Kanada

Irokeesi-intiaanit kutsuivat maata nimellä Kanata, jonka merkitys on yksinkertaisesti ’joukko majoja’. Sinä saatat tuntea sen kuitenkin turkismetsästäjien ja eskimoiden, kanadanhirvien ja jääkarhujen maana, maana jonka tunnuspiirteisiin kuuluvat myös punatakkiset Kanadan kuninkaalliset ratsupoliisit, ’jotka aina saavuttavat takaa-ajettavansa’.

Mutta nykyiseen Kanadaan sisältyy paljon enemmän. Tämä laaja maa, jonka pinta-ala on 9976139 neliökilometriä, on maailman toiseksi suurin. Se ulottuu yli Pohjois-Amerikan Atlantin valtamereltä idästä Tyynellemerelle länteen. Etelässä on rajana Yhdysvallat ja pohjoisessa Pohjoisen jäämeren kylmät vedet.

Kanadan rajojen sisäpuolella ovat korkealle kohoavat, majesteettiset Kalliovuoret, siellä on tuhansia kirkasvetisiä järviä ja jokia sekä maailmankuulut Niagaran jylisevät vesiputoukset. Silmää ilahduttavat myös suunnattomat preeriat, joilla kultainen vilja aaltoilee, sekä suuret mänty-, kuusi-, vaahtera- ja koivumetsät.

Tämä maa on yli 23 miljoonan ihmisen koti. Suhteellisen vapaamielisen siirtolaispolitiikan ansiosta Kanadan asukkaiden joukossa on espanjalaisia, hollantilaisia, italialaisia, itävaltalaisia, jugoslaaveja, juutalaisia, kreikkalaisia, latinalaisamerikkalaisia, länsi-intialaisia, portugalilaisia, puolalaisia, saksalaisia, skandinaaveja, suomalaisia, ukrainalaisia, unkarilaisia ja venäläisiä. Idän maista on tullut arabeja, filippiiniläisiä, itäintialaisia, japanilaisia, kiinalaisia,  korealaisia ja pakistanilaisia. Monia vuosia sitten, ennen kuin valkoinen mies asettui tänne, tämä maa oli eskimoiden ja monien värikkäiden intiaaniheimojen kotimaa. Onneksi joitakin näihin heimoihin kuuluvia löytyy vielä, kuten cree-, cayuga-, mohawki-, ojibwa-, kutenai- ja haidaheimojen edustajia.

Vuonna 1534 saapui maahan ranskalainen tutkimusmatkailija Cartier, ja vuonna 1604 perustettiin ensimmäinen pysyvä ranskalainen siirtokunta nykyiseen itäiseen Kanadaan. 1500-luvun lopulla brittiläiset saapuivat ensin Newfoundlandiin ja läheisille rannikoille. Myöhemmin englantilaiset levittäytyivät sinne, missä nykyisin on Nova Scotia, Quebec ja Ontario. Vuonna 1763 Kanada liitettiin Brittiläiseen imperiumiin, mutta se säilytti virallisina kielinään sekä ranskan että englannin kielen. Liittovaltio muodostettiin vuonna 1867 ja vuonna 1931 maa sai riippumattomuuden tasa-arvoisena jäsenenä Brittiläisessä kansainyhteisössä. Nykyisin Kanada jakautuu kymmeneen provinssiin ja kahteen territorioon.

Asutus on keskittynyt etupäässä kapealle kaistaleelle lähelle Yhdysvaltain rajaa, ja pohjoista kohti mentäessä asukasluku neliökilometriä kohden harvenee huomattavasti. Suurin osa maata on asumatonta ja viljelemätöntä; ehkä noin 90 prosenttia väestöstä asuttaa 12 prosenttia maan pinta-alasta. Tämä johtuu osaksi pohjoisten seutujen ankarasta talvesta, vaikka kesät ovatkin miellyttävät ja valoisat.

Kuten voit kuvitella, Kanadaan muuttaneet siirtolaiset toivat mukanaan kiinnostavat tapansa ja monet eri uskontonsa. Täällä on nähtävissä buddhalaisuutta, islaminuskoa, juutalaisuutta ja hindulaisuutta. Mutta suurimmat uskonnolliset ryhmät ovat niin kutsuttuja kristillisiä kirkkokuntia. Roomalaiskatolilaisuus on suurin uskontokunta: siihen kuuluu lähes 10 miljoonaa jäsentä, joista useimmat ovat Quebecin provinssissa. Yhdistynyt kirkko väittää kannattajiinsa kuuluvan yli 3 miljoonaa ja anglikaanit 2,5 miljoonaa. Pienemmät protestanttiset ryhmät, kuten presbyteerit ja baptistit, sekä ortodoksit ovat niitä, joihin suurin osa muista asukkaista kuuluu, vaikka monet eivät tunnusta mitään uskontoa.

VALON KAJASTUS IDÄSSÄ

Viimeistään vuonna 1880 alkoi Kanadassa loistaa tosi hengellisen valon hohde. Jotkut kanadalaiset saivat Yhdysvalloissa asuvilta innokkailta ystäviltään ja sukulaisiltaan kirjallisuutta ja rohkaisevan sanoman kaiken ennallistamisesta kirkastetun Jeesuksen Kristuksen käsissä olevan Jumalan valtakunnan välityksellä. (Apt. 3:19–21; Ilm. 21:1–5) Eräs tällainen ajatuksia herättävä julkaisu – Ruokaa ajatteleville kristityille, joka ilmestyi vuonna 1881 – otettiin täällä  halukkaasti vastaan. Se paljasti voimakkaasti kristikunnan kirkoissa opetetut väärät opit pyyhkäisten näin pois väärän uskonnon lukinseitit!

Tätä ”hyvää uutista” julisti Charles T. Russell sekä pieni ryhmä raamatuntutkijoita, joiden keskuspaikka oli Alleghenyssa (nykyisin osa Pittsburghia) Pennsylvaniassa USA:ssa. Millaisia ihmisiä olivat nämä kanadalaiset, jotka suhtautuivat myötämielisesti Valtakunnan sanomaan? Eräs mies Ontariosta lähetti kirjeen, joka ilmaisee aitoa kiitollisuutta Raamatun totuuden vuoksi (kirje julkaistiin Watch Towerin tammi-helmikuun numerossa 1882):

”Neuvoisitteko ystävällisesti, miten katkaisisin yhteydet kirkkoon, jonka jäsen olen? Olen sitä mieltä, että minun ei pitäisi käydä kirkossa, sillä jos käyn, ilmaisen olevani samaa mieltä sen opetusten kanssa, joihin en kuitenkaan nyt usko. En todellisuudessa ole uskonut niihin pitkään aikaan, mutta en ole ollut tietoinen paremmasta. Mutta nyt ovat, Jumalan kiitos, asiat toisin. Kanssanne iankaikkisen elämän toivossa.”

Varhaisimpia kanadalaisia raamatuntutkijoita oli William Brookman, todennäköisesti entinen pappi. Hänen johdollaan kokoontui eräs ryhmä säännöllisesti Torontossa.

Eräs toinen kanadalainen, joka varhaisessa vaiheessa omaksui Raamatun totuuden, oli Thomas Baker, sahalaitoksen hoitaja Elbassa Ontariossa. Tämä pieni paikkakunta sijaitsi noin 80 kilometriä Torontosta luoteeseen. Baker oli hyvin uskonnollinen mies, ja hän oli ollut anglikaanisen kirkon pyhäkoulun tarkastaja. Mutta hänen hyrisevä sahalaitoksensa alkoi myös hyristä Jumalan valtakunnan suurenmoista uutista. Hänen tyttärensä Annie sanoi siitä: ”Jokainen asiakas, joka tuli paikalle, sai traktaatin, kirjasen tai kirjan. En usko että kukaan jäi ilman!”

Koska Thomas Baker oli hyvin tunnettu, hänen eroamisensa paikkakunnan kirkosta herätti lukuisia kysymyksiä. Tosiasiassa niin monet ihmiset tekivät kysymyksiä, että hän julkaisi kirjasen, jossa selitti menettelynsä syyt. Baker kuoli vuonna 1906, ja hänen hautajaispuheensa piti henkilö, jolle hän itse oli opettanut Jumalan sanan totuuden.

1880-luvun loppupuolella kolporteeraajat (Valtakunnan kokoajanjulistajat) veivät ”hyvää uutista” Caleb Crandellille. Hän otti raamatullista kirjallisuutta ja kestitsi vieraita kodissaan Crandell’s Cornersissa (nykyisin kuuluu Port Perryyn) Ontariossa. Siellä ei muodostettu silloin tutkisteluryhmää, mutta tiedämme, että Caleb matkusti ainakin kerran kuulemaan C. T. Russellin Massey Hallissa Torontossa pitämää puhetta. Crandell iloitsi näkemästään ja kuulemastaan. Hänen usein toistettu kertomuksensa kuului tähän  tapaan: Useita pappeja oli kutsuttu lavalle esittämään kysymyksiä, mutta he harmistuivat aika tavalla, kun eivät pystyneet kumoamaan Russellin antamia järkeviä raamatullisia vastauksia. Sitten he yrittivät kaikki yhtaikaa pommittaa häntä kysymyksillä. Russell kehotti heitä tyynesti palaamaan järjestykseen ja pyysi heitä käyttäytymään herrasmiesten tavoin ja sanoi mielellään käsittelevänsä jokaista kysymystä. Crandelliin teki syvän vaikutuksen se, että papit eivät pystyneet kumoamaan Russellin raamatullisia todisteita. Ajan mittaan he vain poistuivat puhujalavalta ja häipyivät ihmisjoukkoon enemmittä puheitta.

RAAMATUN TOTUUS SAAPUU LÄNTISEEN KANADAAN

Totuuden valo loisti melko kirkkaasti itäisessä Kanadassa, kun samaisen valon säde alkoi tunkeutua läntisessä Kanadassa vallitsevaan hengelliseen pimeyteen. Vuonna 1889 Carberryssa Manitobassa asuva William Flewwelling sai käsiinsä ”Jumalan aikakausisuunnitelman”, ensimmäisen osan C. T. Russellin sarjasta Tuhatvuotissarastus, joka myöhemmin tunnettiin nimellä Raamatun tutkielmia. Vakuuttuneena siitä, että hän oli löytänyt totuuden, Flewwelling kertoi siitä myös toisille varsinkin muutettuaan Vancouveriin Brittiläiseen Kolumbiaan vuonna 1890. Eräs, joka arvosti kuulemaansa, oli Robert Pollock. Pian kokoontui Raamatun tutkisteluryhmä Pollockin kodissa. Tietääksemme tämä oli ensimmäinen sellainen ryhmä Kanadan länsirannikolla.

Myöhempinä vuosina William Flewwelling auttoi raamatuntutkisteluryhmien muodostamisessa Asquithiin (noin 32 kilometriä Saskatoonista länteen) sekä Wadenaan Saskatchewaniin. Myöhemmin elämässään, vuonna 1934, hän muutti Witchekaniin Saskatchewanissa ja julisti ”hyvää uutista” kaikkialla siinä osassa provinssia. William kuoli Chitek Lakessa vuonna 1945, mutta monet hänen sukulaisistaan jatkavat Valtakunnan saarnaamistyötä, jonka hän aloitti tuolla alueella.

Raamatun totuus saapui läntiseen Kanadaan tietenkin myös muita teitä. Vuonna 1889, samana vuonna, jolloin Flewwelling tuli tuntemaan totuuden, heitti eräs hyvää tarkoittava mies lehden erään kanadalaisen makuulaverille Fargossa Pohjois-Dakotassa aitauksessa, jossa tehtiin tyypillistä hevoskauppaa lännen malliin. ”Tässä on sinulle, Mais”, mies sanoi. ”Tämä on jotakin, mikä kiinnostaa sinua!” Leslie Mais oli myymässä hevoslaumaa, joka oli kasvatettu hänen karjatilallaan Fort Qu’ Appellessa Luoteisterritorioissa (nykyisin Saskatchewania). Englannin kirkon jäsenenä hän oli innokas Raamatun lukija ja kertoi myös toisille lukemastaan. Ei ihmekään, että mies heitti lehden hänen laverilleen! Mais luki Vartiotornin numeron läpi, tilasi sen heti itselleen ja oli lehden lukija kuolemaansa asti, vuoteen 1924.

 C. T. RUSSELLIN ENSIMMÄINEN VIERAILU KANADASSA

Vuoteen 1891 mennessä oli Toronton alueella niin paljon raamatuntutkijoita, että tuossa kaupungissa voitiin pitää ensimmäinen yksipäiväinen konventti. Pastori Russell vieraili tuolloin ensimmäisen kerran tuossa maassa olevien uskovien luona. Aamuohjelmassa 22. helmikuuta oli yli 400 ihmistä kuuntelemassa, kun hän puhui yli kaksi tuntia. Samana iltapäivänä oli läsnä noin 700, kun veli Russell piti toisen kaksi tuntia kestävän puheen. Illalla hän puhui Toronton toisella laidalla olevalle seurakunnalle ja palasi konventtipaikalle ennen kello 21:tä osallistuakseen kysymys- ja vastausohjelmaan. Se oli tosi kiireinen päivä!

TAHDIN KIIHTYESSÄ NOUSEE VASTUSTUS

”Hyvä uutinen” alkoi levitä tässä maassa yhä nopeammin. Eräs kolporteeraaja kirjoitti vuoden 1891 alussa: ”Vaikka olen ollut Kanadassa vasta vähän aikaa, minulla on ollut etu nähdä erinomaisen kiinnostuksen heräävän sekä elonkorjuutyön pääsevän hyvään vauhtiin. ... Ontarioon on tähän mennessä levitetty yli 5000 SARASTUSTA (Tuhatvuotissarastuksen osia), ja työ on vasta hyvällä alulla.”

Mutta toimintaa ei suoritettu ilman papiston taholta tulevaa vastustusta. Ainakin kaksi kristikunnan pappia poltti julkisesti Ontariossa Tuhatvuotissarastuksen kappaleita ja he arvostelivat veli Russellia sekä kirjojen levittäjiä hyvin ankarasti.

Tuohon aikaan julkaistiin C. T. Russellin saarnoja viikoittain ilmestyvässä Niagara Falls Review -lehdessä. Tuon sanomalehden toimittaja oli veli James E. Anger, joka myönsi: ”Vuoteen 1892 mennessä minua boikotoivat vuokra-ajurit, sapatin häpäisijät, hotelli-ihmiset sekä kaupungissa oleva roomalaiskatolinen ja protestanttinen kirkko.” Hän joutui lopulta myymään lehtensä. Mutta veli Angerin jälkeläiset ovat vielä nykyäänkin toimivia Jehovan todistajia, ja siinä osassa Niagaran niemimaata on kaksikymmentä hengellisesti kukoistavaa kristillistä seurakuntaa.

Huolimatta papiston sekä muulta taholta tulleesta vastustuksesta eräät virassa olevat ja entiset papit alkoivat 1890-luvun alkupuolella nähdä raamatulliset asiat oikeassa valossa. Sen lisäksi he ymmärsivät vastuunsa opettaa toisille Raamatusta löytämäänsä totuutta. Eräs tällainen henkilö, John L. Lawson, kirjoitti veli Russellille vuonna 1892 sanoen:

”Herra on valmistanut minua monia vuosia näitä tuhatvuotiskauden totuuksia varten. Vuonna 1874 erosin alkuperäisen metodistikirkon papin virasta Englannissa jossa olin ollut yhdeksän vuotta. ... Sen jälkeen minut johdatettiin tutkimaan ennustuksia; ja teidän teoksistanne saan tässä tutkistelussa sellaista runsautta ja yltäkylläisyyttä,  mikä ylittää kaiken aikaisemmin kokemani. Niiden lukeminen on minulle samaa kuin istuisin pidoissa nauttimassa ’ruokaa oikeaan aikaan’ – näiden ennalta kerrottujen totuuksien ollessa juuri sitä uskon huonekunnalle. ...

”Toivoisin voivani olla avuksi valppaille vihkiytyneille, mutta täällä Kanadan erämaassa pelkään, etten voi tehdä paljoakaan. Haluaisin tietää, mitä järjestelyjä Seuralla on kolporteeraajien suhteen ja millä alueella heitä kiireellisesti tarvittaisiin.”

Yhä useampien ihmisten tullessa tuntemaan Jumalan totuuden ja nähdessä välttämättömyyden julistaa sitä toisille Valtakunnan työn tahti kiihtyi jatkuvasti. Raamatuntutkijain ryhmiä muodostui paikassa toisensa jälkeen. Esimerkiksi vuonna 1892 alettiin kristillisiä kokouksia pitää Victoriassa Brittiläisessä Kolumbiassa.

Tuona vuonna Matthew Nelson Carberrysta Manitobasta kuuli ja vastaanotti ensimmäisenä Valtakunnan sanoman. Vuonna 1893 Nelson muutti Grandviewiin Manitobaan ja kylvi siellä totuuden siementä. Ei ollut lainkaan harvinaista, että hän ajoi 24 kilometriä yhteen suuntaan päällystämättömiä teitä pitkin vain tavoittaakseen jonkun, joka saattaisi olla kiinnostunut! Se ei ollut helppoa mutaisilla teillä. Nelsonin omassa perheessä hänen äitinsä, sisarensa sekä muutamat avioliiton kautta sukulaisiksi tulleet suhtautuivat myönteisesti hänen ponnisteluihinsa. 22. marraskuuta 1914 perustettiin ensimmäinen seurakunta Grandview’hun, ja veli Nelsonilla oli etu toimia valvojana. Tämä hyvin toimelias ”sytytystulppa” (lempinimi, jonka paikalliset raamatuntutkijat antoivat Matthew Nelsonille) oli suurena rohkaisun lähteenä kaikille kristityille tovereilleen aina kuolemaansa asti, vuoteen 1945.

RANNIKKOSEUDULLA PÄÄSTÄÄN ALKUUN

Niiden joukossa, jotka tulivat tuntemaan totuuden vuoden 1892 tienoilla, olivat Arthur N. Marchant ja W. T. Dowden Halifaxista Nova Scotiasta. He oppivat myös sen seikan, että kristityt tekevät jotakin. He elävät ”hyvän uutisen” mukaisesti ja puhuvat siitä. Päättäväinen Marchant ryhtyi heti kolporteeraajaksi ehdottoman vakuuttuneena siitä, että mikään työ ei ollut tärkeämpää kuin ”hyvän uutisen” julistaminen. Jo vuonna 1895 hän suoritti järjestelmällistä todistustyötä käyden useaan kertaan läpi kaikki rannikkoalueen provinssit, Prinssi Edwardin saari mukaan luettuna, ja laski siten perustan erinomaiselle kehitykselle tulevaisuudessa.

Arthur Marchant auttoi kiinnostuneita hengellisesti muodostaen tutkisteluryhmiä ja valmentaen joitakuita antamaan todistusta. Hän kastoi myös ne, jotka halusivat ottaa tuon tärkeän askeleen.

Meidän on hyvä muistaa, että tätä työtä ei suoritettu nykypäivien matkantekomukavuuksin. Veli Marchant käveli usein monia kilometrejä.  Joskus hän ajoi polkupyörällä, ja talvella hän saattoi käyttää autoa, jos sellainen oli käytettävissä – mutta auton lämmityslaitteita ei silloin vielä ollut. Ella Dow muistaa, kuinka Marchant kerran ajoi avoautoa ja saapui hänen maaseudulla olevalle asunnolleen ”luita ja ytimiä myöten palellen”. Hän jatkaa: ”Minun täytyi voidella hänen jalkojaan ja asettaa ne avoimeen uuniin, jotta ne olisivat taas lämmenneet!”

Veli Marchant ei vuosien kuluessa koskaan horjunut. Ensimmäisen maailmansodan aikana hänet pidätettiin kerran Halifaxissa, koska hän levitti kirjaa ”Täyttynyt salaisuus”. Hänen takuusummakseen asetettiin 10000 dollaria! Kun tuomari kysyi, mikä häneen ammattinsa oli, hän vastasi epäröimättä: ”Korkeimman Jumalan palvelija!” Arthur Marchant päätti juoksunsa uskollisena 23. toukokuuta 1940. Minkä valtavan työn hän suorittikaan lähes 50 vuoden aikana tehdessään opetuslapsia! Nykyään tuolla 132000 neliökilometrin suuruisella alueella, jota hän niin ahkerasti kävi läpi, on yli 80 seurakuntaa ja yli 4500 toimivaa Jehovan todistajaa.

”KUIN POLTTAVA TULI”

Rannikkoseudusta puhuttaessa tulee mieleen kanadalainen, jolle Jumalan sana lopulta osoittautui kuin ”polttavaksi tuleksi”. (Jer. 20:9) Hänen täytyi puhua siitä. Hän oli syntynyt Kanadassa 2. heinäkuuta 1877 ja hänen vanhempansa olivat presbyteeriläisiä, jotka asuivat katolisessa yhdyskunnassa Nova Scotiassa. Kuka hän oli? Alexander Hugh Macmillan.

Ollessaan vasta noin 13-vuotias, kun hänen nuorempi sisarensa kuoli kurkkumätään, nuori Macmillan päätteli: ”Elämä on lyhyt ja epävarma. Jos meidän teoillamme täällä on mitään vaikutusta tulevaisuuteemme tuolla puolen, niin me olisimme erittäin typeriä, ellemme pyhittäisi aikaamme Herran palvelukseen nyt siinä toivossa, että saisimme jotakin parempaa ikuisuudeksi. Omasta puolestani asia on selvä – aion tehdä sen minkä uskon miellyttävän Herraa.”

16-vuotiaana Macmillan päätti, että hänestä tulee saarnaaja. Hän meni pois kotoa kouluun valmistautuakseen siellä teologiseen seminaariin pääsyä varten. Sitten hän jostakin syystä koki hermoromahduksen. Murtunein sydämin Macmillan palasi kotiin. Hänen isänsä järjesti kuitenkin huomaavaisesti varoja käytettäväksi, ja pian nuori mies oli matkalla Bostoniin Massachusettsiin. Siellä ollessaan hän hankki itselleen C. T. Russellin kirjan ”Aikakausisuunnitelma” (eli ”Jumalan aikakausisuunnitelma”). Sen sisältämät totuudet vaikuttivat ”kuin polttava tuli” Macmillanin sisimmässä. Hän ei voinut pidättyä puhumasta, ja niin hän meni kadulle pysäyttäen ihmisia kertoakseen heille mitä oli oppinut.

Eräänä päivänä Macmillan lähestyi täysin outoa ihmistä ja kysyi:  ”Oletteko kuullut Jumalan suuresta lupauksesta Aabrahamille, jonka siemenessä kaikki maan sukukunnat siunataan?” Hämmästyneenä mies vastasi: ”Ketä Aabrahamia te tarkoitatte? Sitäkö, jolla on panttilainaamo Salem Streetin varrella?”

Niin, Macmillan ainakin tavoitteli nuorena itselleen asettamaansa päämäärää – tulla saarnaajaksi. Syyskuussa 1900 tämä vilpitön kanadalainen kastettiin Jehova Jumalalle antautumisensa vertauskuvaksi. Seuraavien vuosien aikana hän matkusti laajalti julistaen ”hyvää uutista”, vieraillen seurakunnissa ja vahvistaen toisia uskovia hengellisesti. Hän päätti uskollisena maanpäällisen vaelluksensa Brooklynin Beetel-perheen jäsenenä kuollessaan 89-vuotiaana 26. elokuuta 1966.

”SAARNAAJAVELJIEN” RAKENTAVIA VIERAILUJA

A. H. Macmillan oli ollut C. T. Russellin läheinen toveri, ja he molemmat olivat syvästi kiinnostuneita toisista Jehovan palvojista. Russell oli vieraillut useissa kanadalaisissa raamatuntutkijain ryhmissä yksipäiväisten konventtien yhteydessä, mutta uusia seurakuntia eli ryhmiä perustettiin monissa paikoissa, eikä hänelle ollut mahdollista vierailla niissä kaikissa. Sellaiset vierailut, niiden yhteydessä pidetyt puheet sekä hyvä seura vahvistivat kuitenkin suurenmoisella tavalla Jumalan kansaa hengellisesti. Sen tähden Watch Tower ilmoitti syyskuun ensimmäisen päivän numerossa 1894, että eräät kyvykkäät, tehtävään nimitetyt veljet tulisivat vierailemaan seurakunnissa. Myöhemmin tätä palvelusta, jota Vartiotorni-seuran matkustavat edustajat suorittivat, nimitettiin ”saarnaajaveljien työksi”. Millainen oli tyypillinen päivä tällaisen saarnaajaveljen vierailun yhteydessä? Voimme saada siitä jonkinlaisen kuvan tästä veli Russellille osoitetusta kirjeestä:

”Veli [George] Draper tuli ja meni. ... Kokouksiemme läsnäolijamäärät eivät olleet suuria, mutta voin huoletta sanoa, että jokaisen kasvoilta kuvastui tosi kiinnostus, ja kokoukset, jotka pidettiin uudessa salissamme [Torontossa], tekivät syvän vaikutuksen meidän pieneen joukkoomme sekä muutamiin läsnä olleisiin ulkopuolisiin.

”Sunnuntaiaamuna kello 10.30 kokoontui noin 40 henkilöä Balmy Beachille ... olemaan todistajina läsnä vesikastetilaisuudessa. Aamu oli kirkas ja viileä, ja voimakas tuuli sai aallot vyörymään mahtavina. Tämä kaikki oli omiaan lisäämään tilanteen kiinnostavuutta. Neljä sisarta ja viisi veljeä [kastettiin] ... Pieni seurueemme oli todella onnellinen ja iloinen palatessamme kotiin kokoontuaksemme jälleen salillamme klo 15 kuulemaan rakkaan veli Draperin vuodattavan lisää Pyhän Sanan kallisarvoisia totuuksia.

”Kello 19 illalla alkoi viimeinen kokouksemme ja salissa oli läsnä  88–90 henkeä, joista monet olivat rakkaitten veljiemme ystäviä ja tuttavia ... ja noin klo 21.30 meidän yltäkylläiset pitomme päättyivät siltä kerralta. Olisi ollut vaikea kuvitella onnellisemman näköisiä ihmisiä kuin me silloin olimme; kaikki iloitsivat suuresti kuulemistaan kallisarvoisista asioista.”

Vuonna 1905 pystyi Hamiltonista Ontariosta kotoisin oleva William Hersee järjestämään asiansa niin, että hän saattoi ryhtyä saarnaajaveljen työhön. Vaikka Hersee oli taloudellisesti hyvässä asemassa ja olisi voinut jäädä Hamiltoniin, hänestä tuli pian tuttu hahmo monille, kun hän matkusti halki Pohjois-Amerikan palvellen monet vuodet saarnaajaveljen tehtävässä täällä ja Yhdysvalloissa.

Veli Hersee, joka oli kastettu vuonna 1893 Londonissa Ontariossa, oli lyhytkasvuinen, mutta ryhdiltään ja käytökseltään vaikuttava. Erityisesti myöhempinä vuosina hänen valkoinen tukkansa korosti hänen ystävällistä luonteenlaatuaan, joka heijastui osaksi siinä, että hän kiinnitti erityistä huomiota lapsiin ja nuoriin. Eräs, joka oli silloin pieni poika, muistelee:

”Päätettyään illallisensa veli Hersee vei veljeni Joen ja minut mukanaan ulos pelloille iltakävelylle. Istuimme hetken pylvääseen nojaten ja katselimme kynnettyjen peltojen yli preerian auringonlaskua. Jokainen, joka on joskus katsellut auringonlaskua preerialla, olisi arvostanut edessämme olevaa näkymää: taivas yläpuolellamme oli sininen ja edessä oleva taivaanranta karmiininpunainen punakeltaisen hehkun hajaantuessa säteinä kauas taivaalle, kun aurinko vaipui hitaasti pois näkyvistä loistaen kaikissa väreissään kuin suuri tulipallo. Ympärillämme olevista puista kuului lintujen iltainen viserrys niiden asettuessa levolle ja oikealla puolellamme olevalla laitumella korskahtelivat hevoset syödessään ruohoa. Mikä kaunis ympäristö meillä olikaan keskustellessamme Jumalan luomakunnasta ja hänen valtakunnastaan tämän hiljaisen, uskollisen miehen kanssa! Sitä hetkeä en unohda koskaan.”

Ei ole ihme, että tähän päivään saakka, vielä 50 vuotta sen jälkeen, kun veli Hersee vieraili kodeissa, jotkut muistelevat häntä yhä kiintymyksellä ja arvostaen hänen palvelustaan. Varsinkin rukoukset, joissa ilmeni hänen syvä hengellisyytensä, vaikuttivat suuresti sekä nuoriin että vanhoihin. Eräs pariskunta mainitsee: ”Hän oli meille molemmille suuri rohkaisun lähde. Hänen rukouksensa olivat todellinen kannustin; hän tuntui vievän mukanaan aina taivaan esipihoihin asti.”

William Hersee palveli Jehovaa – ja tosi Jumalaa palvovia tovereitaan – uskollisesti puolen vuosisadan ajan. Hänen kristillinen maanpäällinen elämänsä ja palveluksensa päättyi vuonna 1943. On helppo ymmärtää, miten entisajan saarnaajaveljien nöyrät ja jumaliset  ponnistelut vahvistivat hengellisesti heidän uskovia veljiään ja sisariaan.

ENEMMÄN VALOA MANITOBAAN

Suurenmoinen sanoma ’kaiken ennallistamisesta’ saapui Rapid Cityyn Manitobaan vuonna 1898. (Apt. 3:19–21) Kolporteeraaja Geoffrey Webb ilmaantui silloin näyttämölle ja todisti liikemiehille, jotka olivat kokoontuneina muhkean kamiinan ympärillä A. W. Leflarin kauppapuodin takahuoneessa. Jonkin aikaa järkkymätön anglikaani Bowen Smith, joka omisti paikallisen lautatarhan, kiisti Webbin huomautukset. Lopulta Smith kuitenkin vakuuttui asiasta, ja hän yhdessä Leflarin kanssa sekä useat muut järjestivät ensimmäisen raamatuntutkijain ryhmän siinä osassa Kanadaa.

Leflar uppoutui sydämestään toisten opettamiseen. Käyttäen kulkuvälineenään hevosta rattaineen hän todisti innokkaasti laajalla alueella ympäristössä. Kun C. T. Russell vieraili tuolla alueella ja piti puheita, niin Leflarin hevonen ja rattaat osoittautuivat hyödyllisiksi. Nykyisinkin tarvitsemme vain hiukan mielikuvitusta voidaksemme nähdä edessämme, miten ajuri ja hänen vieraansa ajavat noissa hevosen vetämissä rattaissa ja kulkevat paikasta toiseen noilla laajoilla preerioilla!

Vuosien kuluessa Leflarin kotipaikasta tuli kristillisen toiminnan keskus tuossa osassa Kanadaa. Se oli monien kolporteeraajien ja saarnaajaveljien pysähdyspaikka. Siellä pidettiin pieniä konventteja. Kun sinne perustettiin seurakunta, niin A. W. Leflarista tuli sen ensimmäinen valvoja. Hän sekä muut alueella olevat raamatuntutkijat eivät kuitenkaan suorittaneet toimintaansa ilman uhrauksia ja vastustuksen kestämistä. Ihmiset ilmaisivat halveksuntaa ja vihaa ”russelilaisia” kohtaan, kuten heitä silloin nimitettiin, ja tästä syystä kristillinen vaellus oli vaikeata. He pysyivät kuitenkin lujina vainoissa, ja veli Leflar palveli uskollisena kuolemaansa asti vuoteen 1946.

TOTUUS SAA JALANSIJAA ALBERTASSA

Kristillinen päättäväisyys ja samankaltainen uhrautuvaisuuden henki tuottivat myös Jehovan siunauksia Calmarissa Albertassa. Vuonna 1895 saapui sinne Pohjois-Dakotasta raamatuntutkija August Dahlquist. Hänen jälkeensä seurasi skandinavialainen ”tulva” vuonna 1899, kun perheitä nimeltä Anderson, Engberg, Hammer, Melin ja Peterson muutti Calmariin De Lameren ympäristöstä Pohjois-Dakotasta. Nämä perheet olivat jo toimivia raamatuntutkijoita, kun ne lähtivät Yhdysvalloista.

Eräs näistä tienraivaajaperheistä oli Knud Pederson Hammerin perhe. Hän oli toiminut baptistipappina Pohjois-Dakotasta, kun  eräs raamatuntutkija jätti hänelle kirjan vuonna 1890. Erään Hammerin jälkeläisen mukaan tuo baptistisaarnaaja ”havaitsi pian, että kirja sisälsi totuuden. Sen johdosta nousi K. P. Hammer vuonna 1891 kirkossa seisomaan ja ilmoitti seurakunnalle, että hän itse ja hänen vaimonsa sekä heidän pienokaisensa lähtisivät nyt ulos ’Babylonista’. He lähtivät pikku tyttärensä Hannah mukanaan eivätkä sen koommin palanneet väärän uskonnon valta-alueelle.”

Vuonna 1892 veli Hammer kävi kotikaupungissaan Skienissä Norjassa. Tuon vierailun johdosta hänen äitinsä ja sisarensa osoittivat kiinnostusta Valtakunnan sanomaa kohtaan.

Eräs veli Hammerin jälkeläinen esittää joitakin yksityiskohtaisia tietoja myöhäisemmältä ajalta kertoessaan seuraavaa: ”Suunnitelmien mukaisesti vuokrasi eräs 50 henkeä käsittävä ryhmä vuonna 1899 junanvaunun. He suunnittelivat mennä yhdessä Calmarin alueelle. Siinä oli nyt järjestäytynyt raamatuntutkijain ryhmä matkustamaisillaan aloittamaan uutta elämää uudessa maassa. Junanvaunun ollessa lähdössä K. P. Hammer sai kutsun Charles Taze Russellilta lähteä Norjaan Seuran edustajana muodostamaan sinne ensimmäinen seurakunta. Kun asiasta oli keskusteltu veljien kanssa, päätettiin, että Hammerin tulisi noudattaa Russellin kutsua.”

Veli Hammerin perhe jatkoi matkaa Calmariin toisten raamatuntutkijain pitäessä heistä huolta, ja veli Hammer itse matkusti Norjaan. Vaikka hän siellä ollessaan tapasi eräitä kiinnostuneita, seurakuntaa ei kuitenkaan muodostettu. Millainen oli tilanne hänen palatessaan takaisin perheensä luo? Aikaisemmin lainaamassamme raportissa jatketaan:

”Iloinen yllätys odotti K. P. Hammeria, kun hän palasi. Metsuri ja kirvesmies John Frederickson oli toisten veljien avulla pystyttänyt oivallisen mökin Hammerin maatilalle. Tämä oli vain yksi niistä monista rakkauden ja ystävällisyyden teoista, joita veljet toisilleen suorittivat noina alkuaikoina.” – Joh. 13:35.

Hengelliset asiat olivat ensi sijalla Calmarin raamatuntutkijoilla, joihin kuului myös Andrew Melin. Hänen poikansa kertoo: ”Aina kun saimme postimme ... istuimme illalla kokoontuneina pöydän ympärille vain petrolilamppu valona ja kuuntelimme, kun isä luki saamaamme Vartiotornin numeroa. Aluksi se tuli englanninkielisenä, mutta myöhemmin saimme sen ruotsinkielisenä, ja näin myös äiti voi ymmärtää sitä.”

Jalkaisin tai hevosella ratsastaen suorittivat Melinit, John Frederickson ja K. P. Hammer laajamittaista todistustyötä käyttäen apuna Tuhatvuotissarastus-kirjoja. Calmarin alueella ei ollut monta paikkaa, joissa näitä Jehovan todistajia ei olisi tunnettu hyvin. He eivät suinkaan olleet sellaisia, joilla olisi ollut paljon joutilasta aikaa.  He olivat uudisasukkaitten maassa, ja heidän täytyi työskennellä kovasti raivatessaan maata pientilaa varten (vähintään 8 hehtaaria oli vaatimus omistusoikeuden saamiseksi). He tekivät tätä työtä käyttäen apuna hevosia ja härkiä, ja he työskentelivät myös paljain käsin. Heidän täytyi kasvattaa samanaikaisesti suurin osa ravinnostaan. Joissakin raamatuntutkijain perheissä oli jopa 13 lasta. Ansaitakseen rahaa välttämättömiä hankintoja varten nämä veljet ottivat siksi vastaan mitä tahansa lisätyötä, mitä saattoivat saada, jopa 35 sentin päiväpalkalla! Niin, he olivat uhrautuvaisia, rakkaudellisia, ahkeria, uskollisia – ja siksi Jehova siunasi heitä runsaasti.

Kun nuo kristityt perheet kasvoivat ja yhä enemmän vastakiinnostuneita liittyi heihin, rakennettiin Calmariin hirsimaja kokouspaikaksi. Tuohon aikaan laskettu hyvä hengellinen perustus on saanut aikaan monia uskollisia Jehovan todistajia, ja nämä varhaiset raamatuntutkijat tunnetaan nyt kaikkialla läntisessä Kanadassa. Calmarissa on vielä nykyäänkin toimiva kristillinen seurakunta.

UUSI VUOSISATA SARASTAA

On mahdotonta kertoa kaikkien eri paikkojen varhaisista vaiheista tai mainita nimeltä kaikkia yksilöitä ja perheitä, jotka tuolloin palvelivat Jehovaa. Ilmeistä oli kuitenkin, että Jumala siunasi kansaansa. Esimerkiksi raportti Herran illallisen vietosta vuonna 1899 osoitti, että oli olemassa useita pieniä, mutta kasvavia ryhmiä. Mainittuna vuonna oli Ontariossa seuraavia läsnäolijamääriä: Brantford 22, Dorchester 5, Goderich 4, Hamilton 10, London 7, Meaford 5, Niagara Falls 7 ja Toronto 21. Muistonvietossa läsnäolijoita oli Manitobassa seuraavasti: Brandon 8, Clive 4 ja Rapid City 10. Muilta alueilta raportoi mm. Wharnock, Brittiläinen Kolumbia, 5; Regina, Luoteisterritoriot (nykyinen Saskatchewan), 7; ja Truro, Nova Scotia, 8. Samana vuonna kokoontui muitakin ryhmiä viettämään Kristuksen kuoleman muistoa.

Uuden vuosisadan koittaessa oli julistustyö Jumalan valtakunnasta, joka ennallistaa kaiken, tosiaan jo vakiintumassa kautta Kanadan. Saarnaajaveljet vierailivat edelleen toisten uskovien luona vahvistaakseen raamatuntutkijain kasvavia ryhmiä, ja hengellisesti rakentavia konventteja pidettiin säännöllisesti eri paikoissa.

Niinpä siellä täällä oli anglikaaneja, presbyteriaaneja, baptisteja ja muita – joskus näiden järjestöjen johtaviakin hahmoja – jotka rohkeasti hylkäsivät väärän uskonnon. (Ilm. 18:1–4) Omasta tahdostaan nämä henkilöt tekivät tunnetuksi oppimiaan Raamatun totuuksia toisille.

