannissa. Kun kellon viisarit osoittivat  kahdeksaa, näyttämön esiripun eteen asennetuista kaiuttimista kuului hakkaavia, hajanaisia sanoja ja ääniä, kun valtameren ja mantereitten erottamat teknikot tekivät linjoja, yhdistivät virtapiirejä ja tarkastivat yhteyksiä. Kun aikaa oli jäljellä kymmenen sekuntia, alkoi tasainen laskenta” ... kaksi ... yksi ... NOLLA”. Puheenjohtajan alkusanojen jälkeen kuului veli Rutherfordin tuttu ääni ja hänen puheensa, joka kiinnitti huomion Jehova Jumalan hallitukseen. ”Hallitus”-puhe lähetettiin radioaalloilla ja se kesti sähköistävät 60 minuuttia. Kättentaputukset keskeyttivät sen silloin tällöin ja kahdella pallonpuoliskolla olevat puheen kuulijat johdatettiin sen huippukohtaan, päätökseen, jota kannatettiin korvia huumaavin suosionosoituksin. Puheenjohtajan ääni keskeytti kättentaputukset. Puheenjohtajan äänen taas keskeytti katkos virtapiireissä tunnin täydellisen kuuluvuuden jälkeen. ”Mahdoton” oli täysin toteutettu.

Aikanaan puheen levytykset saapuivat Lontooseen, ja syyskuun 29. päivä 1935 varattiin erityistä koko päivän kestävää rynnistystä varten. Sinä päivänä pidettiin yli tuhat puhetta. Todistajat käyttivät henkilö- ja kuorma-autoja sähkökäyttöisten äänentoistolaitteitten kuljettamiseen voidakseen esittää tätä vaikuttavaa puhetta. Mutta tämä oli vasta alkua näihin äänentoistolaitteisiin liittyvälle merkittävälle toiminnalle. Glasgow’ssa hauskannäköisiä sisaria valittiin käymään kerhoissa ja muissa laitoksissa tarjoamassa ilmaista esitystä, johon sisältyi musiikkia, äänitetty puhe, kysymyksiä ja keskustelua. Aamuna, joksi kokous oli sovittu, laitokseen saapui kortti, joka muistutti johtajaa illan esityksestä. Sitä kutsuttiin nimellä ”Vartiotornin ohjelma”, ja erityisesti esitettiin puhetta ”Maailman herruus”. Jehovan nimi ja hänen valtakuntansa tulivat hyvin tunnetuiksi. Näissä kokouksissa tehdyt kysymykset olivat yleensä hyvin asiallisia. Eräs sisar järjesti yli sata sellaista kokousta. Seurakunnalla oli joskus 50–60 sellaista kokousta kuukaudessa, ja kussakin saattoi olla jopa 400 läsnäolijaa. Ja tietysti veljet levittivät tuhansia kirjoja ja kirjasia tämän toiminnan yhteydessä.

Vuonna 1934 Seura otti käyttöön kannettavan fonografin (gramofonin) käytettäväksi talosta-taloon-työssä. Noin neljän vuoden kuluessa suunnilleen 5000 sellaista laitetta oli käytössä kentällä. Jotkut todistajat käyttivät todistuskorttia johdantona äänilevylle. Mutta useimmiten todistaja yksinkertaisesti pyysi ovenavaajaa kuuntelemaan levyä. Koska hän oli laittanut koneen etukäteen toimintavalmiiksi, hän saattoi sitten panna sen askelmalle tai pitää sitä kädessään ja soittaa levyn. Jotkut levyt kehottivat kuulijaa lukemaan jonkin Seuran julkaisuista.

Vuonna 1936, kun veli Rutherford puhui salintäyteisille yleisöjoukoille Glasgow’ssa ja Lontoossa aiheesta ”Harmagedon”, Seura  otti käyttöön uuden mainosvälineen, nimittäin jopa 75 mainosjulistetta kantavaa todistajaa käsittävät kulkueet. Se teki suuren vaikutuksen yleisöön. Monet roomalaiskatolilaiset tulivat Glasgow’ssa pidettyyn kokoukseen, siitä huolimatta että heidän pappinsa olivat varoittaneet heitä menemästä sinne.

VOIMAKKAAN TOIMINNAN AIKA

Vuoden 1937 lopussa presidentti nimitti 26-vuotiaan Albert Schroederin ottamaan valvontaansa Englannin kentän, ja 23. marraskuuta hän aloitti palveluksensa haaratoimiston valvojana.

”Herättäkää Englanti!” oli vuoden 1938 innostava kehotus. Kirjeessään Seuran presidentti esitti Lontoon järjestössä tehtävät muutokset, joiden mukaisesti yksi suuri seurakunta jaettaisiin yhdeksään ”yksikköön”, jotka kokoontuisivat seitsemässä valtakunnansalissa ja joista jokaisella olisi oma valvojansa. Samaa suunnitelmaa sovellettiin kaikkialla Englannissa, ja maa jaettiin 30 alueeseen, joista kullakin oli oma ”aluepalvelijansa”. Noin tuhat julistajaa oli läsnä Craven Terrace Hallissa kuulemassa uutisia, ja he osoittivat innokkaasti kannattavansa uutta järjestelyä.

Veljiä ja sisaria rohkaistiin myös ryhtymään tienraivauspalvelukseen, ja vuoden lopussa 325 oli aloittanut tuon palveluksen. Tienraivaajat eivät enää työskennelleet seurakunnista erillään. Sen sijaan, kun he työskentelivät kaupungeissa, joissa oli seurakuntia, he olivat yhteistoiminnassa seurakuntien kanssa ja hankkivat alueensa seurakuntajärjestelyn kautta. Tienraivaajaveljiä pyydettiin huolehtimaan vastuuasemista seurakunnissa. Seura suunnitteli myös tienraivauskotien perustamista Lontooseen ja muihin suuriin kaupunkeihin, niin että 6–16 tienraivaajaa voisi asua yhdessä ja siten pienentää elinkustannuksiaan.

Työ toimistossa järjestettiin uudelleen, ja sen vuoksi jotkut Beetelin jäsenet saatettiin siirtää kenttäpalvelukseen. Veljiä ja sisaria rohkaistiin käyttämään enemmän aikaa kenttäpalvelukseen, uusintakäyntityötä kehitettiin järjestelmällisesti ja mainoskulkueita järjestettiin erityisten tilaisuuksien, kuten erikoisesitelmien, mainostamiseen. Kaikkia keinoja käytettiin Valtakunnan sanoman esiin tuomiseksi ja ihmisten saamiseksi tietoisiksi siitä.

Huhtikuussa ilmestyi uusi kirjanen, joka oli painoasultaan punamusta. Tuo 32-sivuinen Parannuskeino-julkaisu hyökkäsi piiskaten maailman uskontojen petollisuutta vastaan ja osoitti varman parannuskeinon ihmiskunnan sairauksille. Painokoneet valmistivat sitä kymmenen miljoonaa kappaletta sen ensimmäistä painosta varten. Kolme kuukautta kestäneen rynnistyksen aikana Englannissa saavutettiin julistajahuippu, ja 6021 julistajaa levitti kirjasta yhteensä 2300000 kappaletta.

 Tuona vuonna Birminghamissa ja Manchesterissä pidetyt konventit jäivät syyskuussa Royal Albert Hallissa Lontoossa pidetyn, kaikkialle maailmaan lähetetyn konventin varjoon. Viisikymmentä konventtia, joista kymmenen pidettiin Englannissa, oli yhdistetty suoralla linjalla esitelmien ”Täyttäkää maa” ja ”Katso tosiasioita suoraan silmiin” esittämistä varten. Ensimmäinen puheista pidettiin lauantaina 10. syyskuuta ja toinen sunnuntaina 11. syyskuuta. Läsnäolijoiden kokonaismäärä kohosi 150000:een. Kaikkialla Englannissa salit olivat täyteen ahdettuja, ja tuhansien täytyi jäädä ulkopuolelle. Valtavaan mainoskampanjaan käytettiin miljoonia jakelumainoksia, tuhansia mainoskulkueen osanottajien kantamia julisteita ja kuorma-autoihin, kauppojen ikkunoihin ja yksityiskoteihin esille pantuja mainoksia. Lisäksi mainoksia nähtiin yleisissä kulkuneuvoissa ja elokuvateattereiden valkokankaalla sekä kuultiin kovaäänisistä.

Samaan aikaan englantilaiset alkoivat pelätä sotaa. Hitlerin vallattua Tšekkoslovakian Iso-Britannia joutui sodan partaalle. Pääministeri Chamberlain pyrki harjoittamaan myönnytyspolitiikkaa ja vieraili Hitlerin luona Münchenissä Saksassa, ja hän palasi mukanaan allekirjoitettu asiapaperi. Laskeutuessaan koneesta Chamberlain heilutti asiapaperia riemuiten: ”Rauha meidän aikanamme.” Lehdistö kertoi: ”Harmagedon on vältetty.” Kuitenkin sotavalmisteluja lisättiin. Valtakunnan työssä toimittiin innokkaammin kuin minään aikaisempana vuonna. Veljistä tuntui, että koettelevat ajat olivat edessä, ja siksi voimavarat piti panna vankkaan järjestykseen.

TEOKRAATTISEN JÄRJESTYKSEN SOVELTAMISEN VAIKUTUKSET

Kahdenkymmenen vuoden ajan oli asteittain selvästi siirrytty pois demokraattisesta johdosta kohti teokraattista hallintoa. Jo ennen kuin vanhinten valitseminen seurakunnan järjestämillä vaaleilla lakkautettiin, ryhdyttiin painottamaan nimityksen edellyttämiä raamatullisia vaatimuksia. Ensimmäinen selvä osoitus tästä suuntauksesta nähtiin, kun Brooklynin toimisto nimitti palvelusjohtajan jokaiseen seurakuntaan uuden lehden, Kultaisen Ajan, levityksen yhteydessä. Se tapahtui vuonna 1919. Vuosien kuluessa ohjeet Brooklynista tulivat yhä täsmällisemmiksi, ja seurakunnille jäi vähemmän valtaa päättää, soveltaisivatko ne ohjeita vai eivät.

Vuonna 1938 Englannilla oli onneksi haaratoimistonvalvoja, joka antoi hyvän esimerkin Seuran menettelytapojen soveltamisesta. Seura oli yksittäisten seurakuntien suositusten perusteella nimittänyt palvelusjohtajia, joista myöhemmin käytettiin nimitystä seurakunnanpalvelijat. Seurakunta nimitti kuitenkin kussakin seurakunnassa toimineen palveluskomitean. Näin oli luotu edellytykset seuraavan  askeleen ottamiselle kohti teokraattisen järjestelyn vahvistamista.

Vartiotornin (engl.) numerot 15. toukokuuta ja 1. kesäkuuta 1938 käsittelivät aihetta ”Järjestö”, ja ne sisälsivät virallisen päätöksen, joka velvoitti Seuraa järjestämään ja johtamaan toimintaa ja nimittämään kaikki ”palvelijat”. Vartiotorni kehotti jokaista seurakuntaa hyväksymään päätöksen, ilmoittamaan siitä Seuralle ja liittämään mukaan luettelon niiden henkilöiden nimistä, joiden kypsyys tekisi heidät päteviksi ”palvelijan” asemaan, sekä pyynnön, että Seura nimittäisi ne, jotka he olivat valinneet. Lähes kaikki seurakunnat päättivät halukkaasti tehdä niin. Vaikutus oli hämmästyttävä. Yleinen virkistäytymisen tunne vallitsi. Maailman tilanteen kiristyessä iloittiin suuresti teokraattisesta hallinnosta.

Seuraavat viikot ja kuukaudet olivat todella jännittäviä. Sotavalmistelujen edetessä nopeasti pystytettiin puutarhoihin ilmahyökkäyssuojia, jokaiselle miehelle, naiselle ja lapselle annettiin ilmaiseksi kaasunaamari ja julkaistiin ohjeita huoneen tekemiseksi myrkkykaasua läpäisemättömäksi, jotta jokainen talous pystyisi selviytymään voimakkaasta kaasuhyökkäyksestä. Samanaikaisesti lisääntyi veljien into ja toiminta. Tuon vuoden aikana tienraivaajien määrä kohosi 429:ään. Ne olivat todella tärkeitä aikoja.