KASVUA VASTUSTUKSESTA HUOLIMATTA

Laajennus oli todella käynnissä. Esimerkiksi raamatuntutkijain  ryhmät kasvoivat eri paikkakunnilla niin, ettei enää pelkästään pidetty tutkistelukokouksia yksityiskodeissa, vaan vuokrattiin saleja sunnuntaisin pidettäviä kokouksia varten. Tällainen laajennus herätti tietenkin vastustusta. Päättäneinä ehkäistä Jehovan kansan kasvun ja vaikutuksen jotkut uskonnolliset arvostelijat menivät toisinaan liian pitkälle. Kuulkaamme Cecil Scottin kertomusta siitä, mitä tapahtui esimerkiksi Nashwaakissa New Brunswickissa vuonna 1904.

Metsätyöläinen Hezekiah London, joka oli uskonnollinen ihminen, oli rakentanut kirkon perheen maatilan kulmaan. Kaikki hänen seitsemän tytärtään lauloivat kuorossa. Eräänä päivänä London sai postin välityksellä kirjallisuutta Connecticutissa asuvalta ystävältään, joka oli raamatuntutkija. Luettuaan nämä julkaisut Hezekiah kirjoitti Alleghenyssa Pennsylvaniassa sijaitsevaan ”Raamattutaloon” ja sai lisää kirjallisuutta. Kohta sen jälkeen, kun hän oli lukenut kaiken, hän yllättyi eräänä sunnuntaina paikallisen papin puhuessa aiheesta ”Kansainväliset Raamatuntutkijat ja pastori Russell”. Saarna ei ollut ainoastaan loukkaava vaan myös kaukana totuudesta. Noin puheen puolivälissä London nousi, otti vaimoaan kädestä ja sanoi kuorossa oleville tyttärelleen: ”Tulkaa, tytöt! Me lähdemme kotiin.” He kävelivät ulos, kaikki yhdeksän. Koska Hezekiah London oli lahjoittanut rakennuksen ja oli kirkon taloudellinen tukipylväs, seurakunta pian hajosi. Pappi lähti pois ja rakennus suljettiin.

Pian sen jälkeen Hezekiah London teki järjestelyjä, että saarnaajaveljet vierailisivat Nashwaakissa. Aina muutamaa viikkoa ennen saarnaajaveljen tuloa (noin kaksi kertaa vuodessa) London lähti kotoa hevosella ja rattailla maanantaiaamuna ja palasi takaisin vasta lauantaina. Tuollaisella retkellä hän levitti traktaatteja ja kirjasia ihmisille useiden kilometrien alueella sekä kutsui heitä kuulemaan vierailevan saarnaajaveljen pitämiä puheita. Entä mikä oli kokouspaikka? Arvasit oikein! Se oli entinen kirkkorakennus Londonin maatilalla Nashwaakissa New Brunswickissa. Nykyään 30 Hezekiah Londonin sukulaisista on Jehovan todistajia.

Pian vuosisadan vaihteen jälkeen Jumalan kansan seurakuntia kasvoi monessa eri paikassa. Joissakin osissa Kanadaa oli tilanne kuitenkin vielä samanlainen kuin se oli ollut suuremmissa yhdyskunnissa kymmenen vuotta sitten tai vielä aikaisemmin. Manitobassa oli esimerkiksi alueita, joissa jotkut yksilöt olivat omaksuneet Raamatun totuuden, mutta eivät olleet läheisessä kosketuksessa toisiin kristittyihin ja saivat erittäin harvoin saarnaajaveljiä vierailulle. Nämä henkilöt pysyivät siitä huolimatta lujina, ja Jehova ylläpiti heitä hengellisesti.

Rouva John Sample, joka asui Sourisin läheisyydessä Manitobassa,  on valaiseva esimerkki tällaisesta tapauksesta. Hänellä oli ollut kirjallisuuttamme vuodesta 1897 lähtien ja hän oli ottanut lehtiä eräältä John Kerslakelta, mutta oli yrittänyt pysyä kirkossa ja opettaa paikallisissa pyhäkouluissa. Vuonna 1903 tuli sitten päivä, jolloin ero oli tapahtuva. Hän nousi seisomaan kirkossa ja kertoi kaikille läsnäolijoille, miksi hänen täytyi erota kristikunnasta. Hänen lähinaapurinsa yritti saada häntä takaisin kirkkoon, ja papit ryhtyivät toimintaan, mutta kaikki oli turhaa. Hän pysyi lujana. Myöhemmin samainen naapuri, rouva Nay, omaksui myös totuuden. Mutta oli niin paljon sellaista, mikä hänen piti tehdä yksin. Sisar Samplen poika, John, kuvailee äitinsä tilannetta tuona varhaisena aikana: ”Ei ollut seurakunnanpalvelijaa (esivalvojaa), ei tutkistelunpalvelijaa, jolta olisi saanut tukea, ei ollut kokouksia. Oli vain katuvainen sydän, kulunut Raamattu ja pitkiä rukouksessa vietettyjä tunteja.”

”HYVÄ UUTINEN” VETÄÄ JATKUVASTI PUOLEENSA VILPITÖNSYDÄMISIÄ

Löytyi jatkuvasti ihmisiä, joilla oli vilpitön sydän, halu miellyttää Jumalaa ja päättäväisyyttä palvella häntä epäsuotuisissakin olosuhteissa. Eräs tällainen oli armeijan entinen kapteeni William Meneray. Vuonna 1906 siivotessaan lennätintoimistoa Sourisissa Manitobassa ennen lähtöään kotiin Winnipegiin, hän löysi joitakin Vartiotorni-lehden numeroita vuosilta 1893 ja 1894. Vaikka ne olivat melko vanhoja, hän otti ne mukaansa. Menerayn vaimo luki niistä joitakin ja suositteli niitä aviomiehelleen. Ensimmäinen kirjoitus, jonka tämä luki, sisälsi erikoispainoksen helvettiä käsittelevästä Vartiotorni-seuran kirjasesta. Siitä se alkoi. Meneray kirjoitti heti Seuran toimistoihin ja kysyi, oliko Winnipegissä keitään, jotka uskoivat samoin. Hän sai herra ja rouva Reginald Taylorin sekä herra ja rouva Hamiltonin osoitteet. Ennen vuotta 1906 olivat samoin uskovat olleet jossakin määrin yhteydessä toisiinsa. Tosiasiassa Winnipegiin suoritetut saarnaajaveljien vierailut oli mainittu Vartiotornissa (engl.) jo vuonna 1901, ja vuonna 1905 siinä julkaistiin kirje, todennäköisesti Frances Hamiltonin kirjoittama, jossa kerrottiin hänen itsensä ja hänen aviomiehensä viettämästä muistonvietosta. Mutta on ilmeistä, että ensimmäinen perustettu seurakunta Winnipegissä alkoi toimia vuonna 1905 tai 1906.

Meneray ei tyytynyt todistamaan vain omalla alueellaan, vaan perusti myös melkoisen postipalvelun. Siten hän saattoi tavoittaa eristyksissä asuvia ihmisiä traktaattien ja kirjasten välityksellä, joiden nimet olivat hyvin puoleensavetäviä, kuten ”Varkaat paratiisissa” ja ”Mikä on sielu?” Joitakin näistä hän lähetti aina Yukoniin asti. George Naish kertoo, että kiinnostus heräsi myös Carmentien ja Rainbowien keskuudessa Kamsackissa Saskatchewanissa.

 William Meneray teki kerran maailmanympärimatkan C. T. Russellin ja muiden raamatuntutkijain kanssa, jolla matkalla kävi ilmeiseksi maailmanlaajuisen todistustyön suunnaton tarve. Veli Meneray säilytti uskollisuutensa maanpäällisen vaelluksensa viimeiseen päivään asti. Hän kuoli 21. tammikuuta 1960.

Vuonna 1911 tuli Charles Cutforthista, joka asui Gilbert Plainsissa Manitobassa, toimiva Jehovan todistaja. Hänen isänsä H. W. Cutforth kiinnostui myös. H. W. Cutforthin kodista tuli paikallinen raamatuntutkijain kokouspaikka. Aikanaan Charles Cutforthista tuli kolporteeraaja ja Vartiotorni-seuran matkustava edustaja. Hänen poikansa John ryhtyi tienraivaajaksi (vuonna 1941), palveli matkustavana valvojana (vuonna 1942) ja (vuonna 1943) hänestä tuli Seuran Torontossa olevan haaratoimiston henkilökunnan jäsen. Hän kävi Vartiotornin Raamattukoulun Gileadin vuonna 1946, jonka jälkeen hänet lähetettiin Australiaan. Siellä John Cutforth palveli kierros- ja piirivalvojan tehtävissä. Myöhemmin hänet lähetettiin Papua-Uuteen-Guineaan, jossa hän edelleen palvelee uskollisesti.

James Gibson Haliburtonista Ontariosta oli myös eräs vilpitönsydäminen mies, joka tunnisti C. T. Russellin kirjoituksissa Jumalan totuuden. Tämä tapahtui vuonna 1907, kun hän sai tätä kirjallisuutta James ja Alexander Brownilta, New Liskeardissa Ontariossa asuvilta vaimonsa sukulaisilta. Hänen vaimonsa Margaret ei kuitenkaan silloin nähnyt noita julkaisuja oikeassa valossa, mutta sen jälkeen, kun veli Gibson kuoli vuonna 1908, hän meni vierailemaan Brownien luokse kuuden viikon ajaksi. Kun Margaret Gibson palasi, ”hänellä oli luja ote totuuteen, eikä hän voinut ajatella eikä puhua mitään muuta”, kertoo hänen pojantyttärensä ja jatkaa:

”Aina kuolemaansa asti vuoteen 1929 isoäitini antoi tuskin yhdenkään päivän kulua kirjoittamatta tai puhumatta totuudesta jollekulle. Alkuaikoina Haliburtonissa hän meni käynneilleen hevosten vetämillä rattailla. Koska hän oli ollut varhaisia uudisasukkaita Haliburtonin seudulla sekä innokas kirkon työntekijä, hän tunsi kaikki ihmiset lähiseudulla. Hänen tapansa suorittaa todistustyötä muistutti varhaiskristittyjen menettelyä. Hän pakkasi laukkuunsa kirjoja sekä välttämättömät tarvikkeet, valjasti hevosen rattaiden eteen ja meni jonkun ystävänsä tai naapurinsa luo ilmoittaen tullessaan, että hän aikoi viipyä heidän luonaan, kunnes he ymmärsivät hänen sanomansa. Jos hän löysi kuulevan korvan, hän viipyi kaksi tai kolme päivää tutkien kiinteästi Raamattua heidän kanssaan lampun valossakin jopa myöhään yöhön asti. Hänen toimiessaan tällä tavoin monet perheet saattoivat nopeasti ymmärtää totuuden.”

Vuonna 1911 oli Toronton seurakunnassa läsnä muistonvietossa 110 henkilöä. Muut ryhmät, kuten niitä usein nimitettiin, kasvoivat  myös. Tuona vuonna vierailivat saarnaajaveljet 108 ryhmässä kautta Kanadan. Vancouverin ryhmällä oli hyvä menestys Pender Hallissa pidetyissä sunnuntai-illan esitelmissään. Samuel Withers (joka kuoli 9. maaliskuuta 1971 96-vuotiaana) alkoi juuri silloin olla yhteydessä Jehovan kansaan. Totuus kosketti todella hänen sydäntään. ”Jumalan aikakausisuunnitelman” sisältö vaikutti häneen niin voimakkaasti, että hän valvoi kolme yötä ja käytännöllisesti katsoen ahmi sitä. Kolmantena yönä hänen vaimonsa heräsi ja kysyi: ”Mitä se oikein on, kun sinun pitää sanoa ’Kiitos Herralle’ niin monta kertaa kolmen aikaan aamuyöllä?” Ilmeisesti hän oli kiitollinen saadessaan moniin kysymyksiinsä vastaukset.

PÄÄTTÄVÄISYYS JULISTAA VALTAKUNNAN SANOMAA

Ne, jotka saivat tietoa Raamatun totuudesta, olivat innokkaita jakamaan Valtakunnan hyvää uutista toisille. Yhtenä esimerkkinä on Julius W. Lundell, joka teki vuonna 1912 päätöksensä ryhtyä toimimaan sen suhteen, mitä hän oli oppinut raamatuntutkijain julistamasta sanomasta. Hänen tyttärensä Olive Mais täydentää yksityiskohtia kertoessaan:

”Julius W. Lundell kuuli ensimmäisen kerran totuutta 1903. Hän opetti pyhäkoulua eräässä ’vapaalähetyksen’ kirkossa Pohjois-Dakotassa, kun eräs opettajatoveri kertoi hänelle kuulleensa esitelmän, jossa todistettiin Raamatulla, että helvettiä ei ole olemassa. Sitten vuonna 1910 isäni tuli Pohjois-Saskatchewaniin uudisraivaajana maatilalle, joka sijaitsi 32 kilometriä Maidstonen kylän pohjoispuolella. Kerran eräs naapuri lainasi hänelle kirjan, joka käsitteli kehitysoppia. Sen välissä oli kirjanen nimeltä Mitä Raamattu sanoo helvetistä? Tässä oli todiste siitä, mitä hänen ystävänsä oli kertonut.

”Kaksi vuotta myöhemmin oli Winnipegin Free Pressissä veli Menerayn asettama ilmoitus. Siinä kysyttiin: ’Tiedättekö, että pakanain ajat päättyvät vuonna 1914?’ (Luuk. 21:24, KJ) Isäni tilasi kirjallisuutta, ja kun Raamatun tutkielmia saapui postissa, hän luki niitä yötä päivää herkeämättä viikon ajan. Öljylampun valossa hän jatkoi lukemista myöhään yöhön. Viikon lopulla hän tiesi löytäneensä totuuden. Kirjat ja Raamattunsa kainalossaan hän meni naapureittensa koteihin kertoakseen heille hyvää uutista. Heidän suhtautumisensa oli: ’Lundell on tullut hulluksi!’”

Mutta se ei pitänyt ollenkaan paikkaansa, ja tämä oli vasta alkua veli Lundellin toimeliaalle Jehovan palvelukselle. Hänen tyttärensä kertomus jatkuu: ”Täysin vakuuttuneena totuudesta isäni tilasi ja levitti laatikoittain kirjallisuutta noina vuosina ... Sitten vuonna 1917 veli Andrew Melin Calmarista Albertasta teki matkan ruotsalaisille uudisasutuksille pitääkseen raamatullisia esitelmiä. Näin  hän tuli myös meidän yhdyskuntaamme Milletoniin, ja hän oli ensimmäinen, joka auttoi isääni järjestäytyneeseen toimintaan. Ennen pitkää isäni kuva oli mainoslehtisissä, ja hän piti puheita kaikkien lähiyhdyskuntien kouluissa ja saleissa Saskatchewanjoen pohjois- ja eteläpuolella.”

Raamatullisten puheitten pitäminen ei ollut kuitenkaan ainoa tapa julistaa Valtakunnan sanomaa. Matkustaessaan veli Lundellilla oli aina mukanaan matkalaukullinen raamatullista kirjallisuutta. Hänen tyttärensä jatkaa: ”Olipa sitten kysymyksessä huutokauppa tai Lloydminsterin markkinat, voi olla varma siitä, että siellä isäni oli auton luona ympärillään joukko miehiä seisomassa tai istumassa, ja meneillä oli vilkas keskustelu. Kun oli aika palata kotiin, matkalaukussa ei ollut yhtään kirjallisuutta. Juututtuamme kerran kiinni mutaan eräs mies muuliparin kanssa tuli auttamaan, ja hän sai palkkansa ruskeasta matkalaukusta. Eräässä kreikkalaisessa ravintolassa North Battlefordissa omistajan kanssa aloitettuun keskusteluun liittyi pian jokainen ruokasalissa oleva, ja lopuksi matkalaukku oli jälleen tyhjentynyt.”

Tällainen päättäväisyys tehdä Valtakunnan sanomaa tunnetuksi toisille oli todella kiitettävää. Kun Jumalan kansa ilmaisi tällaista erinomaista henkeä, se suoritti oivallista työtä julistaessaan ”hyvää uutista”. Sen tähden 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen päättyessä oli huomattavaa lisäystä tosi palvojien lukumäärässä suurimmassa osassa Kanadaa. Kaikissa provinsseissa oli nähtävissä kasvua, joissakin erittäin huomattavaa. Samanlaista edistystä tapahtui myös 1900-luvun toisella vuosikymmenellä. Mutta se osoittautui myös ajanjaksoksi, joka koetteli näiden vilpittömien raamatuntutkijain uskoa.

PAPIT RYHTYVÄT SOLVAAMAAN!

Varhaisimpia Kanadaan perustettuja Jehovan kansan seurakuntia oli Hamiltonin seurakunta Ontariossa. Tuo vahva, erittäin toimelias seurakunta oli tietenkin papiston epäsuosiossa. Koska papit eivät voineet puolustautua Raamatulla voimakkaita totuuden iskuja vastaan, niin he turvautuivat henkilöön kohdistuvaan herjaamiseen. He puhkesivat solvauksiin epätoivoisessa yrityksessään tuhota yksi mies – C. T. Russell.

Eräs tätä tapaa käyttänyt pappi Hamiltonissa oli mahtipontinen baptistisaarnaaja nimeltä J. J. Ross. Vuonna 1912 hän kirjoitti törkeän kirjasen, jossa hän esitti monia vääriä syytöksiä Russellia vastaan. Lainopillisen neuvonantajansa J. F. Rutherfordin antaman neuvon mukaan veli Russell nosti Rossia vastaan rikossyytteen häpäisevästä herjauksesta. Kanteen esittäjänä Russell oli mukana oikeudenkäynnissä esittämässä todisteita, ja hän alistui pitkään, noin  viisi tuntia kestäneeseen ristikuulusteluun. Oikeudenkäynnin jälkeen hänen baptistivastustajansa syytti Russellia väärin, että tämä olisi syyllistynyt väärään valaan kysyttäessä hänen kreikan kielen tuntemustaan. Tämä ”väärää valaa” koskeva syytös julkaistiin Rossin toisessa kirjasessa, jossa hyökättiin Russellia vastaan. Siinä pappismies lainasi virheellisesti, mitä oikeudessa oli sanottu, esittäen ristikuulustelijan kysymykset ja Russellin vastaukset seuraavasti:

K. ”Osaatteko kreikan kielen?”

V. ”Kyllä.”

Jättäen tästä kysymyksestä pois sanan ”aakkoset” Ross yritti tuoda esiin ilmeisen ristiriidan myöhemmän kysymyksen ja vastauksen kanssa:

K. ”Oletteko perehtynyt kreikan kieleen?”

V. ”En.”

Mitä todellisuudessa tapahtui, käy ilmi virallisista asiakirjoista (Hamiltonin kaupungin käräjät, Ontario, 17. maaliskuuta 1913). Niistä ilmenee, että C. T. Russell ei vannonut väärin. Ristikuulustelu (kuulustelijana George Lynch-Staunton, K. C.) kävi seuraavaan tapaan, niin kuin ilmenee M. James Bentonin kirjoittamasta kirjasta ”Jehovan todistajat Kanadassa”:

”Kysymys: ’Ette siis väitä opiskelleenne latinaa?’

Vastaus: ’En, herra.’

Kysymys: ’Entä kreikkaa?’

Vastaus: ’En, herra.’”

Tämän jälkeen Russellilta kysyttiin, tunsiko hän yksittäisiä kreikan kielen kirjaimia, ja hän vastasi, että hän ”saattaisi erehtyä joissakin niistä”. Äsken lainaamamme kirjan mukaan pian tämän jälkeen ”Lynch-Staunton teki Russellille kysymyksen: ’Oletteko perehtynyt kreikan kieleen?’ Russellin vastaus oli painokas ’En’.”

Asiasta ei ollut siis epäilystäkään. C. T. Russell ei ollut syyllistynyt väärään valaan, kuten Ross häntä oikeudenkäynnin jälkeen väärin syytti. Juttua käsitteli myöhemmin suuri valamiehistö, joka kieltäytyi hyväksymästä syytettä. Näin ollen ei Ontarion korkein oikeus ollenkaan käsitellyt juttua. Ontariossa on lainmukainen käytäntö, että ainoastaan yleinen syyttäjä saa puhua suuren valamiehistön edessä. Emme tiedä, millä tavoin juttu esitettiin sille tai miksi tuo elin hylkäsi sen. Mitään päätöstä ei annettu jutun asiaperusteista. Seuraavissa kirjoituksissaan Ross käsitteli tätä epämääräistä tulosta ikään kuin hän olisi saavuttanut suuren voiton. Hän sekä muut halusivat nähtävästi unohtaa, että Russell ei ollut se, joka oli syytettynä oikeuden edessä.

 VASTUSTAJAIN TEMPUT EIVÄT AIHEUTA LEVOTTOMUUTTA

Huolimatta kristikunnan papiston ilmaisemasta vihasta Jehovan kansa ei häiriintynyt. Vuonna 1913 se piti sarjan konventteja, jotka osoittautuivat menestyksellisiksi. Noin tuhat henkilöä oli esimerkiksi läsnä Victoriassa Brittiläisessä Kolumbiassa pidetyssä konventissa ja 4500 Vancouverissa. Konventtien sarja käsitti lännen suuret keskukset ennen kuin siirryttiin Torontoon, jossa oli viikon kestävä konventti. Yleisöä oli siellä noin 1200, näistä osanottajista noin puolet Yhdysvalloista.

Yli 200 osanottajaa matkusti C. T. Russellin kanssa konventissa toiseen. Eräs sanomalehti ilmoitti erityisen konventtijunan saapumisesta Edmontoniin Albertaan ja sanoi sitten:

”Kun kysyttiin Russellin mielipidettä väitteeseen, että hän saarnaa, ettei ole helvettiä, pastori Russell vastasi:

”’Maailmassa ei ole sellaista pappia, joka saarnaisi helvettiä enemmän kuin minä, mutta se helvetti, jota minä saarnaan, on Raamatun helvetti, eikä siellä ole tulta eikä tulikiveä, ei hiilihankoja eikä hiekkapaperiliukuja. Raamatun helvetti on mitä järkevin tulkinta alkuperäisistä kreikan ja heprean kielen sanoista haades ja šeol, jotka merkitsevät kuolemantilaa, hautaa.’”

Viitaten myöhemmin vuonna 1913 pidettyyn Toronton konventtiin Vartiotorni sanoi: ”Jotkut olivat läsnä tässä konventissa suureksi osaksi siitä syystä, että he havaitsivat, että jostakin syystä paha, parjaava ja asioita väärässä valossa esittävä henki yritti vahingoittaa uskonnollista toimintaa. Saatana ja hänen sokaistut, harhaan johdetut palvelijansa menevät liian pitkälle yrittäessään vahingoittaa Herran asiaa. Toisinaan Herra kumoaa ihmisen vihan omaksi ylistyksekseen ja totuuden edistämiseksi. Tästä esimerkkinä on erään miehen tapaus, joka saatuaan kuulla, että pastori Russell on antikristus, meni katsomaan, miltä antikristus näyttää. Hänen kuulemansa iloinen evankeliumin sanoma valloitti hänen sydämensä, ja nyt hän tuntee siitä iloa.”

Toronton konventissa jotkut vastustajat menivät niin pitkälle, että he tulivat konventtialueelle kantaen suurta viiriä, jossa oli kirjoitettuna halventavia asioita sekä huomiota herättävät ilmaisut ”Russelilaisuus, millenismi, paholaisten oppi.” Mutta poliisi pani heidät poistumaan. Toronto News -lehden mukaan (25. heinäkuuta 1913) ei ”Toronton antirusselilaisten toiminta” rajoittunut tuolla viikolla yksinomaan tuohon kaupunkiin, sillä lehti sanoi: ”Russellin vastaista kirjallisuutta on lähetetty kautta maailman samaisen liikkeen eri sihteereille, kertoo Philip Sidersky Baltimoresta. Hän kuuluu Kansalliseen evankeliumilähetysten liittoon.” Mutta News-lehden otsikko ilmaisi, että vastustajien menettely ”ei häirinnyt” raamatuntutkijoita.

 HENGELLISESTI NÄLKÄISET RAVITAAN

Toronton konventissa vuonna 1913 oli läsnä myös eräs henkilö nimeltä Tassey Raycove. Makedoniassa hän oli ollut paikallisen ortodoksisen kirkon kanttori. Hän piti myös huolen kirkkorakennuksen siivoamisesta, ja tämä antoi hänelle tilaisuuden lukea Raamattua, joka oli kirkossa, mutta jota pappi ei koskaan käyttänyt. Raamatun lukeminen herätti Raycovessa totuuden nälän, joka vaivasi häntä sen jälkeen, kun hän oli muuttanut Kanadaan. Täällä hänellä oli tilaisuus tutkia tarkoin useita uskontoja. Mutta mikään niistä ei tyydyttänyt häntä. Hän oli bulgarialaisen baptistiryhmän johtava vanhin vuonna 1913, kun veli Russell oli läsnä Torontossa pidetyssä konventissa, jota vastustajat niin kovasti yrittivät hajottaa. Tassey Raycoven poika Anthony kertoo:

”Uutinen tästä vierailusta sai osakseen suuttumusta ja halveksuntaa Toronton babylonilaisten uskonnonharjoittajien taholta, jotka sanoivat: ’Tuo paholainen Russell tulee sunnuntaina kaupunkiin.’ Isäni toisti myös näitä sanoja, mutta sanoi hengessänsä: ’Menen kaikesta huolimatta kuuntelemaan häntä.’ Tämä oli käännekohta hänen elämässään, sillä nyt hän kuuli ensimmäistä kertaa sielua tyydyttävän sanoman, jonka lampaat tuntevat Hyvän Paimenen ääneksi.”

Kuunneltuaan Russellin kahden tunnin pituisen, sielua käsittelevän puheen Raycove hankki itselleen yhden osan Raamatun tutkielmia ja luki sen ahnaasti. Sitten hän pyysi saada myös toiset osat ja luki ne samoin ahmien. ”Totuuden etsintä oli lopultakin päättynyt”, sanoi hänen poikansa ja lisäsi: ”Sitten seurasi hänen dramaattinen lähtönsä Suuresta Babylonista. Pappi oli pitämässä helvetin tulta ja tulikiveä käsittelevää tavanomaista saarnaansa ja teki tahallisen, mutta ’kohtalokkaan’ erehdyksen lainaamalla väärin erästä raamatunkohtaa. Johtava vanhin hypähti seisaalleen, esitti jyrkän vastaväitteen papin lausunnolle ja arvosteli tätä ankarasti raamatunpaikan virheellisestä lainaamisesta.” Tästä oli seurauksena lyhyt mutta kiihkeä väittely, jonka johdosta monien silmät avautuivat.

JEHOVAN ONNELLISEN ORJAN ALKUVAIHEET

Thomas James Sullivan aloitti uskollisen palveluksensa Jehovan iloisena orjana 1900-luvun toisella vuosikymmenellä. Työskennellessään Brooklynissa New Yorkissa vuonna 1911 Sullivan kuuli erään toverinsa sanovan, että pastori Russell ei uskonut helvettiin. Lausunto teki vaikutuksen, sillä T. J. Sullivanin mielestä ei iankaikkisen vaivan oppi voinut olla sopusoinnussa rakkauden Jumalan kanssa. (1. Joh. 4:8) Tämä nuori mies ei kuitenkaan kuullut näistä uskomuksista enempää ennen vuotta 1913.

Tuon vuoden marraskuussa Sullivan oli Winnipegissä Manitobassa  mukana laatimassa tilintarkastusjärjestelmää rautateiden rakentamaa hotelliketjua varten. Henkilökuntaan kuului nuori nainen, jolla oli aina Raamattu mukanaan ja jonka konttorihuoneessa oli aina esillä kuusi osaa pastori Russellin kirjoittamia Raamatun tutkielmia. Hän oli niin hyvin perehtynyt Raamattuun, että itse johtoelin tuli monissa raamatullisissa kysymyksissä hänen luokseen. Mutta antakaamme T. J. Sullivanin jatkaa kertomusta. Muutama vuosi sitten hän kirjoitti:

”Jouduimme joskus työskentelemään keskiyöhön asti, vieläpä myöhempäänkin. Koska yleinen liikenne pysähtyi keskiyön tienoilla ja tällä nuorella naisella oli pitkä kotimatka, tarjouduin saattamaan häntä. Näillä kävelymatkoilla varautui tilaisuus keskustella enemmän Raamatusta, ja ympäristö siihen oli mitä innoittavin. Voidakseen oikealla tavalla arvostaa sitä täytyy tuntea luoteisalueen laajat, aukeat preeriat. Tuohon aikaan yöstä oli lämpötila tavallisesti 30–40 astetta nollan alapuolella. Polun molemmilla puolilla kohosivat toista metriä korkeat lumikinokset. Yläpuolella oli kylmä, kirkas, sininen taivaankansi, jossa revontulet hulmusivat korostaen Jumalan luomakunnan suuruutta ja majesteettisuutta. Jumalan tarkoituksista puhuminen noissa ympäröivissä olosuhteissa oli minulle vaikuttavaa ja pyhää. Se tuntui herättävän minussa kaiken haluamaan tavoitella niin ihmeellisen Luojan rakkautta ja huolenpitoa.”

T. J. Sullivan todella tavoitteli Jumalan rakkautta ja huolenpitoa. Hän hakeutui raamatuntutkijain yhteyteen Winnipegissä, ja hänet kastettiin Jehovan antautuneena palvelijana ennen Herran illallisen viettoa vuonna 1916. Tähän voidaan lisätä, että syyskuussa 1918 veli Sullivan solmi avioliiton sisar Evelyn Finchin kanssa, joka oli ensimmäinen hänen tapaamansa Jehovan todistaja hänen Kanadaan saapumisensa jälkeen ja sama nuori nainen, joka oli ollut hänelle niin suureksi avuksi Jumalan tarkoitusten tuntemisessa.

Vuonna 1924 veli ja sisar Sullivanista tuli Brooklynin Beetel-perheen jäseniä. He molemmat palvelivat siellä uskollisesti siitä lähtien maallisen elämänsä loppuun asti. T. J. Sullivan oli onnellinen ja uskollinen Jehovan orja Beetelissä (lopulta Jehovan todistajien hallitsevan elimen jäsenenä) kuolemaansa asti. Hän kuoli 30. heinäkuuta 1974 86-vuotiaana.

”KANSAIN MÄÄRÄAJAT” OVAT TÄYTTYNEET!

Odotus tiivistyi innokkaasti odotetun vuoden 1914 alkaessa! Jotkut odottivat enemmän kuin C. T. Russell tai Vartiotorni olivat etukäteen sanoneet. Oli myös esitetty melkoisia arveluja, ja näiden henkilökohtaisten toiveiden täyttymättä jääminen saattoi johtaa pettymykseen, erittäinkin sellaisten kohdalla, jotka eivät olleet  hengellisesti kypsiä. Mutta useimmat niistä, jotka olivat kypsiä, saattoivat ymmärtää, että juuri näin voisi tapahtua. Vuoden 1913 lopulla eräs hyvää ymmärtämystä osoittava kanadalainen kirjoitti Seuralle:

”Vaikka taivaallinen Isämme näkee hyväksi koetella eri tavoin kansansa uskoa, niin näyttää kuitenkin siltä, että tulevana vuonna on luottamuksemme Jumalaan ja hänen Sanaansa joutuva vielä ankarammalle koetukselle.

”Tiedän kuitenkin, että rakkaitten veljien ja sisarten usko on hyvin vahva, ja uskon, että he tulevat jatkamaan uskon hyvää taistelua menestyksellisesti loppuun asti.

”Pastori Russell ei minun käsittääkseni ole koskaan väittänyt aikaa koskevien ennustusten tulkintaansa erehtymättömäksi. Hänen kirjoituksensa ovat siinä mielessä aina vaikuttaneet minuun syvästi.

”Jos vuosi 1915 saapuu eikä ole tapahtunut sitä, mitä monet veljet ovat odottaneet, se ei merkitse minulle suuria. Me tiedämme silti, että ’Sinun sanasi on totuus’ ja ettei piirtoakaan siitä katoa, ennen kuin kaikki täyttyy. Edelleen tiedämme, että aikain merkeistä päätellen tuo päivä ei ole kaukana.

”Kun tuliset koettelemukset kohtaavat meitä, muistakaamme henkeytetyt sanat: ’Älkää siis heittäkö pois uskallustanne, jonka palkka on suuri.’”

Todellakin, samassa Vartiotornin (engl.) numerossa, jossa tämä kirje julkaistiin, viitattiin pääkirjoituksessa siihen, etteivät kaikki nopeat ja jyrkät muutokset, joita odotettiin, ehkä tapahtuisi yhdessä vuodessa. Mutta siinä sanottiin: ”Vuosi 1914 on viimeinen vuosi, josta Raamattu käyttää nimitystä ’pakanain ajat’.” (Luuk. 21:24, KJ) Kirjoituksessa sanottiin myös: ”Meille ei ole mahdollista kuvitella mielessämme kaiken sen täyttyvän yhtenä vuonna, mitä Raamattu ilmaisee meidän voivan odottaa tapahtuvaksi, ennen kuin rauhan hallitus alkaa.”

Eräät seurakunnat olivat melko suuria vuonna 1914. Torontossa oli muistonvietossa läsnä silloin 204, Vancouverissa 195 ja Winnipegissä 105. Mutta nähtäväksi jäisi, ketkä olisivat niin sanoaksemme kiintyneitä päivämäärään ja ketkä palvelivat Jehovaa rakkaudesta.

LUOMISNÄYTÖS

Ne, jotka ahkeroivat opetuslasten tekemisessä eivätkä ainoastaan ’tarkkailleet kelloa’, totesivat ajan hyvin jännittäväksi. Heillä oli apuneuvona ”hyvän uutisen” viemisessä monille muun muassa audiovisuaalinen väline, joka oli siihen aikaan päivän puheenaihe kaupungeissa. Se oli nimeltään ”Luomisnäytös”, ja siinä näytettiin  kuultokuvia sekä elokuvia, ja samanaikaisesti esitettiin levytettyjä puheita ja musiikkia gramofonilevyiltä. Kaikki sen värikuultokuvat ja filmit täytyi maalata käsin. Näytös kesti kahdeksan tuntia, ja neljässä eri osassa se johdatti yleisön luomisen alusta lähtien läpi ihmiskunnan historian huipentuen Jehovan tarkoitukseen maan ja ihmiskunnan suhteen Kristuksen tuhatvuotishallituksen lopulla.

Kahdeksan tunnin pituinen ääni- ja värielokuva vuonna 1914? Kuka oli tuottaja? Joku Hollywoodin kuuluisuus? Ei. Luomisnäytöksen tuottaja oli Kansainvälinen Raamatuntutkijain Seura. Sisäänpääsy oli ilmainen eikä koskaan kerätty kolehtia. Sen lisäksi tämä raamatullisia, tieteellisiä ja historiallisia tosiasioita sisältävä ääni- ja värikuvaesitys ilmestyi vuosia ennen kuin yleisö sai tutustua kaupallisiin värielokuviin, joihin oli äänitetty puhe ja musiikki.

Luomisnäytöksen kuva ja ääni olivat laadullisesti niin hyvät, että jotkut katselijat luulivat C. T. Russellin olevan henkilökohtaisesti paikalla, kun hän ilmestyi valkokankaalle esittelemään näytöksen. Miten eloisa ja liikuttava olikaan kuvaus lesken pojan herättämisestä kuolleista, ihme, jonka Jumala suoritti profeetta Elian välityksellä! Ja mikä ilo oli nähdä kukan avautuvan ja kananpoikasen kuoriutuvan! Nämä Luomisnäytöksen mieleenpainuvat piirteet aikaansaatiin ottamalla määrävälein kuvia samasta kohteesta.

Paikalliset seurakunnat mainostivat Luomisnäytöstä ja kutsuivat yleisöä. Eräät rakennuksiin kiinnitetyt mainoskilvet olivat kooltaan 3,4 x 4,3 metriä. Yleisön vastakaiku oli hämmästyttävää. Teatterit olivat viikosta toiseen tungokseen asti täynnä.

Hamiltonissa Luomisnäytöstä esitettiin kolmen viikon ajan Suuressa Oopperatalossa ja Torontossa Suuressa Teatterissa. Kun katsojajoukot poistuivat eräästä näytöksestä, he saivat ensimmäisen kerran kuulla järkyttävän uutisen, että Euroopassa oli julistettu sota. Sen on täytynyt painaa lähtemättömästi heidän mieleensä joitakin heidän juuri näkemänsä ja kuulemansa esityksen kohtia. Luomisnäytöstä esitettiin siihen aikaan myös Toronton keskusvankilassa (joka siirrettiin myöhemmin Kingstoniin).

Myös koululaisia kutsuttiin Luomisnäytöksen esityksiin, kun haluttiin varmistautua siitä, että mahdollisimman monet saisivat nähdä näytöksen. Esimerkiksi vuonna 1914 saivat Halifaxissa Nova Scotiassa koululaiset tätä tarkoitusta varten vapaata koulusta. Samoin tapahtui Victoriassa Brittiläisessä Kolumbiassa, jossa useita luokkia oli läsnä. Charles W. Forbes, joka silloin oli 14-vuotias, näki tällä tavoin Luomisnäytöksen, ja myöhemmin hänestä tuli raamatuntutkija. Hän ei milloinkaan unohtanut näkemäänsä ja keroo meille: ”Koska teatteri oli täpötäynnä, jouduin monien muiden kanssa seisomaan, mutta suuren Luojan kätten työt, sellaiset kuin  taivaan ääretön tähtikupoli, olivat näkemisen arvoisia ja osoittivat, mitä kaikkivaltias Jumala oli saanut aikaan.”

Ponnisteltiin myös, jotta Luomisnäytös olisi tavoittanut Kanadassa asuvat puolalaiset ja ukrainalaiset. Näytäntöjä pidettiin suurissa asutuskeskuksissa kuten Torontossa ja Winnipegissä samoin kuin muualla lännessä. Tekstejä ja äänitystä käännettiin puolan ja ukrainan kielelle.

Luomisnäytöksen arvokas kauneus oli niin valtaisia, että vielä tänäkin päivänä, yli 60 vuotta myöhemmin, on sellaisia henkilöitä, jotka voivat muistaa sen esittämät tapahtumat, sen sanoman ja vieläpä esityspaikatkin. Joidenkuiden mielestä tämä opettava teos oli heille erityisen merkityksellinen. Esimerkiksi kristadelfialainen Della Smart oli huolissaan maailman tapahtumista, ja häntä vaivasivat eräät hänen uskontonsa opit. Hän rukoili vilpittömästi Jumalalta apua löytääkseen hänen kansansa ja saadakseen asiat selviksi. Muutaman päivän kuluttua hän näki ilmoituksen, jossa mainostettiin Torontossa esitettävää Luomisnäytöstä. Hän meni ensimmäiseen esitykseen ja totesi saaneensa rukoukseensa vastauksen. Tämä tapahtui vuonna 1916. Nykyään yli 90-vuotiaana sisar Smart jatkaa Jehovan palvelemista parhaan kykynsä mukaan.