USKONNOLLISTEN VASTUSTAJIEN VÄKIVALTAINEN REAKTIO

Kuten voitiin odottaakin, veljien ja sisarten lisääntynyt innokas toiminta sai kristikunnan uskonnot ryhtymään järjestettyihin ja keskitettyihin toimiin. Lehdissä alkoi olla useita hyökkäyksiä. 66 väkivaltaista hyökkäystä on merkitty muistiin, ja kaksitoista kertaa yritettiin hajottaa kokouksia ja vahingoittaa niitä, jotka yrittivät kokoontua tarkoituksenaan kuulla Valtakunnan sanomaa.

Lontoolainen Catholic Herald -lehti reagoi ”Katso tosiasioita suoraan silmiin” -puheen pelottomaan suorasukaiseen sanomaan julkaisemalla herjaavan hyökkäyksen J. F. Rutherfordia vastaan. Sanomalehteä uhattiin kunnianloukkaushaasteella, ja se sopi sen ilman tuomioistuinta julkaisemalla peruutuksen. Kuukautta myöhemmin, 18. marraskuuta 1938, julistajat levittivät parlamentin jäsenille ja muille virkailijoille Katso tosiasioita suoraan silmiin -kirjasen ja lähetekirjeen. Joulukuussa alkoi valtava jakeluilmoitusrynnistys, jonka avulla mainostettiin eri puolilla Englantia pidettäviä 6000 kokousta. Näissä kokouksissa yli neljännesmiljoona henkeä kuuli Rutherfordin voimakkaitten puheitten levytyksiä. Lähes 3000 mainoskulkuetta lisäsi tehoa tähän tuliseen hyökkäykseen väärää uskontoa vastaan.

11. tammikuuta 1939 todistajat, joilla oli mukanaan kirjanen  Katso tosiasioita suoraan silmiin, Lohdutus-lehden nro 504 ja kappale lehtistä, jonka otsikko kuului ”’Catholic Herald’ innokas vaientamaan tuomari Rutherfordin”, kävivät kaikkien virkailijoitten, katolisten johtajien ja lehdistön edustajien luona Englannissa ja jättivät heille kappaleen kutakin julkaisua. 50000 Lohdutus-lehteä ja kaksi miljoonaa lehtistä levitettiin. Uskonnolliset kiihkoilijat yltyivät nopeisiin vastatoimiin. Alkoi kansallinen väkivaltainen kampanja Jehovan todistajia vastaan. Lehdistöhyökkäykset, erityisesti Catholic Herald ja Universe -lehdissä, kannustivat kavalasti lisäämään väkivaltaisia toimia. Ensimmäinen hyökkäys tapahtui Clydebankissa Skotlannissa 7. helmikuuta 1939, ja muita tapauksia ilmaantui nopeasti muissa osissa Skotlantia, Walesissa, Englannissa ja Pohjois-Irlannissa. Paikalliset papit yllyttivät näihin hyökkäyksiin, ja katolisen aktion ryhmät toteuttivat ne. Kymmenen tapauksista vietiin oikeuteen ja syylliset tuomittiin.

Huhtikuussa 1939 julkaistiin kirjanen Fascismi vai vapaus, ja veljet levittivät sitä nopeasti kaksi miljoonaa kappaletta. Pelkästään Skotlannissa levitettiin neljännesmiljoona Seuran lehtistä ”Natsien menettelytavat Clydebankissa”. Kun puhetta ”Fascismi vai vapaus” pidettiin Oldhamissa Englannissa, katolisen aktion ryhmä yritti hajottaa kokouksen ja antoi näytteen siitä, mitä paavi Pius XI tarkoitti, kun hän alun perin perusti tämän ryhmän ”katolisten periaatteitten levittämistä ja harjoittamista varten”.

Clydebankissa Skotlannissa kaksi pappia käski seurakuntiensa kannattamana todistajia, jotka käyttivät ääniautoa, lähtemään kaupungista. Lähtiessään pois ääniautolla George Saltmarsh kohtasi päätiellä noin sadan hengen joukon, joka potki palloa raitiotiekiskoilla. Kun Saltmarsh pääsi lähemmäksi, hän näki tiellä lojuvan fonografin, ja silloin hän yhtäkkiä tajusi, että ”pallo” oli fonografin omistaja. Ääniauto ajoi väkijoukon keskelle ja pakotti sen hajaantumaan. Veli raahattiin vertavuotavana ja likaisena autoon, ja hänet vietiin poliisiasemalle hoitoa ja tuon laittoman teon ilmoittamista varten. Seura nosti syytteen roskajoukon johtajaa Patrick McGrorya vastaan. Papit puolestaan nostivat syytteen neljää ääniauton käyttäjää vastaan. Syyttäjä katsoi noiden vastakkaisten syytteiden kumoavan toisensa ja halusi unohtaa ne. Jos Seura ei pitäisi kiinni syytteestään väkijoukon yllyttämisestä lähes murhaan, niin toinen osapuoli luopuisi syytteestään puhelevyn soittamista vastaan. Tarjous torjuttiin, mutta juttu pitkittyi.

Silloin Seura painoi lehtisen, jossa esitettiin kaikki tosiasiat, ja 200 vapaaehtoista tarjoutui levittämään ne. Toiminta, jota Saltmarsh johti, eteni suunnitelman mukaan. Sinä aamuna sattui kymmenen hyökkäystä, mutta vain yksi oli niin vakava, että jouduttiin turvautumaan lääkärin apuun. Tämä toiminta nopeutti asioiden  kulkua, ja molemmat oikeusjutut otettiin esille kesäkuussa 1939. Pappien, Thomas McEwanin ja Charles Duffanin, esittämä syyte käsiteltiin ensin, mutta Duffan oli kadonnut eikä häntä voitu löytää mistään. Toinen pappi kutsui esiin todistajia, jotka puhuivat ristiin itsensä ja toisten todistajien kanssa, ja neljä syytettyä, George Saltmarsh, Thomas Brown, Albert Bacon ja George Whitford, vapautettiin. Seuraavaksi tuli McGrorya vastaan nostettu juttu. Seuran heikkous oli se, ettei sillä ollut esteettömiä todistajia, mutta kun tuomari kysyi: ”Onko oikeudessa todistajia?”, kaksi Clydebankissa asuvaa naista nousi seisomaan, ja he tarjoutuivat todistamaan. Heidän todistuksensa riitti tuomitsemaan McGroryn.

Viikonlopuksi 23.–25. kesäkuuta 1939 Seura palkkasi postilaitoksen insinöörejä yhdistämään kymmenen kokoussalia Isossa-Britanniassa Madison Square Gardeniin New Yorkiin J. F. Rutherfordin puheen ”Hallitus ja rauha” välittämiseksi. Lauantaina 24. kesäkuuta IRA (Irlannin tasavallan armeija, katolinen terroristiliike, joka oli suorittanut pommi-iskuja Englannissa joitakin kuukausia) soitti virallisen uhkauksen Lontoon toimistoon sanoen, että sen jäsenet ryhtyisivät toimenpiteisiin, ellei Rutherfordin ulkomaille suuntautuvia puheita varten pystytettyä Lontoo-Belfast linjaa katkaistaisi. Poliisit ja etsivät vartioivat saleja kummassakin paikassa. Heti konventin lauantai-illan ohjelman jälkeen Lontoossa, lähellä Kingsway Hallia, jossa konventti pidettiin, räjähti viisi pommia. Se oli IRA:n pahin pommi-isku, joka aiheutti omaisuusvahinkoja ja joidenkin ihmisten loukkaantumisen. Se oli kolmas uhkaus IRA:lta neljän kuukauden kuluessa.

7. heinäkuuta annettiin toinen henkilökohtainen todistus parlamentin jäsenille, lehdistölle ja julkisten virkojen haltijoille. Tällä kertaa jokainen sai kappaleen kirjasesta Fascismi vai vapaus, Lohdutus-lehden nro 516, jossa oli artikkeli ”Fascismi Englannissa” ja lehtisen, jonka otsikko oli ”Katolilais-fascistinen uhka Englannissa”. Näiden julkaisujen mukana lähetettiin saatekirje. Toimitettuaan nuo julkaisut viranomaisille julistajat levittivät satatuhatta kappaletta tätä Lohdutus-lehden numeroa ja kaksi miljoonaa lehtistä. Kaikki tämä tapahtui nopeasti huonontuvan maailmantilanteen keskellä.

TODISTAMINEN SODAN AIKANA

Sunnuntaiaamuna 3. syyskuuta 1939 radiosta kuului juhlallinen ilmoitus: Englanti oli sodassa. Kokonaisuudessaan väestö hyväksyi tilanteen alistuneesti. Sinä päivänä ja siinä kuussa kirjallisuustarjouksena oli Pelastus-kirja, ja tuon Raamatun tutkimisen apuvälineen tarjoama lohtu oli palsamia varsinkin sodanjulistuksen synnyttämän synkän pelon vuoksi. Monet ihmiset ottivat sanoman ystävällisesti  vastaan. Itse asiassa tuo uusi ja lohduttava kirja loppui pian varastosta. Myös kirjasen Hallitus ja rauha varastot tyhjenivät, ja uudet tuontirajoitukset katkaisivat pian käytännöllisesti katsoen kokonaan lisätoimitukset Brooklynin päätoimistosta.

Ilmahyökkäyksien varalta annetut pimennysmääräykset rajoittivat iltaisin tehtävää työtä, koska oli mahdotonta kulkea talosta taloon pimeyden tultua. Kuitenkin työn määrä kasvoi, ja tämä tapahtui siitä huolimatta, että kirjallisuuden hankkimiseksi Brooklynista jouduttiin ryhtymään suurehkoihin toimenpiteisiin, joihin liittyi haastatteluja, kirjeenvaihtoa ja monien lomakkeiden täyttämistä. Taloudellisten rajoitusten vuoksi kirjallisuus täytyi lähettää lahjana. Toinen vaikeus oli kuljetustilan puute, erikoisesti sodan alkuvaiheessa, jolloin kuljetustappiot lisäsivät vaikeuksia.

Lisääntyvistä vaikeuksista huolimatta Seura ryhtyi koko maan käsittävään raamatuntutkistelurynnistykseen. Tässä työssä, jota kutsuttiin ”Teokratian laajennustyöksi”, käytettiin Mallitutkistelu-kirjasta, jossa oli kysymyksiä ja vastauksia veli Rutherfordin levytettyihin puheisiin. Seurakunta vuokrasi salin neljäksi perättäiseksi viikoksi ja mainosti kokoussarjaa. Sitten esitettiin äänentoistolaitteilla lyhyt osa valitusta puheesta ja sen jälkeen puheenjohtaja esitti kysymyksiä kirjasen vastaavasta kohdasta. Yleisö saattoi vapaasti vastata ja tarvittaessa kiinnittää huomiota raamatulliseen todistusaineistoon. Toinen osa esitettiin äänentoistolaitteilla ja niin edelleen noin tunnin ajan. Tämän johdosta järjestettiin monia yksityisiä raamatuntutkisteluja kiinnostuneille ihmisille. Rynnistys osoittautui erittäin menestykselliseksi, sillä julistajien määrä nousi 9860:een, mikä merkitsi lähes 50 prosentin lisäystä.