KAIKKI EIVÄT ILOINNEET

Useimmilla paikkakunnilla oli yhteistyö viranomaisten sekä muiden taholta erinomaista; joitakin teattereita luovutettiin maksutta käyttöön Luomisnäytöksen esittämistä varten. Mutta joissakin tapauksissa ilmeni vastustusta. Esimerkiksi Torontossa papit saarnoissaan vastustivat Luomisnäytöstä ja yrittivät saada teattereiden johtajia peruuttamaan sopimukset. Tämä toi kuitenkin asialle vain lisää mainosta.

Noin vuonna 1917 Luomisnäytös piti esittää Guelphissa Ontariossa. Siellä ryhdyttiin tyypillisiin ponnisteluihin esitysten estämiseksi, ja tästä kävi selvästi ilmi, kuka oli kaiken vastustuksen takana. George Humphries, joka kuoli vuonna 1974, oli hyvin tunnettu raamatuntutkija, joka työskenteli paikallisessa sanomalehdessä, Guelphin Mercuryssa. Vuosia myöhemmin hän kertoi tapahtumasta, ja näin hyvin hän muisti sen:

”Ensimmäinen esitys sunnuntaina meni hyvin. Yleisöä oli runsaasti. Maanantai-iltana kaupunginvaltuuston kokouksessa valtuusto yritti muovailla seuraavan kaltaisen päätöksen: ’Päätettiin, että sunnuntaisin ei sallita elokuvaesityksiä.’ Tällä tarkoitettiin tietenkin nimenomaan Luomisnäytöstä. Silloin eräs valtuutettu huomautti: ’Hyvät herrat, tässä meidän täytyy olla varovaisia. Olettakaamme, että sellaiset kuvat olisivat välttämättömiä sotatarkoituksessa.’ Näin ollen päätöksen sanamuoto muutettiin kuuluvaksi:  ’Päätettiin, että sunnuntaisin ei sallita elokuvaesityksiä, paitsi sotatarkoituksissa.’

”Oli tietysti selvä, että tämä asia piti saada järjestykseen. Koneen käyttäjä ja minä järjestimme tapaamisen pormestarin kanssa tämän toimistossa. Tässä tapauksessa Jehova antoi meille voiton. Kaksi huomattavaa tekijää oli puolellani. Pormestari ja minun työnantajani, Guelphissä ilmestyvän Mercuryn päätoimittaja J. I. McIntosh, olivat riidoissa keskenään. McIntosh sanoi minulle: ’Hanki sinä, George, kaikki tiedot asiasta, ja me painamme ne.’ Olin lievästi sanoen riemastunut. Teatterin johtaja, joka oli katolilainen, näytti minulle lakikirjasta kohtaa, joka käsitteli elokuvien esittämistä sunnuntaisin. ’Kun tapaatte pormestarin’, hän sanoi, ’näyttäkää hänelle tätä sivua, jossa laki sanoo, että jos teillä on lääninhallituksen lupa esittää sellaisia kuvia sunnuntaina, niin kuka tahansa, kaupunginhallituksen virkamies tai joku muu, joka yrittäisi estää elokuvien esittämistä sunnuntaina, on velvollinen maksamaan sakkoa 700 dollaria.’ Mukanamme nämä kaksi asetta lähestyimme pormestarin toimistoa. Meidät vietiin sisään, ja istuuduttuaan pormestari katsoi minua silmiin ja sanoi: ’Olen teitä vastaan ja tulen käyttämään kaikkia keinoja, laillisia tai muita, estääkseni teitä näyttämästä tätä kuvaesitystä.’ ...

”Näytin hänelle ensiksi lakikirjaa. ’Mistä saitte tämän?’ hän kysyi. ’Teatterin johtajalta’, vastasin. Hän soitti sitten paikalle kaupunginjohtajan. Hänen saavuttuaan pormestari kertoi tapahtuneesta ja sanoi sitten kaupunginjohtajalle: ’Mitä voimme tehdä hänelle tämän johdosta?’ Tämä arvohenkilö raapi päätään ja sanoi: ’Voisimme korottaa hänen lupamaksuaan.’ Tämä ei näyttänyt tyydyttävän pormestaria. Sitten hän kiinnitti katseensa minuun ja kysyi: ’Työskentelettekö Mercuryssa?’ Mitä tyytyväisin ilme kasvoillani vastasin: ’Kyllä!’ Hän näytti lyödyltä ja sanoi: ’Minulla ei ole valtaa estää teitä eikä liioin antaa lupaa.’ Tämän jälkeen poistuimme.

”Menin Mercuryn toimistoon ja esitin siellä kaikki yksityiskohdat. Samana iltana lehden ilmestyessä yksityiskohdat olivat etusivulla ... Kirjoitus oli melkein palstan mittainen, ja otsakkeessa mainittiin, että Luomisnäytöksen esitystä ei voida estää. Seuraavana sunnuntaina oli jono odottamassa ovien avautumista. Teatteri oli täpötäynnä koko näytöksen ajan ja myös sen jälkeen pidetyn yleisökokouksen ajan. Ihmisten kuultiin ihmettelevän: ”Miksi papisto on tätä vastaan?”

PAPISTON VASTUSTUS KASVAA

Papit vastustivat myös työtämme kaikin mahdollisin tavoin. Katsokaamme esimerkiksi raamatuntutkija Charles Matthewsin tapausta  vuodelta 1914. Hän alkoi toimia ahkerasti Canaan Stationin ja Birch Mountainin alueella New Brunswickissa kertoen, että vuonna 1914 alkaisi sota. Jotkut ihmiset sanoivat, että hän joutuisi mielisairaalaan. Mutta kun sota tuona vuonna syttyi, he sanoivat: ”Luulen, että Charlie on oikeassa. Se on tapahtunut. Pidimme maailmaa liian sivistyneenä sellaiseen.”

Mutta pappien reaktio oli erilainen. Jotakin oli tehtävä vastapainoksi sille vaikutukselle, joka Matthewsilla voisi nyt olla ihmisiin. Pappi R. M. Bynon järjesti pidettäväksi puheen Indian Mountainin reformoidussa kirkossa Berry Millsissä Westmorlandissa New Brunswickissa. Puheen tarkoituksena oli ”paljastaa russelilaisuus”. Papilla oli mukanaan lähetyssaarnaaja tukemassa hänen näkökantaansa. Matthews sai kutsun, joka tuotiin hänen kotiinsa. Tilaisuudessa pappi tovereineen puhui Russellia ja ”hänen” oppejaan vastaan. Toinen heistä pyysi sitten ketä hyvänsä todistamaan vääräksi, mitä oli sanottu, mutta kun Matthews yritti puhua, hänen ei annettu. Lopulta eräs pappi pysähtyi sanoakseen ”Aamen!” Diakoni vastasi siihen heti: ”Niin, aamen, ja nyt puhukoon Matthews!” Matthews puhuikin noin puoli tuntia käyttäen Raamattua. Sitten hän kiitti yleisöä kuuntelemisesta. Eräs pappi yritti vastustaa hypähtäen seisomaan ja huutaen: ”Tämä mies ei ole kääntynyt. Hän on pakana!” Mutta sen kuultuaan väki nousi ylös ja poistui.

Toisinaan papit saattoivat syyllistyä suoranaiseen epärehellisyyteen. Esimerkiksi Winnipegissä asuva James Kelly oli lukenut yhden osan Raamatun tutkielmia. Hänen tyttärensä rouva Frank Wainwright kertoo, mitä pian sen jälkeen tapahtui:

”Sunnuntaina isä, äiti ja me kaikki kuusi lasta lähdimme liikkeelle osallistuaksemme pääsiäissunnuntain jumalanpalvelukseen Fort Rougen metodistikirkossa. En ole voinut unohtaa tuota saarnaa, jonka piti [pappi nimeltä] Salton; se kuulosti niin ihanalta. Siksi minua hämmästytti, kun isä rypisteli otsaansa ja tönäisi tämän tästä kyynärpäällään äidin käsivartta sanoen: ’Pidä mielessä tuo kohta’ tai ’Älä unohda, mitä hän sanoo’. Tämän kiinnostavan saarnan lopussa ihmettelin, miksi tri Salton pilasi puheensa varoittamalla voimakkaasti seurakuntaansa, ettei heidän pitäisi olla missään tekemisissä noiden ’raamatuntutkijain’ ja erittäinkään heidän kirjallisuutensa kanssa [ja esitti väärän syytöksen] että heidän johtajansa, pastori Charles Taze Russell, oli avionrikkoja ja epäjumalanpalvelija. ...

”Pitkällä kotimatkalla kuulin isän sanovan äidille, ettei tämän pitäisi huolehtia päivällisen valmistamisesta vaan istuutua lukemaan ainakin yksi nimenomainen luku kirjasta ’Harmagedonin taistelu’. Ihmettelin, miksi äiti järkyttyi lukemastaan. Lopuksi hän huudahti: ’Voi, Jim! ... Tri Salton lainasi tuota lukua sanasta sanaan – ja  epäilemättä muitakin osia kirjasta.’ Sitten isä pyysi äitiä katsomaan etusivua nähdäkseen kirjoittajan nimen. Se oli Charles Taze Russell!”

Pappien ulkokultaisuus heidän hyökätessään Russellia vastaan oli omiaan avaamaan vanhurskauteen taipuvaisten ihmisten silmät. Seuraavasta sunnuntaista lähtien Kellyn perhe alkoi käydä raamatuntutkijain kokouksissa.

SOTA-AJAN HYSTERIAA

Sodan mukana papisto keksi uuden aseen käytettäväksi raamatuntutkijoita vastaan. Eräiden kateellisten uskonnollisten johtajien vihamielisyyttä ja heidän haluaan estää näiden kristittyjen lisääntyminen voitiin nyt ilmaista isänmaallisuuden varjolla. Nämä vastustajat käyttivät hyväkseen sotahysteriaa leimatakseen puolueettomat kristityt väärin valtiolle ja sen turvallisuudelle vaarallisiksi. Tämän vuoksi pappien pitäisi itse olla sodan puolesta taistelijoita, vaikka he siten joutuisivat vastustamaan toisissa kansoissa olevia pappisveljiään. Tämä ristiriita ja se, että he näin kielsivät ”Rauhanruhtinaan”, ei näyttänyt vaivaavan heitä. (Jes. 9:5, 6) Esimerkkinä pappien asenteesta rouva Frank Wainwright muistelee:

”Muistan, miten eräs suorasukainen pappismies esitti sanomalehdessä lausunnon: ’Jokaisella etulinjassa kaatuneella on vapaa passi taivaaseen, eikä edes Jumala voi sitä estää.’”

Toiset näkivät selvästi papiston vastuun sodan edistämisessä. Vuonna 1924 sanottiin Toronton Telegram-lehdessä seuraavaa:

”Kaksi nuorta opiskelijaa yliopistosta, R. V. Ferguson ja W. S. McKay, tuli esittämään Toronton Pappien yleisliitolle yliopistossa toimivan ’Ei enää sotaa’ -nimisen ryhmän näkemyksiä. Ferguson, jonka sanotaan olleen neljä ja puoli vuotta skotlantilaisen kaartin mukana sodassa, sanoi, että hän haluaisi tavata sellaisen miehen, joka periaatteesta lähtee sotaan.”

Fergusonin kerrotaan sanoneen: ”Me lauloimme ’Eteenpäin, kristityt sotilaat’ ja joimme sitten itsemme täyteen rommia voidaksemme suorittaa likaisen tehtävän. Tuhannet nuoret miehet pestautuivat armeijaan humalaisina, toiset liittyivät mukaan, jotta heidät nähtäisiin univormussa, jotkut taas olivat propagandan uhreja. Saarnastuoleista tuli värväyskeskuksia. Kirkko osallistui järjestäytyneeseen syntiin. Papit toimivat värväävinä kersantteina ja kirkot oli koristeltu lipuin.”

Papiston sodanaikainen suhtautuminen aseellisiin selkkauksiin ei todellakaan jäänyt huomaamatta. Entä miten se asennoitui tosi kristittyjen toimintaan?

Tuntuuko lapselliselta tai epäoikeudenmukaiselta sanoa, että  eräiden pappien tavoitteena oli vaientaa raamatuntutkijat? Huomaa, mitä Ray H. Abrams kirjoitti ensimmäisen maailmansodan jälkeen kirjassaan Preachers Present Arms. Käsitellessään pappien sodanaikaista roolia hän sanoi: ”On merkille pantavaa, että niin monet papit omaksuivat hyökkäävän asenteen yrittäessään päästä eroon russelilaisista. Pitkäikäiset uskonnolliset kiistat ja vihamielisyydet, joihin oikeusistuimet eivät rauhan aikana puuttuneet, ilmestyivät oikeussaleihin sotahysterian esiin loihtimina.”

Ennen kuin kerromme lisää uskonnollisten vastustajiemme toiminnasta, on paikallaan viitata siihen, että Jehovan kansalle vuodet 1914–1918 toivat mukanaan muitakin huomattavia koetuksia.

PUOLUEETTOMAT KRISTITYT ENSIMMÄISEN MAAILMANSODAN AIKANA

Kanadalaiset kristityt, jotka säilyttivät puolueettomuutensa ja kunnioittavasti kieltäytyivät sekaantumasta ensimmäiseen maailmansotaan, joutuivat kestämään monenlaisia kärsimyksiä. (Jes. 2:2–4; Joh. 17:16) Vaikka nämä ihmiset olivat vaarattomia, useat heistä joutuivat vankeuden lisäksi kärsimään myös epäinhimillistä kohtelua, jonka tarkoitus oli murtaa heidät, tuhota heidät hengellisesti. Katsokaamme esimerkiksi, mitä tapahtui Ralph Naishille ja Robert Cleggille Winnipegissä. George Naish, joka palveli Jehovaa uskollisesti Saskatoonissa aina kuolemaansa asti vuoteen 1978, kertoo:

”Eräänä päivänä [Robert Clegg] ja lihallinen veljeni Ralph vietiin pesuhuoneeseen, ja kun he jälleen kerran kieltäytyivät ryhtymästä sotilaiksi, heitä pidettiin vuoron perään kylmän ja kuuman suihkun alla, kunnes usean kerran pyörryttyään he menivät tajuttomiksi, niin ettei heitä saatu virkoamaan. He viruivat kylmällä kivilattialla useita tunteja, kunnes yövartiossa oleva upseeri tarkastuskierroksellaan löysi heidät. ... Heidät siirrettiin St. Bonifacen sairaalaan, jossa he olivat muutamia viikkoja hyvin sairaina. Winnipegin sanomalehdistö antoi seuraavan päivän lehdissä tapaukselle melkoista julkisuutta, mutta Ottawan hallituksen julkinen tiedotusosasto puuttui nopeasti asiaan kieltäen kaiken asiaa koskevan julkisuuden sotalain mukaisten toimenpiteitten uhalla.”

Niiden kanadalaisten joukossa, jotka joutuivat kristillisen puolueettomuutensa takia kokemaan julmaa kohtelua, oli Robert Cleggin ja Ralph Naishin lisäksi Frank Wainwright, Claude Brown, Lloyd Stewart, David Cook, Edward Ryan ja John Gillespie. Aikanaan nämä miehet lähetettiin Englantiin, missä he lopulta totesivat joutuneensa huonomaineiseen Wandsworthin vankilaan.

Elämä tuossa vankilassa oli rasittavaa, ja siellä vangittuina olleet puolueettomat kristityt joutuivat kestämään monia vaikeuksia ja  uskon koetuksia. Frank Wainwright esimerkiksi muistelee: ”Erään kerran kun olimme kieltäytyneet osallistumasta sotaharjoituksiin, useat meistä vietiin vankilan pihan syrjäiseen osaan. Siellä seisoi joukko asepukuisia miehiä kepit kädessään. Yksi toisensa jälkeen meitä käskettiin juoksemaan pihan toiseen laitaan. Jos vauhti oli heidän mielestään liian hidas, meidät otettiin kiinni ja meitä raahattiin tuo matka miesten lyödessä kepeillään meitä selkään ja sääriin. Sitten meidät vietiin takaisin selleihimme. Rukoilimme Jehovalta voimaa kestääksemme tällaisten lyöntien aiheuttaman paineen, ja rukouksemme tulivat kuulluiksi, sillä sellaista ei toistamiseen sattunut.”

Claude Brown oli tässä kristittyjen ryhmässä ainoa mustaihoinen, ja hän ”sai osakseen vartijoiden ja sotilaitten taholta erittäin julmaa kohtelua”, kertoo veli Wainwright ja lisää: ”Kun Brownia kerran uhkailtiin Wandsworthissa muistuttaen vankilan iskulauseista ’Me muokkaamme tai murramme sinut’ ja ’Me kesytämme leijonia’, niin hän vastasi: ’Mutta kuulkaahan, kersantti, me emme ole leijonia. Olemme Herran pieniä karitsoita!’ ... Vapauduttuaan [veli Brown] jatkoi palvelustaan uskollisena. Vuonna 1923 Vartiotorni-seura pyysi häntä palvelemaan Länsi-Afrikassa auttamassa siellä ’Raamattu’-Brownia ja tämän vaimoa.”

JEHOVAN APU JA SIUNAUS ILMEINEN

Jehova tukee varmasti kansaansa sen joutuessa kärsimään vanhurskauden takia, ja uskollisuus johtaa runsaisiin siunauksiin. (Matt. 5:10; Fil. 4:13) Julmat vainoojatkin saattavat lopulta kokea ’sydämen muutoksen’, ja uskollinen todistaminen saa usein aikaan hyviä tuloksia. Kuulkaamme George Naishin esittämää kokemusta tästä:

”[Pidätykseni] jälkeisenä päivänä minut vietiin vankilan johtoasemassa olevan armeijan upseerin eteen, ja yritettyään pitkän aikaa saada minua sekoittamaan asiaan toisia, erityisesti perhettä, jonka luona olin asunut, hän lopulta asetti kellon eteensä pöydälle ja sanoi, että minulla olisi kolme minuuttia aikaa vastata noin kahteenkymmeneen kysymykseen tai minut ’vietäisiin alas kuutoseen ja ammuttaisiin suoralta kädeltä’. Minulle vakuutettiin, että näin tehtiin ’raukkamaisille pelkureille, jotka eivät taistelleet kuninkaansa ja maansa puolesta’. Kun nuo sanaiset uhkaukset eivät tuottaneet tuloksia, hän karjui keuhkojensa koko voimalla: ’Vartiokersantti!’ Kersantti tuli juosten paikalle mukanaan kaksi sotamiestä. Sitten tämä upseeri, arvoltaan majuri, huusi täyttä kurkkua: ’Viekää tämä raukkamainen sika alas kuutoseen ja ampukaa hänet!’ Koska en ollut koskaan aikaisemmin joutunut ammutuksi, olin lievästi sanoen levoton. Mutta rukoilin Jumalalta apua. Minua työnnettiin  ja survottiin kellarikerrokseen, ja tultuamme ovelle ’numero 6’ ovi kiskaistiin auki ja minut ajettiin sisään valtavalla potkulla takamuksiin. Minua ei siis ammuttu, vaikka seuraavien kuukausien aikana toisinaan toivoin, että niin olisi tehty. ...

”Vietettyäni jonkin aikaa tässä vankilassa minut siirrettiin armeijan leiriin, joka silloin sijaitsi teltoissa näyttelyalueella, ja näin koin sekä ympäristön että toiminnan muutoksen. Seistessäni pitkien telttarivien välissä majoituskersantin varaston edessä tuli nuori, pitkä upseeri ripein askelin kohti mukanaan kaksi sotamiestä. Kuulin heidän puheestaan tarpeeksi todetakseni itseni keskustelun aiheeksi. Seisten edessäni upseeri käski minua toistamiseen seisomaan asennossa, ja kun en tehnyt niin, hän tähtäsi ammattinyrkkeilijän iskun leukaani, ja se sinkosi minut vastapäisen telttarivin kiinnitysköysiin. Koska en pystynyt irrottautumaan, hän heittäytyi päälleni ja alkoi kuristaa minua kurkusta. Tunnettuani hetken voimakasta kipua menetin tajuntani. Parhaiten on tapauksesta säilynyt muistossani miehen kasvojen nopeasti muuttunut ilme, kun hänen palava vihansa muutti hänet ihmisestä eläimeksi.”

Huolimatta näistä ja muista vaikeuksista veli Naish sanoi: ”Oli ihmeellistä oppia päivittäisistä kokemuksista, että Jehova ei todella milloinkaan jätä eikä hylkää meitä. Monta kertaa kerroin rukouksessa taivaalliselle Isälleni, että uskoin kestävyyteni olevan lopussa. Jotakin kuitenkin aina tapahtui, mikä elvytti rohkeuteni ja osoitti minulle yhä uudelleen, että hänen voimansa ylläpiti minua.”

Tänä koettelevana aikana George Naishilla oli lisäksi monia tilaisuuksia kertoa toisille Jehovan tarkoituksista vahvistaen siten omaa uskoaan sekä suorittaen siementen kylvöä. ”Jotkin näistä kypsyivät”, hän sanoo, ”kuten esimerkiksi sen kersantin tapauksessa, joka marssitti meitä [Prince Albertin] kaupungin kaduilla. Kun vuosia myöhemmin työskentelin maaseutualueella muutamien kilometrien päässä Saskatoonista, kävin kodissa, jossa tapasin tuon entisen kersantin, Roger Barkerin. Hän kutsui minut lämpimästi sisään. Muutamien käyntien jälkeen hän ja hänen vaimonsa ottivat yhteyttä Saskatoonin seurakuntaan ja tulivat totuuteen.”

Muistatko majurin, joka nimitti George Naishia ”raukkamaiseksi siaksi”? Niin, veli Naish tapasi hänet myöhemmin eräissä hautajaisissa Yorktonissa. ”Kun astuin eteen pitääkseni puheen”, kertoo veli Naish, ”katsoimme toisiamme täysin yllättyneinä. Puheen jälkeen hän pyysi minua tulemaan hänen autossaan hautausmaalle. Hän alkoi heti pyydellä anteeksi sitä, miten hän oli kohdellut minua vuosia sitten. Hänestä oli vaikea uskoa, että en kantanut mitään kaunaa. Meillä oli lämmin keskustelu totuudesta. Nämä sekä muut tapaukset auttoivat minua havaitsemaan, että silloinkin, kun emme voineet puhua sydäntämme lähellä olevista asioista, käytöksemme  vaikutti syvästi moniin ihmisiin noina koetuksen vuosina.”

Tarkastelkaamme erästä toista kokemusta, joka osoittaa, että kärsimyksissä kestäminen voi johtaa runsaisiin siunauksiin. Vankeudessa ollessaan George Naishilla oli eräässä paikassa tilaisuus olla yhdessä veli Charles Matthewsin kanssa ja opettaa totuutta eräälle vankitoverille. Veli Naish kirjoitti:

”Meille sallittiin pieniä keskustelutuokioita ennen päivä- ja ilta-aterialle menoa. Me kolme puhuimme tietenkin hiljaa hengellisistä asioista. Louis Ratz, vankitoveri, josta puhun, oli tarkkaillut Matthewsia ja minua kiinnostuneena. Jälkeenpäin hän sanoi, ettei hän voinut ymmärtää sitä ykseyttä, joka meillä oli. Työskentelin viereisessä pöydässä, ja aina tilaisuuden tullen hän tuli luokseni ja vaati yhä uudelleen saada kuulla, miksi olin vankilassa. Hän käsitti lopulta minun toistuvasti saman vastaukseni: ’koska en halunnut tappaa lähimmäistäni’, ja tämä pani hänet usein nauramaan ääneen itsekseen. Menin hänen luokseen ja kysyin häneltä, mikä häntä huvitti, ja hän vastasi: ’Kaikki hyvin hullunkurista. Minä tappaa mies. Minä saa elinkautinen. Sinä ei tappaa mies. Sinä saa elinkautinen.’ ...

”Hänen kiinnostuksensa oli suunnaton. Päästyäni vapauteen varmistin myös hänen vapautumisensa vankilasta ehdonalaiseen vapauteen Ottawassa asiaa käsitelleen lautakunnan välityksellä. Tämä mies, joka oli viettänyt kuusitoista vuotta kuritushuoneessa, tuli totuuteen ja oli uskollinen muutama vuosi sitten tapahtuneeseen kuolemaansa asti.”

Ei ollut helppoa säilyttää kristillistä puolueettomuutta ensimmäisen maailmansodan aikana. Ei ollut myöskään helppo kestää raakaa, jopa julmaa kohtelua vanhurskauden takia. Näiden vaikeuksien kestäminen sai kuitenkin aikaan erinomaisia tuloksia. Näin annettiin todistus, joka vaikutti jopa eräisiin vainoojiinkin, joista jotkut omaksuivat tosi kristillisyyden tarkkaillessaan puolueettomien Valtakunnan julistajien uskollisuutta. (1. Piet. 3:13–15) Kärsimyksistä huolimatta Jehovan kansalla oli hänen apunsa ja siunauksensa noina vaikeina sodan vuosina.

VASTUSTUS SAAVUTTAA HUIPPUNSA

Eivät tietenkään kaikki Kanadan kristityt olleet tuohon aikaan vankilassa, mutta he kaikki joutuivat koetukselle ja heillä todella oli vihollisia – uskonnollisia vastustajia, joiden aikomus oli vaientaa raamatuntutkijat. Niin, tosi kristityille oli aika vuodesta 1914 vuoteen 1918 omantunnon tähden kärsimisen aikaa. Tämä näytti kohoavan huippuunsa sodan vaatiessa yhä lisää miehiä ja erityisesti sen jälkeen, kun Raamatun tutkielmien seitsemäs ja viimeinen osa ”Täyttynyt salaisuus” oli julkaistu. Sen sodasta esittämät ajatukset  ilmeisesti ärsyttivät joitakin pappismiehiä, koska heidän oma tilansa sodan aikana oli sangen kiusallinen. Ryhdyttiin kiivaaseen, ja kuten ilmeistä oli, järjestettyyn rynnistykseen, jotta saataisiin ”kiinni” kautta Pohjois-Amerikan levinneet raamatuntutkijat – ja kaikki alkoi Kanadasta.

Olemmeko liioitelleet asioita? Emme ensinkään. Huomaa, mitä sanottiin kirjassa Preachers Present Arms. Tri Abrams kirjoitti: ”Koko asian tarkastelu johtaa siihen lopputulokseen, että kirkot ja papisto olivat alun perin liikkeen takana, jonka tarkoitus oli tehdä loppu russelilaisista. Papit aloittivat helmikuussa 1918 Kanadassa järjestelmällisen kampanjan heitä ja heidän julkaisujaan, varsinkin kirjaa Täyttynyt salaisuus vastaan. Winnipegissä ilmestyvän Tribune-lehden mukaan oikeuskanslerin huomio oli kiinnitetty russelilaisiin, ja ’papiston esitysten’ uskottiin olleen varsinaisena syynä heidän kirjansa lakkauttamiseen.”

Tammikuussa 1918 Kanadan johtavat pappismiehet allekirjoittivat anomuksen, jossa pyydettiin siviiliviranomaisia lakkauttamaan Kansainvälisen Raamatuntutkijain Seuran julkaisut. Koska anomuksen allekirjoittajia oli yli 600, ei kysymyksessä ollut mikään pieni vastustajien ryhmä. Monia esimerkkinä mainittuja julkaisuja oli käytetty jo yli 30 vuotta! Ilmeisesti ei ollut kysymyksessä tosi isänmaallisuus, joka pani nämä papit toimimaan raamatuntutkijoita vastaan.

Myöhemmin winnipegiläisessä Tribune-lehdessä esiintyneistä maininnoista voidaan nähdä, että papiston taholta tullut painostus oli saanut Kanadan hallituksen julistamaan kieltoon kirjan ”Täyttynyt salaisuus”: ”Kiellettyjen julkaisujen väitetään sisältävän kapinallisia ja sodanvastaisia lausuntoja. St. Stephenin kirkon pastori Charles G. Patterson oli muutamia viikkoja sitten saarnastuolista käsin arvostellut ankarasti joitakin otteita ’Raamatuntutkijain Kuukausilehden’ viimeisistä numeroista. Myöhemmin oikeuskansleri pyysi Pattersonilta mainittua julkaisua. Sensuurin antaman määräyksen uskotaan olleen suoranainen seuraus tästä.”

Kanadan hallituksen viralliset asiakirjat, joita viime vuosina on avattu yleisön nähtäväksi, paljastavat selvästi, että juuri papisto herätti toiminnan tosi kristittyjä vastaan tässä maassa vuonna 1918. Kun herätettiin ajatus, että papisto oli tehnyt tämän, niin se kiellettiin. Kuitenkin juuri samaan aikaan oli pääsensorilla, ev. Ernest Chambersilla, kortistossaan kirje ”kunnianarvoisalta” A. E. Cookelta, joka toimi pappina First Congregational Churchissä Vancouverissa Brittiläisessä Kolumbiassa ja oli kirjoittanut sensorille seuraavaa:

”Vancouverin Pappisyhdistys on kehottanut minua kiinnittämään huomionne asiaan, joka meistä tuntuu tänä aikana yleiseltä  merkitykseltään sangen huomattavalta. Kuten tiedätte, edesmenneen ’pastori’ Russellin seuraajat ... nimittävät itseään ’Kansainvälisiksi Raamatuntutkijoiksi’ ...

”Eikö olisi myös hyvä kieltää tämän ryhmän propagandaa sisältävä kirjallisuus, jota julkaistaan Yhdysvalloissa ja lähetetään sieltä Kanadaan näiden ihmisten levitettäväksi?”

Pääsensori ev. Chambers vastasi kirjeeseen. Vastauksessaan, joka oli varustettu merkinnällä ”Luottamuksellinen”, hän sanoi pappi Cookelle:

”Kunnianarvoisa hyvä herra: ... viestinne, joka sisälsi niin vaikutusvaltaisen elimen kuin Vancouverin Pappisyhdistyksen näkemyksen, oli hyvin hyödyllinen ja varmisti toimintaan ryhtymisen tässä hyvin tärkeässä asiassa. ...

”Mielestäni näiden julkaisujen sisältämät purevat hyökkäykset kaikkia kirkkokuntia vastaan erotuksetta ovat huomattavia, vaikka näitä hyökkäyksiä sisältäviä lausuntoja ei voidakaan kuvailla ’sotilaallisesti arveluttaviksi’.”

Nämä menneiltä vuosilta olevat luottamukselliset asiakirjat, jotka nyt ovat yleisön nähtävinä, osoittavat, että papisto todella pani alkuun vuonna 1918 Jehovan kansaa vastaan kohdistetun toiminnan. Niin, näiltä uskollisilta kristityiltä kiellettiin heidän vapautensa, koska he rohkenivat Jeesuksen Kristuksen tavoin puhua pelottomina Jumalan sanaa paljastaen papiston ulkokultaisuuden. – Matt. 23:1–39.

On erittäin kiinnostavaa todeta, että Kanadan kielto astui voimaan 12. helmikuuta 1918, ja Yhdysvalloissa julkaistiin virallinen päätös ”Täyttynyttä salaisuutta” vastaan 14. maaliskuuta samana vuonna. Yhdysvallat ryhtyi toimenpiteisiin myös papiston ehdotusten johdosta.

ETEENPÄIN USKOSSA

Kielto koski raamatuntutkijain järjestöä samoin kuin ”Täyttynyttä salaisuutta” sekä ”Raamatuntutkijain Kuukausilehteä”. Tänä aikana oli erittäin huomattavaa Jehovan kansaan kuuluvien usko ja päättäväisyys, sillä he olivat vakuuttuneita siitä, että he eivät olleet tehneet mitään väärää ja että he olivat joutuneet kiellon alaisuuteen ainoastaan pappien asiaan puuttumisen takia. Jotkut levittivät traktaatteja aamulla kello kuusi tai myöhään illalla.

Ollessaan vastatusten epäoikeudenmukaisen kiellon kanssa kanadalaiset kristityt osoittautuivat ”varovaisiksi kuin käärmeet ja silti viattomiksi kuin kyyhkyset”. (Matt. 10:16) Valaiseva esimerkki tästä: Janet MacDonald huomasi sanomalehdessä ilmoituksen: ”Kiellettyjen kirjojen hallussapito aiheuttaa omistajalle sakkoja  enintään 5000 dollaria sekä viisi vuotta vankeutta.” Säikähdyttikö tämä Jumalan kansaa? Ei ensinkään! Sisar MacDonald kirjoitti: ”Heti kun olimme saaneet tietää tästä, veimme kirjavarastomme kanahäkkiin. Panimme sanomalehtipapereita seinien väliin, jotta kirjat säilyisivät puhtaina. Pakkasimme ne ja naulasimme laudat päälle. Seuraavana päivänä poliisikonstaapeli tuli ja kysyi isältäni, oliko tätä kirjaa talossa, johon isä vastasi: ’Ei.’” Eipä tietenkään! Kirjat olivat kanahäkissä.

Taistelu puhtaan palvonnan puolesta oli käynnissä Kanadassa. ”Teimme valmisteluja levittääksemme nopeasti ja laajalle varastossamme olleet ’Täyttynyt salaisuus’ -kirjat odottaessamme vastustusta”, kirjoitti T. J. Sullivan ja lisäsi: ”Kun kielto sai lainvoiman, veljet seuraavaksi lähettivät anomuksen Yhdysvaltain ja Kanadan hallituksille, jotta kirjaa koskevat rajoitukset poistettaisiin ja ihmiset voisivat häiriöttä hankkia itselleen tämän raamatuntutkistelun apuvälineen.” Kerätessään allekirjoituksia anomukseen Port Arthurissa Ontariossa veli Sullivan ja eräs toinen veli saivat yleensä hyvän vastaanoton ihmisten taholta, mutta jälkivaikutukset tuntuivat. Veli Sullivan kirjoitti:

”Poliisi hankki etsintäluvan ja tuli suorittamaan tarkastuksen hotellihuoneeseemme. He löysivät henkilökohtaiset kappaleemme kirjaa ’Täyttynyt salaisuus’. Jouduimme sinä iltana vankilaan, mutta pääsimme vapaiksi seuraavana päivänä. On todennäköistä, että pidätyksemme ja julkisuus vei tosiseikat nopeammin ja paremmin ihmisten tietoisuuteen kuin anomuksemme esittäminen olisi tehnyt. Sanomalehti julisti pidätyksemme etusivulla ... Poliisi takavarikoi noin viisi- tai kuusisataa kappaletta ’Täyttynyttä salaisuutta’, jota oli lähetetty alueelle levitettäväksi. Mutta samana iltana, jolloin sanomalehdet eniten kirjoittivat asiasta, Port Arthurin poliisit veivät koteihinsa kirjaa ’Täyttynyt salaisuus’ itseään ja ystäviään varten, joten koko varasto tuli levitetyksi meidän puolestamme!”

Moniin yksityiskoteihin eri paikkakunnilla tehtiin yllätysetsintöjä, jotta olisi voitu löytää ja hävittää Vartiotornin kirjallisuutta, myös sellaista, jota oli henkilökohtaisessa kirjastossa. Vieläpä Raamattujakin vietiin! Esimerkiksi niin pian kuin Winnipegiin saapui tieto T. J. Sullivanin ja hänen toverinsa pidätyksestä, tapahtui seuraavaa, mistä Sullivan kertoi joitakin vuosia myöhemmin: ”Armeija lähetti kuorma-autollisen sotilaita suorittamaan yllätysetsintöjä kodeissa, joissa nyt olimme majoitettuina, etsiäkseen kiellettyä kirjallisuutta. Armeija voi kyllä pidättää meidät, ryöstää omaisuutemme ja takavarikoida tavaramme, mutta se ei voinut kuulustella meitä. Olimme yhä siviilihenkilöitä ja siviilituomioistuin vaati itselleen oikeuden kuulustella meitä. Joka tapauksessa Winnipegin siviiliviranomaisista  oli vastenmielistä se omavaltainen tapa, jolla sotilaat suorittivat yllätysetsintöjä kodeissa ja hävittivät kristittyjen omaisuutta. Kun sotilaat suorittivat tällaisen rynnäkön kotiin, he todella panivat talon ylösalaisin. He sekoittivat hiiliä, jauhoja, sokeria ynnä muita aineita yhteen ja tekivät niistä kaikista melkein käyttökelvottomia. Tämä harmitti kovasti siviiliviranomaisia, ja eräät heistä ilmaisivat pahoittelunsa olemalla mahdollisimman ystävällisiä käsitellessään meidän tapauksiamme.”

Yllättävän monessa tapauksessa ystävälliset henkilöt tajusivat kiellon epäoikeudenmukaisuuden ja ystävystyivät Jumalan kansan kanssa. He tiesivät, että raamatuntutkijat olivat vaarattomia ja hyviä kansalaisia, vaikka heillä oli erilaiset vakaumukset. Eräässä paikassa poliisipäällikkö antoi kerran neuvon alaiselleen (joka oli raamatuntutkija), että olisi ehkä parasta ottaa vapaapäivä, koska iltapäivällä poliisit suorittaisivat etsinnän I.O.O.F. –salilla, jossa raamatuntutkijat kokoontuivat. Heidän tarkoituksenaan oli takavarikoida kaikki siellä oleva kirjallisuus. Tällä tavoin veljet saivat aikaa siirtää kirjallisuuden toiseen paikkaan. Etsijät löysivät muun muassa luettelon, jonka otsikkona oli ”Palvelijat”, mikä tarkoitti niitä, jotka toimivat vastuullisissa tehtävissä. Poliisimies riensi näyttämään luetteloa etsintää johtavalle upseerille varmana siitä, että oli tehnyt arvokkaan löydön. Mutta koska upseeri ei tuntenut raamatullisia nimityksiä, niin lausuttuaan muutamia häpäiseviä sanoja hän sanoi löytäjälle: ”Emme halua heidän palvelijoitaan. Haluamme itse pomot!”

Toisessa tapauksessa Roberta Davies sanoi, että erään kotietsinnän aikana poliisitarkastaja kysyi nuorelta naiselta: ”Ovatko nuo teidän kirjojanne?” ”Kyllä”, hän vastasi totuudenmukaisesti. Mies sanoi sitten: ”Pankaa ne pois, ystävä hyvä, ennen kuin näen niitä.” Tämä mies lähti myöhemmin poliisin palveluksesta ja kertoi eräälle raamatuntutkijalle, ettei hän yksinkertaisesti voinut suorittaa ”senkaltaista halpamaista työtä”. Hän ei ollut ainoa poliisi, joka ajatteli siten

Ponnistellessaan kirjallisuutemme löytämiseksi hallitusmiesten tiedettiin ottaneen haltuunsa vaatimattomien kristittyjen henkilökohtaista postia. Tästä ja monista kotietsinnöistä huolimatta suurin osa julkaisuista jäi viranomaisilta löytämättä. Kirjallisuus oli varastoituna turvallisesti latoihin, kellareihin ja muualle.

Eräs klassillinen esimerkki lännestä oli tapaus, jossa paikallinen poliisi halkaisi patjat keskeltä, repi portaiden päällysteenä olevan maton, hajotti harmonin ja vieläpä siivilöi laarissa olevat jauhot etsiessään kirjaa ’Täyttynyt salaisuus’, mutta yhtään ainoata kappaletta ei löytynyt. He eivät kuitenkaan tienneet, että yksi tällainen  kirja oli kiinnitettynä laastareilla sen jakkaran alapuolelle, jolla etsintää johtava upseeri istui ohjaten miehiään!

Jos viranomaiset löysivät kirjallisuuttamme, niin omistaja sai usein ankarat sakot tai joutui vankeuteen. Entä miten kävi Vancouverin alueelta olevien kymmenen raamatuntutkijan tapauksessa? Vankilan kirjastossa he näkivät juuri samat kirjat, joiden omistamisesta he olivat kärsimässä kolmen kuukauden vankeusrangaistusta!

SISÄISIÄ ONGELMIA

Kanadan raamatuntutkijoilla oli ensimmäisen maailmansodan aikaan myös muunlaista painetta ja vaikeuksia kestettävänään sen lisäksi, että he joutuivat kärsimään kristillisen puolueettomuutensa ja myöhemmin kiellon aiheuttamien vaikeuksien vuoksi. Järjestön sisäpuolella kehittyi ongelmia. Mutta tarkastellaksemme tapahtumain kulkua meidän täytyy astua ajassa jonkin verran taaksepäin.

C. T. Russell oli sairastellut ennen vuoden 1916 syksyä, mutta hän jatkoi työtään ja piti kiinni puhetilaisuussopimuksistaan. Esimerkiksi Russellin suurenmoinen alttius palvella toisia uskovia sai hänet vielä lähtemään Kanadaan maaliskuussa 1916. Hänen matkasuunnitelmansa oli seuraava: Toronto (11. maaliskuuta), Peterborough ja Lindsay (12. maaliskuuta), Midland (13. maaliskuuta), North Bay (14. maaliskuuta), New Liskeard (15. maaliskuuta), Bracebridge ja Barrie (16. maaliskuuta), Guelph (17. maaliskuuta), Brantford ja Hamilton (19. maaliskuuta) sekä Niagara Falls (20. maaliskuuta). Todella uuvuttava aikataulu!

Näin raskas työjärjestys vaati veronsa. Toronton kokouksessa Russellin täytyi pitää puheensa istualtaan. Sen jälkeen hänen terveytensä heikkeni nopeasti. Kuolema saapui 31. lokakuuta 1916.

Tämä tapahtuma toi mukanaan surua, pettymystä ja epävarmuutta tulevaisuuden suhteen. Tulisiko työ jatkumaan? Russellilla oli aivan varmasti se näkemys, että tosi kristityillä oli suuri tehtävä edessään. Hän oli sanonut Vancouverissa 1915 erään kysymys-vastaus-istunnon aikana: ”Tehtävänä on suuri työ, ja sen tekemisessä tarvitaan tuhansia veljiä ja rahaa miljoonia. Sitä, mistä nämä tulevat, minä en tiedä – Herra tuntee oman työnsä.”

”Tehtävänä on suuri työ”! Sen tekemisessä tarvitaan tuhansia ihmisiä! Useimmista se tuntui sykähdyttävältä. Toiset kuitenkin alkoivat ilmaista vastustuksen henkeä sitä tapaa kohtaan, jolla Brooklynista käsin johdettiin Russellin mainitsemaa työtä. Eräät yksilöt alkoivat ajatella ryhtyvänsä hoitamaan asioita Joseph Rutherfordin sijasta, joka oli asianmukaisesti valittu Russellin tilalle. Tätä kapinahenkeä ei ilmennyt ainoastaan muutamissa, joilla oli ollut erinomaisia etuja Seuran Brooklynin päätoimistossa, vaan  myös Kanadassa esiintyi sellaista. Niistä, jotka olivat vilpittömiä, tuntui, etteivät he tämän kapinahengen ja väärien syytösten perusteella vuonna 1918 tapahtuneen Rutherfordin sekä tämän tovereitten vangitsemisen lisäksi voisi kestää enempää. Kaikki näytti olevan hajoamassa. Koetuksen ajat olivat jokaisen edessä!

Torontossa noin 30 henkilöä vetäytyi pois seurakunnan yhteydestä ja muodosti oman ryhmänsä. He yrittivät kirjoittaa kirjeitä ja käyttää myös muita menetelmiä saadakseen toisista seuraajiaan. Mutta tämä toiminta sammui noin kahden vuoden kuluttua. Montrealissa oli myös sellaisia, jotka lähtivät omille teilleen. Erimielisyydet, joita jatkui aina 1920-luvun alkupuolelle asti, vaikuttivat suuresti Vancouverin ja Victorian alueilla. Entinen saarnaajaveli Charles Heard perusti niin kutsutun ”Pysy lujana” (Standfast) -liikkeen, joka vaikutti ryhmiin kaikkialla Kanadan länsiosissa monien seurakuntien jakautuessa lukumäärältään kahtia. Toiset erimieliset muodostivat omia paikallisia ryhmiään, jotka avoimesti hyökkäsivät Vartiotorni-seuraa vastaan esittäen sellaisia vääriä syytöksiä, että Jehova olisi hylännyt sen.

Tämä sisäinen paine sai monet levottomiksi. Lopulta kävi kuitenkin ilmeiseksi, että arvottomat näin eroteltiin uskollisista. (1. Joh. 2:19) Nyt tarvittiin tosi uskoa ja rohkeutta omaavia miehiä ja naisia suorittamaan vielä edessä olevaa suurta saarnaamis- ja opettamistyötä.

HAARATOIMISTO KANADAAN

Mutta eivät kaikki uutiset näinä vuosina olleet huonoja. Oli myös paljon ilon aiheita. Valtakunnan saarnaamistyön eteneminen sai aikaan Vartiotorni-seuran haaratoimiston perustamisen Winnipegiin 1. tammikuuta 1918. Walter F. Salter nimitettiin ensimmäiseksi haaratoimiston valvojaksi ja neljä muuta kutsuttiin henkilökuntaan.

Vuonna 1920 haaratoimisto siirrettiin Torontoon, jossa se aluksi toimi varsin avarissa tiloissa Dundas Street West 270:ssä. Rakennuksessa toimi myös auton kattojen korjaamo. (Autojen katot eivät silloin olleet metallista.) Etuosassa oli riittävästi toimistotilaa ja takaosassa postitustilat. Myöhemmin hankittiin kaksi pientä painokonetta jakeluilmoitusten ja helvettiä käsittelevän kirjasen painamiseksi. Siihen aikaan ei haaratoimistossa ollut asuinhuoneita, joten työntekijät asuivat toisten raamatuntutkijain luona tai asuntoloissa ja huolehtivat itse omista aterioistaan. Henkilökuntaan kuuluivat silloin W. F. Salter, Frank Wainwright, Charles Cutforth, Julia Loeb, Winnifred McCombe ja Edna VanAlstyne.

 KIELTO POISTETAAN!

Tämän ajan onnellisuutta lisäsi myös ”Täyttyneen salaisuuden”, ”Raamatuntutkijain Kuukausilehden” sekä Kansainvälisen Raamatuntutkijain Seuran vapautuminen epäoikeudenmukaisesta kiellosta. Tämä tapahtui 1. tammikuuta 1920, varsin pitkän ajan kuluttua sodan päättymisestä, jonka otaksuttiin oikeuttaneen kiellon.

On kiintoisaa todeta, että Kanadan papisto esitti vastaväitteitä sodanjälkeisen paino- ja uskonnonvapauden ennallistamisen suhteen. Tämä merkittiin päätöstä tehtäessä jopa asiakirjoihin. Miksi he eivät halunneet sota-ajan rajoituksia poistettaviksi? Jonkinlaisen käsityksen heidän ajattelustaan saa siitä tosiseikasta, että he yrittivät saada Kansainvälisen Raamatuntutkijain Seuran mukaan luetteloon, jonka työvoimaministeriö julkaisi eräässä kirjasessa elokuussa 1920, jossa varoitettiin kumoukselliseksi otaksutuista järjestöistä. Mutta veli Rutherford esitti vastalauseen työvoimaministeriölle, ja yleisölle ilmoitettiin tilanteesta painetun vastalauseen muodossa, jota levitettiin.

UUDELLEEN ELPYMINEN TAPAHTUU

Mikä ilo olikaan, kun sodan päättymisen jälkeen oli mahdollista jälleen alkaa pitää konventtejamme! Ja miten Jumalan kansa iloitsikaan, kun veli Rutherford ja hänen toverinsa saattoivat vankilasta vapauduttuaan olla läsnä joissakin näissä konventeissa! Vuonna 1919 konventteja pidettiin Winnipegissä, Calgaryssa ja Vancouverissa. Kaksitoista tällaista kanadalaista konventtia pidettiin vuonna 1920.

Veli Rutherfordin ja hänen tovereittensa läsnäolo Kanadan konventeissa vuosien mittaan, sen jälkeen kun heidät oli vapautettu vankilasta ja myös heihin kohdistuneista vääristä syytöksistä, veti sankoin joukoin kiinnostuneita ihmisiä näihin tilaisuuksiin. Näin tapahtui Kanadan länsiosissa pidetyissä konventeissa vuonna 1921. Sarjan ensimmäinen konventti pidettiin Winnipegissä 5.–7. elokuuta. Juuri tässä kaupungissa asuivat pappi ja poliitikko, joiden yllytyksestä ”Täyttynyt salaisuus” julistettiin kieltoon, jota kieltoa sitten seurasi vainon aalto sekä Rutherfordin ja hänen tovereittensa vangitseminen. Miten Winnipegin asukkaat yleisesti suhtautuivat veli Rutherfordin vierailuun? Arviolta 6000 henkeä oli läsnä yleisökokouksessa.

Sodanjälkeiselle ajalle oli tunnusomaista Jehovan kansan elpyminen. Tässä suhteessa oli huomiota herättävä vuonna 1919 Cedar Pointissa Ohiossa USA:ssa pidetty konventti. Se elvytti henkiin evankelioimistyöhön kohdistuvan innon Kanadan raamatuntutkijain keskuudessa samoin kuin myös muualla. Siellä laskettiin julkisuuteen uusi aikakauslehti Kultainen Aika (nykyiseltä nimeltään  Herätkää!), joka antoi sysäyksen edessä olevaan työhön. Tuli vuosi 1922 ja toinen sykähdyttävä konventti Cedar Pointissa. Siellä mukana olleet palasivat kotiin päättäneinä laajentaa todistuksen antamista jopa omien lähialueittensa ulkopuolelle. Jehovan kansa oli todella elpynyt. Se aikoi todella julistaa Kuningasta ja Valtakuntaa!

VALTAKUNNAN PALVELUSTA SUUNNATAAN UUDELLE TAHOLLE

Tämä henki sai Jumalan palvelijat levittämään laajemmalle Valtakunnan sanoman julistustyötä. Niin, he olivat toimineet hyvin ahkerasti ennen vuotta 1922. Esimerkiksi vain yhden vuoden aikana – 1920 – oli täällä Kanadassa levitetty kirjaa ”Täyttynyt salaisuus” yli 65000 kappaletta! Mutta nyt vuoden 1922 Cedar Pointin konventin jälkeen oli Valtakunnan julistajien mottona ’takaisin kentälle’! Ja he olivat päättäneet antaa todistusta, eivät pelkästään kotialueillaan, vaan koko Kanadan kentän kaukaisillakin alueilla.

Esimerkiksi Charles V. Johnson toimi kolporteeraajana Peace Riverin seudulla asti Pohjois-Albertassa seuraten niiden jälkiä, jotka olivat todistaneet siellä aikaisemmin. Vuonna 1919 oli eräs raamatuntutkija nimeltä Nielson kulkenut rautatien vartta pitkin pohjoiseen aina Pienelle Orjajärvelle asti. Matkaa oli Yhdysvaltain rajalta noin 720 kilometriä, melkoinen matka pohjoiseen siihen aikaan! John Hamilton toimi tienraivaajana Spirit Riverin alueella vuosina 1923–1934.

George Naish kertoo eräästä menetelmästä, jota Valtakunnan julistajat Saskatoonissa käyttivät: ”Usein viikonloppuisin nähtiin kahden veljen nousevan junaan mukanaan kuorma kirjallisuutta ja suuntaavan matkansa johonkin läheiseen pikkukaupunkiin, jossa he suorittaisivat talosta-taloon-työtä, kunnes juna tulisi takaisin joko samana tai seuraavana päivänä, ja sen mukana he palaisivat kotiin. Jos paluumme voi tapahtua vasta seuraavana päivänä ja meille jäi koko ilta tai osa siitä aikaa käytyämme läpi kaupungin talot, niin lähdimme kävelemään eri suuntiin maataloihin, jotka olivat kävelymatkan, siis 3–6 kilometrin, päässä. Työskentelimme puoliympyrässä kylää tai kaupunkia kohti, nousimme junaan sen saavuttua ja palasimme kotiin väsyneinä mutta onnellisina niistä eduista, joihin olimme voineet osallistua.”

Miten uutteria ”hyvän uutisen” julistajat näihin aikoihin todella olivat? Kuulkaamme, mitä tapahtui kerran, kun kirjallisuutta tilattaessa oli tapahtunut virhe, niin että pienelle joukolle tuli levitettäväksi yli 2000 kappaletta Raamatun tutkielmia. Veli joka tilausta lähettäessään oli tehnyt virheen, kertoo tapauksesta: ”Eräänä päivänä kotiin tullessani jouduin täysin ymmälleni ... Talonmies tervehti  minua kysyen: ’Mitä ihmettä te pojat oikein olette tilanneet?’ ’Vain joitakin kirjoja’, vastasin hänelle. Hän sanoi: ’Kyllä te varmaan olette tilanneet kokonaisen kirjaston.’ ... Mitä me nyt tekisimme 288 kirjasarjalla, johon kuului yhteensä 2016 sidottua kirjaa? Toverini kieltäytyi suostumasta ehdotukseeni, että kirjoittaisin Vartiotorni-seuran Toronton toimistoon asiasta. Hän väitti, että asia selviäisi sillä, että tekisimme yhä enemmän kenttäpalvelusta kirjallisuuden levittämiseksi. Olikin kiintoisaa todeta, että vajaassa vuodessa meidän varastostamme olivat loppuneet Raamatun tutkielmat, mikä todisti seurakuntamme veljien uutterasta työstä.”

Suorittaessamme Valtakunnan palvelusta laajemmalti käytimme kaikenlaisia kulkuneuvoja – polkupyöriä, hevosrattaita sekä ”demokraatteja” (nelipyöräisiä hevosen vetämiä vaunuja). Sitten oli myös vanhoista autonkoreista tehtyjä hevosen vetämiä ajopelejä. Talviajaksi ne verhoiltiin umpinaisiksi ja niitä nimitettiin ”kapyyseiksi”. Jotta matkustajalla olisi ollut lämmin, niitä lämmitettiin pienillä uuneilla, joissa poltettiin puita, mutta oli olemassa palovaara, jos kapyysi sattui kaatumaan. Avoimiin rattaisiin saatiin jonkinlaista lämpöä, kun matkustajan jalkojen juureen asetettiin kiviä, joita oli kuumennettu koko yö. Huovat ja puhvelintaljat täydensivät varusteita.

Joskus Jehovan kansaan kuuluvat kävivät läpi suuriakin alueita muodostaen karavaaneja vanhanaikaisista autoistaan. Auton ovien ulkopuolella olevat astinlaudat toimivat ruoan valmistuspaikkoina, ja niiden päällä voitiin myös järjestellä kirjallisuutta! Mukaan otetuista telttavarusteista saatiin aikaan tarvittavat yöpymistilat.

Loretta Sawyer muistelee, miten hän kulki kolporteerausaikanaan hevoskyydillä Saskatchewanissa, ja kertoo:

”Minulle määrätty alue ulottui kotoa noin 56 kilometriä pohjoiseen Saskatchewanjokeen, saman verran länteen, jossa sama joki oli rajana, etelään rautatien päärataan ja siitä jälleen itään kotiin päin. Alueen pinta-ala oli noin 2300 neliökilometriä. ...

”Minulta ja hevoseltani ei milloinkaan puuttunut majapaikkaa yöksi. Jehova piti aina huolen siitä. Toisinaan piti maksaa vähäinen korvaus, mutta koskaan en tavannut ketään ilkeätä tai sellaista, joka ei olisi voinut antaa yösijaa. Yösijan lisäksi hevoseni ja minä saimme myös aamiaisen ja ’jalkakiveni’ lämmitettiin, jotta lähtö olisi ollut lämmin kylminä syyspäivinä aukealla preerialla.”

Näihin aikoihin alkoi pieni ryhmä muodostua myös Wakawissa Saskatchewanissa. Sillä oli vaikutuksensa Valtakunnan saarnaamistyöhön tässä maassa. Wakawista tuli paikka, jossa raamatuntutkijat pitivät konventtejaan. He olivat otsikoiden aiheina yhdyskunnassa, sillä toisinaan yli 400 henkilöä tuli sinne muualtakin. Wakawissa  asuva Emil Zarysky oli erittäin toimelias provinssissa asuvien ukrainalaisten maanmiestensä keskuudessa ja suoritti siinä suunnattoman työn. Hän palveli jonkin aikaa kolporteeraajana ja saarnaajaveljenä. Vuonna 1926 oli Herran illallisen vietossa Wakawissa läsnä 104 henkeä, ja kasvu oli nopeata. Voimme laskea, että ainakin 44 tienraivaajaa ja lähetystyöntekijää on lähtenyt tuosta pienestä seurakunnasta. Heistä vielä viisitoista on kokoajanpalveluksessa, näiden joukossa Joseph Lubeck ja Olga Campbell (he palvelevat nykyisin Brooklynin Beetelissä) sekä Victoria Siemens ja Helen Held.

VALMIINA LAAJENNUKSEEN

Vuosina 1922 ja 1923 oli Valtakunnan saarnaamistoiminta lisääntymässä Kanadassa. Vuonna 1922 oli muistonvietossa läsnä 2335 henkeä. 1920-luvun alkupuoli oli todella kristillisen edistymisen aikaa Kanadassa, ja Jehovan kansa katsoi optimistisesti tulevaisuutta kohti, sillä Vartiotornin (engl.) numerossa 15. joulukuuta 1923 sanottiin: ”Uudet tilamme ovat valoisat, miellyttävät ja tilavat. Meillä on lattiapinta-alaa 520 neliömetriä – se riittää nykyisiin tarpeisiimme ja antaa mahdollisuuden laajennukseen tulevaisuudessa.”

”Uudet tilat”? Niin, Seuran haaratoimistoksi oli hankittu parempi paikka. Vasta myöhemmin tulisi henkilökunta asumaan samassa. Mutta näissä suuremmissa tiloissa voitiin laajentaa painotoimintaa. Nyt Valtakunnan julistamista voitaisiin suorittaa Kanadassa voimakkaammin kuin koskaan ennen.

VALTAKUNTAA JULISTETAAN QUEBECISSÄ

Vuonna 1923 lähetettiin Alexander Deachman ja Peter Allan Robertson Quebeciin erikoiskolporteeraajina. Tuona vuonna Quebecin kentältä tulleessa raportissa sanottiin:

”Keskimääräinen kirjojen levityksemme viikossa ei ole vähentynyt, ja nykyisin voimme keskustella ihmisten kanssa järkevästi yksinkertaisista aiheista. Sunnuntai-iltana 10. kesäkuuta me esitimme ’Luomisnäytöksen’ Leboeuf Hallissa Valleyfieldissä. Sali oli täynnä ranskalaisia ja englantilaisia, ja levitimme 25 kirjaa heti näytöksen jälkeen. Herrasmies, jonka kodissa asuimme, pyysi että näyttäisimme ’Luomisnäytöksen’ hänen kodissaan, ja teimme näin 13. kesäkuuta. Läsnä oli 17 aikuista, kaikki ranskalaisia katolilaisia. Englantilainen pappi aikoi näyttää kuultokuviamme kirkossa 18. kesäkuuta, mutta oli mahdotonta viipyä sunnuntaihin asti Valleyfieldissä. ... Protestanttiset pastorit tervehtivät meitä hyvin lämpimästi ... he eivät kertaakaan napisseet vastaan, ja heillä on molemmilla joitakin veli Russellin kirjoja. Eräs täysihoitolassamme asuva nuori  tyttö sanoi, että hän ei ajatellut enää mennä kirkkoon; me olimme hänen mielestään mukavampia kuin papit. Kaikki viittaa heräämiseen. Kuningas on valmistanut sanomalleen tien, täytyy vain löytää työntekijöitä viemään iloista sanomaa.”

Niiden joukossa, joilla noihin aikoihin oli etu saarnata Quebecissä, oli Janet MacDonald (tosin se tapahtui ennen kuin hän avioitui vuonna 1928 raamatuntutkija Howard MacDonaldin kanssa). Janet alkoi julistaa ”hyvää uutista” Montrealissa 1924. Tuolloin hän osallistui päätöksen levittämiseen, joka oli hyväksytty Columbuksen konventissa Ohiossa. Päätös, joka oli sisällytetty traktaattiin, oli nimeltään ”Syytös pappeja vastaan”, ja siinä paljastettiin selvästi väärän uskonnon kuolemaa tuottava laatu. Sisar MacDonald kertoi myöhemmin:

”Noudattaen Seuran laatimaa reittiä kävimme sellaisissa kaupungeissa kuin Granby, Magog, Asbestos sekä muissa, jotka olivat itäisissä kaupunkikunnissa. Vastustuksen välttämiseksi aloimme levittää traktaattia ovelta ovelle kello kolmelta aamulla, ja kello seitsemään tai kahdeksaan mennessä, kun kaupunki oli toiminnassa, meidän työmme oli suoritettu. Useaan kertaan jouduimme poliisin pidättämäksi, joka yritti pelotella meidät pois kaupungista. Magogissa sattui tapaus, jolloin poliisi vei meidät käräjille. Meitä vastaan ei nostettu syytettä, mutta meidän olisi pitänyt maksaa 15 dollaria päästäksemme vapaiksi. Sanoimme, ettei meillä ollut 15 dollaria, joten he määräsivät maksettavaksi 10 dollaria. Sanoimme, että meillä ei ollut tuota 10 dollaria, ja nyt määrättiin 5 dollaria. Kun sanoimme, ettei meillä ollut viittäkään dollaria, he antoivat meidän mennä.

”Coaticookissa jouduimme hiukan vakavampiin vaikeuksiin toukokuussa 1925. Roskajoukko, jota johti Columbuksen ritarikunnan päällikkö, ympäröi meidät, ja se yritti pakottaa meidät nousemaän kuorma-autoon. Me juoksimme rautatieasemalle ja hakeuduimme suojaan odotussaliin. Asemapäällikkö näki roskajoukon lähestyvän ja lukitsi molemmat ovet. He tungeksivat rakennuksen ympärillä heristellen nyrkkejään ja hakaten ikkunoihin. Pian joukon johtaja tuli paikalle poliisin kanssa.

”Meidät pidätettiin ja vietiin kaupungintalolle, jossa oikeus kutsuttiin heti koolle. Meitä syytettiin pilkkaavan herjauskirjoituksen julkaisemisesta, koska pappeja arvosteltiin. Ainoa todistaja oli paikallinen katolinen pappi. Meidät vietiin Sherbrookeen ja suljettiin yöksi likaiseen syöpäläisiä vilisevään putkaan, jossa sain niin pahoja puremia, että jouduin useita viikkoja kestävään hoitoon.

”Oikeudenkäynti oli 10. syyskuuta poliisituomari Lemayn edessä, joka päätti noudattaa lakia. Hän sanoi: ’Ei ole kysymyksessä mikään pilkkaava herjaus, joten kanne syytettyjä vastaan hylätään.’”

 Ei ollut ilmeisestikään helppoa julistaa Kuningasta ja Valtakuntaa silloisessa Quebecissä. Siitä huolimatta siellä sekä muualla Kanadassa ”hyvän uutisen” uskolliset julistajat menivät eteenpäin. Työtä oli paljon, ja he olivat innokkaita sen tekemisessä.

VALTAKUNNAN SANOMA RADIOON!

1920-luvun alkupuolella tuli mahdolliseksi uusi tapa julistaa Valtakuntaa, ja raamatuntutkijat eivät viivytelleet käyttää sitä hyödykseen. Ennen vuotta 1923 he olivat jonkin verran käyttäneet tätä uutta välinettä, radiota. Esimerkiksi Smith Shuttleworth Brandonista oli pitänyt joitakin raamatullisia puheita CKX-radioaseman kautta. Kanadan raamatuntutkijoilla ei ollut kuitenkaan omaa radiolähetysasemaansa.

Kesällä 1923 George Naish Saskatoonista oli kosketuksissa paikalliseen lakimieheen, joka oli ollut upseerina viestijoukoissa sodan aikana. Kerran Naish näki maassa pitkänään noin 18 metrin mittaisia tukkeja ja tiedusteli niiden tarkoitusta. Hän sai kuulla niiden olevan opastetornin rakennustarvikkeita. Myöhemmin veli Naish tuli ajatelleeksi, että ne olisivat oivallisia radiomastoja. Miksi ei heillä olisi paikallista radioasemaa, jonka avulla lähetettäisiin Raamatun totuutta?

Saatuaan kannustusta Seuran Toronton toimistosta paikallinen seurakunta ryhtyi toteuttamaan suunnitelmaa. Myöhäissyksyllä ostettiin eräällä kukkulalla sijaitseva maatila Saskatoonin luoteisosasta; äsken mainitut tukit ynnä muita tarvikkeita hankittiin, ja Saskatoonin raamatuntutkijat rakensivat radiolähetysaseman. Keväällä 1924 tuo 250 watin teholla toimiva asema, CHUC – ensimmäisiä uskonnollisia radioasemia Kanadassa – alkoi lähettää sanomia. Siihen aikaan Saskatoonissa oli vain yksi muu radioasema ja koko maassa vain noin seitsemän!

Entä mitä ohjelma sisälsi? Rajoitettuina lähetysaikoina pidettiin raamatullisia puheita, vastattiin raamatullisiin kysymyksiin sekä esitettiin valikoitua musiikkia. William Flewwelling, jolla oli erinomainen radioääni, piti usein puheita ja vastasi kysymyksiin, Hilda Essen esitti pyynnöstä lauluja ja paikallisen seurakunnan kyvyt esittivät valikoituja kuorolauluja raamatuntutkija Costa Wellsin johdolla, joka oli toiminut sellaisissa tehtävissä S. Bettsin tahtipuikon ohjauksessa Kristallipalatsissa Lontoossa Englannissa.

Yleisö ilmaisi erinomaista vastakaikua. Kaikki saapuva posti tutkittiin huolellisesti ja kiinnostuneille lähetettiin raamatullista kirjallisuutta tai heidän luonaan käytiin. Radioasema CHUC oli välikappale, jonka avulla saavutettiin monia syrjäisillä seuduilla asuvia. Esimerkiksi rouva Graham McKaguesta (noin 185 kilometrin päässä Saskatoonista) osoitti hyvää vastakaikua ja alkoi levittää  Valtakunnan sanomaa Carrot River Valleyn alueella. Kuuluvuuden ollessa erittäin hyvä CHUCia saatettiin kuulla aina Kalliovuorten edustalla oleville kukkuloille asti läntisessä Albertassa sekä Yhdysvaltain pohjoisosissa 300–500 kilometrin päässä. Niin monen kiinnostuneen etsiessä totuutta laajennus oli välttämätöntä, kuten George Naish ilmaisi sanoessaan:

”Ei kulunut kauan, kun laajennus kävi välttämättömäksi. Siihen aikaan rakensi Heintzman Piano Company hienon liikerakennuksen Saskatoonin kaupunkiin. Kysyin liikkeen johtajalta olisiko mahdollista käyttää osaa liikkeen tiloista radiostudiona kolmesti viikossa. Vastapalvelukseksi me mainitsisimme jokaisen ohjelman alussa ja lopussa, että ohjelma lähetettiin CHUC-studiosta, joka toimii Heintzmanin liiketalossa keskikaupungilla Saskatoonissa. Johtaja näytti aluksi epävarmalta, mutta sanoi esittävänsä asian yhtiönsä esimiehille. Näin hän tekikin, ja muutaman viikon kuluttua lähetimme radio-ohjelmaa silloin vielä aivan uudella menetelmällä – kauko-ohjauksen avulla. Radioaseman tarkastajalta saimme silloin sen käsityksen, että pieni asemamme CHUC oli toiminut uranuurtajana tässä asiassa.”

RADIOTOIMINTAMME LAAJENEE

Vuonna 1925 Vartiotorni-seura otti omistukseensa radioasema CHUCin, ja sen studiot siirrettiin Regent Buildingiin, joka oli tätä tarkoitusta varten ostettu entinen teatterirakennus. Torontossa Seuralla oli käytössään radioasema CKCX (vuodesta 1926 lähtien). Sen huomattaviin ohjelmiin kuului puhe ”Maapallon suurin taistelu lähellä”, jonka puheen piti veli Rutherford Pantages-teatterissa vuonna 1926. CKCX oli niiden yhteislähetysasemien keskipisteenä, jotka toimivat kautta maan radioiden Valtakunnan sanomaa. Ohimennen sanoen Margaret Lovell muistaa, että radioaseman kuuluttaja Neville Maysmith (joka oli toiminut näyttämöllä ennen kuin hänestä tuli raamatuntutkija) keksi ensimmäisenä käyttää musiikillisia sointuja esittäessään merkkikirjaimet CKCX. Sen jälkeen myös muut ovat käyttäneet samaa tapaa.

Radiotoimintamme laajentuessa Seura perusti vuonna 1926 Edmontoniin CHCY-aseman. Myös neljäs asema, CFYC, perustettiin Vancouveriin. Näiden Valtakunnan sanomaa levittävien radioasemien lisäksi joko Seura tai paikalliset raamatuntutkijain seurakunnat ostivat eri puolilla sijaitsevilta kaupallisilta radioasemilta joskus aikaa käytettäväksi. Esimerkiksi Sydneyssä Nova Scotiassa käytettiin CJCB-radioasemaa. Kun eräässä lähetyksessä oli kuultu Rutherfordin puhe ”Valtakunta, maailman toivo”, eversti J. A. MacDonald sanoi Daniel J. Fergusonille: ”Cape Bretonin saaren asukkaat kuulivat eilen sanomaa, joka oli parasta, mitä tässä osassa  maailmaa on milloinkaan kuunneltu. Se oli kerrassaan suurenmoista.”

KANSAINVÄLINEN RADIOKETJU!

Vuosi 1927 oli todella jännittävä. Toronto Ontariossa oli valittu paikaksi, jossa pidettiin konventti 18. –26. heinäkuuta. Osanottajia tuli Yhdysvaltain jokaisesta osavaltiosta, Kanadan jokaisesta provinssista ja jopa Euroopasta asti. Kun veli Rutherford piti konventin yleisöesitelmän aiheesta ”Vapaus kansoille”, hän puhui useammalle ihmiselle yhdellä kertaa kuin kukaan ihminen siihen mennessä oli puhunut. Coliseumissa ja näyttelyalueen muissa osissa oli näkyvänä kuulijakuntana noin 15000 henkeä, ja kauko-ohjausta käyttäen pantiin radioasema CKCX:n mahdollisuudet hyvään käyttöön. Tämä oli osa 53 aseman kansainvälisestä verkostosta. Niin, miljoonat kuulivat sanoman siihen mennessä suurimman radioasemien yhteislähetyksen välityksellä!

Graham McNamee, National Broadcasting Companyn silloinen tunnettu kuuluttaja, lähetettiin Torontoon esittelemään puhujaa. Muut erikoisjärjestelyt tekivät myös mahdolliseksi sen, että puhe kuultiin myös Australiassa ja Englannissa. On kiinnostavaa todeta, että vaikka pormestari lausui konventin osanottajat tervetulleiksi kaupunkiin, niin Toronton sanomalehdet vaikenivat tästä historiallisesta tapahtumasta. Selostaakseen päivittäiset konventin tapahtumat Seura kuitenkin julkaisi oman lehtensä nimeltä ”The Messenger”.

TAISTELU RADIOAALTOJEN VAPAUDEN PUOLESTA

Radion tehokas ja yhä lisääntyvä käyttö Raamatun totuuden viemisessä ihmisille ärsytti papistoa niin että se ryhtyi painostamaan hallituksen virkailijoita. Sen johdosta Kanadan radioyhtymä (Canadian Broadcasting Corporation) ilmoitti yllättäen 8. maaliskuuta 1928, että Kansainvälisen Raamatuntutkijain Seuran radiolähetyslupaa ei uudisteta. Aluksi ei mainittu mitään syytä. Voimakas vastalause nostettiin tätä ilmaisuvapauteen kohdistuvaa hyökkäystä vastaan, ja heti ryhdyttiin myös anomuskampanjaan radioasemien toiminnan puolesta. Lopulta oli anomukseen saatu 466938 allekirjoitusta, joiden puolesta vaadittiin Seuran omistuksessa olevien radioasemien lähetyslupaa koskevan kiellon poistamista.

Hallituksen virallisen asenteen ilmaisi P. J. A. Cardin, roomalaiskatolinen merenkulku- ja kalastusasiainministeri. Väittäessään, että raamatuntutkijain radiolähetysten johdosta oli esitetty monia valituksia, mutta paljastamatta kuitenkaan, keitä valittajat olivat, hän sanoi: ”Valituksen esittäjät kuvailevat radiolähetysten sisällön tulleen sietämättömäksi; propagandan, jota esitetään raamatullisten  puheiden nimissä, sanotaan olevan epäisänmaallista ja kaikkia kirkkoja herjaavaa. Todisteet viittaavat siihen, että saarnojen sävy tuntuu olevan, että kaikki järjestäytyneet kirkot ovat turmeltuneita ja liitossa epävanhurskaiden voimien kanssa, että koko yhteiskuntajärjestelmä on nurja ja kaikki hallitukset ovat tuomittavia. Ministeriö on vakuuttunut siitä, että on yleisön etujen mukaista, ettei raamatuntutkijain lupia uudisteta.”

Tästä ilmaisutavasta päätellen ei ole vaikea tunnistaa, miltä taholta valitukset olivat tulleet. Tietenkin asiat oli esitetty pahempina kuin ne todellisuudessa olivat, kun joitakin ilmoitettuja kohtia oli otettu pois tekstiyhteydestä. Näillä perusteilla pitäisi kuitenkin kaikki radiolähetysasemat ja sanomalehdet, jotka arvostelevat toisia, lopettaa. Tämä yksityiskohta tulee esiin lausunnoissa, joita esitettiin anomuksen johdosta käydyissä parlamentin keskusteluissa. Eräs parlamentin jäsen esitti asiasta erityisen hyvän yhteenvedon sanoessaan:

”Minä en suinkaan ole Raamatuntutkijain Seuran jäsen. ... Mutta haluaisin kysyä, milloin hallituksemme on asettanut ministerin sensuroimaan uskonnollisia mielipiteitä? Kautta koko historian uskonnolliset järjestöt ovat arvostelleet toisia uskonnollisia järjestöjä. Mielestäni suuri roomalaiskatolinen kirkko on joskus puhunut hyvin ankarasti kerettiläisistä; olen myös sitä mieltä, että anglikaaninen kirkko käyttää Athanasiuksen uskontunnustuksessaan joitakin erittäin voimakkaita ilmaisuja niitä vastaan, jotka eivät tunnusta samaa; ja olen kuullut evankelistojen kertovan ihmisille yleensä, minne he joutuisivat, elleivät usko oppeja, joita heille saarnataan. On sanottu, että raamatuntutkijat tuomitsevat muut uskonnolliset järjestöt. Miksi meidän pitäisi rangaista raamatuntutkijoita vain siitä, että he tekevät samoin kuin muut uskonnolliset järjestöt? Jos raamatuntutkijain toiminta pitää lopettaa, koska he tuomitsevat sekä katolilaiset että protestantit yhtä lailla, niin en ymmärrä, miksi ei myös Sentinelia ja Catholic Registeriä pitäisi lakkauttaa.”

Kirjoittaessaan tästä Vartiotorni sanoi: ”Lähetimme erään asianajajamme Ottawaan, ja haastattelussa hallituksen kanssa voitiin ainoaksi syyksi todeta tuodun esiin, että erään papin saarna oli keskeytynyt meidän lähetyksemme takia. Meidän asemamme oli kuitenkin selvästi aikataulussa, kun taas pappi oli ylittänyt aikaa 15 minuuttia. Tietenkään tämän ei olisi pitänyt riittää syyksi, jonka perusteella muissa osissa Kanadaa toimivat asemat kiellettäisiin.”

Jos Kanadan hallitus kuvitteli voivansa salata mielivaltaisen tekonsa, niin se erehtyi. Yhä enemmän vastalauseita esitettiin ja selityksiä vaadittiin. Cardin ei ilmeisestikään ollut valmistautunut takaiskuun. Parlamentin jäsenet vaativat selitystä sille, mitä hallitus  teki. Yleissisältöinen maininta ”monia vastalauseita” on saattanut Cardinin mielestä kuulostaa riittävältä hänen yrittäessään turhaan väistää kiistakysymystä, mutta edustajainhuoneen jäsenet eivät olleet tyytyväisiä. Merenkulku- ja kalastusministerin heikko selitys ei riittänyt saamaan kahta vapaamielistä parlamentin jäsentä, J. S. Woodsworthia ja A. A. Heapsia, vakuuttuneeksi. He vaativat häntä asettamaan nähtäväksi koko kirjeenvaihdon ja kaikki valitukset, joita hän sanoi vastaanottaneensa.

Vastalauseiden paine jatkui myös alahuoneen ulkopuolella. Anomus, joka sisälsi 466938 allekirjoitusta, jätettiin parlamentille. Hallituksen toimenpiteen johdosta esitettiin valituksia myös 1500 sähkeen ja tuhansien kirjeiden muodossa. Suuria vastalausekokouksia pidettiin eri puolilla Kanadaa.

Samanaikaisesti parlamentin jäsenet, jotka halusivat oikeutta tapahtuvaksi, eivät hellittäneet vaatimuksistaan, että Cardin antaisi nähtäväksi valitukset, joiden johdosta hän väitti kieltäytyneensä uudistamasta radiolähetyslupia. Viivyttelyä jatkui ilman selityksiä, mutta lopulta toistuvien pyyntöjen johdosta valitukset pantiin pöydälle 7. toukokuuta 1928.

Alahuoneessa käytiin keskustelu asiasta 31. toukokuuta ja 1. kesäkuuta 1928. J. S. Woodsworth määräsi keskustelun sävyn viitaten siihen, että kaikkien näiden viikkojen odotuksen jälkeen pöydälle pannut asiat olivat pääasiassa sanomalehtileikkeitä, jotka käsittelivät lupien peruutusta! Koska Cardin oli joutunut yllätetyksi siinä, että hänellä itse asiassa oli hyvin vähän valituksia, jotka olisivat oikeuttaneet hänet ryhtymään lupien peruuttamiseen, niin hän yritti tukea heikkoa asemaansa liittäen mukaan aineistoa, joka oli julkaistu hänen mielivaltaisen toimenpiteensä jälkeen!