Sodan alkuvaiheessa Jehovan todistajia neuvottiin ilmoittautumaan omantunnonsyistä kieltäytyjiksi. Tämä osoittautui kuitenkin, myöhemmin ilmenneistä syistä, huonoksi neuvoksi. Tilanne oli tietysti uusi, ja oli vaikeaa, ellei suorastaan mahdotonta, ymmärtää täysin kaikkia tekijöitä etukäteen. Lokakuussa Jehovan todistajat saivat apuvälineen, joka oli merkittävä yksinkertaisuutensa, johdonmukaisuutensa ja raamatullisen arvovaltansa vuoksi. Se oli 1. marraskuuta 1939 ilmestyneen Vartiotornin (engl.) pääkirjoitus ja sen aiheena oli ”Puolueettomuus”. Vastustamattomalla voimalla ja perusteluilla se esitti sotivien kansojen keskuudessa elävän kristityn raamatullisen kannan. Artikkeli ilmestyi pian kirjasena, ja Seura lähetti kappaleen sitä jokaiselle tuomarille, hallituksen jäsenelle ja muille viranomaisille. Oli aivan tavallista nähdä Puolueettomuus-kirjanen tuomarin pöydällä tuomioistuimissa. Jokainen Englannin hallituksen jäsen sai myös Hallitus ja rauha -kirjasen, ja mukaan oli liitetty lainauksia hallituksen omasta tiedonannosta, jonka aiheena oli ”Saksan kansalaisten kohtelu Saksassa”. Näin saatettiin kaikkien  tietoon se, että myös Saksassa Jehovan todistajat tunnistettiin ryhmäksi, joka kärsi erittäin ankarasta vainosta, koska sen jäsenet eivät tukeneet Hitleriä.

Kaikkialla maassa oikeusistuimet osoittivat, että ne olivat saaneet ohjeita korkeammalta taholta. Päätöksiä ei tehty todistusaineiston mukaisesti. Alussa kaikki anojat, jotka pystyivät esittämään johdonmukaiset todisteet omantunnonsyistä kieltäytymisensä pätevyydestä, laitettiin luetteloon, olivatpa he Jehovan todistajia tai eivät. Vähitellen tämä oikeus kuitenkin rajoitettiin niihin, jotka eivät olleet todistajia. Osoituksena nopeasti kasvavasta vihamielisyydestä, jota levitettiin todistajia vastaan, tuomari Frankland, Leedsin tuomioistuimen puheenjohtaja, teki seuraavat huomautukset luottamuksellisessa asemassaan:

”Te olette antanut houkutella itsenne tähän aivan ilmeisesti rahaa ansaitsevaan yritykseen, Jehovan todistajiin. Te, koulunrehtori. Tahdon teidän ja ystävänne lähtevän huoneesta. En halua muiden ihmisten saastuvan läsnäolostanne.” – News Chronicle, 10. elokuuta 1940.

”Amerikalla on maailman suurimmat kultavarat. Uskoisin, että suuri osa niistä kuuluu Jehovan todistajille ja niille englantilaisille narriraukoille, jotka he ovat saaneet valtaansa, kuten teidät.” – Manchester Guardian, 10. elokuuta 1940.

”Haluan sanoa julkisesti, että mielessäni on vakavia epäilyksiä tämän järjestön ja sen työntekijöiden vilpittömyydestä.” – Empire News, 11. elokuuta 1940.

”Olen yrittänyt kahden viikon ajan houkutella päätoimistoanne lähettämään tilitaseen tai asianajajan. He suojautuvat mieluimmin; he piileskelevät mieluimmin Lontoon Craven Terracen suojissa. Sekin on vain yksi keino enimmäkseen Amerikkaan menevän rahan hankkimiseksi.” – Daily Despatch, 16. elokuuta 1940.

Ensimmäinen vastahyökkäys tehtiin, kun vuokrattiin Manchesterin vapaakauppatalo ja erityisesti tuomareita, viranomaisia ja lehdistön edustajia kutsuttiin sunnuntain kokoukseen, jossa veli Schroeder selitti, ettei Seura ollut sekaantunut kenenkään sen jäsenen omantunnonsyistä kieltäytymisestä mahdollisesti omaksumaan kantaan; sen tilit kirjattiin vuosittain Somerset Housessa, kuten laki vaati; väitteeseen suurten kultavarojen omistamisesta Schroeder vastasi lukemalla viimeksi julkistetut tilit ja osoittamalla, että vuoden toimintojen ajalta Seuralla oli vajetta 92,671.76 dollaria. Lehdet julkaisivat tämän vastauksen Franklandin hyökkäyksiin. Koko lausunnosta lähetettiin jäljennökset tuomareille ja kaikille asianosaisille. Mutta oli jo julkaistu riittävästi valheita ja petollisia lausuntoja, jotka vaikuttivat ahdasmieliseen, fanaattiseen väestönosaan,  ja kuten voitiin odottaakin, seurauksena olisi varmasti väkivaltaisuuksia.

Kolmekymmentä naista hyökkäsi kahden Liverpoolin katolisella alueella työskentelevän tienraivaajasisaren kimppuun. Väkijoukko hakkasi heidät maahan ja raahasi sitten noita vertavuotavia ja mustelmilla olevia sisaria hiuksista pitkin katua, potki heitä ja varasti heidän kirjallisuutensa ja rahansa. Kaksi poliisia tuli paikalle. He rauhoittivat väkijoukon, mutta eivät pidättäneet ketään. He sanoivat: ”Jos olisimme pidättäneet jonkun, meidät olisi revitty kappaleiksi.”

Sen hyvin epäoikeudenmukaisen aseman vuoksi, johon Jehovan todistajien nuoret miehet olivat joutuneet, Seura ryhtyi toimenpiteisiin neljänkymmenen Beetelissä ja aluetyössä toimivan veljen vapauttamiseksi asepalveluksesta. Se tapahtui vuoden 1940 alussa. Kysymys oli siitä 1) oliko Kansainvälinen Raamatuntutkijain Seura eli Jehovan todistajat uskontokunta, ja 2) olivatko syytetyt (nuo neljäkymmentä) sen vakituisia evankeliuminpalvelijoita eli pappeja (ministers). George Saltmarsh valittiin ennakkotapaukseksi, joka käsiteltiin Glasgow’ssa. Oikeus vahvisti työvoimaministeriön väitteen, nimittäin sen, etteivät vuodelta 1939 olevan yleistä asepalvelusta koskevan lain ehdot ”soveltuneet kaikkiin tai keihinkään Jehovan todistajien seuran jäseniin”. Tämä oli ensimmäinen niistä monista oikeustaisteluista, joita käytiin tästä ja siihen liittyvistä kysymyksistä.

Asianajajien mielipide ministeriön alun perin antamasta neuvosta, jonka johdosta veljet ilmoittautuivat omantunnonsyistä kieltäytyjiksi, kuului seuraavasti: ”Toimistoasianajajille on kerrottu, että syy siihen, miksi Jehovan todistajat ilmoittautuivat tuon lain puitteissa, oli se, että sodan alkuvaiheessa työvoimaministeriön kanssa käydyn koko tilannetta koskeneen keskustelun jälkeen ministeriö lupasi tehdä päätöksen aikanaan, ja ministeriön kanssa sovittiin, että sillä välin kaikki todistajat ilmoittautuisivat. Epäilemättä ministeriö neuvoi huonosti Ison-Britannian haaratoimistoa.”

Kesällä 1940 Empire News -lehti liittyi Jehovan kansaa vastustavien joukkoon julkaisemalla tuomari Rutherfordia halventavan herjaavan artikkelin. Rutherford puolestaan laati kirjallisen selostuksen, jossa osoitettiin kaikki syytteet ja johtopäätökset vääriksi. Empire News -lehti julkaisi selostuksesta lyhennetyn version jättäen pois kaikki siinä olleet viittaukset roomalaiskatoliseen pappisvaltaan. Se ei julkaissut anteeksipyyntöä eikä omaa peruutustaan herjaaville lausunnoille. Sotatilan huomioon ottaen katsottiin, että jatkotoimet eivät olisi järkeviä. Todellakin Rutherford oli sillä välin sairastunut. Asianajajat vakuuttivat, että saataisiin varmasti suuret korvaukset sekä esimerkin että rangaistuksen vuoksi ja että Rutherford voisi nostaa oikeusjutun milloin tahansa kuuden vuoden  kuluessa. Seura painoi lehtisen, jonka otsikko oli ”Tuomari Rutherford & Empire News”. Siinä esitettiin tosiasiat ja kirjallinen selostus sekä jäljennös asianajajan kirjeestä. Todistajat levittivät lehtistä laajalti koko Isossa-Britanniassa. Ennen sodan loppua, kun oikeudellisiin toimiin olisi voitu ryhtyä, tuomari Rutherford kuoli. Niin on käynyt myös Empire News -lehdelle.

Olivatko Jehovan todistajat tuohon aikaan masentuneita kaiken vihamielisyyden ja pahenevien olosuhteitten vuoksi? Eivät lainkaan. Vuoden 1940 loppuun mennessä toiminnan määrä oli kasvanut lähes 50 prosenttia. Maassa oli 449 seurakuntaa, 29 aluetta (tunnetaan nykyään kierroksina), joista yksi menetettiin natsien vallattua Kanaalisaaret, ja neljä piiriä. Tienraivauspalveluksessa oli yli 1100. Jehovan todistajat saarnasivat ahkerasti Valtakunnan sanomaa sodan repimän maailman keskellä.

KESKITETTYÄ TOIMINTAA TOTUUDEN VAIENTAMISEKSI

Monet Brittiläisen kansainyhteisön kaukaiset maat kielsivät Vartiotorni-seuran ja Jehovan todistajien työn tuohon aikaan. Mitä Iso-Britannia teki? Se ei asettanut kieltoa. Se tukahdutti kirjallisuuden tuonnin virkavallan avulla. Kaikki Vartiotornin kirjallisuus alistettiin sensuuriin. Tuontilupia käsittelevältä laitokselta tuli ilmoitus, ettei lupia myönnettäisi vuoden 1940 joulukuun 31. päivän jälkeen. Joka suunnalta tuleva raskas painostus melkein eristi Ison-Britannian haaratoimiston päätoimistosta.

Sekä maan sisä- että ulkopuolelta tuli lamaannuttavia iskuja. Lentohyökkäykset yleistyivät. Joskus kaupunki saattoi olla jatkuvan pommituksen kohteena 12–14 tuntia. Joitakin kaupunkeja pommitettiin järjestelmällisesti, jolloin hyökkäykset alkoivat samaan aikaan joka ilta. Niiden johdosta monien todistajien kodit tuhoutuivat. Manchesterissä hävitys lakkasi juuri vähän matkan päässä yhdestä tienraivaajien kodista. Kolme muuta tienraivaajien kotia, samoin kuin valtakunnansaleja ja paljon kirjallisuutta, tuhoutui ja vahingoittui. Beetelissä palopommi putosi valtakunnansalin katon läpi parvekkeelle, jossa palovartijoina toimivat veljet käsittelivät sen. Sodan loppuun mennessä kaksitoista todistajaa oli kuollut pommihyökkäyksissä.

Raivokkaan vastustuksen keskellä pidettiin Leicesterissä konventti 3.–7. syyskuuta 1940. Sotatilasta huolimatta De Montfort Halliin, jossa oli tilaa 3500 hengelle, ei mahtunut edes kolmannes läsnäolijoista. Suurin osa noista 12000:sta istui katoksissa puistomaisilla alueilla. Lauantaina, konventin viimeisenä päivänä, taistelu oli kuumimmillaan, sillä 6177 todistajaa oli kentällä, jossa he kohtasivat itseensä ja maineeseensa kohdistuvia hyökkäyksiä.

Siihen aikaan tilaajat valittivat, etteivät he saaneet Lohdutus-lehden  numeroita. Lopulta kävi ilmi, että erityisesti nimitetty tiedotusministeriö oli ”katsonut tarpeelliseksi pitää [Lohdutus-lehden] numerot itsellään”. Siten sama lehti, jonka Hitler oli kieltänyt vuonna 1933, muutamia viikkoja Goebbelsin propaganda- ja kansanvalistusministeriön perustamisen jälkeen, joutui nyt Ison-Britannian tiedotusministeriön epäsuosioon. Tiedettiin varsin hyvin, että Lohdutus vastusti totalitaarista järjestelmää jo kauan ennen kuin sota alkoi. Eräs amerikkalainen veli lahjoitti Isolle-Britannialle 150000 kirjaa. Lupahakemukseen oli liitetty kirje, jossa varmistettiin lahjan antaminen ja jonka oli allekirjoittanut amerikkalainen julkinen notaari. Myöhemmin maahan saapui uudentyyppisen gramofonin tavaranäyte teknikkojemme kopioitavaksi. Tavaranäyte takavarikoitiin ja lahjaksi saadun kirjalähetyksen tuontilupa evättiin.

Jopa Vartiotornin numerot lakkasivat saapumasta Yhdysvalloista tulevassa postissa. Hengellisen ruoan toimittamisesta veljille tuli vaikea ongelma. Koska uutta lehteä ei saatu julkaista, Seura alkoi painaa lehteä Watchtower Bible Study Series (Vartiotornin Raamatuntutkistelusarja). Tämä julkaisu muistutti ulkonäöltään hyvin paljon Vartiotornia, ja siinä oli ainakin pääartikkeli kysymyksineen. Niinpä Isossa-Britanniassa asuvat veljet eivät menettäneet yhdenkään Vartiotornin numeron aineistoa.

Irlannissa asuvia veljiä ei myöskään jätetty hengellisen ravinnon puutteeseen. Monet heistä alkoivat saada uutisia täynnä olevia kirjeitä ulkomailta. Jokaisessa kirjeessä oli nimetön Vartiotornin artikkeli, jonka veljet helposti tunnistivat. Artikkeleista tehtiin vahakset, ja jokainen niistä monistettiin Irlannin kaikille 120 todistajalle.

Huolimatta Ison-Britannian veljien toistuvista yrityksistä saada oikeutta hallituksen virkamiehiltä, Seuralle kävi mahdottomaksi tuoda maahan edes Raamattuja ja Uusia testamentteja, vaikka muut raamattuseurat saattoivat alituiseen tuoda niitä. 2. marraskuuta 1942 sekä Vartiotorni että Lohdutus samoin kuin Valtakunnan Uutiset kiellettiin virallisesti, ja kaikki postissa olevat numerot takavarikoitiin. Lopulta Seura julkaisi lehtisen, jossa esitettiin natsien vuonna 1933 toteuttama malli, jota brittiläiset viranomaiset seurasivat. Lehtisen nimi oli ”Tosiasioita Jehovan todistajista ja sensuurin kiellosta”.

Tarvikkeisiin kohdistuvan hyökkäyksen lisäksi hyökättiin samanaikaisesti henkilökunnan kimppuun. Jehovan todistajien kohtelu oikeusistuimien edessä oli erittäin epäoikeudenmukaista. Yrittäessään puolustaa asennettaan tuomarit ja lehdistö alkoivat väittää, että ihmiset tulivat Jehovan todistajiksi välttääkseen armeijaan joutumisen. Se että tämä oli vain valheellista propagandaa, jolla puolustettiin heidän päätöksiään Jehovan todistajia vastaan, voidaan huomata siitä, että nämä samat oikeusistuimet kohtelivat melko  myötätuntoisesti niitä lähes 60000:ta väliaikaisesti rekisteröityä omantunnonsyistä kieltäytyjää, jotka eivät olleet Jehovan todistajia. Niiden omantunnonsyistä kieltäytyjien määrä, jotka vangittiin heidän kieltäydyttyään suostumasta tuomioistuimen määräyksiin, oli 5800, joista 4300 oli Jehovan todistajia. Sodan alkukuukausina varma tapa päästä vankilaan oli todellakin anoa vapautusta sillä perusteella, että oli yksi Jehovan todistajista. Silloin sai myös todennäköisesti korkeimman tuomion, kaksitoista kuukautta.

Lopulta vuonna 1942 vihollisten hyökkäys siirtyi haaratoimiston henkilökuntaan. ”Haaratoimistonpalvelijan apulainen”, Pryce Hughes, jolla oli vankilarekisteri ensimmäisen maailmansodan ajalta, vangittiin yhdessä Ewart Chittyn, Kansainvälisen Raamatuntutkijain Seuran sihteerin, ja Frank Plattin kanssa, jota oli kohdeltu erittäin sadistisesti vankilassa vuosien 1914–1918 sodan aikana. Plattin vilpittömyydestä hänen kristillisessä elämäntavassaan ei oltu vielä vakuuttuneita, ja hänet tuomittiin toiseksi kaudeksi vankilaan myöhemmin sodan aikana, kuten kävi myös Hughesille. Itse asiassa kaikkialta maasta koottiin vankiloihin 200 avainhenkilöä.

Näin Bert Schroeder, joka oli vastuussa Ison-Britannian haaratoimistosta, joutui ahtaalle kovasti vähentyneen henkilökuntansa kanssa. Sitten tuli hallituksen armonisku. Haaratoimistonvalvojalle, joka oli Amerikan kansalainen, annettiin käsky: ”Ottakaa vastaan määräys työskennellä kansallisten etujen hyväksi tukien sotatoimia tai teidät karkotetaan maasta.” Sekä Ison-Britannian että Amerikan hallituksen viranomaisiin vedottiin, mutta tuloksetta. Eräs parlamentin jäsen ei ainoastaan kannattanut Hughesin, Plattin ja Chittyn vangitsemista, vaan hän sanoi myös, että koska Schroeder ”aiheuttaa vaikeuksia ja koska häntä ei liittolaismaan asukkaana voida vangita, hänet pitäisi karkottaa”. Näyttää siltä, että kaikki vaikutusvaltaiset virkailijat olivat liittoutuneet Seuraa ja sen edustajia vastaan, ja he kaikki olivat samaa mieltä siitä, että ”Schroederin täytyy mennä”. Virka-auto saapui Craven Terraceen, ja haaratoimistonvalvoja saatettiin valtamerilaivan kannelle ja hänet lähetettiin takaisin kotimaahansa.

Samaan aikaan julistajiin kohdistuva paine jatkui kaikkialla kentällä. Lehdistö osallistui usein kiihkeään yllytykseen. Muuan kertomus kattoi kokonaan erään sanomalehden etusivun, sen lisäksi että lehdessä oli pari sisäsivun juttua ja pääkirjoitus, joissa iloittiin Middletonissa Englannissa tienraivaajana toimineen seurakunnanvalvojan saatua raskaimmin mahdollisen tuomion. Epäilemättä muistuttaakseen tuomioistuinta korkeimman mahdollisen rangaistuksen langettamisesta syyttäjä sanoi toistuvasti, että vastaaja oli lähetetty järjestämään työ, ja hän kuvaili häntä ’pienen petollisen, ulkokultaisen huijarijoukon’ jäseneksi.

 Monet miehet, jotka toimivat tuomioistuinten puheenjohtajina, osoittautuivat epäpäteviksi tuollaisten virkojen hoitamiseen. Yhden julistaessa, että ”tämän liikkeen takana [on] jotain salakavalaa”, toinen sanoi: ”Te olette joukko intoilijoita.” Oikeusistuinten oli määrä olla yhteistoiminnassa, mutta silloin tällöin syntyi selvä jakautuma. Esimerkiksi Stockportissa tuomariston puheenjohtaja, Alderman Royle, käveli ulos oikeussalista juuri ennen kuin eräs nuori tienraivaaja, joka oli myös äiti, tuomittiin. Hän sanoi: ”En halua olla osallisena tämän kristityn naisen tuomitsemisessa.”

21. heinäkuuta 1942 Seura julkaisi lehtisen, jossa esitettiin tosiasioita Jehovan todistajien raamatullisesta kannasta ja kerrottiin esimerkkejä vangittujen todistajien huonosta kohtelusta, kuten tajuttomaksi lyömisestä ja pöydänjalkaan sitomisesta. Tuomioistuinten hyökkäysten ja oikeussalien vääryyksien yksityiskohdat viittasivat vääjäämättömästi suunniteltuun, järjestettyyn kampanjaan, jolla oli virallinen tuki. Yhä useampia miehiä ja naisia, jotka olivat pääasiassa kokoajantyöntekijöitä kentällä, vangittiin. Yleisen ja virallisen mielipiteen mukaan mahdollisuudet tuhota Jehovan todistajat näyttivät hyviltä. Sodan avustamana Ison-Britannian hallitus oli tehnyt lähes saman, minkä Saksan hallitus oli tehnyt vuonna 1933 ilman sodan tukea. Mutta olipa kysymyksessä Saksa tai Iso-Britannia tai mikä muu maa tahansa, oli aivan ilmeistä, että liikkeelle paneva voima kaiken tämän virallisen kansainvälisen salaliiton takana oli se, mikä mainitaan Ilmestyksen 13:2:ssa, nimittäin ”lohikäärme”, Saatana Panettelija.

Kuvittele tilannetta, joka kohtasi Pryce Hughesia hänen ollessaan yhä Wormwoodin Scrubbsin vankilassa veljien Plattin ja Chittyn kanssa, kun hän sai tiedon nimityksestään haaratoimistonvalvojaksi maasta karkotetun Schroederin tilalle. Pian vapautumisensa jälkeen hän kohtasi toisen vaikean tilanteen. Sisäministeri oli antanut määräyksen, joka kielsi Jehovan todistajien konventit. Tämä siirto tuli yllättäen. Monet konventtivieraat olivat jo saapuneet konventtikaupunkeihinsa, jotka oli puhelinlinjoilla yhdistetty Clevelandissa Ohiossa pidettävään Uuden maailman teokraattiseen konventtiin, kun he saivat tietää kiellosta. Kävi ilmi, että vain Nottinghamissa ja Manchesterissä pidettävät konventit oli kielletty. Tälle erottelulle, jonka vuoksi Nottinghamissa ja Manchesterissä olevat ihmiset eivät voineet nauttia konventeista, kun taas noissa kahdeksassa muussa kaupungissa olevat saattoivat tehdä niin, ei koskaan annettu mitään selitystä. Sisäministeriö kieltäytyi päättäväisesti antamasta lupaa kokouksille missään muussa näiden kahden kaupungin salissa, eikä se sallinut yksityisiä kokouksia pidettävän kummassakaan kaupungissa. Noin tuhat Nottinghamissa ollutta konventtivierasta kokoontui ja kävi konventtiohjelman läpi läheisessä  kaupungissa. Manchesterissä jotkut niistä tuhansista, jotka olivat kokoontuneet kaduille eivätkä päässeet konventin pääpaikkaan, kuljetettiin läheisiin valtakunnansaleihin. Muut konventit lähettivät voimakkaita vastalauseita sisäministerille, ja Seura liittyi myös vastalauseisiin, sen lisäksi että se vetosi parlamentin jäseniin. Sisäministeri sanoi kirjallisessa vastauksessaan eräälle jäsenelle, että hän kielsi nuo kaksi kokousta, koska hän pelkäsi julkista mellakkaa juuri noissa paikoissa. Hän totesi myös, että todistajia kohdeltiin hyvin ankarasti akselivaltioissa, koska he eivät osallistuneet sotaan. Hän jatkoi: ”He eivät ota osaa maailmallisiin selkkauksiin. Tämä ... on kaikkea muuta kuin hyödyllinen asenne.”

Tietenkin Jehovan todistajat Isossa-Britanniassa tiesivät, ettei heidän tilanteensa poikennut pohjimmiltaan heidän muissa maissa olevien veljiensä tilanteesta. (2. Tim. 3:12) Saksassa olivat takavarikoinnit, kiellot, keskitysleirit ja kaasukammiot; Amerikassa olivat oikeustaistelut korkeimmissa oikeusasteissa ja tuhopoltot ja pahoinpitelyt 44 osavaltiossa, joita silloin oli 48; Australaasiassa, Kanadassa ja Afrikan mantereella oli kieltoja ja väkivaltaisuuksia; kommunistisissa maissa käytettiin lainsuojattomaksi julistamista ja työleirejä. Kun toinen maailmansota syttyi, Jehovan todistajia oli koko maailmassa 71509. Tehtäisiinkö heistä loppu vai selviytyisivätkö he lukuisampina ja valmiimpina toimimaan?