Alahuoneessa puhuja toisensa jälkeen ilmaisi vastustavansa hallituksen toimenpidettä Jehovan kansaa vastaan. Heidän joukossaan oli herra Irvine, joka sanoi: ”Jos minun täytyisi valita, haluanko lasteni kuuntelevan tuollaista [jazzia] tai raamatuntutkijain radioimia yleviä ja valistavia ohjelmia, niin olen sitä mieltä, että jotakin muuta ohjelmaa poistettaisiin radiosta ja raamatuntutkijain ohjelma pysyisi, vaikka en ehkä olekaan samaa mieltä heidän uskonnollisista näkemyksistään. Tässä asiassa ei mielestäni kysymyksen uskonnosta pitäisi ollenkaan tulla mukaan kuvaan; uskonnonvapautta ja uskonnollista suvaitsevaisuutta koskevat periaatteethan on otaksuttavasti selvitetty jo satoja vuosia sitten.”

Keskustelua ei ollut saatu vielä päätökseen kello 23:een mennessä. Sitä jatkettiin seuraavana päivänä 1. kesäkuuta 1928. Cardin ponnisteli säilyttääkseen täysin kestämättömäksi osoittautuneen asemansa toisten jäsenten pommittaessa häntä kysymyksillä, joihin hän ei osannut vastata. Hänellä oli näytettävänä kokonaista kolme  valitusta Vancouverista, viisi Edmontonista, kuusi Saskatoonista ja muutama Torontosta. (Jehovah’s Witnesses in Canada, s. 100) Eli kuten eräs parlamentin jäsen sen ilmaisi: ”Toisin sanoen, ministeriö peruutti luvat ja sen tehtyään alkoi etsiä todisteita, jotka osoittaisivat sen toimenpiteet oikeutetuiksi. Minun mielestäni se ei ole rehtiä, se ei ole menettelyä, jota tässä talossa haluaisimme pitää oikeutettuna.”

Hallituksen mielivaltaiset teot oli paljastettu ja samanaikaisesti oli annettu todistus. (Matt. 10:18) Suhteellisen pieni ryhmä oli joutunut koko kansan keskipisteeksi ja koko maan täytyi kiinnittää huomiota sen aiheellisiin vaatimuksiin.

Viranomaiset pitivät kiinni asenteestaan ja jättivät huomioon ottamatta lähes puoli miljoonaa anomuksen allekirjoittanutta väittäen, että he toimivat niin kuin yleisö halusi. Lupia ei enää myönnetty. Sen vuoksi täytyi Valtakunnan sanoman radiointia jatkaa muiden asemien välityksellä. Vuoteen 1931 mennessä 21 radioasemaa lähetti veli Rutherfordin levytettyjä puheita osana viikoittaista ohjelmistoaan.

KANADAN KANSAINVÄLINEN RAAMATUNTUTKIJAIN SEURA

Jumalan palvelijoiden lisääntyneen toiminnan sekä muiden olosuhteiden takia muodostettiin Kanadan Kansainvälinen Raamatuntutkijain Seura. Tämä lainmukainen yhdistys palvelee edelleen Jehovan todistajien etuja tässä maassa. Sen omistuksessa on esimerkiksi haaratoimisto.

Kun tämä Seura muodostettiin vuonna 1925, niin Toronton Beetel-perheeseen kuului 12 jäsentä. Samaan aikaan oli maassa keskimäärin 1000 Valtakunnan julistajaa, jotka ahkeroivat kentällä 71 kolporteeraajan ohella toimien 70 ryhmän eli seurakunnan yhteydessä.

OIKEUSTAISTELUT ALKAVAT

Koko tämä toiminta herätti jälleen vastavaikutuksen. Papiston yllytyksestä viranomaiset ja poliisi alkoivat yhä enemmän sekaantua julkiseen evankelioimistyöhömme. Pidätyksiä suoritettiin Quebecissä Ste-Anne-de-Beauprēssa, Westmountissa ja Montrealissa. Nämä sekä eräs juttu Calgarysta voitettiin niiden oikeustaistelujen sarjassa, joita ensiksi käytiin ilmaisuvapauden puolesta.

Calgaryssa ilmestyvä Herald kirjoitti sikäläisestä jutusta seuraavasti: ”LUPAA EI TARVITA USKONNOLLISEN KIRJALLISUUDEN MYYMISEKSI KAUPUNGISSA. Uskonnollisen kirjallisuuden myyminen ilman kaupallisen voiton tavoittelua ei ole kaupunkiasetuksen mainitsemaa kaupustelua, johon sellaisen kirjallisuuden myyjän on hankittava asianmukainen lupa ennen myyntiin  ryhtymistään. Tämän päätöksen langetti lauantaina poliisituomari Sanders oikeudessa Kansainväliseen Raamattuseuraan kuuluvan asetusten rikkomisesta syytetyn H. B.–:n jutussa.”

”KOULUJOUKKUE”-TOIMINTA

Voidaan myös mainita, että Jehovan kansa organisoi vuonna 1924 työmuodon, jolla oli tehokas vaikutus monissa yhdyskunnissa. Sitä nimitettiin ”koulujoukkue”-työksi ja siihen sisältyi todistuksen antaminen määrätyllä alueella ja ihmisten kutsuminen kuulemaan paikallisessa koulussa pidettävää esitelmää.

Tämän järjestelyn yhteydessä tavallisesti kaksi raamatuntutkijaa työskenteli yhdessä. Näin tavoitettiin tuhansia ihmisiä kautta Kanadan. Työntekijät matkustivat yhdyskunnasta toiseen, ja esitelmä oli toisinaan joka ilta eri paikassa. Joskus sunnuntaisin pidettiin kaksikin puhetta. Työ ei todellakaan ollut laiskoja varten!

ASUNTOAUTOT HELPOTTAVAT TYÖSKENTELYÄ

Maaseutualueella todistettaessa oli usein välttämätöntä, että Valtakunnan julistajat asuivat viikkojakin kerrallaan poissa kotoaan. Miten voitiin tällaisissa olosuhteissa järjestää majoitus? Muutamat seurakunnat käyttivät eräänlaista asuntoautoa. Harry Marshall Portage la Prairiesta Manitobasta rakensi todennäköisesti ensimmäisen. Minkälaisia ne sitten olivat?

Tavallisesti rakennettiin itse makuu- ja ruokailutilat käsittävä kori, joka liitettiin Chevrolet- tai Ford-merkkisen kuorma-auton runkoon. Tämä oli edistystä aikaisemmin käytettyihin telttoihin verrattuna. Nämä asuntoautot saattoivat hyvin olla nykyään käytössä olevien suosittujen kuorma-auton lavalle nostettujen retkiasuntojen edelläkävijöitä.

TALOSTA-TALOON-EVANKELIOIMISTA TÄHDENNETÄÄN

Vuonna 1927 painotettiin talosta-taloon-käyntien suorittamista sunnuntaisin. Tällainen todistustyö tuli joillekin melkoisena järkytyksenä, sillä he pitivät sunnuntaita ”Herran päivänä”, jolloin kenenkään ei pitänyt tehdä työtä. He eivät tietenkään ottaneet huomioon sitä seikkaa, että heidän pappinsa ’työskentelivät’ tuona päivänä saarnastuolissa.

Muutamilla alueilla poliisit ahdistelivat Jehovan palvelijoita ja joitakin pidätyksiä suoritettiin, mutta todistustyö meni eteenpäin kaikesta huolimatta. Yllättävää vastustusta tuli joidenkin ”vanhinten” taholta eräissä raamatuntutkijain seurakunnissa. Näistä miehistä tuntui epäarvokkaalta käydä ihmisten luona tällä tavoin. Tämän he ainakin väittivät olevan vastustuksensa syynä. Nyt on kuitenkin selvää, että ne, jotka tuolloin vastustivat työtä, olivat niiden  jäännöstä, jotka ilmaisivat vastustusta vuonna 1916 ja sen jälkeen. Heidän täytyi nyt joko jatkaa mukana Herran työssä tai toiset näkisivät, että he eivät olleet sopusoinnussa sen kanssa, minkä Jumalan kansa kokonaisuutena ymmärsi olevan etunsa ja vastuunsa. Niinpä jotkut näistä miehistä lankesivat pois tuohon aikaan.

Jälleen päättyi vuosikymmen, jonka aikana ryhmät olivat kasvaneet tasaista vauhtia ja julkinen evankelioimistyö oli saavuttanut menestystä huolimatta jatkuvasta taistelusta papiston kanssa, joka yritti kaikin hallussaan olevin keinoin vaientaa Valtakunnan sanoman julistajat. Oli saatu aikaan monia erinomaisia saavutuksia. Esimerkiksi asuntoautotyössä tavoitettiin suurenmoisella tavalla ihmisiä alueilla, missä ei ollut raamatuntutkijain seurakuntia. On huomattavaa, että vuonna 1930 saavutettiin 125 kolporteeraajan huippu, mikä oli erinomainen lisäys vuonna 1926 toimivien määrään, joka oli 63.

TOIMINTA KASVAA RANSKAA PUHUVAN VÄESTÖN KESKUUDESSA

Toimintamme Quebecin ja Ontarion ranskankielisen väestön keskuudessa alkoi myös kukoistaa 1920-luvulla. Montrealissa oli vuoteen 1927 mennessä toiminnassa 18 julistajaa käsittävä ranskankielinen seurakunta. Nämä sekä muut ranskaa puhuvat Valtakunnan julistajat julistivat tarmokkaasti ”hyvää uutista” Quebecin provinssissa.

Siihen mennessä oli myös Pohjois-Ontariossa Chiswickissä muodostunut ranskankielinen 30 henkilön ryhmä, ensimmäinen ranskankielinen Jumalan kansan seurakunta Ontariossa.

LAIVOJA KÄYTETÄÄN ”HYVÄÄ UUTISTA” JULISTETTAESSA

1920-luvun loppupuolella lähetettiin J. D. MacLennan Newfoundlandiin järjestämään toimintaamme siellä paremmaksi, ja näin hankittiin myös laiva niiden ihmisten tavoittamiseksi, jotka asuivat Newfoundlandin muuten luoksepääsemättömissä ulkosatamissa. Entä sitten monet Kanadan länsirannikon lahdelmat ja saaret? Vuonna 1930 Arne ja Christina Barstad ja Arthur Melin julistivat Valtakunnan sanomaa Vancouverista Alaskaan matkustaen laivalla, jonka nimi oli Charmian. Samana vuonna heihin liittyi Frank Franske, joka oli todistanut Newfoundlandin ja Labradorin rannikoilla. Heidän alueensa oli mitä erikoisin – taiteilijan paratiisi! Vuorten rinteet nousivat suoraan merestä, ja pienet kylät sekä laivat näyttivät aivan kääpiömäisiltä niiden äkkijyrkkien seinämien välisissä kapeissa uomissa. Vuorovesien korkeuserot vaihtelivat 8 metristä Prince Rupertissa 11 metriin Alaskassa.

Tämä oli Arthur Melinille uusi kokemus. Hän oli todistanut Albertassa,  ja serkkunsa Elmer Melinin kanssa hän oli ollut tienraivaajana Pigeon Laken ja Conjuring Laken alueella. Mutta täällä oli paljon enemmän vettä. Franske puolestaan oli ollut Newfoundlandissa. Tyynimeri oli kuitenkin erilainen. Mutta Barstad oli kokenut merimies, joten he olivat hyvissä käsissä. Innoissaan he kävivät kalastajakylissä, yhtiökaupungeissa, tukkilaisten leirialueilla sekä eristyksissä asuvien turkismetsästäjien ja kaivostyöläisten luona. He kävivät myös Alaskan tullisatamissa ja kaukaisissa intiaanikylissä. Monet heidän tapaamistaan ihmisistä osoittivat ajan mittaan myönteistä vastakaikua, ja näiden ensimmäisten käyntien seurauksena on muodostunut myöhemmin seurakuntia.

Charmianissa oli varusteina voimakastehoiset äänilaitteet, joiden avulla voitiin kuulla monien kilometrien päähän vetten yli. Se oli siksi hyvin käytännöllinen rannikolla asuvien ihmisten tavoittamisessa. Kun raamatullinen puhe oli kaiutettu laivan äänilaitteiden välityksellä, oli sen jälkeinen todistustyö mitä miellyttävintä. Kirjallisuuden levittäminen oli helppoa; toisinaan saatettiin levittää jopa 100 kirjaa yhden iltapäivän tai illan kuluessa.

Vuonna 1931 Charmian rakennettiin uudelleen George Youngin ja Frank Fransken ohjauksessa. Barstadit saattoivat jatkaa työtään rannikoilla yhdessä eri miehistöjen kanssa seuraavinakin vuosina. Franske vaimoineen palasi Charmianille Barstadien luokse vuonna 1940, ja he olivat yhdessä siihen asti kun hallituksen kielto lopetti tällaisen laivapalveluksen. Viranomaiset takavarikoivat myöhemmin Charmianin.

Toisen maailmansodan jälkeen Franske kävi läpi omalla laivallaan suuren osan tätä samaa aluetta erinomaisin tuloksin. Intiaaniperheet, kuten Schoomerit Namussa, omaksuivat totuuden. Vuoden kuluessa Franske ja James Quinn saivat yli 1500 tilausta lehdillemme tässä osassa Kanadaa. Näin siis laivoja käytettiin useiden vuosien ajan tehokkaasti Valtakunnan sanoman levittämisessä.

KOLPORTEERAAJAT KIIREHTIVÄT ETEENPÄIN TYÖSSÄ

Kolporteeraajat olivat hyvin järjestäytyneitä 1930-luvun alkupuolella. Yksinään työskentelevien lisäksi oli noin seitsemän ”leiriä” eli ryhmää. Nämä kolporteeraajien ”leirit” olivat Brittiläisessä Kolumbiassa, Manitobassa, Alberta-Saskatchewanissa, Quebecissä, itäisessä Ontariossa, lounaisessa Ontariossa ja Maritimesissa. Tällaiset ryhmät jauhoivat oman vehnänsä, valmistivat itse ateriansa ja vaihtoivat kirjallisuutta ruokaan. He todistivat maaseutualueilla leiriytyen asuntoautoissa, kun sää sen salli. Talviajaksi nämä kolporteeraajat muuttivat johonkin suureen taloon kaupungissa, jossa he voivat auttaa paikallista seurakuntaa alueen käynnissä.  Toisinaan nämä ryhmät muuttivat useihin kaupunkeihin yhden talven aikana.

Näihin aikoihin kolporteeraajia alettiin nimittää tienraivaajiksi. Joillakin alueilla he todella raivasivat tietä. Esimerkiksi Arthur Melin ja David Hadland tekivät erinomaista työtä Brittiläisessä Kolumbiassa Burns Laken ympäristössä olevilla alueilla ja siitä länteen. Sillä alueella, jonka he kävivät läpi kesällä 1932, ei ollut yhtään ainoata Valtakunnan julistajaa. Käyttäen kulkuvälineenään ”A”-mallista Fordia ja myöhemmin toista autoa he kävivät läpi suuren alueen. Näin kylvettiin siementä, ja Jehova antoi kasvun. Nykyisin tuolla alueella on kymmenen seurakuntaa.

Työtä ei tietenkään voitu suorittaa ilman ongelmia ja vastustusta. Vuonna 1932 Hullissa Quebecissä pidätettiin kolme tienraivaajaa, ja heitä syytettiin väärin kapinaan lietsovan kirjallisuuden levittämisestä. He hoitivat itse juttunsa tuomari Achimin edessä noudattaen Brooklynista saamiaan ohjeita oikean menettelyn suhteen, ja heitä siunattiin voitolla. He olisivat voineet saada 5–20 vuoden vankeustuomiot!

Samoin vuonna 1932 pidätettiin tienraivaaja Frank Lyster Sherbrookessa Quebecissä. Tuona vuonna sattui myös eräs roskajoukon hyökkäys Lachinessa Quebecissä. Janet MacDonald, joka silloin toimi siellä erikoistienraivaajana, muistaa että joissakin kaupungeissa kokoontui 200–300 ihmistä muodostaen tällaisen roskajoukon. Hän jatkaa:

”Kun yritimme päästä joukon läpi, niin toiset heistä ilmaisivat riidanhalunsa potkimalla ja lyömällä meitä nyrkein. Loppukohtaus esitettiin Lachinessa. Erään neuvoston jäsenen vihainen poika heitti veli Demorestin portaita alas. Minä olin ovelta-ovelle-työssä kadun toisella puolella ja sain kuulla tapauksesta eräältä mieheltä, joka suhtautui asiaamme myönteisesti ja neuvoi minua poistumaan alueelta. Demorest ja minä päätimme lähteä samanaikaisesti, mutta meillä oli vaikeuksia päästä roskajoukon läpi, ja kun lopulta pääsimme paikalle, jonne olimme pysäköineet auton, totesimme että sitä ei ollutkaan siellä. Howard (mieheni) ja kaksi muuta veljeä olivat menneet pyytämään poliisilta suojelusta, mutta siitä oli jyrkästi kieltäydytty. Olimme odottaneet vain muutamia minuutteja, kun hän palasi. Kun veli Demorest ja minä aioimme mennä autoon, alkoi todellinen sulkutuli ihmisten heitellessä kananmunia. Eräs kauppias oli nostanut kadulle kokonaisen kopallisen munia roskajoukon käytettäväksi. Oli tammikuu ja munat jäätyivät rikkoutuessaan, joten auto oli aika ruman näköinen.”

Todistajat onnistuivat poistumaan paikalta ilman henkilökohtaisia  vammoja lukuun ottamatta veli Demorestia. Myöhemmin tapauksesta tuli oikeusjuttu. Yksi roskajoukon johtajista sai sakkoja ja joutui korvaamaan autolle aiheutuneet vahingot.

Oli myös tapauksia, jolloin poliisi yritti häiritä asuntoryhmän työskentelyä Maritimesin alueella. Viranomaiset yrittivät esittää asian siten, että tienraivaajat suorittivat kaupallista toimintaa ja tarvitsivat sen tähden kirjallisen luvan. Näin tapahtui Newcastlessa, Dalhousiessa, Bathurstissa, Campbelltonissa, Grand Fallsissa ja Edmundstonissa New Brunswickissa. Asioihin puuttuminen ei kuitenkaan näissä tapauksissa johtanut muuhun kuin käyntiin poliisiasemalla, sillä Daniel Ferguson ja Roderick Campbell olivat hankkineet eräältä pääkaupungin viranomaiselta kirjeen, jossa tunnustettiin, että työmme ei ole luonteeltaan kaupallista. Tavallisesti kun tuota kirjettä näytettiin poliiseille, he eivät ryhtyneet enempiin toimenpiteisiin meitä vastaan.

LÄHEMPI SILMÄYS QUEBECIIN

Kuten jo aikaisemmin on mainittu, Quebec oli 1930-luvulla kehittymässä palvontavapauden puolesta käytävän taistelun tapahtumapaikaksi. Entä kuka oli siellä tosi kristittyihin kohdistuvan vainon takana? Jos mielessäsi on jäljellä epäilyksiä sen suhteen, voit luoda tarkemman silmäyksen toimintaamme tuossa provinssissa vaiheikkaan vuosikymmenen aikana, ja Jehovan kansan pääasiallisten vastustajien tunnistaminen on helppoa.

Työtämme vastustettiin kovasti Quebecissä talvella 1931. Poliisi kävi toisinaan päivittäin, joskus kahdestikin päivässä, hakemassa Alfred Ouelletten poliisiasemalle kuulusteltavaksi. Näin tapahtui myös Ovila Gauthierille. Poliisi sanoi useasti: ”Saimme puhelinsoiton papilta, [joka sanoi,] että teillä ei ole oikeutta suorittaa tätä työtä.”

Vuonna 1932 Quebecin viranomaiset ryhtyivät käyttämään meitä vastaan ikivanhaa väärää syytöstä kapinallisuudesta – tapauksissa, joissa kysymyksenä olivat vain uskonnollisten mielipiteitten eroavuudet. (Vrt. Apt. 24:1–8.) Kanadassa ensimmäistä tällaista juttua käsiteltiin Hullissa Quebecissä, jolloin Emery St. Amouria ja Wilfrid Spiceria vastaan oli nostettu väärä syyte kapinallisen kirjallisuuden levittämisestä. Maistraatti kuitenkin hylkäsi syytteen.

Syksyllä 1933 suuntasi 40 autoa käsittävä kulkue, jossa oli 158 todistajaa, Montrealista konventin jälkeen matkansa 260 kilometrin päähän Quebec Cityyn. Seuraavana aamuna kello 6.30 jokainen oli hänelle etukäteen määrätyssä paikassa valmiina aloittamaan kolmen ilmaisen ranskankielisen kirjasen nopean levityksen. Puolentoista  tunnin kuluessa oli kaupunkiin levitetty 45000 kirjasta, mikä aiheutti melkoisen hälinän papiston keskuudessa. Kolmekymmentä todistajaa pidätettiin ja heitä syytettiin väärin ’kapinallisesta salahankkeesta’. Voitko kuvitella!

Lopulta vain kuusi näistä todistajista joutui oikeuden eteen. Ensimmäisenä tuli kuultavaksi tienraivaajien George Barrettin ja George Brodien juttu. Heidän oikeudenkäyntinsä kesti kuusi päivää tuomarin ja valamiehistön edessä Quebecin kaupungissa, ja syyttäjä toi esiin todistajina kaksi katolilaista ja kaksi protestanttista pappia, jotka omana mielipiteenään sanoivat, että Jehovan todistajain kirjallisuus oli kapinallisuutta lietsovaa. Niin, tuomio todella langetettiin. Syytetyt määrättiin maksamaan sakkoa 300 dollaria kumpikin tai viiden kuukauden vankeusrangaistukseen. Jutussa vedottiin menestyksettä Quebecin hovioikeuteen, jonka päätös oli, että Jehovan todistajain katoliseen kirkkoon kohdistama arvostelu oli kapinallisuutta. Seuraavaksi esitettiin vetoomus Kanadan korkeimpaan oikeuteen, joka kumosi tuomion pelkästään teknillisestä syystä, nimittäin siitä että kanne oli virheellisesti laadittu. Tämän vuoksi ei Quebecin tuomioistuimen päätöstä, jonka mukaan kirkon arvosteleminen oli todiste kapinallisuudesta, kumottu, vaan siitä tuli osa Quebecin lakia.

Tämän huomioon ottaen Jehovan todistajia voitaisiin tuomita kapinallisuudesta milloin tahansa heidän levittäessään sellaista julkaisua, joka olisi eri mieltä katolilaisuuden kanssa. Viranomaiset totesivat tämän, ja kapinallisuussyytteistä tuli yleisiä, niin että niiden perusteella langetettiin tuomiot lähes kaikissa jutuissa vuosina 1935–1940.

VALITTUJEN VANHINTEN POISTAMINEN KOITUU SIUNAUKSEKSI

Jo jonkin aikaa oli valittujen vanhinten olemassaolo seurakunnissa aiheuttanut vaikeuksia. Sen ajan ymmärryksen mukaisesti heidät valittiin tehtäväänsä demokraattisesti äänestämällä. Monet olivat tietenkin uskollisia miehiä, jotka olivat hengellismielisiä ja todellisena siunauksena palvojatovereilleen. Jotkut olivat kuitenkin vain hyviä puhujia tai muuten vakuuttavia esiintymisessään. Heillä oli ehkä hyvä koulutus tai yhteiskunnallinen asema, ja he olivat suosituimpia, vaikka eivät aina sopivimpia kantamaan vastuita seurakunnassa. Usein näiden avointen äänestysten aika aiheutti jännitystä ja loukattuja tunteita.

Kun Vartiotorni-seura nimitti palvelusjohtajat ja kun julkiseen evankelioimistyöhön kannustettiin suuremmassa määrin, niin sellaiset ”valitut vanhimmat”, jotka eivät halunneet todistaa ovelta  ovelle, alkoivat aiheuttaa ongelmia. He eivät itse halunneet osallistua evankelioimistyöhön ja lannistivat muita sen tekemisessä.

Vaikka muutamista vanhimmista ja saarnaajaveljistä tuli uskottomia, oli kuitenkin sellaisia, jotka pysyivät uskollisina ja oikeamielisinä. Erinomaisena esimerkkinä oli George Young, jonka oivallisen vaelluksen piirteitä olivat ahkera työ, kristilliset teot, ystävällisyys ja huomaavaisuus. Hänet tunnettiin kaikkialla lännessä ”evankelista” Youngina, ja teatterit olivat täpötäynnä, kun hän piti erinomaisia puheitaan. Hän oli saanut tehtävän toimia saarnaajaveljenä ja palveli tässä ominaisuudessa koko Kanadassa. Hän vieraili myös Jumalan kansan seurakunnissa Länsi-Intian saarilla. Myöhemmin veli Young lähetettiin Etelä-Amerikkaan auttamaan Valtakunnan työn edistämisessä siellä, varsinkin Brasiliassa. Hänet lähetettiin jopa Venäjälle, että hän olisi järjestänyt toimintaa siellä, mutta hallituksen vastustuksen takia hänen täytyi lähteä maasta. Toimittuaan muilla alueilla useita vuosia George Young kuoli uskollisena Jehovalle vuonna 1939.

Kun siis näin katsomme taaksepäin ”valittujen vanhinten” aikaan, niin meidän on todettava, että monet jotka silloin olivat vastuutehtävissä seurakunnissa, palvelivat hyvin uskollisesti. Oli kuitenkin joitakin ongelmia, joihin tarvittiin ratkaisua.

Mikä huojennus ja siunaus se olikaan uskollisille, kun ”valittujen vanhinten” järjestelmä päättyi vuonna 1932! Vartiotorni osoitti, että henkilö oli raamatullisessa mielessä vanhin, jos hänellä oli siihen hengelliset edellytykset ja hänet oli nimitetty teokraattisesti virkaan. Hyvä järjestys, rauha ja yksimielisyys olivat nyt tunnusomaisia Jehovan kansan kokouksille. Jehovan henki oli ilmeinen. Tuloksena oli kasvu ja edistyminen.

RUTHERFORDIN RADIOESITELMÄT KIELLETÄÄN

Vuonna 1933 yritti Kanadan radiotoimikunta anglikaanisen papiston yllytyksestä jälleen tukahduttaa Valtakunnan sanoman radioinnin. Tällä kertaa kielto koski kaikkia tuomari J. F. Rutherfordin levytettyjä puheita. Huomaa, miten henkilökohtainen mielipide oli pujahtanut siihen viralliseen tiedonantoon, jonka toimikunta lähetti kaikille Kanadan radioasemille. Siinä sanottiin:

”Erään tuomari Rutherfordin, ulkomaalaisen yhteiskunnanvastaisen kiihottajan, puheita ei saa radioida Kanadan radioasemien välityksellä, ennen kuin samaiset levytykset on alistettu Kanadan radiolähetystoimikunnan tarkastettaviksi ja hyväksyttäviksi. Allekirjoitus, Hector Charlesworth, puheenjohtaja.” (Kursivointi meidän)

Mutta kuka yllytti Charlesworthia tällaiseen menettelyyn? Saint  Johnissa New Brunswickissa ilmestyvä lehti The Telegraph Journal kertoi: ”Hector Charlesworth, radiotoimikunnan puheenjohtaja, mainitsi arvovaltaisen valituksen tulleen joukolta anglikaanisia pappeja St. Johnissa.” (Kursivointi meidän) Tässä selostuksessa mainittiin muutamien pappismiesten nimet.

Maassa alkoi nyt voimakas vastalauseitten rynnistys radiokiellon tähden. Ensiksi levitettiin 1350000 kappaletta nelisivuista lehtistä ”Tärkeä tiedotus ihmisille” tarkoituksena tehdä tosiseikat tunnetuiksi. Sen jälkeen pantiin anomus kiertämään kautta maan rannikolta toiselle. 406270 allekirjoitti anomuksen, ja se sai paljon julkisuutta sanomalehtien palstoilla. Parlamenttiin virtasi vastalausekirjeitä ja päätöslauselmia työväen sekä muiden järjestöjen taholta. Anomus esitettiin kenraalikuvernöörille, ja asiasta nousi väittely parlamentissa. Pääministeri lupasi paneutua asiaan, mutta mitään ei kuitenkaan tapahtunut.

Charlesworthin päättäväisyys kiellon pitämiseksi voimassa käy ilmi hänen vastauksestaan eräälle radioasemalle, joka halusi suhtautua asiaan puolueettomasti ja samalla varmistaa oman taloudellisen asemansa vaikeina aikona. Kultainen Aika (Herätkää!-lehden edeltäjä) mainitsi siitä:

”Eräs kanadalainen radioasema lähetti Charlesworthille sähkeen, jossa sanottiin, että ’vaikka emme ole täysin samaa mieltä tuomari Rutherfordin luentojen kanssa, emme ole kuitenkaan löytäneet niistä mitään yhteiskunnanvastaista tai kommunismiin viittaavaa. Hänen ohjelmansa sisältö kohdistuu muita uskonsuuntia vastaan ja ylistää hänen omaa uskoaan, jota me nimittäisimme fundamentalismiksi. Mielestämme meidän tulisi hyväksyä kaikenlaiset ohjelmat puhevapauden tähden, sikäli kuin ne eivät ole ristiriidassa demokraattisen hallituksemme kanssa. Tulojen menettäminen nykyaikana merkitsee meille vaikeuksia.’ Sähkeen täydennykseksi radioasemalta soitettiin Charlesworthille, jotta saataisiin lupa lähetyksen jatkamiseksi edes kahden viikon ajaksi, mutta vastaus oli: ’Siihen ei ole mitään mahdollisuutta.’”

TOTUUS KAIKUU KUITENKIN!

Radiokiellosta huolimatta levytettyjä raamatullisia luentoja kuultiin jatkuvasti kautta Kanadan. Noin vuonna 1931 tulivat äänilaitteet käyttöön todistustyössämme. Niiden avulla soitettiin gramofonilevyjä ja äänen voimakkuus säädeltiin niiden yhteydessä olevien kovaäänislaitteiden välityksellä. Tässä maassa käytetyt äänilaitteet oli suunniteltu ja valmistettu Seuran Kanadan haaratoimistossa. Niillä soitettiin samoja J. F. Rutherfordin levytettyjä puheita, joita oli myös radioitu. Kun meiltä siis vuonna 1933 uskonnollisen  painostuksen johdosta evättiin radion käyttö, Seura alkoi käyttää yhä enemmän kannettavia gramofoneja. Äänilevyesitelmiä soitettiin yhä useammissa saleissa ja konventtipaikoissa.

Tällaista laitetta oli myös autossa käytettävää mallia, ja tällainen auto toimi sitten ääniautona. Kun äänen voimakkuus oli säädetty äärimmilleen, voitiin tällaisen laitteen välityksellä kuulla monien kilometrien päähän. Eräs kanadalainen uudistus oli se, että kaiuttimet nostettiin kokoon työnnettävän maston päähän ja tämä voitiin kohottaa aina 12 metrin korkeuteen, jotta ääni kaikuisi yhä laajemmalle.

Vaikka papit vastustivat kovasti äänilaitteiden käyttöämme, niin ihmiset yleensä arvostivat Jehovan todistajain ponnisteluja. Monet ihmiset oppivat tällä tavoin Jumalan totuuden ja näiden ajatuksia herättävien puheitten seurauksena muodostui seurakuntia.

Brittiläisestä Kolumbiasta tulleessa raportissa kerrotaan: ”Langleyssä oli eräs mies korjaamassa latonsa kattoa, kun hän kuuli äänen käsittelevän aihetta ’Missä ovat kuolleet?’ Hän ei voinut nähdä ketään, mutta kuuli tuosta puheesta joka ainoan sanan. Ja lisäksi hän ei halunnut kertoa kenellekään kuulemastaan peläten, että häntä voitaisiin pitää hulluna. Hän piti siis kaiken omana tietonaan. Salaperäinen asia selvisi, kun seuraavana sunnuntaiaamuna hänen ovelleen kolkutti joku esittäen juuri tätä kirjasta ’Missä ovat kuolleet?’! Lyhyen ajan kuluessa muodostettiin Langleyssä seurakunta kaikkia uusia opetuslapsia varten.”

1930-luvulla alettiin todistustyössämme käyttää myös matkagramofoneja. Aluksi niitä käytettiin raamatullisissa keskusteluissa kiinnostuneitten kanssa, myöhemmin näitä gramofoneja käytettiin myös talosta-taloon-todistustyössä ja Valtakunnan sanomaa tehtiin tunnetuksi niiden välityksellä. Veli Rutherfordin raamatullisia levyluentoja (jotka olivat noin neljän ja puolen minuutin pituisia) esitettiin englanninkielisillä alueilla, ja käytettävissä oli monia aiheita. Näitä äänilevyjä alettiin käyttää Kanadassa vuonna 1934. Vuoden 1938 aikana lähetettiin Kanadan todistajille yli 900 matkagramofonia, jolloin käytössä olleiden laitteiden lukumäärä oli lähes 2500.

Tämä oli todella innokkaan Valtakunnan palveluksen aikaa. Olihan vuoteen 1935 mennessä Kanadassa yli 2200 ”hyvän uutisen” julistajaa, jotka toimivat 150 seurakunnassa! Kun vuosi 1935 päättyi, oli myös suoritettu tarpeelliset järjestelyt Torontossa olevan Beetel-perheen 16 jäsenen majoittamiseksi haaratoimiston tiloihin.

SISÄISIÄ VAIKEUKSIA

Toimintamme edistyi. Vuosi 1936 näytti kuitenkin olevan ahdingon vuosi. Vaikeuksia oli järjestön sisä- ja ulkopuolella. Kentällä  oli vastustusta joka taholla. Chēticampin ympäristössä Nova Scotiassa ihmiset heittivät kuumaa vettä ja jopa piimää Valtakunnan julistajien päälle. Ste. Anne des Chênesissä Manitobassa roskajoukko erehtyi luulemaan eräiden amerikkalaisten turistien autoja todistajien ryhmän autoiksi ja heitteli autoja kivillä, kananmunilla ja tomaateilla. Kaupungin asukkaat olivat syystä kyllä nolostuneita. Quebecissä jatkui kiivas vastustus työtämme kohtaan.

Jouduimme kohtaamaan kuitenkin myös sisäisiä ongelmia. Nämä keskittyivät haaratoimiston silloisen valvojan, W. F. Salterin, ympärille. On ilmeistä, että aina vuodesta 1935 lähtien hän ei ollut ollut täysin yhtä mieltä Vartiotornin julkaisuissa esitetystä ”suurta joukkoa” koskevasta raamatullisesta näkemyksestä. (Ilm. 7:9) Voitko kuvitella, että hän kertoi ihmisille: ”Talosta-taloon-työtä ei tarvitse tehdä ennen kuin Harmagedonin jälkeen.” Jos kaikilla ihmisillä olisi samanlainen näkemys, niin ”suuren joukon” tavoittaminen todella estyisi.

Tuli tunnetuksi, että Salterin mielestä hän itse olisi uusi viestintäkanava Jehovan todistajille ja että Vartiotorni aikanaan julkaisisi hänen näkemyksiään asioista, kuten esimerkiksi hänen käsitystään ’universaalisesta pelastuksesta’. Hän kirjoitti myös eräälle eurooppalaiselle haaratoimiston valvojalle, että hän (Salter) odotti olevansa seuraava Vartiotorni-seuran presidentti. Toronton Beetel-perheen jäsen Laura French kertoo, että muutamat Salterin huomautukset Beetel-perheen maanantai-iltaisissa Vartiotornin tutkisteluissa olivat levottomuutta aiheuttavia, niin että kun lopulta äänestettiin, kuka johtaisi tutkistelua, enemmistö äänesti häntä vastaan ja Frank Wainwrightin puolesta.

Asiassa täytyi tulla ratkaisu. Veli Rutherford saapui Torontoon ja piti Beetel-perheen jäsenille viisi tuntia kestävän kokouksen antaen muutamien lukea heidän lähettämiään kirjeitä, joissa he olivat esittäneet valituksia Salterista. Sen jälkeen veli Rutherford toi esiin todisteita, että Salter oli yrittänyt kääntää veljiä puolelleen ja pois järjestöstä. Näitä todisteita ei ollut pelkästään Kanadasta vaan myös Englannista ja Saksasta. Salter poistettiin haaratoimiston valvojan tehtävästä ja hänelle annettiin kaksi viikkoa aikaa lähteä talosta. (Seitsemää muuta pyydettiin myös lähtemään pois silloin, koska useimmat heistä olivat myötämielisiä Salterille.) Rutherford osoitti suurta kärsivällisyyttä Salteria kohtaan kokouksen aikana ja myös aikana, jolloin todisteita kerääntyi häntä vastaan.

Percy Chapman, joka oli palvellut innokkaasti Lontoon Beetelissä monet vuodet, asetettiin uudeksi haaratoimiston valvojaksi, ja rauha palasi Beetel-perheeseen. Mutta Salterin monille todistajille  ja seuraajilleen lähettämä kirjeiden ja kirjallisuuden tulva oli selvänä osoituksena siitä, että hän ei ilmaissut katumusta. Sen vuoksi Toronton seurakunta erotti hänet vuonna 1937.

UUDET JÄRJESTELYT LISÄÄVÄT HENGELLISTÄ VOIMAA

Seuraavien kolmen vuoden aikana tapahtui intensiivisiä uudelleen järjestelyjä Valtakunnan saarnaamistyössä, kun koko maa jaettiin 14 osastoon, ja jokaisesta osastosta oli vastuussa osaston palvelija. Uusintakäyntityötä painotettiin. Vuonna 1938 toimeenpannut seurakuntajärjestelyt saivat aikaan suurempaa rauhaa, ykseyttä ja tehokkuutta työssä.

Tänä aikana tehtiin myös joitakin järjestelyjä Toronton Beetelin henkilökunnan keskuudessa. Leo K. Greenlees esimerkiksi tuli Toronton Beeteliin 13. kesäkuuta 1936. Hän oli toiminut viisi vuotta tienraivaajana Ontariossa, Montrealissa ja Maritimesissa. Beetelissä veli Greenleesillä oli monia suurenmoisia etuja. Hänestä tuli lopulta Kanadan haaratoimiston ja Kanadan Kansainvälisen Raamatuntutkijain Seuran rahastonhoitaja. Vuonna 1964 veli Greenlees kutsuttiin Brooklynin Beeteliin, jossa hän nyt palvelee Jehovan todistajain hallitsevan elimen jäsenenä.

24. elokuuta 1937 saapui Englannista Jack Nathan, joka tuli ensiksi Montrealiin ja sieltä edelleen Toronton Beeteliin. Keväällä 1938 hän alkoi toimia aluetyössä, joka oli samankaltaista kuin kierrosvalvojan työ nykyisin. Veli Nathanin alue käsitti koko Niagaran niemimaan ja ulottui pohjoiseen aina Kitcheneriin ja Guelphiin asti. Hän muistelee, että siihen aikaan oli tuolla alueella noin 20 seurakuntaa ja niissä noin 700 Valtakunnan julistajaa. Sen jälkeen on alueella kuitenkin tapahtunut huomattavaa kasvua.