VAINOTTUJA, MUTTA EIVÄT PULAAN JÄTETTYJÄ

Sodan alkuvaiheessa, jolloin paperinsaanti oli odottamattoman runsasta, Seura tilasi huomattavat määrät kirjoja ja kirjasia eri painoilta. Kun Seura teki ison sopimuksen Uusi maailma -kirjan pehmeäkantisesta painoksesta, kirjapaino kieltäytyi painamasta kirjaa, ellei kaikkia viittauksia roomalaiskatolisiin arvohenkilöihin poistettaisi. Seura kieltäytyi poistamasta niitä. Mahdollisuudet saada kirja painetuksi näyttivät hyvin vähäisiltä.

Juuri silloin Harry Briggs tuli toimistoon. Hän oli osakkaana kirjapainossa, joka oli juuri myyty toiselle yritykselle. Hänellä oli myynnistä jäänyttä pääomaa. Hän halusi tietää voisiko Seura käyttää sitä ja häntä. Briggs tiesi kirjapainon, joka saattaisi olla myytävänä. Hän neuvotteli ja osti sen, toimivan liikeyrityksen, jolla oli henkilökunta ja kaiken painamisesta tietävä johtaja. Pian painokoneista alkoi tulla lyhentämätön painos kirjasta Uusi maailma. Vaikka tuon kirjapainon nimi oli ”The Southern Press”, se toimi ikään kuin se olisi kuulunut Seuralle.

Noihin aikoihin paikalliset valtuustot alkoivat ryhtyä oikeudellisiin toimiin valtakunnansalien verottamiseksi. Asiasta nostettiin oikeusjuttuja ja valtakunnansalien verovapaus asetettiin kyseenalaiseksi. Jotkin tuomiot olivat myönteisiä, jotkin kielteisiä. Kielteisistä  päätöksistä tehtiin valitus, mutta vaikka jotkut niistä hyväksyttiinkin, toisia ei hyväksytty. Eräs tiedotusministeriön virkailija väitti julkisesti, että Jehovan todistajat olivat natsiystävällisiä ja että he olivat toimineet natsipropagandan agentteina. Samaan aikaan puututtiin Ison-Britannian sisällä liikkuvaan postiin: kirjeitä avattiin, tienraivaajille osoitettuja pieniä lehtilähetyksiä sisältäviä paketteja vahingoitettiin. Oli todellakin tullut aika taistella kaikkia näitä epäoikeudenmukaisuuksia vastaan ja vedota rehellisiin ihmisiin kaikkialla aidon vapauden asian puolesta.

Elokuussa 1943 Seura varasi Royal Albert Hallin ja neljätoista muuta salia kaikkialta Isosta-Britanniasta ”Vapaan kansan” teokraattista konventtia varten. Yleisöesitelmän aiheen piti olla ”Vapaus uudessa maailmassa”, ja sitä mainostettiin laajalti. Sensuurin virkamies oli kuitenkin takavarikoinut tämän puheen sekä muiden konventtipuheitten käsikirjoitukset. Sattumalta uutta kirjasta Taistelu vapaudesta ei ollut julkaistu Ison-Britannian kentällä painovaikeuksien vuoksi. Se otettiin konventtien käyttöön ja aineisto luettiin yleisöesitelmälle varattuna aikana. Aihe ja aineisto olivat todella sopivat. Puheenjohtaja selitti yleisölle, että kirjasta ”Vapaus uudessa maailmassa” ei voitu jakaa, koska sensuurin virkamies oli pidättänyt käsikirjoituksen itsellään. Esitelmän lopussa puhuja luki julkilausuman, jossa esitettiin tosiasiat hallituksen aiheettomasta kiellosta ”joka ei selitä olemassaolonsa syytä eikä tarkoitusta”. Yleisöä, lähimpiä uhreja, kehotettiin taistelemaan vapauden puolesta kotirintamalla ja osoittamaan aikomuksensa tehdä niin sanomalla ”Kyllä!” Viidessätoista konventissa 17500 ihmistä vastasi innokkaasti. Jokaisesta konventista lähetettiin sähkösanoma, jossa vedottiin kuninkaaseen. Seura toimitti myös kaikille parlamentin jäsenille ja hallituksen yhteydessä työskenteleville jäljennöksen yleisöesitelmästä sekä saatekirjeen, jossa esitettiin tosiasiat sortavasta sensuurista.

Seura tiesi varsin hyvin, että oli tärkeää kokoontua yhteen, jotta veljet saattoivat vahvistua ja rohkaistua, eivät vain painostavien vaikeuksien kohtaamiseen, vaan myös niiden torjumiseen. Niinpä keväällä vuonna 1944 Brittein saarilla järjestettiin 55 pientä konventtia. Yleisöesitelmän aihe kaikissa näissä konventeissa oli ”Vapaus uudessa maailmassa”, joten se oli puhe, jota sensuurin virkamies ei ollut halunnut Ison-Britannian asukkaitten kuulevan edellisenä vuonna. Ei ollut lainkaan helppoa järjestää näitä konventteja, sillä tuohon aikaan Ison-Britannian ilmapommitukset olivat voimistuneet, kun oli otettu käyttöön uusi ase, V-I-ohjus. Joka tapauksessa 12300 oli läsnä ja jokainen sai kirjasen muodossa kappaleen puheesta ”Vapaus uudessa maailmassa”. Tätä konventtia ei mainostettu julkisesti. Tarkoitus oli kutsua henkilökohtaisesti  kaikki, jotka osoittivat kaipaavansa Jehovan hyvää tahtoa. On hyvin huomattavaa, että monet jotka ottivat kutsun vastaan alkoivat osallistua kenttäpalvelukseen saarnaten ensimmäistä kertaa.

Hyvin suunnitellun rynnistyksen vuoksi tuohon aikaan haastateltiin henkilökohtaisesti parlamentin jäseniä, ja heille esitettiin kaikki kieltoon liittyvät tosiasiat samoin kuin verukkeet ja jarruttavat menettelytavat, joita käytettiin sen ylläpitämiseksi. Parlamentin alahuoneessa jotkut jäsenet panivat tiedotusministeriön ristikuulusteluun, joka asetti sen jäsenet hyvin vaikeaan asemaan. Vartiotornin tilaajat kirjoittivat vastalausekirjeitä alueensa edustajille parlamenttiin. Lopulta ministeriö antautui ja ryhtyi kumoamaan kieltoa 28. helmikuuta 1945. Kuitenkin vasta kun ministeriö vaihtui, Raamattuja ja muuta kirjallisuutta saatiin vapaasti levittää.

Tiedotusministeriö oli tuhonnut valtavan määrän takavarikoimiaan lehtiä, jotka tilaajat jo olivat maksaneet. Vaikka Seura oli jo täyttänyt velvollisuutensa lähettäessään lehdet, se jatkoi nyt kuitenkin jokaisen Isossa-Britanniassa asuvan tilaajan tilausta kuudella kuukaudella.

Seuraavaksi Ison-Britannian haaratoimisto ryhtyi esittämään siirtomaaministeriölle voimakkaita vastalauseita Njassamaassa (nyk. Malawi), Bahamasaarilla, Nigeriassa ja Kultarannikolla voimassa olevien kieltojen johdosta. Vetoomukset ja oikeustoimet olivat jo johtaneet kiellon kumoamiseen Kanadassa, Intiassa, Uudessa-Seelannissa, Etelä-Afrikassa ja Australiassa. Myöhemmin Seura julkaisi laajalti levitettäväksi tosiasioita sisältävän lehtisen, jossa paljastettiin ne petolliset ja valheelliset keinot, joita oli käytetty noiden kieltojen ylläpitämiseksi koko Brittiläisessä kansainyhteisössä.

Jatkuva painostus vihollisen taholta sai uskolliset todistajat vain ponnistelemaan yhä enemmän palveluksessaan. Vuoden 1942 loppuun mennessä oli perustettu 100 uutta seurakuntaa ja julistajien kokonaismäärä oli nyt 12318. Erikoistienraivaajapalvelus pantiin alulle. Tämän uuden järjestelyn puitteissa tienraivaajia pyydettiin työskentelemään kentällä 175 tuntia kuukaudessa ja tekemään 50 uusintakäyntiä. Nämä erikoistienraivaajat lähetettiin alueille, jotka tarvitsivat erikoishuomiota tai joilla oli liian vähän seurakunnanjulistajia väestöstä huolehtimiseen.

Vielä yksi apukeino Valtakunnan työn lisäämiseksi yhä enemmän oli ”veljienpalvelijoiden” (nyk. kierrosvalvojien) toiminnan aloittaminen. Tammikuussa 1943 Ison-Britannian haaratoimisto nimitti seitsemän tällaista veljeä vierailemaan 586 seurakunnassa kuuden kuukauden aikana. He tekivät paljon veljien kannustamiseksi ja veivät heille erinomaista tietoa siitä, kuinka he voisivat lisätä ja parantaa Jehovan palvelustaan kentällä.

 Vuonna 1944 ”Yhtyneitten julistajien” teokraattinen konventti pidettiin Isossa-Britanniassa elokuussa kymmenessä konventtipaikassa. Stockportissa paras mahdollinen sali oli Centenary Hall, jota ei koskaan ollut annettu Jehovan todistajien käyttöön. Sinä vuonna päätöksen asiasta teki rauhantuomari Alderman Royle, mies joka oli julkisesti vetäytynyt tuomaristosta mieluummin kuin osallistunut tienraivaajasisaren tuomitsemiseen. Hän suostui heti antamaan salin ja kaikki sen laitteet Jehovan todistajien käyttöön. Sivumennen sanoen hän oli hämmästynyt, kun hänelle maksettiin vuokra jo varausta tehtäessä. Hän sanoi: ”Tätä ei ole tapahtunut koskaan aikaisemmin koko yhteiskunnallisen urani aikana.” Ennen konventtia ja sen aikana hänen komiteansa muut jäsenet piikittelivät häntä jatkuvasti, koska hän oli antanut salin Jehovan todistajille. Royle taisteli vastaan kysyen: ”Kuka teistä Stockportin pyhäkoulun (Centenary Hallin omistajajoukon) virkailijoista pystyisi pitämään suuren yleisön mielenkiinnon vireillä yli puoli tuntia selittämällä Raamattua? Jehovan todistajat tekevät niin joka päivä. Käyn heidän kokouksissaan ja olen nähnyt sen.”

Ison-Britannian Jehovan todistajia ei ollut jätetty pulaan. (2. Kor. 4:8–10) Vaino ei ollut saanut heitä hylkäämään nuhteettomuuttaan Korkeinta Suvereenia, Jehovaa, kohtaan. Sodan loputtua Jehovan kansa tässä maassa oli hengellisesti ja määrällisesti vahvempi. Sotavuosien aikana julistajien määrä oli lähes kaksinkertaistunut, ja sama oli tapahtunut Jehovan todistajille kaikkialla maailmassa. Saksalaisten miehityksen päätyttyä Kanaalisaarilla monille julistajiile siellä koitti vapaus, ja yhteydenpito Irlannin todistajiin aloitettiin jälleen. Kaksitoista ”veljienpalvelijaa” vieraili nyt 610 seurakunnassa Isossa-Britanniassa. Koko maa valmistautui laajentumiseen.

SODANJÄLKEINEN TOIMINTA

Sunnuntaina 4. marraskuuta 1945 Nathan Homer Knorr astui ensimmäistä kertaa Kansainvälisen Raamatuntutkijain Seuran presidenttinä englantilaiselle maaperälle. Sihteerinsä Milton G. Henschelin kanssa hän matkusti Hurnin lentokentältä Lontoon Beeteliin. Polkupyörillä ajaen veljet levittivät sanaa, että presidentti puhuisi kokouksessa Craven Terracessa. 1600 henkilöä ahtautui saliin, eteisiin ja pohjakerrokseen kuulemaan hänen puhettaan. Ennen lähtöään Euroopan mantereelle hän puhui sitten kokouksessa Birminghamissa ja oli läsnä palveluskokouksessa Ilfordissa.