Neljä vuosikymmentä on kulunut siitä, kun veli Nathan alkoi suorittaa palvelustaan täällä Toronton Beetelissä, jossa hän yhä edelleen toimii Jehovan ylistykseksi. Katsoessamme kuitenkin taaksepäin hänen Kanadassa toisille uskoville suorittamaansa varhaiseen palvelukseen on ilmeistä, että hän sen kautta sai hyvää valmennusta. Se valmisti häntä siihen tärkeään tehtävään, jossa hän tulisi myöhemmin palvelemaan pitäessään yhteyttä veljiin ja sisariin kautta maan rohkaisten heitä ja auttaen heitä suorittamaan Valtakunnan saarnaamistyötä järjestäytyneinä vaikeissa olosuhteissa, jotka pian koittaisivat.

TOIMINTA NEWFOUNDLANDISSA

Vartiotorni-seuran Kanadan haaratoimisto oli huolehtinut Valtakunnan julistustyöstä Newfoundlandissa. Mutta kesällä 1936 tapahtui työn valvonnassa muutos. Koska kaikki Seuran lähetykset tulivat  New Yorkista ja Newfoundlandissa pidettiin pientä varastoa, niin katsottiin parhaaksi, että Yhdysvaltain haaratoimisto huolehtii Newfoundlandin toiminnasta.

Vuonna 1938 Newfoundland siirtyi jälleen Seuran Kanadan haaratoimiston valvontaan. Tämä järjestely pysyi voimassa aina vuoteen 1945 asti, jolloin Newfoundlandiin perustettiin erillinen haaratoimisto. Vaikka Newfoundland vuonna 1949 liitettiin Kanadan liittovaltioon, niin siellä on kuitenkin edelleen Seuran erillinen haaratoimisto.

1930-LUKU ON PÄÄTTYMÄSSÄ

Jännittävän toiminnan ja seurakunnissa tapahtuneen edistymisen vuosikymmen oli päättymässä. Kanadassa oli todellakin 1930–luvulla havaittavissa jatkuvaa tervettä kasvua. Valtakunnan julistajien lukumäärä oli kasvanut 798:sta vuonna 1931 4269:ään vuonna 1939. Tienraivaajien lukumäärä kasvoi samana aikana 126:sta 294:ään.

Mutta sodan pilvet häämöttivät jo taivaanrannalla. Vuosi 1939 toi mukanaan uuden kansainvälisesti vaikean tilanteen, ja se sai kiihdyksiin isänmaalliset ainekset, jotka pian menivät äärimmäisyyksiin vaatimuksissaan. Kohtasimme ongelmia kouluissa kansallismielisten muotomenojen takia, ongelmia oli myös ansiotyössä ja sen vuoksi että olimme päättäneet pysyä puolueettomina. Lopulta eteemme kohosi hyvin pelottava ongelma vuoden 1940 puolivälissä.

TYÖMME KIELLETÄÄN JÄLLEEN!

Toisen maailmansodan alkaminen vuonna 1939 antoi uskonnollisille vihamiehille jälleen kerran tilaisuuden yrittää pysäyttää Jehovan kansan toiminta. Epäonnistuttuaan siihen mennessä julkisella oikeustaistelukentällä varsinkin Quebecissä pappisvihollisemme siirtyivät kulissien taakse houkutellakseen poliitikkoja noudattamaan heidän käskyjään.

Kesä 1940 oli synkkää aikaa läntisille kansoille, jotka tukivat liittoutuneiden puolta sodassa. Hitlerin sotajoukot olivat valloittaneet suurimman osan Eurooppaa. Ranska kukistui muutamien viikkojen kuluessa. Tässä jännittyneessä ilmapiirissä kanadalainen roomalaiskatolinen oikeusministeri Ernest Lapointe Quebec Citystä ilmoitti alahuoneen istunnossa 4. heinäkuuta 1940: ”Pyydän saada esittää alahuoneelle hallituksen määräyksen, joka julistaa Jehovan todistajina tunnetun järjestön laittomaksi.”

Ja niin tapahtui, että yhtäkkiä ilman edelläkäypää varoitusta tai tilaisuutta puolustaa asemaansa Jehovan todistajat ja Kanadan Kansainvälinen Raamatuntutkijain Seura julistettiin kieltoon 4.  heinäkuuta 1940. Viranomaiset takavarikoivat Irwin Avenue 40:ssä Torontossa olevan omaisuuden sekä K.R.T.S.:n nimissä pankissa olevat varat. Kanadan Kuninkaallinen ratsupoliisi sulki haaratoimiston 5. heinäkuuta 1940.

Kirjallisuutemme maahantuonnin ja levityksen estämiseksi hallitus julisti laittomaksi myös Pennsylvaniassa rekisteröidyn Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran samoin kuin Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran New Yorkissa rekisteröidyn yhdistyksen. Tämä tapahtui noin kuukauden kuluttua siitä, kun K.R.T.S. oli julistettu kieltoon. Meillä oli näin ollen onneksi aikaa lähettää jonkin verran kirjapainotarvikkeitamme sekä kirjallisuutta Yhdysvaltoihin. Tällä kertaa näytti kuitenkin todella siltä että Jehovan todistajat Kanadassa olivat mennyttä.

ME SELVIYDYIMME KIELLOSTA, JOHON PAPISTO OLI YLLYTTÄNYT!

4. heinäkuuta 1940 voimaan astunut kielto nosti heti Jehovan todistajiin kohdistuvan vainon aallon Kanadassa. Jo seuraavana päivänä ratsupoliisit alkoivat suorittaa yllätysetsintöjä todistajien yksityiskoteihin ja valtakunnansaleihin ja takavarikoida Raamattuja sekä muuta uskonnollista kirjallisuutta. Poliisi miehitti Seuran haaratoimiston.

Kiellon tultua voimaan vaino kehittyi joillakin alueilla suoranaiseksi ajojahdiksi. Esimerkiksi Quebec Cityssä ja Montrealissa hajotettiin kokous, jossa vietettiin Herran illallista. Lapsia erotettiin koulusta ja heitä otettiin pois Jumalaa pelkääviltä vanhemmiltaan. Monia todistajia asetettiin syytteeseen ja vangittiin. Kaiken kaikkiaan nostettiin yli 500 syytettä. Syytettiinkö näitä kristittyjä jostakin väärinteosta? Ei. Heitä rangaistiin vain siksi, että he olivat Jehovan todistajia!

Yleisön keskuudessa kielto aiheutti paljon purevaa arvostelua. Monien Kanadan kansalaisten, myös joidenkin hallituksen virkamiesten, mielestä tämä vaatimattomia kristittyjä vastaan tähdätty kampanja oli täysin epäoikeudenmukainen. Angus MacInnis, Vancouverista kotoisin oleva parlamentin jäsen, sanoi alahuoneessa: ”Haluan sanoa täysin vilpittömästi, että Jehovan todistajien haastaminen oikeuteen ja heidän vainoamisensa Kanadan puolustamiseksi laaditun lain perusteella on pysyväksi häpeäksi tälle maalle, oikeusministeriölle ja Kanadan kansalle.”

Vihdoin Jehovan todistajat saivat tilaisuuden esittää vastaväitteen kiellon johdosta. Vuonna 1942 eräs alahuoneen asettama komitea tarkasteli uudelleen kieltoa ja salli Charles Morrellin ja  Robert McNaulin vastata Jehovan todistajain puolesta hallituksen heitä vastaan nostamiin pintapuolisiin syytteisiin.

23. heinäkuuta 1942 komitea suositteli yksimielisesti kiellon poistamista. Tässä muutamia komitean jäsenten lausuntoja, joita on lainattu virallisesta parlamentin keskustelusta:

”Oikeusministeriö ei esittänyt komitealle mitään todisteita sen osoittamiseksi, että Jehovan todistajia olisi minään aikana pitänyt julistaa laittomaksi järjestöksi.”

”On Kanadan dominion häpeä, että ihmisiä haastetaan oikeuteen näiden ihmisparkojen tavoin uskonnollisten vakaumustensa tähden.” (Kursivointi meidän)

Tästä suosituksesta huolimatta silloinen oikeusministeri Louis St. Laurent kieltäytyi kuitenkin poistamasta kieltoa. (St. Laurent oli tullut Lapointen tilalle tämän kuoltua marraskuussa 1941.) Vuotta myöhemmin kielto oli edelleen voimassa. 21. heinäkuuta 1943 alahuoneessa hyökättiin jälleen hallitusta vastaan, koska se oli kieltäytynyt laillistamasta todistajia.

Victor Quelch, Acadiasta kotoisin oleva parlamentin jäsen, sanoi: ”Tämä panee ihmettelemään, mahtaako Jehovan todistajia vastaan suunnattu toimenpide johtua suuressa määrin heidän asenteestaan roomalaiskatolilaisiin eikä niinkään heidän kumouksellisena pidetystä asenteestaan. ... Tämä kysymys esitetään kaikkialla tässä maassa. Sitä kysytään minulta Kanadan toisesta äärestä toiseen ääreen.”

Puolustusministeri G. C. Crerar kielsi kiivaasti tämän vihjeen sanoen: ”Hän herätti kysymyksen aiheutuiko hallituksen Jehovan todistajiin kohdistama toimenpide näiden hyökkäävästä asenteesta roomalaiskatolista kirkkoa kohtaan. ... sellaisella päätelmällä ei ole minkäänlaista perustetta.” (Kursivointi meidän)

Mutta viralliset asiakirjat ovat sen jälkeen, kun ne on avattu yleisön nähtäviksi, osoittaneet herra Crerarin olleen väärässä! Kiellon aiheutti todellisuudessa katolisen kardinaalin Villeneuven palatsista oikeusministeri Lapointelle lähetetty (ranskankielinen) kirje. Seuraavassa suomenkielinen käännös kirjeestä:

Quebecin arkkihiippakunta

Kanslerinvirasto

Quebec, 27. kesäkuuta 1940

Hyvä Herra!

Hänen Korkea-arvoisuutensa Kardinaali olisi iloinen, jos kiinnittäisitte Oikeusministerin, Arvoisan Herra Ernest Lapointen, huomion  oheiseen quebeciläiseen pääkirjoitukseen, joka koskee Vartiotornin eli Jehovan todistajien julkaisuja.

Tietyt kirjat ja kirjaset, joita on jälleen äskettäin lähetetty postitse, ja erityisesti aikakauslehti Lohdutus ovat mitä turmelevinta ja tuhoisinta maan hengelliselle lujuudelle.

Kiitän Teitä etukäteen, Hyvä Herra, tälle kirjeelle osoittamastanne ystävällisestä huomiosta ja olen

Vilpittömästi Teidän

Paul Bernier, kansleri

Osoitettu: Arvoisan Oikeusministerin

Ernest Lapointen

Yksityissihteerille

OTTAWA, Ontario

Edellä oleva kirje esitti todellisuudessa kardinaalin vaatimuksen, että Lapointe julistaisi Jehovan todistajat laittomiksi. Lapointe tiesi valtansa olevan riippuvainen kardinaalista ja vastasi pikaisesti. Uutena vaiheena tässä salaperäisten juonittelujen näytelmässä on seuraava (ranskan kielestä käännetty) kirje, jonka Lapointen yksityissihteeri lähetti viikkoa myöhemmin kardinaali Villeneuven kanslerille:

HENKILÖKOHTAINEN

4. heinäkuuta 1940

Monsignore Paul Bernier

Arkkihiippakunnan Kansleri

Kardinaalin palatsi

QUEBEC

Herra Kansleri!

Saatuani 27. kesäkuuta päivätyn kirjeenne ryhdyin täyttämään Hänen Korkea-arvoisuutensa Kardinaalin toivomusta ministerin huomion kiinnittämiseksi ystävälliseen huomautukseenne samoin kuin L’Action Catholique -lehden julkaisemaan pääkirjoitukseen, joka koski Vartiotornia, Jehovan todistajia ja Lohdutus-lehteä.

Herra Lapointe salli minun antaa Teille puhelimitse luottamuksellisen tiedon siitä, että kyseinen Jehovan todistajain järjestö on tästä päivästä lähtien julistettu laittomaksi, ja pyysi, että hänen Korkea-arvoisuudelleen Kardinaalille ilmoitettaisiin tästä.

Tämä kirje vahvistaa sen, minkä juuri kerroin Teille puhelimitse.

Luotan siihen, että hänen Korkea-arvoisuudelleen Kardinaalille  annetaan asianmukainen tieto Jehovan todistajia koskevasta ministeriön määräyksestä.

Pyydän Teitä, Herra Kansleri, vastaanottamaan kiitoksenilmaukseni ja mitä lämpimimmät terveiseni.

Kirjeen oli allekirjoittanut Lapointen yksityissihteeri. Aika, joka kului kardinaalin esittämästä vaatimuksesta kiellon voimaanastumiseen, oli vain seitsemän päivää. Kardinaalin palatsissa vallitsi suuri ilo. Hänen kanslerinsa kirjoitti Lapointen yksityissihteerille 8. heinäkuuta 1940. Ranskasta käännettynä kirjeessä sanottiin:

Olen Teille hyvin kiitollinen innostanne kiinnittää Arvoisan Herra Lapointen huomio 27. kesäkuuta päivätyn kirjeeni asiaan.

Ei liene tarpeen lisätä, miten suuresti näin nopea ja onnellinen ratkaisu ansaitsee kiitoksemme, sillä Hänen Korkea-arvoisuutensa on jo kirjoittanut Herra Lapointelle ilmaisten tyytyväisyytensä kyseisen ministeriön määräyksen johdosta.

Ottakaa vastaan toistuva kiitollisuuteni ilmaus ja sydämellisimmät terveiseni.

Paul Bernier, pappi

Vaikka siis ministeri G. C. Crerar avoimessa parlamenttikeskustelussa kielsi jyrkästi katolisen kirkon osuuden, niin totuus siitä, että Jehovan todistajiin kohdistuva kielto oli järjestetty suoraan roomalaiskatolisen kardinaalin palatsista Quebec Cityssä, on vahvistettuna hallituksen omissa asiakirjoissa.

Huolimatta kardinaalin ja oikeusministerin omasta vallasta Quebecissä oikeamieliset parlamentin jäsenet sekä muut kanadalaiset painostivat hallitusta niin, että kielto poistettiin 14. lokakuuta 1943 sodan vielä riehuessa kiivaimmillaan. Tilanteen kääntyminen tällä tavalla päinvastaiseksi tuona historian kriittisenä ajankohtana merkitsi todellisuudessa sen myöntämistä, että kiellolle ei alun perinkään ollut perusteita.

Tarvittiin vielä kuukausia kestävää kovaa taistelua, anomuksia, kirjeitä, kirjelmiä ja yksi oikeusjuttu ennen kuin vastahankainen oikeusministeri St. Laurent vapautti kiellosta Kansainvälisen Raamatuntutkijain Seuran (13. kesäkuuta 1944) ja Vartiotorni-seuran (22. toukokuuta 1945). Mutta lopulta olimme valmiit sodanjälkeiseen laajennukseen.

SOTA-AJAN ONGELMIA KIELLON JÄLKEEN

Kiellon poistaminen palautti ennalleen Jehovan todistajien aseman laillisena järjestönä, jolla oli vapaus suorittaa uskonnollista  toimintaansa. Maa oli kuitenkin edelleen sodassa ja Jumalan kansan edessä oli monia oikeudellisia pulmia. Näitä olivat esimerkiksi: evankeliuminpalvelijoina toimivien Jehovan todistajien vapauttaminen asevelvollisuuden suorittamisesta, todistajien pitäminen hallituksen leireissä omantunnonsyistä kieltäytymisen johdosta sekä kristittyjen koululaisten oikeus olla tervehtimättä lippua. Melkein samanaikaisesti kun kielto poistettiin, sai nuori tienraivaaja Glen How Torontosta oikeuden harjoittaa lakimiehen ammattia Ontarion provinssissa. Hän oli hyvin toimeliaasti mukana monissa oikeustaisteluissa, joita seurasi.

Asevelvollisuus otettiin käytäntöön Kanadassa 1940. ”Uskonnollisessa järjestössä toimiva pappi (minister)” sai vapautuksen tästä velvollisuudesta. Kukaan Jehovan palvelijoista ei kuitenkaan ollut voinut vaatia vapautusta kiellon ollessa voimassa, koska silloin Jehovan todistajain uskonnollista järjestöä pidettiin laittomana. Tilanne muuttui, kun kielto poistettiin. Torontossa avattiin toimisto Kanadan Jehovan todistajain nimissä. Nyt oli olemassa näkyvä järjestö, joka puhui Jehovan kansan puolesta.

TUNNUSTETUKSI TULEMINEN VAATII TAISTELUA

Marraskuussa 1943 jätettiin työvoimaministerille kirjelmä, jossa pyydettiin vapautusta erilaisissa asemissa koko ajallaan evankeliuminpalvelijoina toimiville todistajille. Hallitus kieltäytyi myöntämästä vapautusta. Vaikka Kanadassa oli tuona vuonna 15000 Jehovan todistajaa läsnä muistonvietossa, niin viranomaiset eivät tunnustaneet, että tällä uskonnolla olisi yhtään kokoajan evankeliuminpalvelijaa eli pappia (minister).

Tämän kiistakysymyksen puolesta jouduttiin käymään oikeustaisteluja. Ensimmäinen suuri juttu oli veli Earl Kitchener Stewartin puolustus Vancouverin raastuvanoikeuden edessä vuonna 1943, josta vedottiin Brittiläisen Kolumbian hovioikeuteen. Veli Stewartin erinomainen ura Valtakunnan kokoajan julistajana vuodesta 1938 lähtien ei vaikuttanut asiaan. Hänen puolustuksensa hylättiin ja hänelle langetettiin tuomio.

Lannistumatta Jehovan kansa valmistautui yrittämään uudelleen. Valtio halusi kutsua Toronton haaratoimiston henkilökuntaan (nykyisin hallitsevaan elimeen) kuuluvan Leo K. Greenleesin, joka oli toiminut kokoajan evankeliuminpalvelijana vuodesta 1931 lähtien, suorittamaan asepalvelusta. Odottamatta että viranomaiset ensiksi nostaisivat syytteen, pantiin alulle oikeusjuttu nimeltä Greenlees vastassaan Kanadan oikeuskansleri. Jutussa vaadittiin päätöstä, jonka mukaan Leo Greenlees oli pappiin verrattava evankeliuminpalvelija, jota kutsunta ei koskenut. Tämä oli rohkea  ele, joka hämmästytti vastustajat. Sota oli edelleen käynnissä ja kaikkea sotilasasioihin liittyvää pidettiin miltei pyhänä ja loukkaamattomana. Tässä oli nyt kuitenkin järjestö, joka juuri oli vapautettu kiellosta, ja sen sijaan, että se olisi pysytellyt hiljaa syrjässä, se ryhtyi järkähtämättä vaatimaan oikeutta ja puolueetonta kohtelua. Jehovan todistajat olivat jälleen näyttämöllä ja jokainen tiesi sen!

Ontarion korkeimman oikeuden tuomari Hogg suoritti Greenleesin jutussa perusteellisen kuulustelun. L. K. Greenlees, Percy Chapman ja Hayden C. Covington esittivät todistusaineistoa. Huolimatta vahvoista todisteista tuomari hylkäsi jutun heikoilla ja näennäisillä perusteilla. Jutussa vedottiin Ontarion hovioikeuteen, joka myös antoi välttelevän päätöksen kieltäytyen varsinaisesti käsittelemästä kysymyksessä olevaa lakiasiaa. Seuraavaksi haettiin lupaa vedota Kanadan korkeimpaan oikeuteen. Mutta siellä kieltäydyttiin kuuntelemasta vetoomusta siitä teknillisestä syystä, että juttuun ei sisältynyt rahallista vaatimusta.

Ainoa jäljellä oleva keino oli vedota Lontoossa sijaitsevaan valtakunnanneuvostoon. Anomusesitys jätettiin sisälle Lontoossa lokakuussa 1946 tapahtuvaa kuulustelua varten. Mutta juuri vähän ennen jutun käsittelyä hallitus kumosi asevelvollisuuslain. Enää ei siis ollut lakia, josta väitellä, joten juttu lopetettiin ilman lopullista päätöstä. Ainakin veli Greenlees oli suojeltu.

LEIREISTÄ VAPAUTUMINEN

Useita Jehovan todistajia oli luokiteltu aseistakieltäytyjiksi ja heidät oli pakotettu työskentelemään leireillä Kanadan erämaassa. Tätä menettelyä jatkui yli neljän vuoden ajan aina 15:nteen heinäkuuta 1946 asti. Erään kerran oli samanaikaisesti 283 todistajaa näissä leireissä. Leireistä pääsi helposti pois maksamalla Punaiselle Ristille nimellisen maksun. Tätä menettelyä useimmat eivät voineet hyväksyä. Vaikka työvoimaministeriö puhui kovasti siitä, miten miehiä piti sijoittaa suorittamaan välttämättömiä palveluksia, niin todellisena tavoitteena oli usein estää kokoajan saarnaajina toimivia Jehovan todistajia saarnaamasta vapaasti ”hyvää uutista”.

Vuoden 1946 kesään mennessä kaikki aseistakieltäytyjät Kanadassa oli vapautettu lukuun ottamatta 73:a Jehovan todistajaa. Nyt laadittiin kirjelmä, jossa tuotiin esiin ministeriön omaksuma mielivaltainen ja ristiriitainen asenne näiden kristittyjen pitämiseksi vangittuina sen jälkeen kun kaikki muut omantunnonarat oli vapautettu. Esityksestä lähetettiin jäljennöksiä parlamentin ystävällisille jäsenille. Jotkut heistä suuttuivat saatuaan tietää, mitä hallitus  teki. He alkoivat pommittaa työvoimaministeriötä alahuoneessa hämmentävillä kysymyksillä.

10. heinäkuuta 1946 parlamentin jäsen John Diefenbaker (myöhemmin Kanadan pääministeri) kysyi: ”Kuinka monta Jehovan todistajiin kuuluvaa pidetään vielä keskitysleireissä?” Tämänkaltainen painostus alkoi olla liikaa ministeriölle. 15. heinäkuuta 1946 lopetettiin kaikki työleirit. Niinpä nämä nuoret Valtakunnan julistajat olivat vapaat osallistumaan sodanjälkeiseen kristilliseen laajennustyöhön.

LIPUNTERVEHTIMISKYSYMYS

Kristittyjä koskeva lipuntervehtimiskysymys Kanadassa tuli esille suurin piirtein samanaikaisesti kuin Yhdysvalloissa. Tämän kysymyksen saama julkisuus Yhdysvalloissa vuoti Kanadaan, ja vuodesta 1940 lähtien useat koululautakunnat tässä maassa alkoivat säätää pakollisia lipuntervehtimismenoja.

Lukuisat oikeusjutut saattoivat kiistanalaisiksi koululautakuntien vallan pakottaa osallistumaan lippu- ja kansallislauluseremonioihin. Yksi näistä jutuista oli Ruman vastassaan Lethbridge AIbertassa. Oikeus päätti, että koululautakunnalla oli valta pakottaa oppilas osallistumaan, mutta provinssin lakiasäätävä elin osoitti erinomaisella tavalla kunnioittavansa vapautta ja muutti kouluasetusta siten, että Jehovan todistajain lapset saattoivat käydä koulua tulematta häirityiksi.

Merkityksellisin oikeusjuttu käsiteltiin kuitenkin Hamiltonissa Ontariossa, jossa jutun käsittely venyi vuodesta 1940 vuoteen 1945. 27 lasta oli erotettu koulusta Hamiltonissa, koska he olivat kieltäytyneet tervehtimästä lippua sekä laulamasta kansallislaulua. Kävi välttämättömäksi perustaa yksityinen Valtakunnan koulu, jotta lapsia ei olisi estetty saamasta kouluopetusta.

Ryhdyttiin oikeudelliseen toimenpiteisiin ja pyydettiin tuomioistuinta määräämään lapset otettaviksi takaisin kouluun heidän tarvitsematta osallistua lippu- ja kansallislauluseremonioihin. Juttua käsiteltiin Hamiltonissa 30. ja 31. maaliskuuta 1944. Oikeuden tuomari Hope, hyvin isänmaallinen sotilas, teki päätöksen Jehovan todistajia vastaan ja sanoi, että koululautakunnalla ei ollut ainoastaan valta vaatia osallistumista kyseisiin menoihin, vaan myös ”ehdoton velvollisuus käyttää valtaansa”. Pohjimmiltaan tämä päätös vaati, että kaikki muutkin provinssissa toimivat koululautakunnat erottavat Jehovan todistajain lapset, jos he eivät osallistuisi lipun tervehtimiseen ja kansallislaulun laulamiseen.

Tästä jutusta esitettiin vetoomus Ontarion hovioikeuteen, jossa  se käsiteltiin maaliskuussa 1945. Sota oli yhä käynnissä, isänmaallinen kiihko voimakasta ja Jehovan todistajat olivat järjestäytymässä uudelleen kiellon jälkeen. Kun käsittely alkoi, oikeuden asenne oli melko vihamielinen. Tarvittiin lujaa asennetta kolmen tuomarin laukoessa nopeita kysymyksiä Jehovan todistajista ja heidän uskomuksistaan. Alussa ilmennyt vastustus hälveni kuitenkin vähitellen ja tuomarit pitivät hyvin oikeudenmukaisen kuulustelun. Sen jälkeen he langettivat yksimielisesti Jehovan kansalle suotuisan tuomion, jonka mukaan lapsemme voivat käydä koulua ja saada opetusta osallistumatta menoihin, jotka loukkasivat heidän omaatuntoaan.

Tämä päätös oli kauhea järkytys Hamiltonin kouluviranomaisille ja heidän lakimiehilleen, jotka olivat hyökänneet äänekkäästi Jehovan todistajia vastaan. He yrittivät vedota jutussa Kanadan korkeimpaan oikeuteen, mutta oikeus kieltäytyi käsittelemästä asiaa. Niinpä Ontarion hovioikeuden myönteinen päätös oli asiassa lopullinen. Yli kolmenkymmenen vuoden ajan tästä oivallisesta päätöksestä on ollut paljon hyötyä sellaisten ”isänmaanystävien” vaientamisessa, jotka aika ajoin ovat yrittäneet ottaa tämän kiistakysymyksen uudelleen esille.

TAISTELUA VAPAUDEN PUOLESTA QUEBECISSÄ

Kun työmme oli vapautunut kiellosta ja toinen maailmansota oli lopuillaan, oli vuonna 1944 aika kypsynyt Valtakunnan saarnaamistoiminnan elvyttämiselle Quebecissä. Provinssin pääministerinä oli Maurice Duplessis, ovela ja periaatteeton poliitikko, joka oli hyvää pataa katolisen papiston kanssa. Eräs historioitsija on kuvaillut Duplessisin ”kansan villitsijäksi, joka oli päättänyt pitää provinssin mukavan turvallisena takapajuisena ja turmeltuneena”.

Näihin aikoihin oli koko Quebecissä alle 300 todistajaa. Heti kun he olivat alkaneet uudelleen suorittaa evankelioimistoimintaansa Montrealin alueella, heitä vastaan alettiin nostaa syytteitä häiritsemisestä paikallisten säädösten nojalla. Vuoden 1944 loppuun mennessä oli noita juttuja kertynyt lähes 40. Vuonna 1945 syytteiden lukumäärä kohosi nopeasti, ja kaikkien maan asukkaitten katse kohdistui syyskuussa 1945 käytyyn taisteluun, jolloin katoliset roskajoukot hyökkäsivät todistajien kimppuun Châteauguayssa ja Lachinessa. Mutta tämä pieni pelottomien kristittyjen joukko seisoi lujana sellaisia hyökkäyksiä vastaan. – Jer. 1:19.

Vuoden 1945 loppuun mennessä oikeusjuttujen lukumäärä oli kohonnut yli 400:aan, eikä loppua ollut näkyvissä. Vuoden 1946 loppupuolella oli yli 800 oikeusjuttua odottamassa käsittelyä Montrealin, Verdunin, Outremontin, Lachinen, Quebec Cityn, Sherbrooken  sekä muiden keskuspaikkojen oikeusistuimissa! Nämä oikeusjutut ja jatkuvat pidätykset olivat Jehovan kansan uuvuttavaa ahdistusta. Kuten voimme ymmärtää, tällaisiin toimenpiteisiin liittyy inhimillinenkin puoli. Ei ollut helppoa kestää pidätyksiä, jännitystä, painostavia viivytyksiä, nöyryytystä, työpaikkojen menetyksiä ja jatkuvia pettymyksiä.

”QUEBECIN PALAVA VIHA”

Jotakin oli tehtävä Quebecissä olevien uskollisten todistajien vapauttamiseksi voimakkaan painostuksen alaisuudesta. Niin pidettiin erikoiskonventti Montrealissa 2. ja 3. marraskuuta 1946. Paikalla olivat N. H. Knorr, Vartiotorni-seuran silloinen presidentti, ja H. C. Covington, Seuran lainopillinen neuvonantaja Brooklynista. Veli Knorrin loppupuhe oli nimeltään ”Mitä meidän on tehtävä?”

Ilmassa oli jännitystä, kun iloisen odotuksen täyttämä yleisö kuunteli veli Knorrin vastausta tämän lukiessa ensimmäistä kertaa yleisölle nykyisin historiallista asiakirjaa ”Quebecin palava viha Jumalaa ja Kristusta ja vapautta kohtaan on koko Kanadan häpeä”. Se oli tulinen traktaatti! Tuimalla ja harkitulla äänensävyllä Knorr julisti ikään kuin tuomiosanomana Jehovan syytöksen Quebecin provinssin turmeltunutta hallintoa vastaan. Lehtinen oli suorasanainen, kiistämättömien tosiseikkojen ankara ja iskevä paljastus.

Veli Knorr ilmoitti, että 15. marraskuuta 1946 – vain 12 päivää myöhemmin – alkaisi tämän traktaatin ilmaislevitys kaikkialla Kanadassa ja sitä jatkuisi 16 päivää. Tämä oli merkkitorven kutsu toimintaan!

DUPLESSIS JULISTAA ”SODAN VAILLA ARMOA”

Lehtinen ”Quebecin palava viha” levitettiin nopeasti kautta maan, Quebec mukaan luettuna. Nyt alkoi todellinen oikeustaistelu. Duplessis julisti ”Jehovan todistajia vastaan sodan vailla armoa”. 800:n oikeusjutun sijasta niitä oli kohta 1700. Dupplessis kaivoi esiin vanhan kapinallisuutta koskevan lain, ja ennen pitkää tämän kaltaisia syytteitä oli yli 100. Koko maassa alettiin jälleen tarkkailla Quebecin taistelua.

4:ntenä joulukuuta 1946 Duplessis vihassaan sinkosi juridisen bumerangin, joka palasi takaisin iskien häntä itseään. Hän peruutti epäoikeudenmukaisesti anniskeluoikeudet ravintolalta, jonka omisti yksi Jehovan todistajista, Frank Roncarelli. Tällainen henkilön toimeentuloon kohdistettu hyökkäys herätti koko Kanadan liikemaailman. Kaikki saattoivat havaita, että Quebeciä hallitsi periaatteeton diktaattori. Huomattavat Montrealin kansalaiset pitivät suuren vastalausekokouksen.

 Maan vielä ollessa tuohduksissa Duplessisin mielivaltaisen teon johdosta heitti oikeuden puheenjohtaja, roomalaiskatolinen tuomari Jean Mercier Quebecin kaupungissa, toisen bumerangin. 17:ntenä joulukuuta 1946 oli Mercierin edessä oikeudessa erikoistienraivaaja John Maynard How syytettynä rauhan häiritsemisestä, vähäisen järjestyssäännön rikkomisesta. Oikeuden puheenjohtaja Mercier menetti kuitenkin täysin itsehillintänsä. Sanomalehtien otsikot julistivat: ”Tuomari ruoskii Jehovan lahkoa. Ansaitsee hänen mukaansa elinkautistuomioita.” Eräässä kirjoituksessa sanottiin: ”Mercier sanoi, että Quebecin poliisi oli saanut määräyksen pidättää tavatessaan jokaisen, jonka tiedetään tai epäillään olevan Jehovan todistaja, ja vannotti tuomioistuimensa jäseniä jatkamaan säälimättä kaikkien kannattajienkin puhdistamista pois.”

Näin on sanonut mies, jota pidettiin oikeudenmukaisena ja puolueettomana tuomarina. Duplessisin ja Mercierin kaltaisten miesten käytös todisti oikeiksi – itse asiassa liian vähäisiksi – syytökset, jotka esitettiin lehtisessä ”Quebecin palava viha”. Lehdistön reaktioille tyypillisiä olivat seuraavien pääkirjoitusten otsikot:

Pimeä aika palaa Quebeciin (Toronto Star)

Mikä tuomari! (Ottawassa ilmestyvä Journal)

Inkvisition paluu (The Globe and Mail, Toronto)

Fasismin löyhkä (The Gazette, Glace Bay)

Sen sijaan, että Jehovan todistajat olisivat perääntyneet taistelusta, he julkaisivat toisen yhteislaukauksen, lehtisen nimeltä ”Quebec, sinä olet pettänyt kansasi!” Tämä vastaus Duplessisin vääriin syytöksiin levitettiin tammikuussa 1947, ja tällä kertaa levitys suoritettiin yöllä, jotta olisi vältytty jatkuvilta Jumalan kansaan kuuluvien pidätyksiltä, joita Quebecin poliisi suoritti.

Rinnakkain tämän jännittävän tapahtuman kanssa oli erittäin kiivas oikeustaistelu Quebec Cityssä. Siellä toimiva pieni tienraivaajien ryhmä – Laurier Saumur, John Maynard How, Gerald Barry ja Russell Herbert Headworth – oli niin kiivaassa oikeudenkäyntien tulituksessa edestakaisin puheenjohtaja Mercierin oikeussaliin ja ulos sekä vuoroin vankilassa ja vapaana, että sanomalehdet nimittivät sitä ”Haasteiden taisteluksi”. Tällainen toiminta ravitsi lehdistöä niin että Quebecin kertomuksista tuli osa päivittäisiä uutisia maassa. Monet vilpitönsydämiset ihmiset ihailivat Jehovan kristittyjen todistajain pelotonta asennetta.

Helmikuussa 1947 lähti Quebec Citystä neljä erikoistienraivaajaa, joista kolme oli vapaudessa takuita vastaan, Ithacaan New Yorkiin osallistuakseen Vartiotornin Raamattukoulun Gileadin yhdeksännelle kurssille. Heidän ollessaan Gileadissa vietiin Laurier  Saumurin ja Gerald Barryn juttu Kanadan korkeimpaan oikeuteen. Mutta oikeus kieltäytyi kuulemasta juttua teknisestä syystä. Sen vuoksi Laurier Saumurin täytyi lähteä Gilead-koulusta kesäkuussa ennen päättäjäisiä ja palata Quebec Cityn vankilaan kärsimään rangaistuksensa loppuun. Korkeimman oikeuden hylättyä tämän jutun jouduimme takaisin Quebecin tuomioistuimiin, joissa sillä kertaa oli yli 1700 juttua odottamassa käsittelyä.

Uskollinen Gerald Barry, jonka juttu oli myös korkeimmassa oikeudessa, kuoli toukokuussa 1947. Hän oli toiminut tienraivaajana vuodesta 1908 lähtien ja aloittanut vuonna 1924 palveluksen Quebecissä. Hän kuului todella niihin, joita apostoli Paavali kuvailee sanoessaan: ” ... eikä maailma ollut heidän arvoisensa.” – Hepr. 11:38.

MIKSI EMME OSALLISTUISI TAISTELUUN VAPAUDEN PUOLESTA?

Tähän mennessä olet varmaan todennut sen rohkeuden ja päättäväisyyden, jota Jehovan kansa on ilmaissut Quebecin provinssissa. Mutta tässä näyttää sopivalta kertoa sinulle kahdesta teini-ikäisestä lihallisesta sisaruksesta, jotka olivat myös hengellisiä sisaria. He olivat kuulleet toisten uskovien vainosta Quebecissä – siitä, miten monet heistä olivat joutuneet roskajoukon hyökkäysten kohteeksi, miten heitä oli lyöty ja vangittu – ja he alkoivat ajatella: ”Meillä on nuoruutemme, voimamme ja terveytemme, niinpä tuollainen alue olisi meille ihanteellinen, sillä haluamme todella olla mukana taistelemassa vapauden puolesta siellä jo olevien veljiemme kanssa.”

Niin siis kävi, että 1. toukokuuta 1946 kaksi nuorta tienraivaajatyttöä innoissaan odotteesta saada palvelusmääräys Quebeciin totesi olevansa Montrealissa. Toinen heistä, Victoria Dougaluk, kirjoitti joitakin vuosia sitten:

”Ei kulunut pitkää aikaa, kun saimme kokea sellaista, josta kerran olimme lukeneet. Sisareni pidätettiin ja hän joutui säännöllisin väliajoin nuorisotuomioistuimen eteen, minä puolestani olin säännöllinen vieras kaupungintuomarin edessä, niin että hän eräänä päivänä sanoi minun olevan pahin kiusankappale, mitä siellä oli nähty. Meillä oli monia tilaisuuksia antaa todistusta ei ainoastaan oikeuden henkilökunnalle, vaan myös toisille vangeille. Voimakas rakkauden side kehittyi niiden veljien välille, joita vankilakokemukset yhdistivät. Muistan erityisesti yhden tilanteen: Useat meistä olivat samalla kertaa pidätettyinä, ja kun takuusumma saatiin, niin vanhimmat tai ne, joilla oli perhettä kotona, vapautettiin ensiksi. Lopulta meitä oli vain kaksi jäljellä. Kului kuusi päivää, emmekä tienneet, milloin meidän vuoromme tulisi. Lopulta saatiin takuusumma,  mutta vain yhdelle. Ranskalainen sisar, joka oli kanssani, sanoi: ”Molemmat tai ei kumpikaan”; siten hän luopui välittömästä vapaudestaan ollakseen minun kanssani. Arvostin sitä enemmän kuin sanoin voi ilmaista. Lopulta Jehovan todistajat saivat osakseen suurta kunnioitusta vapauden puolesta käymänsä taistelun vuoksi, koska kaikki lannistamisyritykset kohdallamme epäonnistuivat. Heidän ponnistelunsa intomme sammuttamiseksi saivat meidät yhä päättäväisempinä jatkamaan löytääksemme tuolla alueella olevat lampaat.”

SYYTÖKSET KAPINALLISUUDESTA UUDELLEEN KÄYTTÖÖN!

Jehovan hengen avulla sekä omaten rakkautta, uskoa, kuuliaisuutta ja päättäväisyyttä Jumalan kansa kohtasi vihollisen kasvoista kasvoihin Quebecissä, eikä vihollinen ollut luopunut taistelusta. Lehtisen ”Quebecin palava viha” sisältämät tuliset paljastukset saivat Duplessisin etsimään yhä uusia uhkausten ja sorron aseita. Paikallisiin säädöksiin perustuvien oikeusjuttujen tulvan lisäksi hän otti uudelleen tuekseen vanhan kapinalliseen herjaukseen perustuvan syytöksen. 50 todistajaa vastaan oli nostettu yli 100 tämän kaltaista syytettä. Nämä jutut oli pantu alulle Sherbrookessa, Amosissa, Montrealissa ja St-Joseph-de-Beaucessa. Syyttäjät käyttivät todisteena näitä kahta lehtistä ”Quebecin palava viha” ja ”Quebec, sinä olet pettänyt kansasi!”