Saavuttuaan takaisin Englantiin vuoden 1945 viimeisenä päivänä nuo kaksi päätoimistosta tullutta veljeä aloittivat seitsemän yksipäiväisen konventin sarjan, joista suurin pidettiin Stockportissa, jossa veli Knorr puhui 2800 hengelle aiheesta ”Jehovan todistajat  tulikokeessa”. Euroopan kiertueensa päätteeksi presidentti oli kaksipäiväisessä konventissa Lontoossa ennen paluutaan Yhdysvaltoihin. Tuossa tilaisuudessa suora puhelinlinja yhdisti kolme luentosalia toisiinsa. Kuusiriviset jonot alkoivat muodostua kello kuudelta Royal Albert Hallin ympärille sunnuntai-illan esitelmää varten, joka pidettiin aiheesta ”Iloitkaa, te kansat”. Tämä oli ensimmäinen kerta sotaa edeltäneitten päivien jälkeen, jolloin konventtivalmisteluihin liittyi laaja mainoskampanja. Jokaisessa lyhyessä konventissa veli Knorr kehotti hakemaan Gilead-kouluun, joka oli Seuran järjestämä kurssi ulkomaille lähetettävien lähetystyöntekijöiden kouluttamiseksi. Sodan loppuun saakka kouluun ei ollut voitu ottaa tienraivaajia Yhdysvaltain ulkopuolelta. Kuitenkin kahdeksanteen kurssiin, joka alkoi heti vuoden 1946 Clevelandissa Ohiossa pidetyn konventin jälkeen, otti osaa 24 tienraivaajaa Isosta-Britanniasta.

Kun kirjallisuuslähetykset Brooklynista alkoivat saapua, saarnaamistyötä voitiin laajentaa Brittein saarten kaukaisiin osiin. Tienraivaajia lähetettiin alueille, joita aikaisemmin oli ollut mahdoton hoitaa.

Ison-Britannian veljet nauttivat seuraavina vuosina niistä samoista kierros- ja piirikonventeista johtuvista erinomaisista siunauksista, joista veljet Yhdysvalloissa ja muuallakin nauttivat. Näillä sykähdyttävillä kokoontumisilla, joita Jehovan henki ilmeisesti ohjasi, oli suurenmoinen vaikutus veljiin, kun ne kehittivät heitä ja varustivat heidät tehokkaampaan palvelukseen kentällä.

TAISTELU SYRJINTÄÄ VASTAAN

Vuonna 1947 verotarkastaja ryhtyi toimiin Vartiotorni-seuran, Kansainvälisen Raamatuntutkijain Seuran pääjärjestön, verottamiseksi. Viimeksi mainittu seura oli rekisteröity ei-kaupalliseksi ja hyväntekeväisyyttä harjoittavaksi järjestöksi 30. kesäkuuta 1914. Sen vuoksi sitä ei verotettu. Ylitarkastajan mielestä järjestön täytyi olla vakiintunut tuossa maassa, jotta se voisi olla veroton. Hän oli sitä mieltä, että Vartiotorni-seura ei ollut niin vakiintunut.

Aikanaan Seura sai veromääräyksen. Brooklynin päätoimisto valmisti asianmukaisen lausunnon Seuran perustamiskirjan määrittelemästä hyväntekeväisyystyöstään. Lausunnossa mainittiin, että 250000 punnan arvosta oli jo toimitettu satoja tonneja vaatteita ja ruokaa ilmaiseksi 24 puutteenalaiseen maahan, Iso-Britannia mukaan luettuna. Lausunnossa tehtiin myös selväksi, ettei kukaan saanut Seuralta palkkaa tai korvausta, ja pyydettiin, että veromääräys peruutettaisiin. Verotarkastajalle toimitettiin jäljennökset tileistä.

 Selittäessään näitä kehitysvaiheita presidentti Knorr oli sitä mieltä, että asiassa oli otettu liian peräänantava kanta. Hän kirjoitti: ”On melko vaikea ymmärtää, miksi Ison-Britannian hallitus ei tunnusta Seuraa uskonnolliseksi järjestöksi, kuten se on tunnustettu Yhdysvalloissa. Olen varma, ettei Ison-Britannian hallitus ole niin ahdasmielinen, että sen mielestä henkilö, joka on mennyt naimisiin Yhdysvalloissa, ei ole naimisissa, kun, mies ja vaimo tulevat Isoon-Britanniaan. Aviosääty pysyy samana. Sama koskee Seuran asemaa.” ”Meidän pitäisi taistella verovapauden puolesta”, hän lisäsi.

Kun Jehovan todistajien oikeudellinen neuvonantaja valmistautui asian käsittelyyn veroviranomaisten edessä, hän tiesi, että toinen osapuoli yrittäisi erottaa Seuran Jehovan todistajista. Jehovan todistajat mainitaan kuitenkin Seuran perustamiskirjassa, ja Jehovan todistajien toiminta liittyy kiinteästi Seuraan. Nuo kaksi ovat sama asia. Koska Jehovan todistajat muodostavat tunnustetusti uskonnollisen järjestön ja harjoittavat hyväntekeväisyysluonteista saarnaamistyötä, niin samasta syystä pitäisi päättää, että oikeudellisella yhdistyksellä on myös oikeus tulla luokitelluksi hyväntekeväisyysjärjestöksi. Koska oli mahdollista, että lautakunnan päätöksestä jouduttaisiin vetoamaan tuomioistuimiin, koottiin hyvin laaja kirjallinen selonteko. Terence Donovanille, joka oli asianajoneuvos ja johtava asianajaja verojutuissa, annettiin tarkat ohjeet.

Seuran asianajajat halusivat osoittaa lautakunnalle, että koko asia voitaisiin käsitellä ”perustamista” koskevana siviilijuttuna, jolloin säästettäisiin aikaa ja kuluja oikeudessa. Lautakunta oli samaa mieltä ja siten käsittelyssä päätettävänä oleva kysymys voitiin esittää seuraavin sanoin: 1) Että Seura muodostui ihmisryhmästä; 2) että se oli virallisesti perustettu, ja vakiintunut Yhdistyneessä kuningaskunnassa; 3) että se oli siten perustettu vain hyväntekeväisyystarkoituksiin. Jutun käsittely tapahtui 16. maaliskuuta 1950 Lontoossa. Lautakunta päätti, että Seuralla oli vakiintunut päämaja ja omaisuutta Craven Terracessa. Sillä oli yli 600 seurakuntaa, joista monilla oli oma kiinteistö, jossa palvontaa suoritettiin. Mitä Seuran pysyvään vakiintumiseen tuli, se oli ollut maassa 50 vuotta. Sillä oli omaisuutta maassa, ja koko järjestö oli muodostettu ja valmistettu pysymään siellä vielä toiset 50 vuotta tai mahdollisesti kauemmin. Lopuksi Coke sanoi: ”Mielestämme tämä on todisteiden perusteella selvä tapaus, ja todisteiden perusteellahan meidän täytyy tulla tosiasioitten mukaiseen lopputulokseen. Meidän mielestämme tämä yhdistys, tai pikemminkin sen alajärjestö, perustettiin täällä, ja on tunnustettu, että sen toiminta on hyväntekeväisyyttä. Siksi tämän vetoomuksen täytyy voittaa.”

 LISÄÄ TOIMINTAA OIKEUSRINTAMALLA

Vuonna 1953 päätettiin, että pitäisi valmistaa ennakkotapaus sen varmistamiseksi, oliko Seura uskonnollinen järjestö ja oliko sillä vakituisia evankeliuminpalvelijoita eli pappeja (ministers). Tarkoitus oli muuttaa se epäoikeudenmukainen tilanne, että asevelvollisuuslakia, joka takasi vapautuksen vakituisille papeille, tulkittiin siten, että Jehovan todistajilta evättiin tuon lain tarjoama hyöty. Tehtävään valittavan miehen täytyi täyttää monia erilaisia vaatimuksia: henkilökohtaisia, ikään ja palvelukseen liittyviä sekä virallisia, ja tietysti hänen täytyi olla sellainen, jonka oli käsketty ilmoittautua asepalvelukseen. Lopulta valittiin Douglas Walsh Dumbartonista Skotlannista, koska hän oli sekä tienraivaaja että seurakunnan valvoja. Vuoden 1953 loppuun mennessä suunnitelmat oli saatu valmiiksi ja strategia Skotlannissa käsiteltävää ennakkotapausta varten oli tehty. Tarkoitus oli määritellä oikeudellisesti, muodostivatko Jehovan todistajat uskonnollisen järjestön ja oliko tienraivaaja ja seurakunnanvalvoja Douglas Walsh vakituinen evankeliuminpalvelija eli pappi. Tammikuussa 1954 päätettiin alustavassa kuulustelussa Edinburghissa, että Walshin tapaus hyväksyttäisiin, ja lordi Strachan määräsi sen oikeuden käsiteltäväksi. Oikeudenkäynnin päiväksi määrättiin 23. marraskuuta 1954.

Vartiotorni-seuran varapresidentti F. W. Franz Brooklynin päätoimistosta astui ensimmäisenä todistajanaitioon. Hän osoitti Raamatusta Jehovan todistajien vakaumuksen, varsinkin ne kohdat, joissa se poikkesi sovinnaisista uskonnoista. Sitten Hayden Covington käsitteli järjestöä, menoja ja tapoja. Grant Suiter, Seuran sihteeri-rahastonhoitaja, kertoi Seuran raha-asioista ja osoitti, että kirjallisuuden levittämisestä saadut korvaukset eivät kattaneet maailmanlaajuisen lähetystyön kustannuksia ja että Jehovan todistajien itsensä antamat vapaaehtoiset lahjoitukset täydensivät erotuksen. Neljä muuta brittiläistä todistajaa antoi todistajanlausunnon. Pryce Hughes, haaratoimiston valvoja ja johtava evankeliuminpalvelija Brittein saarilla, kertoi järjestön rakenteesta Isossa-Britanniassa, ja Douglas Walsh kuvaili työtään tienraivaajana ja seurakunnan valvojana. Koko todistusaineiston kuulemiseen meni seitsemän päivää, ja se täytti 762-sivuisen käsikirjoituksen. 7. tammikuuta 1955 lordi Strachan lausui tuomionsa. Hän päätti, että jokin ihmisjoukko muodosti uskontokunnan, jos se täytti seuraavat vaatimukset: a) jos se oli olemassa uskonnollisia tarkoituksia varten, b) jos se tunnusti uskonnollisia vakaumuksia, jotka olivat erilaisia siinä mielessä, että ne erottivat sen muista uskonnollisista ryhmistä, c) jos se oli järjestetty erilliseksi ryhmäksi, niin että sillä oli oma palvonta-, hallinto- ja opetusjärjestelmänsä ja d) jos sen  jäsenmäärä oli melko huomattava. Lordi Strachanille osoitettiin, että Jehovan todistajat täyttivät kaikki nämä ehdot ja muodostivat siten uskontokunnan.

Sir John Cameron, Skotlannin asianajajaliiton esimies, joka johti Seuran jutun käsittelyä, painotti voimakkaasti, että jos päätettiin Jehovan todistajien muodostavan uskontokunnan, niin sen itsensä piti saada päättää, ketkä olivat sen vakituisia evankeliuminpalvelijoita eli pappeja. Kukaan ulkopuolinen ei voinut sitä yhteisölle sanoa. Hän huomautti, että ”vakituinen” tarkoitti ’säännöllistä, säännönmukaista’, ja koska Walsh oli nimitetty Jehovan todistajien säännön mukaan, oikeuden täytyi pitää häntä vakituisena evankeliuminpalvelijana eli pappina.

Käsitellessään sanaa ”minister” (pappi, evankeliuminpalvelija) tuomari sanoi: ”Ollakseen pappi henkilön täytyy ensinnäkin olla nimitetty papin virkaan, ja toiseksi hänen täytyy toimittaa tai ainakin hänellä täytyy olla oikeus toimittaa seurakuntansa uskonnollisia menoja. Olen myös sitä mieltä, että nämä kaksi olennaista tekijää osoittavat ilman muuta, että pappi on hengellisissä asioissa jollain tavoin erotettu yhteisönsä tavallisista jäsenistä.” Hän ei hyväksynyt Walshin nimityksen muotoa ja sanoi lopuksi, että ”paino on ehdottomasti hallinnossa eikä niinkään hengellisen johtajan asemassa”. Hän arvosteli seurakunnan valvojan opillisia vaatimuksia. Teokraattisesta koulusta hän sanoi: ”Pikkulapsikin voi ymmärtää, mitä siellä opetetaan.”