Ensimmäisessä kapinallisuutta koskevassa oikeusjutussa, joka käsiteltiin, oli syytettynä Aime Boucher, pienikokoinen, vilpitön ja lempeä mies, joka asui Quebec Cityn eteläpuolella sijaitsevilla kukkuloilla maatilalla, jota hän viljeli härkien avulla. Veli Boucher oli köyhä tämän maailman tavaroista, mutta rikas rakkaudessa ja uskossa. Hänen oikeudenkäyntinsä tapahtui St-Joseph-de-Beaucessa marraskuussa 1947 tuomari Alfred Savardin edessä, joka oli edesmenneen oikeusministeri Lapointen, vuoden 1940 kiellon alkuunpanijan, lakimiestoveri. Tuomari Savard oli äärimmäisen vihamielinen ja piti valamiehistölle hyvin ennakkoluuloista asennetta heijastavan puheen. Lopputuloksena oli luonnollisestikin tuomion langettaminen.

Quebecin hovioikeus kannatti tuomiota ja niinpä jutussa vedottiin Kanadan korkeimpaan oikeuteen. Tämä oikeus määräsi ensiksi jutun käsiteltäväksi uudelleen Quebecissä, mutta Jehova oli kanssamme ja meille myönnettiin ennen kuulumaton jutun uudelleenkäsittely. Oikeus peruutti päätöksensä toisen todistelun jälkeen ja määräsi täydellisen vapautuksen. Koska ei voitu todeta yllytystä väkivaltaan, ei Jehovan todistajien lehtisiä voitu pitää kapinallisina.  Sen vuoksi joka ainoa Duplessisin nostama kapinasyyte oli hylättävä. Jehova oli puolustanut kansaansa!

Päätös Boucherin jutussa oli todennäköisesti merkittävin oikeudellinen voitto, jonka Jehovan kansa on Kanadassa saanut. Se mursi tehon kirkko-valtion hyökkäykseltä Jehovan todistajien ja kaikkien muiden kanadalaisten vapauksia vastaan. Se myös ajanmukaisti lain ja poisti käytöstä kapinallisuuden vakiomääritelmät tässä maassa. Kaikki lakikirjat oli muutettava! Dean Bowker, Albertan yliopiston lainopillisen tiedekunnan johtaja, sanoi: ”Jutussa Boucher vastassaan kuningas langetettu tuomio vastaa arvoltaan tusinaa puhevapausoikeuden julistusta.”

POLIISISENSUURI KUMOTAAN

Kaikki kapinallisuussyytteet oli hylätty. Se oli erinomaista. Mutta jäljellä oli vielä 1600:n paikallisiin säädöksiin perustuvan syytöksen vuori. Miten näille kävisi? Nämä jutut olivat pohjimmaltaan Quebecin viranomaisten yritystä alistaa kaikki tiedon levitys poliisin sensuroitavaksi. Tyypillinen oli Quebec Cityn kaupunkiasetus 184, jossa sanottiin: ”Quebecin kaduilla kielletään levittämästä mitään kirjaa, lehtistä, kirjasta, kiertokirjettä, traktaattia ja muuta sellaista, ellei poliisipäälliköltä ole saatu siihen kirjallista lupaa.”

Tämän sensuuriasetuksen poistamiseksi aloitettiin Quebec Cityssä vuonna 1947 koeoikeudenkäynti, jossa pyydettiin asetuksen julistamista laittomaksi. Oikeudessa esiintyi kolme pappia todistajina Quebec Cityn puolesta – katolilainen ja anglikaaninen pappi sekä juutalainen rabbi. He yrittivät taivuttaa tuomaria antamaan päätöksensä Jehovan todistajia vastaan. Tämä oli lisätodiste siitä, että politiikka ja suurimmat uskonnot toimivat yhtyneinä Jumalan tosi palvelijoita vastaan!

Jutussa nimeltä Saumur vastassaan Quebec vedettiin myös Kanadan korkeimpaan oikeuteen ja sitä käsiteltiin siellä seitsemän päivää. 6. lokakuuta 1953 teki yhdeksän tuomarin muodostama oikeusistuin päätöksen Jehovan todistajien hyväksi viisi neljää vastaan. Tässä jutussa saatu voitto vei päätökseen myös ne sadat paikallisasetuksiin perustuvat jutut, jotka yhä olivat ratkaisematta Quebecin oikeusistuimissa. Päätös Saumurin jutussa tunnustetaan myös Kanadassa eräänä merkkipäätöksenä hyödyksi koko Kanadan asukkaille.

Eräs pakinoitsija oli niin liikuttunut tämän suurenmoisen päätöksen johdosta, että seuraavat huomautukset nähtiin torontolaisessa Telegramissa:

 ”SAMAT OIKEUDET KAIKILLE

”Kanadan korkeimman oikeuden päätöstä Saumurin jutussa pitäisi juhlia suurella ilotulituksella parlamentin kukkulalla; tuon suurenmoisen tilaisuuden arvoisella ilotulituksella. Harvat päätökset Kanadan oikeushistoriassa ovat voineet olla merkittävämpiä. Harvat oikeusistuimet ovat voineet tehdä Kanadalle paremman palveluksen kuin tämä. Mikään ei ole jättänyt vapaudenperintöään arvostavia kanadalaisia suurempaan velkaan. ... Vapautusta ei voida juhlia riittävän suurin ilotulituksin.”

On kiinnostavaa, että sinä aikana, jolloin tämä juttu joutui oikeuteen, Kanadan haaratoimistosta oli lähetetty pyyntö, että kaikki veljet esittäisivät rukouksessa anomuksia Jehovalle tämän asian puolesta. Suosiollisesta päätöksestä tässä jutussa riippui niin paljon! (1. Tim. 2:1, 2) Lopullinen tulos osoittaa, että ”rukousten Kuulija” vastasi suosiollisesti. (Ps. 65:3, UM) Todellakin ”vanhurskaan rukouksessa, kun se on vaikuttamassa, on paljon voimaa”. – Jaak. 5:16.

DUPLESSISIN VIIMEINEN VASTARINTA

Tähän mennessä Jehovan todistajat olivat kumonneet kaikki lait, jotka olivat Duplessisin kirjoissa. Mutta hän ei vieläkään lopettanut. Tammikuussa 1954 hän ajoi Quebecin lakia säätävässä elimessä läpi uuden lain, jonka hän väitti lopettavan Jehovan todistajain toiminnat. Tuo laki, joka tunnetaan nimellä Bill 38, astui voimaan 28. tammikuuta 1954 kello 17. Mutta jo seuraavana aamuna kello 9 oli Jehovan todistajain lainopillinen avustaja käräjätalon ovella jättääkseen sisään kanteen, jossa kiistettiin uuden lain pätevyys sekä vaadittiin määräystä lopettaa sen käyttö.

Bill 38 -jutun käsittely jatkui kymmenen vuoden ajan, ja oikeudenkäynti oli erittäin kiinnostava. Kun F. W. Franz (nykyisin Vartiotorni-seuran neljäs presidentti) tuli Quebeciin asiantuntijatodistajaksi, hän esitti joitakin suurenmoisia todisteita Jehovan ja hänen kansansa puolustukseksi.

Jehovan todistajain asianajaja kutsui yhden varsin haluttoman todistajan – Maurice Duplessisin! Hän tunsi itsensä törkeästi loukatuksi joutuessaan esiintymään vastaajana Jehovan todistajain haastamana. Kaksi ja puoli tuntia Glen How ristikuulusteli tätä ylimielistä, äreää pikku miestä, mikä suuresti ärsytti Duplessisia.

Aikanaan Kanadan korkein oikeus kieltäytyi antamasta päätöstä kyseisen lain pätevyydestä sen teknisen seikan perusteella, että Jehovan todistajat olivat vieneet asian oikeuteen ennen kuin Bill 38:aa oli käytetty heitä vastaan. Mutta jos viranomaiset joskus todella soveltaisivat tätä lakia, niin korkeimman oikeuden esittämä tekninen syy poistuisi. Bill 38 on ollut tehoton eikä sitä ole käytetty  vuoden 1954 jälkeen. Duplessis oli tehnyt viimeisen kerran vastarintaa!

Vuonna 1959 Duplessis joutui häpeään Brittiläisen imperiumin historian ensimmäisenä pääministerinä, joka henkilökohtaisesti joutui maksamaan vahingonkorvausta yhdelle kansalaiselle sellaisesta mitä hän oli tehnyt julkisessa virantoimituksessa. Kanadan korkein oikeus määräsi hänet maksamaan veli Frank Roncarellille noin 50000 dollaria, noin 200000 markkaa, korvausta ja kuluja, koska oli peruuttanut tämän ravintolalta anniskeluoikeuden. Vähän ajan kuluttua tämän viimeisen pettymyksen jälkeen Duplessis kuoli.

Duplessis olisi varmasti voinut säästää itseltään paljon harmeja, jos olisi noudattanut Gamalielin hyvää neuvoa. Tuo lainopettaja sanoi nimittäin: ”Älkää kajotko näihin miehiin, vaan antakaa heidän olla; ... muutoin teidän saatetaan ehkä havaita taistelevan todellisuudessa Jumalaa vastaan.” – Apt. 5:38, 39.

ARVOSTUKSEN ILMAISUJA

Monet Kanadan lainselittäjät ovat tunnustaneet, että Jehovan todistajat ovat tehneet kauniin lahjoituksen tämän maan laille ja vapaudelle. Frank Scott, entinen McGillin yliopiston lainopillisen tiedekunnan dekaani, on sanonut todistajia koskevista oikeusjutuista: ”Meidän pitäisi olla kiitollisia, että meillä on tässä maassa joitakin sellaisia valtion sorron uhreja, jotka puolustavat oikeuksiaan. Heidän voittonsa on meidän kaikkien voitto.” Hän sanoi myös: ”Viisi tällaista uhria, joiden jutut on viime vuosikymmenellä viety Kanadan korkeimpaan oikeuteen ja jotka ovat niin suuresti selventäneet lakiamme, oli Jehovan todistajia.”

Kirjoittaessaan julkaisussa Faculty of Law Review (Toronton yliopisto) eräs toinen lainselittäjä kuvaili Jehovan todistajia ”ryhmäksi, joka on aikaansaanut eniten kansalaisoikeuksien tukemisessa”. Myös Ivan C. Rand, entinen Kanadan korkeimman oikeuden tuomari, huomautti kuvaillessaan joitakin oikeusjuttujamme, että ”sudet taistelevat laumoissa, mutta leijona taistelee yksin”.

Näiden tunnettujen viranomaisten lausunnoista ilmenee, että Jehovan todistajat, suurta ylivoimaa vastaan taisteleva vähemmistö, on rohkealla asenteellaan tehnyt suuren lahjoituksen kanadalaisten vapauden hyväksi. Heidän voittonsa on Kanadan kansan vapauden voitto. Jehovan todistajia koskevat oikeusjutut ovat turvanneet palvonta-, paino-, puhe- sekä kokoontumisvapauden.

Niin, Jehovan todistajat ovat kiitollisia siitä, että heidän julkiset esiintymisensä oikeusistuimissa ovat todella koituneet todistuksen antamiseksi ja auttaneet lisäksi ”hyvän uutisen puolustamisessa ja laillisessa vahvistamisessa” Kanadassa. (Mark. 13:9; Fil. 1:7) Mutta  erityisen kiitollisia todistajat ovat suurelle Lainantajalle Jehovalle, joka aina tukee kansaansa. Kuten kuningas Hiskia kerran sanoi: ”Olkaa lujat ja rohkeat ... Hänen [Assyrian kuninkaan] kanssansa on lihan käsivarsi, mutta meidän kanssamme on Herra, meidän Jumalamme, meitä auttamassa ja meidän sotiamme sotimassa.” – 2. Aikak. 32:7, 8.

ETEENPÄIN 1960-LUVULLE!

Kaikkien näiden oikeustaistelujen päätyttyä Kanadan kristityt siirtyivät täynnä intoa 1960-luvulle. Huhtikuussa 1960 asetettiin uudeksi haaratoimistonvalvojaksi Clayton Morrell, joka oli monet vuodet toiminut tienraivaajana, kierrosvalvojana ja Toronton Beetel-perheen jäsenenä. Hän ilmaisi erinomaista henkeä ja oli erittäin helposti lähestyttävä sekä myös oivallinen organisoija, joka ryhtyi jatkamaan siihen mennessä suoritettua hyvää työtä. Tuohon aikaan Beetel-perheeseen kuului 44 jäsentä.

Kautta maan oli kuusi piiriä, 61 kierrosta ja 805 seurakuntaa. Tuona vuonna 1960 saavutettiin 38382 toimivan Valtakunnan julistajan huippu, joten suhde oli yksi todistaja 465 asukasta kohden Kanadassa.

Vuoden 1960 kesäkuuhun mennessä oli saatu riittävästi meille myönteisiä oikeudenpäätöksiä, niin että Quebecissä voitiin jälleen aloittaa ovelta-ovelle-todistamistyö käyttäen Raamattua ja kirjallisuustarjouksia. Nyt tuo provinssi oli tässä suhteessa koko muun Kanadan kaltainen. Sinä kesänä pidettiin Verdunissa ensimmäinen kokonaan ranskankielinen piirikonventti, joka oli onnellinen virstanpylväs kristillisen toiminnan edistymisessä Quebecissä. Yli 3000 henkeä oli läsnä, näistä noin 1000 kiinnostunutta. Mikä muutos olosuhteissa! Oikeustaistelu Quebecissä oli miltei ohi. Papiston vaikutus ja vastustus olivat häviämässä. Ranskaa puhuvien Valtakunnan julistajien lukumäärä ylitti englantia puhuvien todistajien määrän tuossa provinssissa. Kasvu suurimmassa kaupungissa Montrealissa oli ollut sellainen, että vuonna 1959 kokoontui 22 seurakuntaa seitsemässä valtakunnansalissa ja useita muita saleja rakennettiin kaikkialla provinssissa. Quebec Cityssäkin tuli olemaan oma Jehovan todistajain valtakunnansalinsa.

1. elokuuta 1960 Kanadan ensimmäinen italiankielinen seurakunta alkoi toimia Torontossa. Vaikka siihen kuului alussa vain 40 julistajaa, nopea kasvu oli todennäköistä, ja Kanadassa onkin nykyään 32 italiankielistä seurakuntaa, joissa on yhteensä yli 2200 julistajaa. On myös ollut hyvin miellyttävää nähdä, että tähän mennessä on syntynyt 13 portugalilaista, 11 espanjalaista, 13 kreikkalaista ja kaksi kiinalaista seurakuntaa sekä arabialainen ja korealainen seurakunta!

 Näin siis vuoden 1960 kuluessa kaikki oli valmiina vuosikymmenen intensiivistä toimintaa varten. Suurimmalta osalta se oli rauhan ja hengellisen rakentumisen aikaa.

VALTAKUNNAN PALVELUSKOULU

1. tammikuuta 1961 oli Kanadassa erittäin merkittävä tapaus – ensimmäinen Valtakunnan palveluskoulu alkoi Toronton haaratoimistossa. Saman vuoden elokuun loppuun mennessä oli 151 valvojaa ja erikoistienraivaajaa käynyt läpi kurssin. Opitun suhteen kuultiin monia arvostuksen ilmaisuja. Jotkut jopa mainitsivat todellisuudessa muuttaneensa persoonallisuutensa tuon neliviikkoisen kurssin aikana. Vuoteen 1971 mennessä oli Kanadassa pidetty 152 Valtakunnan palveluskoulun kurssia, joihin oli osallistunut 3370 oppilasta. Täten suuri joukko valvojia ja erikoistienraivaajia sai tätä erinomaista valmennusta, joka varusti heitä täydemmässä määrin vastuullisiin tehtäviin heidän paikallisissa seurakunnissaan 1970-luvulla.

Tarkistetut Valtakunnan palveluskoulun kurssit seuraavina vuosina ovat antaneet valmennusta kaikille Kanadan seurakuntien vanhimmille, niin että vuonna 1977 5980 kävi läpi uusimman kurssin. Valtakunnan palveluskoulu on todella ollut alustaan vuodesta 1961 lähtien huomattava apu monien valmentamisessa suurempaan palvelukseen seurakunnissa ja kentällä.

VERENSIIRTOA KOSKEVA KIISTAKYSYMYS

Vuosien mittaan on Jehovan todistajien omaksumasta asenteesta veren pyhyyttä kohtaan ollut seurauksena huomattavassa määrin epäsuotuisaa julkisuutta ja vihamielisyyttä. (Apt. 15:28, 29) Todellisuudessa vuonna 1961 saavutettiin julkisen paheksunnan tulvan huippu sen johdosta, että kieltäydyimme vastaanottamasta verensiirtoja. Sen vuoksi näyttää sopivalta käsitellä kertomuksemme yhteydessä joitakin yksityiskohtia tästä kiistakysymyksestä.

Sanomalehdet olivat käyttäneet kiihottavia otsikoita ja harhaanjohtavaa ammattisanastoa veren otaksutusta tehokkuudesta terveyden ja elämän suhteen. 1950-luvulta lähtien oli ilmennyt niin paljon julkista vihamielisyyttä verta koskevan asenteemme johdosta, että Valtakunnan saarnaamistyössä ovilla kohdattua vihamielisyyttä voitiin verrata ainoastaan siihen, jota kohdattiin Yhdysvalloissa 1940-luvulla, jolloin niin monet ihmiset vastustivat Jehovan todistajien asennetta lipuntervehtimis- ja sotakysymyksessä. Täällä Kanadassa järki ja kunnioitus väistyivät tunnepurkausten ja jopa uhkaavien tuomitsemisten tieltä.

Tarkastelemalla uudelleen erästä vuonna 1956 sattunutta tapausta saamme esimerkin uutisvälineitten vastuuttomuudesta yleisön  kiihottamisessa ja siitä, että ne eivät antaneet riittävästi tietoa asian molemmista osapuolista. Hamiltonissa eräs 17-vuotias tyttö, (joka oli Ontariossa laillisessa iässä päättääkseen itse terveydestään ja sen hoidosta) kieltäytyi ottamasta lääkärien hänelle määräämää verensiirtoa. Häntä oli hoidettu Hamiltonin yleisessä sairaalassa synnynnäisen vaivan takia. Hän oli säilynyt hengissä siihen saakka, vaikka oli ajateltu, ettei hän eläisi kauan syntymänsä jälkeen. Hän teki siis jatkuvasta hoidosta sellaisen ratkaisun, joka hänestä tuntui järkevältä ja joka ei rikkoisi kristillisiä periaatteita.

Entä mikä oli seurauksena tämän yksinkertaisen perustavaa laatua olevan ihmisoikeuden käytöstä? Mitä voitiin nähdä 17. helmikuuta 1956 Toronto Star -lehden etusivulla? Jättiläisotsikko kahden ja puolen tuuman korkuisilla kirjaimilla, jossa sanottiin: ”TÄYTYYKÖ 17-VUOTIAAN TYTÖN KUOLLA?” Näitä jykeviä kirjaimia, joiden kaltaisia tavallisesti käytettiin, kun oli kysymyksessä maailmansota tai muu yleismaailmallinen katastrofi, seurasi lisäotsikko: ”Jehova[n] todistaja kieltäytyy verestä.” Viitaten siihen, että tämä nuori henkilö kuolisi kieltäytyessään verestä, saman kirjoituksen lisäotsikko käytti hänestä nimitystä ”Tuomittu tyttö”. Kirjoituksen tarkoitus kiihottaa lukijoita kävi ilmeiseksi ensimmäisessä kappaleessa, lauseessa, jossa ennustettiin, että potilaan päätöksen ”odotetaan sytyttävän uuden julkisen närkästyksen aallon tässä kaupungissa”.

Miksi Star oli niin varma siitä, että tämä nuori henkilö kuolisi, puhuessaan ”varmasta kuolemasta”, ellei hän saisi verta? Koska sairaalan lääkärit antoivat sen vaikutelman. He sanoivat reportterille, että verensiirron saatuaankaan ”tytöllä ei ollut mahdollisuutta säilyä hengissä kuin korkeintaan kaksi vuotta”. Tämänkaltaiset huomautukset yhdessä epätarkan ammattisanaston (kuten esim. ”elämää antava” veri) kanssa riittivät kiihottamaan ihmisiä. Kirjoitus jatkui kertoen, miten tytön elämä oli ”liukumaisillaan pois”.

Mutta mitä tälle Jehovan todistajalle tapahtui? Hänelle ei annettu verensiirtoa ja hän pääsi pois sairaalasta hyvässä kunnossa! Entä ilmoittivatko lääkärit silloin sanomalehdille: ’Meillä on teille loistavia uutisia! Tyttö on toipunut! Kaikkien pitäisi saada tietää!’? Ei! Hänen poispääsystään ei sanottu sanaakaan. Olisiko heidän pitänyt ilmoittaa lehdistölle? No, miten lehdet olivat ensiksi saaneet tietää tapauksesta?

Uutinen tämän nuoren henkilön toipumisesta ja kotiinpääsysta tuli sanomalehtiin, koska eräs utelias reportteri ryhtyi ottamaan selvää hänen tilastaan ja sai tietää, että hänet oli lähetetty kotiin. Oli kiitettävää, että Torontossa ilmestyvä Telegram käsitteli tätä asiaa ja julkaisi kuvan hymyilevästä nuoresta todistajasta kuvaillen häntä ”terveyden perikuvaksi”. Ja hän on elossa tänäkin päivänä!  Vuosien mittaan hän on solminut avioliiton, ja hänellä on nyt itsellään perhe.

Olemme käyttäneet huomattavasti tilaa kertoaksemme teille tästä yhdestä verensiirtotapauksesta. Mutta se on erittäin tyypillinen! Lehdistön kirjoittelu alkaa yleensä suurin, räikein etusivun otsikoin ja pelottavin ennustein. Sitten seuraavat yleisön huudot ja vihamielisyys. Seuraavana on vuorossa järkevämpi näkemys, kun ennakkoluulottomat lääkärit ja lakimiehet harkitsevat tosiasioita. Lopuksi, jos lainkaan, nähdään jonkin sanomalehden takasivulla pidättyväinen kirjoitus potilaan toipumisesta ja sairaalasta pääsystä. On tietysti ollut poikkeuksia, mutta tämä tapahtumain sarja on toistunut kerran toisensa jälkeen.

LEHTI KÄÄNTYY

Ajattelevien ihmisten keskuudessa jokin alkoi kuitenkin kääntää tapahtumain kulkua. Mikä? Monin paikoin julkaistiin tosiseikkoja, jotka paljastivat verensiirtokysymyksen toisen puolen. Esimerkiksi Canadian Bar Journal -lehden vuoden 1960 lokakuun numero oli sisältänyt terävän, perusteellisiin tutkimuksiin nojautuvan kirjoituksen verensiirtokysymyksen lainopillisista, lääketieteellisistä ja uskonnollisista näkökohdista. Canadian Doctor julkaisi kirjoituksen uudelleen vuoden 1960 joulukuun numeronsa erikoisliitteenä varaten aineistolle tilaa 24 sivua. Tämä terävä kirjoitus tavoitti lainopillisilla ja lääketieteellisillä aloilla toimivia henkilöitä, jotka saattoivat vaikuttaa tilanteeseen suotuisasti.

Elokuun 26. päivän numerossa 1961 julkaisi Maclean’s, kansallinen aikakauslehti Kanadassa, kirjoituksen, joka oli varustettu otsikolla: ”Kolme neljästä verensiirrosta aiheuttaa todennäköisemmin vahinkoa kuin hyötyä.” Sen oli kirjoittanut eräs lääketieteen tohtori Sidney Katzin avustamana, sanomalehtimiehen, jonka erikoisalana olivat lääketieteelliset kirjoitukset. Tässä kirjoituksessa paljastettiin tarpeettomien verensiirtojen väärinkäyttö ja se oli hyödyksi yleisölle, joka näytti olevan ”aivopesty” uskomaan, että verensiirrot voivat olla yksinomaan avuksi eivätkä milloinkaan vahingollisia tai edes tilannetta vaarantavia.

Canadian Medical Association Journal -lehden toukokuun 27. päivän numerossa 1961 oli huomattava kirjoitus, jonka olivat kirjoittaneet tohtorit Max Minuck ja Ronald S. Lambie. Otsikkona oli ”Anestesia ja leikkaushoito Jehovan todistajain tapauksissa”, ja kirjoitus muutti monien lääkärien näkemystä siitä, että todistajat olisivat vaikeasti käsiteltävä, tunteellinen, uskonnollinen ryhmä ja että ongelmat verensiirrosta olisivat näiden ’lapsellisen yksinkertaisten ihmisten’ syytä. Heti ensimmäisessä kappaleessa kirjoittajat osoittivat, ketkä todellisuudessa olivat vastuussa sairaaloissa sattuneista  tunteellisista kohtauksista, kun oli herännyt kiistakysymys verensiirrosta. He sanoivat, että tapausten johdosta käydyt keskustelut ”osoittivat sen tosiseikan, että oli olemassa huomattavassa määrin hämmennystä, tunneperäisiä ennakkoluuloja, suvaitsemattomuutta ja tietämättömyyttä, ei ainoastaan todistajain uskomusten suhteen vaan myös heihin kohdistuvan lääkärinhoidon sisältämien laillisten ja eettisten vastuiden suhteen”. (Kursivointi meidän) Kirjoituksessa tohtorit Minuck ja Lambie lisäsivät myös, että muissa tapauksissa, joissa lääkäri joutuu työskentelemään vähemmän ihanteellisissa olosuhteissa, hän suhtautuu ongelmaan tyynesti, objektiivisesti ja kärsivällisesti tehden vallitsevissa olosuhteissa parhaansa. Sitten he jatkoivat:

”Mutta kovin usein Jehovan todistajain tapauksessa leikkausryhmä joutuu tunteittensa valtaan ja suhtautuu asiaan hämmentyneenä ja järjenvastaisesti, koska potilaan kohdalla oleva este on uskonnollinen eikä fyysinen. Jehovan todistajat eivät ole ainoa uskonnollinen ryhmä, joka uskonnollisista syistä ei voi hyväksyä joitakin tunnustetun lääketieteellisen käytännön omaksumia näkökohtia. Muut ryhmät, kuten roomalaiskatolilaiset, joutuvat myös kieltäytymään joistakin lääkärinhoidon muodoista, ja me hyväksymme heidän näkökantansa. Samoin tulisi kunnioittaa ja suvaita Jehovan todistajain uskomuksia.”

Tällainen päättely tuottaa paljon enemmän kunniaa lääkärikunnalle kuin muutamien lääkäreiden menettely, jotka antavat potilaalle lupauksen ja kuitenkin ”pistävät salavihkaa verta” sillä perusteella, että ”mitä potilas ei tiedä, se ei vahingoita häntä”. Tällainen suhtautuminen ei ole pelkästään epäeettinen, vaan se on epärehellistä sekä ilmaisee kunnioituksen puutetta toisten oikeuksia kohtaan. Todellakin, ihmisten, jotka eräiden asiantuntijoiden mukaan saattavat tehdä vääriä diagnooseja jopa 45 prosentissa tapauksista, pitäisi olla vaatimattomampia. Eräs tasapainoisen näkemyksen omaava lääkäri, tohtori Arthur Kelly (silloinen Kanadan lääkäriliiton sihteeri), sanoikin:

”Lääketieteellinen kaikkitietävyys on erittäin harvinainen etu, ja nykypäivän uusi tieto korvaa ja muuttaa eilispäivän lausunnot. Älkäämme ylpeydessämme olko julkeita ja vaatiko potilaan tahdon alistamista. Pidän parempana sitä, että jotkut yksilöt kuolevat ennen aikojaan, kuin että me heikentäisimme heidän perusoikeuttaan ja velvollisuuttaan huoltaa omaa terveyttään.”

Viime vuosina on lääkärin ja potilaan välinen suhde näissä verta koskevissa asioissa jatkuvasti parantunut. On ollut paljon kyllin rohkeita kirurgeja, jotka ovat käyttäneet taitojaan kunnioittaen samanaikaisesti Jehovan todistajiin kuuluvien potilaittensa vilpittömiä uskonnollisia näkemyksiä. 1970-luvun alkupuolella suoritettiin  vierailuja Toronton suurimpiin sairaaloihin tarkoituksena saada aikaan parempi yhteisymmärrys näiden laitosten hallinto- ja johtohenkilöitten kanssa. Vieraileviin todistajiin suhtauduttiin erittäin kunnioittavasti samoin kuin siihen tietoon, jota esitettiin lääketieteellisistä julkaisuista sen suhteen, mitä voitaisiin tehdä ilman veren käyttöä. Vartiotorni-seuran kirjanen Veri, lääketiede ja Jumalan laki (1961) oli suureksi avuksi tavoitettaessa näitä ihmisiä ja monia lääkäreitä. On kiinnostavaa havaita, että jotkut lääkärit nykyisin tiedustelevat meiltä lisätietoja, joita voisimme antaa lääketieteellisistä julkaisuista.

Nykyisin yleisö näyttää kiihtyvän ainoastaan, kun kysymyksessä on pieni lapsi, jonka lääkärit sanovat tarvitsevan verensiirtoa. Mutta todistajat osoittavat, että Jehovan todistajain asenne ei ole ollut väärä. Heidän lapsensa ovat tavallisesti säilyneet hengissä huolimatta joidenkuiden lääkäreiden synkistä ennusteluista. Toisaalta on lukuisia tapauksia, joissa lapsia on otettu pois vanhempiensa huostasta ja heille on oikeusistuimen määräyksestä suoritettu verensiirto. Murheellista kyllä, näiden väkisin suoritettujen verensiirtojen jälkeen on 12 lasta palautettu kuolleena sureville vanhemmilleen.

Lainopillisissa, lääketieteellisissä ja muissa aikakauslehdissä sekä Vartiotorni-seuran julkaisuissa ilmestynyt aineisto on aikaansaanut hyviä tuloksia. Onneksi myös vuosina 1960 ja 1963 voitiin menestyksellisesti vedota Ontarion korkeimpaan oikeuteen Jehovan todistajain puolesta, että heidän oikeutensa päättää itse heihin itseensä ja heidän lapsiinsa kohdistuvasta lääkehoidosta säilyisi.

ASIAT PANNAAN KOHDALLEEN

Vuonna 1970 yritti lääkärikunta saada Manitoban hallitukselta lisävaltuuksia verensiirtojen pakottamiseksi Jehovan todistajain lapsille. Järjestyi tilaisuus esittää lakia säätävälle komitealle tämän lakiehdotuksen vaarat perheiden ja hyvän lääketieteellisen käytännön kannalta katsottuna. Kaksi komitean jäsentä oli äskettäin menettänyt perheenjäsenen verensiirtojen johdosta. Veli Glen How piti kolmen tunnin mittaisen esityksen tarkkaavaisesti ja erittäin kunnioittavasti kuuntelevalle lainsäädäntökomitealle, minkä jälkeen lakiehdotuksen käsittely peruutettiin. Tilaisuudessa annettiin erinomainen todistus ja se sai paljon myönteistä julkisuutta.

Erään maaliskuussa 1976 sattuneen liikenneonnettomuuden yhteydessä kuolemansyyn tutkija ilmoitti virheellisesti, että yksi sisaristamme oli kuollut, koska ei ollut saanut verensiirtoa. Mutta saatiin tilaisuus kahdenkeskiseen keskusteluun Ontarion osavaltion kuolemansyyntutkijan kanssa, joka oli puolueeton ja järkevä mies. Tämän ansiosta veli Glen How sai tilaisuuden puhua kuolemansyyntutkijoiden  kokouksessa Ontariossa. Hän sai hyvän vastaanoton, ja kaikille läsnäolijoille jätettiin käsitelty asia painetussa muodossa. Se helpotti sellaisten tapausten nostattamaa painetta, joissa yleisölle annetaan väärä kuva, ja Jehovan todistajat joutuisivat ennakkoluuloisen kuolemansyyntutkijan sekä hänen tutkimustensa johdosta antamiensa mahdollisesti epäsuotuisien lausuntojen armoille. Nyt asioihin suhtaudutaan objektiivisemmin.

Samoin kun eräs sanomalehti kirjoitti, että Ontarion lääkäreiden ja kirurgien virkakunta suunnitteli omaksua uusia käytäntöjä Jehovan todistajain tapauksissa, tuolle virkakunnalle lähetettiin pitkähkö esitys asiasta meidän puolestamme. Siinä vaadittiin jatkuvaa potilaan oikeuksien kunnioittamista, ihmisen hoitamista kokonaisuutena sekä sitä että lääkärit perehtyisivät yhä enemmän ilman verensiirtoja suoritettujen menestyksellisien hoitotapojen etuihin. Tällä esityksellä tuntui olevan tyynnyttävä vaikutus. Tässä yhteydessä näyttää kaikesta huolimatta tarpeelliselta säilyttää jatkuva valppaus täällä Kanadassa.

SUOTUISAA KANSALLISTA JULKISUUTTA

Vuonna 1977 esitettiin eräässä Kanadan radioyhtymän (CBC:n) ohjelmassa (”Access”) puolen tunnin mittainen televisioesitys, jossa käsiteltiin pääasiassa väärinkäsityksiä verensiirtokysymyksessä. Tuon ohjelman aikana miljoonat katselijat kautta Kanadan saivat nähdä kolme ihmistä, joiden ennusteiden mukaan olisi pitänyt olla ”kuolleita”. Mutta siinä he olivat hengissä ja terveinä! He itse tai heidän vanhempansa saivat selittää, miksi he olivat ryhtyneet tiettyihin toimenpiteisiin elämän pelastamiseksi ja samalla säilyttääkseen hyvän kristillisen omantunnon.

Sen jälkeen haastateltiin kahta lääkäriä. Toiselta heistä, Torontolaiselta tohtori C. B. Bakeriltä, kysyttiin, kuinka monta avointa sydänleikkausta hän oli suorittanut ilman verta. Baker vastasi:

”Tähän mennessä 37 ...

”Ja ilman verta?”

”Aivan.”

”Onko se huonompi tapa?”

”Se on parempi. ... sairaanhoitajat teho-osastolla sanovat usein: ’Miksi ette hoida kaikkia potilaitanne ilman verta. He selviytyvät niin hyvin.’”

”Tämä ei siis ole ainoastaan Jehovan todistajiin soveltuva tapa leikata. Voidaanko sitä todella käyttää kaikkien potilaitten kohdalla?”

”Me sovellammekin sitä nyt muihin niin usein kuin mahdollista, varsinkin Jehovan todistajien kanssa saamiemme kokemusten takia. Olemme todella oppineet paljon siitä, että ihmiset, joille ei ole annettu verta, selviytyvät paremmin!”

 Tässä ohjelmassa haastateltiin myös tohtori Denton Cooleya, Yhdysvaltain Texasissa sijaitsevan sydänsairaalan kuuluisaa sydänkirurgia. Hän kertoi yli 600:sta 20 vuoden aikana ilman verta suoritetusta avoimesta sydänleikkauksesta.

Ohjelma vaikutti todella syvästi yleisöön. Monet kertoivat todistajille, että tuon ohjelman näkeminen oli muuttanut täysin heidän näkemyksensä. Jotkut henkilöt jopa kirjoittivat CBC:lle ilmaisten arvostuksensa sen johdosta, että tämä oikeudenmukainen esitys oli poistanut niin paljon ennakkoluuloja yleisön ajatuksista. Myöhemmin tämän ohjelman tuottaja mainitsi, että ”Jehovan todistajia koskevan ohjelmamme johdosta saapuneiden kirjeiden silkka paino” teki mahdottomaksi vastata niihin kaikkiin. Hän lisäsi: ”Ja sanoisin, että tätä ohjelmaa voidaan pitää tämän ohjelmakauden menestyksellisimpiin kuuluvana.”

Vain muutama vuosi sitten levitettiin kautta maan kirjasta Jehovan todistajat ja verikysymys (1977). Sitä jaettiin kaikille lääkäreille, sairaaloiden johtohenkilöille, lakimiehille, tuomareille ja sairaanhoitajille. Tämä järkevä vetoomus sai myönteistä vastakaikua. Monet lääkärit, johtohenkilöt ja lakimiehet halusivat käyttää kirjasen aineistosta keskustelemiseen enemmän aikaa kuin käyntejä suorittaneet Jehovan todistajat pyysivät. On todella ilmeistä, että tämän julkaisun levitys on apuna jatkuvassa taistelussamme kunnioituksen osoittamiseksi veren pyhyyttä kohtaan.

Tästä aiheesta voitaisiin kertoa paljon enemmänkin. Emme kuitenkaan voi saattaa päätökseen Kanadan tosi palvontaa käsittelevän kertomuksemme tätä osaa ilmaisematta arvostustamme niille monille yksityisille todistajille – vanhimmille, vanhemmille ja perheenjäsenille – jotka ovat pysyneet lujina monenlaisissa olosuhteissa totellakseen verta koskevaa Jumalan lakia. Se on usein merkinnyt tuntikausia jatkuneiden solvausten ja painostuksen kestämistä henkilön ollessa vakavasti sairaana tai jopa kuolemaisillaan tai sairaanhoitajien, lääkäreiden, tuomareiden sekä muiden taholta tulevien loukkausten ja uhkausten kestämistä. Se on vaatinut monia unettomia öitä, kun on yritetty ponnistella niiden lohduttamiseksi ja tukemiseksi, jotka ovat joutuneet tällaiseen asemaan, tai lukemattomia puhelinsoittoja yritettäessä löytää suosiollista lääkäriä, joka ottaisi hoitaakseen vakavan tapauksen. Toiset uskovat ovat olleet anteliaita majoittaessaan, ruokkiessaan sekä pitäessään muilla tavoin huolta sairaiden omaisista tällaisissa tapauksissa. Emme voi myöskään jättää huomioon ottamatta sellaisten vanhempien uskoa, jotka ovat joutuneet kokemaan sen hirvittävän kärsimyksen, että heidän lapsensa on otettu heiltä ja sitten tälle on annettu pakolla verensiirto. Tämän kaiken kuvailemisesta tulisi kokonainen kirja.

Olisi myös väärin jättää mainitsematta monien sairaanhoitajien,  lääkärien ja tuomareiden ilmaisema huomaavaisuus, ystävällisyys ja rakkaus lukuisissa verensiirtoa koskevissa tapauksissa Kanadassa. Heidän myötätuntonsa ei jää huomaamatta. Ja tapahtuipa mitä tahansa, Kanadan Jehovan todistajat odottavat jatkuvasti Taivaalliselta Isältään apua seistessään lujina päätöksessään ’karttaa verta’. – Apt. 15:28, 29.

VAHVISTUMISEN AIKA

Palaamme kertomuksessamme jälleen 1960-luvulle. Vuonna 1961 saatiin Kanadaan Yhtyneitten palvojien piirikonventin ohjelma kaikkine arvokkaine neuvoineen. Englanninkielisessä ohjelmassa Vancouverissa oli läsnä 28952, ja 606 kastettiin. Tuon huomattavan konventin yhteydessä julkaistiin osanottajien suureksi iloksi täydellinen ”Pyhän Raamatun Uuden maailman käännös” englanniksi. Ranskankielisessä konventissa Ottawassa oli läsnä 2242, ja 37 kastettiin.