Asianajajaliiton esimies osoitti perusteluissaan, että kristillisyyden perustajia ei valittu minkään opillisten saavutusten nojalla, mutta tuomari selitti vastauksessaan: ”Tuo väite ei mielestäni liity asiaan, sillä on aivan selvää, että vapauttaessaan uskontokunnan vakituisen papin yleisestä asevelvollisuudesta vuonna 1948 parlamentti ei ajatellut sellaisia pappeja, jotka saarnasivat kirkon alkuaikoina, vaan sellaisia pappeja, jollaisina heidät nykyään tunnetaan.” Tuomari ei itse asiassa pitänyt Walshia ”vakituisena pappina” hänen tienraivaajanasemansa perusteella, vaikka ”papin”, ts. evankeliuminpalvelijan, työ oli hänen elämänuransa.

Asiassa vedottiin siksi Skotlannin korkeimpaan oikeuteen, jossa kolme tuomaria vahvisti lordi Strachanin tuomion. Sitten juttu vietiin ylähuoneeseen, viimeiseen muutoksenhakutuomioistuimeen. 21. heinäkuuta 1955 lordi Goddard, Englannin korkeimman oikeuden presidentti, hylkäsi vetoomuksen. Siten Jehovan todistajat julistettiin uskontokunnaksi, jolla ei ole vakituisia evankeliuminpalvelijoita eli pappeja.

 VALMISTAUTUMINEN HUOLEHTIMAAN USEAMMISTA ”LAMPAISTA”

Vuonna 1955 yhä useampien lampaan kaltaisten virtaaminen Jehovan kansan järjestöön Isossa-Britanniassa jatkui. Ison-Britannian siihen mennessä suurin konventti pidettiin tuon vuoden heinäkuussa, kun todistajat 56 maasta kokoontuivat Twickenhamiin viisipäiväiseen ”Voittoisan Valtakunnan” konventtiin. 41970 henkeä kuuli yleisöesitelmän, jonka aihe oli ”Maailman valloitus pian – Jumalan valtakunnan toimesta”. Konventin loppupuheessa presidentti Knorr ilmoitti Seuran tarkoituksesta rakentaa uusi Beetel-koti ja kirjapaino Isoon-Britanniaan. Koska maata oli vaikea saada suurkaupungin alueelta, sopivan paikan löytäminen tuotti todella suuria vaikeuksia. ”Menkää valtuustoihin” Knorr sanoi, ”kertokaa heille, mitä me haluamme tehdä, ja pyytäkää heiltä paikkaa, jossa voisimme tehdä sen.” Middlesexin valtuusto ehdotti Bittancy Housea Mill Hillissä. ”Keinottelijat tarjoavat suuria rahoja paikasta”, valtuuston jäsenet sanoivat, ”mutta me emme aio antaa peittää tuota vihreän vyöhykkeen aluetta taloriveillä. Te haluatte rakentaa vain yhden talon, ja se on eri asia. Tosin se on pitkän matkan päässä.”

Kun tuli aika käydä katsomassa aivan Mill Hillin itäisen rautatieaseman vierestä kohoavalla kukkulalla olevaa paikkaa, havaittiin että sieltä oli erinomainen näköala Pohjois-Lontooseen. Aivan tien vieressä oleva kylälampi ja muutamat sitä ympäröivät talot täydensivät maalaismaiseman. Paikka, joka sijaitsi 13 kilometriä kaupungin keskustasta, näytti ihanteelliselta. Veli Knorr suostui kauppaan, ja niinpä neuvottelut aloitettiin vuonna 1955. Omistaja kuitenkin kuoli, ja Seuran täytyi käydä kauppaa testamentin toimeenpanijoiden kanssa, joilta se lopulta sai alueen noin puolella siitä hinnasta, mitä maakeinottelijat olivat tarjonneet.

Kun ministeriö rajoittaa myyntiä, kuten suunnitteluviranomaiset olivat rajoittaneet keinottelijoiden suhteen tässä tapauksessa, he tekevät niin sillä ehdolla, että rajoitukset eivät aiheuta myyjälle tappiota. Hallitus korvaa myyjälle rajoituksen kohteena olevan tarjouksen ja myyjän hyväksymän alhaisemman tarjouksen välisen erotuksen, joka tässä tapauksessa oli 44000 dollaria. Sitten hallitus vaatii tuon summan ostajalta. Niinpä Seuralle oli mahdollisesti tulossa ylimääräinen 44000 dollarin suuruinen lasku. Asian käsittelyä varten valmistettiin asiapapereita siinä toivossa, että tuota summaa alennettaisiin huomattavasti ottaen huomioon Jehovan todistajien hyväntekeväisyysluonteisen työn. Onneksi asian käsittelyn tullessa ajankohtaiseksi päätettiin, että sen tarkoituksen vuoksi, johon maa oli ostettu, maasta aiheutuneita korvauskuluja ei siirrettäisi Seuralle.

 18. helmikuuta 1957 alkoivat uuden Beetelin rakennustyöt. Suunnitelmien mukaan rakennuksesta tuli lähes T-kirjaimen muotoinen, ja siihen kuului koti, jossa oli tilat 120 hengelle, eteisaula, kirjasto, toimisto ja paino, ja kaikki oli suunniteltu sopivaksi viehättävään ympäristöönsä. Työt tässä uudessa Beetel-kodissa ja painossa jatkuivat ripeästi vielä vuonna 1959. Kiinteistöön muutettiin vähitellen, sillä vuoden 1959 alussa jotkut asuintiloista olivat jo valmiit ja niissä asuttiin, vaikka suurin osa rakennuksesta oli vielä keskeneräinen. Todistajat, joista monet olivat taitavia ammattimiehiä, tekivät itse suuren osan työstä. Esimerkiksi eräs suunnittelija teki suuren osan huonekaluista.

Vihkimispäiväksi määrättiin 26. huhtikuuta 1959. Silloin suurin osa rakennuksesta oli valmis metsäisessä ympäristössään. Painorakennuksen pohjakerroksen painokonesaliin oli sijoitettu uusi M.A.N. –rotaatiopainokone, joka tuottaisi 12500 lehteä tunnissa painolaatoilta, jotka ladottaisiin Brooklynissa. Ylimpään kerrokseen oli sijoitettu Seuran toimisto, kirjallisuusvarasto, lähettämö ja lisää painotarvikkeita. Talossa oli myös valtakunnansali Mill Hillin seurakunnan ja Beetel-perheen käyttöä varten. Eteisaula yhdisti kaksikerroksisen painorakennuksen kolmikerroksiseen asuinsiipeen, jossa oli myös ruokailuhuone, jonka seinän pituisista ikkunoista avautui näköala ruohokentälle ja puistoon.

Presidentti Knorria odotettiin vihkiäisiin, mutta hänen 40000 kilometrin pituinen matkansa Afrikkaan ja Eurooppaan esti häntä saapumasta maahan ennen kesäkuuta, jolloin hän saattoi tarkastaa monien, monien kuukausien suunnittelun valmiin tuloksen. Tuossa tilaisuudessa hän teki järjestelyjä huomattavan kehityksen aikaansaamiseksi koulutuksen alalla, johon Seuran johto oli kiinnittänyt suurta huomiota Vartiotornin Raamattukoulun Gileadin vuonna 1943 tapahtuneesta perustamisesta lähtien. Tämä uusi edistysaskel oli Valtakunnan palveluskoulun aloittaminen erikoisohjeiden antamiseksi teokraattisen järjestön nimitetyille miehille, jotka toimivat piiri- tai kierrostyössä ja seurakunnissa. Koska Isossa-Britanniassa oli tuohon aikaan noin 900 seurakuntaa ja esivalvojat vaihtuivat ajoittain, kesti yli kolme vuotta, ennen kuin kaikki olivat käyneet tuon tarpeellisen kurssin.

Se että veljet pitivät osallistumista tälle kurssille suurena etuna, käy ilmi siitä, että he olivat valmiita vaarantamaan ansiotyönsä ollakseen läsnä koulussa silloin kun heidät kutsuttiin. Neljän viikon loman saaminen ansiotyöstä ei ollut helppoa. Jotkut näyttivät Seuran kutsukirjeen työnantajilleen, ja joissakin tapauksissa tuo neljän viikon opetuksen ja ylläpidon antaminen ilman taloudellisia kustannuksia teki työnantajiin niin suuren vaikutuksen, että he auttoivat mielellään uskonnollista järjestöä, jonka päämäärät olivat  niin ilmeisesti kiitettäviä. Jotkut jopa maksoivat työntekijöilleen täyden palkan siltä ajalta, jonka he olivat koulussa. Jotkut veljet joutuivat vaikeuksiin. Muutamat menettivät työpaikkansa, koska he osallistuivat kouluun vastoin työnantajansa toivomuksia. Eräällä Sheffieldissä asuvalla veljellä ei ollut koulun päätyttyä varmaa tulonlähdettä tulevaisuudessa. Myöhemmin hän kuitenkin sai paljon paremman työpaikan kuin se, josta hänet oli erotettu. Ne jotka eivät menettäneet työpaikkaansa, joutuivat ilman muuta tekemään aineellisia uhrauksia päästäkseen osallisiksi tämän koulutuksen hengellisistä eduista. Ja monet seurakunnat ymmärsivät tilanteen synnyttämän tarpeen ja tarjosivat mielellään aineellista apua perheille, joiden huoltajat olivat poissa saamassa ohjeita, jotka hyödyttäisivät kaikkia seurakunnan jäseniä. Myöhemmin tilanne helpottui hiukan, kun koulun kurssi lyhennettiin eri tavoin niin, että se voitiin käydä läpi kahdessa viikossa, ja sen kautta annettu opetus laajennettiin koskemaan esivalvojien lisäksi muita seurakunnan vanhimpia.

Toinen toimenpide, johon ryhdyttiin lampaan kaltaisista ihmisistä huolehtimiseksi maan syrjäisemmillä alueilla ja muissa maissa, oli se, että Seura rohkaisi perheitä muuttamaan paikkakunnille, joissa tarve oli suuri. Yhden vuoden aikana, vuonna 1960, 245 perhettä muutti paikkakuntaa, ja 12 perhettä muutti toisiin maihin. Samaan aikaan työtä laajennettiin Ison-Britannian omalla alueella. Esimerkiksi vuonna 1963 hyvän uutisen saarnaamiseen käytettiin yli seitsemän miljoonaa tuntia. Sinä vuonna kastettiin 3079.

Pitää paikkansa, että tuohon aikaan saarnaamistyön avulla saadulla lisäyksellä oli taipumus kumoutua toimettomaksi jääneitten määrällä, joten Jumalan lauman paimenien oli todella aika tutkia itseään ja palvelustaan. Presidentti Knorr ehdotti, että varattaisiin päivä, jolloin kuultaisiin kentällä toimivien valvojien mielipiteitä julistajien määrän vähenemisen syistä ja siitä mitä tilanteen korjaamiseksi voitaisiin tehdä. Hän sanoi: ”Kutsukaa päiväksi niin monta kierros- ja piiripalvelijaa kuin vaikeuksitta voitte ja kuunnelkaa heidän mielipiteitään.” Kohtuullisen matkan päässä Lontoosta oli yli 30 tuollaista miestä. Jokaiselle heistä oli kerrottu mitä häneltä odotettiin, ja he saapuivat valmiina esittämään mielipiteensä. Heidät käskettiin vuorotellen aakkosjärjestyksessä Mill Hillin valtakunnansalin puhujalavalle, ja heitä pyydettiin pitämään kahdentoista minuutin puhe.

Tulokset olivat hyvin rohkaisevia. Palveluksen suhteen tehtiin ehdotuksia mm. sen suorittamistavasta, siitä millaista huomiota voitaisiin kiinnittää esivalvojiin, ja tavoitteiden tähdentämisen myönteisyydestä tai kielteisyydestä. Yleinen mielipide puolsi suuremman huomion kiinnittämistä veljien hengellisiin tarpeisiin. Tämän  keskustelun perusteella Seura laati suunnitelman, jonka mukaan seurakunnan vanhimmat omistaisivat enemmän aikaa paimentamiseen. Sellaisten julistajien luona, joista oli tullut toimettomia kymmenen viime vuoden aikana, tuli vierailla, ja myös kaikkien silloisten julistajien, sekä vahvojen että heikkojen, luona tuli käydä. Tarkoitus oli antaa kaikki yksilön tarvitsema apu ja rohkaisu. Tämä järjestely palkittiin menestyksellä. Monet palautettiin toimintaan, ja monia jo toimivia vahvistettiin. Niiden määrä, jotka jäivät toimettomiksi, väheni suuresti. Siitä lähtien paimennustyöstä on tullut tärkeä osa järjestön jokaisen vanhimman velvollisuuksista.

Ison-Britannian haaratoimisto valmistautui suurempaan kasvuun. Koska Beetel-perhe oli kasvanut määrällisesti ja siihen liittyi nyt lisäksi 24 tai useampia Valtakunnan palveluskoulun oppilaita, kodin, maatilan, painon ja kenttäpalveluksen johtaminen kävi yhä vaativammaksi. Vuonna 1963 Seura teki tilanteen vaatimat muutokset. Silloin lähes 70 vuoden ikäisen Pryce Hughesin valvontaan asetettiin koti, mihin liittyi puutarhasta, maatilasta ja aterioista huolehtiminen. Kun Philip Rees oli suorittanut kymmenen kuukautta kestäneen kurssin Brooklynissa, hänestä tuli painonpalvelija. Wilfred Gooch, joka aikaisemmin oli toiminut haaratoimistonvalvojana Nigeriassa, otti vastaan tehtävän Brittein saarten haaratoimistonvalvojana 27. marraskuuta 1963.

Pian näiden hallinnollisten muutosten jälkeen Mill Hillissä tehtiin muitakin hyödyllisiä muutoksia. Painokalustoa hankittiin lisää. Myös rakennusta laajennettiin varaston suurentamiseksi niin, että sinne mahtuisi noin neljän kuukauden paperimäärä, ottaen huomioon sen, että lehtien painokoneet kuluttivat kaksi tonnia paperia tunnissa. Myös lehtien tilausosastoa laajennettiin, niin että se saattoi huolehtia keskimäärin 200000:sta Vartiotorni- ja Herätkää!-lehden tilauksesta. Seura otti käyttöön erityisen jakelupalvelun, joka palveli useimpia 895 seurakunnasta. Tätä tarkoitusta varten Seuralla on neljä kuorma-autoa, ja ne pidetään jatkuvasti liikkeessä kuljettamassa kirjallisuus-, lehti- ja jakelumainoslähetyksiä osan niiden matkasta. Joskus kuljetukset siirretään sitten jonkin paikallisen kuljetusliikkeen huoleksi, joka vie ne niiden lopulliseen päämäärään. Monissa muissa tapauksissa seurakunnat järjestävät niin, että ne hakevat lähetyksensä läheiseltä valtakunnansalilta, ja vapauttavat siten Seuran vastuusta jakaa lähetykset jokaiseen seurakuntaan. Kuljetukset tehdään joka toinen viikko, ja ne sisältävät yhden Vartiotorni- ja yhden Herätkää!-lehden numeron.

Vaikka kenttäpalvelustulosten nousu vuosina 1965 ja 1966 tasaantui, niin Jehovan kansaa vahvistettiin ja kannustettiin vielä edessä oleviin entistä voimakkaampiin ponnisteluihin. Ympäri maailman pidetty, poikkeuksellisesti kahdeksanpäiväinen ”Iankaikkisen  hyvän uutisen” konventti vuonna 1963 oli vuodattanut suurenmoisia hengellisiä siunauksia. Vuoden 1965 kesäkuussa pidettiin ”Totuuden sanan” konventti Skotlannissa Edinburghin Rugby Union -kentällä, ja se oli ensimmäinen kansainvälinen konventti Skotlannissa kolmeenkymmeneen vuoteen. Tässä kaupungissa, joka on kooltaan yksi kahdeskymmenesosa Lontoosta, vaikutus oli valtava. Yleisöä oli yhteensä 31501 henkeä. Sen jälkeen pidettiin pienempiä konventteja Cardiffissa, Leicesterissä ja Wembleyssä niille, jotka eivät päässeet Edinburghin. Seuraavaksi pidettiin vuoden 1964 ”Hengen hedelmän” piirikonventit ja vuonna 1966 ”Jumalan vapauden lasten” piirikonventti. Innostavat puheet, elintärkeä tieto, jännittävät julkaisut – kaikki synnyttivät osaltaan suurempaa hengellistä tarmoa.

KUROTTAUTUEN EDESSÄ OLEVAA KOHTI

Niinpä hengen täyttämien konventtien hienojen vaikutusten ja tunnollisten valvojien suorittaman paimennustyön avulla saatiin paljon tuloksia veljien hengellisessä rakentamisessa. Vähitellen edettiin yhä yksinkertaisempiin esityksiin talosta-taloon-työssä. Myös maailman olosuhteet osoittivat jatkuvasti kohti koko turmeltuneen asiainjärjestelmän uhkaavaa tuhoa. Nämä ja muut tekijät vaikuttivat osaltaan Valtakunnan työn edistymiseen Isossa-Britanniassa. Joka tapauksessa vuonna 1967 suuntaus oli ylöspäin.

”Hyvä uutinen kaikille kansoille” -piirikonventit vuonna 1968 olivat erityisen huomattavia kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään julkaisemisen vuoksi. Tämä pieni taskukokoinen kirja osoittautui tehokkaimmaksi siihen asti käytetyistä Raamatun kotitutkistelujen apuvälineistä. Seura painoi lehtisen, jossa esiteltiin tämä julkaisu ja joka sisälsi sarjan teräviä kysymyksiä. Sinä vuonna saavutettiin yli 50000 tutkistelun huippu, tienraivaajia oli keskimäärin 3881 (6 prosenttia kaikista julistajista) ja julistajien määrä lisääntyi huipun ollessa 52805.

Vuosi 1969 oli toinen ennätysten vuosi. ”Rauha maassa” -kansainvälisessä konventissa Wembleyssä stadion oli tupaten täynnä sunnuntaina 82416 henkeä käsittävän yleisön kuunnellessa innokkaasti presidentti Knorrin yleisöesitelmää ”Lähestyvä tuhatvuotinen rauha”. Joukkokaste tuossa tilaisuudessa lisäsi 2215 henkilöä antautuneitten riveihin. Kastettujen kokonaismäärä Isossa-Britanniassa oli tuona vuonna 5563. Julistajien huippu kohosi 58096:een.

Uskollisena lupaukselleen Jehova todella vuodatti runsaita siunauksia. Ison-Britannian Jehovan todistajat huomasivat, että maan suurin stadion, Wembley Stadium, oli tuskin riittävän suuri heidän kuusipäiväiselle konventilleen. Seuraavat pyöristetyt luvut konventtien läsnäolijamäärästä vuosien kuluessa antavat todella jonkinlaisen käsityksen tästä suuntauksesta:

 1914 Manchester 200

1941 Leicester 12000

1947 Earls Court 18000

1951 Wembley 36000

1955 Twickenham 42000

1963 Twickenham 50000

1969 Wembley 82000

Vuonna 1970 tunnettiin jo painetta tuotannon alalla. Mill Hillin toimiston tilat kävivät ahtaiksi. Näytti siltä, ettei painorakennusta voitu enää laajentaa kaupunkisuunnittelun asettamien rajoitusten vuoksi, ja kuitenkin vähintään neljän kuukauden paperimäärä tarvittiin teollisuuden epävakaisuuden ja joskus yötä päivää käynnissä olevien painokoneiden valtavan kulutuksen vuoksi. Seuran jo pitkään käyttämän pohjoismaisen sanomalehtipaperin brittiläiset hankkijat olivat hyvin avuliaita, ja he lupasivat vielä varmuuden vuoksi pitää varastossaan ylimääräistä paperia.

Vuonna 1971 oli mahdollista siirtää lehtien italian- ja madagassinkielisten numeroitten painaminen Lontoosta Sveitsiin, mikä vähensi yövuorojen tarvetta Ison-Britannian haaratoimistossa. Lontoossa painetaan edelleen englannin-, hollannin-, suahilin-, kikujun- ja maltankieliset lehdet sekä Valtakunnan Palveluksemme viidellä kielellä. Tilausosasto lähettää lehtiä paikallista jakelua varten Barbadosiin, Leewardsaarille ja Sierra Leoneen. Lisäksi hoidetaan tilauksia kahteenkymmeneen maahan ja meren saarelle. Lehtien suurtoimituksia lähetetään viikoittain 450000 Ison-Britannian seurakuntiin ja 340000 ulkomaisiin seurakuntiin.

”Jumalan rakkauden” piirikonventeissa, joita pidettiin seitsemällä paikkakunnalla vuoden 1980 heinäkuussa, oli läsnä 116976 henkeä; 676 vertauskuvasi antautumisensa vesikasteella osoittaen jälleen, että ”kaikkien pakanakansojen kalleudet” tulevat jatkuvasti mukaan. – Hagg. 2:7.

Vuosien kuluessa Beetel-perheen jäsenmäärä on kasvanut viidestä lähes sataan. Seurakuntien määrä on moninkertaistunut siitä pienestä alusta vuosisadan vaihteessa, jolloin niitä oli ainoastaan kymmenen. Nykyään niitä on 1139. Vuoden 1981 tammikuussa saavutettiin uusi julistajien huippu: 83150. Edellisenä palvelusvuonna keskimäärin 4464 oli osallistunut tienraivauspalvelukseen ja 3332 oli käynyt vesikasteella. Asukkaita julistajaa kohti on 664. Maltalla, ainoalla Brittein saarten haaratoimiston alaisuudessa toimivalla ulkomaisella alueella, seurakunta raportoi kaikkien aikojen huipun, nimittäin 109 julistajaa vuoden 1980 palvelusvuoden viimeisessä kuussa.

Hallitsevan elimen päätettyä, että Ison-Britannian kentälle hankittaisiin nopea Harris-merkkinen offsetpainokone, tuli välttämättömäksi  hankkia lisää painotilaa. Vuoden 1980 kesäkuussa ostettiin lähellä sijaitsevasta Wembleystä yksikerroksinen paino, jonka pohjapinta-ala oli 3000 neliömetriä. Saman vuoden syksyllä painokone toimitettiin, ja englanninkieliset kappaleet selvällä litografipainannalla tehtyjä Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä ilmestyivät vuoden 1981 alkupuolella. Beetel-perheen jäsenet asuvat yhä Mill Hillissä, ja he matkustavat joka päivä 13 kilometriä pienoisbussilla Wembleyhin. Päätettiin myös lisätä Mill Hillin Beetel-kodin asuntolaan 41 huonetta ja laajentaa keittiötä ja ruokailutiloja. Myös tämä työ aloitettiin vuoden 1981 alkukuukausina, ja sen oletetaan valmistuvan kahden vuoden kuluessa.

Jehovan kansa Isossa-Britanniassa on hyvin iloinen, koska Jehova on niin suurenmoisesti täyttänyt lupauksensa sen kohdalla. Mikään ase – olipa se petollisuus keskuudessamme, ilkeämieliset lait, kansallinen viha – ei ole tehonnut. Jehovan vahva käsivarsi on käännyttänyt ne kaikki takaisin. Hän siunaa kansansa toimintaa. On todella suuren ilon lähde tulla tunnistetuiksi Jehovan omiksi todistajiksi.