Vuoden 1961 maaliskuussa tapahtui Beetelissä jälleen muutos, sillä silloin kuoli rakastettu Clayton Morrell. Seuraavaksi haaratoimistonvalvojaksi nimitettiin Eugene Rosam, joka silloin toimi opettajana Valtakunnan palveluskoulussa. Hän tuli toimimaan tehtävässään nelisen vuotta.

Ponnistellessaan sen työn jatkamisessa, joka oli pantu alulle seurakuntien vahvistamiseksi, veli Rosam vieraili kaikkien kierros- ja piirivalvojien luona erikoiskokouksissa, joita pidettiin seitsemällä eri paikkakunnalla Kanadassa. Muodostettiin seitsemäs piiri. Sen lisäksi ponnisteltiin toiminnan kohottamiseksi sellaiselle tasolle, että Valtakunnan julistajille olisi mahdollista hankkia suurempaa kokemusta, edistyä ja käyttää enemmän kykyjään. Tulokset olivat hyvät, ja ajan mittaan nähtiin järjestön voimistuvan Kanadassa.

Vuosien varrella kehittyneen tilanteen johdosta jotkut konventtiemme yhteydessä vastuullisissa tehtävissä toimivista veljistä olivat sellaisia, joita ei heidän omissa seurakunnissaan käytetty tai oli lakattu käyttämästä valvojan tehtävissä. Mutta tilanne muuttui. Kaikkien, jotka palvelivat vastuutehtävissä vuonna 1962 pidetyissä 11:ssä Rohkeiden evankeliuminpalvelijain piirikonventissa (läsnäolijoita 44711) ja seuraavissa kierros- ja muissa konventeissa, täytyi olla miehiä, jotka täyttivät valvojille asetetut vaatimukset ja toimivat sellaisessa tehtävässä omassa seurakunnassaan. Oli siis sopivaa, että valvontatehtävissä haluttiin käyttää ainoastaan miehiä, jotka täyttivät Raamatun esittämät vaatimukset.

”NOPEIMMIN KASVAVA” USKONTO

Jehova kruunasi ponnistelumme menestyksellä. Hän antoi kasvun. Me tiesimme sen, mutta myös toiset havaitsivat sen. Esimerkiksi  Windsor Star julkaisi ottawalaisen Maurice Jefferiesin kirjoituksen, joka käsitteli Kanadassa viimeksi suoritetun väestönlaskun tuloksia (1961). Kirjoitus oli sopusoinnussa sanomalehden otsikon kanssa, joka kuului: ”Jehovan todistajat kasvavat nopeimmin.” Lyhyt maininta kuului: ”VÄESTÖNLASKUN HUOMAUTUS: Tuorein uskonnollisia järjestöjä koskeva selonteko osoittaa, että Jehovan todistajat muodostavat Kanadan nopeimmin kasvavan järjestön. Kuluneella vuosikymmenellä heidän lukumääränsä kaksinkertaistui 34596:sta 68018:aan.”

Tilaston ilmaisema suuri luku johtuu tilaston tekijäin suhtautumisesta siihen, ketkä heidän mielestään kuuluvat ”kirkon jäseniin”. Samoin kuin muiden uskonnollisten ryhmien kohdalla he laskivat mukaan myös lapset ja ihmiset, jotka tutkivat Raamattua Jehovan todistajain kanssa. Oli kuitenkin ilmeistä, että Jehova siunasi työtämme opetuslasten tekemisessä.

Meillä oli tietysti edelleenkin uskonnolliset vihollisemme. Vuonna 1963 joutui kolme roomalaiskatolista pappia syytteeseen, koska eräät itsepintaiset yksilöt kieltäytyivät hyväksymästä korkeimman oikeuden päätösten voimaa, jotka varmistivat puhe- ja palvontavapauden Quebecissä. Eräs pappi sai tuomion syytettynä pahoinpitelystä ja kahdessa muussa tapauksessa vedottiin korkeampaan tuomioistuimeen.

SYRJÄISIÄ ALUEITA TAVOITETAAN

Vaikka 1960-luvun puoliväliin tultaessa oli ollut kasvua ja erinomaista hengellistä edistymistä, meillä oli edelleen ”runsaasti tehtävää Herran työssä”. (1. Kor. 15:58) Vuonna 1964 ponnisteltiin joidenkin ihmisten tavoittamiseksi, jotka asuivat meille määrättyjen alueitten kaukaisimmissa osissa. Pohjoisessa asuville eskimoille kirjoitettiin monia kirjeitä, ja heille lähetettiin 2930 julkaisua. Tästä seurasi jonkin verran rohkaisevia tuloksia. Oli myös mahdollista lentää joihinkin eristettyihin intiaanikyliin Pohjois-Manitobassa. Samoin yritettiin tavoittaa ihmisiä, jotka asuivat Ranskan hallinnon alaisuudessa olevilla St. Pierren ja Miquelonin saarilla Kanadan itärannikon ulkopuolella. Kristityt, jotka matkustivat näihin paikkoihin turisteina, saattoivat antaa satunnaista todistusta ja näin ilahduttaa joitakin kiinnostuneita ihmisiä. Sen jälkeen yritettiin kirjeitse ylläpitää heidän kiinnostustaan Raamatun totuuteen.

Työ kaukaisilla alueilla on jatkunut. Pohjoisille seuduille on viime vuosina tehty monia lentomatkoja samoin kuin joitakin kanoottiretkiä. Eräät veljet ovat antaneet lentokoneensa näillä alueilla työskentelevien tienraivaajien käyttöön. Tulokset ovat olleet poikkeuksellisia. Kirjallisuutta on levitetty sadoin kappalein ja raamatuntutkisteluja on johdettu kirjeitse. Näillä alueilla työskentelevät  innokkaat ja päättäväiset opetuslasten tekijät eivät ole sivuuttaneet ketään. He ovat kiinnittäneet huomionsa intiaaneihin, eskimoihin, turkismetsästäjiin sekä muihin.

Yritettyään monta kertaa saada työtä vauhtiin St. Pierren ja Miquelonin saarilla Seuran Ranskan haaratoimisto lähetti sinne vuonna 1975 erikoistienraivaajapariskunnan. He ovat olleet ahkeria ja uskollisia tällä vaikealla alueella. Jehova on siunannut heitä. Heidän itsensä lisäksi siellä on nyt viisi Valtakunnan julistajaa todistamassa saarten asukkaille, ja kokouksia pidetään säännöllisesti.

Syrjäisistä alueista puheen ollen palvelusvuonna 1965 nähtiin sopivaksi siirtää Yukonin territorio Seuran Alaskan haaratoimiston alaisuuteen, vaikka se kuuluukin Kanadaan. Alueelle johtavat reitit sekä maantieteellinen asema viittasivat siihen, että tämä ratkaisu olisi viisas. Alaska pystyisi paremmin huolehtimaan sikäläisistä tarpeista ja Valtakunnan saarnaamistyöstä siellä.

Vuoden 1965 alkupuolella Eugen Rosam joutui lähtemään Toronton Beetelistä sairauden takia, ja hän palasi palvelemaan seurakuntia kentällä. Leo K. Greenlees kutsuttiin uudelleen Brooklynista huolehtimaan haaratoimistosta tässä maassa, ja hän ryhtyi hoitamaan tehtäviä tuon vuoden maaliskuussa. Mutta lokakuussa 1965 palasi Kenneth A. Little erityisvalmennukselta Brooklynista, ja hänestä tuli Kanadan seuraava haaratoimistonvalvoja.

ERINOMAISTA EDISTYSTÄ QUEBECISSÄ

Ne, jotka olivat halukkaita tekemään uhrauksia suorittaakseen todistustyötä kaukaisilla alueilla, ilmaisivat erinomaista henkeä. Tarvetta oli kuitenkin myös muualla – ja Kanadan kristityt eivät pidättyneet toiminnasta. Sen johdosta vuosi 1968 oli Quebecissä vuosi, jolloin monet yksilöt sekä perheet vastasivat Valtakunnan Palveluksessa (kanadalaisessa painoksessa) olleisiin ja piirivalvojien esittämiin kutsuihin muuttaa toisiin osiin Kanadaa auttamaan hyvän uutisen julistamisessa ranskan kielellä.

Joitakin vuosia Seura oli aika ajoin pitänyt Montrealissa toiminnassa kurssia ranskan kielen opettamiseksi Quebeciin määräämilleen erikoistienraivaajille. Tuona aikana veljemme olivat suunnitelleet ainoalaatuisen oppikirjajärjestelmän ranskan kielen keskustelutaidon opettamiseksi hyvin lyhyessä ajassa. Se keskittyi ilmaisuihin, joita todistajat tarvitsisivat evankelioimistyössään ja osallistuessaan kokouksiin. Siinä käsiteltiin peräkkäin tyypillisiä päiviä ihmisten elämässä ja käytettiin kieltä ja ilmaisuja, joita tarvittiin tuosta päivästä selviytymiseksi. Opettajat esittivät avustajien kanssa tosi tapahtumia elämästä ja pyysivät oppilaita käyttämään eri tilanteissa tarvittavia ilmaisuja. Siten painotettiin enemmän puhuttua kuin kirjoitettua ranskan kieltä, ja oppilaat oppivat ajattelemaan  ja ilmaisemaan ajatuksiaan tuolla kielellä. Kielen opiskeluun käytettiin kahdeksan tuntia päivässä, ja kurssin pituus vaihteli neljästä seitsemään viikkoon. Yli tuhat ihmistä on tällä tavoin opetettu puhumaan ranskaa ja suorittamaan tärkeätä työtään Quebecissä. Näiden joukossa on monia todistajia, jotka ovat muuttaneet provinssiin varta vasten julistaakseen siellä ”hyvää uutista”.

Tämä erinomainen auttavaisuuden henki oli huomionarvoista. Vuoden 1970 Vuosikirja kertoi meidän olleen ’riemuissamme saarnaamistyön edistymisestä Quebecissä’ monien todistajien auttaessa meitä työssämme siellä. Entä millaiset olivat tulokset? Ihmiset osoittivat myönteistä vastakaikua. Esimerkiksi eräskin henkilö luki kolmessa tunnissa ranskankielisen kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään ja sanoi, että siinä todella oli totuus.

”RAUHA MAASSA” -KONVENTTI

Kun 1960-luku oli lähestymässä loppuaan, me saimme nauttia erityisistä hengellisistä pidoista – kansainvälisestä ”Rauha maassa” -konventista, joka pidettiin Vancouverissa Pacific National Exhibition Groundsilla. Läsnäolijain lukumäärä oli 65609, ja näin saavutettiin uusi huippu Kanadassa pidetyissä konventeissa. Vuoden 1970 Vuosikirja kertoi:

”Eräs henkilö, joka kirjoitti Vancouverissa ilmestyvälle sanomalehdelle nimeltä Sun ja jonka ajatukset julkaistiin kyseisessä lehdessä, sanoi: ’Olen ollut tämän kaupungin asukas yli neljäkymmentä vuotta ja asun lähellä P.N.E. Groundsia. Haluaisin lausua kiitokseni Jehovan todistajain kansainväliselle konventille. Siistimpää ja huomaavaisempaa ihmisjoukkoa ei koskaan ole kokoontunut tällä alueella.’ ...

”Vancouverissa oli osanottajia kolmestakymmenestä maasta. Eräs television kameramies, joka kuvasi suuria ihmisjoukkoja sekä toimintaa stadionilla, sanoi: ’Minuun on tehnyt syvimmän vaikutuksen se seikka, että 50000 ihmistä käsittävän joukon keskellä minua ei ole kertaakaan sysitty tai tönäisty.’”

KRISTILLISIÄ JULKAISUJA ARVOSTETAAN

Kautta vuosien monet ovat ilmaisseet syvää arvostusta Raamattuun perustuvien julkaisujemme johdosta. Joillakin kirjoilla, kuten kirjalla Totuus joka johtaa ikuiseen elämään, on ollut syvällinen vaikutus Valtakunnan saarnaamistyöhön tässä maassa. Tarkastelkaamme esimerkiksi kirjaa Onko ihminen kehityksen vai luomisen tulos? Sillä oli huomattava vaikutus Kanadan kentällä. Ensimmäisenä vuotena sen julkaisemisen jälkeen oli tässä maassa lähetetty yli 64000 kappaletta seurakuntiin. Yleisö todella piti tuosta kirjasta! Monet kierrosvalvojat ja tienraivaajat saivat jättää kaksi ja kolmekin  kappaletta samalle ovenavaajalle. Eräs roomalaiskatolinen pappi ja kaksi nuorta miestä tuli Toronton haaratoimistoon saadakseen näitä kirjoja. Nähdessään yhden näytteille pantuna pappi huudahti: ”Tuossa se on! Tämä on se kirja!” Oli ilmeistä, että eräs Etelä-Afrikasta vierailulla ollut piispa oli voimakkaasti suositellut, että hän hankkisi itselleen tämän ajatuksia herättävän julkaisun.

Erään Trentonissa Ontariossa asuvan sanomalehtimiehen huomautukset 1960-luvun loppupuolella olivat myös huomion arvoisia. Antaessaan lausuntonsa pöydälleen tulleesta kirjallisuudestamme hän sanoi:

”Julkaisujen kiinnostavan ylenpalttiseen valikoimaan tulee säännöllisesti lisää Vartiotornin Raamattuseuralta, joka paremmin tunnetaan nimellä Jehovan todistajat. Tämä on järjestö, joka kenen tahansa mittapuiden mukaan ansaitsee kunnioituksen. Lehtien kirjoitukset ovat hyviä ja perustuvat runsaisiin tutkimuksiin, ja pysyen täysin erossa uskonnollisista teorioista, joista monet ovat eri mieltä, seura käsittelee ihmiselämän kaikkia piirteitä sekä Jumalan ihmisille antamaa maailmaa. Se ylläpitää Raamatun periaatteita ja juurruttaa kannattajiinsa kunniallisuuden ja puhtauden aatteita, hyvänä kansalaisena olemisen vaatimuksia sekä moitteetonta käytöstä, mikä olisi hyvää luettavaa niin kutsutun vapauden vääristelyjen repimälle maailmalle.

”Moraalista ja etiikasta esitettäviä ajatuksia ei voida asettaa kyseenalaisiksi. On olemassa muitakin hyviä julkaisuja. Olemme kiitollisia siitä, että painettavaksi tulevat ajatukset, ovatpa ne sitten vanhoja tai uusia, ovat valtaosaltaan tervejärkisiä. Mutta kaiken huomioon ottaen Vartiotornin julkaisut ovat huomattavasti useimpien yläpuolella järkevyydessä ja aiheen käsittelyn perusteellisuudessa. Toisille, jotka ovat tässä suhteessa vähemmän menestyksellisiä, voisi olla ajattelemisen aihetta siinä, että näissä julkaisuissa esitettyihin käyttäytymisen mittapuiden perusteisiin on aina selitetty syyt. Nykyisin kieltäydytään hyväksymästä mielivaltaisia sääntöjä. Nämä ainakin ovat julkaisuja, joissa esitetään voimakkaat syyt tiettyihin menettelytapoihin. Ne ovat piristysruiske tämän seksihullun sukupolven keskellä, joka on tahrinut myös julkaisunsa.”

KASVU 1980-LUVULLE ASTI

Siirryttyämme 1970-luvulle ja mietiskeltyämme kuluneiden 90 vuoden aikana tapahtunutta valon kantamista tässä maassa olimme innoissamme ja riemuissamme. Minkälaiset tulokset olisivat sadan vuoden aikana suoritetusta Valtakunnan saarnaamistyöstä? Laajennusta ja kasvua jatkui 1970-luvulle.

Palvelusvuoden 1970 aikana saavutettiin seitsemän huippua julistajissa, kuusi näistä peräkkäin. Joulukuussa 1969 Kanadassa oli ensimmäisen  kerran yli 45000 julistajaa. Palvelusvuoden huippu toukokuussa 1970 oli hyvin kannustava, 46808.

Entä sen jälkeiset vuodet? Se, mitä tähän mennessä on tapahtunut 1970-luvulla, on saanut meidät vakuuttuneiksi siitä, että Jehova saattaa työnsä menestykselliseen päätökseen tämän sukupolven aikana. Huomaa seuraavan taulukon numeroiden ilmaisema kasvu:

Kasvu on ilmeistä, eikö olekin? On todella, ja erinomainen kasvun mahdollisuus käy ilmeiseksi muistonvietossa läsnä olleitten lukumäärästä: vuonna 1980 oli tuossa juhlassa läsnä lähes kaksi kertaa niin paljon kuin on Valtakunnan julistajien lukumäärä Kanadassa!

Mistä kaikki tällaiset ihmiset löytyvät? Pääasiassa tavallisten, nöyräsydämisten ihmisten joukosta, jotka ilmaisevat vastakaikua Jumalan sanassa opetetuille asioille. Monien tällaisten ihmisten silmät ovat avautuneet väärien uskontojärjestelmien suhteen, jotka halventavat Raamattua ja sen vanhurskaita periaatteita. He huomaavat, että kristikunta tarjoaa pelkästään tyhjiä uskonnollisia muotomenoja viikosta toiseen ilman toivoa antavaa hengellistä ravintoa. Kanadan raportissaan vuoden 1971 Vuosikirja antaa tästä hyvän esimerkin sanoessaan:

”Eräs nainen kuuli radiosta ilmoituksen 120 kilometrin päässä pidettävästä kierroskonventista. Vaikka hän ei ollut milloinkaan ollut kosketuksissa Jehovan todistajiin aikaisemmin, hän lähti linja-autolla konventtiin. Konventissa hän hankki itselleen Totuus-kirjan ja Raamatun sekä tapasi tienraivaajan, joka lupasi käydä hänen luonaan. Saavuttuaan pitämään ensimmäistä raamatuntutkistelua tienraivaajaveli totesi, että perheenpää oli levittänyt 26 Raamattua ympäristössään asuville ihmisille, jotka hänen tavallaan olivat tyytymättömiä kirkkoon. Ensimmäisen tutkistelun jälkeen mies lopetti tupakanpolton; toisen tutkistelun jälkeen hän hävitti kaikki talostaan  löytyneet epäjumalankuvat ja halusi tilata Vartiotornin ja Herätkää!-lehden. Kolmannen tutkistelun jälkeen hän kysyi, miten hän voisi tulla seurakunnan kokouksiin, vaikka ne pidettiin 40 kilometrin päässä. Vajaan viiden kuukauden kuluttua tämä mies, hänen vaimonsa ja heidän viisitoistavuotias vanhin poikansa aloittivat kenttäpalveluksen. He ovat jo onnistuneet herättämään erään toisen avioparin ja tämän kahdentoista lapsen kiinnostuksen totuuteen, ja nämä tutkivat nyt sekä käyvät seurakunnan kokouksissa, vaikka heille tulee matkaa 75 kilometriä. Ensiksi mainittu pariskunta on tarjonnut puutavaran valtakunnansalin rakentamiseksi alueelle, ja he edistyvät totuudessa.”

KUN TELEVISIO TUOTTAA KUNNIAA JUMALALLE

Viime vuosina televisio on antanut meille eri tilaisuuksia ”hyvän uutisen” levittämiseksi täällä Kanadassa. Katsokaamme, mitä tapahtui esimerkiksi vuonna 1966. Vuoden 1967 Vuosikirja kertoi: ”Suuri tapahtuma Kanadassa tänä vuonna oli suurenmoinen konventtien sarja. Veljet saivat todella kokea siunauksia ja iloa ’Jumalan vapauden lasten’ piirikonventtien välityksellä. Julkisuus, jota nämä konventit saivat osakseen rannikolta toiselle, oli huomattavaa. Oli merkittävää, että maanlaajuinen 47 asemaa käsittävä televisioverkosto liittyneenä Kanadan radioyhtymään välitti erinomaista ohjelmaa Jehovan todistajista kautta Kanadan. Myös eräs toinen televisioverkosto, joka käsitti 11 asemaa, esitti puoli tuntia kestävän ohjelman Jehovan todistajista. Näin sai kanadalainen yleisö television välityksellä todella oppia jotakin Jehovan todistajain järjestöstä.”

Aikaisemmin tässä kertomuksessamme mainitsimme melko hiljattain esitetyn myönteisen televisio-ohjelman, joka käsitteli verensiirtokysymystä. Televisiota on käytetty muullakin tavalla kunnian tuottamiseksi Jehovalle – nimittäin lähettämällä ohjelmaa kaapelitelevision kautta. Kaapelitelevisioyhtymiä, jotka järjestävät eri paikkakunnille antennipalvelua, vaaditaan lailla myös ylläpitämään kaapeliasemaa ja esittämään paikkakunnan asukkaitten tuottamaa ohjelmaa. Noin viisi vuotta sitten, kun olimme käyttäneet erästä torontolaista kaapelitelevisioasemaa piirikonventtimme tunnetuksi tekemiseksi, aseman johto oli niin tyytyväinen esitysten laatuun, että se pyysi samankaltaisia lisää.

Tällä tavalla alkoi ohjelmasarja, joka on jatkunut tähän päivään asti. Yhden aseman käytöstä toiminta on kasvanut siinä määrin, että jopa 54 asemaa eri puolilla Kanadaa on esittänyt ohjelmia. Tähän mennessä on tuotettu noin 200 ohjelmaa, mm. sellaisilla nimillä kuin ”Ilon saaminen lasten kasvattamisesta”, ”Alkoholismi – kansainvälinen taakka”, ”Naisten tehtävä uskonnossa”, ”Kunnioitusta  herättävä maailmankaikkeutemme” ja ”Rotuerot – onko niillä merkitystä?” Useimmat näistä ohjelmista ovat englanninkielisiä, mutta joitakin on valmistettu myös italiaksi ja ranskaksi. Ohjelmat ovat puolen tunnin mittaisia, värillisiä, ja niihin liittyy diakuvia ja elokuvia täydentämään keskustelun muodossa esitettyä ohjelmaa. Monet asemat lähettävät viikoittain näitä ohjelmia.

Ihmiset, jotka asuvat lukkojen takana kerrostaloasunnoissa, tavoitetaan näiden esitysten välityksellä. Toiset, jotka eivät halua puhua Jehovan todistajien kanssa naapureidensa nähden, katselevat näitä ohjelmia oman kotinsa rauhassa. Tuloksena on ollut se, että kun nyt todistamme noilla alueilla, eräät ovet avautuvat, koska mielet ovat avautuneet. Ihmiset tunnustavat, että ohjelmien käsittelemät aiheet ovat panneet heidät ajattelemaan. Toinen näiden ohjelmien aikaansaama hyöty on ollut, että monet epäuskoiset aviopuolisot, jotka ennen eivät halunneet kuunnella kristittyjä aviopuolisoitaan, nyt katselevat säännöllisesti ohjelmia. Tämä on auttanut heitä oppimaan, mitä Jehovan todistajat todella uskovat. Sen johdosta jotkut ovat muuttaneet asenteensa eivätkä enää vastusta aviopuolisoaan sellaisissa asioissa kuin kokouksissa ja konventeissa käymisessä sekä Raamatun totuuksien opettamisessa heidän lapsilleen.

LAAJENNETTU HAARATOIMISTOMME

Kun Kanadan kristittyjen toiminta Valtakunnan saarnaamisessa ja opetuslasten tekemisessä kasvoi, niin kasvoi myös haaratoimiston laajentamistarve. Oli sen tähden onnellinen päivä, kun saimme Jehovan todistajain hallitsevalta elimeltä hyväksymyksen rakentaa kaksikerroksisen lisäyksen painoomme sekä Toronton Beetelin pohjoispuolelle lisäsiiven uutta valtakunnansalia varten. Tämä oli ilmeinen todiste kasvusta, jonka Jehovan siunaus oli saanut aikaan. Kirjapainotilaa tarvittiin kipeästi, ja sitä lisättiin 1500 neliömetriä. Rakennustyöt alkoivat marraskuussa 1974 ja ne saatiin päätökseen kesäkuussa 1975. 28. kesäkuuta oli ”avoimien ovien” päivä, ja yli 2000 vierailijaa tuli kiertokäynnille. Veli N. H. Knorr piti vihkiäispuheen 29. kesäkuuta 1975.

Vuoden kuluessa kaikki tilat olivat kuitenkin jo käytössä, ja me tarvitsimme lisää! Tilojen ahtaus, niiden ja kaluston kova käyttö ja laajennusmahdollisuuksien puute nykyisellä alueella puhuivat paikanvaihdoksen puolesta. Silloin päästäisiin myös eroon aivan alueemme vieressä kulkevan 14-kaistaisen moottoritien melusta ja saasteesta. Ilomme oli suuri, kun Toronton haaratoimiston siirtämisestä tuli hyväksyvä päätös.

Kun olimme etsineet maata noin puoli vuotta ja neuvotelleet vielä  joitakin kuukausia, alkoivat työt tarkoitukseemme sopivalla tontilla Halton Hillsissä Ontariossa. Alueen pinta-ala on 26 hehtaaria, joten meillä on runsaasti tilaa nykyisiin tarpeisiimme ja mahdollisuus laajentaa. Suurimmat rakennustyöt on teetetty urakoitsijoilla, mutta sen lisäksi peräti 200 veljeä on tullut työhön eri puolilta maata, ja he ovat uhranneet kokemustaan ja rakkaudellista työtään rakennustyön hyväksi. Sen johdosta meillä on nyt 10000 neliömetriä käsittävä kirjapaino, jossa toimii jo uusi Harris-merkkinen offsetpainokone. Kirjapainoon liittyy kaksikerroksinen toimistorakennus, jossa sijaitsee itse haaratoimisto ja alueen valtakunnansali. Asuntolaan, jossa on 136 huonetta, pystytään majoittamaan henkilökuntamme tulevinakin vuosina. Siellä on myös Beetel-kodin tarvitsemat ruokailutilat, pesula ja muut tilat. Lopullinen muutto tapahtui kesäkuun lopulla ja vihkiminen 10.–11. lokakuuta 1981.

PALVELLEN YHDESSÄ USKOLLISESTI

Nykyään on Kanadassa 66 veljeä kierrostyössä. Seitsemän vanhinta palvelee piirivalvojina. Palvelusvuoden 1980 aikana palveli myös 1758 vakituista tienraivaajaa ja 247 erikoistienraivaajaa.

Tässä yhteydessä tuntuu sopivalta kertoa jotakin myös kokoajantyöntekijöistä, jotka toimivat Seuran Kanadan haaratoimistossa. Toronton Beetel-perheeseen kuuluu nyt 126 miestä ja naista. Heidän keski-ikänsä on 39 vuotta ja heidän joukossaan on paljon nuoria. He ovat olleet kokoajanpalveluksessa keskimäärin 16 vuotta. Mutta täsmällisempi kuva tämän joukon iästä ja kypsyydestä saadaan, kun kerromme, että heidän joukossaan on kaksi yli 80-vuotiasta, seitsemän yli 70-vuotiasta ja yhdeksän yli 60-vuotiasta. Jack Nathan on palvellut koko ajallaan 58 vuotta erilaisissa tehtävissä. Samalla tavoin on Laura Frenchillä ollut kokoajanpalveluksessa vuosia 55, Janet MacRaella 52 ja Ralph Brodiella 49. 43 muuta on ollut kokoajanpalveluksessa 20 vuotta tai enemmän. Seitsemän Kanadan Beetel-perheen jäsentä tunnustautuu Jeesuksen Kristuksen voidelluiksi seuraajiksi. On siis ilmeistä, että tämä kokoajan työntekijöistä koostuva perhe omaa huomattavaa hengellistä lujuutta ja kestävyyttä.

Kautta maan suuri joukko antautuneita seurakunnan julistajia jatkaa innokkaasti ”hyvän uutisen” julistamista. Miten suurenmoista onkaan, että saamme kaikki yhdessä palvella uskollisesti taivaallisen Isämme kunniaksi!

”VOITTOISAN USKON” KANSAINVÄLISET KONVENTIT

Miten ajankohtaista olikaan, että vuoden 1978 konventit olivat nimeltään ”Voittoisan uskon” kansainväliset konventit! Lähes sata  vuotta kestäneen kristillisen toiminnan jälkeen täällä Kanadassa oli nähtävissä runsaasti todisteita siitä, että Jehova oli siunannut meitä uskolla, joka voittaa maailman. Ja parempaa paikkaa näiden todisteiden näkemiseksi ei voinut olla kuin Montreal Quebecin provinssissa. Ajattelehan vain: Siitä ajasta, jolloin palava viha ilmeni viralliselta taholta tulevan vastustuksen muodossa tavoitteenaan tuhota meidät, olimme nyt tulleet aikaan, jolloin kaupungin ja provinssin viranomaiset olivat kanssamme kiitettävässä yhteistoiminnassa! Olimme tulleet ajasta, jolloin kaupungissa oli vain muutamia todistajia, aikaan jolloin pidettiin kansainvälinen konventti, jossa oli läsnä 80008! Ajat olivat todella muuttuneet!

Mikä ilo olikaan nähdä kuuluisa Olympiastadion täynnä englantia puhuvia osanottajia ja Velodromi täynnä ranskaa puhuvia osanottajia ja nähdä suuret joukot muissa olympiakisoja varten rakennetun kompleksin eri osissa. Ohjelmia pidettiin seitsemällä eri kielellä.

Ohjelma oli tietenkin suurenmoista. Mutta on enemmän kuin todennäköistä, että piirre, joka kauimmin tullaan muistamaan, oli konventin perjantaiaamuksi tehty järjestely, jolloin käytiin Montrealin asukkaiden kodeissa. Missä tahansa tuona päivänä liikkuikin, saattoi nähdä Jehovan todistajia suorittamassa käyntejä taloihin tai seisomassa vilkkaissa kadunkulmissa tarjoten erityisesti tätä varten valmistettua kirjallisuutta sekä kutsuen ihmisiä konventin ohjelmajaksoihin. Sanomalehtikirjoitukset olivat yksimielisiä siitä, että todistajia oli kaikkialla. Eräs radiokuuluttaja sanoi, että ihmisten pitäisi kuunnella todistajia ja ottaa tarjottua kirjallisuutta. Hän lisäsi: ”Kun teette niin, älkää luulko tekevänne siten todistajille palvelusta. He tekevät teille palveluksen tuomalla teille tietoa.” Ja Montrealin asukkaat ilmaisivat vastakaikua. He olivat ystävällisiä ja vastaanottavaisia. Monet vanhemmat asukkaat ajattelivat varmasti sitä, miten erilainen tilanne oli muutama vuosi sitten: todistajat, joita roskajoukot ennen ahdistelivat ja joita vangittiin, olivat nyt kaupungissa tervetulleina vieraina, joilla oli täysi palvontavapaus! Kristillinen usko oli saanut riemuvoiton suuren ylivoiman edessä.

Merkitsikö tämä nyt sitä, että todistajat yrittäisivät hyötyä asiattomasti muuttuneista olosuhteista? Ei, sillä Montrealin poliisi sanoi, että todistajilla oli ’paras kuri’ verrattuna muihin ryhmiin, joiden kanssa he olivat joutuneet tekemisiin. Tuo kuri ilmeni myös siinä hyvässä järjestyksessä, joka vallitsi 45 hehtaarin suuruisella asuntovaunu- ja telttailualueella, jonka veljemme olivat rakentaneet aivan lähelle Olympiastadionia. Siinä asusti 15000 osanottajaa viiden päivän ajan.

 Tuloksena oli suuri todistus kaupungille. Yli 25 tuntia TV- ja radio-ohjelmaa sekä noin 500 sanomalehtikirjoitusta antoi tapahtumalle paljon julkisuutta.

Kansainvälisiä konventteja pidettiin myös Winnipegissä, Manitobassa, Vancouverissa Brittiläisessä Kolumbiassa ja Edmontonissa Albertassa. Näiden neljän konventin yhteinen läsnäolijamäärä oli 140590. 1226 henkilöä kastettiin vertauskuvana kristillisestä antautumisestaan Jumalalle.

MUITA PIIRIKONVENTTEJA

Vuonna 1979 pidettiin ”Elävän toivon” piirikonventteja 14 paikkakunnalla eri puolilla maata. Läsnäolijamäärän huippu oli 97066, ja 1041 kastettiin. ”Jumalan rakkauden” piirikonventit vuonna 1980 jatkoivat Jumalan hengen hedelmiä korostavien konventtien sarjaa ja olivat ajankohtaisia hengellisiä juhlia, jotka vahvistivat viimeisissä päivissä eläviä kristittyjä. 21 paikkakunnalla oli yhteensä läsnä 106234, ja 1169 kastettiin. Kuten muinakin vuosina koko ohjelma esitettiin englanniksi, ranskaksi, kreikaksi, italiaksi, portugaliksi, espanjaksi ja kiinaksi. Eri paikoissa esitettiin ohjelmajaksoja lisäksi muilla kielillä väestön vaihtelevan koostumuksen mukaan.

UUSIA OIKEUSTAPAUKSIA

Vuosina 1979 ja 1980 on lisätty yrityksiä antaa väkisin verensiirtoja sekä lapsille että aikuisille. Eräässä tapauksessa Ontariossa 12-vuotiaan tytön vanhempia ja paikallista vanhinta syytettiin rangaistavasta laiminlyönnistä tytön kuoltua muutamaa tuntia sen jälkeen, kun hänet oli siirretty pois sairaalasta. Vanhemmat aikoivat viedä hänet muualle hoidettavaksi ilman verta, mutta he eivät saaneet siihen tilaisuutta. Tytöllä oli harvinainen verisairaus, joka johtaa melkein aina kuolemaan silloinkin, kun verensiirtoja käytetään. Vanhemmat eivät tietenkään todellisuudessa syyllistyneet laiminlyöntiin ollessaan eri mieltä lääkärin kanssa käytettävästä hoitokeinosta. He käyttivät lain suomaa vanhempien oikeutta valita. Syyte on erittäin vakava, ja ehkä se heijastaa joidenkin päätöstä lakkauttaa todistajien oikeus tehdä tällainen omantunnon ratkaisu. Toisessa Ontariossa sattuneessa tapauksessa vastasyntynyt lapsi kuoli sen jälkeen, kun sille oli tehty liian monta verensiirtoa ja vanhemmat ovat haastaneet lääkärit ja sairaalan oikeuteen. Kolmannessa tapauksessa eräälle vanhahkolle sisarelle annettiin verensiirto vastoin hänen ja hänen perheensä tahtoa.

JEHOVA SIUNAA KESTÄVYYDEN OIKEISSA TÖISSÄ

Hengellisen valon vähäinen kajastus, joka 1880-luvun alkupuolella saapui Kanadaan, on lisääntynyt keskipäivän kirkkaudeksi.  Muutamasta yksilöstä on nyt kasvanut yli 68000:n hyvin toimeliaan ”hyvän uutisen” julistajan joukko tässä maassa. Niin, pelkästään vuonna 1940 tapahtuneesta kiellon voimaan astumisesta vuoteen 1980 on kasvu toimivien todistajien lukumäärässä ollut yli 934 prosenttia!

Paljon tärkeämpää kuin numerotiedot on kuitenkin Kanadan kristittyjen hengellinen tila. He ovat kohdanneet vaikeuksia, selviytyneet kielloista ja kestäneet yleisön taholta tulevaa vihamielisyyttä. Harvat olivat heidän puolellaan puhevapautta koskevassa kysymyksessä. Nykyään kuitenkin asioista perillä olevat ihmiset myöntävät, että Jehovan todistajat ovat murtaneet papiston diktatuurin otteen Quebecissä ja että heidän oikeustaistelunsa ovat vaikuttaneet kaikkien kanadalaisten ihmisten vapauksien säilymiseen. Varhaiskristittyjen tavoin Kanadan kristityt Jehovan todistajat jatkavat luottavaisina työtään maailman vastalauseista huolimatta. He tekevät siten uskossa, tietäen, että ”Jehovan käsi” on heidän kanssaan. – Apt. 11:21.

Tässä kertomuksessa ei luonnollisesti ole ollut mahdollista mainita nimeltä kaikkia niitä, jotka ovat käyttäneet voimiaan ja antaneet elämänsä Valtakunnan sanoman saarnaamistyölle Kanadassa. Aika loppuisi, jos kertoisimme kaikista antaumuksen ja uhrautuvaisuuden esimerkeistä. Kaikkien täällä Kanadassa toimivien lisäksi 755 kanadalaista on lähtenyt lähetystyöhön. Näistä vielä 198 on ulkomaisilla lähetyskentillä ja toiset 130 kokoajanpalveluksessa tässä maassa. Lähetystyöntekijöillä on ollut suurenmoisia etuja.

Todellakin, Jehovan todistajain teot Kanadassa yli sadan vuoden aikana muodostavat vaikuttavan kertomuksen yksilöiden uskosta. Entä miltä tulevaisuus näyttää? Odotteet ovat erinomaiset! Tässä maassa oli vuonna 1981 Herran illallisen vietossa läsnä 133145, joten on ilmeistä, että Jehovan siunauksen avulla Valtakunnan julistajien rivit tulevat jatkuvasti kasvamaan tässä maassa. – 1. Kor. 3:6–9.

Voimme sen tähden onnellisina sanoa, että todistustyötä tehdään täällä ennen kuin tämän vanhan asiainjärjestelmän loppu tulee. Jeesuksen käskyä totellen tehdään jatkuvasti opetuslapsia. (Matt. 24:14; 28:19, 20) Kanadan kristityt ovat antaneet valonsa loistaa ja kymmenet tuhannet ovat osoittaneet myönteistä vastakaikua. – Matt. 5:14–16.

Kun kirjoitetaan viimeistä lukua ”hyvän uutisen” julistamisesta koko maailmassa, todetkoon Jehova silloin, että työntekijät täällä Kanada-nimisellä kentällä ovat palvelleet hyvin ja ansaitsevat hänen suosionsa ja hyväksymyksensä hymyilyn. Jo nyt me tässä maassa toimivat Valtakunnan julistajat voimme todistaa totuudellisiksi sanat: ”Jehovan siunaus rikkaaksi tekee, eikä hän lisää siihen mitään tuskaa.” – Sananl. 10:22, UM.

[Taulukko s. 175]

Vuosi Julist. Seura- Läsnä

huippu kuntia muistonv.

1970 46808 788 93503

1971 49204 790 97518

1972 50166 797 100755

1973 52773 863 104707

1974 58452 919 110847

1975 60759 979 114744

1976 62880 1011 120533

1977 63090 1033 120958

1978 61836 1035 120060

1979 63995 1041 125293

1980 66395 1044 128506

 [Kartta s. 87]

(Ks. painettu julkaisu)

KANADA

LUOTEISTERRITORIOT

Inuvik

Mackenziejoki

YUKON

BRITTILÄINEN KOLUMBIA

Vancouver

Victoria

Tyynimeri

ALBERTA

Calgary

SASKATCHEWAN

Saskatoon

Regina

MANITOBA

Winnipeg

Hudsoninlahti

ONTARIO

OTTAWA

New Liskeard

Hamilton

Toronto

QUEBEC

Quebec

Montreal

NEWFOUNDLAND

NOVA SCOTIA

Truro

Halifax

Atlantti

 [Kuva s. 181]

”Hyvän uutisen” levittäminen entisaikoina

– asuntoautolla

– veneellä

– hevosen vetämällä ”kapyysilla”